Eduskunnalle
Suomalaista työelämää on rakennettu hyvällä kolmikantayhteistyöllä vuosikymmenten ajan, aina talvisodan aikaisesta tammikuun kihlauksesta 1940 lähtien. Suomalainen yhteistyöperinne on ollut kansainvälisesti arvostettu, ja Suomea on pidetty yhteistyökulttuurin mallimaana niin EU:ssa kuin kansainvälisessä työjärjestössä ILO:ssa.
Orpon hallitus on lyhyen historiansa aikana irtautunut pitkään toimineesta sopimisen ja yhteistyön kulttuurista. Näin on tapahtunut siitä huolimatta, että juuri vaikeina aikoina vakautta ja yhteistyötä tarvittaisiin talousvaikeuksien voittamiseen.
Hallituspuolueiden linja poikkeaa olennaisesti siitä, mitä he ennen vaaleja julistivat tavoitteekseen. Ennen vaaleja ei kerrottu, että sairastumisesta halutaan sakottaa, työsuhdeturvaa halutaan heikentää ja naisvaltaiset pienipalkkaiset alat ajetaan ikuiseen palkkakuoppaan.
Perussuomalaiset Riikka Purran johdolla lupasivat vastustaa lakko-oikeuden rajoittamista ja kertoivat, että leikkaukset pienituloisten toimeentuloon eivät perussuomalaisille käy. Kokoomus Petteri Orpon johdolla lupasi, että keneltäkään ei vaadita kohtuuttomia.
Monet hallituksen nyt päättämät leikkaukset ja palkansaajien oikeuksien heikennykset kasautuvat muutamille ihmisryhmille. Esimerkiksi osa-aikaisten työntekijöiden toimeentulo heikkenee merkittävästi.
Hallituksen yksipuolinen toiminta on synnyttänyt Suomen oloissa poikkeuksellisen vastalauseiden aallon. Kaikki palkansaajajärjestöt ovat eri tavoin ilmoittaneet huolensa hallituksen suunnitelmista ja osallistuneet mielenilmaisuihin. Suomalaisten enemmistö on antanut tukensa palkansaajille.
Oikeuskansleri ja riippumaton talouspolitiikan arviointineuvosto ovat poikkeuksellisella tavalla huomauttaneet, että leikkauksia viedään läpi ilman kunnollista vaikutusarviota ja välittämättä leikkausten kasautumisesta yksille ja samoille suomalaisille. Samalla vaikutukset esimerkiksi lapsiperheisiin ovat järisyttävät: jopa 17 000 lasta ajautuu köyhyyteen.
Hallitus on tarjonnut palkansaajille vain lumeneuvotteluita, joissa pohjana ovat työnantajien tavoitteet. Palkansaajien ääni ja esitykset ovat kaikuneet kuuroille korville. Aitoihin neuvotteluihin, joiden lopputulosta ei olisi valmiiksi saneltu, ei ole ollut minkäänlaista valmiutta. Hallituspuolueet ovat myös kieltäytyneet kaikista todellisista keskusteluista ja yrityksistä löytää sopu.
Työmarkkinoita ja työelämää pitää uudistaa tasapainoisesti. Yksipuolisen sanelun sijaan ratkaisuja pitää hakea yhdessä, sekä palkansaajia että työnantajia kuunnellen. Tasapainoisilla ratkaisuilla saadaan uudistuksia aikaan, selkävoittoja hakemalla syvennetään vastakkainasettelun kierrettä. Tasapainoinen uudistaminen on sekä yritysten että palkansaajien etu.
Kaikki tähänastiset hallitukset ovat aina lopulta olleet valmiita keskustelemaan myös palkansaajien ja heitä edustavien järjestöjen kanssa työlainsäädännön ja sosiaaliturvan muutoksista. Hallituksen kieltäytyminen keskustelusta palkansaajia edustavien järjestöjen kanssa on ajanut Suomen vastakkainasettelun kierteeseen ja mittaviin työtaisteluihin. Toiminnallaan hallitus vaikeuttaa seuraavan työehtosopimuskierroksen asiallista ja sujuvaa toteuttamista tilanteessa, jossa työmarkkinat pitäisi saada tukemaan kasvua ja työllisyyttä.
Edellä olevan perusteella ja Suomen perustuslain 43 §:ään viitaten esitämme asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan välikysymyksen:
Onko hallitus valmis käymään aitoihin neuvotteluihin myös palkansaajia edustavien järjestöjen kanssa työelämän lainsäädännön muutoksista aikaisempien hallitusten tavoin,
onko hallitus valmis perääntymään niistä työelämän lainsäädännön muutoksista, joiden vaikutukset talouteen ja työllisyyteen ovat olemattomia tai jopa haitallisia, kuten ensimmäisen sairauspäivän palkattomuus,
onko hallitus valmis luopumaan lainsäädäntöhankkeista, jotka jättävät pienipalkkaiset naisvaltaiset alat pysyvään palkkakuoppaan,
miten hallitus arvioi sen omien toimien vaikutuksia seuraavalle työehtosopimuskierrokselle ja sitä kautta talouden ja työllisyyden kasvulle ja
miten hallitus aikoo palauttaa Suomeen aidon pohjoismaisen, työmarkkinajärjestöjen luottamukseen ja yhteistyöhön nojaavan sopimisen kulttuurin?