Tiivistelmä
HALLITUKSEN ESITYS
Esityksessä ehdotetaan säädettäväksi laki oikeudenkäynnistä hallintoasioissa. Lailla kumottaisiin voimassa oleva hallintolainkäyttölaki. Lisäksi ehdotetaan muutoksia 51 lakiin lähinnä niissä olevien viittaussäännösten johdosta. Erikoiskasvien markkinoimismaksuista annettu laki kumottaisiin tarpeettomana.
Lait on tarkoitettu tulemaan voimaan vuoden 2019 alussa tai alkupuolella.
Esitykseen sisältyvissä säätämisjärjestysperusteluissa lakiehdotuksia tarkastellaan perustuslain 10 §:ssä turvatun henkilötietojen ja yksityisyydensuojan kannalta ja perustuslain 21 §:ssä turvatun oikeusturvan kannalta. Huomiota kiinnitetään myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevaan 6 artiklaan. Hallituksen käsityksen mukaan lakiehdotus voidaan käsitellä tavallisen lain säätämisjärjestyksessä. Esitys on kuitenkin sen merkityksen vuoksi aiheellista saattaa perustuslakivaliokunnan arvioitavaksi.
Yleisperustelut
VALIOKUNNAN PERUSTELUT
Yleistä
Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimuksesta
Määritelmät
Valituslupajärjestelmä
Viranomaisen valitusoikeus
Oikaisuvaatimuksen tekijän valituksen rajoittamisesta
Päätöksen täydentäminen
Oikeus selvityksen esittämiseen
Vajaavaltaisen kuulemisesta
Muita seikkoja
Hallituksen esityksessä ehdotetaan säädettäväksi laki oikeudenkäynnistä hallintoasioissa (jäljempänä myös hallintoprosessilaki). Samalla voimassa oleva vuonna 1996 säädetty hallintolainkäyttölaki kumottaisiin. Kysymys on hallintolainkäytön yleissääntelyn kokonaisuudistuksesta.
Uudella lailla pyritään ennen muuta hallintoasioita koskevan oikeudenkäyntimenettelyn ajantasaistamiseen sekä nykyistä täsmällisemmän ja informatiivisemman sääntelyn aikaansaamiseen. Uudessa laissa olisi 127 pykälää nykyisen hallintolainkäyttölain 82 pykälän sijasta. Hallintolainkäytön erityispiirteiden vuoksi ehdotettu sääntely ei kaikilta osin vastaa oikeudenkäymiskaaren vastaavaa sääntelyä.
Hallintolainkäytön toiminnallinen ydin on nykyään kaksiasteisessa hallintotuomioistuinjärjestelmässä ylimmän asteen, korkeimman hallinto-oikeuden, toimiessa enenevässä määrin valituslupatuomioistuimena. Korkeimman hallinto-oikeuden oikeudellista asemaa on kehitetty viime vuosina ennakkopäätöstuomioistuimen suuntaan, ja tätä vahvistetaan edelleen lakiesityksessä. Lakiesitykseen sisältyy myös muita yksittäisiä uudistuksia, joiden tavoitteena on tehostaa oikeusturvan saatavuutta samoin kuin ajantasaistaa ja selkeyttää toimintatapoja hallintotuomioistuinprosessin sisällä.
Perustuslain 21 §:n 1 momentin mukaan jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi asianmukaisesti ja ilman aiheetonta viivytystä lain mukaan toimivaltaisessa tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa sekä oikeus saada oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan koskeva päätös tuomioistuimen tai muun riippumattoman lainkäyttöelimen käsiteltäväksi. Lisäksi 2 momentin mukaan käsittelyn julkisuus sekä oikeus tulla kuulluksi, saada perusteltu päätös ja hakea muutosta samoin kuin muut oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja hyvän hallinnon takeet turvataan lailla.
Perustuslakivaliokunta on katsonut, että perustuslain 21 §:n 1 momentin ilmaus oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan koskevasta päätöksestä liittyy Suomen oikeuden mukaan oikeuksiksi ja velvollisuuksiksi tarkoitettuihin seikkoihin. Mikä tahansa yksilön kannalta myönteinen viranomaistoimi ei kuitenkaan ole yksilön oikeutta koskeva päätös perustuslain mielessä. Perustuslain kannalta on edellytyksenä, että lainsäädännössä on riittävän täsmällinen perusta oikeutena pidettävän suhteen syntymiselle yksilön ja julkisen vallan välille. Myös säännökset ns. subjektiivista oikeutta harkinnanvaraisempienkin oikeuksien tai etuuksien myöntämisedellytyksistä voivat sinänsä muodostaa riittävän täsmällisen perustan perustuslain 21 §:n 1 momentissa tarkoitettuna oikeutena pidettävän suhteen syntymiselle yksilön ja julkisen vallan välille (ks. esim., s. 2,, s. 4/II,, s. 4—5,, s. 1/II). Tällaista perustetta ei kuitenkaan yleensä synny, jos etuuden tai palvelun saaminen riippuu kokonaan viranomaisen harkinnasta, käytettävissä olevista määrärahoista tai esimerkiksi suunnitelmista (, s. 2/II,, s. 4/II). Tällöinkin voi tosin olla aiheellista avata valitusmahdollisuus muun muassa viranomaistoiminnan asianmukaisuuden ja muun tasapuolisuuden valvomiseksi (, s. 4/II,, s. 9/II) sekä soveltamiskäytännön yhdenmukaisuuden varmistamiseksi (, s. 5/I). Valiokunta ei ole pitänyt myöskään julkista hallintotehtävää hoitavan perustuslain 124 §:n mahdollistamaa yksityisoikeudellista organisaatiomuotoa riittävänä yksinomaisena perusteena muutoksenhakurajoitukselle (ks., s. 3,, s. 6).
Perustuslain 21 §:n säännökset eivät estä säätämästä lailla vähäisiä poikkeuksia niissä turvattuihin oikeuksiin, kunhan tällaiset poikkeukset eivät muuta kulloinkin kyseessä olevan oikeusturvatakeen asemaa pääsääntönä eivätkä yksittäistapauksessa vaaranna yksilön oikeusturvaa (ks. esim., s. 3/I). Vaikka lainsäätäjällä on 21 §:n 2 momentin sisältämän lakivarauksen rajoissa valtiosääntöoikeudellista harkintavaltaa säännellä perustuslain 21 §:ssä tarkoitettuja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeita, (ks., s. 3/II), valiokunnan mukaan esimerkiksi kuulemista koskevassa lainkäytön sääntelyssä on säilytettävä perustuslain mukainen pääsääntö vastapuolen kuulemisesta (, s. 3,, s. 3/II). Perustuslain 21 §:n 1 momentissa turvatun oikeuden luonteen ja 2 momentin lakivarauksen takia on selvää myös, että valitusoikeuden sääntelyä, erityisesti valitus- ja muutoksenhakukieltoja, mutta myös muita valitusoikeuden rajoituksia koskee sama lailla säätämisen vaatimus (ks. esim., s. 3/II).
Hallintoprosessilain 4 §:ssä ehdotetaan selkeyden vuoksi säädettäväksi lain keskeisten käsitteiden määritelmistä. Verraten suppeaan säännökseen sisältyvät viranomaisen ja lainvoiman määritelmät. Säännöstä perustellaan muun muassa sillä, että päätöksen lainvoimaiseksi tulemiseen voi liittyä merkittäviä yksilön oikeutta, etua tai velvollisuutta koskevia vaikutuksia, minkä vuoksi käsitteen määritteleminen lain tasolla on perusteltua (s. 69). Perustuslakivaliokunta pitää keskeisten käsitteiden määrittelyä perustuslain 2 §:n 3 momentista ja 21 §:stä johtuvista syistä perusteltuna. Valiokunta myös pitää perustuslain 124 §:stä johtuvista syistä valtiosääntöisesti asianmukaisena ehdotettua määritelmää, jonka mukaan viranomaisena pidettäisiin myös välittömästi julkisen hallinnon organisaatioon kuulumattomia tahoja niiden hoitaessa perustuslain 124 §:ssä tarkoitettua julkista hallintotehtävää.
Hallintoprosessilakiehdotukseen ei sisälly asianosaisen eikä oikeudenkäynnin osapuolen määritelmää. Perustuslakivaliokunnan käsityksen mukaan erityisesti asianosaisen ja oikeudenkäynnin osapuolen käsitteitä voidaan pitää perustuslain 21 §:ssä turvatun oikeusturvan kannalta keskeisen lain soveltamisen ja soveltamisen ennakoitavuuden kannalta ratkaisevan keskeisinä. Valiokunta kiinnittää huomiota myös siihen, että asianosaiseen ja oikeudenkäynnin osapuoleen viitataan ehdotetuissa säännöksissä useita kymmeniä kertoja. Valiokunnan mielestä on perusteltua, että lailla määriteltävien prosessuaalisten oikeuksien ja velvollisuuksien subjektit määritellään säädösperustaisesti. Lakivaliokunnan on täydennettävä määritelmäsäännöstä asianosaisen ja oikeudenkäynnin osapuolen määrittelyllä.
Hallintoprosessilakiehdotuksen 107 §:n mukaan hallinto-oikeuden hallintolainkäyttöasiassa antamaan päätökseen saa hakea muutosta valittamalla korkeimpaan hallinto-oikeuteen, jos korkein hallinto-oikeus myöntää valitusluvan. Lakiehdotuksen 111 §:n mukaan valituslupa on myönnettävä, jos 1) lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa tapauksissa tai oikeuskäytännön yhtenäisyyden vuoksi on tärkeätä saattaa asia korkeimman hallinto-oikeuden ratkaistavaksi; 2) asian saattamiseen korkeimman hallinto-oikeuden ratkaistavaksi on erityistä aihetta asiassa tapahtuneen ilmeisen virheen vuoksi; tai 3) valitusluvan myöntämiseen on muu painava syy.
Ehdotus merkitsee periaatteellista muutosta hallinto-oikeudelliseen muutoksenhakujärjestelmään: ehdotuksen mukaan valituslupaa lähtökohtaisesti edellytetään valitettaessa hallinto-oikeuden päätöksestä korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Valituslupajärjestelmä on jo aikaisemmin laajentunut eri hallinnonalojen lainsäädännössä niin, että valitusluvan piiriin kuuluu nykyisin lukumääräisesti suurin osa korkeimmassa hallinto-oikeudessa käsiteltävistä valitusasioista. Esimerkiksi vuonna 2017 korkeimpaan hallinto-oikeuteen tuli yhteensä 4 861 valituslupahakemusta, valituslupa-asioita ratkaistiin 4 604 ja valituslupia myönnettiin 669. Valituslupasääntelyä ei siten nykyisinkään voida pitää hallintolainkäytössä enää poikkeuksellisena järjestelynä. Ehdotettu sääntely merkitsee kuitenkin periaatteellista muutosta siten, että valituslupa muuttuu säädöstasollakin pääsäännöksi, josta poikkeamisesta on säädettävä erikseen lailla.
Perustuslakivaliokunta tarkisti kuitenkin tätä pidättyvää kantaansa valituslupajärjestelmään hallintolainkäytössä lausunnossaan. Valiokunta korosti, että hallinto-oikeudellista muutoksenhakujärjestelmää on syytä arvioida kokonaisuutena, josta valitusmahdollisuus korkeimpaan hallinto-oikeuteen muodostaa yhden osan. Valiokunta kiinnitti huomiota hallintoasioiden käsittelyssä ja muutoksenhakujärjestelmässä tapahtuneeseen kehitykseen. Yhä useammassa asiaryhmässä oli käytössä oikaisuvaatimusmenettely, jonka asemaa oikeussuojakeinona oli vahvistettu muun muassa lisäämällä sitä koskevat yleissäännökset hallintolain 7 a lukuun. Lisäksi alueellisten hallinto-oikeuksien asema oli vahvistunut sekä lainsäädännöllisten toimenpiteiden että näiden tuomioistuinten asiantuntemuksen ja tehtävien lisääntymisen seurauksena. Valiokunta totesi myös, että yhä suurempi osa korkeimpaan hallinto-oikeuteen saapuvista asioista kuului ryhmiin, joissa muutoksenhaku edellyttää valituslupaa (, s. 3)
Perustuslakivaliokunta on sittemmin katsonut mahdolliseksi laajentaa niiden asiaryhmien piiriä, joissa valitus hallinto-oikeudesta korkeimpaan hallinto-oikeuteen edellyttää valitusluvan myöntämistä (ks. esim., s. 3—5: eräät hallintoasioiden muutoksenhakusäännökset;, s. 4: valtion virkamieslaki;, s. 2—3: eräät ympäristöä koskevat muutoksenhakuasiat). Valiokunta on todennut myös, etteivät asian laatu tai merkittävyys välttämättä edellytä pääsyä korkeimpaan hallinto-oikeuteen ilman valituslupaa kaikissa sellaisissakaan asiaryhmissä, joihin valitusvaiheessa useimmin liittyy vaativia oikeuskysymyksiä tai jotka ovat yleensä asianosaisen tai yhteiskunnan kannalta erityisen merkittäviä tai laaja-alaisia (ks., s. 4,, s. 3).
Arvioitaessa valituslupajärjestelmän perustuslainmukaisuutta on perustuslakivaliokunnan mielestä otettava huomioon, että valitusluvan asettamisessa valituksen edellytykseksi on kyse siitä, missä laajuudessa korkein hallinto-oikeus tutkii valituksen. Se ei merkitse niin pitkälle menevää rajoitusta muutoksenhakuoikeuteen kuin varsinaiset valituskiellot. Toiseksi on otettava huomioon, että valitusluvan ehtojen täyttyessä korkeimman hallinto-oikeuden on myönnettävä valituslupa. Valitusluvan myöntämisen perusteet eivät rajoitu ennakkopäätösperusteeseen, vaan lupa on myönnettävä myös asiassa tapahtuneen ilmeisen virheen vuoksi tai jos valitusluvan myöntämiseen on muu painava syy. Tämä sääntely merkitsee sitä, että oikeusturvaelementti on vahvasti mukana myös ehdotetussa hallinto-oikeudellisessa valituslupajärjestelmässä. Hallituksen esityksen arvion mukaan ehdotetun lain voimaantultua valituslupa myönnettäisiin arviolta 500—600 asiassa vuosittain eli noin 15 prosentissa valituslupa-asioista. Arvioitaessa ehdotettua muutosta merkitystä on myös sillä, etteivät jo toteutuneet valituslupajärjestelmän laajennukset näytä muodostuneen ainakaan yleisesti ottaen oikeusturvaa heikentäviksi, vaan ne ovat mahdollistaneet korkeimman hallinto-oikeuden vahvemman ohjaavan roolin näissä asiaryhmissä.
Perustuslakivaliokunnan mielestä ehdotetulle kattavalle valituslupajärjestelmälle hallinto-oikeuden ratkaisuista korkeimpaan hallinto-oikeuteen on painavia hallintolainkäytön tehostamiseen ja korkeimman oikeuden ennakkopäätösroolin vahvistamiseen liittyviä perusteita. Valituslupajärjestelmässä ei ole kyse uudentyyppisestä sääntelystä, vaan pikemminkin jo toteutuneen kehityksen tunnustamisesta myös periaatteellisesti ja eri asiaryhmien valitusten yhdenmukaisesta kohtelusta. Perustuslakivaliokunnan uudempaa, vuodesta 2012 noudattamaa tulkintalinjaa edelleen kehittäen valitusluvan asettamista pääsäännöksi voidaan perustuslain 21 §:n estämättä pitää mahdollisena ja perusteltuna.
Hallintoprosessilakiehdotuksen 109 §:n 2 momentin mukaan alkuperäisen hallintopäätöksen tehneellä viranomaisella on oikeus hakea muutosta valittamalla hallintotuomioistuimen päätökseen, jolla hallintotuomioistuin on kumonnut viranomaisen päätöksen tai muuttanut sitä. Pykälän 3 momentin mukaan viranomainen saa hakea muutosta valittamalla myös, jos valittaminen on tarpeen viranomaisen valvottavana olevan yleisen edun vuoksi.
Perustuslakivaliokunta on käytännössään pitänyt viranomaisen muutoksenhakuoikeutta hallintolainkäyttöjärjestelmässä poikkeuksellisena ja katsonut etenkin viranomaisen yleisen muutoksenhakuoikeuden voivan muodostua ongelmalliseksi perustuslain 21 §:n 1 momentissa vaaditun asianmukaisen menettelyn kannalta, koska tällöin viranomainen saatetaan nähdä asianosaisen muodolliseksi vastapuoleksi. Valiokunta on toisaalta pitänyt viranomaisen muutoksenhakuoikeutta mahdollisena, jos se on lailla rajoitettu esimerkiksi oikeuskäytännön yhtenäisyyden ylläpitoon liittyviin perusteisiin (esim., s. 5—6,, s. 3,, s. 10).
Hallituksen esityksen perusteluissa (s. 222—223) todetaan ehdotuksen viranomaisen valitusoikeudesta liittyvän siihen, että muutoksenhaussa hallinto-oikeuden päätöksestä korkeimpaan hallinto-oikeuteen edellytettäisiin vastaisuudessa valituslupaa. Tällöin viranomaisen valitusoikeus turvaisi oikeuskäytännön tasapuolisen kehittymisen niin, että ylimmän oikeusasteen ratkaisuja saataisiin myös tapauksissa, joissa hallinto-oikeus on ratkaissut asian yksityisen asianosaisen eduksi. Perustelujen mukaan viranomaisen valitusoikeus voisi olla tarpeen lähinnä silloin, kun asia koskee kyseisessä viranomaisessa olevia asioita laajemminkin, eikä asiasta ole vielä oikeuskäytäntöä tai oikeuskäytäntö on epäyhtenäistä. Lisäksi valitusluvan myöntäminen viranomaiselle voi olla perusteltua joskus muissakin kuin ennakkopäätöstilanteissa, esimerkiksi silloin, kun yksittäisen hallintopäätöksen vaikutukset ovat laajempia ja ulottuvat myös tahoihin, joilla ei ole asiassa valitusoikeutta.
Hallintoprosessilakiehdotuksen 15 §:n 3 momentin mukaan oikaisuvaatimuksen tekijä saa valittaessaan oikaisuvaatimuspäätöksestä esittää vaatimuksilleen uusia perusteluja. Hän saa kuitenkin esittää uuden vaatimuksen vain, jos se perustuu olosuhteiden muutokseen tai oikaisuvaatimuksen tekemisen määräajan päättymisen jälkeen valittajan tietoon tulleeseen seikkaan.
Perustelujen (s. 85) mukaan rajoitus koskisi tilannetta, jossa valittajan tekemä oikaisuvaatimus on osittain hylätty tai jätetty tutkimatta. Perustelujen (s. 86) mukaan uusien vaatimusten esittämistä on arvioitava sekä alkuperäisen hallintopäätöksen että oikaisuvaatimuksessa esitettyjen vaatimusten kannalta. Uusien vaatimusten esittämisen rajoittamisella ei ole perustelujen mukaan tarkoitus rajoittaa valitusoikeutta, vaan estää muutoksenhaun muuttuminen tai laajentuminen koskemaan muuta kuin ensi vaiheen muutoksenhaun kohteena ollutta hallintoasiaa. Perustuslakivaliokunta korostaa sanotun merkitystä. Vaikka oikaisuvaatimusmenettelyä voidaan valiokunnan mukaan pitää tavallaan muutoksenhaun ensimmäisenä vaiheena, kysymys ei ole tuomioistuimessa tapahtuvasta lainkäytöstä, minkä vuoksi se ei voi täyttää perustuslain 21 §:n 1 momentin vaatimusta siitä, että jokaisella on oikeus saada oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan koskeva päätös tuomioistuimen tai muun riippumattoman lainkäyttöelimen käsiteltäväksi (,, s. 3/II). Valiokunta painottaa perusoikeusmyönteisen tulkinnan merkitystä säännöksen tulkinnassa.
Hallituksen esityksen perusteluissa on tältä osin viitattu unionin tuomioistuimen ratkaisuihin asioissa C-137/14 (komissio v. Saksan liittotasavalta), C-115/09 (Bund für Umwelt und Naturschutz Deutschland, Landesverband Nordrhein Westfalen eV) ja C-570/13 (Karoline Gruber), joiden perusteella katsotaan, että ehdotettu sääntely ei ole EU-oikeudellisesti ongelmallista. Perustuslakivaliokunta kiinnittää kuitenkin huomiota siihen, että uudemman oikeuskäytännön mukaan huomioon on otettava myös puolustautumisoikeuksien suojaaminen, oikeusvarmuuden periaate sekä menettelyn moitteeton kulku (esim. asiassa Klausner Holz Niedersachsen, C-505/14, ja asiassa Evelyn Danqua, C-429/15). Lakivaliokunnan on syytä tarkastella rajoituksen EU-oikeudenmukaisuutta.
Hallintoprosessilakiehdotuksen 103 §:n mukaan hallintotuomioistuin voisi täydentää päätöstään valitusajassa, kuitenkin viimeistään 30 päivän kuluttua päätöksen tiedoksisaannista, jos päätös ei sisällä ratkaisua kaikkiin asiassa esitettyihin sivuvaatimuksiin. Päätöstä ei kuitenkaan saa täydentää, jos se johtaa asianosaiselle kohtuuttomaan tulokseen. Lakiehdotuksen 104 §:ssä säädetään täydentämismenettelystä. Pykälässä ei säädetä asianosaisten kuulemisesta, vaikka täydentämismenettelyssä on tarkoitus arvioida myös täydentämisen kohtuullisuutta.
Perustuslain 21 §:n 2 momentissa turvataan oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeet. Momentissa olevan maininnan mukaan oikeus tulla kuulluksi sisältyy näihin takeisiin, joiden yksityiskohtaiset järjestelyt samoin kuin niihin mahdollisesti tehtävät rajoitukset ja vähäiset poikkeukset ovat lailla säänneltävissä (, s. 3/II). Lainsäädännöllä ei toisaalta saa vaarantaa kenenkään oikeusturvaa (, s. 74,, s. 6). Valiokunnan mukaan perustuslain säännös edellyttää, että laintasoisessa sääntelyssä turvataan perustuslain mukainen pääsääntö kuulemisesta oikeudenkäynnissä (, s. 3/I,, s. 3/II. Ks. myös, s. 7). Perustuslakivaliokunta kiinnittää huomiota myös siihen, että oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 11 luvun 10 §:n säännös tuomion täydentämisestä tilanteessa, jossa yksityisoikeudellisesta vaatimuksesta on jäänyt tuomiossa lausumatta, sisältää säännöksen asianosaisten kuulemisesta. Myös riita-asiassa annettavan tuomion täydentämistä koskeva oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 11 § sisältää vastaavat säännökset asianosaisten kuulemisesta. Lakivaliokunnan on täydennettävä 104 §:ää sääntelyllä asianosaisen kuulemisesta.
Hallintoprosessilakiehdotuksen 39 §:n 2 momentin mukaan tuomioistuin voi jättää huomioon ottamatta sellaisen aineiston, joka selvästi ei kuulu käsiteltävään asiaan. Tällainen aineisto rajautuu myös lakiehdotuksen 44 §:n mukaisen kuulemisvelvollisuuden ulkopuolelle. Perustuslakivaliokunta korostaa hallituksen esityksen yleisperusteluistakin (s. 37) ilmenevän EIT:n oikeuskäytännön merkitystä. Sen mukaan asianosaisen itsensä tulee lähtökohtaisesti saada päättää, onko jokin lausuma tai selvitys sen luonteinen, että se edellyttää hänen kannanottoaan. Tuomioistuin voi poiketa kuulemisvelvoitteesta vain hyvin poikkeuksellisesti.
EIT:n oikeuskäytännössä on vakiintuneesti korostettu sitä, että asianosaiselle on varattava tilaisuus tutustua kaikkeen oikeudenkäyntiaineistoon ja annettava mahdollisuus kommentoida sitä. Tuomioistuin ei siten yleensä voi asianosaisen puolesta arvioida, onko jokin selvitys niin merkittävä, että asianosaista pitäisi kuulla siitä (esimerkiksi EIT Vilén v. Suomi 2009 ja EIT Fortum v. Suomi 2003). Lakivaliokunnan on syytä tarkastella, mitä säännöksen rajauksen "selvästi ei kuulu" on tarkoitus kattaa, ja tarvittaessa täsmentää sääntelyä.
Hallintoprosessilain 68 §:ssä säädettäisiin niistä edellytyksistä ja tavoista, joilla vajaavaltaista voitaisiin kuulla henkilökohtaisesti hallintotuomioistuimen suullisessa käsittelyssä hänen omassa asiassaan tai muussa asiassa. Arvioitaessa sitä, kuullaanko lasta hänen omassa asiassaan tai muussa asiassa, kiinnitettäisiin huomiota myös siihen, onko kuuleminen lapsen kehitystasoon nähden tarkoituksenmukaista.
Jos vajaavaltaisen suojaamiseksi tai hänen itsenäisen mielipiteensä selvittämiseksi on tarpeen, vajaavaltaista kuullaan henkilökohtaisesti siten, että hänen lisäkseen läsnä on vain yksi tai useampi hallintotuomioistuimen jäsen. Osapuolille on tällöin varattava tilaisuus tutustua kuulemisen sisällöstä laadittuun tai tallennettuun oikeudenkäyntiaineistoon ja lausua mielipiteensä sen sisällöstä. Oikeutta tietojen saamiseen voidaan rajoittaa, jos tiedon antamatta jättäminen on tarpeen vajaavaltaisen suojaamiseksi tai hänen muun erittäin tärkeän etunsa turvaamiseksi. Perustelujen (s. 135) mukaan tiedonsaannin rajoittaminen edellyttäisi aina tapauskohtaista arviointia. Arvioinnissa olisi pyrittävä sovittamaan yhteen esimerkiksi vajaavaltaisen yksityisyyden ja turvallisuuden suojaamiseen liittyvät näkökohdat sekä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimukset, joihin sisältyy tasapuolisuus ja vastavuoroisuus sekä asianosaisen oikeus tulla kuulluksi.
Säännökset ovat perustuslakivaliokunnan mielestä sinänsä oikeansuuntaisia perustuslain 6 §:n 3 momentin kannalta. Perusoikeussäännöksen mukaan lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilöinä ja heidän tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti. Nyt ehdotettu sääntely vastaa pääpiirteissään perustuslakivaliokunnan myötävaikutuksella säädettyä (, s. 6—7,) lastensuojelulain 68 §:ää. Valiokunnan arvion mukaan 68 §:n säännöksellä rajoitetaan perustuslain 21 §:n 2 momentissa turvattua oikeutta tulla kuulluksi samoin kuin perustuslain 6 §:n 3 momentissa ja lapsen oikeuksien yleissopimuksen 12 artiklassa lapselle taattuja vaikuttamis- ja kuulemismahdollisuuksia. Rajoitukselle on kuitenkin lapsen etuun ja lasten suojeluun liittyviä hyväksyttäviä ja erittäin painavia perusteita, eikä sääntely näin ollen muodostu perustuslain tai lapsen oikeuksien yleissopimuksen kannalta ongelmalliseksi (, s. 3/II—4/I).
Perustuslakivaliokunnan mielestä sääntelyä on perustuslain 21 §:stä johtuvista syistä syytä kuitenkin täsmentää siten, että siitä ilmenee säädösperustaisesti oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimusten huomioon ottaminen harkinnassa sekä vajaavaltaisen kuulemisen että tiedonsaannin rajoittamisen osalta. Lisäksi lakivaliokunnan on syytä tarkastella sääntelyn suhdetta oikeudenkäynnin julkisuudesta hallintotuomioistuimissa annettuun lakiin ja tarvittaessa selkeytettävä sääntelyä.
Hallintoprosessilakiehdotuksen 10 §:ssä säädettäisiin toimivaltaisesta tuomioistuimesta ja 11 §:ssä asiakokonaisuuden yhdistämisestä hallinto-oikeudessa. Viimeksi mainitun pykälän mukaan hallinto-oikeus on siinä säädetyin edellytyksin toimivaltainen käsittelemään 10 §:n estämättä "asian, joka kuuluu samaan asiakokonaisuuteen hallinto-oikeudessa vireillä olevan asian kanssa". Perusteluissa todetaan, että yhdistämisellä yhdessä käsiteltäväksi tarkoitetaan sitä, että asiat käsitellään samanaikaisesti samassa tuomioistuimessa ja niistä annetaan ratkaisu yhtä aikaa. Perustelujen mukaan kyse ei siis ole asiakokonaisuuksien yhdistämisestä yhdeksi asiaksi (s. 80). Sääntelyä on syytä sanonnallisesti täsmentää.
Valiokunnan päätösehdotus
VALIOKUNNAN PÄÄTÖSESITYS
Perustuslakivaliokunta esittää,
että lakiehdotukset voidaan käsitellä tavallisen lain säätämisjärjestyksessä.