Eduskunnan puhemiehelle
Lastensuojelulain (417/2007) 60 §:n mukaan lastensuojelulaitoksessa tulee olla lasten ja nuorten hoidon ja kasvatuksen kannalta riittävä määrä sosiaalihuollon ammattihenkilöitä sekä muuta henkilöstöä. Lainsäädäntö ei siten rajaa hoito- ja kasvatustehtäviä yksinomaan sosiaalihuollon ammattihenkilöille, vaan mahdollistaa myös muun koulutustaustan omaavien henkilöiden työskentelyn näissä tehtävissä. Lain tarkoituksena on ollut turvata riittävä ja osaava henkilöstö sekä mahdollistaa monipuolinen osaaminen lastensuojelutyössä.
Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valvira on vuonna 2017 antamassaan, edelleen ajantasaisessa lausunnossa todennut, että yhteisöpedagogin (AMK) tutkinnon suorittaneet voivat toimia sosiaalihuollon palveluissa, mukaan lukien lastensuojelun avo- ja sijaishuollon tehtävissä, mikäli tehtävä ei edellytä laillistettua ammattioikeutta tai nimikesuojattua ammattinimikettä. Lainsäädäntö asettaa vain rajallisesti koulutuksellisia kelpoisuusvaatimuksia sosiaalihuollon tehtäviin, ja työnantajilla on laaja harkintavalta rekrytoinnissa.
Toimintaympäristö on kuitenkin kehittynyt toiseen suuntaan, ja käytännössä yhteisöpedagogien työllistyminen lastensuojeluun on vaikeutunut merkittävästi. Hyvinvointialueet ja kunnat työnantajina sekä lastensuojelupalveluiden tilaajina ovat viime vuosina kiristäneet henkilöstöä koskevia vaatimuksia. Useissa lastensuojelulaitoksissa ja -yksiköissä hoito- ja kasvatustehtäviin rekrytoinnin edellytykseksi on muodostunut sosionomin (AMK) tai sairaanhoitajan tutkinto, vaikka tehtävänimikkeet, kuten sosiaaliohjaaja tai ohjaaja, eivät ole nimikesuojattuja. Tämä on johtanut tilanteeseen, jossa yhteisöpedagogin tutkintoa ei käytännössä pidetä kelpoisena näihin tehtäviin, vaikka lainsäädäntö ja valvovan viranomaisen linjaus mahdollistaisivat toisin.
Tämä linjaus ei perustu suoraan lainsäädäntöön, vaan käytännössä rahoitus- ja ohjausmekanismien kautta muodostuneeseen tulkintaan. Keskeinen syy kehitykseen liittyy hyvinvointialueiden rahoitus- ja ohjausmekanismeihin sekä palveluiden kilpailutuskäytäntöihin. Kentältä saadun tiedon mukaan hyvinvointialueet edellyttävät usein, että merkittävä osa — käytännössä jopa kaksi kolmasosaa — lastensuojelulaitosten henkilöstöstä on sosiaalihuollon ammattihenkilöitä. Joissakin tapauksissa edellytetään lisäksi, että tietty osuus henkilöstöstä on nimenomaan sosionomeja. Vaikka tällaiselle vaatimukselle ei ole suoraa lainsäädännöllistä perustaa lastensuojelulaissa, se ohjaa voimakkaasti palveluntuottajien rekrytointikäytäntöjä, koska henkilöstörakenne vaikuttaa kilpailutusten pisteytykseen ja siten palveluntuottajien menestymiseen.
Kehitys on johtanut tilanteeseen, jossa työnantajien harkintavalta kaventuu käytännössä rahoitusohjauksen kautta ja samalla yhteisöpedagogien mahdollisuudet työllistyä lastensuojelun tehtäviin heikkenevät merkittävästi. Tilanne koskee sekä julkisia palveluita että ostopalveluina tuotettuja yksityisiä ja järjestöjen tarjoamia palveluita.
Lisäksi aluehallintovirastojen tulkinnoissa yhteisöpedagogien kelpoisuudesta on havaittu epäyhtenäisyyttä. Eri alueilla sovelletaan toisistaan poikkeavia käytäntöjä, mikä lisää epävarmuutta sekä työnantajien että työntekijöiden näkökulmasta. Epäselvä ja vaihteleva tulkintatilanne on omiaan heikentämään oikeusvarmuutta sekä vaikeuttamaan työvoiman liikkuvuutta ja saatavuutta sosiaalihuollon tehtävissä.
Yhteisöpedagogin tutkinnon asemaan liittyvä epäselvyys on ongelmallinen myös koulutus- ja työmarkkinapolitiikan näkökulmasta. Ammattikorkeakoulut, kuten Humanistinen ammattikorkeakoulu ja Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu, suuntaavat koulutusta osin lastensuojelun ja nuorisohuollon tehtäviin, ja näitä pidetään keskeisinä työllistymisalueina. Samanaikaisesti järjestö- ja nuorisoalan työmarkkinat eivät yksin riitä työllistämään kasvavaa määrää yhteisöpedagogeja. Esimerkiksi nuorisotyön henkilötyövuosien määrä kunnissa on selvästi pienempi kuin tutkinnon suorittaneiden kokonaismäärä, mikä korostaa tarvetta laajemmalle työllistymispohjalle.
Tilanne on ristiriitainen: toisaalta lainsäädäntö ja valvovan viranomaisen linjaukset mahdollistavat yhteisöpedagogien työskentelyn sosiaalihuollossa, mutta toisaalta käytännön ohjaus- ja rahoitusmekanismit sekä viranomaistulkintojen epäyhtenäisyys rajaavat tätä mahdollisuutta merkittävästi. Tämä heikentää koulutusjärjestelmän ennakoitavuutta, vaikeuttaa osaavan työvoiman saatavuutta ja voi johtaa tarpeettomiin lisäkouluttautumistarpeisiin.
Tilanne edellyttää tarkempaa selvitystä sekä mahdollisia toimenpiteitä viranomaislinjausten yhtenäistämiseksi, rahoitusohjauksen vaikutusten arvioimiseksi ja lainsäädännön selkeyttämiseksi.
Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään viitaten esitän asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen:
Miten hallitus arvioi yhteisöpedagogin tutkinnon soveltuvuuden sosiaalihuollon ja erityisesti lastensuojelun hoito- ja kasvatustehtäviin voimassa olevan lainsäädännön näkökulmasta,
miten hallitus suhtautuu siihen, että aluehallintovirastojen ja hyvinvointialueiden tulkinnat yhteisöpedagogien kelpoisuudesta vaihtelevat ja poikkeavat osin Valviran linjauksesta,
mihin toimenpiteisiin hallitus aikoo ryhtyä viranomaislinjausten yhtenäistämiseksi ja epäselvyyksien poistamiseksi,
aikooko hallitus arvioida hyvinvointialueiden rahoitus- ja ohjausmekanismeja siltä osin, että ne käytännössä rajaavat tiettyjä tutkintoryhmiä pois tehtävistä ilman lainsäädännöllistä perustaa, ja
näkeekö hallitus tarpeelliseksi käynnistää lainsäädännöllisiä tai muita toimenpiteitä, joilla turvataan yhteisöpedagogien mahdollisuudet työllistyä sosiaalihuollon tehtäviin koulutustaan vastaavasti?