Eduskunnan puhemiehelle
Hyvinvointialueet ovat toimineet sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden sekä pelastustoimen järjestäjinä vuoden 2023 alusta lähtien, eli hieman yli kaksi ja puoli vuotta. Kun sosiaali- ja terveydenhuollon uudistusta tehtiin, tarkoituksena oli, että sote-palvelujen järjestämiselle saataisiin laajemmat hartiat ja kaikki olisivat yhdenmukaisten palvelujen piirissä.
Nykyisellä mallilla hyvinvointialueiden sote-palveluiden järjestämiseen tarkoitettu rahoitus perustuu valtaosin (79,2 %) sote-palvelutarpeeseen. Sote-palvelutarve muodostuu kolmesta kokonaisuudesta: terveydenhuollon palvelutarpeesta, vanhustenhuollon palvelutarpeesta ja sosiaalihuollon palvelutarpeesta. Hyvinvointialueella annetut diagnoosit muodostavat merkittävän osan erityisesti terveydenhuollon ja vanhustenhuollon palvelutarpeesta. Lisäksi niihin vaikuttavat demografiset ja sosiaaliset rakenteet. Tämänkaltaisen tarveavioinnin kautta pyritään ennakoimaan palvelutarpeen kehitystä ja sen vaikutusta kustannuksiin.
Diagnoosiperusteisuuteen liittyy tunnetusti paljon epävarmuutta ja mahdollisuuksia inhimillisiin erheisiin. Mikäli diagnooseja kirjataan järjestelmään eri tavoin ja tapahtuu virheitä, diagnoositilastoihin tulee heittoja. Riskinä on, että eri hyvinvointialueet joutuvat tästä johtuen eriarvoiseen asemaan.
Neittaanmäki et al., Hyvinvointialueiden väestöprofiilit ja sote-talous. JYU Reports No. 69/2025. Jyväskylän yliopisto, 2025. https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-86-0972-8. S. 27.
Sairastavuus on Suomessa hyvin samankaltaista ympäri maata, mutta vaihtelua on erityisesti väestöjakaumassa ja sosioekonomisessa taustassa. Ikäryhmien sote-kustannusrasite on kuitenkin koko maan tasolla käytännössä sama — kustannukset vaihtelevat pitkälti sen mukaan, millainen ikäjakauma sekä sosioekonominen jakauma alueella on. Tutkimusten mukaan yli 64-vuotiaiden ikäryhmä muodostaa hyvinvointialueiden näkökulmasta kaikkein merkittävimmän yksittäisen palvelunkäyttäjäryhmän. Hyvinvointialueiden kuormitus on tässä ikäryhmässä korkein kaikista väestöryhmistä, erityisesti perusterveydenhuollon, erikoissairaanhoidon, kotihoidon, palveluasumisen ja sosiaalipalveluiden osalta.
Ibid., s. 7-8, 14.
Esimerkkinä voidaan todeta, että Etelä-Karjala ja Etelä-Savo ovat maakuntina väestömäärältään ja -rakenteeltaan hyvin samankaltaisia. Etelä-Savossa yli 64-vuotiaan väestön suhteellinen osuus on jonkin verran Etelä-Karjalaa suurempi, mutta suuruusluokka on sama: Etelä-Savossa noin kolmannes (33,93 %) väestöstä on yli 64-vuotiaita, Etelä-Karjalassa vastaava luku on 29,42 %. Ikääntyneiden suuri osuus asettaa poikkeuksellisen suuren kuormituksen hyvinvointialueen sosiaali- ja terveyspalveluille.Samankaltaisesta väestörakenteesta huolimatta Etelä-Savon hyvinvointialue saa asukasta kohden tuhat euroa enemmän rahoitusta kuin Etelä-Karjalan hyvinvointialue.
Ibid., s. 7, 51.
Kuten naapurimaakuntia koskevasta vertailusta huomataan, rahoitus voi vaihdella merkittävästikin, ja yhtenä syynä voidaan pitää diagnostiikkaan perustuvaa arviointia terveydenhuollon ja vanhustenhuollon palvelutarpeesta. Voidaan kysyä, mitä tämä tarkoittaa kansalaisten yhdenvertaisuuden näkökulmasta. Onko perustuslain näkökulmasta perusteltua, että asuinalueesta riippuen asukasta kohti jakautuva rahoitus ja sitä kautta väistämättä myös palvelutaso voi vaihdella näin dramaattisesti? Kuten esimerkiksi Pekka Neittaanmäki, Kirill Akimov ja Veronika Akimova tuoreessa tutkimusraportissaan osuvasti toteavat, tavoitteena tulisi olla järjestelmä, joka mukautuu väestön todelliseen tarpeeseen, tunnistaa alueelliset erityispiirteet ja varmistaa palvelujen saatavuuden ja yhdenvertaisuuden.
Olisikin perusteltua tarkastella, olisiko yhdenvertaisuuden ja oikeudenmukaisuuden näkökulmasta parempi, että rahoitus perustuisi vahvemmin hyvinvointialueen demografiaan, jotta rahoitus huomioisi väestön rakenteen ja siitä aiheutuvat tarpeet tasaisesti ja ettei aiheutuisi vaikeita epäoikeudenmukaisuuksia, jossa esimerkiksi vahingossa virheelliset kirjaustavat johtavat perusteettomiin eroihin rahoituksessa hyvinvointialueiden välillä. Näin rahoitus olisi tasapainossa suhteessa aitoon tarpeeseen, joka kullakin alueella on. Tätä kautta rahoitus olisi myös helpoiten ennakoitavissa vuodesta toiseen. Malli olisi luotettavin, oikeudenmukaisin ja tasapuolisin tapa jakaa rahoitus hyvinvointialueille.
Ibid., s. 51.
Sote-menojen ja rahoituksen välillä vallitsee tunnetusti epätasapaino. Syyt siihen vaihtelevat alueiden välillä: sosiaalihuollon ja vanhustenhuollon komponentit selittävät suurimman osan kokonaisvajeesta, kun taas terveydenhuollon vaje korostuu erityisesti ikääntyneissä ja saavutettavuudeltaan haastavissa ympäristöissä.
Hallitus ei ole antanut hyvinvointialueille todellista työrauhaa. Se on kieltäytynyt antamasta lisäaikaa alijäämien kattamiseen, mikä johtaa monilla alueilla rajuihin säästötoimenpiteisiin, kuten laajamittaisiin yhteistoimintaneuvotteluihin ja irtisanomisiin. Tällä on alueilla valtava heikentävä vaikutus työllisyyteen, mutta ennen kaikkea tämä näkyy väistämättä myös palvelutasossa. Voidaan kysyä, pyrkiikö hallitus leikkauslinjastaan huolimatta edes edistämään kansalaisten yhdenvertaisuutta sote-palveluihin pääsyn osalta. Kyse on viime kädessä kansalaisten perusoikeuksista.
Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään viitaten esitän asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen:
Onko hallitus tietoinen hyvinvointialueiden nykyiseen rahanjakomalliin sisältyvistä epävarmuuksista ja erityisesti hyvinvointialueilla annettujen diagnoosien vaikutuksesta terveydenhuollon ja vanhustenhuollon palvelutarpeen arviointiin, joka on johtanut eriarvoisuuteen hyvinvointialueiden välillä,
aikooko hallitus valmistella vahvemmin demografiseen pohjaan perustuvaa rahanjakomallia, jonka myötä rahoitus jaettaisiin hyvinvointialueille tasapuolisesti perustuen siihen, millainen tarve kullakin alueella aidosti väestöpohjaan perustuen on, ja
miten hallitus aikoo turvata kansalaisten yhdenvertaisuuden siltä osin, millaiset edellytykset alueilla on sote-palveluiden tarjontaan?