Eduskunnan puhemiehelle
Pilaantuneiden maa- ja pohjavesialueiden puhdistamis- ja kunnostamisvastuun oikeudellinen sääntely pohjautuu aiheuttaja maksaa -periaatteeseen. Vastuu kunnostamisesta ja puhdistamisesta on ensisijaisesti aiheuttajalla. Aiheuttajan vastuuta sovelletaan sekä äkillisten onnettomuuksien aiheuttamaan pilaantumiseen että vähitellen syntyvään pilaantumiseen. Tämä ensisijainen vastuu ilmaistaan usein siten, että vastuullisena on toiminnan harjoittaja tai luvan haltija, tai muulla tavoin niin, että velvollisuus kohdistuu siihen tahoon, jonka toiminnan tai laiminlyönnin johdosta haitallinen tai vahingollinen seuraus aiheutuu.
Toissijaisia järjestelmiä tarvitaan niissä tilanteissa, kun vastuutaho on maksukyvytön, kykenemätön huolehtimaan velvoitteistaan tai kun aiheuttajaa ei saada selville.
Vanhoissa tapauksissa sovellettava vastuusääntely perustuu yleensä ympäristölainsäädäntöön. Yksinkertaistaen sanottuna ympäristölainsäädännön mukaan puhdistamisvastuu voi kohdistua toissijaisesti alueen haltijaan tai viimesijaisesti alueen sijaintikuntaan. Näissä vanhoissa tapauksissa on mahdollista myös se, että kukaan ei vastaa puhdistamisesta, jolloin kustannukset voivat jäädä valtion talousarviosta katettaviksi.
Nykyisin erityisiä vakuuksia edellytetään tietyiltä ympäristönsuojelulain, kaivoslain, jätelain ja maa-aineslain mukaisilta toiminnoilta toiminnan lopettamisen varalle. Vakuudet kattavat vain lainmukaisen ja luvanmukaisen toiminnan luvassa annettujen tarkempien määräysten mukaisesti. Vakuudella ei voida korvata ympäristövahinkoja eikä muita ennalta-arvaamattomia kustannuksia, eikä niistä ole apua vanhoissa pilaantumistapauksissa.
Vastuukysymykset voivat olla erittäin vaikeaselkoisia sekä nykyisen lainsäädännön mukaan että erityisesti edellä kuvattujen vanhojen tapausten osalta. Lainsäädäntö on muuttunut vuosikymmenten kuluessa ja muutokset jatkuvat. Toiminnan harjoittajat ja alueen haltijat ovat voineet vaihtua lukuisia kertoja.
Erityisen haasteellinen tapaus on Valkeakoskella Mahlianmaan kaatopaikka ja jätteenkäsittelykeskuksen alue. Kaatopaikka on perustettu vuonna 1981. Alueella ovat toimineet ainakin Kemira Oy Säteri, Kuitu Finland Oy, Avilon Fibres Oy, konkurssipesä, Ekokem-Palvelu Oy ja Fortum Environmental Construction Oy.
Alueella on kaksi kiinteistöä, joista toisella sijaitsee vanha kaatopaikka. Vanha suljettu kaatopaikkaosa on rakennettu ilman nykylainsäädännön edellyttämiä pohjarakenteita. Uusi jätteenkäsittelykeskus rajoittuu vanhaan kaatopaikkaan. Vanhalla kaatopaikalla ja uudella teollisuusjätteiden käsittelykeskuksella on yhteisiä toimintoja, kuten suotovesiallas. Uusien toimintojen osalta ei ole tehty YVA-selvitystä, vaikka ne sijaitsevat lähimmillään 70 metrin päässä rannasta ja vanha kaatopaikka sijaitsee vieressä.
Ympäristöluvan muuttamiselle sekä toiminnan aloittamiselle on haettu lupa Länsi- ja Sisä-Suomen aluehallintovirastolta (Dnro LSSAVI/5012/2016). Lupa on saatu 16.10.2018 myönnetyllä päätöksellä. Päätöksestä on valitettu Vaasan hallinto-oikeuteen (Niskavaara Eeva ym. 10.11.2018).
Mahdolliset vanhat ja uudet vastuut, vakuudet ja luvat muodostavat vaikeaselkoisen vyyhdin. Jos alueella olevalta suljetulta kaatopaikalta pääsee valumaan haitallisia aineita aiheuttaen ympäristövahingon, vahingosta vastuullisen löytäminen ei ole yksiselitteistä eikä nopeaa. Asiasta on myös tehty kaupunginvaltuustossa valtuustokysymys (Dnro VLK/2867/00.05.02/2018 Tyvi Heikki ym.). Kysymyksen tavoitteena on selvittää kunnanvaltuuston näkemystä ja kartoittaa kunnalle mahdollisesti koituvien riskien mahdollisuutta.
Lainsäädännön edellyttämillä vakuuksilla varmistetaan lähinnä asianmukainen toiminnan alasajo ja lopettaminen. Ongelmat saattavat syntyä kuitenkin vuosikymmenien päästä, kun vakuudet on jo vapautettu. Kunnan riski joutua toissijaiseen vastuuseen on suuri, ja vahingot saattavat olla euroissa mitattuina merkittäviä.
Nykylainsäädännön mukaan aluehallintovirasto myöntää ympäristöluvan, päättää vakuuksista ja tekee myös päätöksen niiden vapauttamisesta toiminnanharjoittajan hakemuksesta kaatopaikan sulkemisen, tarkkailun ja muun jälkihoidon päätyttyä. Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus puolestaan valvoo aluehallintoviraston luvittamaa toimintaa. Kunta ei siis myönnä lupaa, valvo lupaehtojen noudattamista eikä päätä vakuuksien vapauttamisesta.
Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään viitaten esitän asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen:
Onko vakuuksia koskeva lainsäädäntö riittävää mahdollisesti myöhemmin tapahtuvien ympäristövahinkojen osalta,
huomioidaanko toissijaisten ympäristövastuujärjestelmien (TOVA) kehittämistyössä laajamittaiset ympäristövahingot, jotka ovat mahdollisia Mahlianmaan tapaisissa kohteissa ja
onko perusteltua, että kunnalla ei ole prosessuaalista asemaa vakuuksien vapauttamispäätöksen tekemisessä, mutta toissijaisen vastuun kautta se voi kuitenkin joutua kantamaan merkittävän taloudellisen taakan?