Hallituksen esitys eduskunnalle ympäristörikosdirektiivin täytäntöönpanoa koskevaksi lainsäädännöksi

ESITYKSEN PÄÄASIALLINEN SISÄLTÖ

Esityksessä ehdotetaan muutettavaksi rikoslakia, pakkokeinolakia, poliisilakia, kansalaisuuslakia, rajavartiolakia, Puolustusvoimien virka-avusta poliisille annettua lakia, julkisista hankinnoista ja käyttöoikeussopimuksista annettua lakia, vesi- ja energiahuollon, liikenteen ja postipalvelujen alalla toimivien yksiköiden hankinnoista ja käyttöoikeussopimuksista annettua lakia, rikosrekisterilakia, merenkulun ympäristönsuojelulakia, Suomen talousvyöhykkeestä annettua lakia, vieraslajeista aiheutuvien riskien hallinnasta annettua lakia sekä eräitä muita ympäristöalan säädöksiä.

Ehdotetuilla laeilla pantaisiin pääosin kansallisesti täytäntöön uuden ympäristörikosdirektiivin mukaiset velvoitteet. Direktiivin tarkoituksena on varmistaa ympäristön entistä tehokkaampi suojelu siten, että Euroopan unionin keskeisen ympäristölainsäädännön vastainen menettely on kaikissa jäsenvaltioissa rangaistavaa ja että rangaistussäännökset täyttävät yhteisen vähimmäistason.

Rikoslakiin ehdotetaan lisättäväksi uudet säännökset jäterikoksesta, törkeästä jäterikoksesta, ilmakehän heikentämisestä, törkeästä ilmakehän heikentämisestä, ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksesta, törkeästä ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksesta, vieraslajirikoksesta, ympäristön tuhoamisesta, metsäkatorikoksesta ja törkeästä metsäkatorikoksesta. Ympäristön turmelemista ja luonnonsuojelurikosta koskeviin säännöksiin tehtäisiin useita muutoksia, joilla säädettäisiin rangaistavaksi uusia tekotapoja tai täsmennettäisiin voimassa olevia säännöksiä. Ympäristörikkomusta koskevaan pykälään lisättäisiin tiettyjen uusien ehdotettavien rikosten lievää tekotapaa koskeva säännös. Tuottamuksellista ympäristön turmelemista koskevaan pykälään tehtäisiin muista ehdotettavista muutoksista aiheutuvat teknisluonteiset korjaukset.

Lisäksi rikoslain ympäristörikoksia ja luonnonvararikoksia koskeviin lukuihin ehdotetaan säädettäviksi soveltamisalasäännökset, jotka koskisivat viranomaisen myöntämään lupaan perustuvan toiminnan rinnastamista ilman lupaa toimimiseen tietyissä poikkeuksellisissa tilanteissa.

Lisäksi ehdotettavia uusia rangaistussäännöksiä koskevien muutosten johdosta säädettäisiin tarvittavat muutokset rikoslain syyteoikeuden vanhentumista koskeviin säännöksiin sekä ulkomaiselta alukselta talousvyöhykkeellä tehtyä ympäristörikosta koskeviin säännöksiin.

Myös törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämistä ja terroristisessa tarkoituksessa tehtyjä rikoksia koskevia rangaistussäännöksiä täydennettäisiin johtuen ehdotuksesta säätää ympäristön tuhoaminen rangaistavaksi. Terroristisessa tarkoituksessa tehtyjä rikoksia koskevien säännösten muuttamisen johdosta tehtäisiin tarvittavat muutokset eräisiin muihin rikoslain säännöksiin.

Rangaistussääntelyn muuttaminen ehdotettavalla tavalla merkitsisi rangaistusasteikkojen merkittävää ankaroitumista useiden tekojen kohdalla. Joiltakin osin rangaistavien tekojen ala laajenisi.

Oikeushenkilölle määrättävän yhteisösakon asteikkoa koskevaa sääntelyä muutettaisiin siten, että ympäristörikosdirektiivin kriminalisointivelvoitteita täytäntöönpanevien rikosten johdosta tuomittavan yhteisösakon asteikosta säädettäisiin erikseen. Näitä rikoksia koskevaksi yleiseksi yhteisösakon asteikoksi säädettäisiin vähintään 2 000 ja enintään 3 000 000 euroa. Lisäksi säädettäisiin erityinen, erittäin suuria oikeushenkilöitä koskeva asteikko, jossa yhteisösakon alin rahamäärä olisi 15 000 euroa ja ylin rahamäärä 40 000 000 euroa, kuitenkin enintään viisi prosenttia oikeushenkilön maailmanlaajuisesta liikevaihdosta tai muusta vastaavasta tuotosta yhteisösakon määräämistä edeltäneellä tilikaudella. Säännökset pakoterikoksia koskevasta erityisestä yhteisösakon asteikosta kumottaisiin, ja ne siirrettäisiin edellä tarkoitettuihin erillissäännöksiin. Lisäksi säädettäisiin yhteisen yhteisösakon tuomitsemisesta tilanteessa, jossa tuomittavana on yhteisösakko samalla kertaa kahden tai useamman rikoksen johdosta, joihin soveltuvat eri yhteisösakon asteikot. Oikeushenkilön rangaistusvastuun soveltamisalaa ehdotetaan laajennettavaksi ehdotettaviin uusiin rikoksiin.

Eräitä pakkokeinolain ja poliisilain sekä kansalaisuuslain, rajavartiolain, Puolustusvoimien virka-avusta poliisille annetun lain, Suomen talousvyöhykkeestä annetun lain, uuden ydinenergialain ja säteilylain säännöksiä ehdotetaan muutettaviksi johtuen muutoksista rikoslain rangaistussääntelyyn.

Julkisista hankinnoista ja käyttöoikeussopimuksista annetussa laissa sekä vesi- ja energiahuollon, liikenteen ja postipalvelujen alalla toimivien yksiköiden hankinnoista ja käyttöoikeussopimuksista annetussa laissa ehdotetaan säädettäväksi, että ehdotettavia törkeää jäterikosta, törkeää ilmakehän heikentämistä, törkeää ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikosta ja ympäristön tuhoamista koskevat lainvoimaiset tuomiot johtaisivat mainituissa laeissa tarkoitetulla tavalla poissulkemiseen tarjouskilpailusta. Mainittujen ehdotusten johdosta ehdotetaan muutettavaksi myös rikosrekisterilakia.

Merenkulun ympäristösuojelulakiin ja vieraslajeista aiheutuvien riskien hallinnasta annettuun lakiin ehdotetaan tehtäväksi eräät ympäristörikosdirektiivin täytäntöönpanon valmistelun yhteydessä tarpeellisiksi havaitut muutokset.

Lisäksi ehdotetaan rikoslain muuttamisen johdosta tarvittavien muutosten tekemistä tiettyihin muihin ympäristöalan säädöksiin. Nämä muutokset koskisivat viittaussäännöksiä rikoslain rangaistussäännöksiin.

Ehdotettavat lait on tarkoitettu tulemaan voimaan mahdollisimman pian. Direktiivin täytäntöönpanon määräaika on ollut 21.5.2026.

PERUSTELUT

1

Asian tausta ja valmistelu

1.1

Tausta

direktiivi

ympäristörikosdirektiivi

uusi ympäristörikosdirektiivi

Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EU) 2024/1203 ympäristön suojelusta rikosoikeudellisin keinoin ja direktiivien 2008/99/EY ja 2009/123/EY korvaamisesta (jäljempänä,tai) annettiin 11.4.2024. Direktiivi sisältää vähimmäissäännöt, jotka koskevat rikosten ja seuraamusten määrittelyä, jotta ympäristöä voidaan suojella entistä tehokkaammin, sekä säännöt toimenpiteistä, joiden avulla voidaan ennalta estää ja torjua ympäristörikollisuutta ja panna tehokkaasti täytäntöön unionin ympäristölainsäädäntöä. Direktiivin täytäntöönpanon määräaika on ollut 21.5.2026.

Direktiivin tavoitteena on varmistaa yhtenevät ympäristörikosten määritelmät sekä se, että vakavien ympäristörikosten kohdalla jäsenvaltioilla on käytettävissä tehokkaat, oikeasuhtaiset ja varoittavat rikosoikeudelliset seuraamukset.

vuoden 2008 ympäristörikosdirektiivi

vanha ympäristörikosdirektiivi

Direktiivillä korvataan 19.11.2008 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2008/99/EY ympäristönsuojelusta rikosoikeudellisin keinoin (jäljempänätai). Lisäksi direktiivillä korvataan 21.10.2009 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2009/123/EY alusten aiheuttamasta ympäristön pilaantumisesta ja säännösten rikkomisista määrättävistä seuraamuksista annetun direktiivin 2005/35/EY muuttamisesta.

Uuden ympäristörikosdirektiivin sääntely on vuoden 2008 ympäristörikosdirektiiviin verrattuna merkittävästi yksityiskohtaisempaa ja kattavampaa. Uuteen direktiiviin sisältyy vanhaan verrattuna useita uusia kriminalisointivelvoitteita. Sekä uuteen että vanhaan ympäristörikosdirektiiviin sisältyvissä rikosten määritelmissä rangaistavaksi säädettävät teot koskevat yhteisön tai unionin aineellisen ympäristölainsäädännön rikkomista. Vuoden 2008 direktiivin liitteenä on luettelot Euroopan yhteisön ja Euratomin perustamissopimusten nojalla annetusta yhteisön lainsäädännöstä, jonka rikkominen katsotaan lainvastaiseksi menettelyksi kyseisessä direktiivissä. Uudessa ympäristörikosdirektiivissä tällaista liitettä ei ole, vaan useisiin rikosten määritelmiin sisältyy edellytys tietyn unionin antaman säädöksen tai tiettyjen säädösten vastaisuudesta. Joissakin uuden ympäristörikosdirektiivin rikosten määritelmissä ei täsmennetä, minkä säädöksen tai säädösten vastainen menettely tulee säätää rangaistavaksi.

Sekä luonnollisille henkilöille että oikeushenkilöille määrättävien seuraamusten osalta uuden direktiivin sääntely on aiempaan verrattuna yksityiskohtaisempaa. Luonnollisten henkilöiden osalta uuteen direktiiviin sisältyvät täsmälliset vaatimukset direktiivin mukaisten tahallisten rikosten enimmäisrangaistusten vähimmäistasoista, jollaisia ei vuoden 2008 ympäristörikosdirektiiviin sisälly. Myös oikeushenkilöille määrättävien seuraamusten osalta uuteen ympäristörikosdirektiiviin sisältyy yksityiskohtaista sääntelyä, jossa säädetään konkreettisesti oikeushenkilölle määrättävien sakkojen enimmäistason vähimmäismäärästä. Tämäkin sääntely on uudenlaista vuoden 2008 ympäristörikosdirektiiviin verrattuna.

Uuteen ympäristörikosdirektiiviin sisältyvät vuoden 2008 direktiiviin verrattuna uusina elementteinä myös velvoitteet, jotka koskevat raskauttavia ja lieventäviä asianhaaroja, varojen jäädyttämistä ja menetetyksi tuomitsemista, vanhentumisaikoja, lainkäyttövaltaa sekä tutkintakeinoja. Lisäksi direktiiviin on aiempaan verrattuna lisätty velvoitteita, joissa on kyse ympäristörikoksista ilmoittavien tai niiden tutkinnassa avustavien henkilöiden suojelusta, yleisön oikeudesta saada asiansa käsitellyksi tuomioistuimissa, ennalta estämisestä, resursseista, koulutuksesta, toimivaltaisten viranomaisten välisestä koordinoinnista ja yhteistyöstä jäsenvaltiossa, jäsenvaltioiden sekä komission ja unionin elinten, toimistojen tai virastojen välisestä yhteistyöstä sekä kansallisesta strategiasta ja tilastotiedoista.

1.2

Valmistelu

1.2.1

Direktiivin valmistelu

komissio Uuden ympäristörikosdirektiivin säätämisen taustalla oli vuoden 2008 ympäristörikosdirektiiviä koskenut Euroopan komission (jäljempänä) arviointi, joka julkaistiin lokakuussa 2020 (Commission staff working document. Evaluation of the Directive 2008/99/EC of the European Parliament and of the Council of 19 November 2008 on the protection of the environment through criminal law (Environmental crime directive, SWD(2020) 259 final, 28.10.2020). Komissio katsoi, että vanhalla ympäristörikosdirektiivillä ei ollut juurikaan vaikutusta käytännössä. Niiden tutkittujen ympäristörikosten määrä, joista oli annettu rangaistus, oli pysynyt viimeisten kymmenen vuoden aikana hyvin vähäisenä. Lisäksi seuraamusten tasot olivat komission mukaan liian alhaiset, jotta ne olisivat varoittavia, eikä rajat ylittävää yhteistyötä tehty järjestelmällisesti.

Lisäksi komissio havaitsi merkittäviä puutteita vuoden 2008 ympäristörikosdirektiivin täytäntöönpanossa kaikissa jäsenvaltioissa ja rikosprosessiketjun kaikilla tasoilla (poliisi, syyttäjälaitos ja rikostuomioistuimet). Lisäksi havaittiin puutteita, jotka liittyvät resursseihin, alan asiantuntemukseen, tiedotustoimiin, priorisointiin, yhteistyöhön ja tiedonvaihtoon jäsenvaltioissa, ja todettiin, että ympäristörikollisuuden torjumiseksi ei ollut olemassa kattavia kansallisia strategioita, joissa olisivat mukana kaikki rikosprosessiketjun tasot ja jotka perustuisivat monialaiseen lähestymistapaan. Komissio myös totesi, että luotettavien, tarkkojen ja kattavien tilastotietojen puuttuminen ympäristörikoksia koskevista jäsenvaltioiden menettelyistä haittaa komission arviointia ja estää kansallisia päättäjiä ja alan toimijoita valvomasta toimenpiteidensä tehokkuutta.

Komissio antoi 15.12.2021 ehdotuksen Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviksi ympäristönsuojelusta rikosoikeudellisin keinoin ja direktiivin 2008/99/EY korvaamisesta (COM(2021) 851 lopullinen). Ehdotusta täydensi komission samana päivänä antama tiedonanto Euroopan parlamentille ja neuvostolle ympäristörikollisuuden torjunnan tehostamisesta (COM(2021) 814 lopullinen). Tiedonannossa komissio selosti erilaisia toimia, joilla ympäristörikollisuuden torjunnan tehostamiseen pyrittäisiin sen lisäksi, että EU:n oikeudellista kehystä vahvistettaisiin uudistamalla ympäristörikoksia koskeva direktiivi. Lisäksi komissio julkaisi direktiiviehdotuksen yhteydessä vaikutusarviointiraportin (SWD(2021) 465 final/2).

SEUT Direktiiviehdotus annettiin Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (jäljempänä) 82 artiklan 2 kohdan nojalla. Sen mukaisesti, kun jäsenvaltioiden lakien ja asetusten lähentäminen rikosoikeuden alalla osoittautuu välttämättömäksi jonkin unionin politiikan tehokkaan täytäntöönpanon varmistamiseksi alalla, jolla on toteutettu yhdenmukaistamistoimenpiteitä, tällä alalla voidaan direktiivein säätää rikosten ja seuraamusten määrittelyä koskevista vähimmäissäännöistä. Nämä direktiivit annetaan kyseisten yhdenmukaistamistoimenpiteiden hyväksymisessä noudatetun tavallisen tai erityisen lainsäätämisjärjestyksen mukaisesti, sanotun kuitenkaan rajoittamatta 76 artiklan soveltamista.

SEU

EU

Ympäristörikosdirektiivin johdanto-osan kappaleessa 1 viitataan Euroopan unionista tehdyn sopimuksen (jäljempänä) 3 artiklan 3 kohtaan, jonka mukaan Euroopan unioni (jäljempänä) pyrkii Euroopan kestävään kehitykseen, jonka perustana ovat tasapainoinen talouskasvu ja hintavakaus, täystyöllisyyttä ja sosiaalista edistystä tavoitteleva erittäin kilpailukykyinen sosiaalinen markkinatalous sekä korkeatasoinen ympäristönsuojelu ja ympäristön laadun parantaminen. Lisäksi johdanto-osan kappaleessa viitataan SEUT 191 artiklaan, jossa säädetään muun muassa EU:n ympäristöpolitiikan tavoitteista ja keskeisistä periaatteista ympäristöpolitiikan alueella. Direktiivin johdantokappaleen 1 mukaisesti EU on mainittujen perustamissopimusten säännösten myötä sitoutunut varmistamaan ympäristön suojelun korkean tason ja ympäristön laadun parantamisen.

Direktiiviehdotus perustui vaikutustenarviointiin. Vanhaa ympäristörikosdirektiiviä koskeneessa arvioinnissa todettiin useita ongelmia, eikä sillä nähty olevan juurikaan käytännön vaikutusta. Vanhan ympäristörikosdirektiivin soveltamisalan todettiin olevan vanhentunut ja monimutkaisesti määritelty, minkä todettiin haittaavan tehokasta tutkintaa, syytetoimia ja rajat ylittävää yhteistyötä. ”Ympäristörikollisuuden” määritelmiä pidettiin epäselvinä, minkä nähtiin haittaavan tehokasta tutkintaa, syytetoimia ja rajat ylittävää yhteistyötä jäsenvaltioiden välillä ja sisällä. Seuraamusten tasojen ei arvioitu olevan tehokkaita ja varoittavia kaikissa jäsenvaltioissa. Rajat ylittävän yhteistyön nähtiin olevan liian vähäistä. Arvioinnissa myös todettiin, että poliittiset päättäjät ja alan toimijat eivät ole tietoisia ympäristörikollisuuden luonteesta ja laajuudesta sekä lainvalvontatoimien tehokkuudesta, mikä johtuu tilastotietojen rajallisesta keruusta, käsittelystä ja jakamisesta. Edelleen rikosprosessiketjua, jolla torjutaan muun muassa ympäristörikollisuutta, pidettiin tehottomana koulutuksen ja erikoistumisen puutteen vuoksi sekä sen takia, että ympäristölainsäädännön täytäntöönpanon eri tasojen välinen koordinointi ja yhteistyö nähtiin riittämättömänä.

Direktiiviehdotukseen sisältyneen vaikutusarvioinnin mukaan ympäristörikosdirektiivin täytäntöönpanoa koskevien säännösten odotetaan tehostavan rikosprosessiketjun toimintaa ja varmistavan ympäristörikollisuuden torjuntatoimien vertailukelpoisuuden kaikkialla EU:ssa. Tehokkaampi lainvalvonta ympäristörikollisuuden alalla suojelisi laillisesti toimivia yrityksiä laittomasta liiketoiminnasta johtuvalta epäreilulta kilpailulta. Lisäksi sellaisen teollisuuden maineelle (esimerkiksi jätehuolto, kemianteollisuus), johon laiton toiminta vaikuttaa, aiheutuva vahinko vähenisi, mikä toisi lisähyötyä sääntöjä noudattaville yrityksille. Ympäristörikoslainsäädännön tehokkaammalla täytäntöönpanolla odotetaan olevan myönteinen vaikutus koko yhteiskuntaan. Ympäristönsuojeluun liittyvien elämänlaatuhyötyjen lisäksi rikollisen toiminnan vähentäminen tukee vaikutusarvioinnin mukaan hallinnon parantamista, korruption vähentämistä ja suurten järjestäytyneiden rikollisryhmien aiheuttamien riskien vähentämistä.

Valtioneuvosto lähetti 17.2.2022 eduskunnalle perustuslain 96 §:n 2 momentin mukaisesti kirjelmän komission ehdotuksesta Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviksi ympäristönsuojelusta rikosoikeudellisin keinoin ja direktiivin 2008/99/EY korvaamisesta (U 14/2022 vp). Eduskunnan lakivaliokunta ja ympäristövaliolautakunta antoivat asiassa lausunnot (LaVL 9/2022 vp ja YmVL 12/2022 vp). Suuri valiokunta yhtyi erikoisvaliokuntien lausuntojen mukaisesti valtioneuvoston kantaan (SuVEK 26/2022 vp).

Valtioneuvosto lähetti 14.11.2022 asiassa eduskunnalle U-jatkokirjeen (UJ 31/2022 vp). Eduskunnan lakivaliokunta antoi asiassa lausunnon (LaVL 28/2022 vp). Suuri valiokunta yhtyi lakivaliokunnan lausunnon mukaisesti valtioneuvoston kantaan (SuVEK 152/2022 vp).

Valtioneuvosto lähetti 2.11.2023 eduskunnalle toisen U-jatkokirjeen (UJ 34/2023 vp). Valiokunta yhtyi asiassa valtioneuvoston kantaan (8.11.2023). Suuri valiokunta yhtyi lakivaliokunnan kannanoton mukaisesti valtioneuvoston kantaan (SuVEK 91/2023 vp).

Suomi suhtautui direktiiviehdotuksen tavoitteisiin lähtökohtaisesti myönteisesti ja piti yleisesti kannatettavana, että ympäristörikosten torjunnassa pyritään tehokkuuteen kaikkialla Euroopan unionissa. Suomi piti perusteltuna pyrkimistä siihen, että jäsenvaltioiden ympäristörikoslainsäädäntö on ajantasaista ja riittävän kattavaa.

Suomi pyrki neuvotteluissa ratkaisuihin, joiden mukaisesti rangaistaviksi säädettävät teot voitaisiin määritellä rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen edellyttämällä täsmällisyydellä. Neuvotteluissa tärkeänä pidettiin sitä, että säilytetään kansallinen liikkumavara ja mahdollisuus säätää seuraamuksista perustuslaissa turvattujen perusoikeuksien yleiset rajoitusedellytykset täyttävällä ja suomalaiseen oikeusjärjestelmään soveltuvalla tavalla. Rangaistusten osalta huomiota kiinnitettiin erityisesti rikosoikeudellisen suhteellisuusperiaatteen mukaisuuteen ja siihen, että tekojen rangaistusarvot ja rangaistusasteikot olisivat oikeassa suhteessa tavoitteeseen ja rikoksen vakavuuteen. Lakivaliokunta totesi myös oikeushenkilölle määrättävän sakkorangaistuksen olevan Suomen oikeusjärjestelmän kannalta direktiivin merkittävimpiä kysymyksiä ja korosti seuraamusten tason osalta kansallista liikkumavaraa. (LaVL 9/2022 vp, s. 3–7.)

neuvosto Direktiivistä saavutettiin Euroopan unionin neuvoston (jäljempänä) yleisnäkemys joulukuussa 2022. Euroopan parlamentin näkemys valmistui maaliskuussa 2023. Kolmikantaneuvottelut neuvoston, Euroopan parlamentin ja komission kesken alkoivat toukokuussa 2023 ja saatiin päätökseen joulukuussa 2023.

Direktiivi hyväksyttiin huhtikuussa 2024 ja julkaistiin EU:n virallisessa lehdessä toukokuussa 2024.

1.2.2

Hallituksen esityksen valmistelu

Oikeusministeriö asetti 21.5.2024 työryhmän valmistelemaan ympäristörikosdirektiivin täytäntöönpanoa. Työryhmän tehtävänä oli arvioida, mitä lainsäädäntömuutoksia direktiivin täytäntöönpano edellyttää ja valmistella tämän perusteella tarvittavat lainsäädäntömuutokset. Lisäksi työryhmän tehtävänä oli arvioida, miten direktiiviin sisältyvät, oikeushenkilölle määrättävää sakkoa koskevat velvoitteet on mahdollista toteuttaa rikoslain 9 luvun sääntelyä muuttamalla, mukaan lukien yhteisösakon asteikon muuttaminen yleisesti liikevaihtoon perustuvaksi. Työryhmän tuli arvioida myös muutosten pääasialliset vaikutukset. Työryhmän mietintö oli laadittava hallituksen esityksen muotoon.

Työryhmän jäseniksi nimettiin edustajat oikeusministeriöstä, Helsingin yliopistosta, Itä-Uudenmaan käräjäoikeudesta, keskusrikospoliisista, Syyttäjälaitoksesta, Suomen Asianajajaliitosta, sisäministeriöstä, ympäristöministeriöstä ja maa- ja metsätalousministeriöstä. Työryhmän toimikaudeksi asetettiin 21.5.2024–31.5.2025.

Oikeusministeriö järjesti 9.10.2024 työryhmän valmistelutyötä varten rajatun kuulemistilaisuuden ympäristörikosdirektiiviin sisältyvistä oikeushenkilölle määrättävää sakkoa koskevista velvoitteista. Lisäksi työryhmä kuuli kesällä 2025 työryhmän valmistelemista alustavista keskeisistä lainsäädäntöehdotuksista asiantuntijoina professori Sakari Melanderia ja professori Kimmo Nuotiota Helsingin yliopistosta sekä professori Elina Pirjatanniemeä Åbo Akademista.

Työryhmän työskentelyä varten oikeusministeriö teki valmistelun aikana yhteistyötä työryhmän jäsenorganisaatioiden ohella sosiaali- ja terveysministeriön, työ- ja elinkeinoministeriön, liikenne- ja viestintäministeriön, Säteilyturvakeskuksen ja Turvallisuus- ja kemikaaliviraston kanssa.

Työryhmän toimikautta pidennettiin toukokuussa 2025 31.10.2025 saakka. Työryhmän työ valmistui 5.11.2025. Työryhmän mietintö oli muilta osin yksimielinen, mutta siihen sisältyi maa- ja metsätalousministeriön eriävä mielipide, joka koski oikeushenkilön rangaistusvastuun ulottamista perusmuotoiseen metsästysrikokseen.

Tämän jälkeen työryhmän valmisteleman esitysluonnoksen pohjalta valmistelua jatkettiin oikeusministeriössä yhteistyössä maa- ja metsätalousministeriön kanssa. Tässä yhteydessä tarkastelussa olivat erityisesti ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan n alakohdan mukaista rikoksen määritelmää ja direktiivin 6 artiklan oikeushenkilön vastuuta koskevat velvoitteet. Lisäksi esitysluonnokseen tehtiin tarvittavat ajantasaistukset ja joitakin korjauksia ja täydennyksiä, jotka liittyivät lähinnä eräiden esitysluonnoksen kannalta merkityksellisten lainvalmisteluhankkeiden etenemiseen tai vastaaviin muutoksiin.

Luonnos hallituksen esitykseksi oli lausuntokierroksella 17.2.–31.3.2026. Lausunnoista laadittu tiivistelmä julkaistiin 18.6.2026 (Oikeusministeriön julkaisuja, Mietintöjä ja lausuntoja 2026:31). Lausuntopalautetta ja sen huomioon ottamista jatkovalmistelussa on selostettu jäljempänä lausuntopalautetta koskevassa jaksossa 6.

Lausuntokierroksen jälkeen hallituksen esitys on jatkovalmisteltu ja viimeistelty oikeusministeriössä.

Esityksen jatkovalmistelun aikana havaittiin, että kansallinen sääntely ei kaikilta osin vastaa eräiden direktiivin 3 artiklan 2 kohdan n alakohtaan sisältyviin kriminalisointivelvoitteisiin liittyvien muiden velvoitteiden edellytyksiä. Asiaa selvitetään jaksossa 3.3.2.2.14. Huomioon ottaen asian ilmikäyminen työryhmävaiheen jälkeen sekä direktiivin täytäntöönpanoa koskeva aikataulu tähän liittyviä muutosehdotuksia ei kuitenkaan ole ollut mahdollista sisällyttää käsillä olevaan esitykseen.

Komissio on heinäkuussa 2026 käynnistänyt Suomea kohtaan rikkomusmenettelyn direktiivin täytäntöönpanon viivästymisestä.

2

Ympäristörikosdirektiivin tavoitteet ja pääasiallinen sisältö

Ympäristörikosdirektiivi sisältää vähimmäissäännöt rikosten ja seuraamusten määrittelystä ympäristön suojelemiseksi entistä tehokkaammin kaikissa jäsenvaltioissa. Lisäksi direktiiviin sisältyvät säännöt toimenpiteistä, joiden avulla voidaan ennalta estää ja torjua ympäristörikollisuutta ja panna tehokkaasti täytäntöön unionin ympäristölainsäädäntöä. Rikosten ja seuraamusten määrittelyn ohella direktiivissä on säännöksiä tutkintakeinoista, vanhentumisajoista, lainkäyttövallasta, ympäristörikoksista ilmoittavien tai niiden tutkinnassa avustavien henkilöiden suojelusta, yleisen edun mukaisesta tietojen julkaisemisesta ja yleisön, jota asia koskee, oikeudesta saada asiansa käsitellyksi tuomioistuimissa, ennalta estämisestä, resursseista, koulutuksesta, toimivaltaisten viranomaisten välisestä koordinoinnista ja yhteistyöstä jäsenvaltiossa, jäsenvaltioiden sekä komission ja unionin elinten, toimistojen tai virastojen välisestä yhteistyöstä, kansallisesta strategiasta sekä tilastotiedoista.

3

Nykytila ja sen arviointi

3.1

Lainsäädäntö

Ympäristörikosdirektiivin alaa koskevat keskeiset rangaistussäännökset ovat rikoslain (39/1889) 48 luvussa. Direktiivin kriminalisointivelvoitteisiin liittyviä rangaistussäännöksiä on myös luonnonvararikoksia koskevassa rikoslain 48 a luvussa sekä esimerkiksi yleisvaarallisia rikoksia koskevassa 34 luvussa, terveyttä ja turvallisuutta vaarantavia rikoksia koskevassa 44 luvussa sekä henkeen ja terveyteen kohdistuvia rikoksia koskevassa 21 luvussa. Lisäksi direktiivin kannalta merkityksellisiä rangaistussäännöksiä sisältyy aineelliseen ympäristölainsäädäntöön.

Ympäristörikosdirektiivin kannalta merkityksellistä sääntelyä sisältyy myös erityisesti rikoslain 1 lukuun (Suomen rikosoikeuden soveltamisala), 5 lukuun (yritys ja osallisuus), 6 lukuun (rangaistuksen määrääminen), 8 lukuun (vanhentuminen), 9 lukuun (oikeushenkilön rangaistusvastuu) sekä 10 lukuun (menettämisseuraamukset). Myös tietyt muut säädökset, kuten pakkokeinolaki (806/2011), ovat merkityksellisiä direktiivin täytäntöönpanon kannalta. Näitä säännöksiä tarkastellaan lähemmin jäljempänä direktiivin velvoitteiden täytäntöönpanon käsittelyn yhteydessä (ks. jakso 3.3 Direktiivin sisältö ja suhde Suomen lainsäädäntöön).

3.1.1

Rikoslain 48 luku ympäristörikoksista

Rikoslain 48 luvussa säädetään ympäristörikoksista. Luvun säännöksissä rangaistavuus määrittyy olennaisesti aineellisen ympäristölainsäädännön mukaisesti. Esimerkiksi ympäristöä vaarantava tai vahingoittava menettely on rangaistavaa, jos tekijä esimerkiksi rikkoo aineellisessa lainsäädännössä säädettyä kieltoa tai laiminlyö aineellisen lainsäädännön mukaisen velvollisuuden tai toimii luvan vastaisesti. Rikoslain 48 luvun säännöksissä teon edellytetään tapahtuvan vastoin lakia tai lain nojalla annettuja säännöksiä tai esimerkiksi ilman lupaa tai lupaehtojen vastaisesti.

Rikoslain 48 luvun 1 §:ssä rangaistavaksi on säädetty ympäristön turmeleminen, joka on tunnusmerkistöltään luvun perusrikos. Ympäristön turmelemisena on säännöksen 1 momentin mukaisesti rangaistavaa lain, yleisen tai yksittäistapausta koskevan määräyksen taikka toimintaa koskevan luvan ehtojen vastainen aineiden päästäminen ympäristöön ja muu säännöksessä kuvattu ympäristölainsäädännön vastainen menettely siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle. Ympäristön turmelemisena rangaistava on sekä tahallinen että törkeästä huolimattomuudesta tehty teko.

Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaisesti rangaistavaa on tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta saattaa, päästää tai jättää ympäristöön esine, ainetta, säteilyä tai muuta sellaista lain tai sen nojalla annetun säännöksen taikka yleisen tai yksittäistapausta koskevan määräyksen vastaisesti taikka ilman laissa edellytettyä lupaa tai lupaehtojen vastaisesti siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle.

Pykälän 1 momentin 2 kohdan mukaisesti rangaistavaa on tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta valmistaa, luovuttaa, kuljettaa, käyttää, käsitellä tai säilyttää ainetta, valmistetta, seosta, tuotetta tai esinettä taikka käyttää laitetta vastoin a) vaarallisten kemikaalien ja räjähteiden käsittelyn turvallisuudesta annettua lakia, b) kemikaalilakia, c) REACH-asetusta, d) CLP-asetusta, e) biosidiasetusta, f) kasvinsuojeluaineasetusta, g) a–f alakohdassa mainitun säädöksen tai ympäristönsuojelulain (527/2014) nojalla annettua säännöstä, h) otsonikerrosta heikentävistä aineista ja asetuksen (EY) N:o 1005/2009 kumoamisesta annettua Euroopan parlamentin ja neuvoston asetusta (EU) 2024/590, i) fluoratuista kasvihuonekaasuista, direktiivin (EU) 2019/1937 muuttamisesta ja asetuksen (EU) N:o 517/2014 kumoamisesta annettua Euroopan parlamentin ja neuvoston asetusta (EU) 2024/573, j) pysyvistä orgaanisista yhdisteistä annettua Euroopan parlamentin ja neuvoston asetusta (EU) 2019/1021, k) pesuaineista annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 648/2004 3, 4 tai 4 a artiklaa, l) jätelain (646/2011) 147 §:n 2 momentissa mainittua säännöstä, m) jätelain nojalla annettua säännöstä, yksittäistapausta koskevaa määräystä tai kieltoa taikka n) elohopeasta ja asetuksen (EY) N:o 1102/2008 kumoamisesta annettua Euroopan parlamentin ja neuvoston asetusta (EU) 2017/852, siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle.

Pykälän 1 momentin 3 kohdan mukaan rangaistavaa on tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta laiminlyödä jätelain mukainen jätehuollon järjestämisvelvollisuus siten, että teko aiheuttaa säännöksen mukaisen abstraktin vaaran ympäristölle tai terveydelle.

Edelleen pykälän 1 momentin 4 kohdan mukaan rangaistavaa on tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta tuoda maahan, viedä maasta tai siirtää Suomen alueen kautta jätettä vastoin a) jätelakia, sen nojalla annettua säännöstä tai yksittäistapausta koskevaa määräystä, b) jätteiden siirroista sekä asetusten (EU) N:o 1257/2013 ja (EU) 2020/1056 muuttamisesta ja asetuksen (EY) N:o 1013/2006 kumoamisesta annettua Euroopan parlamentin ja neuvoston asetusta (EU) 2024/1157 tai asetuksen nojalla annettua säännöstä taikka c) elohopeasta ja asetuksen (EY) N:o 1102/2008 kumoamisesta annettua Euroopan parlamentin ja neuvoston asetusta (EU) 2017/852, siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle.

Pykälän 1 momentin 5 kohdassa on säädetty rangaistavaksi tahallinen ja törkeästä huolimattomuudesta tehty aineen, valmisteen tai tuotteen maahan tuonti tai maasta vienti vastoin a) ympäristönsuojelulain nojalla annettua asetusta, b) otsonikerrosta heikentävistä aineista ja asetuksen (EY) N:o 1005/2009 kumoamisesta annettua Euroopan parlamentin ja neuvoston asetusta (EU) 2024/590, c) fluoratuista kasvihuonekaasuista, direktiivin (EU) 2019/1937 muuttamisesta ja asetuksen (EU) N:o 517/2014 kumoamisesta annettua Euroopan parlamentin ja neuvoston asetusta (EU) 2024/573, d) vaarallisten kemikaalien viennistä ja tuonnista annettua Euroopan parlamentin ja neuvoston asetusta (EU) N:o 649/2012, e) pysyvistä orgaanisista yhdisteistä annettua Euroopan parlamentin ja neuvoston asetusta (EU) 2019/1021 tai f) elohopeasta ja asetuksen (EY) N:o 1102/2008 kumoamisesta annettua Euroopan parlamentin ja neuvoston asetusta (EU) 2017/852 siten, että teko on omiaan aiheuttamaan säännöksen mukaisen abstraktin vaaran.

Pykälän 1 momentin 6 kohdan mukaan on rangaistavaa tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta viedä maasta muuntogeenisiä organismeja, niitä sisältäviä elintarvikkeita tai rehuja vastoin muuntogeenisten organismien valtioiden rajat ylittävistä siirroista annettua Euroopan parlamentin ja neuvoston asetusta (EY) N:o 1946/2003.

Pykälän 1 momentin 7 kohdan mukaan rangaistavaa on aluskierrätyksestä sekä asetuksen (EY) N:o 1013/2006 ja direktiivin 2009/16/EY muuttamisesta annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 1257/2013 vastaisesti tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta laiminlyödä huolehtia siitä, että asetuksen 5 artiklassa tarkoitettu vaarallisten materiaalien luettelo on ajan tasalla silloin kun alus toimitetaan aluspurkamoon, tai siirtää aluksen purettavaksi muualle kuin asetuksen 16 artiklassa tarkoitetussa eurooppalaisessa luettelossa mainittuun aluspurkamoon. Edellytyksenä on, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle.

Rikoslain 48 luvun 1 §:n 2 momentissa säädetään yrityksen rangaistavuudesta. Säännöksen mukaan 1 momentin 4–6 kohdassa tarkoitetun tahallisen rikoksen yritys on rangaistava.

Lisäksi ympäristön turmelemisesta tuomitaan pykälän 3 momentin mukaan se, joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta ryhtyy muuten kuin 1 momentissa tarkoitetulla tavalla muuttamaan ympäristöä vastoin 1) alueidenkäyttölakia (132/1999), 2) rakentamislakia (751/2023), 3) vesilakia (587/2011), 4) maa-aineslakia (555/1981), 5) Saimaan ja Vuoksen juoksutussääntöä taikka 6) näiden nojalla annettua säännöstä, yleistä tai yksittäistapausta koskevaa määräystä taikka kaavaa tai lupaa siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vakavuudeltaan ympäristön pilaantumiseen rinnastettavaa muuttumista. Eduskunnalle on huhtikuussa 2026 annettu hallituksen esitys HE 70/2026 vp uudeksi alueidenkäyttölaiksi ja laeiksi eräiden siihen liittyvien lakien muuttamisesta, johon sisältyy ehdotus rikoslain 48 luvun 1 §:n 3 momentin muuttamiseksi. Pykälän 3 momentin 1 kohdassa mainitun alueidenkäyttölain säädösnumero muutettaisiin vastaamaan uuden alueidenkäyttölain säädösnumeroa, ja momentin 2 kohdaksi lisättäisiin viittaus kaavojen toteuttamisesta annettuun lakiin. Samalla jäljempien kohtien numerointi muuttuisi. Esityksen mukaan muutoksilla ei olisi vaikutusta rangaistavuuden alaan.

Ympäristön turmelemisesta on säädetty rangaistukseksi sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta.

Törkeä ympäristön turmeleminen on säädetty rangaistavaksi rikoslain 48 luvun 2 §:ssä. Törkeästä ympäristön turmelemisesta tuomitaan, jos ympäristön turmelemisessa 1) ympäristölle tai terveydelle aiheutettu vahinko tai tällaisen vahingon vaara on erityisen suuri ottaen huomioon aiheutetun tai uhkaavan vahingon pitkäaikaisuus, laaja ulottuvuus tai muut seikat, 2) tavoitellaan huomattavaa taloudellista hyötyä taikka 3) rikos tehdään erityisen suunnitelmallisesti ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Törkeän ympäristön turmelemisen yritykseen sovelletaan 2 §:n 2 momentin mukaan vastaavasti, mitä 1 §:ssä säädetään yrityksestä.

Törkeästä ympäristön turmelemista on säädetty rangaistukseksi vähintään neljä kuukautta ja enintään kuusi vuotta vankeutta.

Rikoslain 48 luvussa on lisäksi omat säännöksensä ympäristörikkomuksesta (3 §) ja tuottamuksellisesta ympäristön turmelemisesta (4 §). Ympäristörikkomuksesta tuomitaan säännöksen 1 momentin mukaisesti, jos ympäristön turmeleminen, huomioon ottaen ympäristölle tai terveydelle aiheutetun vaaran tai vahingon vähäisyys taikka muut rikokseen liittyvät seikat, on kokonaisuutena arvostellen vähäinen. Ympäristörikkomuksesta tuomitaan 3 §:n 2 momentin mukaisesti myös se, joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta rikkoo ympäristönsuojelulain 122 ja 123 §:n nojalla annettuja määräyksiä. Ympäristörikkomuksesta tuomitaan 3 momentin mukaisesti niin ikään se, joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta laiminlyö ympäristönsuojelulain 27–29 §:ssä tarkoitetun velvollisuuden hakea ympäristölupaa, jollei teko ole ympäristön turmelemisena rangaistava.

Ympäristörikkomuksesta tuomitaan 3 §:n 4 momentin mukaisesti myös se, joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta saattaa, päästää tai jättää ympäristöön esineen, ainetta, säteilyä tai muuta sellaista ilman ympäristönsuojelulain 115 a–115 d §:ssä edellytettyä ilmoituspäätöstä siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle, jollei teko ole rangaistava ympäristön turmelemisena.

Ympäristörikkomuksesta tuomitaan 3 §:n 5 momentin mukaisesti myös se, joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta rikkoo vesiliikennelain 5 §:n 1 momentissa säädettyä vesikulkuneuvon käyttämistä koskevaa velvollisuutta, vesiliikennelain 2 luvussa tarkoitettua vesiliikenteen sääntöä tai mainitun lain 101 §:n nojalla annettua alueellista tai vesikulkuneuvotyyppiä koskevaa kieltoa tai rajoitusta siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vaaraa ympäristölle.

Rangaistus ympäristörikkomuksesta on sakkoa tai vankeutta enintään kuusi kuukautta.

Tuottamuksellisesta ympäristön turmelemisesta tuomitaan rikoslain 48 luvun 4 §:n mukaisesti se, joka muusta kuin törkeästä huolimattomuudesta 1) puuttuu ympäristöön 1 §:n 1 momentin 1 kohdassa tai 3 momentissa tarkoitetulla tavalla taikka 2) rikkoo jätelakia tai ympäristönsuojelulakia tai niiden nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä 1 §:n 1 momentin 2–6 kohdassa tarkoitetulla tavalla siten, että ympäristölle tai terveydelle aiheutettu vahinko tai tällaisen vahingon vaara on erityisen suuri ottaen huomioon aiheutetun tai uhkaavan vahingon pitkäaikaisuus, laaja ulottuvuus ja muut seikat, on tuomittava tuottamuksellisesta ympäristön turmelemisesta sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi.

Rangaistus tuottamuksellisesta ympäristön turmelemisesta on sakkoa tai vankeutta enintään yksi vuosi.

Rikoslain 48 luvun 5 §:n 1 momentin mukaan luonnonsuojelurikoksesta rangaistaan sitä, joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta 1) oikeudettomasti hävittää tai turmelee luonnonsuojelulaissa tai sen nojalla suojeltavaksi tai rauhoitetuksi säädetyn tai määrätyn taikka toimenpiderajoituksen alaisen tai toimenpidekieltoon määrätyn luonnonalueen, eläimen, kasvin tai muun luontoon kuuluvan kohteen, 2) luonnonsuojelulain tai sen nojalla annetun säännöksen tai määräyksen vastaisesti erottaa ympäristöstään taikka tuo maahan, vie maasta tai kuljettaa Suomen alueen kautta kohteen taikka myy, luovuttaa, ostaa tai ottaa vastaan kohteen, joka on mainitulla tavalla erotettu ympäristöstään, tuotu maahan tai viety maasta taikka 3) luonnonvaraisten eläinten ja kasvien suojelusta niiden kauppaa sääntelemällä annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 338/97 vastaisesti tuo maahan, vie maasta tai siirtää Suomen alueen kautta mainitun asetuksen liitteessä A tai B tarkoitetun kohteen ilman asetuksessa tarkoitettua lupaa tai todistusta taikka vastoin luvan tai todistuksen ehtoja, taikka ostaa, tarjoutuu ostamaan, hankkii kaupallisiin tarkoituksiin, esittelee julkisesti kaupallisessa tarkoituksessa, käyttää taloudellisessa hyötymistarkoituksessa, myy, pitää hallussa myyntitarkoituksessa, tarjoaa tai kuljettaa myytäväksi mainitun asetuksen liitteessä A tai B tarkoitetun kohteen. Lisäksi pykälän 2 ja 3 momenteissa on kriminalisoitu tietyt valaanpyyntiin liittyvät ja valaiden ja arktisten hylkeiden suojelua sekä Etelämantereen ympäristönsuojelua koskevien säännösten vastaiset teot.

Luonnonsuojelurikoksena ei 5 §:n 4 momentin mukaan pidetä tekoa, jonka merkitys luonnonsuojelun kannalta on vähäinen. 5 momentin mukaisesti tahallisen rikoksen yritys on rangaistava.

Törkeästä luonnonsuojelurikoksesta säädetään rikoslain 48 luvun 5 a §:ssä. Säännöksen 1 momentin mukaan törkeästä luonnonsuojelurikoksesta tuomitaan, jos luonnonsuojelurikoksessa 1) rikoksella aiheutetaan vakavaa vaaraa tai vahinkoa eliölajin, luonnonalueen tai muun luontoon kuuluvan kohteen säilymiselle ottaen huomioon rikoksen kohteena olevan eliölajin erityinen harvinaisuus tai uhanalaisuus taikka eliölajille, luonnonalueelle tai muulle luontoon kuuluvalle kohteelle aiheutetun vaaran tai vahingon pitkäaikaisuus tai laaja ulottuvuus, 2) tavoitellaan huomattavaa taloudellista hyötyä tai 3) rikos tehdään erityisen suunnitelmallisesti ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Rangaistus törkeästä luonnonsuojelurikoksesta on vankeutta vähintään neljä kuukautta ja enintään neljä vuotta. Säännöksen 2 momentin mukaisesti tahallisen rikoksen yritys on rangaistava.

Lisäksi rikoslain 48 luvussa on säännökset rakennussuojelurikoksesta (6 §), vastuun kohdentumisesta (7 §) ja oikeushenkilön rangaistusvastuusta (9 §) sekä ulkomaiselta alukselta talousvyöhykkeellä tehdystä ympäristörikoksesta (10 §).

Vastuun kohdentumista koskevan rikoslain 48 luvun 7 §:n mukaisesti kyseisessä luvussa rangaistavaksi säädetystä menettelystä tuomitaan rangaistukseen se, jonka velvollisuuksien vastainen teko tai laiminlyönti on. Tätä arvioitaessa on otettava huomioon asianomaisen asema, hänen tehtäviensä ja toimivaltuuksiensa laatu ja laajuus sekä muutenkin hänen osuutensa lainvastaisen tilan syntyyn ja jatkumiseen.

Rikoslain 48 luvun 9 §:n mukaisesti kaikkiin luvussa rangaistavaksi säädettyihin rikoksiin sovelletaan oikeushenkilön rangaistusvastuuta.

Rikoslain 48 luvun 10 §:n mukaisesti merenkulun ympäristönsuojelulain 13 luvun 3 §:ssä tarkoitetusta, ulkomaiselta alukselta Suomen talousvyöhykkeellä tehdystä, mainitun luvun 1–4 §:ssä rangaistavaksi säädetystä teosta saa tuomita vain sakkoa.

3.1.2

Rikoslain 48 a luku luonnonvararikoksista

Luonnonvararikoksista säädetään rikoslain 48 a luvussa. Siihen sisältyvät säännökset metsästysrikoksesta (1 §), törkeästä metsästysrikoksesta (1 a §), kalastusrikoksesta (2 §), metsärikoksesta (3 §), laittomasta Etelämanneralueen mineraaliesiintymään kajoamisesta (3 a §), puutavararikoksesta (3 b §), laittoman saaliin kätkemisestä (4 §) ja törkeästä laittoman saaliin kätkemisestä (4 a §). Lisäksi luvussa säädetään syyteoikeudesta (5 §), metsästyskiellosta (6 §), oikeushenkilön rangaistusvastuusta (6 a §) sekä ulkomaiselta alukselta talousvyöhykkeellä tehdystä kalastusrikoksesta ja kalastusrikoksella saadun laittoman saaliin kätkemisestä (7 §).

Ympäristörikosdirektiivin kannalta merkityksellisiä ovat erityisesti metsästysrikosta, törkeää metsästysrikosta ja puutavararikosta koskevat rangaistussäännökset sekä oikeushenkilön rangaistusvastuuta koskeva säännös.

Rikoslain 48 a luvun 1 §:n mukaisesti metsästysrikoksesta tuomitaan se, joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta oikeudettomasti 1) metsästää käyttäen metsästyslaissa (615/1993) kiellettyä pyyntivälinettä tai pyyntimenetelmää taikka vastoin metsästyslaissa säädettyä moottorikäyttöisen kulkuneuvon käytön rajoitusta, 2) metsästää vastoin metsästyslain tai sen nojalla annettua riistaeläimen rauhoitusta tai metsästyskieltoa tai -rajoitusta tai kiintiötä koskevaa säännöstä tai määräystä taikka ilman pyyntilupaa, hirvieläimen pyyntilupaa tai poikkeuslupaa tai 3) aiheuttaa metsästäessään vaaraa tai vahinkoa ihmiselle tai toisen omaisuudelle taikka rikkoo yleisen turvallisuuden vuoksi annettua metsästystä koskevaa kieltoa tai rajoitusta. Rangaistus metsästysrikoksesta on sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta.

Törkeää metsästysrikosta koskeva säännös on rikoslain 48 a luvun 1 a §:ssä. Sen mukaan, jos metsästysrikoksessa 1) rikos tehdään erityisen raa’alla tai julmalla tavalla, 2) rikoksen kohteena on suuri määrä riistaeläimiä, 3) tavoitellaan huomattavaa taloudellista hyötyä, 4) rikos tehdään erityisen suunnitelmallisesti tai 5) tapetaan ahma, ilves, karhu, metsäpeura, saukko tai susi taikka vahingoitetaan sitä ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä metsästysrikoksesta vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään neljäksi vuodeksi.

Rikoslain 48 a luvun 3 b §:ssä säädetään puutavararikoksesta. Säännöksen mukaan puutavararikoksesta tuomitaan, jollei teosta muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta, se, joka puutavaraa ja puutuotteita markkinoille saattavien toimijoiden velvollisuuksien vahvistamisesta annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 995/2010 vastaisesti ammattimaisesti saattaa markkinoille laittomasti korjattua puutavaraa tai sellaisesta puutavarasta valmistettuja puutuotteita. Rangaistus puutavararikoksesta on sakkoa tai vankeutta enintään kuusi kuukautta. Maa- ja metsätalousministeriön valmisteltavana on hallituksen esitys eduskunnalle laiksi EU:n metsäkatoasetuksen velvoitteiden valvonnasta ja seuraamuksista sekä siihen liittyviksi laeiksi. Kyseiseen esitykseen on tarkoitus sisällyttää rikoslain 48 a luvun 3 b §:ää koskeva muutosehdotus. Asiaa käsitellään tarkemmin jäljempänä jaksossa 3.3.2.2.16.

Rikoslain 48 a luvun 6 a §:n mukaisesti törkeään metsästysrikokseen sovelletaan, mitä oikeushenkilön rangaistusvastuusta säädetään.

3.1.3

Muut rikoslakiin ja aineelliseen ympäristölainsäädäntöön sisältyvät rangaistussäännökset

Joidenkin ympäristörikosdirektiiviin sisältyvien kriminalisointivelvoitteiden näkökulmasta merkitystä on myös tietyillä muilla rikoslain rangaistussäännöksillä. Tällaisia ovat erityisesti tietyt yleisvaarallisia rikoksia koskevan 34 luvun säännökset ja terveyttä ja turvallisuutta vaarantavia rikoksia koskevan 44 luvun säännökset sekä rikoslain 21 luvun säännökset henkeen ja terveyteen kohdistuvista rikoksista. Näitä rangaistussäännöksiä tarkastellaan jäljempänä niiden ympäristörikosdirektiivin kriminalisointivelvoitteiden tarkastelun yhteydessä, joiden täytäntöönpanon arvioinnissa niillä on merkitystä.

Useiden direktiiviin sisältyvien kriminalisointivelvoitteiden kannalta merkityksellisiä rangaistussäännöksiä sisältyy lisäksi aineelliseen ympäristölainsäädäntöön, kuten jätelakiin ja ympäristönsuojelulakiin. Myös näitä rangaistussäännöksiä tarkastellaan jäljempänä niiden ympäristörikosdirektiivin kriminalisointivelvoitteiden tarkastelun yhteydessä, joiden kannalta ne ovat merkityksellisiä.

3.2

Käytäntö

3.2.1

Viranomaisten tietoon tulleista ja tuomioistuinten käsittelemistä ympäristörikoksista

Esitutkintaviranomaisten eli poliisin, Tullin tai Rajavartiolaitoksen tietoon on vuosina 2020–2024 tullut vuosittain 431–546 rikoslain 48 luvun mukaista ympäristörikosta. Näistä 179–236 on ollut rikoslain 48 luvun 1 §:n mukaisia ympäristön turmelemisia. Rikoslain 48 luvun 3 §:n mukaisia ympäristörikkomuksia on kirjattu samana ajanjaksona vuosittain 166–269 tapausta. Rikoslain 48 luvun 2 §:n mukaisia törkeitä ympäristön turmelemisia tulee esitutkintaviranomaisten tietoon alle kymmenen tapausta vuosittain ja 4 §:n mukaisia tuottamuksellisia ympäristön turmelemisia muutama tapaus. Rikoslain 48 luvun 5 §:n mukaisia luonnonsuojelurikoksia esitutkintaviranomaiset kirjaavat joitakin kymmeniä vuosittain (vuonna 2024 94 rikosta), kun taas saman luvun 5 a §:n mukaisia törkeitä luonnonsuojelurikoksia kirjataan harvoin.

Rikoslain 48 a luvun 1 §:n mukaisia metsästysrikoksia on kirjattu vuosien 2020–2024 aikana vuosittain 126–149 tapausta ja 1 a §:n mukaisia törkeitä metsästysrikoksia 14–38 vuosittain. Saman luvun 3 b §:n mukaisia puutavararikoksia ei ole kirjattu lainkaan vuosina 2020–2024.

https://poliisi.fi/documents/25235045/28576016/Ymp%C3%A4rist%C3%B6rikoskatsaus-2025.pdf/cf231380-9796-5f30-0249-e0632300447c/Ymp%C3%A4rist%C3%B6rikoskatsaus-2025.pdf?t=1762237240129

.

Tarkemmat tiedot vuosittain kirjatuista rikoksista käyvät ilmi Poliisihallituksen julkaisemasta Ympäristörikoskatsaus 2025 -julkaisusta. (Ympäristörikoskatsaus 2025, Poliisihallitus;)

Esimerkkinä aineelliseen ympäristölainsäädäntöön sisältyvien rangaistussäännösten mukaisten rikosten kirjaamisesta voidaan mainita jätelain 147 §:n 2 momentin mukainen jätelain rikkominen. Niitä esitutkintaviranomaiset kirjasivat vuosina 2020–2024 vuosittain 142–219 tapausta. Ympäristönsuojelulain 225 §:n mukaisia ympäristönsuojelulain rikkomisia kirjattiin vastaavana ajanjaksona 13–23 tapausta vuosittain. (Ympäristörikoskatsaus 2025, Poliisihallitus.)

Rikoslain 48 luvun mukaisista ympäristörikoksista sekä 48 a luvun ja 44 luvun ympäristöön liittyvistä rikoksista siirtyy syyttäjille vuosittain noin kolmannes (Ympäristörikoskatsaus 2025, Poliisihallitus).

Käräjäoikeuksissa tai hovioikeuksissa ensimmäisenä asteena käsitellyistä rikoslain 48 luvun mukaisista ympäristörikoksista yleisin vuosia 2019–2024 koskevana tarkastelujaksona oli ympäristön turmeleminen. Keskimäärin mainitulla ajanjaksolla käsiteltiin vuosittain 77 ympäristön turmelemista koskevaa rikosasiaa. Näistä keskimäärin 75 prosenttia luettiin vastaajalle syyksi. Vuonna 2024 käsitellyistä 66:sta ympäristön turmelemista koskevasta rikosasiasta vastaajalle luettiin syyksi 50 rikosta ja 12 tapauksessa syyte hylättiin. Luonnonsuojelurikos oli toiseksi yleisin ympäristörikos, joita käsiteltiin mainitulla tarkastelujaksolla keskimäärin 16 asiaa vuosittain (6 asiaa vuonna 2024). Törkeitä luonnonsuojelurikoksia tai sen yrityksiä tai törkeän ympäristön turmelemisen yrityksiä ei tarkastelujaksolla käsitelty tuomioistuimissa.

Taulukko 1. Syyksi luetut rikoslain 48 luvun ympäristörikokset 2019–2024.

Lähde: Tilastokeskus 2025: syytetyt, tuomitut ja rangaistukset. Vuosina 2019–2024 syyksi luetut rikokset, sulkeissa syytteiden kokonaislukumäärä, joka sisältää myös hylätyt ja rauenneet syytteet.

Rikoslain 48 a luvun mukaisista luonnonvararikoksista yleisin tarkastelujaksona 2019–2024 oli metsästysrikos ja toiseksi yleisin törkeä metsästysrikos. Keskimäärin ajanjaksolla käsiteltiin vuosittain 30 metsästysrikosasiaa, joista keskimäärin 76 prosenttia luettiin vastaajalle syyksi. Vuonna 2024 käsitellyistä 27 metsästysrikosasiasta vastaajalle luettiin syyksi 20 rikosta ja seitsemässä tapauksessa syyte hylättiin.

Taulukko 2. Syyksi luetut rikoslain 48 a luvun luonnonvararikokset 2019–2024.

Lähde: Tilastokeskus 2025: syytetyt, tuomitut ja rangaistukset. Vuosina 2019–2024 syyksi luetut rikokset, sulkeissa syytteiden kokonaislukumäärä.

Rikoslain 48 luvun 1–4 §:n tunnusmerkistöjen mukaisesti arvioitavaksi voi tulla lukuisten aineellisen ympäristölainsäädännön säädösten vastainen menettely. Yleisimpiä näistä ovat jätelaki ja ympäristönsuojelulaki. Esimerkkinä aineelliseen ympäristölainsäädäntöön sisältyvien rangaistussäännösten mukaisten rikosten käsittelystä käräjäoikeuksissa käsiteltiin vuosina 2019–2024 yhteensä 37 jätelain 147 §:n mukaista jätelain rikkomista, keskimäärin 6 rikosta vuosittain. Ympäristönsuojelulain 225 §:n mukaisia ympäristönsuojelulain rikkomisia käsiteltiin tarkastelujakson aikana muutamia vuosittain. Esimerkiksi merenkulun ympäristönsuojelulain 13 luvun 3 §:n mukaisia merenkulun ympäristönsuojelurikkomuksia ei tarkastelujaksolla käsitelty käräjäoikeuksissa.

On huomioitava, että aineelliseen ympäristölainsäädäntöön sisältyvät rangaistussäännökset ovat sakonuhkaisia, jolloin nämä asiat voidaan käsitellä tuomioistuinkäsittelyn ulkopuolella sakon ja rikesakon määräämisestä annetun lain (754/2010) mukaisessa sakkomenettelyssä. Vuosien 2019–2024 aikana on yksittäisiä henkilöitä tuomittu rangaistusmääräyksellä sakkoon esimerkiksi kemikaalirikkomuksesta, ympäristönsuojelulain rikkomisesta, vesilain luparikkomuksesta tai vesilain rikkomisesta (lähde: Tilastokeskus; Syytetyt, tuomitut ja rangaistukset -tilasto). Samana ajanjaksona jätelain rikkomisesta rangaistusmääräyksellä tuomittujen lukumäärä on vaihdellut välillä 11–33 henkilöä ja luonnonsuojelurikkomuksesta tuomittujen lukumäärä välillä 2–11 henkilöä. Esimerkiksi merenkulun ympäristönsuojelulain rikkomisesta, haitallisista vieraslajeista annettujen säännösten rikkomisesta tai säteilyrikkomuksesta ei ole näinä vuosina tuomittu henkilöitä rangaistusmääräyksellä.

Taulukko 3. Tietyt aineelliseen ympäristölainsäädäntöön sisältyvät rangaistussäännökset, syyksi luetut rikokset oikeudessa 2019–2024.

Lähde: Tilastokeskus 2025: syytetyt, tuomitut ja rangaistukset. Vuosina 2019–2024 syyksi luetut rikokset oikeudessa, sulkeissa syytteiden kokonaislukumäärä.

Rikoslain 48 luvun 1 §:n mukaisesta ympäristön turmelemisesta tuomittiin tarkastelujaksolla 2019–2024 yleensä sakkorangaistus. Vuosittain reilussa kymmenessä tapauksessa rangaistukseksi tuomittiin ehdollista vankeutta. Ympäristön turmelemisesta on tuomittu vuosittain joitakin yhteisösakkoja (ks. tarkemmin jakso 3.2.3).

Taulukko 4. Ympäristön turmeleminen (RL 48:1.1 ja 3). Tuomitut rangaistukset 2019–2024.

Tilastokeskus 2025: syytetyt, tuomitut ja rangaistukset. Käräjäoikeuksien ja hovioikeuksien ensimmäisenä asteena tuomitsemat rangaistukset.

Tarkastelujaksolla ympäristön turmelemisesta tuomittujen päiväsakkojen vuosittaisen kokonaisrahamäärän alakvartiili vaihteli välillä 360 ja 600 euroa ja yläkvartiili välillä 1 620 ja 3 000 euroa. Ehdollisten vankeusrangaistuksien vuosittainen keskipituus oli lyhimmillään 2,2 kuukautta (2022) ja pisimmillään 3,8 kuukautta (2019).

Rikoslain 48 luvun 2 §:n mukaisesta törkeästä ympäristön turmelemisesta tuomittiin tarkastelujaksolla pääosin ehdollista vankeutta.

Taulukko 5. Törkeä ympäristön turmeleminen (RL 48:2). Tuomitut rangaistukset 2019–2024.

Tilastokeskus 2025: syytetyt, tuomitut ja rangaistukset. Käräjäoikeuksien ja hovioikeuksien ensimmäisenä asteena tuomitsemat rangaistukset.

Rikoslain 48 luvun 3 §:n mukaisesta ympäristörikkomuksesta tuomittiin tarkastelujaksolla 2019–2024 yleisimmin sakkoa. Tarkastelujakson aikana ympäristörikkomuksesta tuomittiin kaksi yhteisösakkoa. Myös tuottamuksellisesta ympäristön turmelemisesta tuomittiin yleisesti sakkoa.

Myös rikoslain 48 luvun 5 §:n mukaisesta luonnonsuojelurikoksesta tuomittiin tarkastelujakson 2019–2024 aikana pääosin sakkoa. Kolmessa tapauksessa rangaistus oli ehdollinen vankeus.

Taulukko 6. Luonnonsuojelurikos (RL 48:5.1–3). Tuomitut rangaistukset 2019–2024.

Tilastokeskus 2025: syytetyt, tuomitut ja rangaistukset. Käräjäoikeuksien ja hovioikeuksien ensimmäisenä asteena tuomitsemat rangaistukset.

Myös rikoslain 48 a luvun 1 §:n mukaisesta metsästysrikoksesta tuomitut rangaistukset olivat pääosin päiväsakkoja. Joissakin tapauksissa tarkastelujakson aikana tuomittiin ehdollista vankeutta. Rikoslain 48 a luvun 1 a §:n mukaisesta törkeästä metsästysrikoksesta tuomittiin tarkastelujakson aikana pääosin ehdollista vankeutta (yhteensä yhdeksän tapausta).

Taulukko 7. Metsästysrikos (RL 48 a:1). Tuomitut rangaistukset 2019–2024.

Tilastokeskus 2025: syytetyt, tuomitut ja rangaistukset. Käräjäoikeuksien ja hovioikeuksien ensimmäisenä asteena tuomitsemat rangaistukset.

3.2.2

Ympäristörikollisuus Suomessa

Jaksossa käytetyt lähteet: Suomen kansallisen ympäristörikosseurantaryhmän julkaisut, viranomaisten asianhallintajärjestelmät, Euroopan unionin rahoittama YLPEYS-hanke.

Ympäristörikollisuuden tilanne Suomessa on pysynyt lähes samanlaisena useita vuosia.Suomeen liittyvät ympäristörikollisuuden uhkakuvat liittyvät osin kansainväliseen kehitykseen. Erityisesti Keski-Euroopassa rajat ylittävä jätteiden kuljetus ja dumppaus ovat vakavaa ja osittain järjestäytyneen rikollisuuden harjoittamaa toimintaa, jossa tavoitellaan merkittäviä rikoshyötyjä. Esitutkintaan ja syyteharkintaan vietyjen paljastettujen laittomien kansainvälisten jätevientitapausten valossa voidaan päätellä Suomen olevan osana mainittua toimintaa koskevaa Keski-Euroopan rikosilmiötä.

Ympäristörikokset ovat niin sanottua piilorikollisuutta, joista vain osa tulee esitutkintaviranomaisten tietoon. Tämä vaikeuttaa rikostilastojen tulkintaa muun muassa eri ajanjaksojen ja maiden välillä. Arvio ympäristörikosten piilorikollisuudesta perustuu erityisesti lähialuevertailuun Suomen, Ruotsin ja Norjan rikostilastojen välillä. Ruotsissa tilastoidaan enemmän ympäristörikoksia kuin Suomessa. On kuitenkin huomioitava, että maiden välillä lainsäädäntö poikkeaa toisistaan, eivätkä tilastoihin perustuvat luvut ole suoraan verrannollisia keskenään. Ruotsissa valvontaviranomaisella on muun muassa lakisääteinen velvollisuus ilmoittaa poliisille kaikki rikosepäilyt toisin kuin Suomessa. Silti ruotsalaiset viranomaiset arvioivat, että ympäristörikokset ovat suuressa määrin piiloon jäävää rikollisuutta myös Ruotsissa. Ilmoitusherkkyyttä ympäristörikosten osalta laskee usein selvästi tunnistettavan rikoksen uhrin puuttuminen.

Tyypillisesti esitutkintaan tulevat ympäristörikokset koskevat muun muassa jätteiden luvatonta hävittämistä tai niiden säilyttämistä joko pien- tai teollisuuskiinteistöjen alueella. Törkeän ympäristön turmelemisen tekomuodot toteutetaan tyypillisesti liiketoiminnan yhteydessä. Ympäristön turmelemiset liittyvät yleensä jätteiden, jätemaan ja erilaisten kemikaalien säilytykseen, käsittelyyn tai maastoon dumppaamiseen sekä luvattomaan maa-ainesten ottotoimintaan tai maa-ainesten käsittelyyn ja säilyttämiseen. Ympäristön turmelemisia on ilmennyt muun muassa lietelannan, eläinten ruhojen ja hävitykseen menevän sadon käsittelyssä. Liiketoiminnassa tapahtuville ympäristön turmelemisille on tyypillistä, että niihin liittyy merkittäviä rikoshyötyjä, aiheutettuja vahinkoja sekä huomattavia ennallistamiskustannuksia.

Myös metsästysrikollisuuteen liittyy piilorikollisuutta, erityisesti luvatonta metsästystä ja laitonta eläinten tappamista. On arvioitu, että metsästysrikosten ilmituloa ja esitutkintaa vaikeuttaa osaltaan myös alueen paikallisten asukkaiden ja metsästäjien parissa mahdollisesti esiintyvä vaikenemisen kulttuuri. Mainittavina tapauksina törkeissä metsästysrikoksissa laittoman metsästyksen kohteena olevat eläimet ovat olleet suurpetoja.

Suomen kansallinen ympäristörikosten seurantaryhmä on nostanut raporteissaan esiin ympäristörikollisuuden alhaisen kiinnijäämisriskin. Yhtenä keskeisenä ympäristörikollisuuden uhka- ja torjuntakuvana voidaan pitää sitä, että ympäristörikosten alhainen kiinnijäämisriski lisäisi jatkossa taloudellista voittoa tavoittelevan järjestäytyneesti osana liiketoimintaa toteutetun ympäristörikollisuuden määrää.

3.2.3

Yhteisösakkoa koskevat tuomiot

Jussi Tapani on vuonna 2020 julkaistussa selvityksessään tarkastellut oikeushenkilön rangaistusvastuuta koskevia kysymyksiä ja erityisesti sitä, mistä oikeushenkilön rangaistusvastuuta koskevien vaatimusten ja asioiden vähäisyys sekä niiden keskittyminen työturvallisuusrikoksiin johtuu (Tapani, Jussi. 2020. Oikeushenkilön rangaistusvastuu – nykytila ja kehittämistarpeet. Oikeusministeriön julkaisuja, Selvityksiä ja ohjeita 2020:22).

Selvityksensä tilastoja ja empiiristä aineistoa koskevassa jaksossa Tapani on tarkastellut vuosina 2015–2019 annetuista tuomioita yhteisösakoista mukaan lukien tuomitsematta jättämiset ja hylätyt syytteet sekä tuomittujen yhteisösakkojen rahamääräisiä keskiarvoja ja mediaaneja.

Yhteisösakkoja määrättiin Tapanin aineiston mukaisella tarkastelujaksolla joitakin kymmeniä vuosittain. Yhteisösakkojen euromääräinen keskiarvo vaihteli tarkastelujaksolla reilun 10 000 euron ja vajaan 20 000 euron välillä vuosittain.

Taulukko 8. Yleiskatsaus oikeushenkilön rangaistusvastuusta annetuista tuomioista vuosina 2015–2019.

Lähde: Tapani, Jussi. 2020. Oikeushenkilön rangaistusvastuu – nykytila ja kehittämistarpeet. S. 28. Alkuperäinen lähde: Tilastokeskus.

Vastaavasti vuosina 2020–2024 on tuomittu joitakin kymmeniä yhteisösakkoja vuosittain.

Taulukko 9. Yleiskatsaus oikeushenkilön rangaistusvastuusta annetuista tuomioista vuosina 2020–2024.

Lähde: Tilastokeskus. Syytetyt, tuomitut ja rangaistukset -tilasto.

Oikeushenkilön rangaistusvastuun soveltamisala on Tapanin raportissa todetulla tavalla hyvin laaja. Selvityksen tekemisen aikaan oikeushenkilön rangaistusvastuu on soveltunut 140 rikokseen (Tapani 2020, s. 10). Yhteisösakon soveltaminen painottuu kuitenkin työturvallisuusrikoksiin (rikoslain 47 luvun 1 §) ja ympäristön turmelemiseen (rikoslain 48 luvun 1 §).

Taulukko 10. Oikeushenkilön rangaistusvastuu ja työturvallisuusrikokset vuosina 2015–2019.

Lähde: Tapani, Jussi. 2020. Oikeushenkilön rangaistusvastuu – nykytila ja kehittämistarpeet. S. 28. Alkuperäinen lähde: Tilastokeskus.

Taulukko 11. Oikeushenkilön rangaistusvastuu ja ympäristön turmeleminen vuosina 2015–2019.

Lähde: Tapani, Jussi. 2020. Oikeushenkilön rangaistusvastuu – nykytila ja kehittämistarpeet. S. 28. Alkuperäinen lähde: Tilastokeskus.

Työturvallisuusrikosten osuus on edeltä ilmi käyvällä tavalla ollut Tapanin tarkastelemalla ajanjaksolla lähes 90 % kaikista yhteisösakkotuomioista (vuoden 2018 poikkeusta lukuun ottamatta). Taulukoista 9 ja 10 voidaan havaita myös se, että ympäristörikoksista tuomitaan jonkin verran suurempia yhteisösakkoja kuin työturvallisuusrikoksista. Luvuista ei kuitenkaan Tapanin mukaan ole syytä tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä, koska työturvallisuusrikosten vuosittainen lukumäärä on yli kaksikertainen ympäristön turmelemiseen verrattuna (työturvallisuusrikoksesta annetaan vuosittain runsaat 200 tuomiota, kun taas ympäristön turmelemista koskevia tuomioita on vuosittain alle 100) (Tapani 2020, s. 29).

Myös tarkastelujaksolla 2020–2024 yhteisösakot ovat painottuneet työturvallisuusrikoksiin, joiden osuus mainitulla jaksolla on ollut noin 85 % kaikista yhteisösakkotuomioista.

Taulukko 12. Oikeushenkilön rangaistusvastuu ja työturvallisuusrikokset vuosina 2020–2024.

Lähde: Tilastokeskus. Syytetyt, tuomitut ja rangaistukset -tilasto.

Taulukko 13. Oikeushenkilön rangaistusvastuu ja ympäristön turmeleminen vuosina 2020–2024.

Lähde: Tilastokeskus. Syytetyt, tuomitut ja rangaistukset -tilasto.

3.3

Direktiivin sisältö ja suhde Suomen lainsäädäntöön

3.3.1

Direktiivin 1 ja 2 artiklat

1 artikla.Kohde.Direktiivin 1 artiklan mukaan direktiivissä säädetään vähimmäissäännöistä, jotka koskevat rikosten ja seuraamusten määrittelyä, jotta ympäristöä voidaan suojella entistä tehokkaammin, sekä toimenpiteistä, joiden avulla voidaan ennalta estää ja torjua ympäristörikollisuutta ja panna tehokkaasti täytäntöön unionin ympäristölainsäädäntöä.

2 artikla.Määritelmät.Artikla sisältää tiettyjen direktiivissä käytettyjen käsitteiden määritelmät. Artiklan 1 kohdan mukaan direktiivissä (rikosten määritelmät sisältävässä) 3 artiklan 2 kohdassa luetellun menettelyn kuvaamiseksi käytettyjä termejä on soveltuvin osin tulkittava 3 artiklan 1 kohdan a alakohdassa tarkoitetussa unionin oikeudessa vahvistettujen määritelmien mukaisesti. Asiaa koskevan direktiivin johdanto-osan kappaleessa 23 todetaan, että kun ympäristörikosdirektiivissä käytetään rikosten määrittelemiseksi unionin ympäristölainsäädännössä käytettyjä termejä laittoman menettelyn kuvaamiseen, tällaiset termit olisi ymmärrettävä ympäristörikosdirektiivin kattamissa asiaa koskevissa unionin säädöksissä vahvistettujen vastaavien määritelmien mukaisessa merkityksessä. Mainittu direktiivin kohta ei sellaisenaan edellytä lainsäädännön muuttamista, mutta artiklan lähtökohta on tarpeen huomioida direktiivin mukaisten kriminalisointivelvoitteiden täytäntöönpanon arvioinnissa ja ehdotettavien uusien rangaistussäännösten valmistelussa. Artiklassa säädettyyn liittyen rangaistussäännösten soveltamisessa huomioitavaksi tulee EU-oikeuden tulkintavaikutus. Euroopan unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan kansallista oikeutta on tulkittava niin pitkälle kuin mahdollista EU‑oikeuden, erityisesti direktiivien, sanamuodon ja tarkoituksen mukaisesti (asia 14/83 Von Colson; asia C‑106/89 Marleasing).

Artiklan 2 kohdan a alakohdan mukaan direktiivissä tarkoitetaan ”oikeushenkilöllä” oikeussubjektia, jolla on tämä asema sovellettavan kansallisen lainsäädännön perusteella, ei kuitenkaan valtioita tai julkisyhteisöjä niiden käyttäessä julkista valtaa eikä julkisoikeudellisia kansainvälisiä järjestöjä. Määritelmällä on vaikutusta direktiivin oikeushenkilön vastuuta koskevien velvoitteiden sisältöön.

Direktiivin 2 artiklan 2 kohdan b alakohdassa määritellään ”suojelualueella oleva elinympäristö” ja c alakohdassa ”ekosysteemi”. Suojelualueella olevalla elinympäristöllä tarkoitetaan direktiivissä lajin elinympäristöä, jonka osalta jokin alue on osoitettu direktiivin 2009/147/EY 4 artiklan 1 tai 2 kohdan nojalla erityiseksi suojelualueeksi, tai mitä tahansa luontotyyppiä tai lajin elinympäristöä, jonka osalta jokin esiintymispaikka on määritetty direktiivin 92/43/ETY 4 artiklan 4 kohdan mukaisesti erityiseksi suojelualueeksi tai jonka osalta jokin esiintymispaikka on lueteltu direktiivin 92/43/ETY 4 artiklan 2 kohdan mukaisesti yhteisön tärkeänä pitämäksi alueeksi. Ekosysteemillä tarkoitetaan dynaamista kokonaisuutta, jossa kasvi-, eläin-, sieni- ja pieneliöyhteisöt ovat elottomassa ympäristössään toisiinsa vuorovaikutussuhteessa toiminnallisena yksikkönä ja joka kattaa luontotyypit, lajien elinympäristöt ja lajien kannat.

Mainitut määritelmät vaikuttavat erityisesti tiettyjen 3 artiklassa olevien kriminalisointivelvoitteiden sisältöön. Määritelmien vaikutusta kansallisen täytäntöönpanon kannalta selostetaan jäljempänä muiden direktiivistä aiheutuvien velvoitteiden käsittelyn yhteydessä.

3.3.2

Direktiivin 3 artikla

3.3.2.1

Direktiivin 3 artiklan 1 kohta

3 artikla.Rikokset. Direktiivin 3 artiklassa määritellään ne menettelyt, jotka on direktiivin mukaisesti säädettävä rikoksina rangaistaviksi. Artiklaan sisältyy 20 rikoksen määritelmää.

Uudessa ympäristörikosdirektiivissä säädetään useista uusista kriminalisointivelvoitteista vuoden 2008 ympäristörikosdirektiiviin verrattuna. Vuoden 2008 ympäristörikosdirektiiviin sisältyy yhdeksän rikoksen määritelmää. Sitä, miltä osin uuteen ympäristörikosdirektiivin sisältyvät rikosten määritelmät ovat uusia, tarkastellaan jäljempänä kunkin 3 artiklan 2 kohdan alakohdan tarkastelun yhteydessä.

Direktiivin 3 artiklan 1 kohdan mukaisesti jäsenvaltioiden on varmistettava, että 3 artiklan 2 ja 3 kohdassa lueteltu menettely, kun se on tahallista, ja 3 artiklan 4 kohdassa lueteltu menettely, kun se toteutetaan ainakin törkeästä huolimattomuudesta, on rikos, kun kyseinen menettely on laitonta.

Kohdan toisessa kappaleessa määritellään, milloin kyseessä on direktiivin tarkoittamalla tavalla laiton menettely. Direktiiviä sovellettaessa menettely on laitonta, jos sillä rikotaan a) unionin oikeutta, jolla myötävaikutetaan jonkin SEUT 191 artiklan 1 kohdassa vahvistetun unionin ympäristöpolitiikan tavoitteen saavuttamiseen; tai b) a alakohdassa tarkoitetun unionin oikeuden täytäntöönpanemiseksi annettua jäsenvaltion lakia, asetusta tai hallinnollista määräystä tai jäsenvaltion toimivaltaisen viranomaisen tekemää päätöstä. Artiklan 2 kohdan kolmannen kappaleen mukaisesti tällainen menettely on laitonta silloinkin, kun se toteutetaan jäsenvaltion toimivaltaisen viranomaisen antaman luvan nojalla, jos tällainen lupa on saatu vilpillisesti taikka lahjomalla, kiristämällä tai pakottamalla tai jos tällainen lupa selvästi rikkoo asiaankuuluvia aineellisoikeudellisia vaatimuksia.

Vuoden 2008 ympäristörikosdirektiivissä määritelmiä koskevan 2 artiklan a kohtaan sisältyy laittoman toiminnan määritelmä. Keskeinen ero määritelmissä koskee laittoman toiminnan alan rajaamista. Vuoden 2008 direktiiviin sisältyy kaksi liitettä, joissa lueteltujen säädösten rikkomista pidetään laittomana kyseisessä direktiivissä. Mainitun sääntelyratkaisun johdosta rangaistavaksi on tullut säätää vuoden 2008 direktiivin 3 artiklan mukainen menettely, kun se rikkoo jotakin kyseisen direktiivin liitteessä mainittua säädöstä. Vuoden 2008 direktiivissä 3 artiklaan sisältyvissä rikosten määritelmissä ei viitata tiettyyn säädökseen tai tiettyihin säädöksiin.

Uuden ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan a–t alakohdissa määriteltyjen tekojen tulee laittoman menettelyn määritelmän mukaisesti olla rangaistavia vain silloin, kun teot ovat laittomia. Kyse tulee siis olla direktiivin 3 artiklan 1 kohdan toisen kappaleen mukaisessa unionin oikeudessa säädetyn vastaisesta menettelystä. Uuden ympäristörikosdirektiivin 2 artiklassa ei määritellä sitä, mitä Euroopan unionin oikeudella tarkoitetaan. Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 288 artiklan mukaan käyttäessään unionin toimivaltaa toimielimet hyväksyvät asetuksia, direktiivejä ja päätöksiä sekä antavat suosituksia ja lausuntoja. Asetus pätee yleisesti. Se on kaikilta osiltaan velvoittava, ja sitä sovelletaan sellaisenaan kaikissa jäsenvaltioissa. Direktiivi velvoittaa artiklan mukaan saavutettavaan tulokseen nähden jokaista jäsenvaltiota, jolle se on osoitettu, mutta jättää kansallisten viranomaisten valittavaksi muodon ja keinot. Päätös on kaikilta osiltaan velvoittava. Jos siinä nimetään ne, joille se on osoitettu, se velvoittaa ainoastaan niitä. Suositukset ja lausunnot eivät ole sitovia.

Laajasti tarkasteltuna Euroopan unionin oikeuden käsite kattaa myös esimerkiksi Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisut, jotka osaltaan määrittävät ja täsmentävät säädännäistä oikeutta. Rangaistussääntelyn tarkastelu voidaan kuitenkin rajata Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 288 artiklan mukaisiin säädöksiin ja nimenomaisesti säädännäiseen oikeuteen. Rangaistussääntelyn osalta merkityksellinen on Euroopan unionin perusoikeuskirjan 49 artikla, jossa säädetään rikosoikeudellisesta laillisuusperiaatteesta. Sen 1 kohdan mukaan ketään ei saa pitää syyllisenä rikokseen sellaisen teon tai laiminlyönnin perusteella, joka ei ollut tekohetkellä rikos kansallisen lainsäädännön tai kansainvälisen oikeuden mukaan. Laillisuusperiaate edellyttää siten teon rangaistavaksi säätämistä kansallisessa laissa.

Ympäristörikosdirektiivissä tarkoitetun ”laittoman” määritelmän kannalta tarkastelu kohdistuu Euroopan unionin antamiin asetuksiin ja direktiiveihin. Lisäksi Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 288 artiklan 1 kohdassa, jossa säädetään Euroopan unionin antamista säädöksistä, viitataan asetusten ja direktiivien hyväksymisen ohella päätösten hyväksymiseen.

Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 288 artiklan 1 kohdassa mainittuja päätöksiä käytetään pääsääntöisesti hallinnollisessa menettelyssä ratkaistaessa yksittäisiä tapauksia, jolloin ne osoitetaan jollekin tietylle taholle. Päätöksissä voi käytännössä olla kyse esimerkiksi komission tai neuvoston antamista päätöksistä. Usein tällainen päätös koskee ja velvoittaa viranomaisia, mutta on mahdollista, että päätös koskee yksityistä henkilöä tai oikeushenkilöä. Päätöksen säännöksellä voi olla välitön oikeusvaikutus, jos siinä asetetaan riittävän selvä ja täsmällinen sekä ehdoton velvoite jäsenvaltiolle. Vaikka päätös on oikeudellisesti sitova, päätökset eivät ole lainsäädäntöinstrumentteja (ks. Melander, Sakari. EU-rikosoikeus. (Sähköinen kirja; IV EU-rikosoikeuden instrumentit/3 Päätös. Talentum)).

Ympäristörikosdirektiivin täytäntöönpanon valmistelussa ei ole tunnistettu sellaisia Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 288 artiklassa tarkoitettuja päätöksiä, joissa annettaisiin yksilöä velvoittavia tai yksilön velvollisuuksien sisältöön keskeisesti vaikuttavia normeja, joilla voisi olla merkitystä direktiivin täytäntöönpanossa rangaistavuuden alan kannalta.

Laittoman määritelmän kannalta on lisäksi huomioitava, että Euroopan unionin antamiin direktiiveihin ja asetuksiin voi sisältyä säännöksiä toimivallan antamisesta komissiolle ja erityistapauksissa myös neuvostolle niin sanottujen täytäntöönpanosäädösten tai toimivallan siirtoa koskevien delegoitujen säädösten antamiseksi.

Toimivallan siirrosta säädetään SEUT 290 artiklassa (niin sanotut delegoidut säädökset). Sen 1 kohdan mukaan lainsäätämisjärjestyksessä hyväksyttävässä säädöksessä voidaan siirtää komissiolle valta antaa muita kuin lainsäätämisjärjestyksessä hyväksyttäviä, soveltamisalaltaan yleisiä säädöksiä, joilla täydennetään tai muutetaan lainsäätämisjärjestyksessä hyväksytyn säädöksen tiettyjä, muita kuin sen keskeisiä osia. Kyse voi olla esimerkiksi siitä, että Euroopan unionin antaman säädöksen teknistä liitettä on tarpeen päivittää usein. Komissiolle voidaan antaa toimivalta joko muuttaa tai täydentää perussäädöksen tiettyjä, muita kuin keskeisiä osia. Yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteista tulee säätää unionin lainsäätäjän antamassa perussäädöksessä.

Täytäntöönpanovallasta säädetään SEUT 291 artiklassa. Sen 2 kohdan mukaan, jos unionin oikeudellisesti velvoittavat säädökset edellyttävät yhdenmukaista täytäntöönpanoa, kyseisillä säädöksillä siirretään täytäntöönpanovaltaa komissiolle tai, tietyissä asianmukaisesti perustelluissa tapauksissa ja Euroopan unionista tehdyn sopimuksen 24 ja 26 artiklassa määrätyissä tapauksissa, neuvostolle. Myöskään täytäntöönpanovaltaa ei voida siirtää säädöksen keskeisten osien osalta.

Täytäntöönpanovaltaan kuuluu paitsi yleisesti sovellettavien sitovien säädösten antaminen, myös yksittäistapauksiin sovellettavien päätösten tekeminen, kuten tietylle yksittäiselle taholle osoitettujen hallintopäätösten tekeminen. Hallintopäätöksiä ovat esimerkiksi erilaisten lupien myöntämistä koskevat päätökset. Täytäntöönpanomenettelyssä on annettu yleisesti sitovia säädöksiä esimerkiksi perussäädöksen täytäntöönpanon edellyttämistä yhteisistä menettelyistä, maksuja koskevista ehdoista sekä jäsenvaltion toimittamien tietojen sisällöstä ja muodosta. Täytäntöönpanotoimet voivat myös olla ei-sitovia, kuten erilaisten ohjeellisten asiakirjojen antaminen. Täytäntöönpanovaltuuksien nojalla on annettu esimerkiksi standardilomakkeita, työohjelmia, strategiapapereita ja suuntaviivoja. Myös erilaisten tutkimusten, selvitysten ja analyysien laadinta voidaan antaa komission tehtäväksi täytäntöönpanomenettelyssä. Erilaisten unionin ohjelmien hallinnointi on myös täytäntöönpanoa. (Säädösvallan siirto (delegoidut säädökset) ja täytäntöönpanovallan siirto (komitologiamenettely) -muistio, Oikeusministeriö, 2017, Dnro 4/469/2017, s. 23.)

Toimivallan siirtoa koskevilla delegoiduilla säädöksillä ei lähtökohtaisesti voida säätää yksilöiden oikeuksista ja velvollisuuksista, jotka ovat rangaistussääntelyn perustana niin sanottujen hallintoaksessoristen säännösten mukaisesti. Sikäli kuin delegoitu säädös muuttaa tai täydentää Euroopan unionin antamaa säädöstä, muutokset tulevat niiden hyväksymisen jälkeen asetusten osalta välittömästi velvoittavaksi osana asetuksia.

Täytäntöönpanovallan siirron osalta voidaan todeta, että myöskään kyseisillä säännöksillä ei lähtökohtaisesti voida säätää yksilöiden oikeuksista ja velvollisuuksista ja siten rangaistussääntelyn kannalta keskeisistä seikoista. Täytäntöönpanosäädösten sisältö on lähtökohtaisesti myös muutoinkin luonteeltaan nimenomaan säädöksen käytännön täytäntöönpanoa koskevaa.

Direktiivin sääntely vastaa laittoman menettelyn määritelmän osalta Suomen rikoslain ympäristörikoksia koskevien sääntöjen niin sanottua hallintoaksessorisuutta koskevaa lähtökohtaa. Jotta kyse on rangaistavasta menettelystä, teon tulee olla aineellisen lainsäädännön säännösten vastaista. Rangaistavan menettely ala määräytyy tällöin rangaistussäännöksen ja niiden aineellisten säännösten mukaisesti, joihin rangaistussäännöksessä viitataan. Direktiiviin sisältyvästä laittoman määritelmästä ei sinänsä siten seuraa muutostarpeita kansallisiin ympäristörikossääntelyn peruslähtökohtiin.

Direktiiviin sisältyvällä laittoman määritelmällä on yhteys rikosoikeudelliseen laillisuusperiaatteeseen, josta säädetään edellä todetulla tavalla Euroopan unionin perusoikeuskirjan 49 artiklassa. Rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen kunnioittaminen vahvistetaan myös direktiivin johdanto-osan kappaleessa 75. Kansallisesti laittoman määritelmään sisältyvä kytkös aineelliseen lainsäädäntöön on merkityksellinen perustuslain 8 §:n mukaisen rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen näkökulmasta. Hallintoaksessorisen rangaistussääntelyn yhteydessä tulevat erityisesti huomioitavaksi laillisuusperiaatteeseen sisältyvät täsmällisyyden ja tarkkarajaisuuden edellytykset sekä perustuslakivaliokunnan niin sanotuille blankorangaistussäännöksille asettamat vaatimukset (ks. tarkemmin jakso 11 Suhde perustuslakiin ja säätämisjärjestys).

Suurimmassa osassa ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdassa säädetyistä rikosten määritelmistä viitataan tiettyihin Euroopan unionin antamiin säädöksiin. Tällöin ympäristörikosdirektiivin mukainen laiton menettely määrittyy viitattujen säädösten mukaisesti. Direktiivin 3 artiklan a, b ja f alakohdissa rikosten määritelmiin ei kuitenkaan sisälly viittausta tiettyyn säädökseen tai tiettyihin säädöksiin. Näiltä osin laittoman menettelyn määritelmä jää avoimeksi ja tarpeen mukaan kansallisesti määritettäväksi. Näiden rikosten osalta kysymystä laittoman määrittelystä tarkastellaan kunkin määritelmän ja sitä koskevien kriminalisointivelvoitteiden tarkastelun yhteydessä.

Direktiivin 3 artiklan 1 kohdan kolmanteen kappaleeseen sisältyy velvoite, jonka mukaisesti kohdan edellisessä kappaleessa mainittu menettely eli menettely, jossa rikotaan unionin oikeutta, jolla myötävaikutetaan jonkin SEUT 191 artiklan 1 kohdassa vahvistetun unionin ympäristöpolitiikan tavoitteen saavuttamiseen, tai tällaisen oikeuden täytäntöönpanemiseksi annettua säännöstä tai määrätystä tai jäsenvaltion toimivaltaisen viranomaisen tekemää päätöstä, on laitonta silloinkin, kun se toteutetaan jäsenvaltion toimivaltaisen viranomaisen antaman luvan nojalla, jos tällainen lupa on saatu vilpillisesti taikka lahjomalla, kiristämällä tai pakottamalla tai jos tällainen lupa selvästi rikkoo asiaankuuluvia aineellisoikeudellisia vaatimuksia.

Direktiivin 3 artiklan 1 kohtaan ja nimenomaisesti sen lupia koskevaan kappaleeseen liittyy direktiivin johdanto-osan kappale 10. Sen mukaisesti menettelyn olisi oltava laitonta myös silloin, kun se tapahtuu jäsenvaltion toimivaltaisen viranomaisen antaman luvan nojalla, jos tällainen lupa on saatu vilpillisesti taikka lahjomalla, kiristämällä tai pakottamalla. Se, että luvan haltijalla on tällainen lupa, ei myöskään saisi estää luvan haltijan saattamista rikosoikeudelliseen vastuuseen, jos lupa selvästi rikkoo asiaankuuluvia aineellisoikeudellisia vaatimuksia. Ilmaisua ”selvästi rikkoo asiaankuuluvia aineellisoikeudellisia vaatimuksia” olisi tulkittava siten, että sillä tarkoitetaan ilmiselvää ja olennaista asiaankuuluvien aineellisoikeudellisten vaatimusten rikkomista, eikä sen tarkoituksena ole sisältää menettelyvaatimusten tai luvan vähäisten osatekijöiden rikkomisia. Tällä ei siirretä velvollisuutta varmistaa, että luvat ovat lainmukaisia, toimivaltaisilta viranomaisilta toiminnanharjoittajille. Kun lupa vaaditaan, se tosiseikka, että lupa on lainmukainen, ei myöskään estä rikosoikeudellista menettelyä luvan haltijaa vastaan, jos kyseinen haltija ei noudata kaikkia luvan velvoitteita tai sellaisia muita asiaankuuluvia oikeudellisia velvoitteita, joita lupa ei kata.

Rikoslainsäädäntöön ei sisälly luvan nojalla toimimisen laittomuutta koskevia säännöksiä. Esimerkiksi ympäristön turmelemista koskevassa rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdassa viitataan ilman lupaa tai lupaehtojen vastaisesti toimimiseen. Ympäristön turmelemista koskevan rikoslain 48 luvun 1 §:n 3 momentin 5 kohdassa puolestaan on kyse muun muassa menettelystä ”vastoin - - lupaa” ja luonnonsuojelurikosta koskevassa rikoslain 48 luvun 5 §:n 1 momentin 3 kohdassa muun muassa menettelystä ”ilman lupaa tai todistusta taikka vastoin luvan tai todistuksen ehtoja” sekä saman pykälän 3 momentissa muun muassa menettelystä ”ilman laissa edellytettyä lupaa tai lupaehtojen vastaisesti”. Metsästysrikosta koskevassa rikoslain 48 a luvun 1 §:n 2 kohdassa taas on kyse muun muassa oikeudettomasta menettelystä ”ilman pyyntilupaa, hirvieläimen pyyntilupaa tai poikkeuslupaa” ja metsärikosta koskevassa rikoslain 48 a luvun 3 §:n 2 momentissa muun muassa menettelystä ”ilman laissa edellytettyä lupaa tai lupaehdon vastaisesti”.

Andersson, Lena. 1991. Ympäristörikokset ja hallintoaksessorisuus. Esimerkkeinä Suomi ja Saksa. Rikosoikeudellinen lisensiaatintutkimus prof. Pekka Koskiselle. Helsingin yliopisto. Nuutila, Ari-Matti. 1997. Rikoslain yleinen osa. Helsinki: Kauppakaari Oy. Lakimiesliiton Kustannus.Pirjatanniemi, Elina. 2005. Vihertyvä rikosoikeus. Ympäristökriminalisointien oikeutus, mahdollisuudet ja rajat. Edita.Nuotio, Kimmo. 2021. RL 48: Ympäristörikokset. Teoksessa Lappi-Seppälä, Tapio & al. Rikosoikeus. Alma Insights. Päivittyvä teos verkkokirjastossa.Frände, Dan & al. 2023. Keskeiset rikokset. Edita.Koskela, Tarja – Suvantola, Leila (toim.). 2023. Ympäristörikokset. Edita.

Myöskään esimerkiksi rikoslain 48 luvun rikoksia koskevissa lainsäädännön esitöissä ei käsitellä kattavasti kysymystä siitä, miten Suomessa on tarkoitus arvioida tilanteita, joissa lupa on saatu vilpillisesti tai lahjomalla, pakottamalla tai kiristämällä tai jos lupa selvästi rikkoo asiaankuuluvia aineellisoikeudellisia vaatimuksia. Asiaa on käsitelty oikeuskirjallisuudessa melko vähän, eivätkä näkemykset esimerkiksi siitä, milloin lupaa voi pitää mitättömänä, ja mitättömän luvan merkityksestä rangaistusvastuun kannalta ole yhteneviä. Hallinto-oikeudessa merkityksellinen tältä osin on luottamuksensuojan periaate, joka edellyttää, että yksityiselle on muodostunut oikeutettuja odotuksia ennen viranomaisen uusia toimia, että oikeutetut odotukset ovat lainmukaisia ja että asianosainen toimii vilpittömässä mielessä. Hallinto-oikeudellinen lähtökohta on, että luottamuksensuojaan ei voi vedota lainvastaisessa tilanteessa ja että vilpillisesti saatu lupa rinnastetaan tilanteeseen, jossa ei ole asianmukaista lupaa toiminnalle. Oikeuskirjallisuudessa on kuitenkin esitetty näkemyksiä, joiden mukaan hallinto-oikeudessa hallintotoimen mitättömyys tulee kyseeseen vain erittäin harvoissa tapauksissa, vaikka hallintotoimi olisi sisällöllisesti virheellinen. On myös esitetty, että virheellistäkään lupaa ei yleensä pidettäisi mitättömänä, vaikka virhe perustuisi tietoiseen erehdyttämiseen. Toisaalta on esitetty, ettei viranomaista erehdyttämällä saatu hallintopäätös poistaisi teon rangaistavuutta. Oikeuskirjallisuudessa on esitetty myös näkemys, että sellaista toimintaan myönnetyn luvan perustavaa hallintopäätöstä, joka on pilaamiskiellon vastainen, voitaneen pitää mitättömänä.

Edellä esitetyn perusteella oikeustilaa ei voida pitää selvänä sen suhteen, miltä osin ja miten mahdollisesti direktiivissä tarkoitetun luvan nojalla toimimisen voitaisiin katsoa olevan rangaistavaa tilanteessa, jossa lupa on saatu vilpillisesti tai lahjomalla, pakottamalla tai kiristämällä tai jos lupa selvästi rikkoo asiaankuuluvia aineellisoikeudellisia vaatimuksia. Direktiivin velvoitteiden täytäntöön panemisen voidaan siten, ottaen huomioon myös rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen sisältämä täsmällisyysvaatimus, katsoa edellyttävän asiasta säätämistä.

3.3.2.2

Direktiivin 3 artiklan 2 kohta

Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdassa määritellään menettely, jonka tulee olla rikos, kun se on laitonta ja tahallista. Kohta sisältää 20 rikoksen määritelmää. Osa rikosten määritelmistä sisältää tunnusmerkin, jonka mukaisesti menettelyn tulee aiheuttaa tai olla omiaan aiheuttamaan ihmisen kuoleman tai vakavan vamman ihmiselle tai huomattavaa vahinkoa ilman, maaperän tai veden laadulle tai huomattavaa vahinkoa ekosysteemille, eläimille tai kasveille. Osa menettelyistä tulee säätää rangaistavaksi sellaisenaan eli vaikka menettelystä ei aiheutuisi edes abstraktia vaaraa esimerkiksi direktiivin tarkoittamille ympäristö- tai luontoarvoille.

Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että seuraava menettely on rikos, kun se on laitonta ja tahallista:

a) sellaisen materiaalien tai aineiden, energian tai ionisoivan säteilyn määrän saattaminen, päästäminen tai johtaminen ilmaan, maaperään tai veteen, joka aiheuttaa tai on omiaan aiheuttamaan kuoleman tai vakavan vamman ihmiselle tai huomattavaa vahinkoa ilman, maaperän tai veden laadulle tai huomattavaa vahinkoa ekosysteemille, eläimille tai kasveille;

b) sellaisen tuotteen saattaminen markkinoille ympäristön suojelemiseksi tarkoitetun kiellon tai muun vaatimuksen vastaisesti, jonka käyttö laajemmassa mittakaavassa, eli siten että tuotetta käyttävät useat käyttäjät heidän lukumäärästään riippumatta, johtaa materiaalien tai aineiden, energian tai ionisoivan säteilyn määrän saattamiseen, päästämiseen tai johtamiseen ilmaan, maaperään tai veteen ja aiheuttaa tai on omiaan aiheuttamaan kuoleman tai vakavan vamman ihmiselle tai huomattavaa vahinkoa ilman, maaperän tai veden laadulle tai huomattavaa vahinkoa ekosysteemille, eläimille tai kasveille;

c) aineiden valmistus, markkinoille saattaminen tai markkinoilla saataville asettaminen, vienti tai käyttö sellaisenaan, seoksissa tai esineissä, mukaan lukien niiden sisällyttäminen esineisiin, kun tällainen menettely aiheuttaa tai on omiaan aiheuttamaan kuoleman tai vakavan vamman ihmiselle, huomattavaa vahinkoa ilman, maaperän tai veden laadulle tai huomattavaa vahinkoa ekosysteemille, eläimille tai kasveille ja

on rajoitettua Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 1907/2006 VIII osaston ja liitteen XVII nojalla;

on kiellettyä asetuksen (EY) N:o 1907/2006 VII osaston nojalla;

ei ole Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 1107/2009 mukaista;

ei ole Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 528/2012 mukaista;

ei ole Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 1272/2008 mukaista; tai

on kiellettyä Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2019/1021 liitteen I nojalla;

d) elohopean, elohopeayhdisteiden, elohopeaseosten tai lisättyä elohopeaa sisältävien tuotteiden valmistus, käyttö, varastointi, tuonti tai vienti, kun tällainen menettely ei ole Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksessa (EU) 2017/852 vahvistettujen vaatimusten mukaista ja aiheuttaa tai on omiaan aiheuttamaan kuoleman tai vakavan vamman ihmiselle, huomattavaa vahinkoa ilman, maaperän tai veden laadulle tai huomattavaa vahinkoa ekosysteemille, eläimille tai kasveille;

e) Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2011/92/EU 1 artiklan 2 kohdan a alakohdassa tarkoitettujen hankkeiden toteuttaminen mainitun direktiivin 4 artiklan 1 ja 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla, kun tällainen menettely toteutetaan ilman lupaa ja aiheuttaa tai on omiaan aiheuttamaan huomattavaa vahinkoa ilman tai maaperän laadulle tai veden laadulle tai tilalle tai huomattavaa vahinkoa ekosysteemille, eläimille tai kasveille;

f) jätteen keräys, kuljetus tai käsittely, tällaisten toimien valvonta ja loppusijoituspaikkojen jälkihoito, mukaan lukien kauppiaana tai välittäjänä toteutetut toimet, kun tällainen menettely

koskee Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2008/98/EY 3 artiklan 2 kohdassa määriteltyä vaarallista jätettä ja se koskee muuta kuin merkityksetöntä määrää tällaista jätettä; tai

koskee muuta kuin i alakohdassa tarkoitettua jätettä ja aiheuttaa tai on omiaan aiheuttamaan kuoleman tai vakavan vamman ihmiselle tai huomattavaa vahinkoa ilman, maaperän tai veden laadulle tai huomattavaa vahinkoa ekosysteemille, eläimille tai kasveille;

g) Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2024/1157 3 artiklan 26 alakohdassa tarkoitettu jätteiden siirto, kun tällainen menettely koskee muuta kuin merkityksetöntä määrää, riippumatta siitä, onko kyseessä erillinen siirto vai monta ilmeisesti toisiinsa yhteydessä olevaa siirtoa;

h) asetuksen (EU) N:o 1257/2013 soveltamisalaan kuuluva alusten kierrätys, kun tällainen menettely ei ole mainitun asetuksen 6 artiklan 2 kohdan a alakohdassa tarkoitettujen vaatimusten mukaista;

i) direktiivin 2005/35/EY 3 artiklan soveltamisalaan kuuluvien aluksista peräisin olevien ympäristöä pilaavien aineiden sellainen päästö mille tahansa mainitun direktiivin 3 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulle alueelle, paitsi jos tällainen aluksista peräisin oleva päästö täyttää mainitun direktiivin 5 artiklassa poikkeuksille asetetut edellytykset, joka aiheuttaa tai on omiaan aiheuttamaan veden laadun huononemista tai vahinkoa meriympäristölle;

j) sellaisen laitoksen käyttäminen tai sulkeminen, jossa harjoitetaan vaarallista toimintaa tai jossa varastoidaan tai käytetään vaarallisia aineita tai seoksia, kun tällainen menettely ja tällainen vaarallinen toiminta, aine tai seos kuuluvat Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2012/18/EU tai Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2010/75/EU soveltamisalaan ja tällainen menettely aiheuttaa tai on omiaan aiheuttamaan kuoleman tai vakavan vamman ihmiselle tai huomattavaa vahinkoa ilman, maaperän tai veden laadulle tai huomattavaa vahinkoa ekosysteemille, eläimille tai kasveille;

k) laitteiston rakentaminen, käyttäminen ja purkaminen, kun tällainen menettely ja tällainen laitteisto kuuluvat Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2013/30/EU soveltamisalaan ja tällainen menettely tai on omiaan aiheuttamaan kuoleman tai vakavan vamman ihmiselle tai huomattavaa vahinkoa ilman, maaperän tai veden laadulle tai huomattavaa vahinkoa ekosysteemille, eläimille tai kasveille;

l) radioaktiivisen materiaalin tai radioaktiivisten aineiden valmistus, tuotanto, jalostus, käsittely, käyttö, hallussapito, varastointi, kuljetus, tuonti, vienti tai loppusijoitus, kun tällainen menettely ja tällainen materiaali tai tällaiset aineet kuuluvat neuvoston direktiivien 2013/59/Euratom, 2014/87/Euratom tai 2013/51/Euratom soveltamisalaan ja tällainen menettely aiheuttaa tai on omiaan aiheuttamaan kuoleman tai vakavan vamman ihmiselle tai huomattavaa vahinkoa ilman, maaperän tai veden laadulle tai huomattavaa vahinkoa ekosysteemille, eläimille tai kasveille;

m) Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivissä 2000/60/EY tarkoitettu pintaveden tai pohjaveden otto, kun tällainen menettely aiheuttaa tai on omiaan aiheuttamaan huomattavaa vahinkoa pintavesimuodostumien ekologiselle tilalle tai ekologiselle potentiaalille taikka pohjavesimuodostumien määrälliselle tilalle;

n) neuvoston direktiivin 92/43/ETY liitteessä IV tai liitteessä V, jos mainitussa liitteessä lueteltuihin lajeihin sovelletaan samoja toimenpiteitä kuin liitteessä IV lueteltuihin lajeihin, luetellun luonnonvaraisen eläin- tai kasvilajin yksilön tai yksilöiden sekä Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2009/147/EY 1 artiklassa tarkoitettujen lajien yksilön tai yksilöiden tappaminen, tuhoaminen, ottaminen, hallussapito, myynti tai myytäväksi tarjoaminen, paitsi jos tällainen menettely koskee merkityksetöntä määrää tällaisia yksilöitä;

o) neuvoston asetuksen (EY) N:o 338/97 liitteissä A ja B luetellun luonnonvaraisen eläin- tai kasvilajin yksilön tai yksilöiden taikka niiden osien tai johdannaisten kauppa ja tällaisten mainitun asetuksen liitteessä C lueteltujen lajien yksilön tai yksilöiden taikka niiden osien tai johdannaisten tuonti, paitsi jos tällainen menettely koskee merkityksetöntä määrää tällaisia yksilöitä;

p) asianomaisten hyödykkeiden tai asianomaisten tuotteiden saattaminen unionin markkinoille tai asettaminen saataville unionin markkinoilla taikka vienti unionin markkinoilta asetuksen (EU) 2023/1115 3 artiklassa asetetun kiellon vastaisesti, paitsi jos tällainen menettely koskee merkityksetöntä määrää;

q) menettely, joka aiheuttaa suojelualueella olevan elinympäristön heikentymistä tai häiriötä suojelualueella oleville, direktiivin 92/43/ETY liitteessä II olevassa a kohdassa luetelluille eläinlajeille mainitun direktiivin 6 artiklan 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla, kun tällainen heikentyminen tai häiriö on merkittävää;

r) unionin kannalta merkityksellisten haitallisten vieraslajien tuominen unionin alueelle, markkinoille saattaminen, pitäminen, jalostus, kuljettaminen, käyttäminen, vaihtaminen, lisääntymisen salliminen, kasvattaminen tai viljeleminen, ympäristöön päästäminen tai levittäminen, kun tällainen menettely rikkoo

Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 1143/2014 7 artiklan 1 kohdassa asetettuja rajoituksia ja aiheuttaa tai on omiaan aiheuttamaan kuoleman tai vakavan vamman ihmiselle tai huomattavaa vahinkoa ilman, maaperän tai veden laadulle tai huomattavaa vahinkoa ekosysteemille, eläimille tai kasveille; tai

asetuksen (EU) N:o 1143/2014 8 artiklan nojalla annetun luvan tai mainitun asetuksen 9 artiklan nojalla annetun hyväksynnän ehtoa ja aiheuttaa tai on omiaan aiheuttamaan kuoleman tai vakavan vamman ihmiselle tai huomattavaa vahinkoa ilman, maaperän tai veden laadulle tai huomattavaa vahinkoa ekosysteemille, eläimille tai kasveille;

s) otsonikerrosta heikentävien aineiden, joko yksinään tai seoksessa, sellaisina kuin niitä tarkoitetaan Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2024/590 2 artiklan a alakohdassa, tuotanto, markkinoille saattaminen, tuonti, vienti, käyttö tai vapauttaminen taikka tuotteiden ja laitteiden sekä niiden osien, jotka sisältävät otsonikerrosta heikentäviä aineita tai joiden toiminta perustuu näihin aineisiin, sellaisina kuin niitä tarkoitetaan mainitun asetuksen 2 artiklan b alakohdassa, tuotanto, markkinoille saattaminen, tuonti, vienti tai käyttö;

t) fluorattujen kasvihuonekaasujen, joko yksinään tai seoksessa, sellaisina kuin niitä tarkoitetaan Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2024/573 2 artiklan a alakohdassa, tuotanto, markkinoille saattaminen, tuonti, vienti, käyttö tai vapauttaminen taikka tuotteiden ja laitteiden sekä niiden osien, jotka sisältävät fluorattuja kasvihuonekaasuja tai joiden toiminta perustuu näihin kaasuihin, sellaisina kuin niitä tarkoitetaan mainitun asetuksen 2 artiklan b alakohdassa, tuotanto, markkinoille saattaminen, tuonti, vienti tai käyttö taikka tällaisten tuotteiden ja laitteiden käyttöönotto.

Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan a–t alakohtien mukaisia rikosten määritelmiä ja niitä koskevia kriminalisointivelvoitteita tarkastellaan seuraavassa yksityiskohtaisesti alakohta kerrallaan.

Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan a alakohta sisältää esimerkiksi laitonta aineiden ympäristöön päästämistä koskevan kriminalisointivelvoitteen. Alakohdan mukaisesti rangaistavaa tulee olla laiton ja tahallinen sellaisen materiaalien tai aineiden, energian tai ionisoivan säteilyn määrän saattaminen, päästäminen tai johtaminen ilmaan, maaperään tai veteen, joka aiheuttaa tai on omiaan aiheuttamaan kuoleman tai vakavan vamman ihmiselle tai huomattavaa vahinkoa ilman, maaperän tai veden laadulle tai huomattavaa vahinkoa ekosysteemille, eläimille tai kasveille.

Vuoden 2008 ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan a kohtaan sisältyy pääosin uuden ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan a alakohtaa vastaava kriminalisointivelvoite.

Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan a alakohdan mukaisen rikoksen kohdalla myös törkeästä huolimattomuudesta tehdyn teon tulee direktiivin 3 artiklan 4 kohdan mukaisesti olla rangaistava. Direktiivin 4 artiklan 2 kohdan mukaisesti myös tahallisen teon yrityksen tulee olla rangaistava.

Direktiivin 5 artiklan 2 kohdan a alakohta edellyttää 3 artiklan 2 kohdan a alakohdan mukaisen tahallisen rikoksen kohdalla, että rikoksesta voidaan määrätä vankeusrangaistus, jonka enimmäiskesto on vähintään kymmenen vuotta, jos se aiheuttaa ihmisen kuoleman. Artiklan 2 kohdan c alakohta edellyttää vähintään viiden vuoden enimmäisrangaistusta, jos 3 artiklan 2 kohdan a alakohdan mukainen, törkeästä huolimattomuudesta tehty teko aiheuttaa ihmisen kuoleman.

Mainittujen velvoitteiden kannalta olennainen on direktiivin johdanto-osan kappale 26, jossa selitetään tahallisuuden käsitteen merkityssisältöä. Johdanto-osan kappaleen mukaan, jos tässä direktiivissä säädetään, että laiton menettely on rikos ainoastaan, jos se on tahallista ja aiheuttaa ihmisen kuoleman, ”tahallisuuden” käsitettä olisi tulkittava kansallisen lainsäädännön mukaisesti Euroopan unionin tuomioistuimen, jäljempänä ”unionin tuomioistuin”, asiaan liittyvä oikeuskäytäntö huomioon ottaen. Sen vuoksi direktiiviä sovellettaessa ”tahallisuus” voitaisiin johdanto-osan kappaleen mukaan ymmärtää tarkoitukseksi aiheuttaa ihmisen kuolema tai se voisi myös kattaa tilanteen, jossa rikoksentekijä haluamatta aiheuttaa ihmisen kuolemaa kuitenkin hyväksyy ihmisen kuoleman aiheuttamisen todennäköisyyden ja toimii tai pidättyy toimimasta vapaaehtoisesti ja tiettyä velvoitetta rikkoen ja aiheuttaa näin henkilön kuoleman.

Luonnollisille henkilöille määrättäviä seuraamuksia ja erityisesti enimmäisrangaistuksen vähimmäistasoa koskevia velvoitteita selitetään johdanto-osan kappaleessa 30. Sen mukaan direktiivissä määriteltyjen rikoksista määrättävien seuraamusten olisi oltava tehokkaita, varoittavia ja oikeasuhteisia. Tätä varten olisi vahvistettava luonnollisille henkilöille määrättävän vankeusrangaistuksen enimmäiskeston vähimmäistasot. Kappaleen mukaan tässä direktiivissä säädetyn, luonnollisten henkilöiden tekemistä rikoksista määrättävän vankeusrangaistuksen enimmäiskestoa olisi sovellettava ainakin tällaisten rikosten vakavimpiin muotoihin. Kaikkien jäsenvaltioiden rikosoikeudessa on säännöksiä henkirikoksesta, joka on tehty joko tahallisesti tai törkeästä huolimattomuudesta. Jäsenvaltioiden olisi voitava turvautua näihin yleisiin säännöksiin, myös raskauttavia asianhaaroja koskeviin säännöksiin, kun ne saattavat osaksi kansallista lainsäädäntöään tämän direktiivin säännöksiä, jotka liittyvät ihmisen kuoleman aiheuttaviin rikoksiin, riippumatta siitä, onko rikokset tehty tahallisesti tai törkeästä huolimattomuudesta.

Rikoslain 3 luvun 6 §:n mukaan tekijä on aiheuttanut tunnusmerkistön mukaisen seurauksen tahallaan, jos hän on tarkoittanut aiheuttaa seurauksen taikka pitänyt seurauksen aiheutumista varmana tai varsin todennäköisenä. Seuraus on aiheutettu tahallaan myös, jos tekijä on pitänyt sitä tarkoittamaansa seuraukseen varmasti liittyvänä.

Mainitussa säännöksessä tahallisuus koskee tahallisuutta suhteessa rikostunnusmerkistöön kuuluviin seurauksiin, kun taas olosuhteita koskeva tahallisuus on jätetty oikeuskäytännössä määrittyväksi (LaVM 28/2002 vp s. 10). Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännön perusteella myös olosuhteiden osalta tahallisuuden alin raja määrittyy lähtökohtaisesti todennäköisyystahallisuuden (”tekijä on pitänyt seurauksen aiheutumista varsin todennäköisenä”) kautta (ks. esim. KKO 2012:66, KKO 2013:17 (ään.), KKO 2013:55, KKO 2014:54, KKO 2015:66, KKO 2017:98, KKO 2025:46).

Direktiivin johdanto-osan kappaleessa 26 käsitellään tahallisuuden merkityssisältöä tiettyjen kriminalisointivelvoitteisiin sisältyvien, vakavimpien seurausten aiheuttamisen kontekstissa. Kyseisessä kappaleessa todetaan muun muassa, että jos direktiivissä säädetään, että laiton menettely on rikos ainoastaan, jos se on tahallista ja aiheuttaa ihmisen kuoleman, ”tahallisuuden” käsitettä olisi tulkittava kansallisen lainsäädännön mukaisesti ja direktiiviä sovellettaessa ”tahallisuus” voitaisiin ymmärtää muun muassa tarkoitukseksi aiheuttaa ihmisen kuolema. Rikoslain 3 luvun 6 §:n mukaan tunnusmerkistön mukainen seuraus on aiheutettu tahallaan, jos tekijä on tarkoittanut aiheuttaa seurauksen taikka pitänyt seurauksen aiheutumista varmana tai varsin todennäköisenä. Säännöksen mukaan seuraus on aiheutettu tahallaan myös, jos tekijä on pitänyt sitä tarkoittamaansa seuraukseen varmasti liittyvänä. Rikoslaissa omaksutun tahallisuus-käsitteen sisällön voidaan katsoa pitkälti vastaavan direktiivissä tarkoitettua.

Rikoslain 3 luvun 7 §:n 1 momentin mukaan tekijän menettely on huolimatonta, jos hän rikkoo olosuhteiden edellyttämää ja häneltä vaadittavaa huolellisuusvelvollisuutta, vaikka hän olisi kyennyt sitä noudattamaan (tuottamus). Pykälän 2 momentin mukaan se, pidetäänkö huolimattomuutta törkeänä (törkeä tuottamus), ratkaistaan kokonaisarvostelun perusteella. Arvostelussa otetaan huomioon rikotun huolellisuusvelvollisuuden merkittävyys, vaarannettujen etujen tärkeys ja loukkauksen todennäköisyys, riskinoton tietoisuus sekä muut tekoon ja tekijään liittyvät olosuhteet.

Kuten direktiivin johdanto-osan kappaleesta 30 käy ilmi, enimmäisrangaistuksen vähimmäistasoa koskevien velvoitteiden voi kuoleman aiheuttavien tekojen kohdalla katsoa täyttyvän yleisten henkirikoksia koskevien säännösten nojalla. Direktiivi ei siten esimerkiksi edellytä, että ympäristörikoksia koskevissa säännöksissä säädettäisiin kuoleman aiheuttavia tekoja koskevasta erityisestä rangaistusasteikosta. Sovellettavaksi voivat näiden tekojen kohdalla tulla rikoslain 7 luvun yhteistä rangaistusta koskevat säännökset ja direktiivin alaan kuuluvia relevantteja ympäristörikoksia koskevat säännökset yhdessä rikoslain 21 luvun henkirikoksia koskevien säännösten kanssa. Rikoslain 21 luvun 2 §:ssä rangaistavaksi säädetyn murhan enimmäisrangaistus on elinkautinen vankeusrangaistus, mikä yksinäänkin täyttäisi näiltä osin direktiivin 5 artiklan 2 kohdan a alakohdan velvoitteen. Rikoslain 21 luvun 8 §:ssä säädetään rangaistavaksi kuolemantuottamus ja 9 §:ssä törkeä kuolemantuottamus, jonka enimmäisrangaistus on kuusi vuotta vankeutta. Myös direktiivin 5 artiklan 2 kohdan c alakohdan velvoite näin ollen täyttyy.

Direktiivin 5 artiklan 2 kohdan b alakohdan mukaisesti direktiivin 3 artiklan 3 kohdan soveltamisalaan kuuluvista rikoksista tulee voida määrätä vankeusrangaistus, jonka enimmäiskesto on vähintään kahdeksan vuotta. Kyseistä, niin sanottua kvalifioitua rikosta koskevaa velvoitetta tarkastellaan erikseen jaksossa 3.3.2.3.

Muissa kuin 5 artiklan 2 kohdan a–c alakohtien mukaisissa tapauksissa enimmäisrangaistuksen vähimmäistason on 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan mukaisesti oltava viisi tai kolme vuotta. Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan a alakohdan kohdalla enimmäisrangaistuksen vähimmäistason on oltava viisi vuotta.

Rikoslaissa on säädetty rangaistavaksi esimerkiksi aineen tai säteilyn saattaminen tai päästäminen ympäristöön. Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaisesti ympäristön turmelemisena rangaistavaa on tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta saattaa, päästää tai jättää ympäristöön esine, ainetta, säteilyä tai muuta sellaista lain tai sen nojalla annetun säännöksen taikka yleisen tai yksittäistapausta koskevan määräyksen vastaisesti taikka ilman laissa edellytettyä lupaa tai lupaehtojen vastaisesti siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle. Rangaistus ympäristön turmelemisesta on sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta.

Rikoslain 48 luvun 2 §:ssä säädetään rangaistavaksi törkeä ympäristön turmeleminen. Rangaistus törkeästä ympäristön turmelemisesta on vähintään neljä kuukautta ja enintään kuusi vuotta vankeutta. Tahallinen törkeä ympäristön turmeleminen, joka on tehty 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla, kuuluu rikoksiin, jotka voidaan tehdä terroristisessa tarkoituksessa RL 34 a luvun 2 §:n terroristisessa tarkoituksessa tehtyjä rikoksia koskevan säännöksen mukaisesti (pykälän 1 momentin 5 kohta).

Rikoslain 48 luvun 4 §:ssä on lisäksi tuottamuksellista ympäristön turmelemista koskeva rangaistussäännös. Pykälän mukaan joka muusta kuin törkeästä huolimattomuudesta 1) puuttuu ympäristöön 1 §:n 1 momentin 1 kohdassa tai 3 momentissa tarkoitetulla tavalla taikka 2) rikkoo jätelakia tai ympäristönsuojelulakia tai niiden nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä 1 §:n 1 momentin 2–6 kohdassa tarkoitetulla tavalla siten, että ympäristölle tai terveydelle aiheutettu vahinko tai tällaisen vahingon vaara on erityisen suuri ottaen huomioon aiheutetun tai uhkaavan vahingon pitkäaikaisuus, laaja ulottuvuus ja muut seikat, on tuomittava tuottamuksellisesta ympäristön turmelemisesta sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi.

Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 kohta koskee periaatteessa minkä tahansa Suomen lain vastaista menettelyä, joka täyttää säännöksessä kuvatun ympäristöön päästämisen tunnusmerkistön. Lisäksi säännös kattaa lain nojalla annetun säännöksen, viranomaisen määräyksen tai päätöksen vastaisen vastaavan menettelyn sekä ilman laissa edellytettyä lupaa tai lupaehtojen vastaisesti toimimisen.

teollisuuspäästödirektiivi

yhdyskuntajätevesidirektiivi

kaatopaikkadirektiivi

Materiaalin, aineen, energian tai säteilyn päästämistä säännellään useissa Euroopan unionin antamissa säädöksissä. Tällaisia ovat esimerkiksi Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2010/75/EU teollisuuden ja karjankasvatuksen päästöistä (yhtenäistetty ympäristön pilaantumisen ehkäiseminen ja vähentäminen) (jäljempänä myös), neuvoston direktiivi 91/271/ETY yhdyskuntajätevesien käsittelystä (jäljempänä myös) ja neuvoston direktiivi 1999/31/EY kaatopaikoista (jäljempänä myös).

Näiden direktiivien täytäntöönpanon kannalta keskeisiä ovat ympäristönsuojelulaki ja sen nojalla annetut säännökset. Ympäristönsuojelulain 224 §:n mukaisesti rangaistus ympäristön turmelemisesta säädetään rikoslain (39/1889) 48 luvun 1–4 §:ssä.

alusjätedirektiivi Aineen ympäristöön päästämistä koskevaa Euroopan unionin antamaa sääntelyä sisältyy lisäksi esimerkiksi Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviin 2019/883 aluksilta peräisin olevan jätteen toimittamiseen tarkoitetuista satamassa olevista vastaanottolaitteista, direktiivin 2010/65/EU muuttamisesta ja direktiivin 2000/59/EY kumoamisesta (jäljempänä myös). Kyseiset velvoitteet on täytäntöönpantu merenkulun ympäristönsuojelulailla (1672/2009).

Esimerkiksi materiaalin tai aineen päästämistä koskevaa sääntelyä sisältyy myös EU:n antamiin asetuksiin, kuten Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseen (EU) 2024/573 fluoratuista kasvihuonekaasuista, direktiivin (EU) 2019/1937 muuttamisesta ja asetuksen (EU) N:o 517/2014 kumoamisesta; Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseen (EU) 2024/590 otsonikerrosta heikentävistä aineista ja asetuksen (EY) N:o 1005/2009 kumoamisesta; Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseen (EU) 2017/852 elohopeasta ja asetuksen (EY) N:o 1102/2008 kumoamisesta sekä Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseen (EU) 2024/1787 metaanipäästöjen vähentämisestä energia-alalla ja asetuksen (EU) 2019/942 muuttamisesta.

Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohta ei sanamuotonsa mukaisesti kata Euroopan unionin antamassa asetuksessa säädetyn vastaista menettelyä. Säännöstä on näin ollen tarpeen muuttaa siten, että rangaistavuus tulee koskemaan myös Euroopan unionin antaman asetuksen vastaista menettelyä. Perustuslain (731/1999) 8 §:n mukainen rikosoikeudellinen laillisuusperiaate edellyttää rangaistussäännösten täsmällisyyttä, minkä johdosta säännöstä olisi tarpeen täydentää viittauksella Euroopan unionin antamaan asetukseen.

Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohta kattaa lainvastaisen menettelyn ohella teon, jossa toimitaan ilman laissa edellytettyä lupaa tai lupaehtojen vastaisesti. Myöskään nämä ilmaisut eivät kata Euroopan unionin antamassa asetuksessa edellytettyä lupaa, mikä edellyttää vastaavasti mainitun pykälän täydentämistä asiaa koskevalla viittauksella.

Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan a alakohtaan sisältyvä rikoksen määritelmä kattaa esimerkiksi aineiden saattamisen, päästämisen tai johtamisen ilmaan, maaperään tai veteen. Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdan tekotapojen, jotka ovat saattaminen, päästäminen ja jättäminen, voi katsoa riittävällä tavalla vastaavan direktiivissä käytettyjä ilmaisuja ja siten kattavan direktiivin edellyttämän menettelyn.

Direktiivin säännöksessä on kyse menettelystä, jossa esimerkiksi päästetään materiaalia tai aineita, energiaa tai ionisoivaa säteilyä. Alakohdan kannalta olennainen on direktiivin johdanto-osan kappale 15. Siinä viitataan energian eri muotoihin, kuten lämpöön, lämpöenergian lähteisiin, meluun, mukaan lukien vedenalainen melu, ja muihin äänienergian lähteisiin, värähtelyihin, sähkömagneettisiin kenttiin, sähköön ja valoon.

Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohta kattaa esineen, aineen, säteilyn tai ”muun sellaisen” päästämisen, saattamisen tai jättämisen ympäristöön. Säännöksen on tarkoitus kattaa tasapainoisesti kaikki toisiinsa rinnastettavat turmelemisteot, ja esitöiden mukaan rangaistavaa voi olla esimerkiksi niin suuren lämpömäärän päästäminen vesistöön, että se on omiaan aiheuttamaan vesistölle lainkohdassa tarkoitettua vaaraa (HE 94/1993 vp, s. 186).

Ympäristönsuojelulain 5 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan päästöllä tarkoitetaan ihmisen toiminnasta aiheutuvaa aineen, energian, melun, tärinän, säteilyn, valon, lämmön tai hajun päästämistä, johtamista tai jättämistä yhdestä tai useammasta kohdasta suoraan tai epäsuorasti ilmaan, veteen tai maaperään. Vaikka rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdassa ei viitata ympäristönsuojelulakiin ja sitä, mitä käsite ”muu sellainen” voi pitää sisältään, tulkitaan itsenäisesti ja esimerkiksi laillisuusperiaatteen mukaisesti, ympäristönsuojelulain päästöä koskevalla määritelmällä voi katsoa olevan merkitystä käsitteen sisällön määrittämisessä.

Kun rikoslain säännös kattaa esineen, aineen tai säteilyn päästämiseen verrattavan ”muun sellaisen” päästämisen rangaistavuuden, rikoslain esitöissä on nimenomaisesti mainittu lämpöenergian päästäminen vesistöön ja ympäristönsuojelulain määritelmän mukaisesti päästöllä tarkoitetaan esimerkiksi energian, melun, tärinän, valon ja lämmön päästämistä, rikoslain säännöksen voi katsoa kattavan riittävällä tavalla direktiivin velvoitteen energian saattamisen, päästämisen ja johtamisen osalta.

Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan a alakohdassa rangaistavan menettelyn kohteena on ilma, maaperä tai vesi. Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdassa viitataan yleisesti ympäristöön. Ympäristön käsitettä ei rikoslaissa määritellä, ja ympäristön käsite on laaja. Ympäristön käsitteen sisältö on katsottu siinä määrin selväksi, ettei sen tarkempaa määrittelemistä ole pidetty tarpeellisena. Käsitteen piiriin kuuluvat ilmakehä, vedet, maaperä, kasvillisuus ja eläimet sekä esimerkiksi luonnon tai ihmisen muovaamat maisemakokonaisuudet ja rakennettu ympäristö (HE 94/1993, s. 189).

Rangaistavaksi tulee direktiivin mukaisesti säätää menettely, joka aiheuttaa tai on omiaan aiheuttamaan kuoleman tai vakavan vamman ihmiselle tai huomattavaa vahinkoa ilman, maaperän tai veden laadulle tai huomattavaa vahinkoa ekosysteemille, eläimille tai kasveille.

Ekosysteemi määritellään direktiivin 2 artiklan 2 kohdan c alakohdassa. Sen mukaisesti ekosysteemillä tarkoitetaan dynaamista kokonaisuutta, jossa kasvi-, eläin-, sieni- ja pieneliöyhteisöt ovat elottomassa ympäristössään toisiinsa vuorovaikutussuhteessa toiminnallisena yksikkönä ja joka kattaa luontotyypit, lajien elinympäristöt ja lajien kannat.

Ekosysteemin käsitettä käsitellään lisäksi direktiivin johdanto-osan kappaleessa 13. Sen mukaan termi ”ekosysteemi” olisi ymmärrettävä dynaamiseksi kokonaisuudeksi, jossa kasvi-, eläin-, sieni- ja pieneliöyhteisöt ovat elottomassa ympäristössään toisiinsa vuorovaikutussuhteessa toiminnallisena yksikkönä, ja sen olisi katettava luontotyypit, lajien elinympäristöt ja lajien kannat. Ekosysteemin olisi käsitettävä myös ekosysteemipalvelut, joiden kautta ekosysteemi myötävaikuttaa suoraan tai välillisesti ihmisten hyvinvointiin, ja ekosysteemitoiminnot, joilla tarkoitetaan luonnollisia prosesseja jossakin ekosysteemissä. Pienemmät yksiköt, kuten mehiläispesä, muurahaiskeko tai kanto, voivat olla osa ekosysteemiä, mutta niitä ei johdanto-osan kappaleen mukaan pitäisi katsoa itsessään ekosysteemiksi tätä direktiiviä sovellettaessa.

Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdassa rangaistavaksi on säädetty menettely, joka on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle. Rikoslaissa ympäristön osatekijöitä ei eritellä ympäristön turmelemista koskevassa säännöksessä, vaan ympäristön käsite ymmärretään laajasti, ja sen voi katsoa kattavan ilman, maaperän ja veden sekä ekosysteemin, eläimet ja kasvit. Ihmiseen kohdistuvan vahingon tai abstraktin vaaran osalta rikoslain 48 luvun 1 §:n mukainen ympäristön turmelemista koskeva säännös kattaa menettelyn, joka on omiaan aiheuttamaan vaaraa terveydelle. Kun rikoslaissa edellytetään abstraktia vaaraa terveydelle, rangaistavuus on tältä osin laajempi kuin mitä direktiivi edellyttää. On selvää, että rikoslain säännös kattaa myös teot, jotka aiheuttavat konkreettisen vaaran terveydelle, sekä teot, joista aiheutuu terveyden vahingoittuminen (ks. esim. HE 94/1993 vp, s. 189).

Rikoslain 48 luvun 1 §:ssä rangaistavuus kattaa paitsi ympäristölle aiheutuvat vaarat myös ihmisille suoraan tai välillisesti aiheutuvat vakavat terveydelliset riskit. Terveydelle aiheutetun vahingon tai vaaran tulee kuitenkin aina syntyä ympäristön kautta, esimerkiksi niin, että jotakin terveydelle vahingollista ainetta päästetään ympäristöön (HE 94/1993 vp, s. 189).

Rikoslain 48 luvun 1 §:n mukainen menettely on ympäristön turmelemisena rangaistavaa, jos teko tehdään siten, että se on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle.

Ympäristön turmelemisen tunnusmerkistöön sisältyvä on omiaan -tunnusmerkki merkitsee niin sanottua abstraktia vaaraa. Se tarkoittaa, että teko on sellainen, että siitä etukäteisen eli tekohetken arvion mukaan tyypillisesti seuraa tietty seuraus. Abstrakti vaara eroaa konkreettisesta vaarantamisesta, jossa edellytetään, että teosta tietyssä konkreettisessa tilanteessa on aiheutunut todellinen vaaratilanne siten, että oikeushyvän loukkauksen mahdollisuus on ollut lähellä. Kun on kyse abstraktista vaarasta, rangaistavuuden edellytyksenä ei ole nimenomaisesti kyseisessä tapauksessa ilmenevä vaara.

Ympäristörikosdirektiiviin sisältyvän velvoitteen mukaisesti tulee säätää rangaistavaksi menettely, joka aiheuttaa tai on omiaan aiheuttamaan kuoleman tai vakavan vamman ihmiselle tai huomattavaa vahinkoa ilman, maaperän tai veden laadulle tai huomattavaa vahinkoa ekosysteemille, eläimille tai kasveille. Ympäristön turmelemista koskevassa säännöksessä rangaistavuuden raja on abstraktia vaaraa koskevan tunnusmerkin osalta näin ollen alempana, ja säännös kattaa myös menettelyt, jotka aiheuttavat ympäristölle huomattavaa vahinkoa tai vaaraa vähäisempää vahinkoa tai vaaraa.

Ympäristörikosdirektiivin 5 artiklan 2 kohdan d alakohta edellyttää, että 3 artiklan 2 kohdan a alakohdan rikoksesta voidaan määrätä vähintään viiden vuoden enimmäisrangaistus. Direktiivin johdanto-osan kappaleen 30 mukaan tässä direktiivissä säädetyn, luonnollisten henkilöiden tekemistä rikoksista määrättävän vankeusrangaistuksen enimmäiskestoa olisi sovellettava ainakin tällaisten rikosten vakavimpiin muotoihin.

Ympäristön turmelemista koskevien säännösten eli ympäristön turmelemisen, törkeän ympäristön turmelemisen, tuottamuksellisen ympäristön turmelemisen ja ympäristörikkomuksen rangaistusasteikot on porrastettu rikoslain tavanomaisen systematiikan mukaisesti teon vakavuuden perusteella. Porrastaminen laissa lisää lainkäytön selkeyttä ja ennakoitavuutta. Vakavimpien tekotapojen otsikoiminen törkeäksi myös viestii niiden erityisestä moitittavuudesta. Eri oikeusjärjestelmissä tekojen moitittavuuden merkitystä rangaistuksen mittaamisessa voidaan säännellä eri tavoin. Vaikka eri vakavuusastetta ilmentäviä saman teon eri muotoja ei olisi porrastettu erillisiin perustekomuotoa ja törkeää ja lievää tekomuotoa koskeviin säännöksiin eri rangaistusasteikkoineen, rangaistus mitataan esimerkiksi rikoslain yleisistä säännöksistä, oikeuskäytännöstä tai oikeusperiaatteista johtuvien oikeudellisten edellytysten mukaisesti. Direktiivillä saavutettavaan tulokseen nähden ei ole merkitystä sillä, määrittyvätkö rangaistuksen määräämisen edellytykset rikosten tunnusmerkistöjen porrastuksen, oikeuskäytännön, rikoslain yleisten säännösten tai muiden oikeudellisten edellytysten mukaan (vastaavasti HE 183/2020 vp, s. 22; HE 202/2024 vp, s. 14). Rikosoikeudellisten direktiivien täytäntöönpanossa on kansallisesti lähdetty siitä, että enimmäisrangaistuksen vähimmäistasoa koskeva velvoite täyttyy, mikäli törkeää tekomuotoa koskevan säännöksen enimmäisrangaistus kattaa direktiivin edellyttämän (esimerkiksi HE 183/2020 vp; HE 202/2024 vp). Kun törkeän ympäristön turmelemisen enimmäisrangaistus on kuusi vuotta, kansallinen lainsäädäntö täyttää direktiivin velvoitteen mainituilta osin.

Rikoslain 48 luvun 1 §:n 2 momentissa säädetään yrityksen rangaistavuudesta. Sen mukaisesti pykälän 1 momentin 4–6 kohdassa tarkoitetun tahallisen rikoksen yritys on rangaistava. Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdan osalta yritystä ei siten ole säädetty rangaistavaksi. Näiltä osin olisi tarpeen muuttaa rikoslain 48 luvun 1 §:ää siten, että tahallisen rikoksen yritys säädetään rangaistavaksi myös pykälän 1 momentin 1 kohdan osalta.

Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan b alakohdan mukaisesti rangaistavaksi on säädettävä sellaisen tuotteen saattaminen markkinoille ympäristön suojelemiseksi tarkoitetun kiellon tai muun vaatimuksen vastaisesti, jonka käyttö laajemmassa mittakaavassa, eli siten että tuotetta käyttävät useat käyttäjät heidän lukumäärästään riippumatta, johtaa materiaalien tai aineiden, energian tai ionisoivan säteilyn määrän saattamiseen, päästämiseen tai johtamiseen ilmaan, maaperään tai veteen ja aiheuttaa tai on omiaan aiheuttamaan kuoleman tai vakavan vamman ihmiselle tai huomattavaa vahinkoa ilman, maaperän tai veden laadulle tai huomattavaa vahinkoa ekosysteemille, eläimille tai kasveille.

Kyseistä alakohtaa selostetaan johdanto-osan kappaleessa 17. Sen mukaan 3 artiklan 2 kohdan b alakohdan yhteydessä ympäristön suojelemiseksi tarkoitetusta kiellosta tai muusta vaatimuksesta olisi säädettävä sillä unionin oikeuden alalla, jonka asetettuihin tavoitteisiin kuuluu tai jonka päämääränä on ympäristön suojelu, mukaan lukien ympäristön laadun säilyttäminen, suojelu ja parantaminen, ihmisten terveyden suojelu, luonnonvarojen harkittu ja järkevä käyttö tai ilmastonmuutoksen torjuminen taikka sellaisten toimenpiteiden edistäminen kansainvälisellä tasolla, joilla puututaan alueellisiin tai maailmanlaajuisiin ympäristöongelmiin. Jos tällaisesta kiellosta tai vaatimuksesta säädetään sellaisilla muilla unionin oikeuden aloilla, joilla on muita tavoitteita, esimerkiksi työntekijöiden terveyden ja turvallisuuden suojelu, menettelyn ei sitä vastoin pitäisi mainitun johdanto-osan kappaleen mukaan kuulua mainitun rikoksen piiriin. Tätä direktiiviä sovellettaessa ”käytöllä laajassa mittakaavassa” tarkoitetaan johdanto-osan kappaleen mukaisesti yhteisvaikutusta, joka aiheutuu siitä, että tuotetta käyttävät useat käyttäjät heidän lukumäärästään riippumatta, edellyttäen, että menettely aiheuttaa tai on omiaan aiheuttamaan vahinkoa ympäristölle tai ihmisten terveydelle.

Mainitun alakohdan osalta merkityksellinen on myös direktiivin johdanto-osan kappale 16, jonka mukaan, jos direktiivissä määritellyt rikokset liittyvät esimerkiksi sellaiseen menettelyyn kuin markkinoilla saataville asettaminen tai markkinoille saattaminen, myynti, myytäväksi tarjoaminen tai kauppa, tähän olisi sisällytettävä menettely, joka toteutetaan tieto- ja viestintäteknologioiden välityksellä. Rikoslain sääntely on lähtökohtaisesti ja tarkasteltavilta osin teknologianeutraalia ja vastaa siten direktiivin edellyttämää.

Vuoden 2008 ympäristörikosdirektiiviin ei sisälly ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan b alakohtaa vastaavaa rikoksen määritelmää. Kyse on siten uudesta kriminalisointivelvoitteesta.

Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 4 kohdan mukaan 2 kohdan b alakohdan mukaisen teon tulee olla rangaistavaa myös törkeästä huolimattomuudesta tehtynä. Direktiivin 4 artiklan 2 kohta puolestaan edellyttää, että b alakohdan mukaisen tahallisen rikoksen yritys tulee säätää rangaistavaksi.

Direktiivin 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan mukaan b alakohdan mukaisesta tahallisesta rikoksesta tulee säätää vähintään viiden vuoden enimmäisrangaistus. Ympäristörikosdirektiivin 5 artiklan 2 kohdan a ja c alakohtiin sisältyvien velvoitteiden osalta (kuoleman aiheuttavat teot) viitataan 3 artiklan 2 kohdan a alakohdan tarkastelussa edellä todettuun.

Esimerkiksi aineen tai tuotteen markkinoille saattaminen on erikseen mainittu tekotapana myös ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan c, p, r, s ja t alakohtien mukaisissa rikosten määritelmissä.

Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 1 kohdan mukaisen laittomuutta koskevan määritelmän mukaan direktiiviä sovellettaessa menettely on laitonta, jos sillä rikotaan unionin oikeutta, jolla myötävaikutetaan jonkin Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 191 artiklan 1 kohdassa vahvistetun unionin ympäristöpolitiikan tavoitteen saavuttamiseen tai kyseessä olevan unionin oikeuden täytäntöönpanemiseksi annettua normia. Se, minkä Euroopan unionin antamien säädösten vastaisen menettelyn tulee olla kyseisen määritelmän mukaan rangaistavaa, määrittyy siten sen mukaan, milloin on kyseessä unionin oikeus, jolla myötävaikutetaan jonkin Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 191 artiklan 1 kohdassa vahvistetun unionin ympäristöpolitiikan tavoitteen saavuttamiseen, sekä rikoksen määritelmään sisältyvien seikkojen perusteella.

Toisin kuin monessa muussa direktiiviin sisältyvässä rikoksen määritelmässä, direktiivin 3 artiklan 2 kohdan b alakohdan mukaisen rikoksen määritelmään ei sisälly viittauksia tiettyyn tai tiettyihin Euroopan unionin antamiin säädöksiin. Sitä, minkä säädösten vastaisen menettelyn tulee olla mainitun alakohdan mukaan rangaistavaa, ei siten määritellä direktiivissä täsmällisesti. Rikosoikeudellinen laillisuusperiaate, josta säädetään perustuslain 8 §:ssä sekä esimerkiksi Euroopan unionin perusoikeuskirjan 49 artiklassa, edellyttää rikosoikeudelliselta sääntelyltä täsmällisyyttä ja tarkkarajaisuutta. Laillisuusperiaatteen kunnioittaminen vahvistetaan nimenomaisesti direktiivin johdanto-osan kappaleessa 75.

Rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen vaatimusten johdosta perusteltuna voidaan pitää sitä, että ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan b alakohdan kannalta merkityksellinen Euroopan unionin oikeus kartoitetaan kansallisesti.

Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan b alakohta kattaa menettelyn, jossa toimitaan ”ympäristön suojelemiseksi tarkoitetun” kiellon tai muun vaatimuksen vastaisesti. Siten voidaan katsoa, että sääntelyn ei ole tarkoitus kattaa menettelyä, jossa kyse on muuta tarkoitusta varten säädetyn kiellon tai vaatimuksen vastaisuudesta (esimerkiksi terveyden suojaaminen vaatimustenvastaisen tuotteen aiheuttamalta välittömältä loukkaantumiselta). Euroopan unionin säätämän kiellon tai vaatimuksen tarkoituksen voi katsoa ensinnäkin ilmenevän säädöksen oikeusperustasta. Euroopan unionin ympäristönsuojelua koskeva oikeusperusta on Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 191 artikla. Huomioiden ympäristörikosdirektiivin johdanto-osan kappaleessa 17 todettu, ympäristönsuojelua koskeva tarkoitus ei kuitenkaan rajoitu oikeusperustan osalta ainoastaan mainittuun 191 artiklaan, vaan relevanttia unionin oikeutta voidaan katsoa sisältyvän myös jollakin muulla oikeusperustalla annettuun säädökseen. Lisäksi voidaan katsoa, että kiellon tai vaatimuksen ympäristönsuojelua koskeva tarkoitus voi oikeusperustan ohella käydä ilmi säädöksen kohdetta tai soveltamisalaa koskevasta säännöksestä tai nimenomaisesta kiellon tai vaatimuksen sisältävästä säännöksestä. Jos sen sijaan ympäristönsuojelu mainitaan ainoastaan esimerkiksi säädöksen johdanto-osan kappaleessa tai liitteessä, voidaan sen sijaan lähteä siitä, että kyse ei tällöin ole direktiivin 3 artiklan 2 kohdan b alakohdan kannalta merkityksellisestä Euroopan unionin oikeudesta.

Kun rikoksen määritelmään sisältyy edellytys siitä, että tuotteen käyttö laajemmassa mittakaavassa johtaa esimerkiksi aineen päästöön ympäristöön ja aiheuttaa tai on omiaan aiheuttamaan direktiivissä tarkoitetun vahingon, voidaan lähteä siitä, että rangaistavan menettelyn on katettava sellaisten säädösten vastaiset teot, jotka koskevat tuotteita, joiden käyttäminen voi saada aikaan mainitun kaltaisen vahingon tai vaaran. Siten voidaan katsoa, että direktiivin 3 artiklan 2 kohdan b alakohdan kannalta merkityksellistä Euroopan unionin oikeutta ei ole sellaisten tuotteiden markkinoille saattamista koskeva sääntely, joiden käyttäminen ei näiden tuotteiden ominaisuuksien puolesta voi johtaa mainitussa rikoksen määritelmässä tarkoitettuun vaaraan tai vahinkoon.

markkinavalvonta-asetus Markkinoille saattamista ei määritellä ympäristörikosdirektiivissä. Esimerkiksi Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksessa (EU) 2019/1020 markkinavalvonnasta ja tuotteiden vaatimustenmukaisuudesta sekä direktiivin 2004/42/EY ja asetusten (EY) N:o 765/2008 ja (EU) N:o 305/2011 muuttamisesta (niin sanottu) markkinoille saattamisella tarkoitetaan tuotteen asettamista ensimmäistä kertaa saataville unionin markkinoilla (3 artiklan 2 kohta). Useassa muussakin Euroopan unionin antamassa säädöksessä, jossa säädetään tuotteen markkinoille saattamisesta, markkinoille saattaminen määritellään vastaavalla tavalla kuin markkinavalvonta-asetuksessa. Euroopan unionin oikeuteen sisältyy kuitenkin myös säädöksiä, joissa markkinoille saattamisen määritelmä poikkeaa mainitusta.

Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan b alakohdassa tarkoitettua tuotteen markkinoille saattamista koskevaa sääntelyä on tunnistettu sisältyväksi seuraaviin Euroopan unionin antamiin säädöksiin:

Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2013/29/EU pyroteknisten tuotteiden asettamista saataville markkinoilla koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön yhdenmukaistamisesta

Täytäntöönpantu pyroteknisten tuotteiden vaatimustenmukaisuudesta annetulla lailla (180/2015) ja vaarallisten kemikaalien ja räjähteiden käsittelyn turvallisuudesta annetulla lailla (390/2005)

Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2014/28/EU siviilikäyttöön tarkoitettujen räjähdystarvikkeiden asettamista saataville markkinoilla ja valvontaa koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön yhdenmukaistamisesta

Täytäntöönpantu räjähteiden vaatimustenmukaisuudesta annetulla lailla (1140/2016)

Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) 2018/858 moottoriajoneuvojen ja niiden perävaunujen sekä tällaisiin ajoneuvoihin tarkoitettujen järjestelmien, komponenttien ja erillisten teknisten yksiköiden hyväksynnästä ja markkinavalvonnasta, asetusten (EY) N:o 715/2007 ja (EY) N:o 595/2009 muuttamisesta sekä direktiivin 2007/46/EY kumoamisesta

Ajoneuvolaissa (82/2021) asetuksen vastaista menettelyä koskevaa seuraamussääntelyä

Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) N:o 167/2013 maa- ja metsätaloudessa käytettävien ajoneuvojen hyväksynnästä ja markkinavalvonnasta

Ajoneuvolaissa asetuksen vastaista menettelyä koskevaa seuraamussääntelyä

Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) N:o 168/2013 kaksi- ja kolmipyöräisten ajoneuvojen ja nelipyörien hyväksynnästä ja markkinavalvonnasta

Ajoneuvolaissa asetuksen vastaista menettelyä koskevaa seuraamussääntelyä

Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2013/53/EU huviveneistä ja vesiskoottereista sekä direktiivin 94/25/EY kumoamisesta

Täytäntöönpantu lailla huviveneiden turvallisuudesta ja päästövaatimuksista (1712/2015)

Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EY) N:o 1107/2009 kasvinsuojeluaineiden markkinoille saattamisesta sekä neuvoston direktiivien 79/117/ETY ja 91/414/ETY kumoamisesta

Kasvinsuojeluaineista annetussa laissa (1563/2011) asetuksen vastaista menettelyä koskevaa seuraamussääntelyä

Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EY) N:o 1907/2006 kemikaalien rekisteröinnistä, arvioinnista, lupamenettelyistä ja rajoituksista (REACH), Euroopan kemikaaliviraston perustamisesta, direktiivin 1999/45/EY muuttamisesta sekä neuvoston asetuksen (ETY) N:o 793/93, komission asetuksen (EY) N:o 1488/94, neuvoston direktiivin 76/769/ETY ja komission direktiivien 91/155/ETY, 93/67/ETY, 93/105/EY ja 2000/21/EY kumoamisesta

Kemikaalilaissa (599/2013) asetuksen vastaista menettelyä koskevaa seuraamussääntelyä

Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EY) N:o 1272/2008 aineiden ja seosten luokituksesta, merkinnöistä ja pakkaamisesta sekä direktiivien 67/548/ETY ja 1999/45/EY muuttamisesta ja kumoamisesta ja asetuksen (EY) N:o 1907/2006 muuttamisesta

Kemikaalilaissa asetuksen vastaista menettelyä koskevaa seuraamussääntelyä

Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) N:o 528/2012 biosidivalmisteiden asettamisesta saataville markkinoilla ja niiden käytöstä

Kemikaalilaissa asetusta täydentävää sääntelyä sekä asetuksen vastaista menettelyä koskevaa seuraamussääntelyä

Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) 2019/1021 pysyvistä orgaanisista yhdisteistä

Kemikaalilaissa asetuksen vastaista menettelyä koskevaa seuraamussääntelyä

Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2001/18/EY geneettisesti muunnettujen organismien tarkoituksellisesta levittämisestä ympäristöön ja neuvoston direktiivin 90/220/ETY kumoamisesta

Täytäntöönpantu geenitekniikkalailla (1995/377)

Neuvoston direktiivi 2013/59/Euratom turvallisuutta koskevien perusnormien vahvistamisesta ionisoivasta säteilystä aiheutuvilta vaaroilta suojelemiseksi ja direktiivien 89/618/Euratom, 90/641/Euratom, 96/29/Euratom, 97/43/Euratom ja 2003/122/Euratom kumoamisesta

Täytäntöönpantu säteilylailla (859/2018)

Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) 2023/1542 akuista ja paristoista ja jäteakuista ja -paristoista, direktiivin 2008/98/EY ja asetuksen (EU) 2019/1020 muuttamisesta sekä direktiivin 2006/66/EY kumoamisesta

Jätelaissa asetuksen vastaista menettelyä koskevaa seuraamussääntelyä

Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2011/65/EU, tiettyjen vaarallisten aineiden käytön rajoittamisesta sähkö- ja elektroniikkalaitteissa

Täytäntöönpantu vaarallisten aineiden käytön rajoittamisesta sähkö- ja elektroniikkalaitteissa annetulla lailla (387/2013)

Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2000/53/EY romuajoneuvoista

Täytäntöönpantu jätelailla ja valtioneuvoston asetuksella romuajoneuvoista sekä vaarallisten aineiden käytön rajoittamisesta ajoneuvoissa (123/2015)

Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 98/70/EY bensiinin ja dieselpolttoaineiden laadusta ja neuvoston direktiivin 93/12/ETY muuttamisesta

Täytäntöönpantu ympäristönsuojelulain nojalla annetulla valtioneuvoston asetuksella moottoribensiinin, dieselöljyn ja eräiden muiden nestemäisten polttoaineiden laatuvaatimuksista (883/2022)

Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EU) 2016/802 tiettyjen nestemäisten polttoaineiden rikkipitoisuuden vähentämisestä

Täytäntöönpantu osittain merenkulun ympäristönsuojelulain nojalla annetulla valtioneuvoston asetuksella merenkulun ympäristönsuojelusta (76/2010)

Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (2004/42/EY) orgaanisten liuottimien käytöstä tietyissä maaleissa ja lakoissa sekä ajoneuvojen korjausmaalaustuotteissa aiheutuvien haihtuvien orgaanisten yhdisteiden päästöjen rajoittamisesta ja direktiivin 1999/13/EY muuttamisesta

Täytäntöönpantu ympäristönsuojelulailla ja valtioneuvoston asetuksella orgaanisten liuottimien käytöstä eräissä maaleissa ja lakoissa sekä ajoneuvojen korjausmaalaustuotteissa aiheutuvien haihtuvien orgaanisten yhdisteiden päästöjen rajoittamisesta (189/2022)

Euroopan unionin edellä mainituissa asetuksissa ja direktiiveissä säädetään tuotteen markkinoille saattamista koskevista kielloista ja muista vaatimuksista. Tietynlaisen tuotteen markkinoille saattaminen on voitu kieltää kokonaan tai säätää luvanvaraiseksi. Muut markkinoille saattamista koskevat vaatimukset koskevat esimerkiksi sitä, että tuotteen tulee täyttää Euroopan unionin asetuksessa tai direktiivin täytäntöönpanemiseksi annetussa laissa tai niiden nojalla annetuissa säännöksissä säädetyllä tavalla tuotteen vaatimustenmukaisuutta koskevat edellytykset. Lisäksi tuotteen markkinoille saattamisen edellytykseksi on voitu säätää tiettyjä tuotteen merkitsemistä koskevia velvollisuuksia, joilla pyritään turvaamaan tuotteen asianmukainen ja turvallinen käyttö. Joissakin säädöksissä toimivaltaiselle viranomaiselle on säädetty toimivalta kieltää tuotteen markkinoille saattaminen.

Seuraavassa tarkastellaan tiiviisti edellä lueteltujen, ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan b alakohdan kannalta merkityksellisten Euroopan unionin antamien asetusten ja niihin liittyvien ja direktiivejä täytäntöönpanevien kansallisten säädösten tuotteiden markkinoille saattamista koskevien säännösten sisältöä sekä niitä koskevaa seuraamussääntelyä.

Pyroteknisten tuotteiden vaatimustenmukaisuudesta annetun lain(180/2015) 5 §:ssä säädetään edellytyksestä, jonka mukaan pyroteknisen tuotteen on täytettävä mainitussa laissa säädetyt olennaiset turvallisuusvaatimukset, jotta tuote voidaan saattaa markkinoille. Markkinoille saattamisen kannalta merkityksellistä sääntelyä sisältyy myös lain 8 §:ään, jossa säädetään valmistajan velvollisuudesta varmistaa pyroteknisen tuotteen vaatimustenmukaisuus, sekä lain 10–12 §:iin pyroteknisen tuotteen merkintää koskevista velvollisuuksista. Lain 13 §:ssä säädetään maahantuojan velvollisuuksista pyroteknisen tuotteen markkinoille saattamisen yhteydessä ja lain 15 §:ssä valmistajan velvollisuuksien soveltamisesta maahantuojaan ja jakelijaan. Pyroteknisten tuotteiden vaatimustenmukaisuudesta annetun lain nojalla on säädetty valtioneuvoston asetus pyroteknisten tuotteiden vaatimustenmukaisuudesta (719/2015), jossa säädetään muun muassa pyroteknisiä tuotteita koskevista olennaisista turvallisuusvaatimuksista, EU-vaatimustenmukaisuusvakuutuksesta sekä pyroteknisen tuotteen merkinnöille asetettavista vaatimuksista.

Pyroteknisten tuotteiden vaatimustenmukaisuudesta annetun lain 46 §:ssä on rangaistussäännökset. Pykälän 2 momentissa on säädetty pyroteknisiä tuotteita koskevien säännösten rikkomisena rangaistavaksi esimerkiksi rikkoa lain 8 §:n 1 momentissa tai 5 §:n 5 momentin nojalla säädettyä valmistajan velvollisuutta varmistaa pyroteknisen tuotteen olennaisten turvallisuusvaatimusten mukaisuus (1 kohta), 8 §:n 2 momentissa tai 8 §:n 5 momentin nojalla säädettyä valmistajan velvollisuutta suorittaa pyrotekniselle tuotteelle vaatimustenmukaisuuden arviointi käyttämällä valmistajan valitsemia vaatimustenmukaisuuden arviointimenettelyjä (2 kohta), 8 §:n 3 momentissa tai 8 §:n 5 momentin nojalla säädettyä valmistajan velvollisuutta laatia tekniset asiakirjat ja EU-vaatimustenmukaisuusvakuutus sekä kiinnittää pyrotekniseen tuotteeseen CE-merkintä (3 kohta) sekä 10 §:n 1 momentissa tai 10 §:n 3 momentin nojalla säädettyä valmistajan velvollisuutta merkitä pyrotekninen tuote rekisteröintinumerolla (5 kohta). Rangaistus pyroteknisiä tuotteita koskevien säännösten rikkomisesta on sakkoa.

Laissa vaarallisten kemikaalien ja räjähteiden käsittelyn turvallisuudesta

kemikaaliturvallisuuslaki

(jäljempänä) säädetään muun ohella tietyistä markkinoille saattamista koskevista vaatimuksista. Lain 67–69 §:ssä säädetään räjähteitä ja pyroteknisiä tuotteita koskevista vaatimuksista muun muassa markkinoille saattamiseen liittyen.

Kemikaaliturvallisuuslain 49 §:ssä säädetään lisäksi vaarallisen kemikaalin säiliöiden vaatimuksista ja 50 §:ssä tähän liittyvästä vaatimustenmukaisuuden osoittamisesta markkinoille saattamisen yhteydessä. Lain 51 §:ssä säädetään 49 §:ssä säädettyjä tuotteita koskevista ohjeista ja merkinnöistä. Kemikaaliturvallisuuslain 106 §:ssä säädetään tuotteen tai räjähteen kieltämisestä. Vaarallisen kemikaalin säiliöiden markkinoillesaattamista koskevat säännökset eivät perustu EU-lainsäädäntöön, vaan näiltä osin sääntelyn tausta on kansallinen. Sama koskee sääntelyä puolustusvoimissa käyttöön otetuista räjähteistä.

Kemikaaliturvallisuuslain 125 §:ssä on rangaistussäännös. Pykälän 5 kohdan mukaisesti räjähdesäännösten rikkomisena rangaistavaa on, jollei teosta muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta, tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoa mainitun lain tai sen nojalla annetun säännöksen vastaisesti lain 49 §:ssä tarkoitetun tuotteen valmistusta, maahantuontia tai markkinoille saattamista koskevaa 5 luvussa säädettyä velvollisuutta taikka vastaavaa räjähteitä koskevaa 67–69 §:ssä säädettyä velvollisuutta.

Räjähteiden vaatimustenmukaisuudesta annetun lain 6 §:ssä säädetään olennaisista turvallisuusvaatimuksista, ja säännös sisältää edellytykset räjähteen markkinoille saattamiselle. Lain 8 §:ssä säädetään valmistajan velvollisuudesta varmistaa räjähteen vaatimustenmukaisuus. Lain 12 § sisältää räjähteen merkintöjä, ohjeita, turvallisuus- ja yhteystietoja sekä kielivaatimuksia koskevia velvollisuuksia. Lain 14 §:ssä säädetään maahantuojan velvollisuuksista markkinoille saattamisen yhteydessä. Räjähteiden vaatimustenmukaisuudesta annetun lain nojalla on säädetty valtioneuvoston asetus räjähteiden vaatimustenmukaisuudesta (1440/2016), jossa säädetään muun muassa räjähteiden olennaisista turvallisuusvaatimuksista, EU-vaatimustenmukaisuusvakuutuksesta sekä räjähteen merkinnöille ja ohjeille asetettavista vaatimuksista.

Räjähteiden vaatimustenmukaisuudesta annetun lain 23 §:ssä on rangaistussäännös. Pykälän 2 momentissa säädetään räjähteiden vaatimustenmukaisuutta koskevien säännösten rikkomisena rangaistavaksi tietyt lain vastaiset menettelyt. Rangaistuksena räjähteiden vaatimustenmukaisuutta koskevien säännösten rikkomisesta tuomitaan sakkoa.

autojen ja niiden perävaunujen puiteasetus Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksessa (EU) 2018/858 moottoriajoneuvojen ja niiden perävaunujen sekä tällaisiin ajoneuvoihin tarkoitettujen järjestelmien, komponenttien ja erillisten teknisten yksiköiden hyväksynnästä ja markkinavalvonnasta, asetusten (EY) N:o 715/2007 ja (EY) N:o 595/2009 muuttamisesta sekä direktiivin 2007/46/EY kumoamisesta (jäljempänä) vahvistetaan hallinnolliset säännökset ja tekniset vaatimukset tiettyjen asetuksessa tarkoitettujen uusien ajoneuvojen, järjestelmien, komponenttien ja erillisten teknisten yksiköiden tyyppihyväksyntää ja markkinoille saattamista varten sekä ajoneuvon yksittäishyväksyntää varten sekä säännökset sellaisten osien ja varusteiden markkinoille saattamista ja käyttöönottoa varten, jotka saattavat aiheuttaa vakavan riskin asetuksessa tarkoitettujen ajoneuvojen keskeisten järjestelmien moitteettomalle toiminnalle.

Autojen ja niiden perävaunujen puiteasetuksen 13 artiklassa säädetään valmistajien yleisistä velvollisuuksista ja 16 artiklassa maahantuojien velvollisuuksista. Markkinoille saattamisen yleisenä edellytyksenä on mainitun sääntelyn mukaan se, että markkinoille saatettava ajoneuvo, järjestelmä, komponentti tai erillinen tekninen yksikkö on asetuksessa säädettyjen vaatimusten mukainen. Asetukseen sisältyy myös muun muassa EU-tyyppihyväksynnän todentamista koskevia vaatimuksia. Autojen ja niiden perävaunujen puiteasetuksen 38 artiklassa säädetään valmistajan lakisääteisestä kilvestä ja lisäkilvistä, merkinnöistä sekä komponenttien ja erillisten teknisten yksiköiden tyyppihyväksyntämerkistä ja 55 artiklassa sellaisten osien tai varusteiden saattamisesta markkinoille ja käyttöönotosta, jotka saattavat aiheuttaa vakavan riskin keskeisten järjestelmien moitteettomalle toiminnalle.

Ajoneuvolain 189 §:ssä säädetään talouden toimijalle määrättävästä seuraamusmaksusta. Talouden toimija voidaan pykälän 1 momentin mukaisesti määrätä maksamaan seuraamusmaksu, jos se tahallaan tai huolimattomuudesta esimerkiksi rikkoo autojen ja niiden perävaunujen puiteasetuksen 13, 16 tai 18 artiklassa säädettyä velvollisuutta huolehtia siitä, että markkinoilla saataville asetetut ajoneuvot, järjestelmät, komponentit ja erilliset tekniset yksiköt ovat mainittujen asetusten mukaisia ja vaaditulla tyyppihyväksyntämerkillä varustettuja (3 kohta). Samoin seuraamusmaksu voidaan määrätä talouden toimijalle, jos se tahallaan tai huolimattomuudesta laiminlyö autojen ja niiden perävaunujen puiteasetuksen 55 artiklassa tarkoitetun velvollisuuden hankkia lupa sellaisten osien ja varusteiden markkinoille saattamiseen, jotka saattavat aiheuttaa vakavan riskin keskeisten järjestelmien moitteettomalle toiminnalle (8 kohta).

traktoreiden ja niiden perävaunujen puiteasetus Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksessa (EU) N:o 167/2013 maa- ja metsätaloudessa käytettävien ajoneuvojen hyväksynnästä ja markkinavalvonnasta (jäljempänä) säädetään hallinnollisista ja teknisistä vaatimuksista kaikkien asetuksessa tarkoitettujen uusien ajoneuvojen, järjestelmien, komponenttien ja erillisten teknisten yksiköiden tyyppihyväksyntää varten sekä vaatimuksista asetuksen mukaisesti hyväksyttävien ajoneuvojen, järjestelmien, komponenttien ja erillisten teknisten yksiköiden markkinavalvontaa varten. Niin ikään asetuksessa vahvistetaan myös vaatimukset tällaisiin ajoneuvoihin tarkoitettujen osien ja varusteiden markkinavalvontaa varten.

Traktoreiden ja niiden perävaunujen puiteasetuksen 8 artiklassa säädetään valmistajan velvoitteista markkinoille saattamisen yhteydessä ja 11 artiklassa maahantuojan vastaavista velvoitteista. Sääntelyn mukaisesti markkinoille saa saattaa ainoastaan asetuksen vaatimukset täyttäviä ajoneuvoja, järjestelmiä, komponentteja tai erillisiä teknisiä yksiköitä. Puiteasetuksen 45 artiklassa säädetään sellaisten osien tai varusteiden markkinoille saattamisesta ja käyttöönotosta, jotka saattavat aiheuttaa vakavan riskin keskeisten järjestelmien moitteettomalle toiminnalle.

Ajoneuvolain 189 §:ssä säädetään talouden toimijalle määrättävästä seuraamusmaksusta. Talouden toimija voidaan pykälän 1 momentin mukaisesti määrätä maksamaan seuraamusmaksu, jos se tahallaan tai huolimattomuudesta esimerkiksi rikkoo traktoreiden ja niiden perävaunujen puiteasetuksen 8, 11 tai 13 artiklassa säädettyä velvollisuutta huolehtia siitä, että markkinoilla saataville asetetut ajoneuvot, järjestelmät, komponentit ja erilliset tekniset yksiköt ovat mainittujen asetusten mukaisia ja vaaditulla tyyppihyväksyntämerkillä varustettuja (3 kohta). Seuraamusmaksu voidaan määrätä myös talouden toimijalle, jos se tahallaan tai huolimattomuudesta laiminlyö traktoreiden ja niiden perävaunujen puiteasetuksen 45 artiklassa tarkoitetun velvollisuuden hankkia lupa sellaisten osien ja varusteiden markkinoille saattamiseen, jotka saattavat aiheuttaa vakavan riskin keskeisten järjestelmien moitteettomalle toiminnalle (8 kohta).

L-luokan ajoneuvojen puiteasetus Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksessa (EU) N:o 168/2013 kaksi- ja kolmipyöräisten ajoneuvojen ja nelipyörien hyväksynnästä ja markkinavalvonnasta (jäljempänä) säädetään hallinnollisista ja teknisistä vaatimuksista tiettyjen asetuksessa tarkoitettujen uusien ajoneuvojen, järjestelmien, komponenttien ja erillisten teknisten yksiköiden tyyppihyväksyntää varten. Asetukseen sisältyvät säännökset valmistajan ja maahantuojan velvoitteista esimerkiksi markkinoille saattamisen yhteydessä (9 ja 12 artiklat), joissa edellytetään muun muassa, että asetuksessa tarkoitetut ajoneuvot, järjestelmät, komponentit ja erilliset tekniset yksiköt ovat asetuksessa säädettyjen vaatimusten mukaisia.

L-luokan ajoneuvojen puiteasetuksen 23 artiklassa säädetään ympäristöominaisuuksia koskevista vaatimuksista. Esimerkiksi artiklan 10 kohdan mukaisesti valmistajan on varmistettava, että kaikki uudet unionissa markkinoille saatettavat tai käyttöön otettavat korvaavat pilaantumista rajoittavat laitteet tyyppihyväksytään asetuksen mukaisesti. Lisäksi L-luokan ajoneuvojen puiteasetuksen 50 artiklassa säädetään sellaisten osien tai varusteiden markkinoille saattamisesta ja käyttöönotosta, jotka saattavat aiheuttaa vakavan riskin keskeisten järjestelmien moitteettomalle toiminnalle.

Ajoneuvolain 189 §:ssä säädetään talouden toimijalle määrättävästä seuraamusmaksusta. Talouden toimija voidaan pykälän 1 momentin mukaisesti määrätä maksamaan seuraamusmaksu, jos se tahallaan tai huolimattomuudesta esimerkiksi rikkoo L-luokan ajoneuvojen puiteasetuksen 9, 12 tai 14 artiklassa säädettyä velvollisuutta huolehtia siitä, että markkinoilla saataville asetetut ajoneuvot, järjestelmät, komponentit ja erilliset tekniset yksiköt ovat mainittujen asetusten mukaisia ja vaaditulla tyyppihyväksyntämerkillä varustettuja (3 kohta). Seuraamusmaksu voidaan määrätä myös talouden toimijalle, jos se tahallaan tai huolimattomuudesta laiminlyö L-luokan ajoneuvojen puiteasetuksen 50 artiklassa tarkoitetun velvollisuuden hankkia lupa sellaisten osien ja varusteiden markkinoille saattamiseen, jotka saattavat aiheuttaa vakavan riskin keskeisten järjestelmien moitteettomalle toiminnalle (8 kohta).

Huviveneiden turvallisuudesta ja päästövaatimuksista annetun lakiin sisältyy säännöksiä, joissa säädetään tuotteen markkinoille saattamista koskevista edellytyksistä. Nämä koskevat esimerkiksi vaatimustenmukaisuuden arvioinnin suorittamista, CE-merkintää ja tuotteiden mukana olevia asiakirjoja (7–9 §:t). Laissa säädetään myös valmistajan velvollisuudesta varmistaa tuotteen vaatimustenmukaisuus ja laatia tuotetta koskevat asiakirjat sekä maahantuojan velvollisuudesta varmistua tuotteen vaatimustenmukaisuudesta ja asiakirjojen laatimisesta sekä velvollisuus ilmoittaa puutteista (10 ja 16 §:t).

Huviveneiden turvallisuudesta ja päästövaatimuksista annetun lain 56 §:ssä on rangaistussäännökset. Säännöksen 1 momentin mukaan, joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta 1) asettaa tuotteen saataville markkinoilla, saattaa sen markkinoille tai ottaa sen käyttöön 6—9 §:n tai niiden nojalla annettujen säännösten tai määräysten taikka akkreditointi- ja markkinavalvonta-asetuksen 30 artiklan vastaisesti, 2) rikkoo 14 §:n 2 momentissa, 19 §:n 2 momentissa tai 22 §:n 2 momentissa säädettyä ilmoitusvelvollisuutta taikka 26 §:ssä säädettyä tiedonantovelvollisuutta tai 3) rikkoo 41—47 §:ssä tarkoitettua kieltoa tai määräystä, on tuomittava, jollei teosta muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta, huviveneiden turvallisuudesta ja päästövaatimuksista annetun lain rikkomisesta sakkoon. Pykälän 2 momentin mukaan, joka rikkoo 41—47 §:n nojalla määrättyä uhkasakolla tehostettua kieltoa tai määräystä, voidaan jättää tuomitsematta rangaistukseen samasta teosta.

kasvinsuojeluaineasetus Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksessa N:o 1107/2009 kasvinsuojeluaineiden markkinoille saattamisesta sekä neuvoston direktiivien 79/117/ETY ja 91/414/ETY kumoamisesta (jäljempänä) annetaan säännöt, jotka koskevat lupien myöntämistä kasvinsuojeluaineille kaupallisessa muodossa sekä niiden markkinoille saattamista, käyttöä ja valvontaa yhteisössä. Kasvinsuojeluaineasetuksen mukaisen kasvinsuojeluaineen markkinoille saattaminen edellyttää asetuksen mukaisesti kyseisessä jäsenvaltiossa annettua lupaa tietyin poikkeuksin (28 artikla). Lisäksi asetukseen sisältyvät säännökset vähäriskisten kasvinsuojeluaineiden markkinoille saattamisesta ja käytöstä (47 artikla), muuntogeenisen mikro-organismin sisältävien kasvinsuojeluaineiden markkinoille saattamisesta ja käytöstä (48 artikla), käsiteltyjen siemenien markkinoille saattamisesta (49 artikla) ja liitännäisaineiden markkinoille saattamisesta ja käytöstä (58 artikla).

Laissa kasvinsuojeluaineista säädetään kasvinsuojeluainerikkomuksena rangaistavaksi tietyt kasvinsuojeluaineasetuksen vastaiset menettelyt (41 §). Rangaistavaa on esimerkiksi tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoa kasvinsuojeluaineasetuksen 28 artiklassa tarkoitettua hyväksymättömän kasvinsuojeluaineen markkinoille saattamista tai käyttöä koskevaa kieltoa (41 §:n 1 momentin 1 kohta). Kyseiseen lakiin ei sisälly asetuksen 58 artiklan vastaisen menettelyn kriminalisointia.

Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan c alakohtaan sisältyy erillinen, muun muassa aineiden markkinoille saattamista koskeva kriminalisointivelvoite, joka koskee kasvinsuojeluaineasetuksessa tarkoitettuja aineita. Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan c alakohtaa arvioidaan erikseen jäljempänä.

REACH-asetuksessa Niin sanotussaeli Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksessa (EY) N:o 1907/2006 kemikaalien rekisteröinnistä, arvioinnista, lupamenettelyistä ja rajoituksista (REACH), Euroopan kemikaaliviraston perustamisesta, direktiivin 1999/45/EY muuttamisesta sekä neuvoston asetuksen (ETY) N:o 793/93, komission asetuksen (EY) N:o 1488/94, neuvoston direktiivin 76/769/ETY ja komission direktiivien 91/155/ETY, 93/67/ETY, 93/105/EY ja 2000/21/EY kumoamisesta säädetään muun muassa asetuksessa tarkoitettujen kemikaalien markkinoille saattamisesta. Markkinoille saattamisella tarkoitetaan asetuksen 3 artiklan 12 kohdan mukaisesti toimittamista tai tarjoamista kolmannelle osapuolelle joko maksua vastaan tai maksutta. Maahantuontia pidetään säännöksen mukaan markkinoille saattamisena.

REACH-asetuksen 1 luvussa säädetään yleisesti rekisteröintivelvollisuudesta ja tietovaatimuksista. Asetuksen 5 artiklan mukaisesti lähtökohta on, että asetuksessa tarkoitettuja aineita ei saa saattaa markkinoille, jollei niitä ole rekisteröity asetuksessa edellytetyllä tavalla. Asetuksen VII osastossa säädetään lupamenettelystä. Asetuksen VIII osastossa säädetään tiettyjen vaarallisten aineiden, seoksien ja esineiden valmistusta, markkinoille saattamista ja käyttöä koskevista rajoituksista. Näihin asetuksen säännöksiin sisältyy muun muassa markkinoille saattamista koskevia edellytyksiä, kuten se, että markkinoille saattamiselle on asetuksen mukainen lupa.

Tietyt REACH-asetuksen vastaiset menettelyt, mukaan lukien asetuksen VII osastoon kuuluvan 56 artiklan mukaisen markkinoille saattamista tai käyttöä koskevan kiellon rikkominen ilman Euroopan komission kyseiselle aineelle myöntämää nimenomaista lupaa ja aineen käyttäminen kyseisen luvan ehtojen vastaisesti, on säädetty kemikaalirikkomuksena rangaistavaksi kemikaalilain (599/2013) 59 §:n 2 momentin 9 kohdassa. Kemikaalirikkomuksena rangaistavaa on mainitun pykälän 2 momentin 11 kohdan mukaan myös tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoa REACH-asetuksen 67 artiklan mukaista ainetta sellaisenaan, seoksessa tai esineessä koskevaa liitteessä XVII säädettyä rajoitusta. Kemikaalirikkomuksesta tuomitaan rangaistuksena sakkoa.

Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan c alakohtaan sisältyy erillinen, muun muassa aineiden markkinoille saattamista koskeva kriminalisointivelvoite, joka koskee REACH-asetuksessa tarkoitettuja kemikaaleja. Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan c alakohtaa arvioidaan erikseen jäljempänä.

CLP-asetus Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksessa (EY) N:o 1272/2008 aineiden ja seosten luokituksesta, merkinnöistä ja pakkaamisesta sekä direktiivien 67/548/ETY ja 1999/45/EY muuttamisesta ja kumoamisesta ja asetuksen (EY) N:o 1907/2006 muuttamisesta (jäljempänä) säädetään kemikaalien luokituksesta, merkinnöistä ja pakkaamisesta. Asetus edellyttää, että valmistajat, maahantuojat ja jatkokäyttäjät luokittelevat asetuksessa tarkoitetut aineet ja seokset asetuksessa säädetyllä tavalla ennen niiden saattamista markkinoille. Asetukseen sisältyy myös sääntelyä vaaralliseksi luokiteltujen kemikaalien merkitsemisestä ja pakkaamisesta.

Kemikaalilain 59 §:n 3 momentissa on säädetty kemikaalirikkomuksena rangaistavaksi tietyt CLP-asetuksen vastaiset menettelyt. Kemikaalirikkomuksena rangaistavaa on esimerkiksi tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoa CLP-asetuksen 4 artiklassa tai II–IV osastossa tarkoitettuja luokitusta, merkintöjä ja pakkaamista koskevia velvoitteita (59 §:n 3 momentin 1 kohta). Kemikaalirikkomuksesta tuomitaan rangaistuksena sakkoa.

Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan c alakohtaan sisältyy erillinen, muun muassa aineiden markkinoille saattamista koskeva kriminalisointivelvoite, joka koskee CLP-asetuksessa tarkoitettuja aineita. Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan c alakohtaa arvioidaan erikseen jäljempänä.

biosidiasetuksessa Niin sanotussaeli Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksessa (EU) N:o 528/2012 biosidivalmisteiden asettamisesta saataville markkinoilla ja niiden käytöstä säädetään asetuksessa tarkoitettujen biosidivalmisteiden asettamista saataville markkinoilla ja käyttöä koskevista säännöistä. Biosidit ovat kemiallisia aineita, valmisteita tai pieneliöitä, joiden tarkoitus on tuhota, torjua tai tehdä haitattomaksi haitallisia eliöitä, estää niiden vaikutusta tai rajoittaa niiden esiintymistä.

Biosidiasetuksen 17 artiklassa säädetään kiellosta asettaa saataville markkinoilla tai käyttää asetuksen mukaisia biosidivalmisteita, ellei niille ole annettu asetuksen mukaista lupaa. Asetukseen sisältyy luvanvaraisuutta koskevia poikkeuksia ja rajoituksia. Asetuksen mukaisen luvan voi myöntää tapauksesta riippuen jäsenvaltion toimivaltainen viranomainen tai kemikaalivirasto. Kansallisesti biosidivalmisteiden hyväksymisestä säädetään kemikaalilaissa. Lisäksi biosidiasetuksen 58 artiklassa säädetään käsiteltyjen esineiden markkinoille saattamisesta.

Kemikaalilain 59 §:n 4 momentissa on säädetty kemikaalirikkomuksena rangaistavaksi tietyt biosidivalmisteita ja niillä käsiteltyjä esineitä koskevat menettelyt. Rangaistavaa on pykälän 1 momentin 4 kohdan mukaisesti myös tahallaan tai huolimattomuudesta laiminlyödä lain 27 §:ssä säädetyn biosidivalmisteen hyväksyttämisvelvollisuus. Lisäksi kemikaalirikkomuksena on pykälän 4 momentin mukaan rangaistavaa esimerkiksi tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoa asetuksen 58 artiklan mukaisia biosidivalmisteilla käsiteltyjen esineiden markkinoille saattamiseen, merkitsemiseen tai tietojen toimittamiseen liittyviä velvollisuuksia (59 §:n 4 momentin 4 kohta). Kemikaalirikkomuksesta tuomitaan rangaistuksena sakkoa.

Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan c alakohtaan sisältyy erillinen, muun muassa aineiden markkinoille saattamista ja markkinoilla saataville asettamista koskeva kriminalisointivelvoite, joka koskee biosidiasetuksessa tarkoitettuja valmisteita. Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan c alakohtaa arvioidaan erikseen jäljempänä.

POP-asetuksessa Niin sanotussaeli Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksessa (EU) 2019/1021 pysyvistä orgaanisista yhdisteistä säädetään pysyvien orgaanisten yhdisteiden valmistuksen, markkinoille saattamisen ja käytön rajoittamisesta ja kieltämisestä sekä niitä sisältävien jätteiden käsittelystä ja päästöjen vähentämisestä ihmisten terveyden ja ympäristön suojelemiseksi. Asetuksen 3 artiklaan sisältyvät muun muassa markkinoille saattamista koskevat kiellot ja 4 artiklassa säädetään vapautuksista rajoittamistoimenpiteistä.

Kemikaalilain 59 §:n 5 momentin 3 kohdassa on säädetty kemikaalirikkomuksena rangaistavaksi POP-asetuksen 3 artiklassa tarkoitetun kiellon ja rajoituksen rikkominen tahallaan tai huolimattomuudesta.

Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan c alakohtaan sisältyy erillinen, muun muassa aineiden markkinoille saattamista ja markkinoilla saataville asettamista koskeva kriminalisointivelvoite, joka koskee POP-asetuksen liitteessä I tarkoitettuja yhdisteitä. Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan c alakohtaa arvioidaan erikseen jäljempänä.

Geenitekniikkalain 6 lukuun sisältyvät säännökset tuotteiden markkinoille saattamisesta. Lain 21 §:n mukaisesti tuotteina tai tuotteissa olevan muuntogeenisen organismin tai organismien yhdistelmän markkinoille saattamiselle edellytetään lupaa. Geenitekniikkalaissa säädetään myös muun muassa muuntogeenisten tuotteiden merkinnöistä (21 c §).

Geenitekniikkalakiin ei sisälly rangaistussäännöksiä. Lain 42 §:ssä ovat rangaistuksia koskevat viittaussäännökset. Pykälän 1 momentin mukaan rangaistus vastoin mainittua lakia tai sen nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä tehdystä terveyden vaarantamisesta säädetään rikoslain 34 luvun 4 §:ssä. Pykälän 2 momentin mukaan rangaistus vastoin mainittua lakia tai sen nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä tehdystä geenitekniikkarikoksesta säädetään rikoslain 44 luvun 9 §:ssä.

Säteilylain 56 §:ssä säädetään tuotteen säteilyturvallisuuden osoittamisesta. Pykälän 1 momentin mukaisesti toiminnanharjoittajan, joka valmistaa, tuo maahan, saattaa markkinoille, tarjoaa, pitää kaupan, myy tai muuten luovuttaa säteilylähteitä tai säteilytoiminnan turvallisuuteen liittyviä varusteita ja muita tuotteita (tuote), on voitava osoittaa, että tuote on turvallinen. Lain 57 §:n 2 momentin mukaisesti jos 56 §:ssä tarkoitettu tuote voi aiheuttaa merkittävää haittaa terveydelle, valvontaviranomainen voi kieltää tuotteen valmistamisen, tuonnin, viennin, siirron, markkinoille saattamisen, tarjoamisen, kaupan pitämisen, myynnin ja muun luovuttamisen myös muulta oikeushenkilöltä tai luonnolliselta henkilöltä, kuin 56 §:ssä tarkoitetulta toiminnanharjoittajalta. Säteilylakiin ei sisälly markkinoille saattamisen määritelmää.

Säteilyrikkomuksesta tuomitaan, jollei teko ole olosuhteet huomioon ottaen vähäinen tai jollei siitä muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta, säteilylain 185 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaisesti se, joka tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoo lain 57 §:n 2 momentin nojalla annettua kieltoa valmistaa, tuoda, viedä, siirtää, saattaa markkinoille, tarjota, pitää kaupan, myydä tai muuten luovuttaa 56 §:ssä tarkoitettua tuotetta. Rangaistus säteilyrikkomuksesta on sakkoa.

akkuasetus Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksessa (EU) 2023/1542 akuista ja paristoista ja jäteakuista ja -paristoista, direktiivin 2008/98/EY ja asetuksen (EU) 2019/1020 muuttamisesta sekä direktiivin 2006/66/EY kumoamisesta (jäljempänä) vahvistetaan muun muassa kestävyyttä ja turvallisuutta koskevat vaatimukset ja merkintä- ja tietovaatimukset, joiden mukaisesti akkuja ja paristoja voidaan saattaa markkinoille tai ottaa käyttöön unionissa.

Akkuasetuksessa säädetään akkujen ja paristojen kestävyys-, turvallisuus-, merkintä- ja tietovaatimuksista (5 artikla) sekä esimerkiksi aineita koskevista rajoituksista (6 artikla), sähköajoneuvojen ajovoima-akkujen, ladattavien teollisuusakkujen ja kevyiden liikkumisvälineiden akkujen hiilijalanjäljestä (7 artikla), kierrätetystä sisällöstä teollisuusakuissa, sähköajoneuvojen ajovoima-akuissa, kevyiden liikkumisvälineiden akuissa ja ajoneuvoakuissa (8 artikla), yleiskäyttöisten kannettavien akkujen ja paristojen suorituskyky- ja kestovaatimuksista (9 artikla) ja ladattavien teollisuusakkujen, kevyiden liikkumisvälineiden akkujen ja sähköajoneuvojen ajovoima-akkujen suorituskyky- ja kestovaatimuksista (10 artikla).

Akkuasetuksen 38 artiklassa säädetään valmistajan velvollisuuksista ja 41 artiklassa maahantuojien velvollisuuksista. Näihin sisältyy velvollisuus varmistaa, että akku tai paristo on suunniteltu ja valmistettu asetuksessa edellytetyllä tavalla ja että sen mukana on selkeät, ymmärrettävät ja helppolukuiset ohjeet ja turvallisuustiedot sekä asetuksessa edellytetyn mukaiset merkinnät. Ennen markkinoille saattamista tai käyttöönottoa on myös muun muassa suoritettava tai suoritutettava vaatimustenmukaisuuden arviointimenettely. Akkuasetuksessa säädetään myös jakelijoiden velvollisuuksista markkinoille saattamiseen liittyen (42 artiklan 2 ja 3 kohdat) sekä tapauksista, joissa valmistajien velvollisuuksia sovelletaan maahantuojiin ja jakelijoihin (44 artikla).

Eräät akkuasetuksen vastaiset menettelyt on säädetty rangaistavaksi jätelain 147 §:n 2 momentissa. Momentin 26 kohdan mukaisesta rangaistavaa on tahallaan tai huolimattomuudesta esimerkiksi rikkoa asetuksen 5 artiklassa säädettyä kieltoa saattaa markkinoille tai ottaa käyttöön akkuja tai paristoja, jotka ovat mainitun artiklan 1 kohdassa säädettyjen kestävyys-, turvallisuus, merkintä- ja tietovaatimusten tai 6 artiklan 1 kohdassa säädetyn aineita koskevan rajoituksen vastaisia (a alakohta), tai rikkoa asetuksen 38 artiklan 1–3 kohdassa säädettyä valmistajan velvollisuutta varmistaa, että akku tai paristo on suunniteltu, valmistettu ja merkitty mainitussa asetuksessa säädettyjä vaatimuksia noudattaen ja sisältää siinä edellytetyt asiakirjat ja vaatimustenmukaisuuden arviointimenettely on suoritettu (b alakohta). Rangaistavaa on myös tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoa asetuksen 41 artiklan 1 tai 2 kohdassa säädettyä maahantuojan velvollisuutta varmistaa, että markkinoille saatetaan ainoastaan mainitussa asetuksessa säädetyt vaatimukset täyttäviä akkuja tai paristoja, joissa on asetuksessa edellytetyt asiakirjat ja merkinnät ja joiden vaatimustenmukaisuuden arviointimenettely on suoritettu (d alakohta), sekä rikkoa asetuksen 42 artiklan 2 kohdan b alakohdassa säädettyä jakelijan velvollisuutta varmistaa, että ennen akun tai pariston asettamista saataville markkinoille siinä on mainitussa asetuksessa edellytetyt merkinnät (f alakohta).

Laissa vaarallisten aineiden käytön rajoittamisesta sähkö- ja elektroniikkalaitteissa(387/2013) säädetään sähkö- ja elektroniikkalaitteen vaatimustenmukaisuuden varmistamisesta (5 §) sekä velvollisuudesta laatia tiettyjen vaarallisten aineiden käytön rajoittamisesta sähkö- ja elektroniikkalaitteissa annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2011/65/EU mukainen vaatimustenmukaisuusvakuutus (6 §). Vaarallisten aineiden käytön rajoittamisesta sähkö- ja elektroniikkalaitteissa annetussa laissa säädetään myös valmistajan velvollisuudesta, joka koskee sähkö- ja elektroniikkalaitteeseen kiinnitettäviä merkintöjä ja yhteystietoja (7 §), sekä maahantuojan velvollisuuksista laitteen markkinoille saattamisen yhteydessä (11 §). Lain 15 §:n mukaan maahantuojalla ja jakelijalla on samat velvollisuudet kuin valmistajalla, jos ne saattavat sähkö- ja elektroniikkalaitteen markkinoille omalla nimellään tai tavaramerkillään taikka muuttavat markkinoille jo saatettua laitetta tavalla, joka voi vaikuttaa mainitun lain mukaisten vaatimusten täyttymiseen.

Vaarallisten aineiden käytön rajoittamisesta sähkö- ja elektroniikkalaitteissa annetun lain 28 a §:ssä on rangaistussäännös, jossa säädetään rangaistavaksi vaarallisten aineiden käytön rajoittamisesta sähkö- ja elektroniikkalaitteissa annetun lain rikkominen. Rangaistavaa on esimerkiksi 5 §:ssä säädetyn valmistajan sähkö- ja elektroniikkalaitteen vaatimustenmukaisuuden varmistamista koskevan velvollisuuden rikkominen (2 kohta), 6 §:n 1 momentissa säädetyn valmistajan EU-vaatimustenmukaisuusvakuutusta koskevan velvollisuuden rikkominen (3 kohta) sekä 11 §:ssä säädetyn maahantuojan velvollisuuden rikkominen laitteen markkinoille saattamisen yhteydessä (6 kohta). Vaarallisten aineiden käytön rajoittamisesta sähkö- ja elektroniikkalaitteissa annetun lain rikkomisesta tuomitaan rangaistuksena sakkoa.

Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivissä 2000/53/EY romuajoneuvoista säädetään ajoneuvojen markkinoille saattamista koskevasta velvoitteesta. Direktiivin 4 artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että 1 päivän heinäkuuta 2003 jälkeen markkinoille saatettavien ajoneuvojen materiaalit ja osat eivät sisällä lyijyä, elohopeaa, kadmiumia eikä kuusiarvoista kromia muissa kuin liitteessä II luetelluissa tapauksissa ja siinä esitettyjen edellytysten mukaisesti. Mainittu velvoite on täytäntöönpantu kansallisesti valtioneuvoston asetuksella 123/2015 romuajoneuvoista sekä vaarallisten aineiden käytön rajoittamisesta ajoneuvoissa, joka on säädetty jätelain ja ympäristönsuojelulain 83 §:n 4 momentin nojalla. Asetuksessa säädetään toimista, joilla pyritään vähentämään ajoneuvoista peräisin olevien jätteiden syntymistä sekä valmistelemaan uudelleenkäytettäväksi, kierrättämään tai hyödyntämään muulla tavoin romutettaviksi tarkoitettuja ajoneuvoja, jotka ovat jätelaissa (646/2011) tarkoitettua jätettä (romuajoneuvo) ja niiden osia sekä parantamaan romuajoneuvojen käsittelyn ympäristön suojelun tasoa. Asetuksen 4 §:ssä säädetään eräiden vaarallisten aineiden käytön rajoituksista markkinoille saatettavan ajoneuvon materiaalien ja osien osalta.

Jätelain 147 §:n 2 momentin 20 kohdan mukaisesti rangaistavaa on tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoa tai laiminlyödä lain 8 §:n 3 momentin, 10 §:n, 12 §:n 3 momentin, 14 §:n, 15 §:n 3 momentin, 16 §:n 3 momentin tai 49 §:n 1 momentin nojalla annetussa valtioneuvoston asetuksessa säädettyä rajoitusta, kieltoa, vaatimusta, määräystä tai velvollisuutta. Edellä mainitun valtioneuvoston asetuksen (123/2015) 4 §:ssä säädetyn kiellon rikkominen on siten jätelain rikkomisena rangaistavaa.

Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviin (EU) 2016/802 tiettyjen nestemäisten polttoaineiden rikkipitoisuuden vähentämisestä

rikkidirektiivi

(jäljempänä) sisältyy jäsenvaltioille osoitettu velvoite varmistaa, ettei markkinoille saateta meriliikenteessä käytettäviä dieselpolttoaineita tai kaasuöljyjä, joiden rikkipitoisuus on suurempi kuin mitä direktiivissä säädetään. Rikkidirektiivin 6 artiklan 10 kohdan mukaisesti jäsenvaltioiden on varmistettava, että niiden alueella ei saateta markkinoille meriliikenteessä käytettäviä dieselpolttoaineita, joiden rikkipitoisuus on suurempi kuin 1,50 painoprosenttia. Direktiivin 7 artiklan 3 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että niiden alueella ei saateta markkinoille meriliikenteessä käytettäviä kaasuöljyjä, joiden rikkipitoisuus on suurempi kuin 0,10 painoprosenttia.

Rikkidirektiivin 7 artiklan 3 kohta on täytäntöönpantu merenkulun ympäristönsuojelulain 2 luvun 10 §:n, 4 luvun 10 §:n, 5 luvun 7 §:n, 6 luvun 6 §:n, 7 luvun 15 §:n, 9 luvun 8 §:n, 10 luvun 1 §:n 3 momentin, 10 luvun 5 §:n ja 11 luvun 3 §:n nojalla annetulla valtioneuvoston asetuksella merenkulun ympäristönsuojelusta (76/2010). Asetuksen 7 §:ssä säädetään meriliikenteessä käytettävän kaasuöljyn rikkipitoisuudesta. Pykälän mukaan Suomessa markkinoille luovutettavan ja meriliikenteessä käytettävän kaasuöljyn rikkipitoisuus saa olla enintään 0,10 painoprosenttia. Sen sijaan direktiivin 6 artiklan 10 kohtaa ei ole täytäntöönpantu Suomen lainsäädännössä.

Ympäristörikosdirektiivin täytäntöönpanon valmistelun yhteydessä on havaittu tarve toteuttaa rikkidirektiivin velvoitteisiin liittyvä lainsäädäntömuutos, jolla merenkulun ympäristönsuojelulakiin siirrettäisiin nyt merenkulun ympäristönsuojelusta annetun valtioneuvoston asetuksen 7 §:n sääntely (ks. jakso 7.10). Lisäksi merenkulun ympäristönsuojelulaissa olisi tarpeen säätää rikkidirektiivin 6 artiklan 10 kohdan edellyttämällä tavalla meriliikenteessä käytettävän dieselpolttoaineen markkinoille saattamisesta.

Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivissä 98/70/EY bensiinin ja dieselpolttoaineiden laadusta ja neuvoston direktiivin 93/12/ETY muuttamisesta vahvistetaan tieliikenteen moottoriajoneuvojen, liikkuvien työkoneiden, mukaan lukien sisävesialukset, kun ne eivät ole merellä, maatalous- ja metsätraktorien sekä huvialusten, kun ne eivät ole merellä, osalta otto- ja dieselmoottoreissa käytettäviä polttoaineita koskevat terveyteen ja ympäristönäkökohtiin perustuvat tekniset laatuvaatimukset ottaen huomioon näiden moottoreiden tekniset vaatimukset. Direktiivi on kansallisesti täytäntöönpantu ympäristönsuojelulain 216 §:n 2 momentin ja 218 §:n 1 momentin nojalla annetulla valtioneuvoston moottoribensiinin, dieselöljyn ja eräiden muiden nestemäisten polttoaineiden laatuvaatimuksista (883/2022). Ympäristönsuojelulain 216 §:ssä säädetään polttoaineita sekä eräitä kemikaaleja ja tuotteita koskevista kielloista ja rajoituksista. Pykälän 1 momentin mukaan, jos polttoaineen, orgaanisia liuottimia sisältävän tuotteen tai ilmakehään haitallisesti vaikuttavan kemikaalin tai tuotteen käytöstä syntyy päästöjä, joista voidaan perustellusti arvioida aiheutuvan terveyshaittaa tai muu 5 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettu seuraus, niiden valmistus, markkinoille saattaminen, vienti tai käyttö voidaan kieltää tai rajoittaa taikka asettaa sille ehtoja taikka määrätä antamaan viranomaiselle niistä tietoja. Pykälän 2 momentin mukaisesti valtioneuvoston asetuksella voidaan antaa tarkempia säännöksiä 1 momentissa tarkoitettujen polttoaineiden, kemikaalien ja tuotteiden valmistuksen, maahantuonnin, markkinoille luovuttamisen, maastaviennin, luovuttamisen tai käytön rajoittamisesta tai kieltämisestä sekä valmistettavan, maahan tuotavan, markkinoille luovutettavan, maastavietävän tai käytettävän polttoaineen, kemikaalin tai tuotteen koostumuksesta ja merkitsemisestä sekä velvollisuudesta toimittaa viranomaiselle tietoja polttoaineesta, kemikaalista tai tuotteesta.

Moottoribensiinin, dieselöljyn ja eräiden muiden nestemäisten polttoaineiden laatuvaatimuksista annetun valtioneuvoston asetuksen 3 §:ssä säädetään lyijyllisen moottoribensiinin markkinoille luovuttamisen kiellosta. Asetuksen 4 §:ssä säädetään lyijyttömän moottoribensiinin laatuvaatimuksista ja 6 §:ssä muiden nestemäisten polttoaineiden rikkipitoisuusvaatimuksista. Asetuksen 7 §:ssä säädetään metallisista lisäaineista.

Ympäristönsuojelulain 225 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaisesti ympäristönsuojelulain rikkomisena rangaistavaa on rikkoa lain 216 §:n nojalla annettua valtioneuvoston asetusta. Ympäristönsuojelulain rikkomisesta tuomitaan rangaistuksena sakkoa.

Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (2004/42/EY) orgaanisten liuottimien käytöstä tietyissä maaleissa ja lakoissa sekä ajoneuvojen korjausmaalaustuotteissa aiheutuvien haihtuvien orgaanisten yhdisteiden päästöjen rajoittamisesta ja direktiivin 1999/13/EY muuttamisesta tarkoituksena on rajoittaa tietyissä maaleissa ja lakoissa sekä ajoneuvojen korjausmaalaustuotteissa olevien niin sanottujen VOC-yhdisteiden kokonaispitoisuutta ja siten ehkäistä tai vähentää ilman pilaantumista, joka aiheutuu siitä, että VOC-yhdisteet myötävaikuttavat alailmakehän otsonin muodostumiseen (1 artikla). Direktiivillä lähennetään teknisiä vaatimuksia tiettyjen maalien ja lakkojen sekä ajoneuvojen korjausmaalaustuotteidenosalta 1 kohdassa asetetun tavoitteen saavuttamiseksi. VOC‑yhdisteet ovat haihtuvia orgaanisia yhdisteitä, jotka vapautuvat helposti ilmaan ja voivat aiheuttaa haitallisia terveys- ja ympäristövaikutuksia. VOC-yhdisteitä koskevan direktiivin 3 ja 4 artikloissa säädetään direktiivissä tarkoitettujen tuotteiden markkinoille saattamista koskevista vaatimuksista ja tällaisten tuotteiden merkinnöistä.

Direktiivi on täytäntöönpantu valtioneuvoston asetuksella orgaanisten liuottimien käytöstä eräissä maaleissa ja lakoissa sekä ajoneuvojen korjausmaalaustuotteissa aiheutuvien haihtuvien orgaanisten yhdisteiden päästöjen rajoittamisesta (189/2022). Asetus on annettu ympäristönsuojelulain 216 §:n 2 momentin ja 218 §:n 2 momentin nojalla. Edellä on selostettu kyseisen asetuksen kannalta merkityksellisen ympäristönsuojelulain 216 §:n 2 momentin sisältöä. Asetuksen 3 §:ssä säädetään raja-arvoista tuotteiden VOC-pitoisuudelle ja 4 §:ssä tuotteiden merkitsemisestä. Edellä todetulla tavalla ympäristönsuojelulain 225 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaisesti ympäristönsuojelulain rikkomisena rangaistavaa on rikkoa lain 216 §:n nojalla annettua valtioneuvoston asetusta.

Edellä on tarkasteltu kunkin direktiivin 3 artiklan 2 kohdan b alakohdan kannalta merkitykselliseksi tunnistetun Euroopan unionin antaman säädöksen kannalta relevantteja aineelliseen lainsäädäntöön sisältyviä rangaistussäännöksiä. Kun niissä rangaistusuhka on sakkoa, sääntely ei ole riittävää täyttämään ympäristörikosdirektiivin 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan enimmäisrangaistuksen vähimmäistasoa koskevia velvoitteita. Rikoslakiin sisältyy joitakin direktiivin 3 artiklan 2 kohdan b alakohdan kannalta osittain merkityksellisiä rangaistussäännöksiä.

Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdassa on säädetty rangaistavaksi tahallinen tai törkeästä huolimattomuudesta tehty esineen, aineen, säteilyn tai muun sellaisen saattaminen, päästäminen tai jättäminen ympäristöön lain tai sen nojalla annetun säännöksen taikka yleisen tai yksittäistapausta koskevan määräyksen vastaisesti taikka ilman laissa edellytettyä lupaa tai lupaehtojen vastaisesti siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle. On mahdollista, että tuotteen markkinoille saattamisen yhteydessä myös esimerkiksi aineen ympäristöön päästämistä koskeva rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdan tunnusmerkistö täyttyy, mutta direktiivin 3 artiklan 2 kohdan b alakohdassa ei edellytetä esimerkiksi aineen päästämistä ympäristöön, vaan rangaistavaa tulee olla laittoman tuotteen markkinoille saattaminen sellaisenaan. Ympäristön turmeleminen edellyttää vähintään abstraktia vaaraa ympäristölle tai terveydelle.

Rikoslain 44 luvun 11 §:n mukaisesti räjähderikoksena voi tulla rangaistavaksi tahallinen tai törkeästä huolimattomuudesta tehty vaarallisten kemikaalien ja räjähteiden käsittelyn turvallisuudesta annetun lain taikka sen nojalla annetun säännöksen, kiellon tai määräyksen vastainen taikka ilman mainitussa laissa edellytettyä lupaa tai ilmoitusta taikka lupaa tai ilmoitusta koskevassa päätöksessä asetettujen ehtojen, rajoitusten tai kieltojen vastaisesti tehty räjähteen markkinoille saattaminen. Räjähderikoksen rangaistusasteikko on sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta.

Lisäksi rikoslain 44 luvun 1 §:ssä on terveysrikosta koskeva säännös, jossa säädetään rangaistavaksi tiettyjen säädösten vastaiset teot, mukaan lukien maahantuonti, hallussapito, myynnissä pitäminen, välittäminen ja luovuttaminen, siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vaaraa toisen hengelle tai terveydelle. Säännös ei sisällä nimenomaista markkinoille saattamista koskevaa tekotapaa eikä kata laajemmin tuotteita, joiden käytöstä voi aiheutua ympäristölle vaaraa tai vahinkoa. Samoin rikoslain 44 luvun 9 §:ssä on geenitekniikkarikosta koskeva säännös, jossa säädetään rangaistavaksi eräitä geenitekniikkalain tai sen nojalla annetun säännöksen taikka yleisen tai yksittäistapausta koskevan määräyksen tai kiellon vastaisia tekoja. Geenitekniikkarikoksen enimmäisrangaistus on yksi vuosi vankeutta.

Tuotteen laitonta markkinoille saattamista koskevaan kriminalisointivelvoitteeseen liittyy myös rikoslain 46 luvun 1 §:n säännös säännöstelyrikoksesta. Säännöstelyrikoksena rangaistavaa on pykälän 1 momentin 7 kohdan mukaisesti rikkoa tai yrittää rikkoa Euroopan unionin antamissa tuontia ja vientiä koskevissa asetuksissa säädettyä tai mainittujen säädösten nojalla annettua säännöstelymääräystä. Säännöstelyrikoksesta tuomitaan rangaistuksena sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta. Rikoslain 46 luvun 2 §:ssä on törkeää säännöstelyrikosta koskeva säännös. Törkeän säännöstelyrikoksen rangaistusasteikko on vankeutta vähintään neljä kuukautta ja enintään neljä vuotta. Säännöstelyrikosta ja törkeää säännöstelyrikosta koskevat säännökset kattavat ympäristörikosdirektiivin kannalta merkityksellisiltä osin ainoastaan Euroopan unionin antamissa tuontia ja vientiä koskevissa asetuksissa säädetyn tai tällaisen säädöksen nojalla annetun säännöstelymääräyksen rikkomisen tai rikkomisen yrittämisen. Törkeän säännöstelyrikoksen enimmäisrangaistus neljä vuotta ei myöskään olisi riittävä täyttämään ympäristörikosdirektiivin 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan velvoitetta enimmäisrangaistuksen vähimmäistasosta.

Edellä todetulla tavalla rikoslakiin sisältyy vain joitakin laittomaan tuotteen markkinoille saattamiseen liittyviä rangaistussäännöksiä, joissa niissäkään ei rikoslain 44 luvun 11 §:n mukaista räjähderikosta lukuun ottamatta säädetä tuotteen markkinoille saattamisen rangaistavuudesta. Voimassa olevissa säännöksissä ei ole myöskään erityisesti huomioitu tuotteita, joiden käyttö johtaa esimerkiksi päästöön ja aiheuttaa ympäristölle tai ihmisen hengelle tai terveydelle vaaraa tai vahinkoa. Direktiivin määritelmän mukainen menettely ei siten ole kattavasti rangaistavaa rikoslaissa, ja rikoslain sääntelyä olisi näin ollen täydennettävä.

Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan c alakohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että seuraava menettely on rikos, kun se on laitonta ja tahallista: aineiden valmistus, markkinoille saattaminen tai markkinoilla saataville asettaminen, vienti tai käyttö sellaisenaan, seoksissa tai esineissä, mukaan lukien niiden sisällyttäminen esineisiin, kun tällainen menettely aiheuttaa tai on omiaan aiheuttamaan kuoleman tai vakavan vamman ihmiselle, huomattavaa vahinkoa ilman, maaperän tai veden laadulle tai huomattavaa vahinkoa ekosysteemille, eläimille tai kasveille ja

on rajoitettua Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 1907/2006 VIII osaston ja liitteen XVII nojalla;

on kiellettyä asetuksen (EY) N:o 1907/2006 VII osaston nojalla;

ei ole Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 1107/2009 mukaista;

ei ole Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 528/2012 mukaista;

ei ole Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 1272/2008 mukaista; tai

on kiellettyä Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2019/1021 liitteen I nojalla.

Vuoden 2008 ympäristörikosdirektiiviin ei sisälly ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan c alakohtaa vastaavaa rikoksen määritelmää. Kyse on siten uudesta kriminalisointivelvoitteesta.

Direktiivin 3 artiklan 4 kohta edellyttää, että c alakohdan mukaisten tekojen kohdalla myös törkeästä huolimattomuudesta tehty teko säädetään rangaistavaksi. Direktiivin 4 artiklan 2 kohta puolestaan edellyttää, että tahallisen rikoksen yritys on rangaistava.

Direktiivin 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan mukaisesti tahallisen rikoksen enimmäisrangaistuksen on oltava vähintään viisi vuotta. Ympäristörikosdirektiivin 5 artiklan 2 kohdan a ja c alakohtiin sisältyvien velvoitteiden osalta (kuoleman aiheuttavat teot) viitataan 3 artiklan 2 kohdan a alakohdan tarkastelussa edellä todettuun.

Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan c alakohdan osalta merkityksellinen on myös direktiivin johdanto-osan kappale 16, jonka mukaan, jos direktiivissä määritellyt rikokset liittyvät esimerkiksi sellaiseen menettelyyn kuin markkinoilla saataville asettaminen tai markkinoille saattaminen, myynti, myytäväksi tarjoaminen tai kauppa, tähän olisi sisällytettävä menettely, joka toteutetaan tieto- ja viestintäteknologioiden välityksellä.

Rikoksen määritelmässä viitataan seuraaviin asetuksiin:

i ja ii alakohta: Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EY) N:o 1907/2006 kemikaalien rekisteröinnistä, arvioinnista, lupamenettelyistä ja rajoituksista, Euroopan kemikaaliviraston perustamisesta, direktiivin 1999/45/EY muuttamisesta sekä neuvoston asetuksen (ETY) N:o 793/93, komission asetuksen (EY) N:o 1488/94, neuvoston direktiivin 76/769/ETY ja komission direktiivien 91/155/ETY, 93/67/ETY, 93/105/EY ja 2000/21/EY kumoamisesta (REACH-asetus)

iii alakohta: Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EY) N:o 1107/2009 kasvinsuojeluaineiden markkinoille saattamisesta sekä neuvoston direktiivien 79/117/ETY ja 91/414/ETY kumoamisesta kasvinsuojeluaineasetus)

iv alakohta: Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) N:o 528/2012 biosidivalmisteiden asettamisesta saataville markkinoilla ja niiden käytöstä (biosidiasetus)

v alakohta: Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EY) N:o 1272/2008 aineiden ja seosten luokituksesta, merkinnöistä ja pakkaamisesta sekä direktiivien 67/548/ETY ja 1999/45/EY muuttamisesta ja kumoamisesta ja asetuksen (EY) N:o 1907/2006 muuttamisesta (CLP-asetus)

pysyviä orgaanisia yhdisteitä koskeva asetus

POP-asetus

vi alakohta: Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus 2019/1021 pysyvistä orgaanisista yhdisteistä (jäljempänä myöstai).

Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan ympäristön turmelemisena rangaistavaa on tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta valmistaa, luovuttaa, kuljettaa, käyttää, käsitellä tai säilyttää ainetta, valmistetta, seosta, tuotetta tai esinettä taikka käyttää laitetta vastoin REACH-asetusta (c alakohta), CLP-asetusta (d alakohta), biosidiasetusta (e alakohta), kasvinsuojeluaineasetusta (f alakohta), edellä mainittujen säädösten nojalla annettuja säännöksiä (g alakohta) tai pysyvistä orgaanisista yhdisteistä annettua Euroopan parlamentin ja neuvoston asetusta (EU) 2019/1021 (j alakohta) siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle. Rangaistus ympäristön turmelemisesta on sakkoa tai enintään kaksi vuotta vankeutta. Rikoslain 48 luvun 2 §:n mukaisen törkeän ympäristön turmelemisen enimmäisrangaistus on kuusi vuotta vankeutta. Rikoslain 48 luvun 3 §:ssä säädetään lisäksi ympäristörikkomuksesta. Pykälän 1 momentin mukaan, jos ympäristön turmeleminen, huomioon ottaen ympäristölle tai terveydelle aiheutetun vaaran tai vahingon vähäisyys taikka muut rikokseen liittyvät seikat, on kokonaisuutena arvostellen vähäinen, rikoksentekijä on tuomittava ympäristörikkomuksesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.

Vaarallisten kemikaalien viennistä ja tuonnista on annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) N:o 649/2012. Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 5 kohdan d alakohdassa säädetään rangaistavaksi aineen, valmisteen tai tuotteen maahantuonti ja maasta vienti tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta vastoin mainittua asetusta (EU) N:o 649/2012. Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan c alakohdassa ei viitata mainittuun asetukseen, joten direktiivin ei voi katsoa velvoittavan sen vastaisen viennin säätämiseen rangaistavaksi. Jäljempänä selostetulla tavalla direktiivin 3 artiklan 2 kohdan c alakohdassa viitatuissa asetuksissa ei myöskään säädetä viennistä. Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan c alakohdassa mainituissa asetuksissa tarkoitettujen aineiden, valmisteiden ja seosten vienti on kuitenkin säädetty rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 5 kohdan d alakohdan mukaisesti rangaistavasti siltä osin kuin ne kuuluvat asetuksen N:o 649/2012 soveltamisalaan. Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 5 kohdan mukaisen tahallisen rikoksen yritys on pykälän 2 momentin mukaisesti rangaistava.

Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 5 kohdan e alakohdan mukaisesti ympäristön turmelemisena rangaistavaa on tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta tuoda maahan tai viedä maasta ainetta, valmistetta tai tuotetta vastoin pysyvistä orgaanisista yhdisteistä annettua Euroopan parlamentin ja neuvoston asetusta (EU) 2019/1021 siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle.

Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan c alakohdan mukaisessa rikoksen määritelmässä viitattujen REACH-asetuksen, kasvinsuojeluaineasetuksen, biosidiasetuksen ja CLP-asetuksen tai näiden nojalla annetun säännöksen vastainen aineen tai seoksen valmistus ja käyttö on rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdan c–g alakohdan mukaisesti rangaistavaa, kun teko on tehty siten, että se on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle. Joihinkin mainituista asetuksista sisältyy esimerkiksi aineen käytön luvanvaraisuutta koskeva edellytys. Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdan alakohdissa ei viitata asetuksessa edellytetyn luvan vastaisuuteen, miltä osin sääntelyä olisi tarpeen täydentää. Rikoslaissa ei ole myöskään säädetty rangaistavaksi mainittujen asetusten vastaista markkinoille saattamista ja markkinoilla saataville asettamista eikä vientiä. Näiltäkin osin olisi siten tarpeen joiltakin osin täydentää rikoslain sääntelyä. Asiaa tarkastellaan jäljempänä tarkemmin kunkin asetuksen osalta erikseen.

Pysyvistä orgaanisista yhdisteistä annetun asetuksen vastainen aineen valmistus, käyttö, tuonti ja vienti on rikoslain 48:1.1:n 2 kohdan j alakohdan ja 5 kohdan e alakohdan mukaisesti rangaistavaa, kun teko on tehty siten, että se on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle. Rikoslaissa rangaistavaksi ei ole säädetty kyseisen asetuksen vastaista markkinoille saattamista eikä markkinoille saataville asettamista. Näiltäkin osin olisi tarpeen joiltakin, jäljempänä tarkemmin selostettavin osin muuttaa rikoslain säännöksiä.

Rikoslain sääntely on lähtökohtaisesti ja tarkasteltavilta osin teknologianeutraalia, minkä johdosta direktiivin johdanto-osan kappaleen 16 edellytys koskien sitä, että kriminalisoinnin on sisällettävä myös menettely, joka toteutetaan tieto- ja viestintäteknologioiden välityksellä, ei edellytä lainsäädäntömuutoksia.

Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdassa viitataan aineeseen, valmisteeseen, seokseen, tuotteeseen tai esineeseen. Direktiivissä puolestaan viitataan esimerkiksi aineiden valmistamiseen sellaisenaan, seoksissa tai esineissä, mukaan lukien niiden sisällyttäminen esineisiin. Rikoslain käsitteiden voi näiltä osin katsoa vastaavan direktiivissä käytettäviä käsitteitä.

Edellä todetulla tavalla ympäristörikosdirektiivin 4 artiklan 2 kohta edellyttää, että direktiivin 3 artiklan 2 kohdan c alakohdassa tarkoitettujen rikosten yritys on säädettävä rangaistavaksi. Rikoslain 48 luvun 1 §:n 2 momentin mukaisesti pykälän 1 momentin 4–6 kohdassa tarkoitetun tahallisen rikoksen yritys on rangaistava. Pykälän 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetun tahallisen rikoksen yritystä ei siten ole säädetty rangaistavaksi. Sääntelyä olisi tältä osin täydennettävä siten, että myös tässä tarkasteltavien, pykälän 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettujen tahallisten rikosten yritys säädetään rangaistavaksi.

REACH-asetuksen osalta direktiivi edellyttää, että rangaistavaa on laiton ja tahallinen aineiden valmistus, markkinoille saattaminen tai markkinoilla saataville asettaminen, vienti tai käyttö sellaisenaan, seoksissa tai esineissä, mukaan lukien niiden sisällyttäminen esineisiin, kun tällainen menettely aiheuttaa tai on omiaan aiheuttamaan kuoleman tai vakavan vamman ihmiselle, huomattavaa vahinkoa ilman, maaperän tai veden laadulle tai huomattavaa vahinkoa ekosysteemille, eläimille tai kasveille ja on rajoitettua REACH-asetuksen VIII osaston ja liitteen XVII nojalla tai kiellettyä REACH-asetuksen VII osaston nojalla.

Kemikaalien rekisteröintiä, arviointia, lupamenettelyjä ja rajoituksia koskeva REACH-asetus sisältää säännökset aineiden ja seosten valmistuksesta, markkinoille saattamisesta ja käytöstä sellaisenaan, seoksissa tai esineissä sekä seosten markkinoille saattamisesta. Ympäristörikosdirektiivissä viitataan nimenomaisesti REACH-asetuksen VIII osastoon ja liitteeseen XVII (i alakohta) sekä VII osastoon (ii alakohta).

REACH-asetuksen 3 artiklassa määritellään myös muun muassa valmistus, markkinoille saattaminen sekä käyttö. Markkinoille saattamisella tarkoitetaan toimittamista tai tarjoamista kolmannelle osapuolelle joko maksua vastaan tai maksutta. Maahantuontia pidetään markkinoille saattamisena (3 artiklan 12 kohta). Asetuksen VII ja VIII osastoihin ei sisälly markkinoilla saataville asettamista eikä vientiä koskevia kieltoja tai velvollisuuksia.

Asetuksen VII osastossa säädetään lupamenettelystä. Osaston säännökset koskevat liitteen XIV mukaisia erityistä huolta aiheuttavia aineita. Asetuksen 56 artiklassa säädetään yleisistä säännöksistä, kuten aineen markkinoille saattamista ja käyttöä koskevasta kiellosta asetuksen liitteeseen XIV sisältyvien aineiden osalta. Säännökset koskevat vaarallisia aineita, jotka esimerkiksi aiheuttavat syöpää tai vaurioittavat sukusolujen perimää.

REACH-asetuksen VII osaston osalta ympäristörikosdirektiivin rikoksen määritelmässä viitataan siihen, että menettely on kiellettyä kyseisen osaston nojalla. Rangaistavuuden ei siten ole tarkoitus kattaa muunlaista menettelyä, jossa rikotaan kyseisen osaston säännöksissä säädettyä. Kiellosta säädetään yllä mainitulla tavalla asetuksen 56 artiklassa.

Asetuksen VIII osastossa säädetään tiettyjen vaarallisten aineiden, seosten ja esineiden valmistusta, markkinoille saattamista ja käyttöä koskevista kielloista. Asetuksen 67 artiklan mukaan sellaisen aineen valmistus, markkinoille saattaminen tai käyttö, jolle on asetettu jokin rajoitus liitteessä XVII, ei ole sallittua sellaisenaan, seoksessa tai esineessä, ellei aine ole kyseisen rajoituksen edellytysten mukainen.

REACH-asetuksen tai sen nojalla annetun säännöksen vastainen aineen, seoksen tai esineen käyttö ja valmistus on edellä todetulla tavalla rangaistavaa rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaisesti ympäristön turmelemisena. Näiltä osin rikoslain säännökset täyttävät siten pääosin direktiivin kriminalisointivelvoitteet. REACH-asetuksen 56 artiklan 1 kohdassa säädetään kiellosta saattaa markkinoille käyttöön tai itse käyttää ainetta, joka sisältyy asetuksen liitteeseen XIV, paitsi jos kyseiselle käytölle, jonka (kyseisille käytöille, joiden) vuoksi aine on saatettu markkinoille sellaisenaan tai seoksessa tai sisällytettäväksi esineeseen tai johon (joihin) hän käyttää kyseistä ainetta itse, on myönnetty 60–64 artiklan mukainen lupa. Sen, että joku esimerkiksi käyttää ainetta ilman asetuksen mukaista lupaa, voi katsoa sisältyvän vastoin asetusta toimimiseen. Rikoslain säännöstä olisi kuitenkin tarpeen täydentää lisäämällä säännökseen viittaus luvan vastaiseen menettelyyn.

Tietyt REACH-asetuksen vastaiset menettelyt, mukaan lukien asetuksen VII osastoon kuuluvan 56 artiklan mukaisen markkinoille saattamista tai käyttöä koskevan kiellon rikkominen ilman Euroopan komission kyseiselle aineelle myöntämää nimenomaista lupaa ja aineen käyttäminen kyseisen luvan ehtojen vastaisesti, on säädetty kemikaalirikkomuksena rangaistavaksi kemikaalilain 59 §:n 2 momentin 9 kohdassa. Kemikaalirikkomuksena rangaistavaa on mainitun pykälän 2 momentin 11 kohdan mukaan myös tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoa REACH-asetuksen 67 artiklan mukaista ainetta sellaisenaan, seoksessa tai esineessä koskevaa liitteessä XVII säädettyä rajoitusta. Kemikaalirikkomuksesta tuomitaan rangaistuksena sakkoa. Lisäksi kemikaalilain 60 §:ssä on viittaus rikoslakiin ja nimenomaisesti rikoslain 44 luvun 1 §:n säännökseen terveysrikoksesta ja 48 luvun 1–4 §:ään.

Rikoslakiin ei edellä todetulla tavalla sisälly REACH-asetuksen vastaista markkinoille saattamista koskevaa kriminalisointia. Kun direktiivin 5 artiklan 2 kohdan d alakohta edellyttää, että mainituista teoista tulee voida määrätä vähintään viiden vuoden enimmäisvankeusrangaistus, kemikaalilain rangaistussäännös ei sakonuhkaisena täytä direktiivin edellytyksiä ja markkinoille saattaminen olisi siten säädettävä rangaistavaksi rikoslaissa. Direktiivin velvoitteiden johdosta olisi siten tarve muuttaa rikoslain säännöksiä.

Ympäristörikosdirektiivin edellytys asetuksen vastaisesta menettelystä aiheutuvasta seurauksesta tai vaarasta (”aiheuttaa tai on omiaan aiheuttamaan kuoleman tai vakavan vamman ihmiselle, huomattavaa vahinkoa ilman, maaperän tai veden laadulle tai huomattavaa vahinkoa ekosysteemille, eläimille tai kasveille”) eroaa rikoslain 48 luvun 1 §:n mukaisen ympäristön turmelemisen vastaavasta tunnusmerkistä. Rikoslain säännöksessä kyseisen tunnusmerkin ala on laajempi, kun se kattaa teot, jotka ovat omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle.

Rikoslain 48 luvun 2 §:n mukaisen törkeän ympäristön turmelemisen enimmäisrangaistus on kuusi vuotta vankeutta. Enimmäisrangaistus koskee sekä tahallisia että törkeästä huolimattomuudesta tehtyjä tekoja. Ympäristörikosdirektiivin 5 artiklan 2 kohdan d alakohta sen sijaan edellyttää vähintään viiden vuoden enimmäisrangaistusta, ja kyseine velvoite koskee vain tahallisia tekoja. REACH-asetuksen VII ja VIII osastoissa säädetyn vastaisen aineen, valmisteen tai seoksen markkinoille saattamisen säätäminen ympäristön turmelemisena rangaistavaksi johtaisi siten siihen, että enimmäisrangaistus olisi tahallisten tekojen osalta vuoden korkeampi kuin mitä direktiivi edellyttää ja koskisi myös törkeästä huolimattomuudesta tehtyjä tekoja, joita 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan velvoite ei koske.

Ympäristön turmelemista koskevassa säännöksessä on säädetty rangaistavaksi esimerkiksi monien ympäristölle vahingollisten tai riskiä aiheuttavien aineiden lain tai muun säädöksen vastainen valmistus ja käyttö sekä tuonti. Lisäksi mainitussa säännöksessä on säädetty rangaistavaksi myös aineen, valmisteen, seoksen, tuotteen ja esineen säilyttäminen säännöksessä mainittujen säädösten vastaisesti. Moitittavana on siten pidetty tällaista toimintaa, kun se on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle.

Markkinoille saattamisen voi katsoa pitkälti vertautuvan tekotapana esimerkiksi vientiin tai tuontiin, ja REACH-asetuksessa markkinoille saattaminen kattaa myös maahantuonnin. Ympäristön turmelemista koskevassa säännöksessä on säädetty rangaistavaksi tiettyjen säädösten vastainen tuonti ja vienti säännöksessä tarkoitetulla tavalla. Voidaan siten katsoa perustelluksi, että myös REACH-asetuksen vastainen markkinoille saattaminen säädettäisiin rangaistavaksi nimenomaan ympäristön turmelemista koskevassa säännöksessä ympäristölle tai terveydelle aiheutuvan vaaran osalta samoin edellytyksin kuin mitä sovelletaan esimerkiksi valmistusta, käyttöä, säilyttämistä ja tuontia koskeviin tekotapoihin.

Ympäristörikosdirektiivi velvoittaa säätämään rangaistavaksi laittoman ja tahallisen aineiden valmistuksen, markkinoille saattamisen tai markkinoilla saataville asettamisen, viennin ja käytön sellaisenaan, seoksissa tai esineissä, mukaan lukien niiden sisällyttäminen esineisiin, kun tällainen menettely aiheuttaa direktiivissä tarkoitetun seurauksen tai sellaisen vaaran ja kun menettely ei ole Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 1107/2009 mukaista.

Viitatussa asetuksessa (EY) N:o 1107/2009 eli kasvinsuojeluaineasetuksessa säädetään kasvinsuojeluaineiden markkinoille saattamista ja käyttöä koskevista rajoituksista ja kielloista. Kasvinsuojeluaineasetukseen ei sisälly valmistusta, markkinoilla saataville asettamista tai vientiä koskevia säännöksiä. Kasvinsuojeluaineasetuksen 28 artiklassa säädetään markkinoille saattamista ja käyttöä koskevasta luvasta. Kasvinsuojeluainetta ei saa artiklan 1 kohdan mukaan saattaa markkinoille tai käyttää, ellei sille ole annettu kyseisessä jäsenvaltiossa lupaa asetuksen mukaisesti. Artiklan 2 kohdassa säädetään poikkeuksista luvanvaraisuuteen. Asetuksen 58 artiklassa säädetään liitännäisaineiden markkinoille saattamisesta ja käytöstä. Säännöksen 1 kohdan mukaan liitännäisainetta ei saa saattaa markkinoille tai käyttää, jollei sille ole myönnetty kyseisessä jäsenvaltiossa lupaa artiklan 2 kohdassa tarkoitetussa asetuksessa vahvistettujen edellytysten mukaisesti.

Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdan f ja g alakohdissa säädetään ympäristön turmelemisena rangaistavaksi muun muassa aineen tai valmisteen käyttö vastoin kasvinsuojeluaineasetusta tai sen nojalla annettuja säännöksiä siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle. Kun säännöksessä tarkoitetun menettelyn kohteena voi olla esimerkiksi aine tai valmiste, rikoslain säännösten voi katsoa pääosin vastaavan direktiivin edellytyksiä käytön osalta. Kasvinsuojeluaineasetuksen 28 artiklaan sisältyy edellä todetulla tavalla lupaedellytys asetuksen mukaisten aineiden käytölle. Sen, että joku esimerkiksi käyttää ainetta ilman asetuksen mukaista lupaa, voi katsoa sisältyvän vastoin asetusta toimimiseen. Rikoslain säännöstä olisi kuitenkin tarpeen täydentää lisäämällä säännökseen viittaus lupaehtojen vastaiseen menettelyyn, jota rikoslain säännöksen ei voi katsoa nykyisin kattavan.

Laissa kasvinsuojeluaineista säädetään kasvinsuojeluainerikkomuksena rangaistavaksi tietyt kasvinsuojeluaineasetuksen vastaiset menettelyt (41 §). Rangaistavaa on esimerkiksi tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoa kasvinsuojeluaineasetuksen 28 artiklassa tarkoitettua hyväksymättömän kasvinsuojeluaineen markkinoille saattamista tai käyttöä koskevaa kieltoa (41 §:n 1 momentin 1 kohta). Kyseiseen lakiin ei sisälly asetuksen 58 artiklan vastaisen menettelyn kriminalisointia.

Kasvinsuojeluaineista annetun lain 43 §:ssä ovat rangaistuksia koskevat viittaussäännökset. Säännöksessä viitataan ympäristön turmelemista koskevaan rikoslain 48 luvun 1–4 §:ään, terveysrikosta koskevaan rikoslain 44 luvun 1 §:ään sekä varomatonta käsittelyä koskevaan rikoslain 44 luvun 12 §:ään. Rikoslain 44 luvun 1 §:n terveysrikosta koskevassa säännöksessä säädetään rangaistavaksi eräät kasvinsuojeluaineasetuksen vastaiset teot, mukaan lukien tavaran, aineen, valmisteen tai esineen tuominen ja myynnissä pitäminen, välittäminen ja luovuttaminen siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vaaraa toisen hengelle tai terveydelle. Terveysrikoksen rangaistusasteikko on sakkoa tai vankeutta enintään kuusi kuukautta.

Rikoslakiin ei sisälly kasvinsuojeluaineasetuksen vastaista markkinoille saattamista koskevaa kriminalisointia, joka vastaisi ympäristörikosdirektiivissä edellytettyä. Kuten edellä on REACH-asetuksen osalta todettu, myös kasvinsuojeluaineasetuksen vastainen markkinoille saattaminen on muun muassa direktiivin 3 artiklan 2 kohdan c alakohdan ja 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan velvoitteiden johdosta säädettävä rangaistavaksi rikoslaissa. Rikoslain sääntelyä olisi siten muutettava.

Kasvinsuojeluaineasetuksen 3 artikla sisältää määritelmät. Säännöksen 9 kohtaan sisältyy markkinoille saattamisen määritelmä. Sen mukaan markkinoille saattamisella tarkoitetaan hallussapitämistä yhteisössä tapahtuvaa myyntiä varten, myös myytäväksi tarjoamista tai muuta joko ilmaiseksi tai korvausta vastaan tapahtuvaa siirtoa sekä itse myyntiä, jakelua ja muita siirtomuotoja, mutta ei palauttamista edelliselle myyjälle. Luovuttaminen vapaaseen liikkeeseen yhteisön alueelle on säännöksen mukaan asetuksessa tarkoitettua markkinoille saattamista.

Kasvinsuojeluasetuksen vastaista menettelyä koskevien kriminalisointivelvoitteiden täytäntöönpanotavan kannalta merkityksellisiä ovat samat kysymykset enimmäisrangaistuksesta, törkeästä huolimattomuudesta tehdyistä teoista ja abstraktia vaaraa koskevasta tunnusmerkistä, joita on käsitelty edellä REACH-asetusta koskevia tekoja tarkasteltaessa. Näiltä osin viitataan kyseisen tarkastelun johtopäätöksiin.

Ympäristörikosdirektiivi velvoittaa säätämään rangaistavaksi laittoman ja tahallisen aineiden valmistuksen, markkinoille saattamisen tai markkinoilla saataville asettamisen, viennin ja käytön sellaisenaan, seoksissa tai esineissä, mukaan lukien niiden sisällyttäminen esineisiin, kun tällainen menettely aiheuttaa direktiivissä tarkoitetun seurauksen tai sellaisen vaaran ja kun menettely ei ole Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 528/2012 mukaista.

Viitatussa asetuksessa eli biosidiasetuksessa säädetään biosidivalmisteiden markkinoilla saataville asettamista, markkinoille saattamista ja käyttöä koskevista rajoituksista ja kielloista. Biosidiasetukseen ei sisälly valmistusta tai vientiä koskevia säännöksiä.

Keskeinen biosidivalmisteiden markkinoilla saataville asettamista koskeva kielto sisältyy biosidiasetuksen 17 artiklaan. Sen 1 kohdan mukaan biosidivalmisteita ei saa asettaa saataville markkinoilla tai käyttää, ellei niille ole annettu asetuksen mukaista lupaa. Asetukseen sisältyy luvanvaraisuutta koskevia poikkeuksia ja rajoituksia.

Asetuksen mukaisen luvan voi myöntää tapauksesta riippuen jäsenvaltion toimivaltainen viranomainen tai kemikaalivirasto. Kansallisesti biosidivalmisteiden hyväksymisestä säädetään kemikaalilaissa. Kemikaalilain 27 §:n mukaisesti biosidivalmistetta ei saa saattaa markkinoille eikä käyttää ilman valmisteen hyväksymistä, ellei jäljempänä [laissa] tai biosidiasetuksessa toisin säädetä. Hyväksymisestä päättää Turvallisuus- ja kemikaalivirasto. Kemikaalilain 28–30 §:ssä säädetään hyväksymisen hakemisesta ja edellytyksistä sekä hyväksymispäätöksestä ja biosidivalmisteiden merkinnöistä.

Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdan a, e ja g alakohdissa säädetään ympäristön turmelemisena rangaistavaksi muun muassa aineen tai valmisteen käyttö vastoin kemikaalilakia tai biosidiasetusta tai asetuksen nojalla annettuja säännöksiä siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle.

Biosidiasetuksessa säädetään aineita, valmisteita ja esineitä koskevista velvollisuuksista ja kielloista. Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaisesti siinä tarkoitetun menettelyn kohteena voi olla esimerkiksi aine, esine tai valmiste.

Rikoslain säännösten voi katsoa pääosin vastaavan direktiivin edellytyksiä käyttöä koskevan tekotavan osalta. Biosidiasetuksen mukaisten valmisteiden käyttö edellyttää edellä todetulla tavalla asetuksen mukaista lupaa. Sen, että joku käyttää valmistetta ilman asetuksen mukaista lupaa, voi katsoa sisältyvän vastoin asetusta toimimiseen. Asetuksen vastaisuuden ei sen sijaan voi katsoa kattavan tekoa, jossa toimitaan vastoin asetuksen mukaista lupaa. Rikoslain säännöstä olisi siten tarpeen täydentää lisäämällä säännökseen viittaus luvan vastaiseen menettelyyn.

Kemikaalilain 59 §:n 4 momentissa on säädetty kemikaalirikkomuksena rangaistavaksi tietyt biosidiasetuksen vastaiset menettelyt. Rangaistavaa on pykälän 1 momentin 4 kohdan mukaisesti tahallaan tai huolimattomuudesta myös laiminlyödä lain 27 §:ssä säädetyn biosidivalmisteen hyväksyttämisvelvollisuus. Lisäksi kemikaalirikkomuksena rangaistavaa on esimerkiksi tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoa biosidiasetuksen 17 tai 27 artiklan mukaisia lupa- tai ilmoitusvelvollisuuksia tai 89, 93, 94 tai 95 artiklan säännöksiä biosidivalmisteiden markkinoilla saataville asettamisen tai käytön lopettamisesta (59 §:n 4 momentin 1 kohta), rikkoa biosidiasetuksen 17 artiklan mukaista velvollisuutta käyttää biosidivalmistetta luvassa mainittujen ehtojen ja edellytysten sekä pakkaus- ja merkintävaatimusten mukaisesti (59 §:n 4 momentin 2 kohta) sekä rikkoa asetuksen 58 artiklan mukaisia biosidivalmisteilla käsiteltyjen esineiden markkinoille saattamiseen, merkitsemiseen tai tietojen toimittamiseen liittyviä velvollisuuksia (59 §:n 4 momentin 4 kohta). Kemikaalirikkomuksesta tuomitaan rangaistuksena sakkoa.

Rikoslakiin ei sisälly biosidiasetuksen vastaista markkinoilla saataville asettamista eikä markkinoille saattamista koskevaa kriminalisointia. Kuten edellä on REACH-asetuksen ja kasvinsuojeluaineasetuksen osalta todettu, myös biosidiasetuksen vastainen markkinoille saattaminen on muun muassa direktiivin 3 artiklan 2 kohdan c alakohdan ja 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan velvoitteiden johdosta säädettävä rangaistavaksi rikoslaissa. Rikoslain sääntelyä olisi siten muutettava.

Biosidiasetuksessa markkinoilla saataville asettamisella tarkoitetaan biosidivalmisteen tai käsitellyn esineen toimittamista liiketoiminnan yhteydessä jakelua tai käyttöä varten joko maksua vastaan tai maksutta (3 artiklan i alakohta). Markkinoille saattamisella tarkoitetaan puolestaan biosidivalmisteen tai käsitellyn esineen asettamista ensimmäistä kertaa saataville markkinoilla (3 artiklan j alakohta). Käytöllä tarkoitetaan kaikkia biosidivalmisteen kanssa suoritettuja toimintoja, kuten varastointia, käsittelyä, sekoittamista ja käyttöä, lukuun ottamatta toimintoja, joiden tarkoituksena on viedä biosidivalmiste tai käsitelty esine unionin ulkopuolelle (3 artiklan k alakohta).

Biosidiasetuksen vastaista menettelyä koskevien kriminalisointivelvoitteiden täytäntöönpanotavan kannalta merkityksellisiä ovat samat kysymykset enimmäisrangaistuksesta, törkeästä huolimattomuudesta tehdyistä teoista ja abstraktia vaaraa koskevasta tunnusmerkistä, joita on käsitelty edellä REACH-asetusta koskevia tekoja tarkasteltaessa. Näiltä osin viitataan kyseisen tarkastelun johtopäätöksiin.

Ympäristörikosdirektiivi velvoittaa säätämään rangaistavaksi laittoman ja tahallisen aineiden valmistuksen, markkinoille saattamisen tai markkinoilla saataville asettamisen, viennin ja käytön sellaisenaan, seoksissa tai esineissä, mukaan lukien niiden sisällyttäminen esineisiin, kun tällainen menettely aiheuttaa direktiivissä tarkoitetun seurauksen tai sellaisen vaaran ja kun menettely ei ole Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 1272/2008 mukaista.

Rikoksen määritelmässä viitataan CLP-asetukseen, joka koskee kemikaalien luokitusta, merkintöjä ja pakkaamista. CLP-asetuksessa säädetään kemikaalien markkinoille saattamista koskevista velvollisuuksista, rajoituksista ja kielloista, sikäli kun ne koskevat kemikaalien luokitusta, merkintöjä ja pakkaamista. CLP-asetukseen ei sisälly valmistusta, käyttöä, markkinoilla saataville asettamista eikä vientiä koskevia säännöksiä.

CLP-asetuksen 4 artiklan 1 kohdan mukaan valmistajien, maahantuojien ja jatkokäyttäjien on luokiteltava aineet ja seokset asetuksen II osaston mukaisesti ennen niiden saattamista markkinoille. Artiklan 4 kohdan mukaan, jos aine tai seos luokitellaan vaaralliseksi, toimittajien on varmistettava, että aine tai seos on ennen sen markkinoille saattamista merkitty ja pakattu asetuksen III ja IV osaston säännösten mukaisesti. Artiklan 10 kohdan mukaan aineita ja seoksia ei saa saattaa markkinoille, jos ne eivät ole asetuksen mukaisia.

CLP-asetuksessa aineella tarkoitetaan alkuainetta ja sen yhdisteitä sellaisina kuin ne esiintyvät luonnossa tai millä tahansa valmistusmenetelmällä tuotettuina, mukaan luettuna aineen pysyvyyden säilyttämiseksi tarvittavat lisäaineet ja valmistusprosessista johtuvat epäpuhtaudet, mutta lukuun ottamatta liuottimia, jotka voidaan erottaa vaikuttamatta aineen pysyvyyteen tai muuttamatta sen koostumusta (2 artiklan 7 kohta). Seoksella tarkoitetaan asetuksessa seosta tai liuosta, joka koostuu kahdesta tai useammasta aineesta (2 artiklan 8 kohta). Esineellä tarkoitetaan asetuksessa tuotetta, jolle annetaan tuotannossa erityinen muoto, pinta tai rakenne, joka määrittää sen käyttötarkoitusta enemmän kuin sen kemiallinen koostumus (2 artiklan 9 kohta).

Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdan d ja g alakohdissa säädetään ympäristön turmelemisena rangaistavaksi aineen, valmisteen, seoksen, tuotteen tai esineen valmistaminen, luovuttaminen, kuljettaminen, käyttäminen, käsitteleminen ja säilyttäminen sekä laitteen käyttäminen vastoin CLP-asetusta tai sen nojalla annettuja säännöksiä siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle.

Kemikaalilain 59 §:n 3 momentissa on säädetty kemikaalirikkomuksena rangaistavaksi tietyt CLP-asetuksen vastaiset menettelyt. Kemikaalirikkomuksena rangaistavaa on esimerkiksi tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoa CLP-asetuksen 4 artiklassa tai II–IV osastossa tarkoitettuja luokitusta, merkintöjä ja pakkaamista koskevia velvoitteita (59 §:n 3 momentin 1 kohta) sekä rikkoa CLP-asetuksen 40 artiklassa tarkoitettua velvollisuutta ilmoittaa ainetta koskevia tietoja Euroopan kemikaalivirastolle (59 §:n 3 momentin 2 kohta). Kemikaalirikkomuksesta tuomitaan rangaistuksena sakkoa.

Rikoslakiin ei sisälly CLP-asetuksen vastaista markkinoille saattamista koskevaa kriminalisointia. Kuten edellä on esimerkiksi REACH-asetuksen ja kasvinsuojeluaineasetuksen osalta todettu, myös CLP-asetuksen vastainen markkinoille saattaminen olisi muun muassa direktiivin 3 artiklan 2 kohdan c alakohdan ja 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan velvoitteiden johdosta säädettävä rangaistavaksi rikoslaissa. Rikoslain sääntelyä olisi siten muutettava.

Kuten REACH-asetuksessa, CLP-asetuksessa markkinoille saattamisella tarkoitetaan toimittamista tai tarjoamista kolmannelle osapuolelle joko maksua vastaan tai maksutta. Lisäksi maahantuontia pidetään markkinoille saattamisena (2 artiklan 18 kohta). Tältä osin viitataan REACH-asetuksen vastaisia menettelyjä koskevassa tarkastelussa todettuun.

CLP-asetuksen vastaista menettelyä koskevien kriminalisointivelvoitteiden täytäntöönpanotavan kannalta merkityksellisiä ovat samat kysymykset enimmäisrangaistuksesta, törkeästä huolimattomuudesta tehdyistä teoista ja abstraktia vaaraa koskevasta tunnusmerkistä, joita on käsitelty edellä REACH-asetusta koskevia tekoja tarkasteltaessa. Näiltä osin viitataan kyseisen tarkastelun johtopäätöksiin.

Ympäristörikosdirektiivi velvoittaa säätämään rangaistavaksi laittoman ja tahallisen aineiden valmistuksen, markkinoille saattamisen tai markkinoilla saataville asettamisen, viennin ja käytön sellaisenaan, seoksissa tai esineissä, mukaan lukien niiden sisällyttäminen esineisiin, kun tällainen menettely aiheuttaa direktiivissä tarkoitetun seurauksen tai sellaisen vaaran ja kun se on kiellettyä Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2019/1021 liitteen I nojalla. Määritelmässä viitataan ns. pysyviä orgaanisia yhdisteitä koskevaan asetukseen. Pysyvät orgaaniset yhdisteet ovat erittäin myrkyllisiä, hitaasti hajoavia kemiallisia yhdisteitä.

Pysyviä orgaanisia yhdisteitä koskevassa asetuksessa säädetään pysyvien orgaanisten yhdisteiden valmistusta, markkinoille saattamista ja käyttöä koskevista rajoituksista ja kielloista. Pysyviä orgaanisia yhdisteitä koskevaan asetukseen ei sisälly markkinoilla saataville asettamista eikä vientiä koskevia säännöksiä.

Pysyviä orgaanisia yhdisteitä koskevan asetuksen 2 artiklassa säädetään määritelmistä. Artiklassa viitataan esimerkiksi markkinoille saattamisen, valmistuksen ja käytön osalta REACH-asetuksen määritelmiin. Markkinoille saattamisen käsite kattaa siten myös maahantuonnin (pysyviä orgaanisia yhdisteitä koskevan asetuksen 2 artiklan 1 kohta, REACH-asetuksen 3 artiklan 12 kohta). Tältä osin viitataan REACH-asetuksen vastaisia menettelyjä koskevassa tarkastelussa todettuun.

Asetuksen 3 artiklan 1 kohdan mukaan liitteessä I lueteltujen aineiden valmistus, markkinoille saattaminen ja käyttö sellaisenaan, seoksissa tai esineissä kielletään, jollei 4 artiklasta muuta johdu. Asetuksen 4 artiklassa säädetään vapautuksista rajoittamistoimenpiteistä.

Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdan j alakohdassa säädetään ympäristön turmelemisena rangaistavaksi muun muassa aineen tai valmisteen käyttö vastoin pysyvistä orgaanisista yhdisteistä annettua Euroopan parlamentin ja neuvoston asetusta (EU) 2019/1021 siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle. Lisäksi asetuksen vastainen aineen, valmisteen tai tuotteen maahantuonti on rangaistavaa ympäristön turmelemisena rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 5 kohdan e alakohdan mukaisesti.

Kemikaalilain 59 §:n 5 momentissa on säädetty kemikaalirikkomuksena rangaistavaksi tietyt pysyviä orgaanisia yhdisteitä koskevan asetuksen vastaiset menettelyt. Kemikaalirikkomuksena rangaistavaa on esimerkiksi tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoa asetuksen 3 artiklassa tarkoitettua kieltoa ja rajoitusta (59 §:n 5 momentin 3 kohta).

Rikoslakiin ei sisälly pysyviä orgaanisia yhdisteitä koskevan asetuksen vastaista markkinoille saattamista koskevaa kriminalisointia. Kuten edellä on esimerkiksi REACH-asetuksen ja kasvinsuojeluaineasetuksen osalta todettu, myös pysyviä orgaanisia yhdisteitä koskevan asetuksen vastainen markkinoille saattaminen olisi muun muassa direktiivin 3 artiklan 2 kohdan c alakohdan ja 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan velvoitteiden johdosta säädettävä rangaistavaksi rikoslaissa. Rikoslain sääntelyä olisi siten muutettava.

Pysyviä orgaanisia yhdisteitä koskevan asetuksen vastaista menettelyä koskevien kriminalisointivelvoitteiden täytäntöönpanotavan kannalta merkityksellisiä ovat samat kysymykset enimmäisrangaistuksesta, törkeästä huolimattomuudesta tehdyistä teoista ja abstraktia vaaraa koskevasta tunnusmerkistä, joita on käsitelty edellä REACH-asetusta koskevia tekoja tarkasteltaessa. Näiltä osin viitataan kyseisen tarkastelun johtopäätöksiin.

Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan d alakohdan mukaisesti rangaistavaa tulee olla laiton ja tahallinen elohopean, elohopeayhdisteiden, elohopeaseosten tai lisättyä elohopeaa sisältävien tuotteiden valmistus, käyttö, varastointi, tuonti tai vienti, kun tällainen menettely ei ole Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksessa (EU) 2017/852 vahvistettujen vaatimusten mukaista ja aiheuttaa tai on omiaan aiheuttamaan kuoleman tai vakavan vamman ihmiselle, huomattavaa vahinkoa ilman, maaperän tai veden laadulle tai huomattavaa vahinkoa ekosysteemille, eläimille tai kasveille. Määritelmässä viitataan Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseen (EU) 2017/852 elohopeasta ja asetuksen (EY) N:o 1102/2008 kumoamisesta.

Direktiivin 3 artiklan 4 kohta edellyttää, että 3 artiklan 2 kohdan d alakohdan rikosten osalta myös törkeästä huolimattomuudesta tehty teko säädetään rangaistavaksi. Direktiivin 4 artiklan 2 kohta edellyttää, että tahallisen teon yritys on rangaistava.

Direktiivin 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan mukaisesti tahallisen rikoksen enimmäisrangaistuksen on oltava vähintään viisi vuotta vankeutta. Ympäristörikosdirektiivin 5 artiklan 2 kohdan a ja c alakohtaan sisältyvien velvoitteiden osalta (kuoleman aiheuttavat teot) viitataan 3 artiklan 2 kohdan a alakohdan tarkastelussa edellä todettuun.

Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdan n alakohdan mukaan rangaistavaa on tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta valmistaa, luovuttaa, kuljettaa, käyttää, käsitellä tai säilyttää ainetta, valmistetta, seosta, tuotetta tai esinettä taikka käyttää laitetta vastoin elohopeasta ja asetuksen (EY) N:o 1102/2008 kumoamisesta annettua Euroopan parlamentin ja neuvoston asetusta (EU) 2017/852 siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle. Perustekomuotoisen teon rangaistus on sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta ja törkeän tekomuodon mukaisen teon vankeutta vähintään neljä kuukautta ja enintään kuusi vuotta.

Pykälän 1 momentin 5 kohdan f alakohdan mukaisesti rangaistavaa on tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta tuoda maahan tai viedä maasta ainetta, valmistetta tai tuotetta vastoin elohopeasta ja asetuksen (EY) N:o 1102/2008 kumoamisesta annettua Euroopan parlamentin ja neuvoston asetusta (EU) 2017/852 siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle.

Lisäksi rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 4 kohdan c alakohdassa säädetään rangaistavaksi kyseisen asetuksen vastainen jätteen maahantuonti, maastavienti ja siirtäminen Suomen alueen kautta.

Kemikaalilain 59 §:n 5 momentissa on säädetty kemikaalirikkomuksena rangaistavaksi tietyt elohopea-asetuksen vastaiset menettelyt. Rangaistus kemikaalirikkomuksesta on sakkoa.

Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan d alakohdan rikoksen määritelmään sisältyvät valmistuksen, käytön, tuonnin ja viennin tekotavat ovat rikoslain mukaan rangaistavia. Varastointia ei mainita tekotapana rikoslain säännöksissä, mutta yhtenä tekotapana rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdassa on säilyttäminen. Säilyttämisen voi katsoa kattavan myös varastoinnin, joka on lähtökohtaisesti pidempiaikaista säilyttämistä. Myös elohopea-asetuksen voimaantuloon liittyviä kansallisia lainsäädäntömuutoksia koskevassa hallituksen esityksessä viitataan rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdan osalta varastointiin (HE 78/2018 vp, s. 12).

Direktiivin määritelmässä menettelyn kohteena on elohopea, elohopeayhdisteet, elohopeaseokset ja lisättyä elohopeaa sisältävät tuotteet. Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdassa viitataan aineeseen, valmisteeseen, seokseen, tuotteeseen ja esineeseen. Elohopea-asetuksessa viitataan elohopeayhdisteeseen, jolla tarkoitetaan elohopea-asetuksen 2 artiklan 2 kohdan mukaan mitä tahansa ainetta, joka koostuu elohopean atomeista ja yhdestä tai useammasta muun alkuaineen atomista, jotka voidaan erottaa eri ainesosiksi ainoastaan kemiallisilla reaktioilla. Rikoslain säännöksen mukaisen aineen käsitteen voi siten katsoa kattavan myös elohopeayhdisteen käsitteen. Tästä on lähdetty myös valmisteltaessa lakimuutosta, jolla ympäristön turmelemisena säädettiin rangaistavaksi elohopea-asetuksen vastaiset menettelyt. Asiaa koskevan hallituksen esityksen mukaan elohopea-asetuksessa tarkoitetut elohopea, elohopeayhdiste, elohopeaseos ja lisättyä elohopeaa sisältävä tuote sisältyisivät määritelmällisesti rikoslaissa käytettyihin yleiskäsitteisiin ”aine”, ”valmiste” ja ”tuote” (HE 78/2018 vp, s. 12).

Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdan n alakohta ja 5 kohdan f alakohta täyttävät edellä todetulla tavalla ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan d alakohdan kriminalisointivelvoitteet sekä 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan velvoitteen enimmäisrangaistuksen vähimmäistasosta.

Rikoslain 48 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan pykälän 1 momentin 4–6 kohdassa tarkoitetun tahallisen rikoksen yritys on rangaistava. Kun pykälän 1 momentin 5 kohdassa tarkoitetun teon tahallinen yritys on rangaistava, tältä osin lainsäädäntö kattaa direktiivin velvoitteet. Kuten 3 artiklan 2 kohdan c alakohtaa koskevan tarkastelun yhteydessä edellä on todettu, yrityksen rangaistavuus ei kata rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaista tekoa. Kun direktiivin 4 artiklan 2 kohta edellyttää, että 3 artiklan 2 kohdan d alakohdassa tarkoitetun teon yritys säädetään rangaistavaksi, lainsäädäntöä olisi tarpeen tältä osin muuttaa.

Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan e alakohdan mukaisesti rangaistavaksi tulee säätää laiton ja tahallinen Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2011/92/EU 1 artiklan 2 kohdan a alakohdassa tarkoitettujen hankkeiden toteuttaminen mainitun direktiivin 4 artiklan 1 ja 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla, kun tällainen menettely toteutetaan ilman lupaa ja aiheuttaa tai on omiaan aiheuttamaan huomattavaa vahinkoa ilman tai maaperän laadulle tai veden laadulle tai tilalle tai huomattavaa vahinkoa ekosysteemille, eläimille tai kasveille.

Vuoden 2008 ympäristörikosdirektiiviin ei sisälly ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan e alakohtaa vastaavaa rikoksen määritelmää. Kyse on siten uudesta kriminalisointivelvoitteesta.

Direktiivin 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan mukaan tahallisen rikoksen enimmäisrangaistuksen on oltava vähintään viisi vuotta vankeutta.

Direktiivin johdanto-osan kappaleessa 29 viitataan mainittuun rikoksen määritelmään. Kappale koskee yrityksen käsitettä. Sen mukaan ”yrityksen” käsitettä tulkitaan kansallisen oikeuden mukaisesti. Kun on kyse direktiivissä määritellystä rikoksesta, joka koskee hankkeen toteuttamista ilman lupaa, koska hankkeen toteuttamisen on ymmärrettävä käsittävän tällaisen hankkeen täytäntöönpanon aloittamisen, esimerkiksi rakentamisen pohjatöiden tai muiden ympäristöön vaikuttavien töiden aloittamisen, direktiivissä ei luetella kyseistä rikosta niiden rikosten joukossa, joiden osalta yrityksestä olisi voitava rangaista rikoksena.

YVA-direktiivi Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan e alakohdassa viitataan Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviin 2011/92/EU tiettyjen julkisten ja yksityisten hankkeiden ympäristövaikutusten arvioinnista (jäljempänä myös). YVA-direktiivi, muutettuna direktiivillä 2014/52/EU, koskee sellaisten julkisten ja yksityisten hankkeiden ympäristövaikutusten arviointia, joilla todennäköisesti on merkittäviä ympäristövaikutuksia. YVA-direktiivin 2 artiklan 1 kohta velvoittaa jäsenvaltiot toteuttamaan kaikki tarpeelliset toimenpiteet sen varmistamiseksi, että ennen luvan myöntämistä hankkeet, joilla muun muassa laatunsa, kokonsa tai sijaintinsa vuoksi todennäköisesti on merkittäviä ympäristövaikutuksia, alistetaan lupamenettelyyn ja että niiden vaikutukset arvioidaan.

YVA-direktiivin 1 artiklan 2 kohdan a alakohdassa on hankkeen määritelmä. Sen mukaan hankkeella tarkoitetaan kyseisessä direktiivissä rakennustyön tai muun laitoksen tai suunnitelman toteuttamista sekä muuta luonnonympäristöön ja maisemaan kajoamista mukaan lukien maaperän luonnonvarojen hyödyntäminen. Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä on katsottu, että hanke tarkoittaa tosiasiallista alueen fyysisen olotilan muuttamista (ratkaisu C-254/19, kohta 32).

YVA-direktiivin 1 artiklan 2 kohdassa on myös muun muassa luvan määritelmä. Luvalla tarkoitetaan direktiivissä toimivaltaisen viranomaisen tai viranomaisten päätöstä, joka oikeuttaa hankkeen toteuttajan ryhtymään hankkeen toteuttamiseen (c alakohta).

YVA-direktiivin 4 artiklan 1 ja 2 kohdassa määritellään, mitkä hankkeet on arvioitava ko. direktiivissä säädetyn ympäristövaikutusten arviointimenettelyn mukaisesti. Artiklan 1 kohdassa määritellään hankkeet, joiden kohdalla direktiivin mukainen arviointi on toteutettava (direktiivin liite I), ja 2 kohdassa hankkeet, joiden kohdalla on kansallisesti määritettävä, arvioidaanko hankkeet direktiivin mukaisesti (direktiivin liite II). Jäsenvaltioiden on määritettävä 2 kohdan mukaiset hankkeet a) tapauskohtaisesti selvittämällä; tai b) jäsenvaltioiden asettamien raja-arvojen tai valintaperusteiden avulla. Artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat päättää molempien a ja b alakohdassa tarkoitettujen menettelyjen soveltamisesta.

Ympäristörikosdirektiivin kyseisen rikoksen määritelmän mukaisesti olisi edellä todetulla tavalla säädettävä rangaistavaksi sellaisen hankkeen toteuttaminen ilman toimivaltaisen viranomaisen lupaa, jonka ympäristövaikutukset on YVA-lainsäädännön mukaisesti arvioitava asiaa koskevassa menettelyssä. Rangaistavuuden tulee kattaa sekä sellaisten hankkeiden toteuttamisen ilman lupaa, jotka on määritelty YVA-direktiivin liitteessä I, että niiden hankkeiden toteuttamisen ilman lupaa, joita ei sisälly YVA-direktiivin liitteeseen I mutta jotka on kansallisesti määritetty sellaisiksi, jotka tulee arvioida direktiivin mukaisesti.

YVA-direktiivin liitteen I 24 kohdan mukaan hankkeisiin, joita tarkoitetaan 4 artiklan 1 kohdassa, kuuluvat kaikki muutokset tai laajennukset liitteessä lueteltuihin hankkeisiin, jos muutos tai laajennus itsessään vastaa liitteessä mahdollisesti vahvistettuja raja-arvoja. YVA-direktiivin liitteen II 13 kohdan mukaan hankkeisiin, joita tarkoitetaan 4 artiklan 2 kohdassa, kuuluvat a) kaikki muutokset tai laajennukset liitteessä I tai liitteessä mainittuihin sellaisiin hankkeisiin, joille on jo myönnetty lupa, jotka on jo toteutettu tai joita parhaillaan toteutetaan, jos muutoksesta tai laajennuksesta voi olla merkittävää haittaa ympäristölle (muut kuin liitteessä I mainitut muutokset ja korjaukset) sekä b) liitteessä I mainitut hankkeet, jos niiden tarkoituksena on yksinomaan tai pääasiassa uusien menetelmien tai tuotteiden kehittäminen ja testaaminen, ja jotka eivät kestä kahta vuotta kauemmin.

YVA-laki YVA-direktiivi on kansallisesti pantu täytäntöön ympäristövaikutusten arviointimenettelystä annetulla lailla (252/2017, jäljempänä). YVA-lain 2 §:n 9 kohdan mukaan luvalla tarkoitetaan viranomaisen hankkeen toteuttamiseen myöntämää lupaa ja muuta siihen rinnastettavaa päätöstä. Hankkeella tarkoitetaan YVA-lain 2 §:n 10 kohdan mukaan a) laitoksen, toiminnan ja rakennustyön toteuttamista; sekä b) muuta luonnonympäristöön ja maisemaan kajoamista sekä mineraalivarojen hyödyntämistä.

YVA-lain soveltamisalasta säädetään lain 3 §:ssä. Säännöksen 1 momentin mukaan lakia ja ympäristövaikutusten arviointimenettelyä sovelletaan hankkeisiin ja niiden muutoksiin, joilla todennäköisesti on merkittäviä ympäristövaikutuksia. Ympäristövaikutusten arviointimenettelyssä arvioitavat hankkeet ja niiden muutokset luetellaan liitteessä 1. YVA-lain liitteen 1 mukaiset hankkeet arvioidaan aina YVA-menettelyssä.

YVA-lain 3 §:n 2 momentin mukaan arviointimenettelyä sovelletaan lisäksi yksittäistapauksessa sellaiseen hankkeeseen tai jo toteutetun hankkeen muuhunkin kuin 1 momentissa tarkoitettuun muutokseen, joka todennäköisesti aiheuttaa laadultaan ja laajuudeltaan, myös eri hankkeiden yhteisvaikutukset huomioon ottaen, 1 momentissa tarkoitettujen hankkeiden vaikutuksiin rinnastettavia merkittäviä ympäristövaikutuksia. Pykälän 3 momentin mukaan päätettäessä arviointimenettelyn soveltamisesta yksittäistapauksessa on sen lisäksi, mitä 2 momentissa säädetään, otettava huomioon hankkeen ominaisuudet ja sijainti sekä vaikutusten luonne. Päätöksenteon perustana olevista tekijöistä säädetään liitteessä 2.

YVA-lain lähtökohta on, että viranomainen ei saa myöntää lupaa hankkeen toteuttamiseen ennen kuin se on saanut käyttöönsä YVA-lain mukaisen arviointiselostuksen ja perustellun päätelmän sekä valtioiden rajat ylittäviin vaikutuksiin liittyvät YVA-lain 29 §:ssä tarkoitetut kansainvälistä kuulemista koskevat asiakirjat (YVA-lain 25 §:n 2 momentti). Säännös perustuu YVA-direktiivin 2 artiklaan.

YVA-lain liite 1 sisältää kaikki YVA-direktiivin liitteen I hankkeet. Sen lisäksi YVA-lain liitteeseen 1 sisältyy joitakin muitakin hankkeita. Osa YVA-lain liitteessä 1 olevan luettelon hankkeista perustuu myös ympäristövaikutusten arviointia koskeviin kansainvälisiin sopimuksiin eli yleissopimukseen valtioiden rajat ylittävien ympäristövaikutusten arvioinnista (SopS 67/1997) ja Suomen ja Viron kahdenväliseen YVA-sopimukseen eli sopimukseen valtioiden rajat ylittävien ympäristövaikutusten arvioinnista (SopS 51/2002). Lisäksi YVA-lain liite 1 sisältää myös YVA-direktiivin liitteen II hankkeita sekä hankkeita, jotka on määritelty vain kansallisesti. Osa raja-arvoista YVA-lain liitteessä 1 on määritetty kansallisesti.

YVA-direktiivin 4 artiklan 2 kohdassa velvoitetaan jäsenvaltiot määrittämään direktiivin liitteessä II lueteltujen hankkeiden osalta YVAn tarve. Jäsenvaltiot voivat määrittää tämän tapauskohtaisesti selvittämällä tai jäsenvaltioiden asettamien raja-arvojen tai valintaperusteiden avulla. Suomessa ei ole säädetty listaa hankkeista, joihin YVA-lain 3 §:n 2 momentin mukainen yksittäistapausarviointi kohdistuu, vaan arvioinnin soveltamisalaan kuuluvat kaikki hankkeet, joilla todennäköisesti on hankeluettelon hankkeisiin rinnastettavia merkittäviä ympäristövaikutuksia. Kansallisesti YVA-lain soveltamisalaan voi siten kuulua myös muita hankkeita kuin ne hankkeet, jotka luetellaan YVA-direktiivin liitteessä I tai II.

YVA-lain liitteessä 2 säädetään lain 3 §:n 3 momentissa tarkoitetuista tekijöistä, joita käytetään päätettäessä ympäristövaikutusten arviointimenettelyn soveltamisesta 3 §:n 2 momentissa tarkoitettuun hankkeeseen. Tällaisia tekijöitä ovat hankkeen ominaisuudet (kuten hankkeen koko ja suunnitelma, yhteisvaikutus muiden olemassa olevien ja/tai hyväksyttyjen hankkeiden kanssa), hankkeen sijainti, vaikutusten luonne sekä kuuluminen tiettyjen julkisten ja yksityisten hankkeiden ympäristövaikutusten arvioinnista annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2011/92/EU liitteessä II lueteltuihin hankkeisiin.

Päätöksen arviointimenettelyn soveltamisesta 3 §:n 2 momentissa tarkoitettuun hankkeeseen tekee YVA-lain 11 §:n 1 ja 3 momentin mukaan Lupa- ja valvontavirasto tai tiettyjen hankkeiden kohdalla työ- ja elinkeinoministeriö.

YVA-lain mukaisen arviointivelvollisuuden piiristä ei ole suljettu pois mitään hanketyyppiä. Yksittäistapauksia koskevassa päätöksenteossa YVA-lain 3 §:n 2 momentin mukaisesti harkittavat hankkeet voivat olla hanketyypiltään erilaisia tai eräissä tapauksissa saman tyyppisiä mutta pienempiä kuin hankeluettelon hankkeet. Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä on korostettu YVA-direktiivin liitteiden hankemääritelmien laajaa tulkintaa (esim. liitteen II tulkinnan osalta ratkaisu C-329/17, liitteen I tulkinnan osalta ratkaisu C-2/07).

Vaikutusten merkittävyyden ja rinnastamisen arviointi on tapauskohtaista. Korkein hallinto-oikeus on tarkastellut YVA-lain 3 §:n 2 momentin soveltamista ratkaisussaan KHO 2023:106. KHO:n mukaan hankeluettelossa määritelty kokoraja kuvaa yleisellä tasolla, minkä kokoluokan hankkeiden vaikutuksia on pidettävä YVA-laissa tarkoitetusti merkittävinä myös arvioitaessa YVA-menettelyn soveltamista yksittäistapauksessa. Vaikutusten merkittävyys arvioidaan kuitenkin kussakin hankkeessa erikseen ottaen huomioon muun ohella hankkeen ominaisuudet ja sijainti, sillä kuten unionin tuomioistuimen vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee (esimerkiksi tapaus C-392/96, komissio vastaan Irlanti), myös kokoluokaltaan pienistä hankkeista voi aiheutua merkittäviksi katsottavia ympäristövaikutuksia.

Yksittäistapausarvioinnissa YVA-lain soveltamisalaan kuuluviksi hankkeiksi on katsottu muun muassa aurinkovoimalahankkeita, tuulivoimapuistohankkeita, valtatiehankkeita (tien uusi linjaus), kaivostoimintaan liittyviä rikastushiekka-altaita ja muita maa-ainestenottoon, -louhintaan, -murskaukseen ja ylijäämämaiden vastaanottoon liittyviä hankkeita, kalataloushankkeita sekä erilaisia teollisuushankkeita (akkukennotehdas, pallografiittitehdas, hukkalämmön siirtohanke). Kyse voi olla yksityisen toiminnanharjoittajan tai yksityishenkilön toteuttamasta hankkeesta, kuten isosta karjatilasta tai pellonparannushankkeesta.

Eduskunta on kesällä 2026 hyväksynyt uuden ydinenergialain (EV 110/2026 vp), joka tulee voimaan 1.1.2027. Käsillä olevassa hallituksen esityksessä viitataan uuteen ydinenergialakiin, jolla tarkoitetaan mainittua uutta ydinenergialakia. Samassa yhteydessä on kumottu vanha ydinenergialaki (990/1987).

Kansallisesti YVA-laissa tarkoitettuja hankkeita koskevaa lupasääntelyä sisältyy ilmailulakiin (864/2014), kaivoslakiin (621/2011), lakiin eräiden ympäristön käyttöön vaikuttavien hankkeiden lunastusluvasta (768/2004), lakiin kiinteän omaisuuden ja erityisten oikeuksien lunastuksesta (603/1977), lakiin vaarallisten kemikaalien ja räjähteiden käsittelyn turvallisuudesta (390/2005), maa-aineslakiin (555/1981), lakiin liikennejärjestelmästä ja maanteistä (503/2005), ratalakiin (110/2007), rakentamislakiin (751/2023), vesilakiin (587/2011), uuteen ydinenergialakiin (775/2026)sekä ympäristönsuojelulakiin (527/2014). Näillä säädöksillä on täytäntöönpantu YVA-direktiiviin sisältyvä velvoite hankkeiden luvanvaraisuuden osalta. Näiden säädösten mukaisia lupia ja suunnitelmia voidaan pitää YVA-laissa tarkoitettuina viranomaisen hankkeen toteuttamiseen myöntäminä lupina tai muina siihen rinnastettavina päätöksinä (YVA-lain 2 §:n 9 kohta).

Ilmailulaissa säädetyn lentopaikan tai muun ilmailua palvelevan alueen rakentaminen edellyttää rakentamislupaa (ilmailulain 79 §), ja rakentamisluvan edellytyksenä on ympäristönsuojelulain edellyttämä ympäristölupa (ilmailulain 81 §). Myös sellaisen uuden ydinenergialain mukaisen hankkeen toteuttaminen, jossa muutetaan ympäristöä ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan e alakohdan mukaisella tavalla, edellyttää rakentamislain 42 §:n mukaista rakentamislupaa ja ympäristönsuojelulain mukaista ympäristölupaa (ympäristönsuojelulain liite 1, taulukko 2, kohdan 3 alakohta b) sekä mahdollisesti myös vesilain mukaista lupaa. Hankkeen toteuttaminen ilman rakentamislaissa tai ympäristönsuojelulaissa edellytettyä lupaa tulee siten kattaneeksi myös ilmailulain ja uuden ydinenergialain mukaisten hankkeiden toteuttamisen ilman lupaa sellaisten hankkeiden kohdalla, jotka aiheuttavat tai ovat omiaan aiheuttamaan ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan e alakohdassa tarkoitetun huomattavan vahingon.

Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan e alakohdan mukaiseen rikoksen määritelmään sisältyy edellytys siitä, että teko aiheuttaa tai on omiaan aiheuttamaan huomattavaa vahinkoa ilman tai maaperän laadulle tai veden laadulle tai tilalle tai huomattavaa vahinkoa ekosysteemille, eläimille tai kasveille. Direktiivin johdanto-osan kappale 29 huomioiden hankkeen toteuttamisessa voidaan katsoa olevan kyse ympäristön muuttamiseen ryhtymisestä. Tällaisessa menettelyssä ympäristöä voidaan mainitulla tavalla vaarantaa tai vahingoittaa ensinnäkin päästämällä ainetta luvan vastaisesti ympäristöön. Kyse voi olla myös muunlaisesta ilman lupaa tapahtuvasta konkreettisesta ympäristön muuttamiseen ryhtymisestä esimerkiksi kaivamalla, louhimalla tai puita kaatamalla.

Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan rangaistavaa on tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta saattaa, päästää tai jättää ympäristöön esine, ainetta, säteilyä tai muuta sellaista lain tai sen nojalla annetun säännöksen taikka yleisen tai yksittäistapausta koskevan määräyksen vastaisesti taikka ilman laissa edellytettyä lupaa tai lupaehtojen vastaisesti siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle. Rangaistus ympäristön turmelemisesta on sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta. Mainittu säännös kattaa ilman lupaa tapahtuvan aineen päästämisen ympäristöön siten, että aiheutuu vähintään säännöksen mukainen abstrakti vaara ympäristölle tai terveydelle. Sikäli kuin ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan e alakohdassa tarkoitetun hankkeen toteuttamisessa esimerkiksi päästetään laittomasti ainetta ympäristöön siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle, menettely voi tulla rangaistavaksi ympäristön turmelemisena rikoslain 48:1.1:n 1 kohdan mukaan. Ympäristön muuttamiseen ryhtyminen siten, että ympäristöön päästetään esimerkiksi haitallista ainetta ilman ympäristönsuojelulain edellyttämää lupaa, on todetulla tavalla säädetty rangaistavaksi rikoslaissa.

Rikoslain 48 luvun 1 §:n 3 momentin mukaisesti ympäristön turmelemisesta tuomitaan myös se, joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta ryhtyy muuten kuin 1 momentissa tarkoitetulla tavalla muuttamaan ympäristöä vastoin 1) alueidenkäyttölakia (132/1999), 2) rakentamislakia (751/2023), 3) vesilakia (587/2011), 4) maa-aineslakia (555/1981), 5) Saimaan ja Vuoksen juoksutussääntöä taikka 6) näiden nojalla annettua säännöstä, yleistä tai yksittäistapausta koskevaa määräystä taikka kaavaa tai lupaa siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vakavuudeltaan ympäristön pilaantumiseen rinnastettavaa muuttumista. Kuten edellä on tuotu esiin, mainittua säännöstä on ehdotettu muutettavaksi hallituksen esityksessä HE 70/2026 vp. Mainitun säännöksen mukaisesti rangaistavaa on ympäristön muuttamiseen ryhtyminen esimerkiksi vastoin rakentamislakia, vesilakia tai maa-aineslakia siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vakavuudeltaan ympäristön pilaantumiseen rinnastettavaa muuttumista. Vastoin lakia toimimisen voi katsoa sisältävän ilman lupaa toimimisen silloin, kun tietyn toiminnan edellytyksenä on kyseisen lain mukainen lupa toiminnalle. Ympäristön muuttamiseen ryhtyminen ilman lupaa on siten säädetty ympäristön turmelemisena rangaistavaksi, kun kyse on esimerkiksi ilman rakentamislaissa tai vesilaissa edellytettyä lupaa toimimisesta ja teko aiheuttaa pykälässä tarkoitetun abstraktin vaaran ympäristölle.

Rikoslain 48 luvun 2 §:ssä on säädetty rangaistavaksi törkeä ympäristön turmeleminen, josta säädetty rangaistusasteikko on vankeutta vähintään neljä kuukautta ja enintään kuusi vuotta. Lisäksi rikoslain 48 luvun 3 §:ssä on ympäristörikkomusta koskeva säännös. Pykälän 1 momentin mukaan, jos ympäristön turmeleminen, huomioon ottaen ympäristölle tai terveydelle aiheutetun vaaran tai vahingon vähäisyys taikka muut rikokseen liittyvät seikat, on kokonaisuutena arvostellen vähäinen, rikoksentekijä on tuomittava ympäristörikkomuksesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi. Lisäksi 3 §:n 3 momentin mukaan ympäristörikkomuksesta tuomitaan se, joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta laiminlyö ympäristönsuojelulain 27–29 §:ssä tarkoitetun velvollisuuden hakea ympäristölupaa, jollei teko ole ympäristön turmelemisena rangaistava. Ympäristörikkomuksen enimmäisrangaistus on kuusi kuukautta vankeutta.

Ilman laissa edellytettyä lupaa toimiminen on säädetty rangaistavaksi myös osassa niistä säädöksistä, joihin sisältyy YVA-laissa tarkoitettuja hankkeita koskevaa lupasääntelyä. Aineelliseen lainsäädäntöön sisältyvissä rangaistussäännöksissä rangaistusuhkana on sakkorangaistus, jolloin säännökset eivät täytä ympäristörikosdirektiivin 5 artiklan d kohdan mukaisia velvoitteita enimmäisrangaistuksen vähimmäistasosta. Niistä säädöksistä, joihin sisältyy YVA-laissa tarkoitettuja hankkeita koskevaa lupasääntelyä, ympäristön muuttamiseen ryhtyminen ilman lupaa on rikoslaissa säädetty rangaistavaksi edellä todetulla tavalla vain rakentamislain, vesilain ja maa-aineslain osalta (rikoslain 48 luvun 1 §:n 3 momentti).

Vesilain 16 luvun 2 §:n 1 kohdan mukaan, joka tahallaan tai huolimattomuudesta ryhtyy 3 luvun 2 tai 3 §:ssä taikka 5 luvun 3 §:ssä tarkoitettuun hankkeeseen ilman lupaviranomaisen myöntämää lupaa on tuomittava, jollei teosta ole muualla laissa säädetty ankarampaa rangaistusta, vesilain luparikkomuksesta sakkoon. Vesilain 3 luvun 2 §:ssä säädetään vesitaloushankkeen yleisestä luvanvaraisuudesta ja 3 §:ssä aina luvanvaraisista vesitaloushankkeista. Vesilain 5 luvun 3 §:ssä säädetään ojituksen luvanvaraisuudesta. Vesilain luparikkomuksena ei ole säädetty rangaistavaksi esimerkiksi vesilain 4 luvun säännösten vastaista menettelyä, eli ilman lupaa toimimisen rangaistavuus ei kata kaikkea vesilain mukaisesti luvanvaraista menettelyä.

Rakentamislain 152 §:ssä on rangaistussäännös. Pykälän 1 kohdan mukaan, joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta aloittaa lupaa edellyttävän rakentamisen tai ryhtyy muuhun toimenpiteeseen ilman 42, 53 tai 55 §:ssä tarkoitettua lupaa on tuomittava, jollei teko ole rangaistava rikoslain 48 luvun 1–4 §:n mukaisena ympäristön turmelemisena, törkeänä ympäristön turmelemisena, ympäristörikkomuksena tai tuottamuksellisena ympäristörikoksena tai 6 §:ssä tarkoitettuna rakennussuojelurikoksena, rakennusrikkomuksesta sakkoon. Rakentamislain 42 §:ssä säädetään uuden rakennuksen ja rakennuksen rakentamiseen verrattavissa olevan korjaus- ja muutostyön sekä rakennuksen laajentamiseen tai sen kerrosalaan laskettavan tilan lisäämiseen edellytettävästä rakentamisluvasta. Lain 53 §:ssä säädetään maisematyöluvasta ja 55 §:ssä rakennuksen purkamisluvasta.

Vaarallisten kemikaalien ja räjähteiden käsittelyn turvallisuudesta annetun lain 125 §:n 2 kohdan mukaan räjähdesäännösten rikkomisena rangaistavaa on tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoa mainitun lain tai sen nojalla annetun säännöksen vastaisesti 23, 37, 58, 58 a tai 58 b §:ssä säädettyä lupavelvollisuutta taikka 33 §:ssä säädettyä varastoalueen vahvistamisvelvollisuutta. Rangaistus räjähdesäännösten rikkomisesta on sakkoa. Lain 23 §:ssä säädetään luvanvaraisuudesta. Säännöksen 1 momentin mukaan vaarallisen kemikaalin laajamittaista teollista käsittelyä ja varastointia saa harjoittaa vain Turvallisuus- ja kemikaaliviraston luvalla. Lain 58 §:ssä säädetään räjähteiden valmistuksen ja varastoinnin luvanvaraisuudesta.

Maa-aineslain 17 §:ssä on rangaistussäännös. Pykälän 1 momentin mukaan rangaistus vastoin tätä lakia tai sen nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä tehdystä ympäristön turmelemisesta säädetään rikoslain 48 luvun 1–4 §:ssä. Pykälän 2 momentin mukaan, joka muulla kuin 1 momentissa tarkoitetulla tavalla tahallaan tai huolimattomuudesta ryhtyy ilman tämän lain mukaan vaadittavaa lupaa tai luvan vastaisesti ottamaan aineksia, laiminlyö luvassa määrätyt velvollisuutensa tai muutoin ottaa aineksia vastoin tämän lain säännöksiä, on tuomittava maa-ainesrikkomuksesta sakkoon.

Kaivoslain 160 §:ään sisältyy rangaistussäännös. Pykälän 1 momentin 1 kohdan mukaisesti kaivossäännösten rikkomisesta rangaistaan, jollei teosta muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta, sitä, joka tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoo lain 9–11, 15–18, 22–24, 26, 29, 143–145, 150 tai 168 §:ssä säädettyä velvollisuutta, kieltoa tai rajoitusta. Lain 16 §:ssä säädetään kaivostoiminnan luvanvaraisuudesta.

Eräiden ympäristön käyttöön vaikuttavien hankkeiden lunastusluvasta annettuun lakiin, kiinteän omaisuuden ja erityisten oikeuksien lunastuksesta annettuun lakiin, lakiin liikennejärjestelmästä ja maanteistä tai ratalakiin ei sisälly asiaa koskevia rangaistussäännöksiä.

Rikoslain 44 luvun 10 §:ssä säädetään ydinenergian käyttörikoksesta. Pykälää on äskettäin muutettu ydinenergialain kokonaisuudistuksen yhteydessä (laki 777/2026; ks. HE 24/2026 vp). Lakimuutos tulee voimaan 1.1.2027. Muutetun pykälän 1 kohdan mukaisesti ydinenergian käyttörikoksena rangaistavaa on tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta 1) ilman ydinenergialain 303 §:ssä edellytettyä käyttölupaa tai lupapäätöksessä annettujen määräysten vastaisesti käyttää ydinvoimalaitosta taikka käynnistää se uudelleen ilman 136 §:n 2 momentissa tarkoitettua tarkastusta. Muutetun pykälän 2 kohdan mukaisesti rangaistavaa olisi muutoin kuin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla ilman ydinenergialain 30 tai 34 luvussa edellytettyä lupaa tai lupapäätöksessä annettujen määräysten vastaisesti ryhtyä rakentamaan ydinlaitosta tai ydinaineen talteenottolaitosta, ottaa se käyttöön tai käyttää sitä tai poistaa se käytöstä siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vaaraa toisen hengelle tai terveydelle tai muuta kuin vähäistä haittaa Suomea sitovissa ydinalan kansainvälisissä sopimuksissa edellytetylle ydinenergian käytön valvonnalle taikka siitä on vaaraa toisen omaisuudelle.

Edellä todetulla tavalla rikoslain säännökset eivät kaikilta osin kata menettelyä, jossa hankkeen toteuttamiseen eli ympäristön muuttamiseen hankkeen toteuttamiseksi ryhdytään ilman niiden säädösten mukaista lupaa, joihin sisältyy YVA-laissa tarkoitettuja hankkeita koskevaa lupasääntelyä siten, että teko on omiaan aiheuttamaan direktiivin 3 artiklan 2 kohdan e alakohdan mukaisen vahingon. Rikoslain sääntelyä olisi näin ollen tarpeen täydentää.

Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan mukaan rangaistavaksi tulee säätää laiton ja tahallinen jätteen keräys, kuljetus tai käsittely, tällaisten toimien valvonta ja loppusijoituspaikkojen jälkihoito, mukaan lukien kauppiaana tai välittäjänä toteutetut toimet, kun tällainen menettely i) koskee Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2008/98/EY 3 artiklan 2 kohdassa määriteltyä vaarallista jätettä ja se koskee muuta kuin merkityksetöntä määrää tällaista jätettä; tai ii) koskee muuta kuin i alakohdassa tarkoitettua jätettä ja aiheuttaa tai on omiaan aiheuttamaan kuoleman tai vakavan vamman ihmiselle tai huomattavaa vahinkoa ilman, maaperän tai veden laadulle tai huomattavaa vahinkoa ekosysteemille, eläimille tai kasveille.

Alakohtaa selitetään direktiivin johdanto-osan kappaleessa 18. Sen mukaan jätteen laiton keräys, kuljetus ja käsittely sekä tällaisten toimien valvonnan ja loppusijoituspaikkojen jälkihoidon puuttuminen, mukaan lukien kauppiaana tai välittäjänä toteutetut toimet, voivat aiheuttaa tuhoisia vaikutuksia ympäristölle ja ihmisten terveydelle. Tällaisia vaikutuksia voi aiheuttaa laiton menettely, joka koskee lääkkeistä, narkoottisista aineista, mukaan lukien narkoottisten aineiden valmistuksessa käytettävät ainesosat, peräisin olevaa haitallista jätettä, kemikaaleja, jätettä, joka sisältää happoja tai emäksiä, tai jätettä, joka sisältää myrkkyjä, raskasmetalleja, öljyä, rasvaa, sähkö- ja elektroniikkalaiteromua, romuajoneuvoja tai muovijätettä. Jäsenvaltioiden olisi sen vuoksi varmistettava, että laiton jätehuolto on rikos, kun tällainen menettely koskee muuta kuin merkityksetöntä määrää haitallista jätettä tai se koskee muuta jätettä ja tällainen muu jäte aiheuttaa tai on omiaan aiheuttamaan huomattavaa vahinkoa ympäristölle tai ihmisten terveydelle.

Vuoden 2008 ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan b kohtaan sisältyy pääosin uuden ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan ii alakohtaa vastaava kriminalisointivelvoite. Vanhaan ympäristörikosdirektiivin ei sen sijaan sisälly uuden direktiivin 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan i alakohtaa vastaavaa, vaarallista jätettä koskevaa kriminalisointivelvoitetta, eli näiltä osin uuteen ympäristörikosdirektiiviin sisältyy uusi kriminalisointivelvoite.

Direktiivin 3 artiklan 4 kohdan mukaan 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan mukaisten tekojen kohdalla törkeästä huolimattomuudesta tehdyn teon on oltava rangaistava. Edelleen 4 artiklan 2 kohta edellyttää, että tahallisen rikoksen yritys on rangaistava.

Direktiivin 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan mukaan tahallisen rikoksen enimmäisrangaistuksen on oltava vähintään viisi vuotta vankeutta. Direktiivin 5 artiklan 2 kohdan a ja c alakohtien mukaisten velvoitteiden osalta viitataan 3 artiklan 2 kohdan a alakohdan tarkastelun yhteydessä todettuun (jakso 3.3.2.2.1).

Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan mukaisen menettelyn tulee artiklan johdantolauseen mukaisesti olla laitonta. Direktiivistä ei käy ilmi, missä Euroopan unionin antamissa säädöksissä säädetään direktiivissä tarkoitetulla tavalla jätteen käsittelystä, keräyksestä tai kuljetuksesta tai tällaisten toimien valvonnasta ja loppusijoituspaikkojen jälkihoidosta, mukaan lukien kauppiaana tai välittäjänä toteutetut toimet. Sitä, minkä aineelliseen lainsäädäntöön kuuluvien säädösten mukaisesti laittoman menettelyn ala määrittyy, ei näin ollen määritellä direktiivissä.

jätedirektiivi Keskeinen jätteiden käsittelyä ja jätehuoltoa koskeva Euroopan unionin antama säädös on Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2008/98/EY jätteistä ja tiettyjen direktiivien kumoamisesta (jäljempänä), johon viitataan ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan i alakohdassa vaarallisten jätteen käsitteen osalta.

Jätedirektiiviin sisältyvän määritelmän mukaan jätteen käsittelyllä tarkoitetaan hyödyntämis- tai loppukäsittelytoimia, mukaan lukien hyödyntämisen tai loppukäsittelyn valmistelu (3 artiklan 14 kohta). Jätteen käsittelyssä voidaan katsoa olevan kyse konkreettisista jätteen käsittelytoimista, joissa fyysisesti käsitellään jätettä, myös siltä osin kuin kyse on jätteen hyödyntämisen tai loppukäsittelyn valmistelutoimista. Esimerkiksi velvollisuus laatia jätehuoltosuunnitelma ei siten kuulu jätteen käsittelyn määritelmän piiriin. Jätedirektiivin mukaan keräyksellä tarkoitetaan jätteen kokoamista, mukaan lukien jätteen alustava lajittelu ja alustava varastointi sen kuljettamiseksi jätteenkäsittelylaitokseen (3 artiklan 10 kohta). Myös jätteen keräämisen ja kuljettamisen osalta sääntelyn lähtökohdaksi voidaan ottaa vastaavalla tavalla konkreettiset, fyysistä jätteen keräämistä tai kuljetusta tarkoittavat toimet. Jätteiden rajat ylittävien siirtojen ei sen sijaan katsota kuuluvan jätteen kuljetuksen käsitteen piiriin. Jätteiden siirtoa koskee erikseen direktiivin 3 artiklan 2 kohdan g alakohta.

Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan mukaan rangaistavaa tulee olla jätteen keräys-, kuljetus- ja käsittelytoimien valvonta ja loppusijoituspaikkojen jälkihoito, mukaan lukien kauppiaana tai välittäjänä toteutetut toimet. Ilmaisulla viitataan jätehuoltoon (jätedirektiivin 3 artiklan 9 kohta). Direktiivissä käytetty ilmaisu ”jätteen keräys-, kuljetus- ja käsittelytoimien valvonta” viittaa toiminnanharjoittajien omaan toimintansa valvontaan eli jätelain käsitteistön mukaan tarkkailuun eikä viranomaisen harjoittamaan valvontaan. Ympäristörikosdirektiivin englanninkielisessä versiossa käytetty termi on ”supervision”, ja jätedirektiivissä sama termi on suomeksi käännetty ”tarkkailuksi”.

Jätteiden käsittelyä, kuljetusta tai keräystä tai tällaisten toimien valvontaa ja loppusijoituspaikkojen jälkihoitoa, mukaan lukien kauppiaana tai välittäjänä toteutetut toimet, koskevaa sääntelyä on tunnistettu sisältyväksi jätedirektiivin ohella seuraaviin direktiiveihin:

Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2000/53/EY romuajoneuvoista

Neuvoston direktiivi 1999/31/EY kaatopaikoista

Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2012/19/EU sähkö- ja elektroniikkalaiteromusta

kaivannaisjätedirektiivi Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2006/21/EY kaivannaisteollisuuden jätehuollosta ja direktiivin 2004/35/EY muuttamisesta (jäljempänä myös)

Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2019/904 tiettyjen muovituotteiden ympäristövaikutuksen vähentämisestä

Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2019/883 aluksilta peräisin olevan jätteen toimittamiseen tarkoitetuista satamassa olevista vastaanottolaitteista, direktiivin 2010/65/EU muuttamisesta ja direktiivin 2000/59/EY kumoamisesta (alusjätedirektiivi)

VAK-direktiivi Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2008/68/EY vaarallisten aineiden sisämaankuljetuksista (jäljempänä myös).

säteilyturvallisuusdirektiivi

ydinjätedirektiivi

Lisäksi radioaktiivisten jätteiden ja ydinjätteiden käsittelyä tai kuljetusta koskevaa sääntelyä sisältyy neuvoston direktiiviin 2013/59/EURATOM turvallisuutta koskevien perusnormien vahvistamisesta ionisoivasta säteilystä aiheutuvilta vaaroilta suojelemiseksi ja direktiivien 89/618/Euratom, 90/641/Euratom, 96/29/Euratom, 97/43/Euratom ja 2003/122/Euratom kumoamisesta (jäljempänä myös) sekä neuvoston direktiiviin 2011/70/Euratom yhteisön kehyksen perustamisesta käytetyn ydinpolttoaineen ja radioaktiivisen jätteen vastuullista ja turvallista huoltoa varten (jäljempänä myös). Radioaktiivisten aineiden ja radioaktiivisen materiaalin laitonta käsittelyä ja kuljetusta koskee erikseen ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan l alakohta.

Jätteen käsittelystä, keräyksestä tai kuljetuksesta tai tällaisten toimien valvonnasta tai loppusijoituspaikkojen jälkihoidosta säädetään ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan kannalta merkityksellisellä tavalla lisäksi seuraavissa Euroopan unionin antamissa asetuksissa:

elohopea-asetus Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) 2017/852 elohopeasta ja asetuksen (EY) N:o 1102/2008 kumoamisesta (jäljempänä myös),

Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) 2019/1021 pysyvistä orgaanisista yhdisteistä (POP-asetus),

otsoniasetus Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) 2024/590 otsonikerrosta heikentävistä aineista ja asetuksen (EY) N:o 1005/2009 kumoamisesta (jäljempänä myös),

F-kaasuasetus Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) 2024/573 fluoratuista kasvihuonekaasuista, direktiivin (EU) 2019/1937 muuttamisesta ja asetuksen (EU) N:o 517/2014 kumoamisesta (jäljempänä myös) sekä

Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) 2023/1542 akuista ja paristoista ja jäteakuista ja -paristoista, direktiivin 2008/98/EY ja asetuksen (EU) 2019/1020 muuttamisesta sekä direktiivin 2006/66/EY kumoamisesta (akkuasetus).

Edellä mainitun Euroopan unionin jätteitä koskevan lainsäädännön täytäntöönpanossa keskeinen kansallinen säädös on jätelaki. Jätteiden käsittelyä, kuljetusta tai keräämistä koskevaa sääntelyä sisältyy myös esimerkiksi jätelain nojalla annettuihin säännöksiin ja määräyksiin. Lisäksi mainittua sääntelyä sisältyy jätelain ohella lisäksi joihinkin muihin kansallisiin lakeihin ja näiden säädösten nojalla annettuihin säännöksiin tai määräyksiin. Seuraavassa tarkastellaan jätteiden käsittelyn, keräämisen ja kuljettamisen kannalta keskeistä aineellista sääntelyä ja siihen sisältyviä rangaistussäännöksiä. Rikoslain rangaistussääntelyä tarkastellaan erikseen jäljempänä.

Jätelakiin sisältyvät jätteen käsittelyn ja keräyksen määritelmät. Jätteen keräyksellä tarkoitetaan jätelain 6 §:n 1 momentin 17 kohdan mukaisesti jätteen kokoamista kiinteistön haltijan, kunnan, tuottajan, jakelijan tai muun järjestämään vastaanottopaikkaan omatoimista käsittelyä varten tai jätteen kuljettamiseksi käsittelyyn, mukaan lukien jätteen alustava lajittelu ja tilapäinen varastointi. Jätteen käsittelyllä puolestaan tarkoitetaan jätelain 6 §:n 1 momentin 27 kohdan mukaisesti jätteen hyödyntämistä tai loppukäsittelyä, mukaan lukien hyödyntämisen tai loppukäsittelyn valmistelu. Jätteen hyödyntämisen määritelmä sisältyy jätelain 6 §:n 1 momentin 23 kohtaan. Sen mukaisesti jätteen hyödyntämisellä tarkoitetaan toimintaa, jonka ensisijaisena tuloksena jäte käytetään hyödyksi tuotantolaitoksessa tai muualla taloudessa siten, että sillä korvataan kyseiseen tarkoitukseen muutoin käytettäviä aineita tai esineitä, mukaan lukien jätteen valmistelu tällaista tarkoitusta varten. Jätteen loppukäsittelyllä puolestaan tarkoitetaan jätelain 6 §:n 1 momentin 26 kohdan mukaisesti jätteen sijoittamista kaatopaikalle, polttoa ilman energian talteenottoa tai muuta näihin rinnastettavaa toimintaa, joka ei ole jätteen hyödyntämistä, vaikka toiminnan toissijaisena seurauksena on jätteen sisältämän aineen tai energian hyödyntäminen, mukaan lukien jätteen valmistelu loppukäsittelyä varten.

Jätelakiin ja sen nojalla annettuihin säännöksiin sisältyy etenkin jätteen käsittelyn ja keräämisen kannalta keskeisiä kieltoja ja velvollisuuksia. Jätelaissa säädetään muun muassa kiellosta hylätä tai käsitellä jätettä hallitsemattomasti (13 §:n 1 momentti), kiellosta polttaa tai sijoittaa kaatopaikalle uudelleenkäytön valmistelua tai kierrätystä varten erilliskerättyä jätettä (15 a §), velvollisuudesta varmistaa hyödynnettävän jätteen laatu (15 b §) sekä vaarallisen jätteen sekoittamiskiellosta (17 § 1 momentti). Näiden keskeisten kieltojen rikkominen ja velvollisuuksien vastainen menettely on säädetty rangaistavaksi jätelain 147 §:n 2 momentissa.

Ympäristöministeriössä on meneillään hanke, jossa muutetaan voimassa oleva jätelaki kiertotalouslaiksi (YM030:00/2024). Kiertotalouslakityöryhmän ehdotukset jäte- ja kiertotalouslainsäännön kehittämiseksi toteutetaan vaiheittain kahdessa lainsäädäntöhankkeessa. Jätteen kierrätystä edistävät ja polttoa hillitsevät muutokset voimassa olevaan jätelakiin toteutetaan syyskaudella 2026 annettavalla hallituksen esityksellä. Jätelain kokonaisuudistus eli kiertotalouslain säätäminen on tarkoitus toteuttaa ensi hallituskaudella annettavalla hallituksen esityksellä. Osana kiertotalouslakia toteutetaan seuraamusjärjestelmää koskeva uudistus.

jätteensiirtoasetus

aluskierrätysasetus

Jätelain 147 §:n 2 momentissa on säädetty rangaistavaksi myös tietyt Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2024/1157 jätteiden siirroista sekä asetusten (EU) N:o 1257/2013 ja (EU) 2020/1056 muuttamisesta ja asetuksen (EY) N:o 1013/2006 kumoamisesta (jäljempänä), elohopea-asetuksen ja aluskierrätyksestä sekä asetuksen (EY) N:o 1013/2006 ja direktiivin 2009/16/EY muuttamisesta annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 1257/2013 (jäljempänä) vastaiset menettelyt.

Jätelakiin sisältyy lakia alemman asteista sääntelyä koskevia valtuutussäännöksiä. Esimerkiksi jätelain 14 §:n 1 momentin mukaisesti valtioneuvoston asetuksella voidaan antaa tarkempia säännöksiä: 1) jätteiden keräystä, kuljetusta, pakkaamista ja merkintöjä koskevista vaatimuksista; 2) käsittelylaitokseen tai -paikkaan vastaanotettavaa jätettä koskevista vaatimuksista tai rajoituksista taikka kiellosta toimittaa jätettä käsittelylaitokseen tai -paikkaan; 3) käsittelylaitoksen tai -paikan käytöstä ja hoitamisesta sekä sen sijoittumisen edellytyksistä ja toiminnan lopettamisen jälkeisistä toimista; 4) käsittelylaitoksen tai -paikan rakenteista; 5) käsittelyssä syntyvän jätteen laadusta, käytöstä ja jätehuoltoa koskevista vaatimuksista; 6) muista näihin rinnastettavista toimista lain 13 §:n 2 momentissa säädettyjen velvollisuuksien täyttämiseksi.

Jätelain 147 §:n 2 momentin 20 kohdassa on säädetty rangaistavaksi jätelain 8 §:n 3 momentin, 10 §:n, 12 §:n 3 momentin, 14 §:n, 15 §:n 3 momentin, 16 §:n 3 momentin tai 49 §:n 1 momentin nojalla annetussa valtioneuvoston asetuksessa säädetyn rajoituksen, kiellon, vaatimuksen, määräyksen tai velvollisuuden rikkominen tai laiminlyöminen tahallaan tai huolimattomuudesta.

Jätelain nojalla on annettu useita valtioneuvoston asetuksia. Jätelain nojalla on annettu esimerkiksi valtioneuvoston asetus jätteistä (978/2021). Asetukseen sisältyy jätteiden käsittelyä, keräämistä ja kuljettamista koskevia säännöksiä. Toinen keskeinen jätelain sekä kumotun ympäristönsuojelulain (86/2000) nojalla annettu säädös on valtioneuvoston asetus kaatopaikoista (331/2013), jonka 7 lukuun sisältyy jätehuollon seurannan ja tarkkailun kannalta olennaista sääntelyä.

Jätelain nojalla viranomainen voi myös antaa jätteiden käsittelyä tai keräämistä koskevia määräyksiä. Esimerkiksi jätelain 91 §:n nojalla kunta voi antaa jätelain täytäntöön panemiseksi tarpeellisia paikallisista oloista johtuvia, kuntaa tai sen osaa koskevia yleisiä määräyksiä säännöksen mukaisista seikoista. Jätelain 126 §:ssä säädetään rikkomuksen tai laiminlyönnin oikaisemisesta. Pykälän 1 momentin mukaan valvontaviranomainen voi 1) kieltää sitä, joka rikkoo tätä lakia taikka sen nojalla annettua asetusta tai määräystä taikka jätteensiirtoasetusta, elohopea-asetusta taikka akkuasetusta tai niiden nojalla annettuja säännöksiä, jatkamasta tai toistamasta säännösten tai määräysten vastaista menettelyä tai määrätä asianomaisen täyttämään muulla tavoin velvollisuutensa; 2) määrätä 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla menetellyt palauttamaan ympäristö ennalleen tai poistamaan rikkomuksesta aiheutunut haitta; 3) määrätä jätettä tai tuotetta koskevista väliaikaisista toimista, kuten jätteen tai tuotteen asianmukaisesta varastoinnista tai säilyttämisestä, jätekuorman purkamisen kieltämisestä, jätteen palauttamisesta alkuperäiseen paikkaan tai muista vastaavista toimista, jotka ovat tarpeen 1 kohdassa tarkoitetussa tilanteessa.

Mainittujen jätelain säännösten vastainen menettely on säädetty rangaistavaksi jätelain rikkomisena jätelain 147 §:n 2 momentissa. Säännöksen 19 kohdan mukaisesti rangaistavaa on tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoa tai laiminlyödä jätelain 91 §:n, 96 §:n 2 momentin, 103 §:n 2 momentin, 125 §:n, 126 §:n 1 momentin taikka 127 tai 128 §:n perusteella annettua kieltoa tai määräystä.

Jätedirektiivin 23 artiklaan sisältyy jätteiden käsittelyn luvanvaraisuutta koskeva velvoite. Artiklan 1 kohdan mukaisesti jäsenvaltioiden on edellytettävä, että kaikilla laitoksilla tai yrityksillä, jotka aikovat käsitellä jätettä, on toimivaltaisen viranomaisen myöntämä lupa.

Jätteiden ammattimaisen tai laitosmaisen käsittelyn luvanvaraisuudesta säädetään kansallisesti ympäristönsuojelulaissa (luku 4 ja liitteen 1 kohta 13). Jätteistä ja jätteiden käsittelystä voidaan muutoinkin määrätä ympäristönsuojelulain mukaisessa ympäristöluvassa tai ympäristönsuojelulain 115 a–115 d §:n mukaisessa ilmoituspäätöksessä. Ympäristöluvassa on ympäristönsuojelulain 58 §:n 1 momentin mukaan annettava tarpeelliset määräykset jätteistä ja jätehuollosta jätelain ja sen nojalla annettujen säännösten noudattamiseksi. Pykälän 2 momentin mukaan jätteen käsittelyä koskeva ympäristölupa voidaan rajoittaa tietynlaisen jätteen käsittelyyn.

Ympäristönsuojelulain mukaiseen ympäristölupaan voi lisäksi sisältyä määräyksiä jätehuollon seurannasta ja tarkkailusta. Ympäristönsuojelulain 62 §:ssä säädetään seuranta- ja tarkkailumääräyksistä. Pykälän 1 momentin mukaan ympäristöluvassa on annettava tarpeelliset määräykset päästöjen ja toiminnan tarkkailusta sekä toiminnan vaikutusten ja toiminnan lopettamisen jälkeisen ympäristön tilan tarkkailusta. Luvassa on säännöksen mukaan lisäksi annettava tarpeelliset määräykset jätelain 120 §:ssä säädetystä jätehuollon seurannasta ja tarkkailusta sekä jätteen käsittelyn seuranta- ja tarkkailusuunnitelmasta ja sen noudattamisesta. Toiminnan jätekirjanpitoon sisällytettyjen tietojen toimittamisesta valvontaviranomaiselle tai tämän ylläpitämään tietojärjestelmään voidaan säätää jätelain 118 a tai 119 §:n nojalla annetussa valtioneuvoston asetuksessa.

Edelleen ympäristönsuojelulain 113 §:ssä säädetään kaivannaisjätettä koskevista määräyksistä. Pykälän 1 momentin mukaan kaivannaistoimintaa koskevassa ympäristöluvassa tai 119 §:n mukaisen ilmoituksen johdosta annettavassa päätöksessä on annettava tarpeelliset määräykset kaivannaisjätteestä sekä toimintaa koskevasta kaivannaisjätteen jätehuoltosuunnitelmasta ja sen noudattamisesta. Pykälän 2 momentin mukaan kaivannaisjätteen jätealueen luvassa on annettava tarpeelliset määräykset jätealueen perustamisesta, hoidosta, käytöstä poistamisesta ja jälkihoidosta sekä määräykset suuronnettomuuden vaaraa aiheuttavan kaivannaisjätteen jätealueen sisäisestä pelastussuunnitelmasta.

Ympäristönsuojelulain 225 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaisesti rangaistavaa on tahallaan tai huolimattomuudesta laiminlyödä ympäristöluvan lupamääräyksen mukainen velvollisuus tai ilmoituspäätökseen perustuva velvollisuus.

Edellä mainitulla tavalla ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan mukaan rangaistavaa tulee olla jätteen keräys-, kuljetus- ja käsittelytoimien valvonta ja loppusijoituspaikkojen jälkihoito, mukaan lukien kauppiaana tai välittäjänä toteutetut toimet, millä viitataan jätehuoltoon. Jätelain 6 §:n 1 momentin 16 kohdassa määritellään jätehuolto. Käsitteellä tarkoitetaan jätteen keräystä, kuljetusta, hyödyntämistä ja loppukäsittelyä, mukaan lukien tällaisen toiminnan tarkkailu ja seuranta sekä loppukäsittelypaikkojen jälkihoito ja toiminta välittäjänä. Jätelain 28 §:ssä säädetään jätehuollon haltijaa ja kiinteistön haltijaa koskevasta jätehuollon järjestämisvelvollisuudesta ja 32 §:ssä kunnan velvollisuudesta järjestää jätehuolto. Jätelain 46 §:ssä säädetään tuottajan vastuusta jätehuollosta ja sen kustannuksista.

Jätelain 147 §:n 2 momentin 6 kohdassa säädetään rangaistavaksi tahallaan tai huolimattomuudesta laiminlyödä lain 28 §:n mukainen jätehuollon järjestämisvelvollisuus, ja pykälän 2 momentin 13 kohdassa rangaistavuus koskee lain 46 §:n mukaisen jätehuollon järjestämisvelvollisuuden laiminlyöntiä.

Jätteiden käsittelyä, keräystä ja kuljetusta koskevaa sääntelyä, joilla on täytäntöönpantu Euroopan unionin edellä mainittuja direktiivejä, sisältyy jätelain lisäksi merenkulun ympäristönsuojelulakiin, ympäristönsuojelulakiin ja vaarallisten aineiden kuljetuksesta annettuun lakiin (541/2023). Myös säteilylakiin ja uuteen ydinenergialakiin sisältyy jätteiden käsittelyyn liittyvää sääntelyä, joka perustuu Euroopan unionin antamiin säädöksiin. Lisäksi merkityksellistä sääntelyä sisältyy tiettyihin Euroopan unionin antamiin asetuksiin.

Jätteiden käsittelyä koskevia säännöksiä sisältyy ensinnäkin merenkulun ympäristönsuojelulain 9 ja 10 lukuihin. Mainituilla säännöksillä on pantu täytäntöön alusjätedirektiivin jätteiden käsittelyä koskevat velvoitteet. Merenkulun ympäristönsuojelulain 9 luvun 1–4 §:ssä säädetään satamassa olevista jätteiden vastaanottolaitteista (1 §), jätteiden vastaanottojärjestelyistä korjaussatamassa (2 §), jätteiden vastaanottojärjestelyistä kalastussatamassa (3 §) sekä jätteiden vastaanottojärjestelyistä huvivenesatamassa (4 §). Merenkulun ympäristönsuojelulain 10 luvussa säädetään velvollisuudesta jättää alukselta peräisin olevat jätteet satamaan. Lain 13 luvun 3 §:n 2 momentin 11 ja 12 kohdassa on säädetty merenkulun ympäristönsuojelurikkomuksena rangaistavaksi toimiminen tahallaan tai huolimattomuudesta vastoin mainittujen säännösten mukaisia velvollisuuksia.

VAK-laki Jätteiden kuljetusta koskevaa sääntelyä sisältyy lisäksi lakiin vaarallisten aineiden kuljetuksesta (jäljempänä myös). Vaarallisten aineiden kuljetuksesta annetulla lailla on pantu täytäntöön Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2008/68/EY vaarallisten aineiden sisämaankuljetuksista. Osa VAK-lain säännöksistä perustuu muuhun Euroopan unionin antamaan tai muuhun kansainväliseen sääntelyyn tai on puhtaasti kansallista taustaltaan.

Vaarallisten aineiden kuljetuksesta annetussa laissa ja sen nojalla annetuissa säännöksissä ja määräyksissä säädetään vaarallisten aineiden kuljetusta koskevista kielloista ja velvollisuuksista sekä kuljetusehdoista, joiden mukaisesti vaarallisen aineen kuljetus on sallittua. Tämä sääntely on pääosin yksityiskohtaista ja teknistä, joten VAK-lain useisiin pykäliin sisältyy valtuutussäännös, jonka nojalla valtioneuvosto tai Liikenne- ja viestintävirasto voi antaa tarkempia säännöksiä tai määräyksiä laissa säädetyistä asioista. VAK-lakia sovelletaan jätteen kuljettamiseen, jos kuljetettavalla jätteellä on sellaisia vaaralliseksi luokiteltuja ominaisuuksia, jotka täyttävät VAK-lain nojalla annetun määräyksen vaarallisten aineiden luokituskriteerit.

Vaarallisten aineiden kuljetuksesta annetun lain soveltamisala on laaja, ja sitä sovelletaan vaarallisten aineiden tiekuljetukseen, rautatiekuljetukseen, ilmakuljetukseen Suomen alueella ja suomalaisessa ilma-aluksessa Suomen alueen ulkopuolella ja aluskuljetukseen Suomen vesialueilla ja suomalaisessa aluksessa Suomen vesialueiden ulkopuolella. VAK-lain 2 §:n 1 kohdan mukaan lakia ei sovelleta vaarallisten aineiden kuljetukseen irtolastina irtolastialuksessa eikä neste- ja kaasusäiliöaluskuljetukseen. Suomessa sovelletaan VAK-direktiivin tie- ja rautatiekuljetuksia koskevia liitteitä, kun taas vaarallisten aineiden merikuljetuksia koskeva sääntely perustuu YK:n alaisen Kansainvälisen merenkulkujärjestön yleissopimuksiin. Pakattujen vaarallisten aineiden kuljetusta koskevat määräykset on annettu IMDG-säännöstössä, joka on ihmishengen turvallisuudesta merellä annetun kansainvälisen yleissopimuksen (SopS 11/1981) liitteen VII luvun A osan 1 säännössä määritelty säännöstö.

VAK-laissa tarkoitettujen vaarallisten aineiden, jätteet mukaan lukien, kuljettamisessa keskeisiä ovat aineiden luokitusta, merkitsemistä ja kuljetustietoja koskevat velvollisuudet, joista säädetään lain 3 luvussa. Lain 8 §:n 1 momentin mukaisesti aineen vaaralliset ominaisuudet on tunnistettava kuljetusta varten. Vaarallista ainetta ei saa luovuttaa kuljetettavaksi eikä kuljettaa, jos aineen ominaisuudet ovat liian vaaralliset sen kuljettamiseksi.

Keskeisiä säännöksiä on lisäksi etenkin vaarallisten aineiden kuljetuksesta annetun lain kuljetuksen ja kuljetusvälineen turvallisuusvaatimuksia koskevassa 4 luvussa, matkustajaa, matkatavaraa ja lentopostia koskevassa 7 luvussa, ajolupaa tiekuljetuksessa koskevassa 9 luvussa, kuljetuskieltoa ja -rajoituksia koskevassa 11 luvussa sekä 13 luvussa, joka koskee kuljetuksen osapuolten velvollisuuksia huolehtia kuljetuksen turvallisuudesta.

Vaarallisten aineiden kuljetuksesta annettuun lakiin sisältyy hallinnollisiin maksuseuraamuksiin perustuvaa seuraamussääntelyä. VAK-lain vastaiset teot on sanktioitu liikennevirhemaksulla tai seuraamusmaksulla (lain 23 luku). Lisäksi rikoslain 44 luvun 13 §:ssä on säädetty rangaistavaksi vaarallisten aineiden kuljetusrikos.

Puolustusvoimien ja Rajavartiolaitoksen suorittamaan vaarallisten aineiden kuljetuksen valmisteluun ja toteuttamiseen sekä kuljetusturvallisuuden ja kuljetuksen tarvitsemien turvatoimien varmistamiseen sovelletaan lakia vaarallisten aineiden kuljetuksesta Puolustusvoimissa ja Rajavartiolaitoksessa (849/2025). VAK-direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle on rajattu vaarallisten aineiden kuljetukset, joihin käytetään asevoimille kuuluvia tai niiden vastuulla olevia ajoneuvoja, vaunuja tai aluksia (1 artiklan 1 kohdan a alakohta). Jätteiden kuljettaminen on lisäksi mainituissa viranomaisissa lähtökohtaisesti ulkopuoliselta toimijalta hankittava palvelu, jolloin sovellettavaksi tulevat VAK-lain säännökset. Lakia vaarallisten aineiden kuljetuksesta Puolustusvoimissa ja Rajavartiolaitoksessa ei siten ole huomioitava ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan mukaisen menettelyn kannalta relevanttina säädöksenä.

Radioaktiivinen jäte ei kuulu jätedirektiivin eikä myöskään jätelain soveltamisalaan (jätedirektiivin 2 artiklan 1 kohdan d kohta; jätelain 3 §:n 1 momentin 4 kohta). Radioaktiivinen jäte ei siten kuulu ympäristörikosdirektiivin vaarallisia jätteitä koskevan 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan i alakohdan mukaisen rikoksen määritelmän alaan. Sen sijaan muita kuin vaarallisia jätteitä koskevan 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan ii alakohdan alaan se kuuluu.

Radioaktiivisen jätteen käsittelyn kannalta tulevat huomioitavaksi neuvoston direktiivi 2013/59/Euratom turvallisuutta koskevien perusnormien vahvistamisesta ionisoivasta säteilystä aiheutuvilta vaaroilta suojelemiseksi ja direktiivien 89/618/Euratom, 90/641/Euratom, 96/29/Euratom, 97/43/Euratom ja 2003/122/Euratom kumoamisesta sekä neuvoston direktiiviin 2011/70/Euratom yhteisön kehyksen perustamisesta käytetyn ydinpolttoaineen ja radioaktiivisen jätteen vastuullista ja turvallista huoltoa varten. Mainitut velvoitteet on täytäntöönpantu pääosin säteilylailla ja uudella ydinenergialailla.

Säteilylaissa säteilylähteen ja radioaktiivisen jätteen hallussapito, säilyttäminen, tuonti, vienti, siirto ja varastointi; radioaktiivisen aineen ja radioaktiivisen jätteen kuljetus; sekä radioaktiivisen jätteen vaarattomaksi tekeminen kuuluvat säteilyn käytön määritelmän piiriin (4 §:n 23 kohta). Säteilylain 48 §:n mukaisesti säteilyn käyttö edellyttää lupaa (turvallisuuslupa), jollei mainitussa laissa toisin säädetä. Säteilylain 185 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaisesti rangaistavaa on tahallaan tai huolimattomuudesta harjoittaa turvallisuusluvanalaista toimintaa ilman säteilylain 48 §:n 1 momentissa tarkoitettua turvallisuuslupaa tai rikkoa turvallisuusluvan ehtoja.

Uuteen ydinenergialakiin ei sisältyisi radioaktiivisen jätteen käsittelyn tai muutoin ympäristörikosdirektiivin täytäntöönpanon kannalta merkityksellisiä rangaistussäännöksiä. Radioaktiivisen jätteen käsittelyn kannalta olennaisia rangaistussäännöksiä sisältyy rikoslakiin. Näitä tarkastellaan jäljempänä. Radioaktiivisen jätteen ja ydinjätteen käsittely kytkeytyy direktiivin 3 artiklan 2 kohdan l alakohtaan, joka koskee radioaktiivisiin aineisiin ja radioaktiiviseen materiaaliin kohdistuvia tekoja.

Elohopea-asetuksen 10 artiklan 6 kohtaan sisältyy amalgaamijätteen jätehuoltoa koskeva velvoite. Säännöksen mukaan hammaslääkäreiden on varmistettava, että hyväksytty jätehuoltolaitos tai -yritys käsittelee ja kerää amalgaamijätteen, jonka he tuottavat, myös amalgaamijäämät ja -palaset, amalgaamipaikat sekä hammasamalgaamin saastuttamat hampaat tai niiden osat. Lisäksi asetuksen 11 artiklassa säädetään suurista lähteistä peräisin olevan jätteen loppukäsittelyä koskevasta velvoitteesta ja kiellosta ja 13 artiklassa elohopeajätteen varastoinnista, mukaan lukien loppukäsittely. Jätelain 147 §:n 2 momentin 23 kohdassa on säädetty jätelain rikkomisena rangaistavaksi tietyt elohopea-asetuksen vastaiset menettelyt, mukaan lukien 10 artiklan 6 kohdassa säädetyn velvollisuuden ja 11 artiklassa säädetyn vaatimuksen rikkominen.

POP-asetuksen 7 artiklassa säädetään jätehuollosta. Artiklan 1 kohdan mukaan jätteen tuottajien ja haltijoiden on pyrittävä mahdollisuuksien mukaan estämään tämän jätteen saastuminen asetuksen liitteessä IV luetelluilla aineilla. Artiklan 2 kohdan mukaan sen estämättä, mitä neuvoston direktiivissä 96/59/EY säädetään, tämän asetuksen liitteessä IV luetelluista aineista koostuva, niitä sisältävä tai niiden saastuttama jäte on loppukäsiteltävä tai hyödynnettävä ilman aiheetonta viivytystä tämän asetuksen liitteessä V olevan 1 osan mukaisesti ja tällöin on varmistettava jätteen sisältämien POP-yhdisteiden hävittäminen tai niiden muuntaminen palautumattomasti siten, että jäljelle jäävillä jätteillä ja päästöillä ei ole POP-yhdisteiden ominaisuuksia. Kohdan toisen kappaleen mukaan tällaisen loppukäsittelyn tai hyödyntämisen yhteydessä jätteestä voidaan eristää liitteessä IV luetellut aineet, jos ne loppukäsitellään sen jälkeen ensimmäisen alakohdan mukaisesti. Artiklan 3 kohdan mukaan sellaiset loppukäsittely- tai hyödyntämismenetelmät, jotka voivat johtaa liitteessä IV lueteltujen aineiden hyödyntämiseen, kierrätykseen, talteenottoon tai uudelleenkäyttöön sellaisenaan, ovat kiellettyjä. Artiklan 4 kohdassa säädetään poikkeuksista 2 kohtaan. Lisäksi POP-asetuksen 5 artiklan 1 kohdan mukaan jostakin asetuksen liitteessä I tai II luetellusta aineesta, jonka käyttö on kielletty, koostuvan tai sitä sisältävän varaston haltijan on käsiteltävä kyseistä varastoa jätteenä 7 artiklan mukaisesti. Ympäristönsuojelulain 225 §:n 1 momentin 8 kohdan mukaisesti ympäristönsuojelulain rikkomisena rangaistavaa on tahallaan tai huolimattomuudesta laiminlyödä pysyvistä orgaanisista yhdisteistä annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2019/1021 7 artiklan mukainen velvollisuus.

F-kaasuasetuksen 8 artiklassa ja otsoniasetuksen 20 artiklassa säädetään asetuksissa tarkoitettujen aineiden talteenottoa ja hävittämistä koskevista velvollisuuksista. Ympäristönsuojelulain 225 §:n 2 momentissa säädetään rangaistavaksi eräät otsoni- ja F-kaasuasetuksen vastaiset huolimattomuudesta tehdyt teot, mukaan lukien edellä mainittujen talteenottoa ja hävittämistä koskevien velvollisuuksien vastaiset teot (225 §:n 2 momentin 4 ja 8 kohdat).

Akkuasetuksen VIII luvussa säädetään jäteakkujen ja -paristojen jätehuollosta sekä laajennetusta tuottajavastuusta. Laajennettu tuottajavastuu tarkoittaa, että akkujen ja paristojen tuottajat eli valmistajat, maahantuojat ja jakelijat vastaavat käytöstä poistettujen akkujen ja paristojen jätehuollosta. Tuottajien vastuulle säädettyä jätehuoltoa koskevien, jätelainsäädännön tai akkuasetuksen mukaisten velvollisuuksien laiminlyönnit on kriminalisoitu jätelain 147 §:n 2 momentissa (erityisesti 13–16 sekä 20 ja 26 kohdat). Akkuasetuksen 70 artiklassa säädettyjen jäteakkujen ja -paristojen käsittelyä koskevien velvollisuuksien rikkomista ei akkuasetuksen täytäntöönpanoa koskevassa hallituksen esityksessä HE 4/2026 vp esitetty toistaiseksi kriminalisoitavaksi, sillä akkujen kierrätyskäsittelyn parhaillaan käynnissä oleva voimakas kehitysvaihe sekä vasta tulossa olevat komission täytäntöönpanosäännökset eivät mahdollista tekojen sanktiointia laillisuusperiaatteen sisältävän täsmällisyysvaatimuksen edellyttämällä tavalla.

Esimerkiksi jätelakiin ja tiettyihin muihin säädöksiin sisältyvän jätteiden käsittelyä, keräämistä tai kuljettamista taikka näiden toimien valvontaa tai jälkihoitoa koskevien säännösten vastainen menettely on tietyin edellytyksin säädetty rangaistavaksi rikoslaissa. Kun huomioidaan ympäristörikosdirektiivin 5 artiklan 2 kohtaan sisältyvät velvoitteet luonnollisille henkilöille määrättävien enimmäisrangaistusten vähimmäistasosta, kansallisen lainsäädännön arvioinnin kannalta olennaista on nimenomaisesti rikoslakiin sisältyvien rangaistussäännösten kattavuus.

Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan ympäristön turmelemisena rangaistavaa on esimerkiksi aineen tai esineen jättäminen ympäristöön lain, lain nojalla annetun säännöksen taikka yleisen tai yksittäistapausta koskevan määräyksen vastaisesti taikka ilman laissa edellytettyä lupaa tai lupaehtojen vastaisesti siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle. Ympäristön turmelemista koskeva säännös kattaa sekä tahalliset että törkeästä huolimattomuudesta tehdyt teot. Rangaistus ympäristön turmelemisesta on sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta. Säännös kattaa teot, joissa esimerkiksi lain tai luvan vastaisesti jätetään ympäristöön jätettä eli niin sanotun jätteen dumppaamisen.

Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan ympäristön turmelemisena rangaistavaa on tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta valmistaa, luovuttaa, kuljettaa, käyttää, käsitellä tai säilyttää ainetta, valmistetta, seosta, tuotetta tai esinettä taikka käyttää laitetta vastoin jätelain (646/2011) 147 §:n 2 momentissa mainittua säännöstä (l alakohta) tai jätelain nojalla annettua säännöstä, yksittäistapausta koskevaa määräystä tai kieltoa (m alakohta) siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle.

Ympäristön turmelemisena on rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdan h–j alakohdissa ja n alakohdassa lisäksi säädetty rangaistavaksi tiettyjen Euroopan unionin antamien asetusten vastainen aineen tai esineen, kuten jätteen, käsittely ja käyttäminen, jos teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle. Kohdan h alakohdassa viitataan otsoniasetukseen, i alakohdassa F-kaasuasetukseen ja j alakohdassa pysyvistä orgaanisista yhdisteistä annettuun asetukseen.

Rangaistavaa on rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaisesti myös tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta laiminlyödä jätelain mukainen jätehuollon järjestämisvelvollisuus siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle.

Rikoslain 48 luvun 2 §:ssä on törkeää ympäristön turmelemista koskeva säännös. Törkeän ympäristön turmelemisen rangaistusasteikko on vankeutta vähintään neljä kuukautta ja enintään kuusi vuotta.

Rikoslain 48 luvun 3 §:ssa on ympäristörikkomusta koskeva säännös. Pykälän 1 momentin mukaan, jos ympäristön turmeleminen, huomioon ottaen ympäristölle tai terveydelle aiheutetun vaaran tai vahingon vähäisyys taikka muut rikokseen liittyvät seikat, on kokonaisuutena arvostellen vähäinen, rikoksentekijä on tuomittava ympäristörikkomuksesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi. Ympäristörikkomuksesta tuomitaan pykälän 2 momentin mukaan myös se, joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta rikkoo ympäristönsuojelulain 122 ja 123 §:n nojalla annettuja määräyksiä.

Edelleen pykälän 3 momentin mukaan ympäristörikkomuksesta tuomitaan niin ikään se, joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta laiminlyö ympäristönsuojelulain 27–29 §:ssä tarkoitetun velvollisuuden hakea ympäristölupaa, jollei teko ole ympäristön turmelemisena rangaistava.

Ympäristörikkomuksesta tuomitaan pykälän 4 momentin mukaan myös se, joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta saattaa, päästää tai jättää ympäristöön esineen, ainetta, säteilyä tai muuta sellaista ilman ympäristönsuojelulain 115 a–115 d §:ssä edellytettyä ilmoituspäätöstä siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle, jollei teko ole rangaistava ympäristön turmelemisena.

Rikoslain 48 luvun 4 §:ssä on lisäksi tuottamuksellista ympäristön turmelemista koskeva rangaistussäännös. Pykälän mukaan, joka muusta kuin törkeästä huolimattomuudesta 1) puuttuu ympäristöön 1 §:n 1 momentin 1 kohdassa tai 3 momentissa tarkoitetulla tavalla taikka 2) rikkoo jätelakia tai ympäristönsuojelulakia tai niiden nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä 1 §:n 1 momentin 2–6 kohdassa tarkoitetulla tavalla siten, että ympäristölle tai terveydelle aiheutettu vahinko tai tällaisen vahingon vaara on erityisen suuri ottaen huomioon aiheutetun tai uhkaavan vahingon pitkäaikaisuus, laaja ulottuvuus ja muut seikat, on tuomittava tuottamuksellisesta ympäristön turmelemisesta sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi.

Siltä osin kuin on kyse vaarallisen aineen luokituskriteerit täyttävästä jätteestä, direktiivin velvoitteiden täytäntöönpanossa huomioitavaksi tulee kuljettamisen osalta rikoslain 44 luvun 13 §:n säännös vaarallisten aineiden kuljetusrikoksesta. Säännöksen mukaan, joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta vaarallisten aineiden kuljetuksesta annetun lain (541/2023) tai sen nojalla annetun säännöksen tai yleisen tai yksittäistapausta koskevan määräyksen vastaisesti lähettää, antaa lastiksi, laivaa, kuljettaa, ajaa, kuormaa, lastaa, purkaa, käsittelee, pitää matkatavarana tai tilapäisesti säilyttää vaarallista ainetta siten, että menettely on omiaan aiheuttamaan vaaraa toisen hengelle tai terveydelle taikka siitä on vaaraa toisen omaisuudelle, on tuomittava, jollei teosta muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta, vaarallisten aineiden kuljetusrikoksesta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. Säännös ei koske ympäristölle aiheutuvaa vaaraa. Säännöksen enimmäisrangaistus ei ole myöskään riittävä kattamaan ympäristörikosdirektiivin 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan velvoitteita luonnolliselle henkilölle määrättävän enimmäisrangaistuksen osalta.

Radioaktiivisen jätteen käsittelyn osalta voidaan ensinnäkin huomioida rikoslain 44 luvun 10 §:ssä oleva ydinenergian käyttörikosta koskeva rangaistussäännös. Ydinenergialain kokonaisuudistuksen yhteydessä muutetun pykälän, joka tulee voimaan 1.1.2027, mukaisesti rikoslain 44 luvun 10 §:n 3 kohdan mukaisesti rangaistava on tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta ilman ydinenergialain 205, 207, 210, 213, 214 tai 217–219 §:ssä taikka 220 §:n 3 momentissa edellytettyä hyväksymistä tai hyväksymispäätöksessä annettujen määräysten vastaisesti tai ilman 220 §:n 2 momentissa edellytettyä lupaa tai lupapäätöksessä annettujen määräysten vastaisesti pitää hallussa, tuottaa, käsitellä, käyttää, varastoida tai loppusijoittaa ydinjätteitä taikka rikkoa mainitun lain 218–220 §:ssä säädetty ydinjätteiden loppusijoitusta, tuontia, vientiä, siirtoa tai luovutusta koskeva velvollisuus, kielto tai rajoitus. Muutetun pykälän 4 kohdan mukaisesti rangaistavaa on tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta ilman ydinenergialain 185 §:ssä edellytettyä hyväksymistä tai hyväksymistä koskevassa päätöksessä annettujen määräysten vastaisesti kuljettaa ydinaineita tai ydinjätteitä.

Edelleen muutetun rikoslain 44 luvun 10 §:n 5 kohdan mukaisesti rangaistavaa on tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta jättää noudattamatta ydinenergialain 28 §:n 2 momentissa säädetty ydinaineen turvallisuutta koskeva velvollisuus, 48, 50 tai 51 §:ssä, 58 §:n 1 momentissa taikka 98, 99, 117, 122, 130–132, 152, 327, 335 tai 353 §:ssä säädetty ydinlaitoksen tai ydinaineen talteenottolaitoksen turvallisuutta koskeva velvollisuus, 183 §:ssä säädetty ydinaineiden tai ydinjätteiden kuljetuksen turvallisuutta koskeva velvollisuus tai 201, 213 tai 287 §:ssä säädetty ydinjätteiden tai luonnon radioaktiivisia aineita sisältävien jätteiden käsittelyn, varastoinnin, loppusijoituksen tai loppukäsittelyn turvallisuutta koskeva velvollisuus taikka sellaista velvollisuutta koskevan mainitun lain 50 §:n 3 momentin, 51 §:n 3 momentin, 98 §:n 3 momentin, 99 §:n 3 momentin, 117 §:n 3 momentin, 122 §:n 3 momentin, 130 §:n 3 momentin, 131 §:n 4 momentin, 132 §:n 3 momentin, 152 §:n 4 momentin, 183 §:n 3 momentin, 201 §:n 4 momentin, 213 §:n 4 momentin, 287 §:n 3 momentin, 335 §:n 3 momentin tai 353 §:n 3 momentin nojalla annettu määräys taikka toiminnan keskeyttämistä tai rajoittamista koskeva ydinenergialain 368 §:n nojalla annettu kielto tai määräys siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vaaraa toisen hengelle tai terveydelle tai muuta kuin vähäistä haittaa Suomea sitovissa ydinalan kansainvälisissä sopimuksissa edellytetylle ydinenergian käytön valvonnalle taikka siitä on vaaraa toisen omaisuudelle.

Muutetun pykälän mukaan ydinenergian käyttörikoksesta on tuomittava, jollei teosta muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta, sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

Uudessa ydinenergialaissa ydinjätteellä tarkoitetaan 5 §:n 1 momentin 30 kohdan mukaisesti sellaista käytettyä ydinpolttoainetta ja ydinlaitoksen käytön tai käytöstäpoiston yhteydessä tai seurauksena aktivoitunutta tai radioaktiivisella aineella kontaminoitunutta rakennetta, laitetta, tavaraa ja ainetta, jolle ei enää ole muuta hyväksyttävää käyttöä mainitun lain mukaisesti, sekä käytetyn ydinpolttoaineen ja muiden ydinjätteiden käsittelystä syntynyttä radioaktiivisia aineita sisältävää jätettä. Lakiin sisältyvät myös muun muassa ydinjätteen varastoinnin (5 §:n 1 momentin 51 kohta) ja loppusijoituksen (5 §:n 1 momentin 52 kohta) määritelmät.

Lisäksi radioaktiivisen jätteen käsittelyn kannalta relevantteja ovat rikoslain 34 luvun 4 §:n terveyden vaarantamista koskeva säännös sekä 44 luvun 12 §:n säännös varomattomasta käsittelystä ja 12 a §:n säännös radioaktiivisen aineen hallussapitorikoksesta. Näiden säännösten, kuten myöskään ydinenergian käyttörikosta koskevan säännöksen, tunnusmerkistöön ei sisälly ympäristön vahingoittamisen tai vaarantamisen elementtiä tai kyseisistä rikoksista säädetyt enimmäisrangaistukset eivät ole riittäviä kattamaan ympäristörikosdirektiivin 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan velvoitteita luonnolliselle henkilölle määrättävän enimmäisrangaistuksen osalta.

Rikoslain ympäristön turmelemista koskevassa säännöksessä viitataan jätelain vastaiseen menettelyyn. Jätelain osalta rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdan l alakohdassa viitataan jätelain 147 §:n 2 momenttiin. Mainitussa säännöksessä on edellä todetulla tavalla säädetty rangaistavaksi olennaisten jätteen käsittelyä, keräämistä ja kuljettamista koskevien jätelain säännösten vastaiset teot, kun tällainen teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle. Lisäksi saman kohdan m alakohdassa on säädetty rangaistavaksi vastaava menettely vastoin jätelain nojalla annettua säännöstä, yksittäistapausta koskevaa määräystä tai kieltoa, kun abstraktin vaaran edellytys täyttyy.

Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdassa rikoksen tekotapoina ovat valmistaminen, luovuttaminen, kuljettaminen, käyttäminen, käsitteleminen ja säilyttäminen. Aineen, valmisteen tai tuotteen kuljettaminen, käsitteleminen ja säilyttäminen lisättiin lakiin eduskunnassa, eli asiaa koskevassa hallituksen esityksessä (HE 94/1993 vp) kyseiseen lakiehdotukseen ei sisältynyt näitä tekotapoja. Siten esimerkiksi sitä, mitä näillä tekotavoilla tarkoitetaan, ei käsitellä lainsäädännön esitöissä (ks. LaVM 22/1994 vp).

Keräämistä koskevan tekotavan osalta lähtökohdaksi voidaan ottaa jätedirektiiviin sisältyvä keräyksen määritelmä. Jätedirektiivin 3 artiklan 10 kohdan mukaan keräyksellä tarkoitetaan jätteen kokoamista, mukaan lukien jätteen alustava lajittelu ja alustava varastointi sen kuljettamiseksi jätteenkäsittelylaitokseen. Jätteen alustavan varastoinnin voi katsoa tulevan katetuksi rikoslain 48 luvun 1 §:n 2 kohdan säilyttämistä koskevan tekotavan kautta. Jätteen käsittelyllä tarkoitetaan jätedirektiivissä hyödyntämis- tai loppukäsittelytoimia, joihin voi katsoa kuuluvan myös jätteen kokoamisen ja alustavan lajittelun. Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdan käsittelyä, kuljetusta ja säilyttämistä koskevien tekotapojen voi siten yhdessä katsoa pääosin kattavan ympäristörikosdirektiivin kriminalisointivelvoitteen myös keräämisen osalta. Rikoslain säännökseen sisältyvät tekotavat eivät kuitenkaan vaikuta kattavan jätteen keräämistä siltä osin kuin siinä on kyse jätteen kokoamisesta jätteen omatoimista käsittelyä varten tai jätteen kuljettamiseksi käsittelyyn.

Jätelain lähtökohdan mukaisesti loppusijoituspaikkojen jälkihoito on toiminnanharjoittajan velvollisuus, joka sisältyy jätehuoltoon (jätelain 6 §:n 1 momentin 16 kohta). Jätelain jätehuollon määritelmä kattaa jätteen keräyksen, kuljetuksen, hyödyntämisen ja loppukäsittelyn tarkkailun ja seurannan sekä loppukäsittelypaikkojen jälkihoidon ja toiminnan välittäjänä (jätelain 6 §:n 1 momentin 16 kohta).

Rangaistavaa on rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaisesti tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta laiminlyödä jätelain mukainen jätehuollon järjestämisvelvollisuus siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle.

Direktiivi edellyttää rangaistavuuden ulottamista kauppiaana tai välittäjänä toteutettuihin toimiin. Jätelain 6 §:n 1 momentin 14 kohdassa oleva jätteen välittäjän määritelmä kattaa myös kauppiaan, ja jätelain kiellot ja velvollisuudet kohdentuvat myös näihin tahoihin. Jätelain sääntelyn ja sen vastaista menettelyä koskevien rangaistussäännösten voi siten katsoa kattavan myös kauppiaana ja välittäjänä toteutetut toimet.

Rangaistavaksi tulee ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan ii alakohdan mukaisesti säätää menettely, joka aiheuttaa tai on omiaan aiheuttamaan kuoleman tai vakavan vamman ihmiselle tai huomattavaa vahinkoa ilman, maaperän tai veden laadulle tai huomattavaa vahinkoa ekosysteemille, eläimille tai kasveille.

Ekosysteemi määritellään direktiivin 2 artiklan 2 kohdan c alakohdassa. Sen mukaisesti ekosysteemillä tarkoitetaan dynaamista kokonaisuutta, jossa kasvi-, eläin-, sieni- ja pieneliöyhteisöt ovat elottomassa ympäristössään toisiinsa vuorovaikutussuhteessa toiminnallisena yksikkönä ja joka kattaa luontotyypit, lajien elinympäristöt ja lajien kannat. Ekosysteemin käsitettä käsitellään lisäksi direktiivin johdanto-osan kappaleessa 13.

Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin mukaisesti rangaistavaksi on säädetty menettely, joka on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle. Rikoslaissa ympäristön osatekijöitä ei eritellä ympäristön turmelemista koskevassa säännöksessä, vaan ympäristön käsite ymmärretään laajasti, ja sen voi katsoa kattavan ilman, maaperän ja veden laadun sekä ekosysteemin, eläimet ja kasvit. Ihmiseen kohdistuvan vahingon tai abstraktin vaaran osalta rikoslain 48 luvun 1 §:n mukainen ympäristön turmelemista koskeva säännös kattaa menettelyn, joka on omiaan aiheuttamaan vaaraa terveydelle. Kun rikoslaissa edellytetään abstraktia vaaraa terveydelle, rangaistavuus on tältä osin laajempi kuin mitä direktiivi edellyttää. On selvää, että rikoslain säännös kattaa myös teot, jotka aiheuttavat konkreettisen vaaran terveydelle, sekä teot, joista aiheutuu terveyden vahingoittuminen (ks. esim. HE 94/1993 vp, s. 189).

Rikoslain 48 luvun 1 §:ssä rangaistavuus kattaa paitsi ympäristölle aiheutuvat vaarat myös ihmisille suoraan tai välillisesti aiheutuvat vakavat terveydelliset riskit. Terveydelle aiheutetun vahingon tai vaaran tulee kuitenkin aina syntyä ympäristön kautta, esimerkiksi niin, että jotakin terveydelle vahingollista ainetta päästetään ympäristöön (HE 94/1993, s. 189).

Ympäristön turmelemista koskevaan säännökseen sisältyvä abstraktin vaaran aiheuttamista koskeva tunnusmerkki on edellä todetulla tavalla ympäristön käsitteen osalta kattava siten, että sen piiriin kuuluvat ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan ii alakohdassa tarkoitetut ympäristön osatekijät. Myös pykälässä oleva yleinen viittaus terveydelle aiheutuvaan vaaraan kattaa direktiivin määritelmään sisältyvän kuoleman tai vakavan vamman aiheuttamisen, kun tämä tapahtuu ympäristön kautta. Ympäristön turmelemista koskevassa pykälässä rangaistavuus kattaa myös abstraktia vaaraa koskevan tunnusmerkin osalta laajemman alan tekoja kuin direktiivin määritelmä, kun pykälässä ei edellytetä ympäristölle tai terveydelle aiheutuvan vaaran huomattavuutta.

Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdan voi edellä todetulla tavalla katsoa kattavan direktiivin edellyttämän siltä osin kuin kyse on teoista, joissa menetellään vastoin jätteen käsittelyä, keräämistä tai kuljettamista koskevia jätelain säännöksiä tai jätelain nojalla annettuja säännöksissä, määräyksiä tai kieltoja. Edelleen saman kohdan h–j alakohdat kattavat jätteen käsittelyn otsoniasetuksen, F-kaasuasetuksen ja pysyvistä orgaanisista yhdisteistä annetun asetuksen vastaisesti. Rikoslain mainitun pykälän 3 kohdassa on lisäksi säädetty rangaistavaksi jätelain mukaisen jätehuollon järjestämisvelvollisuuden laiminlyönti, minkä voi katsoa osin kattavan direktiivin edellytyksen siltä osin kuin direktiivin 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan ii alakohdassa viitataan jätteen keräämisen, kuljettamisen ja käsittelyn valvontaan.

Rikoslakiin ei kuitenkaan sisälly rangaistussäännöstä, joka kattaisi kaikkien niiden säännösten, joiden on edellä todettu sisältävän ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan kannalta relevanttia sääntelyä, ja esimerkiksi ympäristönsuojelulaissa edellytetyn luvan vastaisen menettelyn. Voidaan kuitenkin todeta, että joiltakin osin niiden säädösten, joiden osalta jätteiden käsittelyä, keräystä tai kuljetusta ei ole nykyisin säädetty ympäristön turmelemisena rangaistavaksi rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentissa, vastainen menettely voi nykyisinkin tulla rangaistavaksi rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaisesti ympäristön turmelemisena (esineen tai aineen ympäristöön päästämistä tai jättämistä koskeva tekotapa).

Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momenttiin ei ensinnäkään sisälly rangaistussäännöstä, joka kattaisi ympäristörikosdirektiivin edellyttämällä tavalla jätteiden kuljettamisen vastoin vaarallisten aineiden kuljetuksesta annettua lakia tai sen nojalla annettua säännöstä tai määräystä tai mainitussa laissa edellytetyn luvan vastaisesti. Myös siltä osin, kun on kyse esimerkiksi jätteiden käsittelystä ilman ympäristönsuojelulaissa edellytettyä lupaa tai ympäristönsuojelulain 115 a–115 d §:ssä edellytettyä ilmoituspäätöstä tai tällaisen luvan tai päätöksen vastaisesti, rikoslain sääntelyä olisi tarpeen täydentää.

Ympäristön turmelemista koskeva säännös ei myöskään kata edellä käsiteltyjen merenkulun ympäristönsuojelulain 9 ja 10 luvun jätteiden käsittelyä koskevien säännösten vastaista menettelyä eikä elohopea-asetukseen sisältyvän jätehuollon järjestämistä koskevan velvollisuuden laiminlyöntiä. Myös näiltä osin säännöstä olisi tarpeen täydentää.

Lisäksi rikoslaissa olisi tarpeen säätää rangaistavaksi jätehuollon tarkkailua ja seurantaa tai kaivannaisjätteen jätealueen jälkihoitoa koskevien, ympäristönsuojelulain nojalla myönnetyn luvan määräysten vastainen menettely sekä kaatopaikoista annetun valtioneuvoston asetuksen vastainen menettely direktiivissä tarkoitetulla tavalla.

Rikoslain 48 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan pykälän 1 momentin 4–6 kohdassa tarkoitetun tahallisen rikoksen yritys on rangaistava. Yrityksen rangaistavuus ei siten kata jätelainsäädäntöä koskevia pykälän 1 momentin 2 kohdan alakohtia eikä jätehuollon järjestämisvelvollisuuden laiminlyöntiä koskevaa 1 momentin 3 kohtaa. Yrityksen rangaistavuutta koskevaa säännöstä olisi siten muutettava ja säädettävä yrityksen rangaistavuudesta myös f alakohdassa tarkoitettujen rikosten osalta.

Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan ii alakohdan mukaan muun kuin Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2008/98/EY 3 artiklan 2 kohdassa määritellyn vaarallisen jätteen kohdalla rangaistavuus edellyttää, että menettely aiheuttaa tai on omiaan aiheuttamaan kuoleman tai vakavan vamman ihmiselle tai huomattavaa vahinkoa ilman, maaperän tai veden laadulle tai huomattavaa vahinkoa ekosysteemille, eläimille tai kasveille.

Jos kyseessä on Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2008/98/EY 3 artiklan 2 kohdassa määritelty vaarallinen jäte ja menettely koskee muuta kuin merkityksetöntä määrää tällaista jätettä, menettelyn tulee ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan i alakohdan mukaisesti olla rangaistavaa sellaisenaan eli näiltä osin rikoksen määritelmään ei sisälly vahingon tai vaaran aiheuttamisen elementtiä.

Jätteiden käsittelyn, keräämisen ja kuljettamisen, tällaisten toimien valvonnan ja loppusijoituspaikkojen jälkihoidon, mukaan lukien kauppiaana tai välittäjänä toteutetut toimet, kannalta olennaista Euroopan unionin antamaa lainsäädäntöä ja sitä täytäntöönpanevaa kansallista lainsäädäntöä on selostettu ja rikoslain rangaistussääntelyn kattavuutta olennaisen aineellisen lainsäädännön kannalta on arvioitu edellä. Vaaralliseen jätteeseen kohdistuvien tekojen osalta relevanttia on vastaava lainsäädäntö. Vaarallista jätettä voi lisäksi koskea muuhun jätteeseen verrattuna nimenomaista erityissääntelyä, jonka vastaisen menettelyn tulisi olla rangaistavaa mainitulla tavalla. Esimerkiksi jätelain 147 §:n 2 momentissa on kriminalisoitu monet jätelain vastaiset menettelyt tahallisina tai huolimattomuudesta tehtyinä sellaisenaan jätelain rikkomisena, ja säännöksen 4 kohdassa on säädetty nimenomaisesti rangaistavaksi jätelain 17 §:n 1 momentin mukaisen vaarallisen jätteen sekoittamiskiellon rikkominen.

Rikoslain 48 luvun 1 §:ssä teon rangaistavuuden edellytyksenä on, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle. Vaarallisen jätteen osalta ympäristörikosdirektiivi velvoittaa säätämään rangaistavaksi menettelyn sellaisenaan, jos kyse on muusta kuin merkityksettömästä määrästä.

Vaarallisen jätteen osalta ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan i alakohdassa viitataan jätedirektiivin 3 artiklan 2 kohtaan. Jätedirektiivin 3 artiklan 1 kohdassa on ensinnäkin jätteen määritelmä. Jätteellä tarkoitetaan mitä tahansa ainetta tai esinettä, jonka haltija poistaa käytöstä, aikoo poistaa käytöstä tai on velvollinen poistamaan käytöstä. Jätedirektiivin 3 artiklan 2 kohdan mukaisesti vaarallisella jätteellä tarkoitetaan jätettä, jolla on yksi tai useampi direktiivin liitteessä III lueteltu vaarallinen ominaisuus. Direktiivin liitteessä III on lueteltu ominaisuudet, jotka tekevät jätteistä vaarallisia. Näitä ominaisuuksia tai kategorioita ovat räjähtävä, hapettava, helposti syttyvä, syttyvä, ärsyttävä, haitallinen, myrkyllinen, syöpää aiheuttava, syövyttävä, tartuntavaarallinen, lisääntymiselle vaarallinen, perimän muutoksia aiheuttava; jätteet, joista vapautuu myrkyllisiä tai erittäin myrkyllisiä kaasuja niiden joutuessa kosketuksiin veden, ilman tai hapon kanssa; herkistävä, ympäristölle vaarallinen sekä jätteet, joista voi loppukäsittelyn jälkeen muodostua toista ainetta, esim. suotonestettä, jolla on jokin edellä mainituista ominaisuuksista.

Jätelain 5 §:ssä oleva jätteen määritelmä vastaa jätedirektiivin jätteen määritelmää. Myös jätelain 6 §:n 1 momentin 1 kohdassa oleva vaarallisen jätteen määritelmä vastaa pääosin jätedirektiivin vaarallisen jätteen määritelmää. Jätedirektiivi mahdollistaa tietyin edellytyksin sen, että vaarallisista jätteistä säädetään kansallisesti (jätedirektiivin 7 artikla). Suomessa vaaralliseksi jätteeksi on luokiteltu lääkejätteet joiltakin osin laajemmin kuin mitä jätedirektiivi edellyttää. Jätteillä, joiden luokittelu vaaralliseksi jätteeksi perustuu kansalliseen arviointiin, on lähtökohtaisesti samanlaisia vaaraominaisuuksia kuin niillä jätteillä, jotka ovat vaarallisia jätteitä jätedirektiivin mukaisesti.

Jätelain 6 §:n 3 momentin mukaan valtioneuvoston asetuksella voidaan antaa tarkempia säännöksiä jätteiden luokittelusta vaarallisiin ja vaarattomiin jätteisiin. Jätteistä annetun valtioneuvoston asetuksen (978/2021) liitteessä säädetään luettelo jätteistä (jäteluettelo) sekä siitä, mitkä jäteluettelossa mainituista jätteistä luokitellaan vaarallisiksi jätteiksi.

Jätelain mukaisessa vaarallisen jätteen luokittelussa käytettävät kriteerit ovat verraten laajat. Vaaralliseksi jätteeksi voi tulla luokitelluksi sellainenkin jäte, joka ei aiheuta välitöntä vaaraa esimerkiksi ympäristölle. Osa esimerkiksi jätteen käsittelyä koskevista jätelakiin sisältyvistä velvollisuuksista on sen luontoisia, että niiden vastaisen menettelyn ei voida katsoa lähtökohtaisesti olevan omiaan aiheuttamaan ainakaan välitöntä vahinkoa tai vaaraa ympäristölle.

Edellä todetun perusteella ei näin ollen voida lähteä siitä, että vaarallisen jätteen käsittely, kerääminen tai kuljettaminen, kun kyse on merkityksetöntä määrää suuremmasta määrästä vaarallista jätettä, olisi aina omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle. Rikoslain sääntely ei siten näiltä osin vastaa direktiivin velvoitetta 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan i alakohdan osalta. Lainsäädäntöä olisi näin ollen tarpeen muuttaa siten, että vaarallisen jätteen käsittely, kerääminen ja kuljettaminen sekä näiden toimien valvonta ja loppusijoituspaikkojen jälkihoito säädetään sellaisenaan rangaistavaksi, kun kyseessä on muu kuin merkityksetön määrä tällaista jätettä.

Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan g alakohdan mukaan rangaistavaksi tulee säätää laiton ja tahallinen Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2024/1157 3 artiklan 26 alakohdassa tarkoitettu jätteiden siirto, kun tällainen menettely koskee muuta kuin merkityksetöntä määrää, riippumatta siitä, onko kyseessä erillinen siirto vai monta ilmeisesti toisiinsa yhteydessä olevaa siirtoa. Alkuperäisessä hyväksytyssä direktiivissä on virheellinen artiklaviittaus asetuksen 2 artiklan 26 kohtaan. Säännöstä on jälkikäteen oikaistu mainituilta osin (2025/90336; Oikaisu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviin (EU) 2024/1203, annettu 11 päivänä huhtikuuta 2024, ympäristön suojelusta rikosoikeudellisin keinoin ja direktiivien 2008/99/EY ja 2009/123/EY korvaamisesta).

Vuoden 2008 ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan c kohtaan sisältyy pääosin uuden ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan g alakohtaa vastaava kriminalisointivelvoite, joka kuitenkin koskee vanhaa jätteensiirtoasetusta (Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EY) N:o 1013/2006 jätteiden siirrosta).

Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 4 kohdan mukaan myös törkeästä huolimattomuudesta tehdyn teon on 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan rikosten kohdalla oltava rangaistava. Tahallisen rikoksen yrityksen on oltava rangaistava direktiivin 4 artiklan 2 kohdan mukaan.

Ympäristörikosdirektiivin 5 artiklan 2 kohdan d alakohta edellyttää, että tahallisen rikoksen enimmäisrangaistus on vähintään viisi vuotta.

vanha jätteensiirtoasetus Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan g alakohdassa viitataan vuonna 2024 annettuun uuteen jätteensiirtoasetukseen, joka tuli voimaan 20.5.2024. Asetuksen soveltaminen on alkanut 21.5.2026. Uusi jätteensiirtoasetus korvaa Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 1013/2006 jätteiden siirrosta (jäljempänä).

Jätteensiirtoasetuksen 3 artiklan 25 kohdan mukaisesti siirrolla tarkoitetaan jätteen kuljetusta hyödyntämistä tai loppukäsittelyä varten kuljetuksen alkamispaikasta siihen saakka, kun jätteen hyödyntävä tai loppukäsittelevä laitos vastaanottaa sen vastaanottomaassa, kun kuljetus toteutetaan tai se on suunniteltu toteutettavaksi

a) maasta toiseen;

b) jonkin maan ja sen suojeluksessa olevan merentakaisen maan tai alueen taikka muun alueen välillä;

c) jonkin maan ja jonkin sellaisen maantieteellisen alueen välillä, joka ei kansainvälisen oikeuden mukaan kuulu mihinkään maahan;

d) jonkin maan ja Etelämantereen välillä;

e) jostakin maasta jonkin a–d alakohdassa tarkoitetun alueen kautta;

f) jossakin maassa jonkin a–d alakohdassa tarkoitetun alueen kautta ja kuljetus alkaa ja päättyy tässä samassa maassa; tai

g) johonkin maahan joltakin maantieteelliseltä alueelta, joka ei kuulu minkään maan kansalliseen lainkäyttövaltaan.

Jätteensiirtoasetuksessa määritellään laiton siirto. Asetuksen 3 artiklan 26 kohdan mukaisesti laittomalla siirrolla tarkoitetaan siirtoa, joka toteutetaan

a) tekemättä tämän asetuksen mukaista ilmoitusta asianomaisille toimivaltaisille viranomaisille;

b) ilman asianomaisten toimivaltaisten viranomaisten tämän asetuksen nojalla antamaa hyväksyntää;

c) asianomaisten toimivaltaisten viranomaisten tämän asetuksen nojalla antamalla hyväksynnällä, joka on saatu väärennöksen, harhaanjohtamisen tai erehdyttämisen avulla;

d) tavalla, joka ei ole ilmoitusasiakirjaan sisältyvien taikka siirtoasiakirjaan sisältyvien tai siinä annettavien tietojen mukainen, ilmoitus- tai siirtoasiakirjan vähäisiä kirjausvirheitä lukuun ottamatta;

e) tavalla, joka johtaa jätteen hyödyntämiseen tai loppukäsittelyyn unionin tai kansainvälisen oikeuden vastaisesti;

f) 4 artiklan 1 kohdan, 4 artiklan 3 kohdan tai 37, 39, 40, 45, 46, 48, 49, 50 tai 52 artiklan vastaisesti;

g) 4 artiklan 4 ja 5 kohdassa tarkoitetun jätteiden siirron osalta tavalla, joka ei ole 18 artiklan 2, 4, 6 ja 10 kohdassa tarkoitettujen vaatimusten mukainen taikka liitteen VII mukaiseen asiakirjaan sisältyvien tai siinä annettavien tietojen mukainen, liitteen VII mukaisen asiakirjan vähäisiä kirjausvirheitä lukuun ottamatta.

Jätteensiirtoasetuksen 3 artiklan 26 kohta sisältää listan menettelyistä, joiden toteutuessa jätteiden siirto on laiton. Listan osalta on lähdettävä siitä, että jätteen siirto on laiton, jos siinä menetellään tavalla, joka vastaa yhtäkin listan alakohtaa.

Laittoman jätesiirron määritelmä on laajentunut uudistetussa jätteensiirtoasetuksessa. Laittoman jätesiirron määritelmän f ja g alakohtiin on lisätty uusia tekomuotoja. Laittoman jätesiirron käsitteeseen on lisätty yleinen kielto siirtää jätteitä loppukäsiteltäväksi, jos siirrolle ei ole saatu hyväksyntää 11 artiklan mukaisesti. Myös sekalaisen yhdyskuntajätteen siirrot loppukäsiteltäväksi (esimerkiksi kaatopaikalle sijoitettavaksi) ovat kiellettyjä uuden asetuksen mukaan. Laittoman jätesiirron käsite kattaa uutena myös jätteiden siirrot 45 ja 46 artiklojen vastaisesti. Asetuksen 45 artiklan nojalla komissio voi kieltää tietyn jätteen viennin tiettyyn OECD-maahan, jos havaitaan, että jätettä viedään sellaiseen käsittelyyn, joka ei olisi 59 artiklan mukaisesti ympäristön kannalta hyväksyttävää. Edelleen laiton jätesiirto olisi jätteen vienti sellaiseen laitokseen, jota ei ole tarkastettu 46 artiklan mukaisesti.

Laittoman jätesiirron määritelmä on laajentunut myös siten, että määritelmän g alakohtaan on lisätty jätteiden siirto tavalla, joka ei ole 18 artiklan 2, 4, 6 ja 10 kohtien mukaista. Kyseisissä kohdissa edellytetään, että vihreän jätteen siirron järjestäjällä on jätedirektiivin mukainen ympäristölupa tai rekisteröinti, siirtoa koskevat asiakirjat on täytetty, allekirjoitettu ja asetettu muiden saataville ja tiedot ovat myös siirron aikana saatavilla kuljetusvälineessä, jos tietoja ei voida asettaa sähköisesti saataville. 18 artiklan 10 kohdan vastainen jätesiirto olisi sellainen, että siirron järjestävän henkilön ja vastaanottajan välillä ei olisi laadittu sopimusta jätteiden hyödyntämisestä. Mainittua 18 artiklaa sovelletaan vihreiden jätteiden siirtoihin ja jätteiden siirtoihin laboratorioon analysoitavaksi tai käsittelykokeita varten.

Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 4 kohdan b alakohdan mukaan ympäristön turmelemisena on rangaistavaa tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta tuoda maahan, viedä maasta tai siirtää Suomen alueen kautta jätettä vastoin jätteiden siirroista sekä asetusten (EU) N:o 1257/2013 ja (EU) 2020/1056 muuttamisesta ja asetuksen (EY) N:o 1013/2006 kumoamisesta annettua Euroopan parlamentin ja neuvoston asetusta (EU) 2024/1157 tai asetuksen nojalla annettua säännöstä siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle.

Jätteensiirtoasetus koskee jätteen kansainvälisiä siirtoja eli siirtoja, joissa jätettä kuljetetaan valtion rajojen yli. Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaisten tekotapojen eli jätteen maahantuonnin, maasta viennin ja Suomen alueen kautta siirtämisen voi sinänsä katsoa vastaavan sitä, mitä ympäristörikosdirektiivissä, huomioiden jätteensiirtoasetuksen jätteen siirron määritelmä (3 artiklan 25 kohta), jätteen siirtämisellä tarkoitetaan.

Rikoslain rangaistussäännöksen ohella jätelain 147 §:n 2 momentissa on säädetty rangaistavaksi tietyt jätteensiirtoasetuksen vastaiset menettelyt. Jätelain 147 §:n 2 momentin 21 kohdan mukaisesti rangaistavaa on tahallaan tai huolimattomuudesta esimerkiksi tuoda maahan, viedä maasta tai siirtää Suomen alueen kautta jätettä jätelain 109 tai 110 §:n tai jätelain nojalla annetun säännöksen tai yksittäistapausta koskevan määräyksen taikka jätteensiirtoasetuksen 19 artiklassa säädetyn jätteen sekoittamiskiellon, 34, 36, 39 tai 40 artiklassa säädetyn vientikiellon taikka 41 tai 43 artiklassa säädetyn tuontikiellon vastaisesti. Edelleen pykälän 2 momentin 21 a kohdan mukaisesti rangaistavaa on tahallaan tai huolimattomuudesta siirtää jätettä ilman jätteensiirtoasetuksen 9 artiklassa tarkoitettua hyväksyntää tai tavalla, joka ei ole 16 tai 18 artiklassa tarkoitetun ilmoitus- tai siirtoasiakirjaan sisältyvien tai siinä annettavien tietojen mukainen taikka toimii siirron järjestäjänä ilman 18 artiklassa tarkoitettua lupaa. Muista uuden jätteensiirtoasetuksen vastaisista menettelyistä säädettäisiin jätelain 147 §:n 2 momentin 21 b ja 22 kohdassa.

Jätelain 131 §:ssä säädetään lisäksi laiminlyöntimaksusta. Pykälän 2 momentin 8 ja 9 kohdissa säädetään eräistä jätteensiirtoasetuksen mukaisten velvollisuuksien laiminlyönneistä, jotka on sanktioitu laiminlyöntimaksulla. Esimerkiksi pykälän 2 momentin 8 kohdan mukaan laiminlyöntimaksua on velvollinen maksamaan se, joka laiminlyö jätteensiirtoasetuksen a) 17 artiklassa säädetyn velvollisuuden ilmoittaa kuljetuksen suorittajaa koskevasta muutoksesta; b) 18 artiklassa säädetyn asiakirjan laatimis- tai allekirjoitusvelvollisuuden; c) 16 tai 18 artiklassa säädetyn siirron sähköistä ennakkoilmoitusta koskevan velvollisuuden; d) 16 tai 18 artiklassa säädetyn velvollisuuden täyttää siirtoasiakirja tai asettaa siirtoasiakirja ja tarvittaessa ilmoitusasiakirja saataville kuljetuksen aikana; e) 15, 16 tai 18 artiklassa säädetyn velvollisuuden vahvistaa jätteen vastaanotto tai toimittaa todistus jätteen hyödyntämisen tai loppukäsittelyn saattamisesta päätökseen; f) 16 tai 18 artiklassa säädetyn velvollisuuden asettaa siirtoon liittyvä tieto, asiakirja tai todistus sähköisesti saataville; tai g) 17 artiklassa tarkoitettujen tietojen toimittamisen sähköisesti.

Jätelain 133 §:ssä säädetään laiminlyöntimaksun määräämisestä. Pykälän 2 momentin mukaan laiminlyöntimaksua ei voida määrätä sille, joka on tuomittu rangaistukseen samaa asiaa koskevasta rikkomuksesta tai jos asia on vireillä esitutkinnassa, syyteharkinnassa tai tuomioistuimessa.

Kuten ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan i alakohdassa tarkoitetun vaarallisen jätteen kohdalla, jätteensiirtoasetuksen mukaista laitonta jätteiden siirtoa koskevan rikoksen määritelmään ei sisälly edellytystä vahingon tai vaaran aiheuttamisesta. Menettelyn on oltava rangaistavaa sellaisenaan, jos kyse on muusta kuin merkityksettömästä määrästä. Jätteensiirtoasetuksen 3 artiklan 26 kohtaan sisältyvän laittoman siirron määritelmä huomioiden ei voida lähteä siitä, että laittoman jätteen siirron voitaisiin lähtökohtaisesti katsoa aiheuttavan vähintään abstraktin vaaran ympäristölle tai terveydelle. Rikoslain säännös ei näin ollen vastaa direktiivin velvoitetta, ja lainsäädäntöä olisi muutettava.

Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan h alakohdassa on laitonta alusten kierrätystä koskevan rikoksen määritelmä. Sen mukaan rangaistavaa tulee olla laittoman ja tahallisen asetuksen (EU) N:o 1257/2013 soveltamisalaan kuuluvan alusten kierrätyksen, kun tällainen menettely ei ole mainitun asetuksen 6 artiklan 2 kohdan a alakohdassa tarkoitettujen vaatimusten mukaista.

Vuoden 2008 ympäristörikosdirektiiviin ei sisälly ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan h alakohtaa vastaavaa rikoksen määritelmää. Kyse on siten uudesta kriminalisointivelvoitteesta.

aluskierrätysasetus Rikoksen määritelmässä viitataan Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseen 1257/2013 aluskierrätyksestä sekä asetuksen (EY) N:o 1013/2006 ja direktiivin 2009/16/EY muuttamisesta (jäljempänä).

Kyseistä rikoksen määritelmää koskee direktiivin johdanto-osan kappale 19. Sen mukaan, kun on kyse tässä direktiivissä käyttöön otetusta rikoksesta Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 1257/2013 soveltamisalaan kuuluvien alusten kierrätyksen yhteydessä, on syytä huomauttaa, että tällä hetkellä unionin oikeuden nojalla mainitussa asetuksessa vahvistettuja velvoitteita sovelletaan ainoastaan mainitussa asetuksessa määriteltyihin aluksen omistajiin.

Ympäristörikosdirektiivin 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan mukaisesti 3 artiklan 2 kohdan h alakohdassa tarkoitetun tahallisen rikoksen enimmäisrangaistuksen on oltava vähintään viisi vuotta vankeutta.

Aluskierrätysasetuksen 2 artiklassa säädetään sen soveltamisalasta. Artiklan 1 kohdan mukaisesti asetusta sovelletaan 12 artiklaa lukuun ottamatta jäsenvaltion lipun alla purjehtiviin aluksiin. Asetuksen 12 artiklaa sovelletaan jäsenvaltion satamaan tai ankkuripaikkaan saapuviin kolmannen maan lipun alla purjehtiviin aluksiin. Artiklan 2 kohdassa säädetään asetuksen soveltamisalan rajoituksista.

Aluskierrätysasetuksen 3 artiklan 1 kohdan 6 alakohdan mukaan aluskierrätyksellä tarkoitetaan toimintaa, jossa alus puretaan kokonaan tai osittain aluskierrätyslaitoksella sellaisten osien ja materiaalien talteen ottamiseksi, jotka soveltuvat hyödyntämiseen, uudelleenkäyttöön valmisteluun tai uudelleenkäyttöön, samalla kun varmistetaan vaarallisten ja muiden materiaalien käsittely, ja siihen kuuluu myös osien ja materiaalien varastointi ja esikäsittely kierrätyslaitoksen alueella, mutta ei niiden lisäkäsittely tai loppukäsittely erillisissä laitoksissa.

Aluskierrätysasetusta on muutettu jätteensiirtoasetuksen 82 artiklalla. Muutetun aluskierrätysasetuksen 6 artiklan 2 kohdan a alakohdan mukaan alusten omistajien on varmistettava, että kierrätettäväksi tarkoitetut alukset kierrätetään ainoastaan eurooppalaiseen luetteloon sisältyvissä aluskierrätyslaitoksissa, ja, kun on kyse aluksista, jotka katsotaan vaaralliseksi jätteeksi, joka sijaitsee jonkin jäsenvaltion kansalliseen lainkäyttövaltaan kuuluvalla alueella ja joka viedään unionista, ainoastaan niissä eurooppalaisessa luettelossa mainituissa laitoksissa, jotka sijaitsevat Baselin yleissopimuksen liitteessä VII luetelluissa maissa.

Aluskierrätyslaitoksista säädetään aluskierrätysasetuksen III osaston säännöksissä. Asetuksen 13 artiklassa säädetään vaatimuksista, jotka koskevat aluskierrätyslaitosten ottamista eurooppalaiseen luetteloon. Asetuksen 14 artikla koskee luvan myöntämistä jäsenvaltiossa sijaitsevalle aluskierrätyslaitokselle ja 15 artikla kolmannessa maassa sijaitsevia aluskierrätyslaitoksia.

Aluskierrätysasetuksen 16 artiklassa säädetään eurooppalaisen luettelon laatimisesta ja päivittämisestä. Artiklan 1 kohdan mukaan komissio hyväksyy täytäntöönpanosäädöksiä, joissa vahvistetaan eurooppalainen luettelo aluskierrätyslaitoksista, jotka a) sijaitsevat unionissa ja jotka jäsenvaltiot ovat ilmoittaneet 14 artiklan 3 kohdan mukaisesti; b) sijaitsevat kolmannessa maassa, ja joiden sisällyttämisestä luetteloon päätetään 15 artiklan mukaisesti esitettyjen tai kerättyjen tietojen ja näytön arvioinnin perusteella. Täytäntöönpanosäädökset hyväksytään artiklan 1 kohdan toisen kappaleen mukaan asetuksen 25 artiklassa tarkoitettua tarkastelumenettelyä noudattaen. Artiklan 4 kohdassa säädetään komission toimivallasta hyväksyä täytäntöönpanosäädöksiä, joilla eurooppalaista luetteloa päivitetään säännöllisesti, ja joilla sisällytetään aluskierrätyslaitos luetteloon tietyissä tapauksissa ja poistetaan luettelosta tietyissä tapauksissa.

Merenkulun ympäristönsuojelulain (1672/2009) 13 luvun 3 §:n 2 momentin 10 c kohdan mukaisesti merenkulun ympäristönsuojelurikkomuksena rangaistavaa on (muulla kuin RL 48:1–4 §:ssä tarkoitetulla tavalla) tahallaan tai huolimattomuudesta toimia vastoin aluskierrätysasetuksen 6 artiklassa säädettyä aluksen kierrättämistä tai purkamista tai niiden valmistelua koskevaa velvoitetta. Lisäksi jätelain 147 §:n 2 momentin 24 kohdan mukaisesti rangaistavaa on tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoa aluskierrätysasetuksen 7 artiklassa tai jätelain 108 b §:ssä säädettyä velvoitetta laatia alukselle aluskierrätyssuunnitelma. Momentin 25 kohdan mukaisesti rangaistavaa on tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoa jätelain 108 c §:ssä säädettyä velvoitetta ilmoittaa aluskierrätyksen loppuunsaattamisesta viranomaiselle Mainittu merenkulun ympäristönsuojelulain säännös kattaa saman menettelyn kuin mikä ympäristörikosdirektiivin mukaan tulee säätää rangaistavaksi rikoslaissa. Merenkulun ympäristönsuojelurikkomuksesta tuomitaan rangaistuksena sakkoa, joten mainittu säännös ei ole riittävä täyttämään ympäristörikosdirektiivin 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan velvoitetta 3 artiklan 2 kohdan h alakohdan mukaisesta rikoksesta määrättävän enimmäisrangaistuksen vähimmäistason osalta.

Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 7 kohdan mukaisesti rangaistavaa on tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta aluskierrätyksestä sekä asetuksen (EY) N:o 1013/2006 ja direktiivin 2009/16/EY muuttamisesta annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 1257/2013 vastaisesti laiminlyödä huolehtia siitä, että asetuksen 5 artiklassa tarkoitettu vaarallisten materiaalien luettelo on ajan tasalla silloin kun alus toimitetaan aluspurkamoon, tai siirtää aluksen purettavaksi muualle kuin asetuksen 16 artiklassa tarkoitetussa eurooppalaisessa luettelossa mainittuun aluspurkamoon siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle.

Aluskierrätysasetuksen täytäntöönpanossa on arvioitu, että rikoslain 48 luvun 1 §:ssä tarkoitettu seuraus voi syntyä erityisesti silloin, kun laiminlyödään huolehtia siitä, että aluskierrätysasetuksen 5 artiklassa tarkoitettu vaarallisten materiaalien luettelo on ajan tasalla silloin, kun alus toimitetaan aluspurkamoon tai silloin, kun siirretään tällainen alus purettavaksi muualle kuin aluskierrätysasetuksen mukaisessa eurooppalaisessa luettelossa mainittuun aluspurkamoon (HE HE 69/2017 vp, s. 16). Ratkaisut siitä, mitkä aluskierrätysasetuksen vastaiset menettelyt on säädetty ympäristön turmelemisena rangaistavaksi, on tehty kansallisen arvioinnin perusteella.

Mainitussa rikoslain säännöksessä rangaistavuus koskee kahta menettelyä, joissa on kyse vaarallisten materiaalien luettelon ajantasaisuudesta huolehtimisen laiminlyönnistä ja aluksen siirtämisestä purettavaksi muuhun kuin asetuksen mukaiseen aluspurkamoon. Aluksen siirtämistä koskevan teon osalta rikoslain säännöksen voi katsoa vastaavan aluskierrätysasetuksen 6 artiklan 2 kohdan a alakohdassa todettua. Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 7 kohta edellyttää kuitenkin lisäksi, että teko on omiaan aiheuttamaan esimerkiksi ympäristön pilaantumista. Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan h alakohtaan ei sisälly tällaista elementtiä. Rikoslain säännös ei siten edellä todetulla tavalla vastaa direktiivin velvoitteita, ja lainsäädäntöä olisi tältäkin osin muutettava.

aluspäästödirektiivi Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan i alakohta koskee direktiivin 2005/35/EY vastaisia aluspäästöjä. Alakohdan mukaan rangaistavaa tulee olla laiton ja tahallinen direktiivin 2005/35/EY 3 artiklan soveltamisalaan kuuluvien aluksista peräisin olevien ympäristöä pilaavien aineiden sellainen päästö mille tahansa mainitun direktiivin 3 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulle alueelle, paitsi jos tällainen aluksista peräisin oleva päästö täyttää mainitun direktiivin 5 artiklassa poikkeuksille asetetut edellytykset, joka aiheuttaa tai on omiaan aiheuttamaan veden laadun huononemista tai vahinkoa meriympäristölle. Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivissä 2005/35/EY alusten aiheuttamasta ympäristön pilaantumisesta annettujen kansainvälisten normien noudattamisen valvonnasta ja pilaamisrikoksista määrättävistä hallinnollisista seuraamuksista (jäljempänä), säädetään alusten aiheuttamasta ympäristön pilaantumisesta ja säännösten rikkomisista määrättävistä seuraamuksista.

Vuoden 2008 ympäristörikosdirektiiviin ei sisälly rikoksen määritelmää, joka koskisi nimenomaisesti aluspäästödirektiivin vastaisia aluspäästöjä. Vuoden 2008 ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan a kohtaan sisältyy kuitenkin kriminalisointivelvoite, joka koskee yleisesti esimerkiksi sellaista aineen päästämistä ilmaan, maaperään tai veteen, joka aiheuttaa tai on omiaan aiheuttamaan kuoleman tai vakavan vamman ihmiselle tai huomattavaa vahinkoa ilman laadulle, maaperän laadulle tai veden laadulle taikka eläimille tai kasveille. Aluspäästödirektiiviin sisältyi lisäksi aiemmin velvoite pitää mainitussa direktiivissä tarkoitettuja ympäristöä pilaavia päästöjä rikoksina sekä tiettyjä tähän liittyviä muita velvoitteita. Aluspäästödirektiiviä muutettiin kesällä 2024 direktiivillä (EU) 2024/3101, joka tuli voimaan 5.1.2025. Muutosdirektiivin täytäntöönpanoaika päättyy 6.7.2027. Muutosten myötä aluspäästödirektiivin vastaisesta aluksesta päästämisestä määrättävistä rikosoikeudellisista seuraamuksista säädetään ainoastaan ympäristörikosdirektiivissä. Muutetussa aluspäästödirektiivissä säädetään vain hallinnollisista seuraamuksista. Alla on kuvattu aluspäästödirektiivin ajantasaista sisältöä.

Aluspäästödirektiivin muutosdirektiivin kansallisen täytäntöönpanon valmistelu on meneillään liikenne- ja viestintäministeriössä (LVM052:00/2025). Muutosdirektiivi edellyttää merenkulun ympäristönsuojelulain seuraamussääntelyn päivittämistä direktiivin soveltamisalan osalta. Hallituksen esitys on tarkoitus antaa eduskunnalle syksyllä 2026, ja täytäntöönpanon edellyttämien lakimuutosten arvioitu voimaantuloaika on keväällä 2027.

Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 4 kohdan mukaisesti 3 artiklan 2 kohdan i alakohdan mukaisen teon tulee olla rangaistava myös törkeästä huolimattomuudesta tehtynä. Lisäksi rikoksen tahallisen yrityksen tulee 4 artiklan 2 kohdan mukaisesti olla rangaistava.

Ympäristörikosdirektiivin 5 artiklan 2 kohdan d alakohta edellyttää, että enimmäisrangaistuksen vähimmäistason on mainitun rikoksen kohdalla oltava vähintään viisi vuotta vankeutta.

Aluspäästödirektiivin 3 artiklan 1 kohdan mukaan direktiiviä sovelletaan kansainvälisen oikeuden mukaisesti ympäristöä pilaavien aineiden päästöihin kyseisen säännöksen mukaisilla vesialueilla. Käytännössä direktiivin viittaus kansainväliseen oikeuteen tarkoittaa Kansainvälisessä merenkulkujärjestössä tehtyä alusten aiheuttaman meren pilaantumisen ehkäisemisestä tehtyä kansainvälistä yleissopimusta eli nk. MARPOL-yleissopimusta (direktiivissä ”Marpol 73/78”). Artiklan 2 kohdan mukaan direktiiviä sovelletaan mistä tahansa aluksesta peräisin oleviin ympäristöä pilaavien aineiden päästöihin riippumatta siitä, minkä lipun alla alus purjehtii, lukuun ottamatta sota-aluksia, sotalaivaston apualuksia tai muita aluksia, jotka ovat valtion omistuksessa tai käytössä ja joita sillä hetkellä käytetään vain valtion muihin kuin kaupallisiin tarkoituksiin.

Aluspäästödirektiivin 4 artiklassa säädetään säännösten rikkomisista ja poikkeuksista. Artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että aluksista peräisin olevia ympäristöä pilaavien aineiden päästöjä mille tahansa 3 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulle alueelle pidetään säännösten rikkomisina, paitsi jos kohdassa luetellut poikkeukset soveltuvat. Lisäksi 1 kohdassa säädetään MARPOL-yleissopimuksen mukaisista poikkeuksista.

4 artiklan 2 kohdan mukaan kunkin jäsenvaltion on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että 1 kohdassa tarkoitettuun säännösten rikkomiseen syyllistynyt luonnollinen henkilö tai oikeushenkilö saatetaan vastuuseen teostaan.

Direktiivin 2005/35/EY 5 artikla on kumottu direktiivillä 2024/3101. Aluspäästödirektiivin 6 ja 7 artikloissa säädetään täytäntöönpanotoimista jäsenvaltion satamassa olevien alusten ja kauttakulkumatkalla olevien alusten osalta.

Aluspäästödirektiivin 8 artiklassa säädetään seuraamuksista. Jäsenvaltioiden on säädettävä 4 artiklan täytäntöönpanemiseksi annettujen kansallisten säännösten rikkomisesta määrättävien hallinnollisten seuraamusten järjestelmästä kansallisen oikeusjärjestelmänsä mukaisesti ja varmistettava, että seuraamuksia sovelletaan, sanotun kuitenkaan rajoittamatta Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2024/123 mukaisia jäsenvaltioiden velvoitteita. Säädettyjen hallinnollisten seuraamusten on oltava tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia.

päästöllä Aluspäästödirektiivin velvoitteet on saatettu voimaan merenkulun ympäristönsuojelulain säännöksin. Merenkulun ympäristönsuojelulain 1 luvun 2 §:n 43 kohdan mukaisestitarkoitetaan MARPOL-yleissopimuksen 2 artiklan mukaisesti kaikkia aluksesta peräisin olevia haitallisten aineiden päästöjä, olivatpa ne muodostuneet huomaamatta, jätteitä hävittämällä, vuodon seurauksena, pumppaamalla tai tyhjentämällä, ei kuitenkaan maalta peräisin olevien jätteiden mereen laskemista, meren pohjan mineraalien hyödyntämisen yhteydessä syntyviä aineita eikä haitallisten aineiden päästämistä laillisen tieteellisen tutkimuksen yhteydessä saastumisen vähentämiseksi tai kontrollin takia. Myös aluspäästödirektiivissä päästön määritelmän osalta viitataan MARPOL-yleissopimuksen 2 artiklaan.

Merenkulun ympäristönsuojelulain 1 luvun 3 §:ssä säädetään lain soveltamisalasta. Säännöksen 1 momentin mukaan lakia sovelletaan alukseen, joka purjehtii Suomen vesialueella tai talousvyöhykkeellä. Poikkeuksista lain soveltamiseen sisävesialueella ja kotimaan liikenteessä säädetään jäljempänä. 2 momentin mukaan suomalaiseen alukseen tätä lakia sovelletaan myös Suomen vesialueen ja talousvyöhykkeen ulkopuolella. Pykälän 5 momentin mukaan lakia ei sovelleta MARPOL-yleissopimuksen 2 artiklan 3 kappaleen b kohdan ii alakohdassa tarkoitettuun vahingollisen aineen päästöön, joka suoraan aiheutuu merenpohjan kivennäisvarojen tutkimisesta, hyväksikäytöstä tai näihin liittyvästä rannikon ulkopuolella tapahtuvasta käsittelystä.

Merenkulun ympäristönsuojelulain lain 1 luvun 6 §:n 1 momentin mukaan haitallisten aineiden ja ilmaa pilaavien aineiden päästäminen aluksesta veteen tai ilmaan on kielletty siten kuin tässä laissa taikka sen nojalla säädetään tai määrätään tai Euroopan yhteisön säädöksissä säädetään. Säännöksen 2 momentin mukaan, jos sellaisia haitallisia aineita, joilla on eri päästömääräykset, sekoitetaan keskenään, on noudatettava ankarimpia päästömääräyksiä. Merenkulun ympäristönsuojelulain 2 luvun 1 §:ssä säädetään lisäksi öljyn päästökiellosta ja päästörajoituksista ja 2 §:ssä öljyn päästämisestä poikkeustilanteissa.

Merenkulun ympäristönsuojelulain 4 luvun 2 § sisältää haitallisen nestemäisen aineen päästökiellon ja päästörajoitukset ja 5 luvun 1 § puolestaan käymäläjäteveden päästökiellon ja päästörajoituksen. Edelleen lain 6 luvun 1 §:ään sisältyy kiinteän jätteen veteen poistamiskielto ja poistamisrajoitus ja 7 luvun 1 §:ään ilmaa pilaavien aineiden päästökielto ja päästörajoitus.

Merenkulun ympäristönsuojelulain 13 luvun 3 § sisältää rangaistussäännökset. Pykälän 1 momentin mukaan rangaistus vastoin tätä lakia tai sen nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä tehdystä ympäristön turmelemisesta, jollei siihen ole syyllistytty huolimattomuudesta ulkomaiselta alukselta, säädetään rikoslain (39/1889) 48 luvun 1–4 §:ssä.

Lisäksi vaarallisten aineiden kuljetuksesta annetulla lailla (541/2023) on täytäntöönpantu MARPOL-yleissopimuksen III liitteen määräykset. Vaarallisten aineiden kuljetuksesta annettu laki viittaa IMDG-säännöstöön, jonka mukainen toiminta kattaa myös MARPOL-yleissopimuksen. Lain 141 §:ssä säädetään vaarallisten aineiden kuljetusrikkomuksesta määrättävästä liikennevirhemaksusta. Maksu voidaan pykälän 1 momentin mukaan määrätä sille, joka tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoo momentissa erikseen lueteltuja lain velvoitteita. Pykälän 4 momentin mukaan liikennevirhemaksu voidaan määrätä myös aluskuljetuksessa 1) lähettäjälle, laivaajalle, lastinantajalle ja kuljetuksen suorittajalle, joka tahallaan tai huolimattomuudesta jättää säilyttämättä 11 §:n tai sen nojalla annetun määräyksen vastaisesti kuljetustietoja sisältävät asiakirjat tai vastaavat sähköiset tiedot; 2) lähettäjälle, laivaajalle ja lastinantajalle, joka tahallaan tai huolimattomuudesta 20 §:n tai sen nojalla annetun määräyksen vastaisesti laiminlyö velvollisuuden varmistaa, että kuljetuksen lupa tai hyväksyntä on hankittu taikka kuljetuksesta on tehty ennakkoilmoitus; 3) kuljetuksen suorittajalle ja vastaanottajalle, joka tahallaan tai huolimattomuudesta jättää tekemättä 57 §:n tai sen nojalla annetun määräyksen vastaisesti mainitussa pykälässä tarkoitetun ilmoituksen säteilyn annosnopeuden tai radioaktiivisen saasteen raja-arvon ylityksestä kuljetuksen osapuolille tai Säteilyturvakeskukselle; 4) lähettäjälle, laivaajalle, lastinantajalle, kuljetuksen suorittajalle ja vastaanottajalle, joka tahallaan tai huolimattomuudesta säteilyraja-arvojen ylityttyä laiminlyö 63 §:ssä säädetyn velvollisuuden ryhtyä toimenpiteisiin, tutkia raja-arvon ylitys, korjata olosuhteet tai ilmoittaa syyt ja korjaavat toimenpiteet Säteilyturvakeskukselle; 5) laivaajalle ja lastinantajalle, joka tahallaan tai huolimattomuudesta laiminlyö 75 §:n tai sen nojalla annetun määräyksen vastaisesti mainitussa pykälässä säädetyn velvollisuuden vaarallisen aineen varmistamisesta, merkitsemisestä, tietojen toimittamisesta ja antamisesta tai kirjallisesti vakuuttamisesta; 6) kuljetuksen suorittajalle ja aluksen päällikölle, joka tahallaan tai huolimattomuudesta laiminlyö 76 §:n tai sen nojalla annetun määräyksen vastaisesti mainitussa pykälässä säädetyn velvollisuuden huolehtia tai varmistaa vaarallisen aineen kuljetus; taikka 7) kontin, ajoneuvon ja vaunun pakkaajalle, täyttäjälle tai kuormaajalle, joka tahallaan tai huolimattomuudesta laiminlyö 77 §:n tai sen nojalla annetun määräyksen vastaisesti mainitussa pykälässä säädetyn velvollisuuden vakuuttaa pakkaustodistuksella. Lisäksi lain 140 §:n 2 momentissa viitataan rikoslakiin. Säännöksen mukaan rangaistus ympäristön turmelemisesta säädetään rikoslain 48 luvun 1, 2 ja 4 §:ssä sekä ympäristörikkomuksesta 3 §:ssä.

Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaisesti ympäristön turmelemisena rangaistavaa on tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta saattaa, päästää tai jättää ympäristöön esine, ainetta, säteilyä tai muuta sellaista lain tai sen nojalla annetun säännöksen taikka yleisen tai yksittäistapausta koskevan määräyksen vastaisesti taikka ilman laissa edellytettyä lupaa tai lupaehtojen vastaisesti siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle. Ympäristön turmelemisesta tuomitaan sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. Törkeästä ympäristön turmelemisesta säädetään rikoslain 48 luvun 2 §:ssä.

Rikoslain 48 luvun 4 §:ssä on tuottamuksellista ympäristön turmelemista koskeva rangaistussäännös. Pykälän mukaan, joka muusta kuin törkeästä huolimattomuudesta 1) puuttuu ympäristöön 1 §:n 1 momentin 1 kohdassa tai 3 momentissa tarkoitetulla tavalla taikka 2) rikkoo jätelakia tai ympäristönsuojelulakia tai niiden nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä 1 §:n 1 momentin 2–6 kohdassa tarkoitetulla tavalla siten, että ympäristölle tai terveydelle aiheutettu vahinko tai tällaisen vahingon vaara on erityisen suuri ottaen huomioon aiheutetun tai uhkaavan vahingon pitkäaikaisuus, laaja ulottuvuus ja muut seikat, on tuomittava tuottamuksellisesta ympäristön turmelemisesta sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi.

Kun rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdassa viitataan lain vastaisesti toimimiseen, kattaa se myös merenkulun ympäristönsuojelulain vastaisen menettelyn. Direktiivissä rikoksen määritelmään sisältyy edellytys siitä, että laittoman päästön tulee aiheuttaa tai olla omiaan aiheuttamaan veden laadun huononemista tai vahinkoa meriympäristölle. Rikoslain mainittu säännös kattaa menettelyn, joka on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle. Rikoslain säännökseen sisältyvän ilmaisun, joka koskee ympäristön pilaantumista tai muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista, voi katsoa kattavan veden laadun huononemisen ja vahingon meriympäristölle.

Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdan voi edellä todetulla tavalla katsoa täyttävän ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan i alakohdan ja 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan mukaisen velvoitteen.

Kuten edellä on ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan a alakohdan osalta todettu, rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdan osalta yritystä ei ole säädetty rangaistavaksi mainitun pykälän 2 momentissa. Säännöstä olisi tältä osin muutettava.

Rikoslain 48 luvun 10 §:ssä säädetään ulkomaiselta alukselta talousvyöhykkeellä tehdystä ympäristörikoksesta. Säännöksen mukaan merenkulun ympäristönsuojelulain 13 luvun 3 §:ssä tarkoitetusta, ulkomaiselta alukselta Suomen talousvyöhykkeellä tehdystä, tämän luvun 1–4 §:ssä rangaistavaksi säädetystä teosta saa tuomita vain sakkoa. Säännös perustuu YK:n merioikeusyleissopimukseen (SopS 50/1996) ja on yhteensopiva aluspäästödirektiivin sääntelyn kanssa.

Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan j alakohdan mukaisesti rangaistavaksi tulee säätää laiton ja tahallinen sellaisen laitoksen käyttäminen tai sulkeminen, jossa harjoitetaan vaarallista toimintaa tai jossa varastoidaan tai käytetään vaarallisia aineita tai seoksia, kun tällainen menettely ja tällainen vaarallinen toiminta, aine tai seos kuuluvat Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2012/18/EU tai Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2010/75/EU soveltamisalaan ja tällainen menettely aiheuttaa tai on omiaan aiheuttamaan kuoleman tai vakavan vamman ihmiselle tai huomattavaa vahinkoa ilman, maaperän tai veden laadulle tai huomattavaa vahinkoa ekosysteemille, eläimille tai kasveille.

Vuoden 2008 ympäristörikosdirektiiviin ei sisälly rikoksen määritelmää, joka koskisi nimenomaisesti sellaisia menettelyjä, jotka nykyisin kuuluvat Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2012/18/EU tai Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2010/75/EU soveltamisalaan. Vuoden 2008 ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan d kohtaan sisältyy kuitenkin kriminalisointivelvoite, joka koskee sellaisen laitoksen, jossa harjoitetaan vaarallista toimintaa tai jossa varastoidaan tai käytetään vaarallisia aineita tai valmisteita, käyttämistä, joka aiheuttaa tai on omiaan aiheuttamaan laitoksen ulkopuolella kuoleman tai vakavan vamman ihmiselle tai huomattavaa vahinkoa ilman laadulle, maaperän laadulle tai veden laadulle taikka eläimille tai kasveille. Kyse ei siten ole täysin uudesta kriminalisointivelvoitteesta.

Direktiivin 3 artiklan 4 kohta edellyttää, että j alakohdan mukaisten tekojen kohdalla myös törkeästä huolimattomuudesta tehty teko säädetään rangaistavaksi. Direktiivin 4 artiklan 2 kohta puolestaan edellyttää, että tahallisen rikoksen yritys on rangaistava.

Direktiivin 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan mukaisesti tahallisen rikoksen enimmäisrangaistuksen on oltava vähintään viisi vuotta vankeutta. Ympäristörikosdirektiivin 5 artiklan 2 kohdan a ja c alakohtiin sisältyvien velvoitteiden osalta (kuoleman aiheuttavat teot) viitataan 3 artiklan 2 kohdan a alakohdan tarkastelussa edellä todettuun.

Seveso III -direktiivi

teollisuuspäästödirektiivi

Rikoksen määritelmässä viitataan Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviin 2012/18/EU vaarallisista aineista aiheutuvien suuronnettomuusvaarojen torjunnasta sekä neuvoston direktiivin 96/82/EY muuttamisesta ja myöhemmästä kumoamisesta (jäljempänä) ja Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviin 2010/75/EU teollisuuden ja karjankasvatuksen päästöistä (yhtenäistetty ympäristön pilaantumisen ehkäiseminen ja vähentäminen) (jäljempänä).

Seveso III -direktiivissä vahvistetaan säännöt sellaisten suuronnettomuuksien ehkäisemiseksi, joissa on mukana vaarallisia aineita, ja rajoitetaan suuronnettomuuksista ihmisten terveydelle ja ympäristölle aiheutuvia seurauksia, jotta koko unionissa voitaisiin taata yhdenmukaisesti ja tehokkaasti korkea suojelun taso (1 artikla). Seveso III -direktiivissä säädetään muun muassa toiminnanharjoittajan yleisistä velvoitteista, toimintaperiaatteista suuronnettomuuksien ehkäisemiseksi, toiminnanharjoittajan velvollisuudesta tehdä turvallisuusselvitys sekä toimista, jotka toiminnanharjoittajan ja toimivaltaisen viranomaisen on toteutettava suuronnettomuuden jälkeen. Seveso III -direktiivin sääntelyn keskiössä on sellaisesta toiminnasta aiheutuvien suuronnettomuuksien ehkäisy, jossa mukana on vaarallisia aineita.

Seveso III -direktiivin 2 artiklassa määritellään direktiivin soveltamisala. Säännöksen 1 kohdan mukaan direktiiviä sovelletaan 3 artiklan 1 kohdassa määriteltyihin tuotantolaitoksiin. Seveso-direktiivin 3 artiklan 1 kohdan mukaan tuotantolaitoksella tarkoitetaan koko sitä toiminnanharjoittajien valvonnassa olevaa aluetta, jossa on vaarallisia aineita yhdessä tai useammassa laitoksessa, yhteiset tai toisiinsa liittyvät infrastruktuurit tai toiminnot mukaan lukien; tuotantolaitokset ovat joko alemman tason tuotantolaitoksia tai ylemmän tason tuotantolaitoksia. Artiklan 2 ja 3 kohdissa on alemman tason tuotantolaitoksen ja ylemmän tason tuotantolaitoksen määritelmät. Niissä viitataan direktiivin liitteeseen I ja siinä säädettyihin vaarallisten aineiden määriin.

Vaarallisella aineella tarkoitetaan Seveso III -direktiivissä sen liitteessä I olevassa 1 osassa mainittua tai 2 osassa lueteltua ainetta tai seosta, mukaan lukien raaka-aineen, tuotteen, sivutuotteen, jäämän tai välituotteen muodossa olevat (3 artiklan 10 kohta). Direktiivin liitteessä I viitataan asetuksen (EY) N:o 1272/2008 eli Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 1272/2008 aineiden ja seosten luokituksesta, merkinnöistä ja pakkaamisesta sekä direktiivien 67/548/ETY ja 1999/45/EY muuttamisesta ja kumoamisesta ja asetuksen (EY) N:o 1907/2006 muuttamisesta eli niin sanotun CLP-asetuksen mukaisiin vaarakategorioihin.

Seveso-laitos Seveso III -direktiivi on pantu kansallisesti pääosin täytäntöön vaarallisten kemikaalien ja räjähteiden käsittelyn turvallisuudesta annetulla lailla (390/2005) eli kemikaaliturvallisuuslailla, ja sen nojalla annetuilla valtioneuvoston asetuksilla. Kemikaaliturvallisuuslaissa säädetään vaarallisten kemikaalien ja räjähteiden valmistuksesta, käytöstä, siirrosta, varastoinnista, säilytyksestä ja muusta käsittelystä. Lain tarkoituksena on ehkäistä ja torjua mainituista toiminnoista aiheutuvia henkilö-, ympäristö- ja omaisuusvahinkoja. Kemikaaliturvallisuuslaissa Seveso III -direktiiviin perustuva sääntely koskee laitoksia (jäljempänä myös), joissa harjoitetaan vaarallisten kemikaalien laajamittaista käsittelyä tai varastointia ja jotka kemikaaliturvallisuuslain 30 §:n mukaisesti ovat velvollisia laatimaan turvallisuusselvityksen tai toimintaperiaateasiakirjan. Kemikaaliturvallisuuslain 23 §:n 1 momentin mukaisesti vaarallisen kemikaalin laajamittaista teollista käsittelyä ja varastointia saa harjoittaa vain Turvallisuus- ja kemikaaliviraston luvalla. Toiminnanharjoittajan tulee hakea edellä tarkoitettua lupaa Turvallisuus- ja kemikaalivirastolta.

Kemikaaliturvallisuuslain 6 §:n mukaan kyseisessä laissa tarkoitetaan kemikaalilla aineita ja seoksia siten kuin ne määritellään REACH-asetuksessa ja CLP-asetuksessa (1 kohta) ja vaarallisella kemikaalilla ainetta tai seosta, joka tulee luokitella tai merkitä CLP-asetuksen mukaisesti, sekä muuta palavaa nestettä (2 kohta).

Kemikaaliturvallisuuslaissa säädetään muun muassa vaarallisten kemikaalien käsittelyä ja varastointia koskevista velvollisuuksista. Näihin kuuluu esimerkiksi vaarallisista kemikaaleista aiheutuvien suuronnettomuuksien ehkäisemiseen liittyviä velvoitteita, jotka pohjautuvat Seveso III -direktiivin velvoitteisiin. Kemikaaliturvallisuuslain nojalla on lisäksi annettu asetuksia, joissa säädetään suuronnettomuuksiin varautumisesta. Tällaisia asetuksia ovat valtioneuvoston asetukset vaarallisten kemikaalien teollisen käsittelyn ja varastoinnin turvallisuusvaatimuksista (856/2012), vaarallisten kemikaalien käsittelyn ja varastoinnin valvonnasta (685/2015), räjähteiden valmistuksen ja varastoinnin valvonnasta (819/2015), räjähteiden valmistuksen, käsittelyn ja varastoinnin turvallisuusvaatimuksista (1101/2015), nestekaasulaitosten turvallisuusvaatimuksista (858/2012) sekä maakaasun käsittelyn turvallisuudesta (551/2009). Kemikaaliturvallisuuslain 125 §:ssä on säädetty räjähdesäännösten rikkomisena rangaistavaksi monet kyseisen lain vastaiset menettelyt. Rangaistavaa on mainitun pykälän 1 momentin 2 kohdan mukaisesti esimerkiksi tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoa lain 23, 37, 58, 58 a tai 58 b §:ssä säädettyä lupavelvollisuutta. Rangaistus räjähdesäännösten rikkomisesta on sakkoa.

Teollisuuspäästödirektiivissä säädetään yleiset puitteet suurten ja keskisuurten teollisuustoimintojen sekä merkittävien jätteenkäsittelylaitosten ja eläinsuojien ympäristönsuojelulle sekä parhaan käyttökelpoisen tekniikan mukaiset päästöraja-arvot ja muita toimialakohtaisia erityisvaatimuksia suurille polttolaitoksille, jätteenpolttolaitoksille, liuottimia käyttäville laitoksille ja titaanidioksiditeollisuudelle.

Teollisuuspäästödirektiivin 1 artiklan 1 kohdan mukaan direktiivissä säädetään teollisesta toiminnasta aiheutuvan pilaantumisen ehkäisemisen ja vähentämisen yhtenäistämisestä. Siinä säädetään myös ilmaan, veteen ja maaperään kulkeutuvien päästöjen ehkäisemisestä, tai jos se ei ole mahdollista, päästöjen jatkuvasta vähentämisestä, jätteiden syntymisen ehkäisemisestä, resurssitehokkuuden parantamisesta sekä kiertotalouden ja hiilestä irtautumisen edistämisestä ihmisten terveyden ja koko ympäristön suojelun korkean tason saavuttamiseksi (1 artiklan 2 kohta).

Teollisuuspäästödirektiiviä sovelletaan sen II–VI a luvussa tarkoitettuun pilaantumista aiheuttavaan teolliseen toimintaan (2 artiklan 1 kohta). Direktiiviä ei sovelleta uusien tuotteiden ja prosessien tutkimukseen, kehitykseen ja testaukseen (2 artiklan 2 kohta).

Teollisuuspäästödirektiiviin sisältyy vaarallisten aineiden määritelmä. Sen mukaan vaarallisilla aineilla tarkoitetaan aineiden ja seosten luokituksesta, merkinnöistä ja pakkaamisesta 16 päivänä joulukuuta 2008 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 1272/2008 3 artiklassa määriteltyjä aineita tai seoksia. Määritelmässä viitataan Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseen (EY) N:o 1272/2008 aineiden ja seosten luokituksesta, merkinnöistä ja pakkaamisesta sekä direktiivien 67/548/ETY ja 1999/45/EY muuttamisesta ja kumoamisesta ja asetuksen (EY) N:o 1907/2006 muuttamisesta eli niin sanottuun CLP-asetukseen.

Siinä missä Seveso III -direktiivin sääntelyn kohteena on nimenomaisesti vaarallisiin aineisiin liittyvä toiminta, teollisuuspäästödirektiivin sääntely koskee ensisijaisesti teollisuusdirektiivin mukaisesta teollisesta toiminnasta aiheutuvan pilaantumisen ehkäisemistä. Teollisuuspäästödirektiivin sääntelykokonaisuuden kannalta vaarallisia aineita koskeva toiminta ei siten ole samalla tavalla sääntelyn keskiössä kuin Seveso III -direktiivissä. Siltä osin kuin toiminta koskee vaarallisia aineita, merkityksellisinä voidaan pitää erityisesti teollisuuspäästödirektiivin vaaratilanteita ja onnettomuuksia koskevaa 7 artiklaa ja laitoksen sulkemista koskevaa 22 artiklaa.

Teollisuuspäästödirektiivi on pääosin täytäntöönpantu Suomessa ympäristönsuojelulailla. Mainittujen direktiivin 7 artiklan ja 22 artiklan täytäntöönpanon kannalta keskeisiä ovat ympäristönsuojelulain 95 ja 123 §:t. Ympäristönsuojelulain 95 §:ssä säädetään maaperää ja pohjavettä koskevista toimista direktiivilaitoksen toiminnan päättyessä. Pykälän 1 momentin mukaan, jos direktiivilaitoksen toimintaan liittyen on tullut laatia 82 §:ssä tarkoitettu maaperän ja pohjaveden tilaa koskeva perustilaselvitys, toiminnanharjoittajan on mainitussa pykälässä tarkoitetun toiminnan päättyessä arvioitava maaperän ja pohjaveden tilaa suhteessa perustilaan. Viranomainen tekee säännöksen mukaan arvion johdosta päätöksen, jossa on annettava määräykset perustilan palauttamiseksi tarvittavista toimista, jos maaperän tai pohjaveden tila toiminnan seurauksena eroaa huomattavasti perustilasta.

Ympäristönsuojelulain 123 §:ssä säädetään poikkeuksellisesta tilanteesta luvanvaraisessa, ilmoituksenvaraisessa ja rekisteröitävässä toiminnassa. Säännöksessä säädetään poikkeuksellista tilannetta koskevasta ilmoitusvelvollisuudesta ja valtuudesta, jonka nojalla viranomainen antaa tarpeelliset määräykset toiminnan palauttamiseksi lain ja sen nojalla annettujen säännösten ja määräysten mukaiseksi sekä tilanteesta aiheutuvan haitan ja vaaran poistamiseksi.

Siltä osin kuin teollisuuspäästödirektiivin mukaisen laitoksen käyttämisessä tai sulkemisessa on kyse vaarallisista aineista, myös teollisuuspäästödirektiivin alaan kuuluvien laitosten eli niin sanottujen direktiivilaitosten (ympäristönsuojelulain 27 §) toimintaan soveltuvat kemikaaliturvallisuuslain säännökset.

Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdassa on säädetty rangaistavaksi aineen käyttäminen, käsitteleminen tai säilyttäminen vastoin vaarallisten kemikaalien ja räjähteiden käsittelyn turvallisuudesta annettua lakia (a alakohta) tai sen nojalla annettua säännöstä (g alakohta) siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle. Teko, jossa Seveso-laitosta tai direktiivilaitosta käytettäessä ja vaarallista kemikaalia käsiteltäessä rikotaan tai laiminlyödään kemikaaliturvallisuuslain tai sen nojalla annettuja säännöksiä, voi näin ollen tulla rangaistavaksi ympäristön turmelemisena rikoslain 1 §:n 1 momentin 2 kohdan a tai g alakohdan mukaisesti.

Sen, että vaarallisen kemikaalin laajamittaista teollista käsittelyä ja varastointia harjoitetaan ilman kemikaaliturvallisuuslaissa edellytettyä lupaa, voi katsoa sisältyvän vastoin mainittua lakia toimimiseen. Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdan a alakohdassa ei kuitenkaan säädetä rangaistavaksi kemikaaliturvallisuuslaissa edellytetyn luvan vastaista menettelyä. Näiltä osin mainittua säännöstä olisi tarpeen täydentää.

Sikäli kuin Seveso-laitosta tai direktiivilaitosta käytettäessä tai suljettaessa päästetään ainetta lain tai lupaehtojen vastaisesti ympäristöön, soveltua voi lisäksi rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohta. Sen mukaan rangaistavaa on tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta saattaa, päästää tai jättää ympäristöön esine, ainetta, säteilyä tai muuta sellaista lain tai sen nojalla annetun säännöksen taikka yleisen tai yksittäistapausta koskevan määräyksen vastaisesti taikka ilman laissa edellytettyä lupaa tai lupaehtojen vastaisesti siten, että teko on omiaan aiheuttaminen ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle.

Mainitun säännöksen mukaisesti rangaistavaa on edellä todetulla tavalla myös jättää ympäristöön esimerkiksi ainetta lain tai lupaehtojen vastaisesti siten, että aiheutuu säännöksen mukainen abstrakti vaara. Siten esimerkiksi teko, jossa Seveso- tai direktiivilaitoksen toiminnan päättyessä vaarallisia kemikaaleja jätettäisiin ympäristöön lain tai lupaehtojen vastaisesti, voisi tulla rangaistavaksi ympäristön turmelemisena tunnusmerkistön täyttyessä muiltakin osin.

Lisäksi rikoslain 44 luvun 11 §:ssä on räjähderikosta koskeva rangaistussäännös. Pykälän 1 momentin mukaan joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta vaarallisten kemikaalien ja räjähteiden käsittelyn turvallisuudesta annetun lain taikka sen nojalla annetun säännöksen, kiellon tai määräyksen vastaisesti taikka ilman mainitussa laissa edellytettyä lupaa tai ilmoitusta taikka lupaa tai ilmoitusta koskevassa päätöksessä asetettujen ehtojen, rajoitusten tai kieltojen vastaisesti 1) harjoittaa vaarallisten kemikaalien teollista käsittelyä tai varastointia taikka siirtää vaarallista kemikaalia tai 2) valmistaa, tuo maahan, käyttää, siirtää, saattaa markkinoille, luovuttaa, pitää hallussaan, varastoi, säilyttää tai hävittää räjähdettä, on tuomittava, jollei teosta muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta, räjähderikoksesta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. Pykälässä on säädetty rangaistavaksi kemikaaliturvallisuuslain vastainen menettely sellaisenaan, eli tunnusmerkistö ei edellytä vaaraa tai vahinkoa.

Edellä todetulla tavalla ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan j alakohdan mukaisen kriminalisointivelvoitteen voi katsoa pääosin täyttyvän ympäristön turmelemista koskevan rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdan ja 2 kohdan a ja g alakohtien mukaisesti. Säännöstä olisi kuitenkin täydennettävä lisäämällä siihen viittaus kemikaaliturvallisuuslaissa edellytetyn luvan vastaiseen toimintaan. Kun törkeästä ympäristön turmelemisesta voidaan tuomita enintään kuuden vuoden vankeusrangaistus, mainitut säännökset täyttävät myös ympäristörikosdirektiivin 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan mukaisen enimmäisrangaistuksen vähimmäistasoa koskevan velvoitteen.

Ympäristörikosdirektiivin 4 artiklan 2 kohta edellyttää säätämään rangaistavaksi 3 artiklan 2 kohdan j alakohdan mukaisen teon yrityksen. Rikoslain 48 luvun 1 §:n 2 momentissa ei säädetä rangaistavaksi pykälän 1 momentin 2 kohdan mukaisten tekojen yritystä. Lainsäädäntöä olisi myös tältä osin muutettava.

Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan k alakohdan mukaisesti rangaistavaksi tulee säätää laiton ja tahallinen laitteiston rakentaminen, käyttäminen ja purkaminen, kun tällainen menettely ja tällainen laitteisto kuuluvat Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2013/30/EU soveltamisalaan ja tällainen menettely tai on omiaan aiheuttamaan kuoleman tai vakavan vamman ihmiselle tai huomattavaa vahinkoa ilman, maaperän tai veden laadulle tai huomattavaa vahinkoa ekosysteemille, eläimille tai kasveille.

Vuoden 2008 ympäristörikosdirektiiviin ei sisälly rikoksen määritelmää, joka koskisi nimenomaisesti sellaisia menettelyjä, jotka nykyisin kuuluvat Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2013/30/EU soveltamisalaan. Vuoden 2008 ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan d kohtaan sisältyy kuitenkin kriminalisointivelvoite, joka koskee sellaisen laitoksen, jossa harjoitetaan vaarallista toimintaa tai jossa varastoidaan tai käytetään vaarallisia aineita tai valmisteita, käyttämistä, joka aiheuttaa tai on omiaan aiheuttamaan laitoksen ulkopuolella kuoleman tai vakavan vamman ihmiselle tai huomattavaa vahinkoa ilman laadulle, maaperän laadulle tai veden laadulle taikka eläimille tai kasveille. Kyse ei siten ole täysin uudesta kriminalisointivelvoitteesta.

Direktiivin 3 artiklan 4 kohta edellyttää, että 3 artiklan 2 kohdan k alakohdan mukaisten tekojen kohdalla myös törkeästä huolimattomuudesta tehty teko säädetään rangaistavaksi. Direktiivin 4 artiklan 2 kohta puolestaan edellyttää, että tahallisen rikoksen yritys on rangaistava.

Direktiivin 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan mukaisesti tahallisen rikoksen enimmäisrangaistuksen on oltava vähintään viisi vuotta vankeutta.

direktiivi öljyn- ja kaasunporaustoiminnan turvallisuudesta Rikoksen määritelmässä viitataan Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviin 2013/30/EU merellä tapahtuvan öljyn- ja kaasunporaustoiminnan turvallisuudesta ja direktiivin 2004/35/EY muuttamisesta (jäljempänä). Direktiivissä vahvistetaan vähimmäisvaatimukset merellä tapahtuvaan öljyn- ja kaasunporaustoimintaan liittyvien suuronnettomuuksien ehkäisemiselle ja tällaisten onnettomuuksien seurausten rajoittamiselle (1 artikla).

Direktiivissä öljyn- ja kaasunporaustoiminnan turvallisuudesta tarkoitetaan ”merellä tapahtuvalla öljyn- ja kaasunporaustoiminnalla” kaikkia laitteistoon tai liitettyyn infrastruktuuriin liittyviä toimia, mukaan lukien suunnittelu, suunnitelmat, rakentaminen, toiminta ja käytöstä poistaminen, jotka liittyvät öljyn tai kaasun etsintään ja tuotantoon, lukuun ottamatta öljyn ja kaasun kuljettamista rannikolta toiselle (2 artiklan 3 kohta). ”Laitteistolla” tarkoitetaan paikallaan olevaa, kiinteää tai liikutettavaa asennelmaa tai asennelmien yhdistelmää, joka on pysyvästi yhdistetty silloilla tai muilla rakenteilla ja jota käytetään merellä tapahtuvaan öljyn- ja kaasunporaustoimintaan tai tällaisen toiminnan yhteydessä. Laitteistot sisältävät merellä toimivat liikkuvat porausyksiköt ainoastaan silloin, kun ne ovat ankkuroituneet merialueelle poraamista, tuotantoa tai muita merellä tapahtuvaan öljyn- ja kaasunporaustoimintaan liittyviä toimia varten (2 artiklan 19 kohta).

Direktiiviin öljyn- ja kaasunporaustoiminnan turvallisuudesta sisältyy sääntelyä merellä tapahtuvan öljyn- ja kaasunporaustoiminnan riskinhallinnan yleisistä periaatteista (3 artikla), toimilupiin liittyvistä turvallisuus- ja ympäristönäkökohdista (4 artikla), yleisön osallistumisesta (5 artikla), merellä tapahtuvasta öljyn- ja kaasunporaustoiminnasta toimilupa-alueilla (6 artikla), vastuusta ympäristövahingosta (7 artikla), toimivaltaisen viranomaisen nimittämisestä (8 artikla), toimivaltaisen viranomaisen toiminnasta (9 artikla) sekä Euroopan meriturvallisuusviraston tehtävistä (10 artikla).

Direktiivin III luku sisältää säännökset merellä tapahtuvan öljyn- ja kaasunporaustoiminnan valmistelusta ja toteuttamisesta. Direktiivin IV luku sisältää säännökset toiminnanharjoittajien ja omistajien toteuttamasta suuronnettomuuksien ehkäisystä. Direktiivin V luku koskee avoimuutta ja tietojen jakamista ja VI luku yhteistyötä.

Direktiivin VII luku koskee hätävalmiutta ja hätätoimia. Luvussa säädetään sisäisiä hätäsuunnitelmia koskevista vaatimuksista (28 artikla) sekä ulkoisista hätäsuunnitelmista ja hätävalmiudesta (29 artikla) ja toiminnasta hätätilanteessa (30 artikla). Direktiivin VIII luvussa on säännökset valtioiden rajat ylittävistä vaikutuksista ja IX luvussa loppusäännökset.

Öljyn- ja kaasunporaustoiminnan turvallisuutta koskevan direktiivin velvoitteet on tullut saattaa osaksi kansallista lainsäädäntöä viimeistään 19.7.2015 (41 artikla). Direktiivin 41 artiklan 3 kohdassa kuitenkin säädetään poikkeuksesta direktiivin velvoitteiden täytäntöönpanoon. Sen mukaan poiketen siitä, mitä 1 kohdan ensimmäisessä alakohdassa säädetään ja rajoittamatta 5 kohdan soveltamista, jäsenvaltioiden, joilla on merialueita ja joiden lainkäyttövallan piirissä ei toteuteta merellä tapahtuvaa öljyn- ja kaasunporaustoimintaa ja jotka eivät suunnittele toimilupien antamista tällaiselle toiminnalle, on ilmoitettava tästä komissiolle ja saatettava voimaan viimeistään 19 päivänä heinäkuuta 2015 ainoastaan ne toimenpiteet, jotka ovat tarpeen 20, 32 ja 34 artiklan noudattamisen varmistamiseksi. Tällaiset jäsenvaltiot eivät voi antaa toimilupia tällaiselle toiminnalle ennen kuin ne ovat saattaneet direktiivin muut säännökset osaksi kansallista lainsäädäntöä ja panneet ne täytäntöön sekä ilmoittaneet tästä komissiolle.

Lisäksi kyseisen direktiivin 41 artiklan 4 kohdan mukaan poiketen siitä, mitä 1 kohdan ensimmäisessä alakohdassa säädetään ja rajoittamatta 5 kohdan soveltamista, sisämaajäsenvaltioiden on saatettava voimaan viimeistään 19 päivänä heinäkuuta 2015 ainoastaan ne toimenpiteet, jotka ovat tarpeen 20 artiklan noudattamisen varmistamiseksi.

Suomi on niiden jäsenvaltioiden joukossa, joita 41 artiklan 3 kohta koskee. Suomessa direktiivin velvoitteet on täytäntöönpantu muuttamalla ainoastaan pelastuslain 27 a §:ää, jossa säädetään Rajavartiolaitoksen tehtävistä pelastustoimessa. Säännöksen 2 momentin mukaan meripelastuskeskus toimii merellä tapahtuvan öljyn- ja kaasunporaustoiminnan turvallisuudesta ja direktiivin 2004/35/EY muuttamisesta annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2013/30/EU 32 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuna yhteyspisteenä ja toimittaa mainitun artiklan 4 kohdan b alakohdassa tarkoitetut tiedot kohdassa tarkoitetulle jäsenvaltiolle.

Direktiivin 2013/30/EU täytäntöönpanoa on arvioitu hallituksen esityksessä HE 205/2014 vp. Esityksessä on lähdetty siitä, että koska direktiivin 32 artiklan (johon 41 artiklan 3 kohdassa viitataan) velvoitteet eivät koske yksityisiä henkilöitä tai toiminnanharjoittajia, seuraamusten säätämistä koskevan 34 artiklan johdosta ei ole Suomessa tarpeen antaa erillisiä täytäntöönpanosäännöksiä.

Öljyn- ja kaasunporaustoiminnan turvallisuudesta annetun direktiivin 41 artiklan 3 kohdassa viitataan myös 20 artiklaan. Sen mukaan jäsenvaltioiden on edellytettävä, että niiden alueella rekisteröidyt yhtiöt, jotka harjoittavat joko itse tai tytäryhtiöiden kautta merellä tapahtuvaa öljyn- ja kaasunporaustoimintaa unionin ulkopuolella luvanhaltijoina tai toiminnanharjoittajina, raportoivat niille pyynnöstä kaikkien sellaisten suuronnettomuuksien olosuhteista, joissa ne ovat olleet osallisina. Hallituksen esityksen mukaan, jos Suomessa rekisteröitäisiin direktiivin alaan kuuluvaa toimintaa harjoittava yhtiö, olisi 20 artiklan velvoitteet pantava täytäntöön direktiivissä mainitussa määräajassa. Tällöin huomioon tulisi ottaa myös 34 artiklan seuraamuksia koskevat velvoitteet (HE 205/2014 vp, s. 7).

Öljyn- ja kaasunporaustoiminnan turvallisuudesta annetun direktiivin kattaman toiminnan osalta tilanne Suomessa vastaa direktiivin täytäntöönpanon aikaan vallinnutta sikäli, että suunnitteilla ei edelleenkään ole mainitun direktiivin mukaista toimintaa eikä siten myöskään lupien myöntämistä tällaista toimintaa varten.

Ympäristörikosdirektiivin velvoitteiden täytäntöönpanossa voidaan lähteä siitä, että ympäristörikosdirektiivistä ei voi seurata jäsenvaltiolle velvoitetta implementoida öljyn- ja kaasunporaustoiminnan turvallisuudesta annetun direktiivin velvoitteita laajemmin kuin mitä kyseinen direktiivi edellyttää. Kun velvoitteita ei suurimmaksi osaksi ole Suomen kohdalla ollut tarvetta täytäntöönpanna, kansallisesti ei ole voimassa lainsäädäntöä, jonka vastainen menettely tulisi säätää rangaistavaksi. Voidaan kuitenkin huomioida, että myös ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan k alakohdassa tarkoitetussa menettelyssä voidaan toimia tavalla, joka täyttää esimerkiksi rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaisesti ympäristön turmelemisen tunnusmerkistön.

Edellä todetun perusteella ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan k alakohdan mukaisesta velvoitteesta ei seuraa tarvetta lainsäädäntömuutoksiin. Jos Suomessa kuitenkin ryhdyttäisiin valmistelemaan merellä tapahtuvan öljyn- ja kaasunporauksen mahdollistamista, huomioitavaksi tulisivat myös ympäristörikosdirektiivin asiaa koskevat velvoitteet.

Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan l alakohdan mukaisesti rangaistavaksi tulee säätää laiton ja tahallinen radioaktiivisen materiaalin tai radioaktiivisten aineiden valmistus, tuotanto, jalostus, käsittely, käyttö, hallussapito, varastointi, kuljetus, tuonti, vienti tai loppusijoitus, kun tällainen menettely ja tällainen materiaali tai tällaiset aineet kuuluvat neuvoston direktiivien 2013/59/Euratom, 2014/87/Euratom tai 2013/51/Euratom soveltamisalaan ja tällainen menettely aiheuttaa tai on omiaan aiheuttamaan kuoleman tai vakavan vamman ihmiselle tai huomattavaa vahinkoa ilman, maaperän tai veden laadulle tai huomattavaa vahinkoa ekosysteemille, eläimille tai kasveille.

Vuoden 2008 ympäristörikosdirektiiviin ei sisälly rikoksen määritelmää, joka koskisi nimenomaisesti sellaisia menettelyjä, jotka nykyisin kuuluvat neuvoston direktiivien 2013/59/Euratom, 2014/87/Euratom tai 2013/51/Euratom soveltamisalaan. Vuoden 2008 ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan e kohtaan sisältyy kuitenkin kriminalisointivelvoite, joka koskee sellainen ydinmateriaalin tai muun vaarallisen radioaktiivisen aineen tuotantoa, jalostusta, käsittelyä, käyttöä, varastointia, kuljettamista, tuontia, vientiä tai loppusijoitusta, joka aiheuttaa tai on omiaan aiheuttamaan kuoleman tai vakavan vamman ihmiselle tai huomattavaa vahinkoa ilman laadulle, maaperän laadulle tai veden laadulle taikka eläimille tai kasveille. Kyse ei siten ole täysin uudesta kriminalisointivelvoitteesta.

Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 4 kohta edellyttää, että l alakohdan mukaisten tekojen kohdalla myös törkeästä huolimattomuudesta tehty teko säädetään rangaistavaksi. Direktiivin 4 artiklan 2 kohta puolestaan edellyttää, että tahallisen rikoksen yritys on rangaistava.

Direktiivin 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan mukaisesti tahallisen rikoksen enimmäisrangaistuksen on oltava vähintään viisi vuotta vankeutta. Ympäristörikosdirektiivin 5 artiklan 2 kohdan a ja c alakohtiin sisältyvien velvoitteiden osalta (kuoleman aiheuttavat teot) viitataan 3 artiklan 2 kohdan a alakohdan tarkastelussa edellä todettuun.

Rikoksen määritelmässä viitataan kolmeen direktiiviin, jotka ovat:

säteilyturvallisuusdirektiivi Neuvoston direktiivi 2013/59/EURATOM turvallisuutta koskevien perusnormien vahvistamisesta ionisoivasta säteilystä aiheutuvilta vaaroilta suojelemiseksi ja direktiivien 89/618/Euratom, 90/641/Euratom, 96/29/Euratom, 97/43/Euratom ja 2003/122/Euratom kumoamisesta (jäljempänä)

ydinturvallisuusdirektiivin muutosdirektiivi Neuvoston direktiivi 2014/87/Euratom ydinlaitosten ydinturvallisuutta koskevan yhteisön kehyksen perustamisesta annetun direktiivin 2009/71/Euratom muuttamisesta (jäljempänä)

käyttöveden radioaktiivisuutta koskeva direktiivi Neuvoston direktiivi 2013/51/Euratom väestön terveyden suojelemista ihmisten käyttöön tarkoitetussa vedessä olevilta radioaktiivisilta aineilta koskevista vaatimuksista (jäljempänä).

Säteilyturvallisuusdirektiivissä vahvistetaan yhdenmukaiset perusnormit työperäisen ja lääketieteellisen altistuksen sekä väestön altistuksen tilanteissa säteilylle altistuvien henkilöiden terveyden suojelemiseksi ionisoivasta säteilystä aiheutuvilta vaaroilta (1 artikla). Direktiiviä sovelletaan sen 2 artiklan mukaan kaikkiin suunniteltuihin tai vallitseviin altistustilanteisiin tai säteilyvaaratilanteisiin, joihin liittyy ionisoivalle säteilylle altistumisesta aiheutuva riski, jota ei voida jättää huomiotta säteilysuojelun tai ympäristön kannalta, kun on kyse ihmisten terveyden suojelusta pitkällä aikavälillä. Direktiiviä sovelletaan erityisesti radioaktiivisten aineiden valmistukseen, tuotantoon, prosessointiin, käsittelyyn, loppusijoitukseen, käyttöön, varastointiin, hallussapitoon, kuljetukseen sekä yhteisöstä tuontiin ja vientiin yhteisöstä (2 artiklan 2 kohdan a alakohta). Direktiivin vaatimukset soveltuvat tietyiltä osin myös ydinenergian käyttöön.

Säteilyturvallisuusdirektiivin II lukuun sisältyvät määritelmät, ja direktiivin III luvussa säädetään säteilysuojelujärjestelmästä ja muun muassa säteilysuojelun yleisistä periaatteista. Kyseisessä luvussa säädetään säteilyannosten rajoittamisesta eri henkilöryhmien kohdalla ja koko väestön tasolla. Säteilyturvallisuusdirektiivin IV luvussa säädetään säteilysuojelukoulutusta ja -tiedotusta koskevista vaatimuksista.

Säteilyturvallisuusdirektiivin V luku sisältää säännökset toimintojen oikeutuksesta ja viranomaisvalvonnasta. Luvun 1 jaksossa säädetään toimintojen oikeutuksesta ja kiellosta. V luvun 2 jaksossa säädetään viranomaisvalvonnasta. Osa näistä velvoitteista koskee valvontaviranomaisia, mutta jaksoon sisältyy säännöksiä myös esimerkiksi oikeutettuja toimintoja koskevasta ilmoittamisvelvollisuudesta ja tästä vapauttamisesta sekä tiettyjen toimintojen rekisteröintiedellytyksestä tai luvanvaraisuudesta.

Säteilyturvallisuusdirektiivin VI luku sisältää säännökset työperäisistä altistuksista ja VII luku lääketieteellisistä altistuksista. Säteilyturvallisuusdirektiivin VIII lukuun sisältyvät puolestaan säännökset väestön altistumisista. Luvun 1 jakso koskee väestön suojelua ja terveyden suojelusta huolehtimista pitkällä aikavälillä normaaleissa olosuhteissa. VIII luvun 2 jaksossa on säännöksiä säteilyvaaratilanteista. Näissä säännöksissä velvoitetaan muun muassa varautumaan suojatoimenpiteisiin säteilyvaaratilanteen sattuessa. VIII luvun 3 jaksossa on säännökset vallitsevista altistustilanteista.

Säteilyturvallisuusdirektiivin IX luku sisältää säännökset jäsenvaltioiden ja toimivaltaisten viranomaisten yleisistä velvollisuuksista ja muista viranomaisvalvontaa koskevista vaatimuksista. IX luvun 1 jaksossa säädetään viranomaisvalvonnan institutionaalisesta rakenteesta. Luvun 2 jaksossa on säännökset radioaktiivisten lähteiden valvonnasta ja 3 jaksossa isännättömistä säteilylähteistä. Luvun 4 jaksossa säädetään merkittävistä poikkeavista tapahtumista, 5 jaksossa säteilyvaaratilanteista ja 6 jaksossa vallitsevista altistustilanteista.

Säteilyturvallisuusdirektiivi on pantu täytäntöön säteilylailla ja sen nojalla annetuilla asetuksilla (sosiaali- ja terveysministeriön asetus ionisoivasta säteilystä (1044/2018) ja valtioneuvoston asetus ionisoivasta säteilystä (1034/2018). Säteilylaissa on lisäksi säädetty Säteilyturvakeskukselle toimivalta antaa tarkempia määräyksiä useista laissa säädetyistä seikoista.

Säteilylain tarkoituksena on sen 1 §:n mukaan terveyden suojelu säteilyn aiheuttamilta haitoilta. Lain tarkoituksena on myös ehkäistä ja vähentää säteilystä aiheutuvia ympäristöhaittoja ja muita haittoja. Säteilylain 48 §:n 1 momentin mukaan säteilyn käyttö edellyttää lupaa (turvallisuuslupa), jollei kyseisessä laissa toisin säädetä. Muuhun säteilytoimintaan on oltava turvallisuuslupa, jos laissa erikseen säädetään. Turvallisuuslupa myönnetään säteilylain 48 §:n mukaan, jos: 1) säteilytoiminta on oikeutus-, optimointi- ja yksilönsuojaperiaatteen mukaista; 2) säteilytoimintaa varten on laadittu 26 §:ssä tarkoitettu turvallisuusarvio; 3) toimintaa voidaan harjoittaa turvallisesti; 4) toiminnanharjoittajalla on oikeus harjoittaa elinkeinoa Suomessa. Tietyt toiminnot on riskiin perustuen vapautettu turvallisuusluvasta suoraan säteilylain nojalla (49 §), minkä ohella Säteilyturvakeskus voi vapauttaa turvallisuusluvasta säteilylain 50 §:n nojalla sen 1 momentissa säädettyjen edellytysten täyttyessä muun kuin lain 13 ja 14 luvussa tarkoitetun säteilytoiminnan.

Säteilyn käytöllä tarkoitetaan lain 4 §:n 23 kohdan mukaan a) säteilylähteen käyttöä, valmistusta, kauppaa, asennusta, huoltoa ja korjausta; b) säteilylähteen ja radioaktiivisen jätteen hallussapitoa, säilyttämistä, tuontia, vientiä, siirtoa ja varastointia; c) radioaktiivisen aineen ja radioaktiivisen jätteen kuljetusta; d) radioaktiivisen jätteen vaarattomaksi tekemistä. Säteilylähteellä tarkoitetaan säteilylaissa säteilylaitetta sekä radioaktiivista ainetta, jota käytetään sen radioaktiivisuuden vuoksi (säteilylain 4 §:n 22 kohta). Radioaktiivisella aineella tarkoitetaan ainetta, joka hajoaa itsestään ja lähettää ionisoivaa säteilyä (säteilylain 4 §:n 14 kohta).

Säteilylakiin sisältyy säännöksiä toiminnanharjoittajan velvollisuuksista (5 luku). Nämä koskevat esimerkiksi vastuuta säteilyturvallisuudesta (22 §) ja toiminnan järjestämisen perusteita (23 §). Toiminnanharjoittajan velvollisuuksiin kuuluu myös muun muassa tiedonantamisvelvollisuus ja velvoite tietojen säilyttämiseen (31 §). Säteilylain 6 luvussa säädetään kelpoisuusvaatimuksista ja säteilysuojeluosaamisesta.

Säteilylain 7 lukuun sisältyvät lupajärjestelmää koskeva säännökset, joihin on viitattu edellä. Säteilylain 8 luvussa säädetään tuotteen säteilyturvallisuudesta. Säteilylain 9 luvussa säädetään säteilymittauksista.

Säteilylain 10 luvussa säädetään säteilylähteistä. Lain 66 §:n 1 momentin mukaisesti toiminnanharjoittajan on huolehdittava siitä, että säteilylähde, sen käyttö- ja säilytyspaikka sekä siihen liittyvät laitteet ja varusteet ovat sellaiset, että säteilylähdettä voidaan käyttää turvallisesti. Pykälän 2 momentin mukaan toiminnanharjoittajan on huolehdittava, että turvallisuuslupaa edellyttävän säteilylähteen käyttö- ja säilytyspaikka on merkitty säteilyvaarasta varoittavalla merkinnällä. Säteilylähde on merkittävä säteilyvaarasta varoittavalla merkinnällä, jos se on teknisesti mahdollista. Lisäksi radioaktiivista ainetta sisältävän säteilylähteen suojuksessa tai säilytysastiassa ja -suojuksessa on oltava merkittynä keskeiset tiedot siinä olevasta radioaktiivisesta aineesta ja säteilyvaaraa osoittava merkintä.

Lain 10 luvussa säädetään myös esimerkiksi turvajärjestelyistä. Lain 67 §:n 1 momentin mukaan toiminnanharjoittajan on suojattava turvallisuuslupaa edellyttävät säteilylähteet niiden käyttö- ja säilytyspaikoillaan lainvastaiselta toiminnalta, katoamiselta ja joutumiselta muuten sivullisten käsiin. Näiden turvajärjestelyjen on oltava toiminnan ja säteilylähteisiin liittyvien riskien kannalta riittävät ja niiden on muodostettava yhteensopiva kokonaisuus säteilyturvallisuutta koskevien toimien kanssa. Lain 68 § sisältää käyttökiellot; säännös kieltää radioaktiivisen aineen tarkoituksellisen käyttämisen tietyissä tuotteissa. Säteilylain 69 §:ssä säädetään kulutustavaran valmistuksesta, tuonnista, viennistä ja siirrosta.

Säteilylain 11 luku sisältää säännökset radioaktiivisista jätteistä. Lain 78 §:ssä säädetään yleisistä periaatteista radioaktiivisiin jätteisiin liittyen. Pykälän 2 momentin mukaan säteilytoiminnassa syntyvää radioaktiivista jätettä ei saa tarkoituksellisesti laimentaa sen vapauttamiseksi viranomaisvalvonnasta. Lain 82 §:ssä säädetään tuonnista, viennistä, siirrosta ja kauttakulusta.

Säteilylain 12 luku sisältää säännökset työperäisestä altistuksesta, 13 luku lääketieteellisestä altistuksesta, 14 luku kuvantamisessa henkilöön kohdistetusta muusta kuin lääketieteellisestä altistuksesta ja 15 luku väestön altistuksesta.

Säteilylain 16 luvussa on säännökset säteilyturvallisuuspoikkeamista ja säteilyvaaratilanteista. Lukuun sisältyy esimerkiksi säännös säteilyturvallisuuspoikkeamiin varautumisesta. Lain 129 §:n 1 momentin mukaan turvallisuuslupaa edellyttävässä toiminnassa toiminnanharjoittajan on varauduttava säteilyturvallisuuspoikkeamiin. Toiminnanharjoittajalla on oltava ajantasainen suunnitelma toimista poikkeamien varalle. Suunnitelman mukaisia toimia on harjoiteltava toimintaan liittyvien riskien mukaisesti. Lain 130 §:ssä on säännös välittömistä toimista säteilyturvallisuuspoikkeamassa.

Säteilylain 17 luvussa säädetään vallitsevista altistustilanteista, 18 luvussa luonnonsäteilystä ja 19 luvussa ionisoimattomasta säteilystä. Säteilylain 20 luvussa säädetään valvonnasta, maksuista ja muutoksenhausta. Lukuun sisältyvät myös rangaistussäännökset. Säteilylain 185 §:ssä säädetään säteilyrikkomuksesta. Säännöksen mukaan säteilyrikkomuksena rangaistavaa on, jollei teko ole olosuhteet huomioon ottaen vähäinen tai jollei siitä muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta, esimerkiksi harjoittaa turvallisuusluvanalaista toimintaa ilman 48 §:n 1 momentissa tarkoitettua turvallisuuslupaa tai rikkoa turvallisuusluvan ehtoja (1 kohta) ja rikkoa 57 §:n 2 momentin nojalla annettua kieltoa valmistaa, tuoda, viedä, siirtää, saattaa markkinoille, tarjota, pitää kaupan, myydä tai muuten luovuttaa 56 §:ssä tarkoitettua tuotetta (2 kohta). Säteilyrikkomuksesta voidaan jättää syyte nostamatta tai rangaistus määräämättä, jos teon johdosta annetusta muusta viranomaisen päätöksestä aiheutuneita taloudellisia seurauksia on pidettävä tekijälle teon vakavuuteen nähden riittävinä taikka jos tekijä rikkoo mainitun lain nojalla määrättyä uhkasakolla tehostettua kieltoa tai päätöstä (säteilylain 185 §:n 2 mom.). Rangaistus säteilyrikkomuksesta on sakkoa.

Käyttöveden radioaktiivisuutta koskevassa direktiivissä vahvistetaan vaatimukset, jotka koskevat väestön terveyden suojelemista ihmisten käyttöön tarkoitetussa vedessä olevilta radioaktiivisilta aineilta. Siinä määritellään radioaktiivisten aineiden seurannassa noudatettavat enimmäisarvot, seurantatiheydet ja seurantamenetelmät. Mainitun direktiivin keskeinen tavoite on monitoroida, ettei radioaktiivisuutta pääse veteen.

Käyttöveden radioaktiivisuutta koskevan direktiivin 4 artiklassa säädetään yleisistä velvoitteista ja velvoitteesta perustaa ihmisten käyttöön tarkoitettua vettä koskeva asianmukainen seurantaohjelma. 5 artiklaan sisältyy velvoite vahvistaa enimmäisarvot, joita sovelletaan ihmisten käyttöön tarkoitetussa vedessä olevien radioaktiivisten aineiden seurantaan direktiivin liitteen I mukaisesti. Lisäksi artiklassa säädetään vaatimustenmukaisuuden määrittelykohdista, jotka koskevat tilanteita, joissa käyttöveden seuranta toteutetaan direktiivin liitteessä II esitettyjen vaatimusten mukaisesti.

Direktiivin 6 artiklassa säädetään seurannasta ja analyyseistä ja 7 artiklassa puolestaan korjaavista toimista ja väestölle tiedottamisesta. Direktiivin 7 artiklassa säädetään jäsenvaltion velvollisuudesta varmistaa, että kaikki 5 artiklan 1 kohdan nojalla vahvistettujen enimmäisarvojen noudattamatta jättämiset tutkitaan heti syiden selville saamiseksi, sekä menettelystä näissä tilanteissa.

Säteilylain 154 §:ssä säädetään talousveden radioaktiivisuudesta. Säännöksen mukaan, jos talousveden aktiivisuuspitoisuus tai veden radioaktiivisista aineista aiheutuva säteilyaltistus on viitearvoa suurempi, talousvettä toimittavan laitoksen on toteutettava toimenpiteet vedestä aiheutuvan säteilyaltistuksen rajoittamiseksi ja terveydensuojelulain [763/1994] 17 §:ssä tarkoitettujen talousveden laatuvaatimusten täyttämiseksi. Lisäksi terveydensuojelulain ja säteilylain nojalla on annettu sosiaali- ja terveysministeriön asetus talousveden laatuvaatimuksista ja valvontatutkimuksista sekä rakennusten vesilaitteistojen riskienhallinnasta (1352/2015).

Ydinturvallisuusdirektiivin tavoitteena on ottaa käyttöön yhteisön kehys, jonka avulla pidetään yllä ja edistetään ydinturvallisuuden ja sen valvomisen jatkuvaa parantamista sekä varmistaa, että jäsenvaltiot huolehtivat asianmukaisista kansallisista järjestelyistä, joilla turvataan ydinturvallisuuden korkea taso työntekijöiden ja väestön suojelemiseksi ydinlaitosten ionisoivan säteilyn aiheuttamilta vaaroilta (1 artikla). Direktiiviä sovelletaan kaikkiin siviilikäyttöön tarkoitettuihin ydinlaitoksiin, joihin tarvitaan lupa (2 artiklan 1 kohta).

Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan l alakohdassa viitataan nimenomaisesti ydinturvallisuusdirektiiviä muuttavaan direktiiviin 2014/87/Euratom. Ydinturvallisuusdirektiivin muutosdirektiivillä täsmennettiin direktiivin ydinturvallisuutta koskevia vaatimuksia muun muassa ydinturvallisuuden arvioinnin, onnettomuuksien ehkäisemisen ensisijaisen tavoitteen sekä vertaisarviointien osalta.

Ydinturvallisuusdirektiivin 4 artiklassa säädetään jäsenvaltioiden velvollisuudesta luoda ydinlaitosten ydinturvallisuutta koskeva asianmukainen kansallinen oikeudellinen, valvonta- ja organisaatiokehys eli kansallinen kehys ja pitää sitä yllä. Kansallisessa kehyksessä on säädettävä esimerkiksi kansallisista ydinturvallisuusvaatimuksista, jotka kattavat ydinlaitosten elinkaaren kaikki vaiheet, sekä järjestelmästä, joka vastaa ydinlaitosten lupien käsittelystä ja toimintakielloista luvan puuttuessa. Direktiivin 5 artiklassa säädetään toimivaltaisesta viranomaisesta.

Ydinturvallisuusdirektiivin 6 artiklassa säädetään luvanhaltijoista ja listataan seikkoja, joita luvanhaltijoilta tulee edellyttää. Näihin kuuluu muun ohella se, että päävastuu ydinlaitoksen turvallisuudesta on luvanhaltijalla, ja että lupaa hakiessaan hakijan on toimitettava näyttö ydinturvallisuudesta. Lisäksi luvanhaltijoiden tulee muun muassa huolehtia asianmukaisista laitosalueen hätätilannemenettelyistä ja -järjestelyistä.

Direktiivin 7 artiklassa säädetään ydinturvallisuutta koskevasta asiantuntemuksesta ja taidoista. Ydinturvallisuusdirektiivin 8 artikla koskee avoimuutta ja esimerkiksi ydinlaitosten ydinturvallisuudesta ja sen valvonnasta työntekijöiden ja väestön saataville annettavista tiedoista.

Ydinturvallisuusdirektiivin 2 jaksossa säädetään erityisistä velvollisuuksista. Direktiivin 8 a artikla koskee ydinlaitosten ydinturvallisuustavoitetta. Kansallisessa ydinturvallisuuskehyksessä tulee edellyttää, että ydinlaitosten suunnittelussa, sijoituspaikan valinnassa, rakentamisessa, käyttöönotossa, käytössä ja käytöstäpoistossa on tavoitteena ehkäistä onnettomuudet ja onnettomuustapauksessa lieventää sen seurauksia ja estää tietynlaiset radioaktiiviset päästöt. Direktiivin 8 b artikla koskee ydinlaitosten ydinturvallisuustavoitteen täytäntöönpanoa.

Ydinturvallisuusdirektiivin 8 c artikla koskee alustavaa arviointia ja määräaikaisia turvallisuusarviointeja. Direktiivin 8 d artiklassa puolestaan säädetään laitosalueen valmiusjärjestelyistä ja -toiminnasta. Ydinturvallisuusdirektiivin 2 a luvussa säädetään vertaisarvioinneista ja raportoinneista ja 3 luvussa on loppusäännökset.

Ydinturvallisuusdirektiivin muutosdirektiivin täytäntöönpanon kannalta merkityksellinen on uusi ydinenergialaki. Uuden ydinenergialain tarkoituksena on varmistaa, että ydinenergian käyttö on ihmisten, ympäristön ja omaisuuden kannalta turvallista ja myös muutoin yhteiskunnan kokonaisedun mukaista (1 §). Lain tarkoituksena on lisäksi varmistaa, että ydinenergian käyttö ei edistä ydinaseiden leviämistä. Uuden ydinenergialain soveltamisalaa koskevan 2 §:n mukaisesti laissa säädetään 1) ydinaineiden ja muiden ydinmateriaalien sekä ydinjätteiden hallussapidosta, valmistamisesta, tuottamisesta, luovutuksesta, käsittelystä, käyttämisestä, varastoinnista, tuonnista, viennistä, siirrosta ja kauttakulusta; 2) ydinpolttoainekiertoon liittyvästä tutkimus- ja kehittämistoiminnasta; 3) ydinlaitoksen ja ydinaineen talteenottolaitoksen suunnittelusta, rakentamisesta, käytöstä sekä käytöstäpoistosta tai sulkemisesta; 4) ydinjätehuollosta; 5) ydinaineiden ja ydinjätteiden kuljetuksesta; 6) ydinmateriaalivalvonnan kannalta merkityksellisten yksityisoikeudellisten sopimusten tekemisestä; 7) ydinalan kansainvälisiin sopimuksiin perustuvista muista kuin 1–6 kohdassa tarkoitetuista velvoitteista.

Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan l alakohdassa viitattu ydinturvallisuusdirektiivin muutosdirektiivi koskee nimenomaisesti ydinlaitoksia. Uuden ydinenergialain 5 §:n 1 momentin 38 kohdan mukaisesti ydinlaitoksella tarkoitetaan ydinvoimalaitosta, ydinteknistä laitosta, ydinpolttoaineen tuotantolaitosta ja loppusijoituslaitosta, ei kuitenkaan ydinaineen talteenottolaitosta. Saman pykälän 1 momentin 32 kohdassa määritellään ydinvoimalaitos, 33 kohdassa ydintekninen laitos, 34 kohdassa ydinpolttoaineen tuotantolaitos ja 35 kohdassa loppusijoituslaitos. Säteilylakia sovelletaan tietyiltä osin myös ydinenergian käyttöön (uuden ydinenergialain 3 §:n 4 momentti).

Uuden ydinenergialain sääntely on merkittävästi kattavampaa ja yksityiskohtaisempaa kuin kokonaisuudistuksen yhteydessä kumottavan ydinenergialain (990/1987) sääntely. Säteilyturvallisuusdirektiivin ja ydinturvallisuusdirektiivin muutosdirektiivin sekä ympäristörikosdirektiiviin sisältyvien kriminalisointivelvoitteiden kannalta merkityksellistä sääntelyä sisältyy erityisesti uuden ydinenergialain 7, 11–14, 16–17, 20 ja 33 lukuihin.

Uuden ydinenergialain 7 luvussa säädetään ydinlaitosten ja kuljetusten säteilyturvallisuudesta. Ehdotetun lain 45 §:ssä säädetään säteilyturvallisuutta koskevien säännösten soveltamisesta kuljetuksiin. Pykälän 1 momentin mukaan mitä tässä luvussa säädetään säteilysuojelusta ja säteilyaltistuksen rajoittamisesta, sovelletaan, jos kuljetetaan muualla kuin liikkumis- ja oleskelurajoitusalueella kerralla aktiivisuudeltaan enemmän kuin 1 000 terabecquerelia olevaa: 1) erityistä halkeamiskelpoista ainetta; 2) käytettyä ydinpolttoainetta tai muuta ydinjätettä. Pykälän 2 momentin mukaan luvanhaltija vastaa tässä luvussa säädettyjen kuljetusta koskevien velvoitteiden noudattamisesta, jos kuljetus liittyy luvanhaltijan ydinlaitoksen toimintaan ja luvanhaltija huolehtii kuljetuksen järjestämisestä. Muutoin velvoitteiden noudattamisesta vastaa kuljetusta koskevan hyväksymisen haltija, ja tähän sovelletaan, mitä tässä luvussa säädetään luvanhaltijasta. Muiden kuin 1 momentissa tarkoitettujen radioaktiivisten aineiden ja ydinjätteiden kuljetukseen sovelletaan pykälän 3 momentin mukaan, mitä säteilylaissa ja vaarallisten aineiden kuljetuksesta annetussa laissa (541/2023) säädetään radioaktiivisten aineiden kuljetuksesta, kuitenkin siten, että luvanhaltijaan ja kuljetusta koskevan hyväksymisen haltijaan sovelletaan, mitä säteilylaissa säädetään toiminnanharjoittajasta, sekä säteilytyöntekijästä ja säteilytyöstä, mitä mainitussa laissa säädetään siinä tarkoitetusta säteilytöntekijästä ja säteilytyöstä.

Uuden ydinenergialain 48 §:ssä säädetään ydinlaitoksesta aiheutuvan väestön altistuksen rajoittamisesta. Pykälän mukaan luvanhaltijan on rajoitettava väestön altistusta erityisesti rajoittamalla: 1) radioaktiivisten aineiden leviämistä ydinlaitoksen ulkopuolelle riittävän tehokkaasti; 2) pääsyä ydinlaitokseen ja sen laitosalueelle. Uuden lain 50 §:ssä säädetään työntekijöiden säteilysuojelusta, 51 §:ssä ydinlaitoksen radioaktiivisten aineiden päästöjen rajoittamisesta ja 58 §:ssä säteilyaltistuksen rajoittamisesta kuljetuksissa.

Ydinlaitoksen rakennuksia, rakenteita ja laitteita koskevaa sääntelyä sisältyy uuden ydinenergialain 11 lukuun. Lain 98 §:ssä säädetään ydinlaitoksen rakennuksia ja rakenteita koskevista teknisistä vaatimuksista ja 99 §:ssä ydinlaitoksen laitteita koskevista teknisistä vaatimuksista.

Ydinvoimalaitoksen tai ydinlaitoksen turvallisuutta koskevia keskeisiä velvoitteita sisältyy myös uuden ydinenergialain 117 §:ään (ydinpolttoaineen käyttö ydinvoimalaitoksen reaktorissa), 122 §:ään (ydinlaitoksen henkilöstö), 130–132 §:ään (ydinlaitoksen käytön turvallisuus, ydinvoimalaitoksen ohjaaja, ydinlaitoksen tilan valvonta ja ohjaus) sekä 152 §:ään (laitosalueen valvonta). Valmiustilanteita koskevista keskeisistä velvollisuuksista säädetään uuden ydinenergialain 180 §:ssä ja velvollisuuksista, jotka koskevat radioaktiivisten aineiden leviämistä kuljetuksen aikana, uuden lain 183 §:ssä. Ydinvoimalaitoksen, ydinteknisen laitoksen ja ydinpolttoaineen tuotantolaitoksen käytöstäpoiston turvallisuutta koskevista keskeisistä velvollisuuksista säädetään uuden ydinenergialain 335 §:ssä.

Ydinjätteiden käsittelyn ja kuljetuksen turvallisuuden kannalta erityisen merkityksellisiä ovat uuden ydinenergialain 201 § ydinjätehuollon toimenpiteiden turvallisuudesta sekä 213 § ydinjätteiden siirtämisestä liikkumis- ja oleskelurajoitusalueella.

Lisäksi ydinlaitosten säteilyturvallisuuden ja säteilyturvallisuusdirektiivin kannalta merkityksellinen on uuden ydinenergialain 28 §, jossa säädetään ydinaineisiin liittyvän toiminnan säteilyturvallisuudesta. Pykälän 1 momentin mukaan, jos muu kuin ydinlaitosta tai ydinaineen talteenottolaitosta koskevan luvan haltija pitää hallussa, valmistaa, tuottaa, luovuttaa, käsittelee, käyttää tai varastoi ydinaineita, toiminnan säteilyturvallisuuteen sovelletaan, mitä säteilylaissa säädetään toiminnanharjoittajasta, radioaktiivisesta aineesta ja säteilytoiminnasta. Näihin ydinaineisiin sovelletaan, mitä mainitussa laissa säädetään radioaktiivista ainetta sisältävistä säteilylähteistä. Toiminnasta syntyviin radioaktiivisiin jätteisiin sovelletaan, mitä mainitussa laissa säädetään radioaktiivisista jätteistä. Pykälän 2 momentin mukaan sen lisäksi, mitä säteilylaissa säädetään säteilyturvallisuudesta, 1 momentissa tarkoitetun toiminnanharjoittajan on varmistettava, että hallitsematonta ketjureaktiota ei tapahdu. Tällaisen toiminnanharjoittajan on lisäksi esitettävä ketjureaktion hallintaa koskevat toimet säteilylain 26 §:n mukaisessa säteilytoiminnan turvallisuusarviossa.

Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan l alakohtaan sisältyvän rikoksen määritelmän mukaisesti rangaistavaksi tulisi säätää laiton radioaktiivisen materiaalin tai radioaktiivisten aineiden valmistus, tuotanto, jalostus, käsittely, käyttö, hallussapito, varastointi, kuljetus, tuonti, vienti tai loppusijoitus. Rangaistavuuden edellytyksenä on, että menettely kuuluu säteilyturvallisuusdirektiivin, käyttöveden radioaktiivisuutta koskevan direktiivin tai ydinturvallisuusdirektiivin muutosdirektiivin soveltamisalaan ja että tällainen menettely aiheuttaa tai on omiaan aiheuttamaan kuoleman tai vakavan vamman ihmiselle tai huomattavaa vahinkoa ilman, maaperän tai veden laadulle tai huomattavaa vahinkoa ekosysteemille, eläimille tai kasveille. Edellä todetulla tavalla l alakohdan määritelmässä mainitut direktiivit on täytäntöönpantu pääosin säteilylain ja uuden ydinenergialain säännöksin.

Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan l alakohdan mukaisen rikoksen määritelmän ja siihen liittyvien ympäristörikosdirektiivin muiden kriminalisointivelvoitteiden kannalta olennaisia rikoslain säännöksiä ovat ydinenergian käyttörikosta (rikoslain 44:10), varomatonta käsittelyä (rikoslain 44:12) ja radioaktiivisen aineen hallussapitorikosta (rikoslain 44:12 a) koskevat säännökset sekä rikoslain 48 luvun 1–2 §:n säännökset ympäristön turmelemisesta ja törkeästä ympäristön turmelemisesta. Lisäksi rikoslaissa on eräitä muita säännöksiä, jotka vaikuttavat kattavan osan direktiivin määritelmän mukaisista teoista. Kuten edellä on tuotu esiin, ydinenergialain kokonaisuudistuksen yhteydessä rikoslain 44 luvun 10 §:ää sekä terveyden vaarantamista koskevaa 34 luvun 4 §:ää on muutettu siltä osin kuin niissä viitataan ydinenergialakiin.

Ydinenergian käyttörikoksesta säädetään rikoslain 44 luvun 10 §:ssä. Ydinenergialain kokonaisuudistuksen yhteydessä muutettu pykälä kattaa eräitä ydinenergialain ja ydinvastuulain vastaisia tekoja. Rangaistavaa on muuten pykälän mukaisesti esimerkiksi tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta käyttää ydinvoimalaitosta ilman ydinenergialain 303 §:ssä edellytettyä käyttölupaa tai lupapäätöksessä annettujen määräysten vastaisesti taikka käynnistää ydinvoimalaitos uudelleen ilman mainitun lain 136 §:n 2 momentissa tarkoitettua tarkastusta (1 kohta) ja muutoin kuin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla ilman ydinenergialain 30 tai 34 luvussa edellytettyä lupaa tai lupapäätöksessä annettujen määräysten vastaisesti ryhtyä rakentamaan ydinlaitosta tai ydinaineen talteenottolaitosta, ottaa se käyttöön tai käyttää sitä tai poistaa se käytöstä siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vaaraa toisen hengelle tai terveydelle tai muuta kuin vähäistä haittaa Suomea sitovissa ydinalan kansainvälisissä sopimuksissa edellytetylle ydinenergian käytön valvonnalle taikka siitä on vaaraa toisen omaisuudelle (2 kohta). Lisäksi rangaistavia ovat eräät ydinaineita tai ydinjätteitä koskevat uuden ydinenergialain vastaiset teot (3 ja 4 kohdat), eräiden ydinenergialaissa säädettyjen, turvallisuutta koskevien velvollisuuksien noudattamatta jättäminen pykälässä tarkoitetulla tavalla (5 kohta), eräiden varautumisvelvollisuuksien noudattamatta jättäminen pykälässä tarkoitetulla tavalla tai vakuuksien luovuttamista koskevan velvollisuuden noudattamatta jättäminen (6 kohta), toimintalupaa edellyttävän toiminnan harjoittaminen ilman tällaista lupaa tai lupamääräysten vastaisesti pykälässä tarkoitetulla tavalla (7 kohta), ydinvastuulaissa säädetyn vakuuttamisvelvollisuuden noudattamatta jättäminen (8 kohta) sekä ydinenergialain käytön valvontaa varten asennetun laitteen toiminnan estäminen tai haittaaminen ilman pykälässä tarkoitettua perustetta (9 kohta). Ydinenergian käyttörikos edellyttää tahallisuutta tai törkeää huolimattomuutta, ja siitä tuomitaan, jollei teosta muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta, sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

Rikoslain 44 luvun 12 §:ssä säädetään varomattomasta käsittelystä. Pykälän mukaan, joka tahallaan tai huolimattomuudesta lain tai lain nojalla annetun säännöksen vastaisesti taikka muuten varomattomalla tavalla käyttää, käsittelee tai säilyttää 1) ampuma-asetta, tulta tai räjähdettä, 2) terveydelle tai ympäristölle vaarallista taikka palo- ja räjähdysvaarallista kemikaalia tai muuta vastaavaa ainetta taikka räjähdysvaarallisissa tiloissa käytettävää laitetta tai suojausjärjestelmää taikka muuta vaarallisten kemikaalien ja räjähteiden käsittelyn turvallisuudesta annetun lain 5 luvussa tarkoitettua tuotetta taikka 3) radioaktiivista ainetta tai säteilylaitetta siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vaaraa toisen hengelle tai terveydelle taikka että siitä on vaaraa toisen omaisuudelle, on tuomittava, jollei teosta muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta, varomattomasta käsittelystä sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.

Rikoslain 44 luvun 12 a §:ssä säädetään radioaktiivisen aineen hallussapitorikoksesta. Säännöksen 1 momentin mukaan ko. rikoksesta rangaistaan sitä, joka ilman säteilylain 48 §:ssä tarkoitettua turvallisuuslupaa pitää hallussaan radioaktiivista ainetta, jonka hallussapitoon tarvitaan turvallisuuslupa, on tuomittava, jollei teosta muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta. Radioaktiivisen aineen hallussapitorikos on rangaistava vain tahallisena. Rangaistus radioaktiivisen aineen hallussapitorikoksesta on sakkoa tai vankeutta enintään kuusi kuukautta. Pykälän 2 momentin mukaan yritys on rangaistava.

Radioaktiivisten aineiden kuljetuksen kannalta merkityksellinen on lisäksi rikoslain 44 luvun 13 §:n mukainen vaarallisten aineiden kuljetusrikosta koskeva rangaistussäännös.

Mainitut rikoslain säännökset kattavat osittain ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan l alakohdan mukaisista tekoja. Näiden säännösten enimmäisrangaistukset eivät kuitenkaan riitä täyttämään ympäristörikosdirektiivin 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan velvoitetta luonnolliselle henkilölle määrättävän enimmäisrangaistuksen vähimmäistasosta. Näihin säännöksiin ei myöskään sisälly ympäristön vaarantamista tai vahingoittamista koskevaa tunnusmerkkiä.

yleistä Lisäksi rikoslain 34 luvun 4 §:ssä terveyden vaarantamisena säädetään rangaistavaksi muun muassa säteilylähteen käyttäminen säteilylain (859/2018) vastaisesti siten, että teko on omiaan aiheuttamaan yleistä hengen tai terveyden vaaraa (1 momentin 3 kohta). Pykälän 1 momentin 4 kohtaa on muutettu ydinenergialain kokonaisuudistuksen yhteydessä. Vuoden 2027 alusta voimaan tulevan uuden säännöksen mukaan terveyden vaarantamisena rangaistavaa on jättää noudattamatta a) ydinaineisiin liittyvän toiminnan säteilyturvallisuutta koskeva ydinenergialain 28 §:n 2 momentissa säädetty vaatimus, b) ydinenergialain 48, 50, 51, 98, 99, 117, 122, 130–132, 152, 180 tai 335 §:ssä säädetty ydinlaitoksen tai sen käyttöönoton, käytön, käytöstäpoiston tai sulkemisen turvallisuutta koskeva velvollisuus, kielto tai rajoitus, c) ydinenergialain 48, 50, 51, 122 tai 130 §:ssä, 132 §:n 1 momentissa taikka 152 tai 353 §:ssä säädetty ydinaineen talteenottolaitoksen tai sen käyttöönoton, käytön tai käytöstäpoiston turvallisuutta koskeva velvollisuus, kielto tai rajoitus, d) ydinenergialain 50 §:ssä, 58 §:n 1 momentissa tai 183 §:ssä säädetty ydinaineiden tai ydinjätteiden kuljetuksen turvallisuutta koskeva velvollisuus, kielto tai rajoitus tai e) ydinenergialain 201 tai 213 §:ssä säädetty ydinjätehuollon toimenpiteiden turvallisuutta koskeva velvollisuus tai mainitun lain 287 §:ssä säädetty luonnon radioaktiivisia aineita sisältävien jätteiden jätehuollon turvallisuutta koskeva velvollisuus. Terveyden vaarantamisen rangaistusasteikko on vankeutta vähintään neljä kuukautta ja enintään neljä vuotta. Rikoslain 34 luvun 5 §:ssä on törkeää terveyden vaarantamista koskeva säännös. Törkeän terveyden vaarantamisen rangaistusasteikko on vähintään kaksi ja enintään kymmenen vuotta vankeutta. Terveyden vaarantamista ja törkeää terveyden vaarantamista koskevat säännökset edellyttävät, että teko on omiaan aiheuttamaanhengen tai terveyden vaaraa. Ne eivät myöskään kata ympäristölle aiheutuvaa vaaraa tai vahinkoa.

Rikoslain 34 luvun 6 §:n 1 momentin mukaisesti ydinräjähderikoksena rangaistavaa on esimerkiksi ydinräjähteen valmistaminen, kuljettaminen ja hallussapito. Äskettäin voimaan tulleella lakimuutoksella (591/2026) ydinräjähderikosta koskevaan pykälään on lisätty uusi 4 momentti. Siinä säädetään poikkeusperusteista, jotka oikeuttavat ydinräjähteen tuomisen Suomeen sekä sen kuljettamisen, toimittamisen ja hallussapidon Suomessa.

Rikoslain 34 luvun 7 §:ssä säädetään rangaistavaksi yleisvaaran tuottamus ja 8 §:ssä törkeä yleisvaaran tuottamus. Lisäksi esimerkiksi ydinenergian käyttörikos ja räjähderikos kuuluvat rikoksiin, jotka voidaan tehdä terroristisessa tarkoituksessa RL 34 a luvun 2 §:n terroristisessa tarkoituksessa tehtyjä rikoksia koskevan säännöksen mukaisesti. Näiden rangaistussäännösten tunnusmerkistöt eivät kata kaikkia ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan l alakohdan mukaisia menettelyjä eikä niissä ole huomioitu ympäristölle aiheutuvaa vaaraa tai vahinkoa.

Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaisesti rangaistavaksi on säädetty esimerkiksi säteilyn päästäminen tai saattaminen ympäristöön lain tai lupaehtojen vastaisesti tai ilman laissa edellytettyä lupaa siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle. Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohta koskee lähtökohtaisesti minkä tahansa lain vastaista aineen tai säteilyn päästämistä ympäristöön. Kyse voi siten olla esimerkiksi säteilylain tai ydinenergialain vastaisesta säteilyn päästämisestä tai saattamisesta ympäristöön. Ympäristön turmelemista koskeva säännös ei kuitenkaan kata esimerkiksi sellaista radioaktiivisen aineen käsittelyä tai käyttöä säteilylain tai ydinenergialain säännösten vastaisesti, jossa ei päästetä säteilyä ympäristöön vaan aiheutetaan muutoin vaara ympäristön pilaantumisesta.

Edellä todetulla tavalla rikoslaissa ei ole säädetty rangaistavaksi ympäristörikosdirektiivin edellyttämin tavoin direktiivin 3 artiklan 2 kohdan l alakohdassa mainittuja tekoja siten, että rangaistavia olisivat määritelmän mukaiset teot, kun ne aiheuttavat määritelmässä todetun kaltaisen vaaran ympäristölle tai terveydelle. Joiltakin osin rikoslakiin sisältyy rangaistussäännöksiä, joissa on kriminalisoitu direktiivin määritelmän mukaisia tekoja mutta joiden rangaistusasteikko ei vastaa ympäristörikosdirektiivin 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan vaatimuksia. Rikoslain sääntelyä olisi siten täydennettävä direktiivin vaatimusten täyttämiseksi.

Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan m alakohdan mukaisesti rangaistavaksi tulee säätää laiton ja tahallinen Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivissä 2000/60/EY tarkoitettu pintaveden tai pohjaveden otto, kun tällainen menettely aiheuttaa tai on omiaan aiheuttamaan huomattavaa vahinkoa pintavesimuodostumien ekologiselle tilalle tai ekologiselle potentiaalille taikka pohjavesimuodostumien määrälliselle tilalle.

Vuoden 2008 ympäristörikosdirektiiviin ei sisälly ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan m alakohtaa vastaavaa rikoksen määritelmää. Kyse on siten uudesta kriminalisointivelvoitteesta.

Direktiivin 3 artiklan 4 kohta edellyttää, että 3 artiklan 2 kohdan m alakohdan mukaisten tekojen kohdalla myös törkeästä huolimattomuudesta tehty teko säädetään rangaistavaksi. Direktiivin 4 artiklan 2 kohta puolestaan edellyttää, että 3 artiklan 2 kohdan m alakohdan mukaisen tahallisen rikoksen yritys on rangaistava.

Direktiivin 5 artiklan 2 kohdan e alakohdan mukaisesti tahallisen rikoksen enimmäisrangaistuksen on oltava vähintään kolme vuotta vankeutta.

vesipolitiikan puitedirektiivi

puitedirektiivi

Rikoksen määritelmässä viitataan Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviin 2000/60/EY yhteisön vesipolitiikan puitteista (jäljempänätai). Vesipolitiikan puitedirektiivi sisältää yleisiä säännöksiä vesien suojelun rakenteista, suunnittelusta ja toteuttamisen puitteista.

Vesipolitiikan puitedirektiivin taustalla on tarve turvata koko unionin alueella yhteisön vesiensuojeluvaatimusten noudattaminen sekä hyvälaatuisen juomaveden saatavuus. Puitedirektiivin yleisenä tavoitteena on, ettei vesien tila heikkene ja että niiden tila on vähintään hyvä. Puitedirektiivin tavoitteena on myös osaltaan turvata vesivarojen kestävä käyttö. Puitedirektiivi sisältää yhtäältä vesien tilaan kohdistuvat vaatimukset ja toisaalta muodolliset menettelysäännökset, joilla taataan tilatavoitteiden saavuttaminen. (HE 120/2004 vp, s. 10.)

Pintavedellä

Pohjavedellä

Vesipolitiikan puitedirektiiviin sisältyvät pintaveden ja pohjaveden määritelmät. Veden ottamista ei direktiivissä määritellä.tarkoitetaan sisämaan vesiä pohjavesiä lukuun ottamatta sekä jokisuiden vaihettumisalueita ja rannikkovesiä, kuitenkin niin, että kemiallisen tilan osalta käsitteeseen sisältyvät myös aluevedet (2 artiklan 1 kohta).taas tarkoitetaan kaikkia niitä vesiä, jotka ovat maan pinnan alla kyllästyneessä vyöhykkeessä ja suorassa yhteydessä kallio- tai maaperään (2 artiklan 2 kohta).

Lisäksi vesipolitiikan puitedirektiivin 2 artiklaan sisältyvät pintavesimuodostuman ja pohjavesimuodostuman määritelmät, samoin kuin ekologisen tilan ja määrällisen tilan määritelmät. Vaikka näiltä osin ympäristörikosdirektiiviin sisältyvässä rikoksen määritelmässä ei suoranaisesti viitata vesipolitiikan puitedirektiiviin, voidaan käsitteiden sisällön osalta lähteä vesipolitiikan puitedirektiivin määritelmistä.

Pintavesimuodostumalla

Pohjavesimuodostumalla

Akviferilla

tarkoitetaan puitedirektiivissä pintavesien erillistä ja merkittävää osaa, kuten järveä, tekoallasta, puroa, jokea tai kanavaa, puron, joen tai kanavan osaa, jokisuun vaihettumisaluetta tai rannikkovesien osaa (2 artiklan 10 kohta).tarkoitetaan yhtenäisenä vesimassana akviferiin tai akvifereihin varastoitunutta pohjavettä (2 artiklan 12 kohta).tarkoitetaan riittävän huokoista ja läpäisevää maa- tai kallioperämuodostumaa tai kerrosta, joka mahdollistaa joko merkittävän pohjaveden virtauksen tai merkittävän pohjavedenoton (2 artiklan 11 kohta).

Ekologisella tilalla tarkoitetaan pintavesiekosysteemien rakenteen ja toiminnan kuvaamista puitedirektiivin liitteen V mukaisesti luokiteltuna (2 artiklan 21 kohta). Liitteessä V määritellään muun muassa erilaisten pintavesien (joet, järvet, jokisuiden vaihettumisalueet, rannikkovedet ja keinotekoiset ja voimakkaasti muutetut pintavesimuodostumat) ekologisen tilan luokittelua koskevat laadulliset tekijät, joita ovat biologiset tekijät, biologisia tekijöitä tukevat hydrologis-morfologiset tekijät sekä biologisia tekijöitä tukevat kemialliset ja fysikaalis-kemialliset tekijät.

Hyvällä ekologisella potentiaalilla

Määrällisellä tilalla

tarkoitetaan puitedirektiivin liitteen V mukaisesti sellaiseksi luokiteltua voimakkaasti muutetun tai keinotekoisen vesimuodostuman tilaa (2 artiklan 23 kohta).ilmaistaan, missä määrin suora ja epäsuora vedenotto vaikuttavat pohjavesimuodostumaan (2 artiklan 26 kohta).

Kuten vesipolitiikan puitedirektiivin 1 artiklassa todetaan, sen tarkoitus on luoda puitteet sisämaan pintavesien, jokisuiden vaihettumisalueiden sekä rannikko- ja pohjavesien suojelua varten. Valtaosa vesipolitiikan puitedirektiiviin sisältyvästä sääntelystä koskee vesien suojelun suunnittelua ja yleisluontoisia tavoitteita ja periaatteita.

Vesipolitiikan puitedirektiivin 4 artiklassa määritellään ympäristötavoitteet. Artiklan 1 kohdan mukaan vesipiirien hoitosuunnitelmissa esitettyjä toimenpideohjelmia käytäntöön saatettaessa pintavesien osalta jäsenvaltioiden on muun muassa pantava täytäntöön tarvittavat toimenpiteet, jotta ehkäistään kaikkien pintavesimuodostumien tilan huononeminen, ottaen huomioon mahdollisuus soveltaa 6 ja 7 kohtaa ja rajoittamatta kuitenkaan 8 kohdan soveltamista. Pohjaveden osalta puolestaan jäsenvaltioiden on muun muassa pantava täytäntöön tarvittavat toimenpiteet, jotta ehkäistään pilaavien aineiden pääsy pohjaveteen tai rajoitetaan sitä ja jotta ehkäistään kaikkien pohjavesimuodostumien tilan huononeminen, ottaen huomioon mahdollisuus soveltaa 6 ja 7 kohtaa, sanotun kuitenkaan rajoittamatta 8 kohdan soveltamista ja ottaen huomioon mahdollisuus soveltaa 11 artiklan 3 kohdan j alakohtaa.

Konkreettisemmin vedenottoa koskevaa sääntelyä sisältyy vesipolitiikan puitedirektiivin 11 artiklaan. Sen 3 kohdassa säädetään perustoimenpiteistä, jotka ovat vähimmäisvaatimuksia, jotka tulee täyttää. Näihin kuuluu 11 artiklan 3 kohdan e alakohdan mukaisesti makean pintaveden ja pohjaveden oton sekä makean pintaveden patoamisen ennakkovalvonta, mukaan lukien vedenottoa koskeva rekisteri tai rekisterit, ja vaatimus ennalta haettavasta vedenotto- ja patoamisluvasta. Kyseiset ennakkovalvontatoimenpiteet tarkistetaan säännöllisesti ja saatetaan tarvittaessa ajan tasalle. Jäsenvaltiot voivat vapauttaa ennakkovalvonnasta sellaisen vedenoton ja patoamisen, joilla ei ole merkittävää vaikutusta veden tilaan.

Vesipolitiikan puitedirektiivi on Suomessa saatettu voimaan lailla vesienhoidon ja merenhoidon järjestämisestä (1299/2004) sekä eräillä muilla laeilla. Konkreettisesti vedenotosta säädetään kansallisesti kuitenkin vesilain (587/2011) 4 luvussa, jonka säännöksiä sovelletaan pintaveden ja pohjaveden ottamiseen (1 §).

Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan m alakohdan velvoitteiden näkökulmasta vedenottamisen kannalta merkityksellistä sääntelyä on myös vesilain 3 luvussa, jossa säädetään luvanvaraisista vesitaloushankkeista. Vesilain 3 luvun 2 §:ssä säädetään vesitaloushankkeen yleisestä luvanvaraisuudesta. Veden ottamista koskeva hanke voi olla luvanvaraisuusedellytyksen piirissä säännöksen edellytysten täyttyessä. Lisäksi luvun 3 §:ssä säädetään vesitaloushankkeista, jotka ovat aina luvanvaraisista. Pykälän 2 kohdan mukaan lupaviranomaisen lupa on aina oltava vesitaloushankkeelle, jossa on kyse veden ottamisesta vesihuoltolaitoksen tai vesihuoltolaitokselle vettä toimittavan tarpeisiin taikka siirrettäväksi muualla käytettäväksi, muusta pohjaveden ottamisesta, kun otettava määrä on yli 250 kuutiometriä vuorokaudessa sekä muusta toimenpiteestä, jonka seurauksena pohjavesiesiintymästä poistuu muutoin kuin tilapäisesti pohjavettä vähintään 250 kuutiometriä vuorokaudessa.

Lisäksi pienimuotoista vedenottamista säännellään vesilain 2 luvussa (2 §; muu kuin pysyvä pienimuotoinen veden ottaminen). Kyseisen sääntelyn kattama toiminta ei sinänsä ole luonteeltaan sellaista, että siitä voisi aiheutua ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan m alakohdan mukaisen rikoksen määritelmässä tarkoitettua huomattavaa vahinkoa tai vaaraa.

Rikoslain 48 luvun 1 §:n 3 momentin mukaan ympäristön turmelemisesta tuomitaan myös se, joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta ryhtyy muuten kuin 1 momentissa tarkoitetulla tavalla muuttamaan ympäristöä vastoin 1) alueidenkäyttölakia (132/1999), 2) rakentamislakia (751/2023), 3) vesilakia (587/2011), 4) maa-aineslakia (555/1981), 5) Saimaan ja Vuoksen juoksutussääntöä taikka 6) näiden nojalla annettua säännöstä, yleistä tai yksittäistapausta koskevaa määräystä taikka kaavaa tai lupaa siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vakavuudeltaan ympäristön pilaantumiseen rinnastettavaa muuttumista. Ympäristön turmelemisen enimmäisrangaistus on kaksi vuotta vankeutta ja törkeän ympäristön turmelemisen (rikoslain 48:2) kuusi vuotta vankeutta.

Rikoslain 48 luvun 3 §:ssä säädetään ympäristörikkomuksesta. Pykälän 1 momentin mukaan, jos ympäristön turmeleminen, huomioon ottaen ympäristölle tai terveydelle aiheutetun vaaran tai vahingon vähäisyys taikka muut rikokseen liittyvät seikat, on kokonaisuutena arvostellen vähäinen, rikoksentekijä on tuomittava ympäristörikkomuksesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.

Lisäksi rikoslain 48 luvun 4 §:ään sisältyy tuottamuksellista ympäristön turmelemista koskeva säännös. Säännöksen mukaan tuottamuksellisesta ympäristön turmelemisesta on tuomittava se, joka muusta kuin törkeästä huolimattomuudesta 1) puuttuu ympäristöön 1 §:n 1 momentin 1 kohdassa tai 3 momentissa tarkoitetulla tavalla taikka 2) rikkoo jätelakia tai ympäristönsuojelulakia tai niiden nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä 1 §:n 1 momentin 2–6 kohdassa tarkoitetulla tavalla siten, että ympäristölle tai terveydelle aiheutettu vahinko tai tällaisen vahingon vaara on erityisen suuri ottaen huomioon aiheutetun tai uhkaavan vahingon pitkäaikaisuus, laaja ulottuvuus ja muut seikat. Rangaistuksena tuottamuksellisesta ympäristön turmelemisesta tuomitaan sakkoa tai vankeutta enintään yksi vuosi.

Rikoslain 48 luvun 1 §:ää koskevassa hallituksen esityksessä (HE 94/1993 vp, s. 191) ympäristön muuttumisen aiheuttamista koskevasta lainkohdasta todetaan, että siinä on kysymys ympäristön muuttamisesta muulla tavalla kuin ympäristöä pilaamalla. Pilaamisluonteiset rikokset ovat esityksen mukaan sellaista ympäristöä vaarantavaa toimintaa, joka toteutuu yleensä päästämällä tai jättämällä jotain vaarallista ainetta paikkaan, jossa se voi pilata tai roskata ympäristöä. Rangaistavassa ympäristömuutoksen aiheuttamisessa taas on kysymys sellaisesta ympäristöön kajoavasta toiminnasta, jossa ympäristöolosuhteita muutetaan muulla kielletyllä tavalla. Joissakin tapauksissa teot voivat olla rangaistavia sekä 1 että 2 momentin nojalla. Esimerkkinä voidaan hallituksen esityksen mukaan ajatella tapausta, jossa vesistöä täytetään sellaisilla aineilla, jotka samalla pilaavat ympäristöä.

Kuten edellä on todettu, veden ottamista säännellään kansallisesti vesilaissa. Ympäristön turmelemista koskeva rikoslain 48 luvun 1 §:n 3 momentin säännös kattaa menettelyn, jossa joku ryhtyy vastoin vesilakia tai vesilain nojalla annettua säännöstä, yleistä tai yksittäistapausta koskevaa määräystä taikka lupaa muuttamaan ympäristöä siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumiseen rinnastettavaa muuttumista. Vesilain vastaisesti toimiminen kattaa myös ilman lupaa toimimisen silloin, kun vesilain edellytyksenä on lain mukainen lupa kyseiselle toiminnalle. Mainittu rikoslain säännös kattaa myös vastoin lupaa toimimisen.

Sitä, että joku ottaa vesilain vastaisesti vettä voidaan pitää säännöksessä tarkoitettuna ympäristön muuttamisena, jossa kajotaan ympäristöön ja muutetaan ympäristöolosuhteita kielletyllä tavalla. Mainitussa säännöksessä rangaistavuus edellyttää, että ryhdytään toimintaan, jossa esimerkiksi kajotaan lain vastaisesti ympäristöön siten, että ympäristöolosuhteet muuttuvat kielletyllä tavalla, tai joka on omiaan aiheuttamaan tällaista ympäristön muuttumista. Edellytyksenä on, että teko on omiaan aiheuttamaan vakavuudeltaan ympäristön pilaantumiseen rinnastettavaa muuttumista, jolloin teolta voitaneen edellyttää vähäistä suurempaa haitallista ympäristön muuttumista. Tunnusmerkistön ei kuitenkaan voi katsoa edellyttävän esimerkiksi ympäristön muuttumisen tai sen vaaran huomattavuutta. Säännöksen rangaistavuuden voi siten katsoa kattavan sellaisen vesilain tai luvan vastaisen veden ottamisen, joka aiheuttaa tai on omiaan aiheuttamaan huomattavaa vahinkoa pintavesimuodostumien ekologiselle tilalle tai ekologiselle potentiaalille taikka pohjavesimuodostumien määrälliselle tilalle.

Ympäristön turmelemista koskevan rikoslain 48 luvun 1 §:n 2 momentissa säädetään yrityksen rangaistavuudesta. Rikoslain 48 luvun 1 §:ssä 3 momentin mukaisten tekojen yritystä ei ole säädetty mainitussa säännöksessä rangaistavaksi.

Rikoslain 5 luvun 1 § momentin mukaan teko on edennyt rikoksen yritykseksi, kun tekijä on aloittanut rikoksen tekemisen ja saanut aikaan vaaran rikoksen täyttymisestä. Rikoksen yritys on kysymyksessä silloinkin, kun sellaista vaaraa ei aiheudu, jos vaaran syntymättä jääminen on johtunut vain satunnaisista syistä.

Rikoslain 48 luvun 1 §:n 3 momenttia koskevassa hallituksen esityksessä tuodaan esiin, että lainkohdassa on käytetty ilmaisua "ryhtyy muuttamaan" sen vuoksi, että ollakseen rangaistavaa muuttamistoiminnan ei ole tarvinnut vielä aiheuttaa ympäristön muuttumista. Säännöksen soveltamiseksi riittää, että on aloitettu toiminta, joka on omiaan aiheuttamaan ympäristön huonontumisen vaaraa. Esimerkiksi luvattomassa merihiekan ottamisessa meriympäristön huonontumista olisi usein vaikea näyttää toteen. Joissakin tapauksissa, kuten rakennuksen purkamisessa, itse muuttamistoimi voi olla niin nopea ja peruuttamaton, että toiminnan luonne edellyttää rangaistavuuden rajan asettamista heti toiminnan alkuun. Koska rikoksen tunnusmerkistö täyttyy jo näin varhaisessa vaiheessa, yrityksen säätämistä rangaistavaksi ei pidetty tarpeellisena. (HE 94/1993 vp, s. 192.)

Mainituilla perusteilla voidaan katsoa, että direktiivin 4 artiklan 2 kohtaan sisältyvä velvoite siitä, että 3 artiklan 2 kohdan m alakohdassa tarkoitetun laittoman veden ottamisen yritys säädetään rangaistavaksi, täyttyy, kun rikoslain 48 luvun 1 §:n 3 momentin mukaisesti rangaistavaa on jo ympäristön muuttamiseen ryhtyminen.

Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan n alakohdan mukaisesti rangaistavaksi tulee säätää laiton ja tahallinen neuvoston direktiivin 92/43/ETY liitteessä IV tai liitteessä V, jos mainitussa liitteessä lueteltuihin lajeihin sovelletaan samoja toimenpiteitä kuin liitteessä IV lueteltuihin lajeihin, luetellun luonnonvaraisen eläin- tai kasvilajin yksilön tai yksilöiden sekä Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2009/147/EY 1 artiklassa tarkoitettujen lajien yksilön tai yksilöiden tappaminen, tuhoaminen, ottaminen, hallussapito, myynti tai myytäväksi tarjoaminen, paitsi jos tällainen menettely koskee merkityksetöntä määrää tällaisia yksilöitä.

Direktiivin 3 artiklan 4 kohta edellyttää, että n alakohdan mukaisten tekojen kohdalla myös törkeästä huolimattomuudesta tehty teko säädetään rangaistavaksi.

Direktiivin 5 artiklan 2 kohdan e alakohdan mukaisesti tahallisen rikoksen enimmäisrangaistuksen on oltava vähintään kolme vuotta.

Direktiivin johdanto-osan 16 kappale edellyttää, että jos direktiivissä määritellyt rikokset liittyvät sellaiseen menettelyyn kuin myynti tai myytäväksi tarjoaminen, tähän sisällytetään menettely, joka toteutetaan tieto- ja viestintäteknologioiden välityksellä.

Vuoden 2008 ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että rikoksena rangaistavaksi säädetään silloin, kun se on lainvastaista ja se tehdään tahallaan tai ainakin törkeästä tuottamuksesta, f kohdan mukainen suojeltujen luonnonvaraisten eläin- tai kasvilajien yksilöiden tappaminen, tuhoaminen, hallussapito tai ottaminen, paitsi jos menettely kohdistuu tällaisten yksilöiden merkityksettömään määrään ja sen vaikutus lajin säilymiseen on merkityksetön.

Vanhan ympäristörikosdirektiivin 2 artiklan b kohdan i alakohdan määritelmäsäännöksessä säädetään, että f kohta koskee lajeja, jotka luetellaan luontotyyppien sekä luonnonvaraisen eläimistön ja kasviston suojelusta 21 päivänä toukokuuta 1992 annetun neuvoston direktiivin 92/43/ETY liitteessä IV; ja lajeja, jotka luetellaan luonnonvaraisten lintujen suojelusta 2 päivänä huhtikuuta 1979 annetun neuvoston direktiivin 79/409/ETY liitteessä I, sekä lajeja, joita tarkoitetaan kyseisen direktiivin 4 artiklan 2 kohdassa. Vanhan lintudirektiivin (direktiivi 79/409/ETY) liitteessä I lueteltiin erityisiä suojelutoimia vaativat lintulajit, joiden elinympäristöjen suojelua varten jäsenvaltioiden oli osoitettava erityisiä suojelualueita (SPA), ja 4 artiklan 2 kohdassa tarkoitetut lajit olivat muita säännöllisesti esiintyviä muuttavia lintulajeja niiden suojelutarpeen mukaisesti.

Uuden ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan n alakohdan mukainen kriminalisointivelvoite eroaa vuoden 2008 direktiivin velvoitteista ensinnäkin siten, että uusi direktiivi kattaa myös luontodirektiivin (direktiivi 92/43/ETY) liitteessä V luetellut lajit, jos mainitussa liitteessä lueteltuihin lajeihin sovelletaan samoja toimenpiteitä kuin liitteessä IV lueteltuihin lajeihin. Kyseisen muotoilun osalta ei ole aivan selvää, miten direktiiviä tulisi tulkita: koskeeko kriminalisointivelvoite luontodirektiivin liitteen V lajeja, jos niihin sovelletaan 1) kaikkia samoja toimenpiteitä kuin liitteen IV lajeihin vai 2) ainakin joitakin samoja toimenpiteitä kuin liitteen IV lajeihin. Direktiivin sanamuodon (liitteessä V, jos mainitussa liitteessä lueteltuihin lajeihin sovelletaan samoja toimenpiteitä kuin liitteessä IV lueteltuihin lajeihin – engl. ”or in Annex V where species in that Annex are subject to the same measures as those adopted for species in Annex IV”) voidaan katsoa tukevan hieman enemmän vaihtoehdon 1 mukaista tulkintaa eli sitä, että kriminalisointivelvoite koskisi luontodirektiivin liitteen V lajeja vain, jos niihin sovelletaan kaikkia samoja toimenpiteitä kuin liitteen IV lajeihin. Tällaista pikemmin suppeaa kuin laajaa tulkintaa voidaan perustella myös sillä yleisellä lähtökohdalla, että rikosoikeudellisen direktiivin täytäntöönpanossa rajaudutaan niihin lainsäädäntömuutoksiin, joita direktiivi välttämättä edellyttää.

Toiseksi uusi ympäristörikosdirektiivi kattaa lintudirektiivin (direktiivi 2009/147/EY) 1 artiklassa tarkoitetut lajit eli kaikki luonnonvaraisina elävät lintulajit (kun taas aiempi direktiivi kattaa lintulajeja suppeammin kattaen vain direktiivin 79/409/ETY (vanha lintudirektiivi) liitteessä I, sekä lajeja, joita tarkoitetaan kyseisen direktiivin 4 artiklan 2 kohdassa). Viittaus lintudirektiiviin vaikuttaa toteutetun liian laajasti suhteessa EU:n aineelliseen ympäristösääntelyyn. Tarkasteltavassa kriminalisointivelvoitteessa edellytetään kriminalisoimaan siinä kuvattu menettely silloin, kun se on laitonta. Voidaan katsoa, ettei ympäristörikosdirektiivistä seuraa velvoitetta laajentaa aineellisen ympäristösääntelyn kieltoja koskemaan kaikkia lintudirektiivin 1 artiklassa tarkoitettuja lajeja eikä säätää rangaistavaksi tekoja, joita ei ole aineellisessa ympäristösääntelyssä kielletty.

Kolmanneksi uudessa direktiivissä kriminalisointivelvoite on laajennettu koskemaan myös myyntiä ja myytäväksi tarjoamista. Myytäväksi tarjoamista ei ole luonto- tai lintudirektiivissä määritelty.

Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan n alakohtaan sisältyvässä rikoksen määritelmässä viitataan neuvoston direktiiviin 92/43/ETY luontotyyppien sekä luonnonvaraisen eläimistön ja kasviston suojelusta (luontodirektiivi) sekä Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviin 2009/147/EY luonnonvaraisten lintujen suojelusta (lintudirektiivi). Tarkemmin sanottuna n alakohdassa viitataan luontodirektiivin (neuvoston direktiivin 92/43/ETY) liitteessä IV (yhteisön tärkeinä pitämät eläin- ja kasvilajit, jotka edellyttävät tiukkaa suojelua) tai liitteessä V (yhteisön tärkeinä pitämät eläin- ja kasvilajit, joiden ottaminen luonnosta ja hyväksikäyttö voi vaatia hyödyntämisen sääntelyä), jos mainitussa liitteessä lueteltuihin lajeihin sovelletaan samoja toimenpiteitä kuin liitteessä IV, lueteltuihin luonnonvaraisiin eläin- ja kasvilajeihin sekä lintudirektiivin (Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2009/147/EY) 1 artiklassa tarkoitettuihin lajeihin (kaikki luonnonvaraisina elävät lintulajit).

Luontodirektiivin tavoitteena on direktiivin 2 artiklan mukaan edistää luonnon monimuotoisuuden säilymistä suojelemalla luontotyyppejä ja luonnonvaraista eläimistöä ja kasvistoa.

Direktiivin liitteessä IV luetellaan yhteisön tärkeinä pitämät eläin- ja kasvilajit, jotka edellyttävät tiukkaa suojelua, ja liitteessä V yhteisön tärkeinä pitämät eläin- ja kasvilajit, joiden ottaminen luonnosta ja hyväksikäyttö voi vaatia hyödyntämisen sääntelyä. Kumpikin liite (IV ja V) jakautuu kahteen kohtaan: eläimiä koskevaan a kohtaan ja kasveja koskevaan b kohtaan.

Luontodirektiivin 1 artiklan g alakohdassa määritellään ”yhteisön tärkeinä pitämät lajit” siten, että niillä tarkoitetaan niitä lajeja, jotka ovat 2 artiklassa tarkoitetulla alueella: i) uhanalaisia, lukuun ottamatta niitä lajeja, joiden luontainen levinneisyys tällä alueella on rajallinen ja jotka eivät ole uhanalaisia tai vaarantuneita läntisellä palearktisella alueella, tai ii) vaarassa, eli niiden siirtyminen uhanalaisten lajien ryhmään on todennäköistä lähitulevaisuudessa, jos uhan aiheuttaneet tekijät pysyvät ennallaan, tai iii) harvinaisia, eli niiden kannat ovat pieniä ja, vaikka ne eivät olisikaan tällä hetkellä uhanalaisia tai vaarantuneita, ne saattavat tulla sellaisiksi. Näitä lajeja on rajoitetuilla maantieteellisillä alueilla tai ne ovat levinneet hajanaisesti suuremmalle alueelle, tai iv) paikallisia ja vaativat erityishuomiota elinympäristönsä erityisluonteen vuoksi ja/tai sellaisten mahdollisten seurausten vuoksi, joita niiden hyödyntämisellä voi olla niiden suojelun tasolle.

Lajien suojelusta säädetään muun muassa liitteessä IV olevia eläinlajeja koskevassa 12 artiklassa ja samassa liitteessä olevia kasvilajeja koskevassa 13 artiklassa sekä liitteessä V olevia eläin- ja -kasvilajeja koskevassa 14 artiklassa. Luontodirektiivin 16 artiklassa säädetään poikkeamisen mahdollisuuksista koskien muun muassa 12, 13 ja 14 artiklan mukaista sääntelyä. Direktiivin 12 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarpeelliset toimenpiteet liitteessä IV olevassa a kohdassa olevia eläinlajeja koskevan tiukan suojelujärjestelmän käyttöönottamiseksi niiden luontaisella levinneisyysalueella ja kiellettävä: a) kaikki näiden lajien yksilöitä koskeva tahallinen pyydystäminen tai tappaminen luonnossa; b) näiden lajien tahallinen häiritseminen erityisesti niiden lisääntymis-, jälkeläistenhoito-, talvehtimis- ja muuttoaikana; c) tahallinen munien hävittäminen tai ottaminen luonnosta; d) lisääntymis- tai levähdyspaikkojen heikentäminen ja hävittäminen. Artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on kiellettävä näiden lajien luonnosta otettujen yksilöiden hallussapito, kuljetus, kaupan pitäminen tai vaihtaminen ja tarjoaminen myytäväksi tai vaihdettavaksi, lukuun ottamatta niitä yksilöitä, jotka on otettu laillisesti ennen tämän direktiivin täytäntöönpanoa.

Luontodirektiivin 13 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarpeelliset toimenpiteet liitteessä IV olevassa b kohdassa olevia kasvilajeja koskevan tiukan suojelujärjestelmän käyttöönottamiseksi ja kiellettävä: a) näiden kasvien tahallinen poimiminen, kerääminen, leikkaaminen, irtikiskominen tai hävittäminen luonnosta niiden luontaisella levinneisyysalueella; b) kyseisten lajien luonnosta otettujen yksilöiden hallussapito, kuljetus, kaupan pitäminen tai vaihtaminen ja tarjoaminen myytäväksi tai vaihdettavaksi, lukuun ottamatta niitä yksilöitä, jotka on otettu laillisesti ennen tämän direktiivin täytäntöönpanoa. Artiklan 2 kohdan mukaan 1 kohdan a ja b alakohdassa tarkoitettuja kieltoja sovelletaan tässä artiklassa tarkoitettujen kasvien kaikkiin elämänvaiheisiin.

Luontodirektiivin 14 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet, jotta liitteessä V olevien luonnonvaraisten eläin- ja -kasvilajien yksilöiden ottaminen luonnosta sekä niiden hyödyntäminen eivät ole ristiriidassa niiden suotuisan suojelun tason säilyttämisen kanssa, jos jäsenvaltiot katsovat sen tarpeelliseksi 11 artiklassa säädetyn seurannan perusteella. Tästä luontodirektiivin säännöksestä on kyse tarkasteltavan kriminalisointivelvoitteen sisältämässä viittauksessa luontodirektiivin V lajeihin ”jos mainitussa liitteessä lueteltuihin lajeihin sovelletaan samoja toimenpiteitä kuin liitteessä IV lueteltuihin lajeihin”. Kansallisesti siis voidaan päättää soveltaa tarpeen mukaan luontodirektiivin V liitteessä mainittuun lajiin niitä turvaavia toimenpiteitä, jotka voivat olla samankaltaisia kuin luontodirektiivin liitteessä IV lueteltuihin lajeihin sovellettavat, mutta myös muunlaisia.

Lintudirektiivin 1 artiklan 1 kohdan mukaan direktiivi koskee kaikkien luonnonvaraisina elävien lintulajien suojelua jäsenvaltioiden Eurooppaan kuuluvalla alueella, johon perustamissopimusta sovelletaan. Direktiivin tavoitteena on näiden lajien suojelu, hoitaminen ja sääntely, ja se antaa säännökset niiden hyödyntämisestä. Artiklan 2 kohdan mukaan direktiiviä sovelletaan lintuihin ja niiden muniin, pesiin ja elinympäristöihin.

Lintudirektiivin 5 artiklan a kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava, kuitenkaan rajoittamatta 7 ja 9 artiklan soveltamista, kaikkien 1 artiklassa tarkoitettujen lintulajien yleisen suojelujärjestelmän luomiseksi tarvittavat toimenpiteet, joilla kielletään erityisesti kyseisten lintujen tahallinen tappaminen tai pyydystäminen käytetystä menetelmästä riippumatta.

Lintudirektiivin 7 artiklan 1 kohdan mukaan kyseisen direktiivin liitteessä II lueteltujen lajien kantojen koon, maantieteellisen levinneisyyden ja lisääntymisnopeuden takia koko yhteisössä niitä voidaan metsästää kansallisen lainsäädännön mukaisesti. Jäsenvaltioiden on varmistettava, että lajien metsästys ei vaaranna suojelutoimenpiteitä niiden levinneisyysalueella. Artiklan 4 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on muun muassa erityisesti varmistettava, että metsästystä koskevan lainsäädännön alaisia lajeja ei metsästetä pesimisaikana eikä eri lisääntymis- ja poikastenkasvatusvaiheissa. Kun on kyse muuttavista lajeista, jäsenvaltioiden on huolehdittava erityisesti siitä, että metsästyslainsäädännön alaisia lajeja ei metsästetä niiden lisääntymiskauden aikana tai niiden palatessa pesimisalueilleen.

Lintudirektiivin 8 artikla sisältää velvoitteen kieltää tietyt pyyntivälineet ja -menetelmät.

Lintudirektiivin 6 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on kiellettävä kaikkien 1 artiklassa tarkoitettujen lintulajien myynti, kuljetus ja hallussa pitäminen myyntiä varten sekä elävien ja kuolleiden lintujen sekä kaikkien niiden helposti tunnistettavien osien tai linnuista valmistettujen tuotteiden myytäväksi tarjoaminen, sanotun kuitenkaan rajoittamatta 2 ja 3 kohdan soveltamista. Artiklan 2 kohdan mukaan edellä 1 kohdassa tarkoitettua toimintaa ei kielletä liitteessä III olevassa A osassa tarkoitettujen lajien osalta, jos linnut on tapettu tai pyydystetty laillisesti tai muuten laillisesti hankittu. Direktiivin 6 artiklan 3 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat antaa alueellaan luvan 1 kohdassa tarkoitetulle toiminnalle liitteessä III olevassa B osassa tarkoitettujen lajien osalta, jos linnut on tapettu tai pyydystetty laillisesti tai muuten laillisesti hankittu.

Vuoden 2008 ympäristörikosdirektiivin täytäntöönpanoa koskevassa työryhmän mietinnössä katsottiin kansallisen lainsäädännön täyttävän kyseisen ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan f kohdan velvoitteet tekojen rangaistavuuden osalta. Mietinnössä katsottiin rikoslain 48 luvun luonnonsuojelurikosta koskevan 5 §:n tunnusmerkistön kattavan kaikki vuoden 2008 ympäristörikosdirektiivissä mainitut tekotavat. (Ympäristörikos- ja alusjäterikosdirektiivien voimaansaattaminen. Oikeusministeriö, Mietintöjä ja lausuntoja 31/2010, s. 31–32).

Rikoslain 48 luvun luonnonsuojelurikosta koskevan 5 §:n 1 momentin mukaan luonnonsuojelurikoksesta tuomitaan muun muassa se, joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta 1) oikeudettomasti hävittää tai turmelee luonnonsuojelulaissa (9/2023) tai sen nojalla suojeltavaksi tai rauhoitetuksi säädetyn tai määrätyn eläimen, kasvin tai muun luontoon kuuluvan kohteen tai 2) luonnonsuojelulain tai sen nojalla annetun säännöksen tai määräyksen vastaisesti erottaa ympäristöstään taikka tuo maahan, vie maasta tai kuljettaa Suomen alueen kautta kohteen taikka myy, luovuttaa, ostaa tai ottaa vastaan kohteen, joka on mainitulla tavalla erotettu ympäristöstään, tuotu maahan tai viety maasta. ”Muusta luontoon kuuluvasta kohteesta” lain esitöissä (HE 94/1993 vp, s. 196) mainitaan esimerkkinä linnunmunat. Pykälä oli vastaavanlainen laadittaessa vuoden 2008 ympäristörikosdirektiivin täytäntöönpanoa koskevaa mietintöä.

Edellä mainitussa mietinnössä luonnonsuojelurikoksen tunnusmerkistössä käytetyn ilmaisun ”ottaa vastaan” todettiin käsittävän silloisessa ympäristörikosdirektiivissä mainitun hallussapidon, ilmaisun ”hävittäminen” käsittävän tappamisen ja ”ympäristöstä erottamisen” ottamisen.

Metsästyslain mukaisten luontodirektiivin liitteessä IV ja lintudirektiivissä mainittujen riistalajien osalta puolestaan tarkasteltavan ympäristörikosdirektiivin kriminalisointivelvoitteen sisältämien tappamista, tuhoamista, ottamista ja hallussapitoa koskevien tekotapojen osalta voidaan katsoa, että kriminalisointivelvoite täyttyy metsästysrikosta koskevalla säännöksellä (RL 48 a:1) yhdessä sen törkeän tekomuodon (RL 48 a:1 a) kanssa. Metsästysrikoksen tunnusmerkistössä metsästämisellä tarkoitetaan samaa kuin metsästyslaissa (HE 203/2001 vp, s. 23). Metsästyslain 2 §:n mukaan metsästämiseen sisältyy muun muassa luonnonvaraisena olevan riistaeläimen tappaminen ja pyydystäminen. Metsästysrikosta koskevat säännökset eivät kuitenkaan kata metsästyslain mukaisten lintudirektiivissä mainittujen rauhoittamattomien lintujen osalta tappamista, tuhoamista, ottamista tai hallussapitoa, koska metsästysrikossäännökset koskevat vain metsästystä ja siten vain riistalajeja. Rikoslain sääntelyä olisi näin ollen aiheellista täydentää.

Uuden ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan n alakohdan mukainen kriminalisointivelvoite kattaa laajemmin luonto- ja lintudirektiivin mukaisia lajeja kuin aikaisemman ympäristörikosdirektiivin osin vastaava kriminalisointivelvoite. Suomessa luontodirektiivi ja lintudirektiivi on pantu täytäntöön pääasiassa luonnonsuojelulailla, jonka 69 §:n nojalla luonto- ja lintudirektiivien osalta kriminalisointivelvoitteessa viitatut eläinlajit ovat joko suoraan 1 momentin mukaan tai 2 momentin nojalla annetulla asetuksella rauhoitettuja ja kasvilajit lain 69 §:n 2 momentin nojalla annetulla asetuksella rauhoitettuja.

Uusi ympäristörikosdirektiivi kattaa myös luontodirektiivin liitteessä V luetellut lajit, jos mainitussa liitteessä lueteltuihin lajeihin sovelletaan samoja toimenpiteitä kuin liitteessä IV lueteltuihin lajeihin. Luontodirektiivin 14 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet, jotta liitteessä V olevien luonnonvaraisten eläin- ja -kasvilajien yksilöiden ottaminen luonnosta sekä niiden hyödyntäminen eivät ole ristiriidassa niiden suotuisan suojelun tason säilyttämisen kanssa, jos jäsenvaltiot katsovat sen tarpeelliseksi 11 artiklassa säädetyn seurannan perusteella. Luontodirektiivin 14 artiklan 2 kohdan mukaan, jos tällaiset toimenpiteet katsotaan tarpeellisiksi, niihin on kuuluttava 11 artiklassa säädetyn seurannan jatkaminen. Niihin voi lisäksi kuulua erityisesti: määräyksiä, jotka koskevat pääsyä tietyille alueille; lajien yksilöiden luonnosta ottamista ja tiettyjen kantojen hyödyntämistä koskeva väliaikainen tai paikallinen kieltäminen; yksilöiden ottamista koskevien aikojen ja/tai menetelmien sääntely; yksilöitä pyydettäessä niiden kantojen suojelun huomioon ottavien metsästys- ja kalastussääntöjen soveltaminen; yksilöiden ottamista koskeva lupajärjestelmä tai kiintiöt; yksilöiden myyntitarkoituksessa tapahtuvan ostamisen, myymisen, myyntiin tarjoamisen, hallussapidon tai kuljettamisen sääntely; eläinlajien kasvattaminen vankeudessa sekä kasvilajien keinotekoinen lisääminen tarkoin valvotuissa oloissa yksilöiden luonnosta ottamisen vähentämiseksi ja toteutettujen toimenpiteiden vaikutusten arviointi. Jäsenvaltiolla on siten laaja harkintavalta sen suhteen, katsooko se olevan tarvetta säätää liitteen V lajeille suotuisan suojelutason turvaavia toimenpiteitä liittyen niiden ottamiseen luonnosta ja hyödyntämiseen, ja toimenpiteet voidaan valita laajasta joukosta.

Edellä mainitusta luontodirektiivin säännöksestä on kyse tarkasteltavan kriminalisointivelvoitteen sisältämässä viittauksessa luontodirektiivin V lajeihin ”jos mainitussa liitteessä lueteltuihin lajeihin sovelletaan samoja toimenpiteitä kuin liitteessä IV lueteltuihin lajeihin”. Kansallisesti siis voidaan päättää soveltaa tarpeen mukaan luontodirektiivin V liitteessä mainittuun lajiin niitä turvaavia toimenpiteitä, jotka voivat olla samankaltaisia kuin luontodirektiivin liitteessä IV lueteltuihin lajeihin sovellettavat, mutta myös muunlaisia. Suomessa tällaiset säännökset sisältyvät luonnonsuojelulakiin tai sen nojalla annettuun valtioneuvoston asetukseen luonnonsuojelusta (1066/2023) sekä metsästyslakiin (615/1993) ja sen nojalla annettuihin säännöksiin ja kalastuslakiin (379/2015) ja sen nojalla annettuihin säännöksiin. Suomessa mihinkään liitteen V lajiin ei kuitenkaan sovelleta kaikkia samoja toimenpiteitä kuin liitteessä IV lueteltuihin lajeihin, joten liitteen V lajien osalta ympäristörikosdirektiivin tarkasteltava kriminalisointivelvoite ei edellytä rangaistavaksi säätämistä.

Uusi ympäristörikosdirektiivi kattaa lintudirektiivin 1 artiklassa tarkoitetut lajit eli kaikki luonnonvaraisina elävät lintulajit. Viittaus lintudirektiiviin vaikuttaa toteutetun liian laajasti suhteessa EU:n aineelliseen ympäristösääntelyyn. Tarkasteltavassa kriminalisointivelvoitteessa edellytetään kriminalisoimaan siinä kuvattu menettely silloin, kun se on laitonta. Voidaan katsoa, ettei ympäristörikosdirektiivistä seuraa velvoitetta laajentaa aineellisen ympäristösääntelyn kieltoja koskemaan kaikkia lintudirektiivin 1 artiklassa tarkoitettuja lajeja eikä säätää rangaistavaksi tekoja, joita ei ole aineellisessa ympäristösääntelyssä kielletty. Suomessa lintudirektiivi on pantu täytäntöön pääasiassa luonnonsuojelulailla, jonka 69 §:n nojalla lintudirektiivin osalta kriminalisointivelvoitteessa viitatuista eläinlajeista suurin osa on suoraan 1 momentin mukaan rauhoitettuja. Kyseisen säännöksen nojalla rauhoitettuja eivät kuitenkaan ole metsästyslain 5 §:ssä mainitut riistaeläimet ja rauhoittamattomat eläimet, joihin molempiin kuuluu myös lintudirektiivin mukaisia lintulajeja. Kuten vuoden 2008 ympäristörikosdirektiivin osalta katsottiin kansallisen lainsäädännön täyttävän kyseisen direktiivin 3 artiklan f kohdan velvoitteet tekojen rangaistavuuden osalta, voidaan uuden ympäristörikosdirektiivin osalta katsoa luonnonsuojelurikoksen tunnusmerkistön (rikoslain 48 luvun 5 §:n 1 momentin 1 ja 2 kohdat) sekä riistalajien osalta törkeän metsästysrikoksen tunnusmerkistön (rikoslain 48 a luvun 1 a §) kattavan nyt tarkasteltavana olevan kriminalisointivelvoitteen siinä tarkoitettujen lajien osalta koskien viittausta lintudirektiiviin.

Metsästysrikoksessa on kyse tietynlaisesta oikeudettomasta metsästämisestä. Metsästämisellä tarkoitetaan metsästysrikoksen tunnusmerkistössä samaa kuin metsästyslain 2 §:ssä määritellyllä metsästyksellä (HE 203/2001 vp, s. 23). Metsästyslain 2 §:n mukaan metsästys koskee vain riistaeläimiä. Tältä osin on huomattava, että lintudirektiivissä metsästämisen käsite ei rajoitu koskemaan vain metsästyslain mukaisia riistalajeja. Lintudirektiivissä metsästyksellä tarkoitetaan 7 artiklan nojalla tapahtuvaa liitteen II A tai B osassa mainittujen lajien pyydystämistä ja tappamista. Näihin lajeihin kuuluvat myös metsästyslain 5 §:n 2 momentin 2 kohdan mukaiset rauhoittamattomat linnut eli korppi (poronhoitoalueella), varis, harakka, naakka, harmaalokki, merilokki, kesykyyhky ja räkättirastas.

Edellä mainitut rangaistussäännökset eivät edellä todetun perusteella kata metsästyslain 5 §:ssä mainittuja rauhoittamattomia lintulajeja (2 momentin 2 kohta). Kyseiset rauhoittamattomat lintulajit (korppi (poronhoitoalueella), varis, harakka, naakka, harmaalokki, merilokki, kesykyyhky ja räkättirastas) kuuluvat lintudirektiivin 7 artiklan 4 kohdan soveltamisalaan. Kohta velvoittaa jäsenvaltiot muun muassa varmistamaan, että metsästystä koskevan lainsäädännön alaisia lajeja ei metsästetä pesimisaikana eikä eri lisääntymis- ja poikastenkasvatusvaiheissa. Lisäksi lintudirektiivin 8 artikla velvoittaa jäsenvaltiot kieltämään, siltä osin kuin on kyse lintudirektiivissä tarkoitetusta lintujen metsästyksestä, pyydystämisestä ja tappamisesta, tietynlaisten välineiden, laitteiden ja menetelmien käytön.

Metsästyslain 75 §:n 1 momentin 5 kohdan mukaan on metsästyslain säännösten rikkomisena sakkorangaistuksella rangaistavaa tahallaan tai huolimattomuudesta luvatta pyydystää tai tappaa rauhoittamaton eläin vastoin 49 §:ssä säädettyä kieltoa tai 50 §:n nojalla annetun asetuksen säännöstä taikka menetellä vastoin 41 b §:n 3 tai 4 momentissa säädettyä ilmoitusvelvollisuutta tai mainitun pykälän 5 momentin nojalla annetun asetuksen säännöstä saalisilmoituksen määräajasta tai hyväksymispäätökseen sisältyvää määräystä. Näistä viitatuista aineellisista säännöksistä lintudirektiivin ja kyseessä olevan kriminalisointivelvoitteen kannalta merkityksellisiä ovat 49 § (rauhoittamattoman eläimen pyyntivälineet ja pyyntimenetelmät), 50 §:n (rauhoittamattoman eläimen pyydystämistä ja tappamista koskevat tarkemmat säännökset) nojalla annettu sääntely ja 41 b §:n (edellytykset riistalintujen ja rauhoittamattomien lintujen poikkeusluvalle sekä tietyissä tilanteissa rauhoituksesta poikkeamiselle) 3 ja 4 momentti. 49 §:ssä säädetään rauhoittamattoman eläimen pyyntivälineistä ja pyyntimenetelmistä. 50 §:n 1 momentin mukaan valtioneuvoston asetuksella annetaan tarvittaessa tarkempia säännöksiä rauhoittamattoman eläimen pyydystämisessä tai tappamisessa sallituista pyyntivälineistä ja pyyntimenetelmistä sekä niiden käytöstä. Pykälän 2 momentin mukaan valtioneuvoston asetuksella voidaan rauhoittaa rauhoittamaton eläin tai rajoittaa sen pyydystämistä ja tappamista. Metsästyslain nojalla annetun metsästysasetuksen (666/1993) 25 a §:ssä säädetään rauhoittamattomien lintujen rauhoitusajoista. Pykälän mukaan rauhoittamattomat linnut ovat rauhoitettuja seuraavasti: 1) varis, harmaalokki, merilokki, kesykyyhky ja räkättirastas Pohjois-Pohjanmaan, Kainuun ja Lapin maakuntien alueella 1.5.–31.7, Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan maakuntien alueella 1.4.–31.7. ja muualla maassa 10.3.–31.7; 2) harakka Pohjois-Savon, Pohjois-Karjalan, Pohjois-Pohjanmaan, Kainuun ja Lapin maakuntien alueella 10.4.–31.7. ja muualla maassa 1.4.–31.7; 3) naakka 10.3.–31.7; 4) korppi poronhoitoalueella 10.4.–31.7; sekä 5) harmaalokkikoloniat koko vuoden.

Metsästyslain säännösten rikkomista koskeva kriminalisointi täyttää rauhoittamattomien lintujen tappamista, tuhoamista, ottamista ja hallussapitoa koskien ympäristörikosdirektiivin tarkasteltavan kriminalisointivelvoitteen mutta ei siihen direktiivissä liitettyjä velvoitteita vähintään kolmen vuoden enimmäisvankeusrangaistuksesta tai oikeushenkilön rangaistusvastuusta. Näin ollen rangaistussääntelyä olisi aiheellista täydentää rikoslakiin.

Uuden ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan n alakohta koskee tiettyjen luonnonvaraisten eläin- ja kasvilajien yksilön tai yksilöiden tappamista, tuhoamista, ottamista, hallussapitoa, myyntiä ja myytäväksi tarjoamista. Kyseinen kriminalisointivelvoite sisältää kaksi uutta tekotapaa suhteessa vuoden 2008 ympäristörikosdirektiiviin eli myynnin ja myytäväksi tarjoamisen. Luonnonsuojelurikosta koskevan rikoslain 48 luvun 5 §:n 1 momentin 2 kohtaan sisältyy tekotapana myyminen mutta ei myytäväksi tarjoamista.

Uuden ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan n alakohdassa tarkoitettujen lajien myytäväksi tarjoaminen on kriminalisoitu luonnonsuojelurikkomuksena. Luonnonsuojelulain 131 §:n 1 momentin 9 kohdassa on säädetty rangaistavaksi se, että henkilö tahallaan tai huolimattomuudesta oikeudettomasti myy ja vaihtaa, tarjoaa myytäväksi tai vaihdettavaksi rauhoitetun eläin- tai kasvilajin yksilön, osan, johdannaisen tai munan 87 §:n 1 momentissa säädetyn vastaisesti. Luonnonsuojelulain 87 §:n 1 momentin mukaan rauhoitettua eläin- tai kasvilajin yksilöä ei saa pitää hallussa, kuljettaa, myydä ja vaihtaa taikka tarjota myytäväksi tai vaihdettavaksi. Sama koskee Euroopan unionin tiukkaa suojelua edellyttäviin eliölajeihin ja Euroopan unionin jäsenvaltioiden Eurooppaan kuuluvalla alueella luonnonvaraisina esiintyviin lintulajeihin kuuluvia yksilöitä lukuun ottamatta metsästyslain 5 §:ssä tarkoitettuja riistaeläimiä ja rauhoittamattomia eläimiä sekä lintudirektiivin liitteessä III lueteltuja lajeja.

Luonnonsuojelurikosta koskevassa pykälässä tarkoitetut teot on säädetty luonnonsuojelurikoksena rangaistavaksi tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta tehtyinä. Sääntely täyttää uuden ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 4 kohdan edellytyksen myös törkeästä huolimattomuudesta tehtyjen tekojen säätämisestä rangaistavaksi.

Luonnonsuojelurikosta koskevan pykälän 4 momentin nojalla luonnonsuojelurikoksena ei kuitenkaan pidetä tekoa, jonka merkitys luonnonsuojelun kannalta on vähäinen. Vuoden 2008 ympäristörikosdirektiiviä koskevassa mietinnössä säännöksen katsottiin vastaavan tuolloin tarkasteltua direktiivin 3 artiklan f kohtaa, jonka mukaan siinä mainitut velvoitteet eivät koske yksilöiden merkityksettömään määrään kohdistuvaa menettelyä, jonka vaikutus lajin säilymiseen on merkityksetön. (Ympäristörikos- ja alusjäterikosdirektiivien voimaansaattaminen. Oikeusministeriö, Mietintöjä ja lausuntoja 31/2010, s. 31–32). Vähäistä merkitystä on käsitelty lain esitöissä. Vähäinen merkitys luonnonsuojelun kannalta voisi olla esimerkiksi muutaman Oulun ja Lapin lääneissä rauhoitetun valkovuokon poimimisella paikalta, jolla niitä sielläkin esiintyy runsaasti. Samalla tavoin 5 §:n soveltamisalan ulkopuolelle voisi jäädä joidenkin rauhoitettujen eläinlajien tarpeeton tilapäinen erottaminen ympäristöstään silloin, kun siitä ei ole seurauksena poikasten hylkäämistä tai muuta vahinkoa häiritylle lajille. Siitä huolimatta, että teko ei olisi luonnonsuojelurikoksena rangaistava, siihen yleensä soveltuisi luonnonsuojelulain (tuolloin 23 §:n 2 momenttiin jäävä) sakonuhkainen rangaistussäännös. Ehdotettu momentti muodostaisi siis rajan luonnonsuojelurikoksen ja luonnonsuojelurikkomuksen välille. (HE 94/1993 vp, s. 197.) Voidaan katsoa, että rikoslain 48 luvun 5 §:n 4 momentin sisältämä soveltamisalan rajaus riittävällä tavalla vastaa direktiivin sisältämää rajausta ”menettely koskee merkityksetöntä määrää tällaisia yksilöitä”.

Direktiivin 5 artiklan 2 kohdan e alakohta kuitenkin edellyttää, että tahallisen rikoksen enimmäisrangaistus 3 artiklan 2 kohdan n alakohdan mukaisista rikoksista on vähintään kolme vuotta vankeutta. Luonnonsuojelulain 131 §:n mukaisesta luonnonsuojelurikkomuksesta rangaistuksena voidaan tuomita vain sakkoa. Näin ollen direktiivin edellyttämiltä osin rangaistussäännös olisi sisällytettävä ankarammalla rangaistusuhalla rikoslakiin. Tämä voitaisiin toteuttaa täydentämällä luonnonsuojelurikosta koskevaa rikoslain 48 luvun 5 §:ää. Rikoslain 48 luvun 5 §:n mukainen rangaistusasteikko on sakosta vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. Törkeän tekomuodon (rikoslain 48 luvun 5 a §, törkeä luonnonsuojelurikos) rangaistusasteikko on vankeutta neljästä kuukaudesta neljään vuoteen. Näin ollen direktiivin enimmäisrangaistuksen vähimmäistasoa koskevan vaatimuksen voitaisiin katsoa ehdotettavalla lainmuutoksella täyttyvän.

Direktiivin johdanto-osan 16 kappaleen edellytys koskien sitä, että kriminalisoinnin on sisällytettävä myös menettely, joka toteutetaan tieto- ja viestintäteknologioiden välityksellä, ei edellytä lainsäädäntömuutoksia, sillä rikoslain sääntely on lähtökohtaisesti ja tarkasteltavilta osin teknologianeutraalia.

Luontodirektiivin liitteeseen IV ei sisälly Suomen kalastuslainsäädännön piiriin kuuluvia lajeja, eikä Suomessa mihinkään liitteen V lajiin sovelleta kaikkia samoja toimenpiteitä kuin liitteessä IV lueteltuihin lajeihin. Näin ollen voidaan katsoa, ettei kalastusrikosta koskeva säännös ole tarkasteltavan direktiivin kriminalisointivelvoitteen kannalta relevantti. Ympäristörikosdirektiivistä ei näin ollen tältä osin seuraa velvollisuutta muuttaa kalastusrikossääntelyä.

Vuoden 2008 ympäristörikosdirektiivin täytäntöönpanoa koskevassa työryhmän mietinnössä on arvioitu metsästysrikoksia koskevan kansallisen lainsäädännön soveltuvuutta. Mietinnön mukaan luontodirektiivin liitteessä IV mainittujen riistaeläimien eli suden, karhun, ilveksen tai saukon metsästämisen sääntely sisältyy metsästyslainsäädäntöön, ja näiden eläinlajien tappaminen tai tuhoaminen voi tulla rangaistavaksi metsästysrikoksena rikoslain 48 a luvun 1 §:n nojalla. F kohdassa tarkoitettua vaikutusta lajin säilymiseen voi mietinnön mukaan yleensä olla vasta useamman yksilön tappamisella tai muutoin erityisen suunnitelmallisella tai laajamittaisella teolla. Lisäksi mietinnössä on tuotu esiin, että erillisessä työryhmässä valmisteltavaksi aiottuna törkeänä metsästysrikoksena tulisi jatkossa arvioitavaksi metsästysrikoksena rangaistava suojellun riistaeläimen tappaminen tai hävittäminen, jolla voisi olla f kohdassa mainittuja vaikutuksia lajin säilymiseen. (Ympäristörikos- ja alusjäterikosdirektiivien voimaansaattaminen. Oikeusministeriö, Mietintöjä ja lausuntoja 31/2010, s. 31–32.)

Rikoslain luonnonvararikoksia koskevan 48 a luvun 1 §:ssä säädetään metsästysrikoksesta. Metsästysrikos on rangaistava tahallisuudesta ja törkeästä huolimattomuudesta tehtynä, mikä täyttää direktiivin syyksiluettavuutta koskevan velvoitteen. Metsästysrikoksen rangaistusasteikko on sakosta vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. Törkeän tekomuodon rangaistusasteikko on vankeutta neljästä kuukaudesta neljään vuoteen. Sääntelyn voidaan katsoa täyttävän direktiivin mukaisen edellytyksen vähintään kolmen vuoden enimmäisvankeusrangaistuksesta.

Metsästysrikoksesta tuomitaan muun muassa se, joka metsästää käyttäen metsästyslaissa kiellettyä pyyntivälinettä tai pyyntimenetelmää taikka vastoin metsästyslaissa säädettyä moottorikäyttöisen kulkuneuvon käytön rajoitusta, ja se, joka metsästää vastoin metsästyslain tai sen nojalla annettua riistaeläimen rauhoitusta tai metsästyskieltoa tai -rajoitusta tai kiintiötä koskevaa säännöstä tai määräystä taikka ilman pyyntilupaa, hirvieläimen pyyntilupaa tai poikkeuslupaa.

Metsästyslain 5 §:ssä on lueteltu riistalajit, joista: luontodirektiivin liitteen IV a tiukasti suojeltuja lajeja ovat karhu, ilves ja saukko; luontodirektiivin liitteen V lajeja ovat susi, euroopanmajava, halli, kirjohylje, Itämeren norppa, hilleri, näätä ja metsäjänis; ja kaikki linnut ovat lintudirektiivin 1 artiklassa tarkoitettuja lajeja. Riistalajien osalta luontodirektiivin 12 artiklaan perustuva velvoite kieltää liitteen IV a lajien tahallinen tappaminen tai pyydystäminen on täytäntöönpantu metsästyslain 37 §:ssä, jonka 1 momentin mukaan, jos riistaeläimen kannan säilymisen tai riistaeläinlajin häiritsemättömän lisääntymisen turvaaminen sitä edellyttää, riistaeläinlaji on rauhoitettava määräajaksi tai toistaiseksi. Rauhoitettavista riistaeläinlajeista ja niiden rauhoitusajoista säädetään valtioneuvoston asetuksella. Rauhoitusaikana riistaeläintä ei saa metsästää tai vahingoittaa eikä soidinta, pesintää tai poikasia saa häiritä.

Metsästyslain 37 §:n 3 momentin mukaan karhu, saukko, ahma, ilves ja kirjohylje ovat aina rauhoitettuja. Luontodirektiivin liitteen V lajeista siten Suomessa aina rauhoitettu on kirjohylje. 1.1.2026 voimaan tulleella lailla 1292/2025 metsästyslain säännös suden ympärivuotisesta rauhoituksesta poistettiin. Suden rauhoitusajasta säädetään 1.1.2026 alkaen metsästysasetuksessa. Muutoksen taustalla on luontodirektiivin liitteen muutos suden suojeluaseman osalta. Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä (EU) 2025/1237 neuvoston direktiivin 92/43/ETY (luontodirektiivi) muuttamisesta suden (Canis lupus) suojeluaseman osalta susi siirrettiin tiukasti suojeltujen lajien liitteestä IV liitteeseen V, jonka lajit eivät ole yhtä tiukasti suojeltuja kuin liitteen IV lajit.

Metsästyslain näkökulmasta joihinkin V liitteen lajeihin sovelletaan olennaisilta osin samoja toimenpiteitä kuin liitteessä IV lueteltuihin lajeihin. Metsästyssääntelynkään piirissä ei kuitenkaan ole sellaisia luontodirektiivin liitteen V lajeja, joihin sovellettaisiin kaikkia samoja toimenpiteitä kuin liitteen IV lajeihin.

Metsästysrikoksesta tekee, kokonaistörkeydenkin täyttyessä, törkeän muun muassa se, että rikoksen kohteena on suuri määrä riistaeläimiä tai se, että tapetaan ahma, ilves, karhu, metsäpeura, saukko tai susi.

Törkeän metsästysrikoksen tunnusmerkistön voidaan katsoa kattavan 3 artiklan 2 kohdan n alakohdan mukaisen kriminalisointivelvoitteen koskien luontodirektiivin liitteeseen IV kuuluvia riistalajeja eli karhua, ilvestä ja saukkoa, koska niiden tappaminen sisältyy nimenomaisesti törkeän metsästysrikoksen 5 kohdan mukaiseen kvalifiointiperusteeseen.

Lintudirektiivin osalta taas voidaan päätyä katsomaan, että törkeän metsästysrikoksen tunnusmerkistö kattaa riistalintujen osalta kyseisen kriminalisointivelvoitteen, koska tunnusmerkistön 2 kohdan mukaisena kvalifiointiperusteena on se, että rikoksen kohteena on suuri määrä riistaeläimiä. Kvalifiointiperusteessa mainittu ”suuri määrä” ei välttämättä aivan itsestään selvästi vastaa direktiivin kriminalisointivelvoitteen rajausta siitä, että sen soveltamisalaan kuuluu vain menettely, joka koskee muuta kuin ”merkityksetöntä määrää” kriminalisointivelvoitteen kattamia yksilöitä. Kuitenkin direktiivin 3 artiklan 8 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että arvioitaessa, onko määrä merkityksetön vai muu kuin merkityksetön muun muassa 2 kohdan n alakohtaa sovellettaessa, otetaan huomioon tapauksen mukaan yksi tai useampi kohdassa luetelluista tekijöistä, joista a alakohdassa mainitaan asianomaisten kohteiden lukumäärä ja c alakohdassa kyseisen eläin- tai kasvilajin suojelutaso. Kyseistä 8 kohtaa voidaan tulkita siten, että kyseisen 3 artiklan 2 kohdan n alakohdan mukaisen kriminalisointivelvoitteen kohdalla merkityksettömän määrän kynnystä arvioitaessa voidaan antaa merkitystä paitsi teon kohteena olevien riistalintuyksilöiden absoluuttiselle lukumäärälle myös kyseisten yksilöiden suhteelliselle määrälle suhteessa niiden edustaman lajin suojelutasoon kytkeytyvään lajin kannan suuruuteen. Lähtökohtaisesti voitaisiin katsoa, että suurempi kanta tarkoittaisi korkeampaa merkityksettömän määrän kynnystä. Näin tulkittuna voidaan katsoa, että kyseisen kriminalisointivelvoitteen sisältämän muun kuin merkityksettömän määrän kynnyksen ylittyessä täyttyy törkeän metsästysrikoksen 2 kohdan mukainen kvalifiointiperuste, jonka mukaan rikoksen kohteena on suuri määrä riistaeläimiä, ottaen huomioon säännöksen esitöissä todettu. Säännöksen esitöiden mukaan se, milloin rikoksen kohteena on suuri määrä riistaeläimiä, arvioitaisiin tapauskohtaisesti ja riippuisi myös kysymyksessä olevasta eläinlajista. Esimerkiksi jo neljän tai viiden suuren riistaeläimen, kuten hirvieläimen, laiton metsästäminen voitaisiin katsoa suureksi määräksi eläimiä. Tällaisen hirvieläinmäärän laittomalla metsästämisellä voi paikallisesti olla suuri merkitys, jos kyse on esimerkiksi valtaurosten menettämisestä. Pieniä ja yleisempiä riistaeläimiä, kuten metsäkanalintuja, olisi sen sijaan kvalifiointiperusteen täyttymiseksi metsästettävä huomattavasti enemmän. (HE 221/2010, s. 22). Esitöissä todettu on katsottavissa riittävällä tavalla direktiivin velvoitteita vastaavaksi koskien sitä, että kyse on muusta kuin merkityksettömästä määrästä yksilöitä ottaen huomioon myös kyseisen eläinlajin suojelutaso.

Metsästyssääntelyssä ei ole myyntiä tai myytäväksi tarjoamista koskevaa aineellista kieltoa koskien mitään luontodirektiivin liitteen IV lajia, eikä Suomessa mihinkään liitteen V lajiin sovelleta kaikkia samoja toimenpiteitä kuin liitteessä IV lueteltuihin lajeihin. Näin ollen voidaan katsoa, ettei direktiivistä tältä osin seuraa velvollisuutta muuttaa metsästysrikossääntelyä. Lintudirektiivin osalta sen sijaan olennainen myyntiä ja myytäväksi tarjoamista koskeva aineellinen kieltosäännös on metsästysasetuksen riistaeläinten kauppaa koskevan 31 §:n 1 momentti, jonka mukaan Suomessa metsästetyn kanadanhanhen, metsähanhen, heinätavin, allin, telkän, tukkakoskelon, isokoskelon, pyyn, teeren ja metson samoin kuin niiden tunnistettavien osien tai niistä valmistettujen tuotteiden kauppa on kielletty. Säännös täytäntöönpanee lintudirektiivin 6 artiklan 1 kohdan mukaista kieltoa, joka koskee lintulajien myyntiä, kuljetusta, hallussa pitämistä myyntiä varten sekä elävien ja kuolleiden lintujen sekä kaikkien niiden helposti tunnistettavien osien tai linnuista valmistettujen tuotteiden myytäväksi tarjoamista. Sekä lintudirektiivissä että metsästysasetuksessa kielto koskee mainittuja kohteita niiden alkuperän laillisuudesta tai laittomuudesta riippumatta.

Mainitun metsästysasetuksen säännöksen eli 31 §:n 1 momentin vastainen menettely on säädetty rangaistavaksi sakonuhkaisena metsästyslain säännösten rikkomisena metsästyslain 75 §:n 1 momentin 4 kohdassa. Kyseisen rangaistussäännöksen mukaan rangaistavaa on tahallaan tai huolimattomuudesta 4) jättää noudattamatta 43 §:n nojalla annetulla asetuksella säädettyä riistan kauppaa koskevaa kieltoa tai rajoitusta. Viitatun 43 §:n 1 momentin mukaan riistakannan säilyttämiseksi voidaan valtioneuvoston asetuksella rajoittaa tai kieltää jonkin Suomessa tai Suomen talousvyöhykkeellä metsästetyn riistaeläinlajin kauppa koko maassa tai jossakin osassa maata taikka Suomen talousvyöhykkeellä tai jossakin sen osassa. Kriminalisointi täyttää lintudirektiiviä koskien ympäristörikosdirektiivin tarkasteltavan kriminalisointivelvoitteen myyntiä ja myytäväksi tarjoamista koskien mutta ei siihen direktiivissä liitettyjä velvoitteita vähintään kolmen vuoden enimmäisvankeusrangaistuksesta tai oikeushenkilön rangaistusvastuusta.

Myös rikoslain 48 a luvun 4 §:n mukaisen laittoman saaliin kätkemisen ja erityisesti sen 4 a §:n mukaisen törkeän tekomuodon voidaan katsoa kattavan kriminalisointivelvoitteen osittain koskien myyntiä ja myytäväksi tarjoamista lintudirektiiviä koskien, ja tämä sääntely täyttää myös ympäristörikosdirektiivin velvoitteen koskien vähintään kolmen vuoden enimmäisvankeusrangaistusta. 4 §:n mukaan laittoman saaliin kätkemisestä sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi tuomitaan muun muassa se, joka kauppaa metsästysrikoksella saatua saalista, vaikka tietää, että se on tällä tavalla saatu. 4 a §:n mukaan, jos metsästysrikoksella saadun laittoman saaliin kätkemisessä esimerkiksi rikoksen kohteena on suuri määrä riistaeläimiä (1 kohta), ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä laittoman saaliin kätkemisestä sakkoon tai vankeuteen enintään kolmeksi vuodeksi. Kyseisten rikoslain säännösten voidaan katsoa kattavan mainitun kriminalisointivelvoitteen osa-alueen siltä osin kuin kyse olisi tilanteista, joissa riistalintusaalis on saatu metsästysrikoksella ja kauppaaja tietää, että saalis on tällä tavalla saatu. Mainitut säännökset eivät kuitenkaan kata tilanteita, joissa saalista ei olisi saatu metsästysrikoksella tai joissa kauppaaja ei tietäisi saaliin tällaisesta rikollisesta alkuperästä. Näin ollen rangaistussääntelyä olisi aiheellista täydentää rikoslakiin.

Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan o alakohdan mukaisesti rangaistavaksi tulee säätää laiton ja tahallinen neuvoston asetuksen (EY) N:o 338/97 liitteissä A ja B luetellun luonnonvaraisen eläin- tai kasvilajin yksilön tai yksilöiden taikka niiden osien tai johdannaisten kauppa ja tällaisten mainitun asetuksen liitteessä C lueteltujen lajien yksilön tai yksilöiden taikka niiden osien tai johdannaisten tuonti, paitsi jos tällainen menettely koskee merkityksetöntä määrää tällaisia yksilöitä.

Direktiivin 3 artiklan 4 kohta edellyttää, että o alakohdan mukaisten tekojen kohdalla myös törkeästä huolimattomuudesta tehty teko säädetään rangaistavaksi.

Direktiivin 4 artiklan 2 kohta edellyttää, että yrityksestä tehdä 3 artiklan 2 kohdan o alakohdan mukainen rikos voidaan rangaista rikoksena.

Direktiivin 5 artiklan 2 kohdan e alakohdan mukaisesti tahallisen rikoksen enimmäisrangaistuksen on oltava vähintään kolme vuotta vankeutta.

Direktiivin johdanto-osan 16 kappale edellyttää, että jos direktiivissä määritellyt rikokset liittyvät sellaiseen menettelyyn kuin markkinoilla saataville asettaminen tai markkinoille saattaminen, myynti, myytäväksi tarjoaminen tai kauppa, tähän sisällytetään menettely, joka toteutetaan tieto- ja viestintäteknologioiden välityksellä.

Vuoden 2008 ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan g kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että rikoksena rangaistavaksi säädetään silloin, kun se on lainvastaista ja se tehdään tahallaan tai ainakin törkeästä tuottamuksesta suojeltujen luonnonvaraisten eläin- ja kasvilajien yksilöiden taikka niiden osien tai johdannaisten kauppaaminen lukuun ottamatta tapauksia, joissa teko koskee merkityksetöntä määrää yksilöitä ja sillä on merkityksetön vaikutus lajien säilyttämiseen.

Vanhan ympäristörikosdirektiivin 2 artiklan b kohdan ii alakohdan määritelmäsäännöksessä säädetään, että g kohta koskee CITES-asetuksen liitteessä A ja B lueteltuja lajeja.

Tästä uuden ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan o alakohdan mukainen kriminalisointivelvoite eroaa ensinnäkin siten, että uudessa direktiivissä kriminalisointivelvoite on laajennettu koskemaan myös neuvoston asetuksen (EY) N:o 338/97 (CITES-asetus) liitettä C ja tuontia.

Toiseksi vähäistä määrää koskevan rajoituslausekkeen soveltaminen ei uuden ympäristörikosdirektiivin rikosmääritelmässä enää edellytä sitä, että teolla on merkityksetön vaikutus lajien säilyttämiseen. Uuden ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 8 kohdan mukaan kuitenkin jäsenvaltioiden on varmistettava, että arvioitaessa, onko määrä merkityksetön vai muu kuin merkityksetön 2 kohdan f alakohdan i alakohtaa ja g, n, o ja p alakohtaa sovellettaessa, otetaan huomioon tapauksen mukaan yksi tai useampi seuraavista tekijöistä: a) asianomaisten kohteiden lukumäärä; b) missä määrin jokin 1 kohdan toisen alakohdan a ja b alakohdassa tarkoitetussa unionin oikeudessa tai kansallisessa lainsäädännössä asetettu sääntelyn mukainen kynnysarvo, arvo tai muu pakollinen parametri ylittyy; c) kyseisen eläin- tai kasvilajin suojelutaso; d) ympäristön ennallistamisen kustannukset, jos nämä kustannukset on mahdollista arvioida. Voidaan katsoa, ettei kyse ole tältä osin ainakaan kriminalisointivelvoitteen laajentamisesta.

CITES-asetus Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan o alakohdassa viitataan neuvoston asetukseen (EY) N:o 338/97 luonnonvaraisten eläinten ja kasvien suojelusta niiden kauppaa sääntelemällä (jäljempänä).

CITES-asetuksen 1 artiklan mukaan asetuksen tarkoituksena on luonnonvaraisten eläin- ja kasvilajien suojelu ja niiden säilymisen takaaminen sääntelemällä niillä käytävää kauppaa. Asetusta sovelletaan 2 artiklassa tarkoitetun yleissopimuksen tavoitteita, periaatteita ja määräyksiä noudattaen.

CITES-asetuksen 2 artiklan t kohdassa määritellään, mitä asetuksessa tarkoitetaan käsitteellä ”yksilö”. Asetuksessa tarkoitetaan ”yksilöllä” elävää tai kuollutta liitteissä A—D mainittua eläintä tai kasvia tai niistä saatua osaa tai tuotetta, joka muodostaa osan jostain muusta tavarasta, sekä kaikkia muita tavaroita, jos todistuksesta, pakkauksesta tai merkinnästä tai nimilapusta tai muusta seikasta ilmenee, että kyseessä on näihin lajeihin kuuluvien eläinten tai kasvien osat tai niiden johdannainen, paitsi jos on erityisesti säädetty, etteivät tämän asetuksen säännökset tai sitä liitettä koskevat säännökset, joissa laji on mainittu, koske niitä, ja kyseessä olevissa liitteissä on tätä koskeva maininta.

Yksilön katsotaan kuuluvan liitteissä A—D mainittuun lajiin, jos on kyse eläimestä tai kasvista tai niistä saaduista osista tai tavaroista, joiden ”vanhemmista” ainakin toinen kuuluu yhteen kyseisistä lajeista. Jos eläimen tai kasvin ”vanhemmat” kuuluvat eri liitteissä mainittuihin lajeihin tai lajeihin, joista vain toinen mainitaan, sovelletaan tiukempia määräyksiä sisältävän liitteen määräyksiä. Kuitenkin kasviristeytyksien ollessa kyseessä, jos vain toinen ”vanhemmista” kuuluu johonkin liitteessä A mainittuun lajiin, sovelletaan tiukemman liitteen määräyksiä vain, jos liitteessä on tällainen maininta.

CITES-asetuksen liitteessä A lueteltuihin lajeihin sisältyvät kaikki villieläimistön ja -kasviston uhanalaisten lajien kansainvälistä kauppaa koskevan CITES yleissopimuksen (SopS 44–45/1976) I-liitteen lajit, sikäli kun unionin jäsenvaltiot eivät ole tehneet varaumaa niiden suhteen. CITES-yleissopimuksen I-liitteeseen kuuluvat lajit, joita uhkaa sukupuuttoon kuoleminen, sekä lajit, joille esiintyy tai voi esiintyä kysyntää yhteisössä tai muualla maailmassa ja joita uhkaa sukupuuttoon kuoleminen, sekä lajit, jotka ovat niin harvinaisia, että kaikenlainen kaupankäynti vaarantaisi niiden säilymisen. (ks. Ympäristörikos- ja alusjäterikosdirektiivien voimaansaattaminen. Oikeusministeriö, Mietintöjä ja lausuntoja 31/2010, s. 33). Lisäksi liitteeseen A sisältyy lajeja, jotka ovat joko uhanalaisia tai niin harvinaisia, että vähäinenkin kauppa vaarantaisi lajin säilymisen ja joita koskien unionin alueella on kaupallista toimintaa tai jotka kuuluvat liitteessä A olevan lajin kanssa samaan sukuun, ja suojelun tehokkuus lajien tai johdannaisten tunnistamisen vaikeuden vuoksi edellyttää samoja säännöksiä. Osa yleissopimuksen liitteen II lajeista sisältyykin asetuksen liitteeseen A.

CITES-asetuksen liitteessä B lueteltuihin lajeihin kuuluvat lajit, joita ei välttämättä vielä uhkaa sukupuuttoon kuoleminen, mutta joiden säilymisen kannalta on tärkeää, että kaupankäyntiä niillä säännöstellään lajien säilymiselle soveltumattoman kaupankäynnin estämiseksi. (Ympäristörikos- ja alusjäterikosdirektiivien voimaansaattaminen. Oikeusministeriö, Mietintöjä ja lausuntoja 31/2010, s. 33). Lisäksi liitteeseen sisältyvät yleissopimuksen liitteessä I luetellut lajit, joiden suhteen unionin jäsenvaltiot ovat tehneet varauman sekä muita lajeja, joilla käydyn kansainvälisen kaupan määrä voisi vaarantaa lajin tai sen populaation säilymisen. Myös liitteeseen B sisältyy lajeja, jotka muistuttavat muita liitteessä A tai B lueteltuja lajeja ja joihin on tarpeen suojelun tehokkuuden vuoksi soveltaa samoja säännöksiä.

CITES-asetuksen liitteessä C lueteltuihin lajeihin kuuluvat CITES-yleissopimuksen liitteessä II luetellut lajit, joiden suhteen unionin jäsenvaltiot ovat tehneet varauman sekä yleissopimuksen liitteessä III luetellut, yksittäisten sopimusosapuolten ilmoittamat lajit, joiden luonnosta ottamista ne oman lainkäyttövaltansa piirissä estävät tai rajoittavat ja tarvitsevat muiden sopimusosapuolten yhteistyötä lajeihin kohdistuvan kansainvälisen kaupan säännöstelyssä, edellyttäen, että unionin jäsenvaltiot eivät ole tehneet varaumaa niiden osalta.

Uuden ympäristörikosdirektiivin 2 artiklan 1 kohdan mukaan direktiivissä 3 artiklan 2 kohdassa luetellun menettelyn kuvaamiseksi käytettyjä termejä on soveltuvin osin tulkittava 3 artiklan 1 kohdan a alakohdassa tarkoitetussa unionin oikeudessa vahvistettujen määritelmien mukaisesti.

Rikosten määritelmät sisältyvät 3 artiklan 2 kohtaan. 3 artiklan 1 kohdan a alakohdassa on kyse unionin oikeudesta, jolla myötävaikutetaan jonkin SEUT 191 artiklan 1 kohdassa vahvistetun unionin ympäristöpolitiikan tavoitteen saavuttamiseen.

Näin ollen CITES-asetuksen vastaisia tekoja koskevaan 3 artiklan 2 kohdan o alakohdan mukaiseen rikoksen määritelmään sisältyvää kaupan käsitettä on tulkittava CITES-asetuksen sisältämän kaupan määritelmän mukaisesti. CITES-asetuksen 2 artiklan u kohdan mukaan asetuksessa tarkoitetaan ”kaupalla” kyseisessä asetuksessa tarkoitettujen eläin- ja kasviyksilöiden tuontia yhteisöön, mukaan lukien merestä saatujen yksilöiden tuonti, ja vientiä sekä jälleenvientiä yhteisön ulkopuolelle, sekä omaisuuden käyttöä, siirtoa ja luovutusta yhteisössä ja jäsenvaltiossa. O alakohdan kriminalisointivelvoitteessa ”tuonnilla” voidaan katsoa tarkoitettavan tuontia yhteisöön. Tuontia yhteisöön ei ole tuonti yhdestä EU-jäsenvaltiosta toiseen EU-jäsenvaltioon.

Vuoden 2008 ympäristörikosdirektiivin täytäntöönpanoa koskevassa työryhmän mietinnössä todettiin, että CITES-asetuksen 16 artiklan mukaan jäsenmaiden on toteutettava tarpeelliset toimenpisteet seuraamusten varmistamiseksi artiklassa luetelluista rikkomuksista ja että CITES- asetuksessa luetellut teot oli jo säädetty rangaistaviksi luonnonsuojelulaissa luonnossuojelurikkomuksina. Vuoden 2008 ympäristörikosdirektiivin oikeushenkilön rangaistusvastuuta koskevaan velvoitteeseen ja tekojen moitittavuuteen liittyvistä syistä kuitenkin ehdotettiin, että CITES-asetuksen vastaiset teot säädetään rangaistaviksi rikoslain 48 luvun 5 §:ssä luonnonsuojelurikoksina ehdotetun uuden 3 kohdan mukaisesti. (Ympäristörikos- ja alusjäterikosdirektiivien voimaansaattaminen. Oikeusministeriö, Mietintöjä ja lausuntoja 31/2010, s. 33–34 ja 46).

Rikoslain 48 luvun luonnonsuojelurikosta koskevan 5 §:n 3 kohdan mukaiset tekotavat ovat edellä mainitussa mietinnössä ehdotettua vastaten seuraavat: luonnonvaraisten eläinten ja kasvien suojelusta niiden kauppaa sääntelemällä annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 338/97 vastaisesti tuo maahan, vie maasta tai siirtää Suomen alueen kautta mainitun asetuksen liitteessä A tai B tarkoitetun kohteen ilman asetuksessa tarkoitettua lupaa tai todistusta taikka vastoin luvan tai todistuksen ehtoja, taikka ostaa, tarjoutuu ostamaan, hankkii kaupallisiin tarkoituksiin, esittelee julkisesti kaupallisessa tarkoituksessa, käyttää taloudellisessa hyötymistarkoituksessa, myy, pitää hallussa myyntitarkoituksessa, tarjoaa tai kuljettaa myytäväksi mainitun asetuksen liitteessä A tai B tarkoitetun kohteen.

CITES-asetuksen liitteessä C lueteltujen lajien yksilön tai yksilöiden taikka niiden osien tai johdannaisten tuontia koskevaa, uuden ympäristörikosdirektiivin sisältämän kriminalisointivelvoitteen edellyttämää sääntelyä rikoslain 48 luvun 5 §:n mukainen luonnonsuojelurikoksen tunnusmerkistö ei kuitenkaan sisällä.

Sen sijaan luonnonsuojelulain 131 §:n 1 momentin 15 kohdan mukaan sakonuhkaisena luonnonsuojelurikkomuksena rangaistavaa on muun muassa se, että joku tahallaan tai huolimattomuudesta oikeudettomasti jättää tekemättä CITES-asetuksen 4 artiklassa edellytetyn tuonti-ilmoituksen. Kyseinen luonnonsuojelulain rangaistussäännös ei kuitenkaan kata tuonti-ilmoituksen tekemättä jättämisen lisäksi muiden CITES-asetuksen mukaisten tuontia koskevien velvoitteiden rikkomista, kuten vientiluvan esittämisen laiminlyöntiä.

Mainitun momentin 14 kohdan mukaan sakonuhkaisena luonnonsuojelurikkomuksena rangaistavaa on muun muassa se, että tahallaan tai huolimattomuudesta oikeudettomasti tuo maahan CITES-asetuksessa mainitun eläin- tai kasvilajin yksilön tai sen osan taikka johdannaisen ilman mainitun asetuksen 4 artiklassa edellytettyä lupaa tai todistusta. Kyseisen luonnonsuojelulain rangaistussäännöksen voidaan katsoa kattavan CITES-asetuksen 4 artiklan 3 kohdassa tarkoitettujen muiden kuin tuonti-ilmoituksen tekemättä jättämistä koskevien tuontia koskevien velvoitteiden laiminlyönnin eli laiminlyönnin koskien velvoitetta tuonti-ilmoituksen lisäksi esittää tilanteesta riippuen vientilupa, jälleenvientitodistus tai alkuperätodistus.

CITES-asetuksen 4 artikla koskee tuontia yhteisöön. Säännöksen 3 kohta koskee liitettä C. Sen mukaan liitteessä C lueteltujen lajien yksilöiden tuontia varten yhteisöön on tehtävä tarpeelliset tarkastukset ja tätä ennen esitettävä tuonti-ilmoitus siinä rajatullitoimipaikassa, jonka kautta tuonti tapahtuu ja a) jos on kyse liitteessä C olevan lajin yhteydessä mainitusta maasta lähtevästä viennistä, on hakijan esitettävä asianomaisen maan toimivaltaisen viranomaisen yleissopimuksen nojalla myöntämä vientilupa osoituksena siitä, että yksilöt on hankittu tämän lajin säilymistä koskevaa kansallista lainsäädäntöä muodostaen, tai b) jos on kyse muusta kuin liitteessä C olevan lajin yhteydessä mainitusta maasta lähtevästä viennistä tai jälleenviennistä mistä tahansa maasta, on hakijan esitettävä vienti- tai jälleenvientimaan toimivaltaisen viranomaisen yleissopimuksen nojalla myöntämä vientilupa, jälleenvientitodistus tai alkuperätodistus. Asetuksen 7 artiklassa säädetään poikkeuksista.

Voidaan katsoa, että kriminalisoinnin alan kannalta direktiivin kriminalisointivelvoite täyttyy luonnonsuojelulain 131 §:n 1 momentin 14 ja 15 kohdalla, lukuun ottamatta sitä, että direktiivi edellyttää tahallisen teon yrityksen rangaistavuutta, mikä vaatimus ei mainitun pykälän kohdalla täyty. Lisäksi luonnonsuojelulain 131 §:ssä on kyse sakonuhkaisista rangaistussäännöksistä, kun taas direktiivin kriminalisointivelvoitteessa edellytetään vähintään kolmen vuoden enimmäisvankeusrangaistusta. Näin ollen voidaan katsoa, että CITES-asetuksen liitteessä C lueteltujen lajien yksilön tai yksilöiden taikka niiden osien tai johdannaisten tuontia koskeva, uuden ympäristörikosdirektiivin sisältämä kriminalisointivelvoite edellyttää, että säädetään rikoslaissa rangaistavaksi kaikkien CITES-asetuksen liitettä C koskevien tuontia koskevien velvoitteiden rikkominen siten, että myös tahallisen rikoksen yritys on rangaistava ja rangaistusasteikko täyttää direktiivin enimmäisrangaistusta koskevan velvoitteen.

Ottaen huomioon jäljempänä rikoslain 48 luvun 5 §:n mukaisen luonnonsuojelurikosta koskevan sääntelyn ja uuden ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan o alakohtaa koskevien velvoitteiden vastaavuudet, olisi perusteltua täyttää direktiivin CITES-asetuksen liitteessä C lueteltujen lajien yksilön tai yksilöiden taikka niiden osien tai johdannaisten tuontia koskeva velvoite täydentämällä luonnonsuojelurikoksen tunnusmerkistöä tältä osin.

Pykälässä tarkoitetut teot on säädetty luonnonsuojelurikoksena rangaistavaksi tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta tehtyinä. Sääntely täyttää uuden ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 4 kohdan edellytyksen myös törkeästä huolimattomuudesta tehtyjen tekojen säätämisestä rangaistavaksi.

Pykälän 4 momentin mukaan luonnonsuojelurikoksena ei kuitenkaan pidetä tekoa, jonka merkitys luonnonsuojelun kannalta on vähäinen. Voidaan katsoa, että tämä soveltamisalan rajaus riittävällä tavalla vastaa direktiivin sisältämää rajausta ”menettely koskee merkityksetöntä määrää tällaisia yksilöitä”, ottaen huomioon lain esitöissä todettu (HE 94/1993 vp, s. 197). Näiltä osin viitataan edellä ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan n alakohdan tarkastelun yhteydessä todettuun.

Pykälän 5 momentin mukaan tahallisen rikoksen yritys on rangaistava. Sääntely täyttää uuden ympäristörikosdirektiivin 4 artiklan 2 kohdan mukaisen rikoksen yrityksen rangaistavuutta koskevan edellytyksen.

Luonnonsuojelurikoksen rangaistusasteikko on sakosta vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi ja törkeän luonnonsuojelurikoksen (rikoslain 48 luvun 5 a §) vankeutta vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään neljäksi vuodeksi. Näiden säännösten voidaan yhdessä katsoa täyttävän direktiivin 5 artiklan 2 kohdan e alakohdan mukaisen velvoitteen, joka edellyttää tahallisen rikoksen enimmäisrangaistuksen osalta vähintään kolmea vuotta vankeutta.

Direktiivin johdanto-osan 16 kappaleen edellytys koskien sitä, että kriminalisoinnin on sisällettävä myös menettely, joka toteutetaan tieto- ja viestintäteknologioiden välityksellä, ei edellytä lainsäädäntömuutoksia, sillä rikoslain sääntely on lähtökohtaisesti ja tarkasteltavilta osin teknologianeutraalia.

Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan p alakohdan mukaisesti rangaistavaksi tulee säätää laiton ja tahallinen asianomaisten hyödykkeiden tai asianomaisten tuotteiden saattaminen unionin markkinoille tai asettaminen saataville unionin markkinoilla taikka vienti unionin markkinoilta asetuksen (EU) 2023/1115 3 artiklassa asetetun kiellon vastaisesti, paitsi jos tällainen menettely koskee merkityksetöntä määrää.

Direktiivin 3 artiklan 4 kohta edellyttää, että 3 artiklan 2 kohdan p alakohdan mukaisten tekojen kohdalla myös törkeästä huolimattomuudesta tehty teko säädetään rangaistavaksi. 4 artiklan 2 kohta puolestaan edellyttää, että tahallisen rikoksen yritys on rangaistava.

Direktiivin 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan mukaisesti tahallisen rikoksen enimmäisrangaistuksen on oltava vähintään viisi vuotta vankeutta.

Vuoden 2008 ympäristörikosdirektiiviin ei sisälly ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan p alakohtaa vastaavaa rikoksen määritelmää. Kyse on siten uudesta kriminalisointivelvoitteesta.

EU:n metsäkatoasetus

metsäkatoasetus

Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan p alakohdassa viitataan Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseen (EU) 2023/1115 tiettyjen metsäkatoon ja metsien tilan heikkenemiseen liittyvien hyödykkeiden ja tuotteiden asettamisesta saataville unionin markkinoilla ja viennistä unionista sekä asetuksen (EU) N:o 995/2010 kumoamisesta (jäljempänätai).

EU:n metsäkatoasetus tuli voimaan 29.6.2023. Asetuksella pyritään minimoimaan EU:n vaikutus maailmanlaajuiseen metsäkatoon ja metsien tilan heikkenemiseen. Samoin tavoitteena on vähentää EU:n osuutta kasvihuonekaasupäästöistä ja biologisen monimuotoisuuden vähenemisestä. Asetuksella asetetaan toimijoille velvoite metsäkatovapaiden tuotantoketjujen varmistamiseksi. Asetuksen velvoitteet kohdistuvat sekä toimijoihin, jotka saattavat tuotteet ensimmäistä kertaa markkinoille, toimitusketjussa alempana sijaitseviin toimijoihin sekä kauppaa käyviin. Käytännössä EU:n metsäkatoasetuksen velvoitteet liittyvät asianmukaisen huolellisuuden noudattamiseen ja sitä koskevan vakuutuksen toimittamiseen. EU:n metsäkatoasetus korvaa Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 995/2010 puutavaraa ja puutuotteita markkinoille saattavien toimijoiden velvollisuuksien vahvistamisesta.

EU:n metsäkatoasetuksessa vahvistetaan säännöt sellaisten asetuksen liitteessä I lueteltujen asianomaisten tuotteiden saattamiselle unionin markkinoille ja asettamiselle saataville unionin markkinoilla sekä viemiselle unionista, jotka sisältävät asianomaisia hyödykkeitä eli nautaeläimiä, kaakaota, kahvia, öljypalmua, kumia, soijaa ja puuta tai joiden ravintona on käytetty edellä mainittuja asianomaisia hyödykkeitä tai jotka on valmistettu käyttäen edellä mainittuja asianomaisia hyödykkeitä, tarkoituksena a) minimoida unionin vaikutus metsäkatoon ja metsien tilan heikkenemiseen maailmanlaajuisesti ja siten edistää maailmanlaajuisen metsäkadon vähentämistä; b) vähentää unionin osuutta kasvihuonekaasupäästöistä ja maailmanlaajuisesta luonnon monimuotoisuuden köyhtymisestä (EU:n metsäkatoasetuksen 1 artiklan 1 kohta).

EU:n metsäkatoasetuksen 3 artiklan mukaisesti asianomaisia hyödykkeitä ja asianomaisia tuotteita ei saa saattaa markkinoille, asettaa saataville markkinoilla tai viedä, elleivät kaikki seuraavat edellytykset täyty: a) ne ovat metsäkatoa aiheuttamattomia; b) ne on tuotettu tuotantomaan asiaa koskevan lainsäädännön mukaisesti; ja c) niistä on annettu asianmukaista huolellisuutta koskeva vakuutus tai yksinkertaistettu ilmoitus asetuksen asiaa koskevien säännösten edellyttämällä tavalla.

EU:n metsäkatoasetuksessa asianomaisilla hyödykkeillä tarkoitetaan nautaeläimiä, kaakaota, kahvia, öljypalmua, kumia, soijaa ja puuta (2 artiklan 1 kohta). Asianomaisilla tuotteilla tarkoitetaan asetuksen liitteessä I lueteltuja tuotteita, jotka sisältävät tai joiden ravintona on käytetty asianomaisia hyödykkeitä tai jotka on valmistettu käyttäen asianomaisia hyödykkeitä (2 artiklan 2 kohta). Metsäkadolla puolestaan tarkoitetaan metsän muuntamista maatalouskäyttöön riippumatta siitä, onko muutos ihmisen toiminnan aiheuttama vai ei (2 artiklan 3 kohta).

EU:n metsäkatoasetuksen 3 artiklassa yhtenä edellytyksenä hyödykkeen tai tuotteen markkinoille saattamiselle, markkinoilla saataville asettamiselle ja viennille on, että hyödyke tai tuote on metsäkatoa aiheuttamaton. Käsitteellä tarkoitetaan asetuksen 2 artiklan 13 kohdan mukaan sitä, että asianomaiset tuotteet sisältävät tai niiden ravintona on käytetty sellaisia asianomaisia hyödykkeitä tai ne on valmistettu käyttäen sellaisia asianomaisia hyödykkeitä, jotka on tuotettu maalla, joka ei ole ollut metsäkadon kohteena 31 päivän joulukuuta 2020 jälkeen. Kun on kyse asianomaisista tuotteista, jotka sisältävät puuta tai jotka on valmistettu käyttäen puuta, käsitteellä tarkoitetaan, että puu on korjattu metsästä aiheuttamatta metsien tilan heikkenemistä 31 päivän joulukuuta 2020 jälkeen. Metsien tilan heikkenemisellä tarkoitetaan metsäpinta-alan rakenteellisia muutoksia, jotka toteutetaan a) muuntamalla ikimetsiä tai luontaisesti uudistuvia metsiä plantaaseiksi tai muuksi puustoiseksi maaksi; tai b) muuntamalla ikimetsiä viljelymetsiksi (2 artiklan 7 kohta).

Markkinoille saattamisella tarkoitetaan asetuksessa asianomaisen hyödykkeen tai asianomaisen tuotteen asettamista ensimmäistä kertaa saataville unionin markkinoilla ja asettamisella saataville markkinoilla asianomaisen tuotteen toimittamista kaupallisen toiminnan yhteydessä unionin markkinoille jakelua, kulutusta tai käyttöä varten joko maksua vastaan tai maksutta (2 artiklan 16 ja 18 kohdat).

Asetuksessa tuotantomaan asiaa koskevalla lainsäädännöllä tarkoitetaan tuotantomaassa sovellettavia lakeja, jotka koskevat tuotantoalueen oikeudellista asemaa seuraavien osalta: a) maankäyttöoikeudet; b) ympäristönsuojelu; c) metsiin liittyvät säännöt, metsänhoito ja biologisen monimuotoisuuden säilyttäminen mukaan lukien, jos ne liittyvät suoraan puunkorjuuseen; d) kolmansien osapuolten oikeudet; e) työelämäoikeudet; f) kansainvälisessä oikeudessa suojatut ihmisoikeudet; g) vapaan ja tietoon perustuvan ennakkosuostumuksen periaate, myös sellaisena kuin se esitetään YK:n julistuksessa alkuperäiskansojen oikeuksista; ja h) vero-, korruptiontorjunta-, kauppa- ja tullisäännökset (2 artiklan 40 kohta).

EU:n metsäkatoasetuksen 2 luvussa säädetään toimijoiden, toimitusketjussa alempana sijaitsevien toimijoiden ja kauppaa käyvien velvoitteista. Asetuksen 4 artiklan mukaan toimijoiden on 8 artiklan mukaisesti noudatettava asianmukaista huolellisuutta ennen asianomaisten tuotteiden saattamista markkinoille tai niiden vientiä, jotta voidaan todentaa, että asianomaiset tuotteet ovat 3 artiklan mukaisia.

Asetuksen 4 artiklan 2 kohdan mukaan toimijat eivät saa saattaa asianomaisia tuotteita markkinoille tai viedä niitä ennen asianmukaista huolellisuutta koskevan vakuutuksen toimittamista. Toimijoiden, jotka ovat noudattaneet 8 artiklan mukaisesti asianmukaista huolellisuutta ja toteavat sen perusteella, että asianomaiset tuotteet ovat 3 artiklan mukaisia, on asetettava asianmukaista huolellisuutta koskeva vakuutus 33 artiklassa tarkoitetun tietojärjestelmän kautta toimivaltaisten viranomaisten saataville ennen asianomaisten tuotteiden saattamista markkinoille tai niiden vientiä. Artiklan 3 kohdan mukaan asettamalla asianmukaista huolellisuutta koskevan vakuutuksen toimivaltaisten viranomaisten saataville tai alkutuotannon mikro- tai pientoimijoiden tapauksessa antamalla 4 a artiklassa tarkoitetun yksinkertaistetun ilmoituksen toimija ottaa vastuun siitä, että asianomainen tuote on 3 artiklan mukainen.

Asetuksen 4 artiklan 4 kohdan mukaan toimijat eivät saa saattaa asianomaisia tuotteita markkinoille tai viedä niitä, jos kyseessä on yksi tai useampi seuraavista tapauksista: a) asianomaiset tuotteet ovat vaatimustenvastaisia; b) noudatettaessa asianmukaista huolellisuutta on käynyt ilmi vähäistä suurempi riski siitä, että asianomaiset tuotteet ovat vaatimustenvastaisia; c) toimija ei ole pystynyt täyttämään [4 artiklan] 1 ja 2 kohdassa tarkoitettuja velvoitteita. Asetuksen 4 artiklassa säädetään lisäksi toimijoiden velvollisuudesta ilmoittaa tietyistä tilanteista toimivaltaiselle viranomaiselle sekä antaa viranomaisille tarvittava apu ja tietoja. Lisäksi artiklassa säädetään pk-yritysten osalta poikkeavista velvollisuuksista.

Asetuksen 4 a artiklassa säädetään yksinkertaistetusta järjestelmästä alkutuotannon mikro- ja pientoimijoita varten. Artiklan 2 kohdan mukaan alkutuotannon mikro- ja pientoimijoiden on toimitettava kertaluonteinen yksinkertaistettu ilmoitus EUDR-tietojärjestelmään ennen asianomaisten tuotteiden markkinoille saattamista tai vientiä. Yksinkertaistetun ilmoituksen sisällöstä säädetään tarkemmin asetuksen liitteessä III. Annetun ilmoituksen jälkeen alkutuotannon mikro- ja pientoimija saa ilmoitustunnisteen. Kyseiset toimijat voivat saattaa ilmoituksen tiedot ajan tasalle, jos niiden antamissa tiedoissa tapahtuu merkittäviä muutoksia.

Asetuksen 5 artiklassa säädetään toimitusketjussa alempana sijaitsevien toimijoiden ja kauppaa käyvien velvoitteista. Edellä mainitut tahot saavat saattaa markkinoille tai asettaa saataville markkinoilla tai viedä asianomaisia tuotteita ainoastaan, jos niillä on hallussa artiklassa vaaditut tiedot. Artiklassa säädetään lisäksi näiden velvoitteesta näiden tietojen keräämiseen ja säilyttämiseen. Sekä toimitusketjussa alempana sijaitsevien toimijoiden että kauppaa käyvien velvoitteet riippuvat eräiden velvoitteiden osalta siitä, onko kyseessä pk-yritys.

Asetuksen 6 artiklassa säädetään valtuutetuista edustajista. Säännöksen mukaan toimijat voivat antaa valtuutetulle edustajalle tehtäväksi toimittaa puolestaan 4 artiklan 2 kohdan mukaisen asianmukaista huolellisuutta koskevan vakuutuksen tai 4 a artiklan 2 kohdan mukaisen yksinkertaistetun ilmoituksen. Toimijalla on tällaisissa tapauksissa edelleen vastuu siitä, että asianomainen tuote on 3 artiklan mukainen. Asetuksen 7 artiklassa säädetään kolmansiin maihin sijoittautuneiden toimijoiden toteuttamasta markkinoille saattamisesta.

Asetuksen 8 artiklassa säädetään asianmukaisesta huolellisuudesta. Artiklan 1 kohdan mukaan toimijoiden on ennen asianomaisten tuotteiden saattamista markkinoille tai niiden vientiä noudatettava asianmukaista huolellisuutta kaikkien asianomaisten tuotteiden osalta. Artiklan 2 kohdan mukaan asianmukaiseen huolellisuuteen on sisällyttävä a) 9 artiklassa säädettyjen vaatimusten täyttämiseksi tarvittavien tietojen ja asiakirjojen kerääminen; b) 10 artiklassa tarkoitetut riskinarviointitoimenpiteet; c) 11 artiklassa tarkoitetut riskiä vähentävät toimenpiteet.

Asetuksen 9 artiklassa säädetään tietovaatimuksista, jotka koskevat sellaisten tietojen keräämistä, jotka osoittavat, että asianomaiset tuotteet ovat 3 artiklan mukaisia. 10 artiklassa säädetään riskinarvioinnista. Säännöksen 1 kohdan mukaan toimijoiden on todennettava ja analysoitava 9 artiklan mukaisesti kerätyt tiedot ja muut asiaa koskevat asiakirjat. Kyseisten tietojen ja asiakirjojen perusteella toimijoiden on toteutettava riskinarviointi, jossa määritetään, onko olemassa riski siitä, että asianomaiset tuotteet, jotka on tarkoitus saattaa markkinoille tai viedä, ovat vaatimustenvastaisia. Toimijat eivät saa saattaa asianomaisia tuotteita markkinoille tai viedä niitä, paitsi jos riskinarviointi osoittaa, että riskiä ei ole lainkaan tai on vain merkityksettömän alhainen riski siitä, että asianomaiset tuotteet ovat vaatimustenvastaisia.

Asetuksen 11 artiklassa säädetään riskien vähentämisestä. Artiklan 1 kohdan mukaan lukuun ottamatta tapauksia, joissa 10 artiklan mukaisesti tehty riskinarviointi osoittaa, että riskiä ei ole lainkaan tai on vain merkityksettömän alhainen riski siitä, että asianomaiset tuotteet ovat vaatimustenvastaisia, toimijan on toteutettava ennen asianomaisten tuotteiden saattamista markkinoille tai niiden vientiä riskiä vähentäviä menettelyjä ja toimenpiteitä, jotka ovat riittäviä sen saavuttamiseen, että riskiä ei ole lainkaan tai on vain merkityksettömän alhainen riski.

Asetuksen 12 artiklassa säädetään asianmukaisen huolellisuuden järjestelmien, raportoinnin ja tietojen kirjaamisen käyttöönotosta ja ylläpidosta. Asetuksen 13 artiklassa on säännökset yksinkertaistetusta asianmukaisen huolellisuuden menettelystä.

EU:n metsäkatoasetuksen voimaantulon 29.6.2023 jälkeen alkoi lähtökohtaisesti 18 kuukauden siirtymäaika, jonka oli tarkoitus kestää asetuksen mukaan 29.12.2024 asti. Euroopan parlamentti ja neuvosto antoivat kuitenkin 19.12.2024 asetuksen (EU) 2024/3234 EU:n metsäkatoasetuksen muuttamisesta soveltamispäivää koskevien säännösten osalta. Sen myötä soveltamista lykättiin 12 kuukautta, ja näin ollen EU:n metsäkatoasetusta oltaisiin sovellettu keskeisten velvoitteiden osalta 30.12.2025 alkaen.

Komissio antoi vielä 21.10.2025 uuden ehdotuksen metsäkatoasetuksen muuttamiseksi (COM(2025) 652 final). Joulukuussa 2025 EU:n parlamentti, neuvosto ja komissio saavuttivat sovun asetusmuutoksista. Uusi muutosasetus Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) 2025/2650 asetuksen (EU) 2023/1115 muuttamisesta toimijoiden ja kauppaa käyvien tiettyjen velvoitteiden osalta tuli voimaan 26.12.2025. Uudella muutosasetuksella lykättiin asetuksen soveltamisen alkamista vuodella eteenpäin siten, että sen soveltaminen alkaa sen keskeisiltä osin 30.12.2026. Mikro- ja pientoimijoille siirtymäaika on pidempi ja soveltaminen alkaa kuusi kuukautta myöhemmin eli 30.6.2027, lukuun ottamatta EU:n puutavara-asetuksen piirissä jo olevia mikro- ja pientoimijoita. Asetuksen keskeisiin sisältömuutoksiin kuuluu lykkäämisen lisäksi tiettyjen toimijoiden ja alkutuotannon velvoitteiden keventäminen.

Metsäkatoasetuksen 37 artiklan 1 kohdan mukaisesti voimassa oleva EU:n puutavara-asetus kumotaan 30.12.2026, mihin liittyen artiklan 2 ja 3 kohdassa säädetään lisäksi joistakin puutavara-asetukseen liittyvistä erityisistä siirtymäsäännöksistä. Käytännössä 31.12.2029 saakka puutuotteiden osalta sovelletaan puutavara-asetusta ja EU:n metsäkatoasetusta rinnakkain sen mukaan, milloin tuote on tuotettu. Jos tuote on tuotettu ennen EU:n metsäkatoasetuksen voimaantuloa eli ennen 29.6.2023, sovelletaan 31.12.2029 saakka EU:n puutavara-asetusta. Jos tuote on tuotettu EU:n metsäkatoasetuksen voimaantulon jälkeen ja saatettu markkinoille 30.12.2026 alkaen, sovelletaan EU:n metsäkatoasetusta.

Eduskunnalle annettiin elokuussa 2025 hallituksen esitys laiksi EU:n metsäkatoasetuksen velvoitteiden valvonnasta ja seuraamuksista sekä siihen liittyviksi laeiksi (HE 77/2025 vp). Esitys kuitenkin peruutettiin kesäkuussa 2026, koska hallituksen esitys ei sellaisenaan ollut enää ajantasainen EU:n metsäkatoasetukseen tulleiden sekä asetuksen soveltamisen aikataulua koskevien että sisällöllisten muutosten johdosta. Esitykseen sisältyivät ehdotukset EU:n metsäkatoasetusta täydentäväksi uudeksi laiksi EU:n metsäkatoasetuksen velvoitteiden valvonnasta ja seuraamuksista sekä sakon täytäntöönpanosta annetun lain (672/2002) ja rikoslain muutosehdotukset. Samassa yhteydessä oli tarkoitus kumota puutavaran ja puutuotteiden markkinoille saattamisesta annettu laki (897/2013).

Maa- ja metsätalousministeriön valmisteltavana on uusi hallituksen esitys eduskunnalle laiksi EU:n metsäkatoasetuksen velvoitteiden valvonnasta ja seuraamuksista sekä siihen liittyviksi laeiksi. Hallituksen esitys on tarkoitus antaa eduskunnalle syksyllä 2026.

Rikoslain 48 a luvun 3 b §:ssä säädetään rangaistavaksi puutavararikos. Säännöksen mukaan puutavararikoksesta on tuomittava, jollei teosta muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta, sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi se, joka puutavaraa ja puutuotteita markkinoille saattavien toimijoiden velvollisuuksien vahvistamisesta annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 995/2010 vastaisesti ammattimaisesti saattaa markkinoille laittomasti korjattua puutavaraa tai sellaisesta puutavarasta valmistettuja puutuotteita. EU:n metsäkatoasetusta täydentävää kansallista sääntelyä koskevassa hallituksen esityksessä HE 77/2025 vp ehdotettiin puutavararikoksen tunnusmerkistön muuttamista siten, että se koskisi sellaista laittomasti korjattua puutavaraa tai sellaisia mainitusta puutavarasta valmistettuja puutuotteita, jotka on tuotettu ennen 29 päivää kesäkuuta 2023 ja saatettu markkinoille 30 päivästä joulukuuta 2025 alkaen. Mainittu hallituksen esitys on peruutettu kesäkuussa 2026, ja asiaa koskeva uusi hallituksen esitys on tarkoitus antaa eduskunnalle syksyllä 2026.

EU:n metsäkatoasetus koskee puun ohella soijaa, öljypalmua, kahvia, kaakaota, kumia ja nautaeläimiä sekä näitä sisältäviä tai näistä valmistettuja tuotteita, eli asetuksen soveltamisala on selvästi laajempi kuin puutavaraa koskevan puutavara-asetuksen, johon rikoslain 48 a luvun 3 b §:ssä viitataan. EU:n metsäkatoasetuksen tai ympäristörikosdirektiivin säännöksiin ei sisälly rikoslain 48 a luvun 3 b §:ään sisältyvää teon ammattimaisuutta koskevaa edellytystä. Näin ollen menettelyn rangaistavuuden tulee koskea muutakin kuin ammattimaista EU:n metsäkatoasetuksen vastaista tuotteen tai hyödykkeen markkinoille saattamista, markkinoilla saataville asettamista ja vientiä. Siinä missä puutavararikos koskee vain tahallista menettelyä, ympäristörikosdirektiivi edellyttää, että rangaistavaksi säädetään myös törkeästä huolimattomuudesta tehdyt teot.

EU:n metsäkatoasetuksen 37 artiklan 2 kohdan mukaisesti puutavara-asetusta sovelletaan joiltakin osin 31.12.2029 saakka. Puutavararikosta koskeva rikoslain 48 a luvun 3 b §:n mukainen säännös ehdotetaan EU:n metsäkatoasetuksen edellyttämän kansallisen lainsäädännön säätämistä koskevan hankkeen yhteydessä muutettavaksi ja siirtymäajan jälkeen kumottavaksi. Puutavararikosta koskevaa säännöstä olisi kuitenkin tarkoitus soveltaa siihen saakka, kun puutavara-asetusta tietyiltä osin sovelletaan.

Rikoslain 46 luvun 1 §:ssä on säännöstelyrikosta koskeva rangaistussäännös. Säännöstelyrikoksensa rangaistavaksi voi rikoslain 46 luvun 1 §:n 1 momentin 7 kohdan mukaisesti tulla teko, jossa rikotaan tai yritetään rikkoa Euroopan unionin antamissa tuontia ja vientiä koskevissa asetuksissa säädettyä tai mainittujen säädösten nojalla annettua säännöstelymääräystä. Törkeästä säännöstelyrikoksesta säädetään rikoslain 46 luvun 2 §:ssä, ja törkeän säännöstelyrikoksen enimmäisrangaistus on neljä vuotta vankeutta.

Rikoslakiin tai muuhunkaan lainsäädäntöön ei sisälly ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan p alakohdan mukaisen rikoksen määritelmän täyttävää kriminalisointia, joka täyttäisi myös muut asiaa koskevat ympäristörikosdirektiivin velvoitteet. Alakohtaa koskevien velvoitteiden johdosta rikoslain sääntelyä olisi näin ollen täydennettävä asiaa koskevilla rangaistussäännöksillä.

Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan q alakohdan mukaisesti rangaistavaksi tulee säätää laiton ja tahallinen menettely, joka aiheuttaa suojelualueella olevan elinympäristön heikentymistä tai häiriötä suojelualueella oleville, direktiivin 92/43/ETY liitteessä II olevassa a kohdassa luetelluille eläinlajeille mainitun direktiivin 6 artiklan 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla, kun tällainen heikentyminen tai häiriö on merkittävää. Rikoksen määritelmässä viitataan neuvoston direktiiviin 92/43/ETY luontotyyppien sekä luonnonvaraisen eläimistön ja kasviston suojelusta (luontodirektiivi).

Direktiivin 2 artiklan 2 kohdan b alakohdassa määritellään ”suojelualueella oleva elinympäristö” siten, että sillä tarkoitetaan lajin elinympäristöä, jonka osalta jokin alue on osoitettu direktiivin 2009/147/EY 4 artiklan 1 tai 2 kohdan nojalla erityiseksi suojelualueeksi, tai mitä tahansa luontotyyppiä tai lajin elinympäristöä, jonka osalta jokin esiintymispaikka on määritetty direktiivin 92/43/ETY 4 artiklan 4 kohdan mukaisesti erityiseksi suojelualueeksi tai jonka osalta jokin esiintymispaikka on lueteltu direktiivin 92/43/ETY 4 artiklan 2 kohdan mukaisesti yhteisön tärkeänä pitämäksi alueeksi.

Direktiivin 3 artiklan 4 kohta edellyttää, että 3 artiklan 2 kohdan q alakohdan mukaisten tekojen kohdalla myös törkeästä huolimattomuudesta tehty teko säädetään rangaistavaksi.

Direktiivin 5 artiklan 2 kohdan e alakohdan mukaisesti tahallisen rikoksen enimmäisrangaistuksen on oltava vähintään kolme vuotta vankeutta.

Vuoden 2008 ympäristörikosdirektiiviin sisältyy osin vastaavan sisältöinen kriminalisointivelvoite. Vanhan ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että rikoksena rangaistavaksi säädetään silloin, kun se on lainvastaista ja se tehdään tahallaan tai ainakin törkeästä tuottamuksesta, artiklan h kohdan mukaisesti menettely, joka aiheuttaa suojelualueella olevan elinympäristön merkittävää heikentymistä.

Vanhan direktiivin 2 artiklan c kohdan mukaan ”suojelualueella olevalla elinympäristöllä” tarkoitetaan lajin elinympäristöä, jonka osalta jokin alue on osoitettu direktiivin 79/409/ETY 4 artiklan 1 tai 2 kohdan mukaisesti erityiseksi suojelualueeksi, tai mitä tahansa luontotyyppiä tai lajin elinympäristöä, jonka osalta jokin esiintymispaikka on määritetty direktiivin 92/43/ETY 4 artiklan 4 kohdan nojalla erityiseksi suojelualueeksi. Viimeksi mainittu erityinen suojelualue tarkoittaa aluetta, jonka jäsenvaltio on muodostanut erityiseksi suojelualueeksi (SAC) sen jälkeen, kun komissio on luontodirektiivin perusteella jäsenvaltion ehdotuksesta hyväksynyt sen Natura 2000 -verkostoon (SCI).

Vanhan ympäristörikosdirektiivin sisältämästä kyseisestä kriminalisointivelvoitteesta uuden ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan q alakohdan mukainen kriminalisointivelvoite eroaa ensinnäkin siten, että kriminalisointivelvoite on suojelualueella olevan elinympäristön heikentämisen osalta ”suojelualueella olevan elinympäristön” määritelmällä laajennettu uudessa direktiivissä koskemaan myös sellaista luontotyyppiä tai lajin elinympäristöä, jonka osalta jokin esiintymispaikka on lueteltu direktiivin 92/43/ETY (luontodirektiivi) 4 artiklan 2 kohdan mukaisesti yhteisön tärkeänä pitämäksi alueeksi. Yhteisön tärkeänä pitämä alue tarkoittaa aluetta, jonka komissio on luontodirektiivin perusteella jäsenvaltion ehdotuksesta hyväksynyt Natura 2000 -verkostoon (SCI), mutta jota jäsenvaltio ei vielä muodostanut erityiseksi suojelualueeksi (SAC).

Toiseksi kriminalisointivelvoite on laajennettu uudessa direktiivissä koskemaan myös menettelyä, joka aiheuttaa häiriötä suojelualueella oleville, direktiivin 92/43/ETY (luontodirektiivi) liitteessä II olevassa a kohdassa luetelluille eläinlajeille mainitun direktiivin 6 artiklan 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla, kun tällainen häiriö on merkittävää.

Uuden direktiivin 3 artiklan 2 kohdan q alakohtaan sisältyvä kriminalisointivelvoite koskee yhtäältä elinympäristöjä ja toisaalta tiettyjä eläinlajeja, joita molempia yhdistää ensinnäkin se rajaava tekijä, että ne ovat suojelualueella. Toiseksi sekä elinympäristöille että tietyille eläinlajeille aiheutuvan haitallisen seurauksen (elinympäristön heikentyminen ja häiriö eläinlajeille) on oltava merkittävää.

Jo vuoden 2008 ympäristörikosdirektiivissä oli velvoite kriminalisoida ”menettely, joka aiheuttaa suojelualueella olevan elinympäristön merkittävää heikentymistä”. ”Suojelualueella olevan elinympäristön” määritelmän mukaan vanhassa direktiivissä ”suojelualueella olevalla elinympäristöllä” tarkoitetaan lajin elinympäristöä, jonka osalta jokin alue on osoitettu direktiivin 79/409/ETY [lintudirektiivi] 4 artiklan 1 tai 2 kohdan mukaisesti erityiseksi suojelualueeksi, tai mitä tahansa luontotyyppiä tai lajin elinympäristöä, jonka osalta jokin esiintymispaikka on määritetty direktiivin 92/43/ETY [luontodirektiivi] 4 artiklan 4 kohdan nojalla erityiseksi suojelualueeksi.

Vuoden 2008 ympäristörikosdirektiivin täytäntöönpanoa koskevassa työryhmän mietinnössä katsottiin, ettei kyseinen kriminalisointivelvoite vanhan direktiivin muodossa (3 artiklan h kohta) edellyttänyt lainsäädännön muuttamista. Seuraavassa esitetään pääkohdat mietinnössä tältä osin todetusta. Kriminalisointivelvoitteessa tarkoitetuilla alueilla tarkoitetaan Natura 2000 -verkostoon kuuluvia alueita. Lintu- ja luontodirektiivi on pantu täytäntöön luonnonsuojelulailla. Luonnonsuojelulain mukaisia suojelualueita on arvioitu tarvittavan noin puolella verkoston pinta-alasta. Niiden tultua perustetuiksi joko lailla, asetuksella tai elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskusten päätöksillä niitä koskevien rauhoitusmääräysten rikkominen on luonnonsuojelurikoksena rangaistavaa. Rikoslain 48 luvun 5 §:n mukainen luonnonsuojelurikos kattaa muun muassa luonnonsuojelulaissa tai sen nojalla suojeltavaksi tai rauhoitetuksi säädetyn tai määrätyn taikka toimenpiderajoituksen alaisen tai toimenpidekieltoon määrätyn luonnonalueen oikeudettoman hävittämisen tai turmelemisen tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta. Rangaistavuus koskee myös perustettuja tai perustettavia Natura 2000 -verkostoon kuuluvia suojelualueita. (Ympäristörikos- ja alusjäterikosdirektiivien voimaansaattaminen. Oikeusministeriö, Mietintöjä ja lausuntoja 31/2010, s. 34.)

Mainitussa tarkastelussa on kuitenkin erhe, sillä kyseisenä ajankohtana luonnonsuojelulaissa (1096/1996) ei ollut säädetty Natura 2000 -verkostoon kuuluvan alueen heikentämiskiellosta, vaan se säädettiin vasta lailla (1259/2014) 64 a §:ssä (HE 77/2014 vp). Kyseisen hallituksen esityksen yksityiskohtaisissa perusteluissa käsitellään 64 a §:n mukaista heikentämiskieltoa (HE 77/2014 vp, s. 22). Esityksen mukaan Natura 2000 -verkostoon kuuluvan alueen suojelun perusteena olevat lajit ja luontotyypit on lueteltu Natura 2000 -tietokannan aluekohtaisissa tietolomakkeissa. Alueen suojelun perusteisiin eivät kuulu merkittävyydeltään luokkaan D (ei merkittävä) luokitellut luontotyypit tai lajit. Heikentämiskiellon käsitteen piiriin kuuluisivat myös lajeihin kohdistuvat merkittävät häiriöt. Esityksessä viitataan luontodirektiivin 6 artiklan 2 kohtaan, jolla velvoitetaan jäsenvaltiota tarpeellisin toimenpitein estämään erityisten suojelutoimien alueella lajien ja luontotyyppien merkittävä heikentäminen. Sama velvoite koskee luontodirektiivin 7 artiklan mukaan lintudirektiivin perusteella valittuja erityisiä suojelualueita. Näin ollen heikentämiskielto on esityksen mukaan tarpeen ulottaa koskettamaan myös lintudirektiivin perusteella Natura 2000 -verkostoon kuuluvien alueiden suojelun perusteita. Esityksen mukaan lintudirektiivin asianmukainen toimeenpano edellyttää, että heikentämiskielto koskee kaikentyyppistä toimintaa riippumatta siitä, onko se luvanvaraista vai ei.

Uudessa ympäristörikosdirektiivissä vastaava kriminalisointivelvoite on ”suojelualueella olevan elinympäristön” määritelmän osalta laajempi kuin vanhassa ympäristörikosdirektiivissä, sisältäen myös sellaiset luontotyypit tai lajin elinympäristöt, joiden osalta jokin esiintymispaikka on lueteltu luontodirektiivin 4 artiklan 2 kohdan mukaisesti yhteisön tärkeänä pitämäksi alueeksi. Tämä tarkoittaisi Suomen osalta niitä tilanteita, joissa valtioneuvosto on ehdottanut ja komissio hyväksynyt uusia luontodirektiiviin perustuvia alueita Natura 2000 -verkostoon, mutta niitä ei olisi vielä muodostettu luonnonsuojelulain 33 §:n 1 momentin 2 kohdan tarkoittamalla ympäristöministeriön asetuksella erityisten suojelutoimien alueiksi.

Luontodirektiivin 4 artiklan 2 kohdan mukaan komissio laatii yhteisymmärryksessä kunkin jäsenvaltion kanssa ja niiden esittämien luetteloiden pohjalta liitteessä III (2 vaihe) vahvistettujen perusteiden mukaan kaikkien 1 artiklan c alakohdan iii alakohdassa mainittujen niiden luonnonmaantieteellisen alueen osalta ja 2 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun aluekokonaisuuden osalta luonnoksen yhteisön tärkeinä pitämien alueiden luetteloksi, josta ilmenevät alueet, joilla on yksi tai useampia ensisijaisesti suojeltavia luontotyyppejä tai yksi tai useampia ensisijaisesti suojeltavia lajeja. Jäsenvaltiot, joiden ilmoittamat yhden tai useampia ensisijaisesti suojeltavia luontotyyppejä tai lajeja sisältävät alueet käsittävät yli 5 prosenttia sen alueesta, voivat yhteisymmärryksessä komission kanssa pyytää, että liitteessä III (2 vaihe) lueteltuja perusteita sovelletaan joustavammin niiden alueella olevien, yhteisön tärkeinä pitämien alueiden verkostoa valittaessa. Komissio hyväksyy 21 artiklassa tarkoitettua menettelyä noudattaen luettelon valituista yhteisön tärkeänä pitämistä alueista ja osoittaa alueista ne, joilla on yksi tai useampia ensisijaisesti suojeltavia luontotyyppejä taikka yksi tai useampia ensisijaisesti suojeltavia alueita.

Luonnonsuojelulain 34 §:n mukaan Natura 2000 -verkostoon kuuluvan alueen suojelun perusteena olevia luonnonarvoja ei saa merkittävästi heikentää. Luonnonsuojelulain 33 §:n 1 momentin mukaan Euroopan unionin Natura 2000 -verkosto Suomessa koostuu: 1) lintudirektiivin perusteella Euroopan komissiolle ilmoitetuista erityisistä suojelualueista; 2) erityisten suojelutoimien alueista, joista on säädetty ympäristöministeriön asetuksella sen jälkeen, kun Euroopan komissio tai Euroopan unionin neuvosto on luontodirektiivin perusteella hyväksynyt kyseiset alueet Euroopan unionin tärkeinä pitämiksi alueiksi. Säännöksen 2 kohdassa luontodirektiiviin pohjautuvilta alueilta edellytetään Natura 2000 -verkostoon kuulumiseksi sitä, että Euroopan unionin toimielimen hyväksymisen jälkeen niistä on säädetty ympäristöministeriön asetuksella. Kun ympäristöministeriön asetus annetaan lähtökohtaisesti viipymättä sen jälkeen, kun mainittu hyväksyminen on tehty, Natura 2000 -verkostoon voidaan Suomessa katsoa käytännössä riittävällä tavalla kuuluvan myös tarkasteltavan kriminalisointivelvoitteen kattamat sellaiset luontotyypit tai lajin elinympäristöt, joiden osalta jokin esiintymispaikka on lueteltu luontodirektiivin (92/43/ETY) 4 artiklan 2 kohdan mukaisesti yhteisön tärkeänä pitämäksi alueeksi.

Tarkasteltavan kriminalisointivelvoitteen koskien suojelualueella olevan elinympäristön merkittävää heikentämistä voidaan riittävällä tavalla katsoa täyttyvän, myös sen osalta, miten kriminalisointivelvoitetta on suojelualueella olevan elinympäristön määritelmän kautta laajennettu aiemmasta ympäristörikosdirektiivistä, luonnonsuojelurikosta koskevalla rikoslain 48 luvun 5 §:llä. Pykälän 1 momentin 1 kohdan mukaan rangaistavaa on muun muassa luonnonsuojelulaissa tai sen nojalla suojeltavaksi tai rauhoitetuksi säädetyn tai määrätyn luonnonalueen oikeudeton hävittäminen tai turmeleminen. Säännös kattaa siinä tarkemmin määritellyt menettelyt tahallisina tai törkeän huolimattomina, mutta ei kuitenkaan tekoa, jonka merkitys luonnonsuojelun kannalta on vähäinen. Tahallisen rikoksen yritys on rangaistava. Rangaistusasteikko on sakosta vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi, ja törkeän tekomuodon (5 a § törkeä luonnonsuojelurikos) enimmäisrangaistus on neljä vuotta vankeutta.

Rikoslain 48 luvun 5 §:n 1 momentin 1 kohta kattaa luonnonsuojelulain 33 §:ssä tarkoitetut Natura 2000 -verkostoon kuuluvat alueet. Näin ollen suojelualueella olevan elinympäristön merkittävää heikentämistä koskeva kriminalisointivelvoite ei edellytä rikoslakiin lainsäädäntömuutoksia.

Häiriön aiheuttamista suojelualueella oleville tietyille eläinlajeille koskeva kriminalisointivelvoite käsittää ensinnäkin teon mahdolliset kohteet. Kriminalisointivelvoitteen sisältämä viittaus koskee luontodirektiivin liitteen II a kohtaa. Liitteessä II luetellaan yhteisön tärkeinä pitämät eläin- ja kasvilajit, joiden suojelemiseksi on osoitettava erityisten suojelutoimien alueita. Liitteen a kohta koskee eläimiä ja b kohta kasveja. Kriminalisointivelvoitteen mukaan eläinlajin on oltava suojelualueella, mikä merkitsee teon kohdetta koskevaa soveltamisalaa rajaavaa lisämäärettä.

Toiseksi kriminalisointivelvoite käsittää tekotavan. Kriminalisointivelvoite koskee menettelyä, joka aiheuttaa häiriötä suojelualueella oleville edellä mainituille eläinlajeille luontodirektiivin 6 artiklan 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla. Kyseessä on siten häiriön aiheuttaminen, jolle luontodirektiivin 6 artiklan 2 kohdan voidaan katsoa asettavan soveltamisalaa tarkentavan lisämääreen. Luontodirektiivin 6 artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava erityisten suojelutoimien alueilla tarpeellisia toimenpiteitä luontotyyppien ja lajien elinympäristöjen heikentymisen sekä niitä lajeja koskevien häiriöiden estämiseksi, joita varten alueet on osoitettu, siinä määrin kuin nämä häiriöt saattaisivat vaikuttaa merkittävästi tämän direktiivin tavoitteisiin. Häiriön olisi näin ollen saatettava vaikuttaa merkittävästi luontodirektiivin tavoitteisiin.

Luontodirektiivin 3 artiklan 1 kohdan mukaan Natura 2000 -verkosto on erityisten suojelutoimien alueiden yhtenäinen eurooppalainen ekologinen verkosto. Luontodirektiivin 2 artiklan 1 kohdan mukaan direktiivin tavoitteena on edistää luonnon monimuotoisuuden säilymistä suojelemalla luontotyyppejä ja luonnonvaraista eläimistöä ja kasvistoa jäsenvaltioiden sillä Euroopassa olevalla alueella, jossa perustamissopimusta sovelletaan. 2 kohdan mukaan direktiivin mukaisesti toteutetuilla toimenpiteillä pyritään varmistamaan yhteisön tärkeänä pitämien luontotyyppien ja luonnonvaraisen eläin- ja kasvilajien suotuisan suojelun tason säilyttäminen tai sen ennalleen saattaminen. 2 kohdan mukaan direktiivin mukaisesti toteutetuilla toimenpiteillä otetaan huomioon taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset vaatimukset sekä alueelliset ja paikalliset erityispiirteet.

Kyseessä olevan kriminalisointivelvoitteen mukaan eläinlajeille aiheutuvan häiriön on oltava merkittävää.

Luonnonsuojelulain 131 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan sakonuhkaisesta luonnonsuojelurikkomuksesta tuomitaan se, joka tahallaan tai huolimattomuudesta oikeudettomasti heikentää merkittävästi Natura 2000 -verkostoon kuuluvan alueen suojelun perusteena olevia luonnonarvoja 34 §:ssä säädetyn vastaisesti.

Luonnonsuojelulain 5 luvussa säädetään Euroopan unionin Natura 2000 -verkostosta. Luonnonsuojelulain 33 §:n 1 momentin mukaan Euroopan unionin Natura 2000 -verkosto Suomessa koostuu: 1) lintudirektiivin perusteella Euroopan komissiolle ilmoitetuista erityisistä suojelualueista; ja 2) erityisten suojelutoimien alueista, joista on säädetty ympäristöministeriön asetuksella sen jälkeen, kun Euroopan komissio tai Euroopan unionin neuvosto on luontodirektiivin perusteella hyväksynyt kyseiset alueet Euroopan unionin tärkeinä pitämiksi alueiksi. Säännöksen 4 momentin mukaan Suomen Natura 2000 -verkostoon sisältyvien alueiden luettelo ja kartat julkaistaan ympäristöministeriön asetuksella. Alueita koskeva luettelo sisältää alueen tunnusnumeron, nimen, keskipisteen koordinaatit, alueen suojelun perusteen ja tiedon siitä, esiintyykö alueella luontodirektiivin liitteessä I tarkoitettu ensisijaisesti suojeltava luontotyyppi tai liitteessä II tarkoitettu ensisijaisesti suojeltava eliölaji.

Luonnonsuojelulain 34 §:n mukaan Natura 2000 -verkostoon kuuluvan alueen suojelun perusteena olevia luonnonarvoja ei saa merkittävästi heikentää. Luonnonsuojelulain esitöissä (HE 76/2022 vp, s. 265) luonnonsuojelurikkomuksen tekotapoja koskien ei täsmennetä säännöksen 1 momentin 2 kohdan mukaista tekotapaa (”tahallaan tai huolimattomuudesta oikeudettomasti heikentää merkittävästi Natura 2000 -verkostoon kuuluvan alueen suojelun perusteena olevia luonnonarvoja 34 §:ssä säädetyn vastaisesti”). Sen sijaan 34 §:ää koskevissa perusteluissa (s. 162) täsmennetään heikentämiskiellon sisältöä. Perustelujen mukaan pykälässä säädettäisiin yleinen aineellinen kielto merkittävästi heikentää Natura 2000 -verkostoon kuuluvan alueen suojelun perusteena olevia lajeja tai luontotyyppejä, jotka on lueteltu Natura 2000 -tietokannan aluekohtaisissa tietolomakkeissa. Tämän heikentämiskiellon käsitteen piiriin kuuluisivat esityksen mukaan myös lajeihin kohdistuvat merkittävät häiriöt. Luonnonsuojelulain 34 §:n säännöskohtaisissa perusteluissa viitataan luontodirektiivin 6 artiklan 2 kohtaan.

Luonnonsuojelulain 131 §:n 1 momentin 2 kohdan voidaan katsoa sisällöllisesti täyttävän direktiivin 3 artiklan 2 kohdan q alakohtaa koskevan kriminalisointivelvoitteen koskien häiriön aiheuttamista suojelualueella oleville, direktiivin 92/43/ETY liitteessä II olevassa a kohdassa luetelluille eläinlajeille mainitun direktiivin 6 artiklan 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla. Sekä kyseessä olevan kriminalisointivelvoitteen että kyseessä olevan luonnonsuojelulain säännöksen mukaan eläinlajeille aiheutuvan häiriön on oltava merkittävää. Kansallinen sääntely siten vastaa direktiivin vaatimustasoa tältä osin.

Direktiivin 3 artiklan 4 kohta edellyttää, että q alakohdan mukaisten tekojen kohdalla myös törkeästä huolimattomuudesta tehty teko säädetään rangaistavaksi. Luonnonsuojelulain 131 §:n 1 momentti täyttää kyseisen velvoitteen, sillä kyseisessä luonnonsuojelulain säännöksessä rangaistavaksi on säädetty teot, jotka tehdään tahallaan tai huolimattomuudesta oikeudettomasti.

Direktiivin 5 artiklan 2 kohdan e alakohta kuitenkin edellyttää, että tahallisen rikoksen enimmäisrangaistus q alakohdan mukaisista rikoksista on vähintään kolme vuotta vankeutta. Luonnonsuojelulain 131 §:n mukaisesta luonnonsuojelurikkomuksesta rangaistuksena voidaan tuomita vain sakkoa. Näin ollen direktiivin edellyttämiltä osin rangaistussäännös olisi sisällytettävä ankarammalla rangaistusuhalla rikoslakiin. Tämä voitaisiin toteuttaa täydentämällä luonnonsuojelurikosta koskevaa rikoslain 48 luvun 5 §:ää, mikä 48 luvun systematiikan kannalta olisi perustellumpi ratkaisu kuin erillissäännöksellä säätäminen. Rikoslain 48 luvun 5 §:n mukainen rangaistusasteikko on sakosta vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. Törkeän tekomuodon (rikoslain 48:5 a, törkeä luonnonsuojelurikos) rangaistusasteikko on vankeutta neljästä kuukaudesta neljään vuoteen. Näin ollen direktiivin enimmäisrangaistuksen vähimmäistasoa koskevan vaatimuksen voitaisiin katsoa ehdotettavalla lainmuutoksella täyttyvän.

Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan r alakohdan mukaisesti rangaistavaksi tulee säätää laiton ja tahallinen unionin kannalta merkityksellisten haitallisten vieraslajien tuominen unionin alueelle, markkinoille saattaminen, pitäminen, jalostus, kuljettaminen, käyttäminen, vaihtaminen, lisääntymisen salliminen, kasvattaminen tai viljeleminen, ympäristöön päästäminen tai levittäminen, kun tällainen menettely rikkoo i) Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 1143/2014 7 artiklan 1 kohdassa asetettuja rajoituksia ja aiheuttaa tai on omiaan aiheuttamaan kuoleman tai vakavan vamman ihmiselle tai huomattavaa vahinkoa ilman, maaperän tai veden laadulle tai huomattavaa vahinkoa ekosysteemille, eläimille tai kasveille; tai ii) asetuksen (EU) N:o 1143/2014 8 artiklan nojalla annetun luvan tai mainitun asetuksen 9 artiklan nojalla annetun hyväksynnän ehtoa ja aiheuttaa tai on omiaan aiheuttamaan kuoleman tai vakavan vamman ihmiselle tai huomattavaa vahinkoa ilman, maaperän tai veden laadulle tai huomattavaa vahinkoa ekosysteemille, eläimille tai kasveille.

Direktiivin 3 artiklan 4 kohta edellyttää, että 3 artiklan 2 kohdan r alakohdan ii alakohdan mukaisten tekojen kohdalla myös törkeästä huolimattomuudesta tehty teko säädetään rangaistavaksi. Direktiivin 4 artiklan 2 kohta puolestaan edellyttää, että tahallisen rikoksen yritys on rangaistava.

Direktiivin 5 artiklan 2 kohdan e alakohdan mukaisesti tahallisen rikoksen enimmäisrangaistuksen on oltava vähintään kolme vuotta vankeutta. Ympäristörikosdirektiivin 5 artiklan 2 kohdan a alakohtaan sisältyvien velvoitteiden osalta (kuoleman aiheuttavat teot) viitataan 3 artiklan 2 kohdan a alakohdan tarkastelussa edellä todettuun.

Vuoden 2008 ympäristörikosdirektiiviin ei sisälly ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan r alakohtaa vastaavaa rikoksen määritelmää. Kyse on siten uudesta kriminalisointivelvoitteesta.

vieraslajiasetus Rikoksen määritelmässä viitataan Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseen 1143/2014 haitallisten vieraslajien tuonnin ja leviämisen ennalta ehkäisemisestä ja hallinnasta (jäljempänä). Vieraslajiasetuksessa vahvistetaan säännöt, joilla ehkäistään ennalta, vähennetään mahdollisimman paljon ja lievennetään haittavaikutuksia, joita haitallisten vieraslajien sekä tarkoituksellisesta että tahattomasta tuonnista unioniin ja siellä leviämisestä aiheutuu luonnon monimuotoisuudelle (1 artikla). Asetuksen 2 artiklan 1 kohdan mukaan asetusta sovelletaan kaikkiin vieraslajeihin.

Vieraslajiasetuksen 4 artiklassa säädetään unionin kannalta merkityksellisten haitallisten vieraslajien luettelosta. Artiklan 1 kohdan mukaan komissio hyväksyy täytäntöönpanosäädöksillä unionin kannalta merkityksellisten haitallisten vieraslajien luettelon (unionin luettelo) artiklan 3 kohdassa säädettyjen perusteiden pohjalta. Nämä täytäntöönpanosäädökset hyväksytään asetuksen 27 artiklan 2 kohdassa tarkoitettua tarkastelumenettelyä noudattaen. Asetuksen 4 artiklan 3 kohdan mukaan unionin luetteloon saa sisällyttää ainoastaan sellaisia haitallisia vieraslajeja, jotka täyttävät kaikki seuraavat perusteet: a) niiden katsotaan saatavilla olevan tieteellisen näytön perusteella olevan unionin alueelle, lukuun ottamatta syrjäisimpiä alueita, vieraita lajeja; b) niiden katsotaan saatavilla olevan tieteellisen näytön perusteella kykenevän vakiinnuttamaan elinkykyisen kannan ja leviämään ympäristössä nykyisissä olosuhteissa ja ennakoitavissa ilmastonmuutosoloissa yhdellä useamman kuin kahden jäsenvaltion yhteisellä luonnonmaantieteellisellä alueella tai yhdellä merien osa-alueella, lukuun ottamatta niiden syrjäisimpiä alueita; c) niillä on saatavilla olevan tieteellisen näytön perusteella todennäköisesti merkittävä haittavaikutus luonnon monimuotoisuudelle tai siihen liittyville ekosysteemipalveluille, ja niillä saattaa lisäksi olla haittavaikutus ihmisten terveydelle tai taloudelle; d) jäljempänä 5 artiklan 1 kohdan nojalla toteutettu riskinarviointi osoittaa, että tarvitaan yhteisiä unionin tason toimia niiden tuonnin, vakiintumisen tai leviämisen ennalta ehkäisemiseksi; e) on todennäköistä, että niiden lisääminen unionin luetteloon ehkäisee tehokkaasti ennalta niiden haittavaikutuksia, vähentää niitä mahdollisimman paljon tai lieventää niitä.

Vieraslajiasetuksen 4 artiklan 1 kohdan nojalla on annettu komission täytäntöönpanoasetus (EU) 2016/1141 unionin kannalta merkityksellisten haitallisten vieraslajien luettelon hyväksymisestä Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 1143/2014 nojalla. Asetuksen liitteenä on unionin kannalta merkityksellisten haitallisten vieraslajien luettelo. Täytäntöönpanoasetusta on sen voimaantulon jälkeen muutettu neljä kertaa. Viimeisin EU:n vieraslajiluettelon täydennys tuli voimaan 7.8.2025 (poikkeuksena minkki ja amerikan-/kanadanmajava, joita koskee kahden vuoden siirtymäaika ja joita koskevat kiellot tulevat voimaan 7.8.2027).

Vieraslajiasetuksen 7 artiklassa säädetään rajoituksista. Artiklan 1 kohdan mukaan unionin kannalta merkityksellisiä haitallisia vieraslajeja ei saa tarkoituksellisesti

a) tuoda unionin alueelle, tullivalvonnassa tapahtuva kauttakuljetus mukaan lukien;

b) pitää, ei myöskään suljetussa säilössä;

c) kasvattaa, ei myöskään suljetussa säilössä;

d) kuljettaa unioniin, unionista tai unionissa, lukuun ottamatta lajien kuljettamista toiseen paikkaan niiden hävittämisen yhteydessä;

e) saattaa markkinoille;

f) käyttää tai vaihtaa;

g) sallia lisäämis-, kasvatus- tai viljelytarkoituksiin, ei myöskään suljetussa säilössä; tai

h) päästää ympäristöön.

Vieraslajiasetuksen 8 artiklassa säädetään luvista. Artikla mahdollistaa 7 artiklan 1 kohdan mukaisista rajoituksista poikkeamisen jäsenvaltion myöntämän luvan nojalla. Vieraslajin markkinoille saattamista tai ympäristöön päästämistä koskevista rajoituksista ei ole mahdollista poiketa 8 artiklan mukaisen luvan nojalla. Asetuksen 8 artiklan mukaan 7 artiklan 1 kohdan a, b, c, d, f ja g alakohdassa säädetyistä rajoituksista poiketen ja jollei 8 artiklan 2 kohdasta muuta johdu, jäsenvaltioiden on perustettava lupajärjestelmä, jonka mukaisesti toimipaikkojen sallitaan harjoittaa unionin kannalta merkityksellisten haitallisten vieraslajien tutkimusta tai ex situ -suojelua. Jos unionin kannalta merkityksellisistä haitallisista vieraslajeista saatavien tuotteiden käyttäminen on välttämätöntä ihmisten terveyden edistämiseksi, jäsenvaltiot saavat sisällyttää lupajärjestelmänsä piiriin myös tieteellisen tuotannon ja sen jälkeisen käytön lääkkeenä. Artiklassa säädetään lisäksi mm. edellytyksistä, joiden täyttyessä artiklan 1 kohdan mukaisiin toimiin voidaan myöntää luvat.

Asetuksen 9 artiklassa säädetään hyväksynnöistä. Säännöksen mukaan poikkeustapauksissa, joissa se on pakottavaan yleiseen etuun liittyvistä syistä tarpeen, mukaan lukien luonteeltaan sosiaaliset tai taloudelliset syyt, jäsenvaltiot voivat antaa lupia, joilla toimipaikat saavat suorittaa muita kuin 8 artiklan 1 kohdassa säädettyjä toimia edellyttäen, että komissio on antanut tälle hyväksynnän tässä artiklassa säädetyn menettelyn mukaisesti ja 8 artiklan 2 ja 3 kohdassa asetetuin edellytyksin (9 artiklan 1 kohta). Artiklan 2 kohdan mukaan komissio perustaa ja ottaa käyttöön sähköisen hyväksyntäjärjestelmän ja tekee päätökset hyväksyntää koskevien hakemusten johdosta 60 päivän kuluessa hakemuksen vastaanottamisesta.

Vieraslajiasetuksen 12 artiklassa säädetään jäsenvaltion kannalta merkityksellisistä haitallisista vieraslajeista. Artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat laatia jäsenvaltion kannalta merkityksellisten haitallisten vieraslajien kansallisen luettelon. Jäsenvaltiot voivat soveltaa tarvittaessa näiden haitallisten vieraslajien osalta alueellaan toimenpiteitä, jotka voivat olla niitä, joista on säädetty 7, 8, 13–17, 19 ja 20 artiklassa. Näiden toimenpiteiden on oltava yhteensopivia Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen kanssa, ja ne on annettava komissiolle tiedoksi unionin oikeuden mukaisesti. Artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on ilmoitettava ne lajit, joiden ne katsovat olevan jäsenvaltion kannalta merkityksellisiä haitallisia vieraslajeja, sekä 1 kohdan mukaisesti sovelletut toimenpiteet komissiolle ja muille jäsenvaltioille.

vieraslajilaki Vieraslajiasetusta koskevaa kansallista täydentävää sääntelyä on laissa vieraslajeista aiheutuvien riskien hallinnasta (1709/2015; jäljempänä). Lailla annetaan täydentävät säännökset vieraslajiasetuksen soveltamisesta sekä säädetään eräistä muista toimenpiteistä vieraslajeista aiheutuvien vahingollisten vaikutusten ehkäisemiseksi ja vähentämiseksi. Vieraslajilaissa säädetään myös kansallisesti merkityksellisistä haitallisista vieraslajeista ja niitä koskevista kielloista (11 §).

Kansallisesti merkityksellisenä haitallisena vieraslajina pidetään vieraslajilain 11 §:n 1 momentin mukaan sellaista muuta kuin unionin luetteloon kuuluvaa haitallista vieraslajia, josta saatavilla olevan tieteellisen näytön perusteella voi aiheutua vahinkoa luonnon monimuotoisuudelle tai muuta vahinkoa luonnonvaraiselle eliöstölle taikka vaaraa terveydelle tai turvallisuudelle.

Kansallisesti merkityksellistä haitallista vieraslajia ei saa 11 §:n 2 momentin mukaan 1) päästää ympäristöön; 2) tarkoituksellisesti tuoda maahan Euroopan unionin ulkopuolelta tai Euroopan unionin jäsenvaltiosta, pitää hallussa, kasvattaa, kuljettaa, saattaa markkinoille, välittää taikka myydä tai muuten luovuttaa.

Pykälän 3 momentin mukaan valtioneuvoston asetuksella säädetään tarkemmin, mitkä lajit tai mihin lajiryhmiin kuuluvat lajit ovat kansallisesti merkityksellisiä haitallisia vieraslajeja. Valtioneuvoston asetuksella voidaan säätää, että haitalliseen vieraslajiin tai sen tiettyyn käyttötarkoitukseen ei sovelleta 2 momentin 2 kohdassa säädettyä kieltoa taikka 4 tai 5 §:ssä säädettyä velvoitetta jossakin tai missään osassa maata, jos kiellon tai velvoitteen soveltamista ei voida pitää perusteltuna lajista aiheutuvan 1 momentissa tarkoitetun vahingon tai vaaran vähentämiseksi. Valtioneuvoston asetuksella voidaan säätää myös, että 2 momentin 2 kohdassa tarkoitettua kieltoa ei asetuksella säädettävän siirtymäajan kuluessa sovelleta lajin yksilöihin, jotka on saatu haltuun ennen asetuksen voimaantuloa. Asetuksella säädettävä siirtymäaika voi olla enintään kolme vuotta asetuksen voimaantulosta. Jos 2 momentin 2 kohdassa tarkoitettu kielto koskee eläinlajia, asetuksella voidaan säätää, että omistaja saa pitää eläimen hallussaan sen luonnolliseen kuolemaan saakka.

Vieraslajilain 11 §:n nojalla on annettu valtioneuvoston asetus vieraslajeista aiheutuvien riskien hallinnasta (704/2019).

Kansalliselle vieraslajisivustolle vieraslajit.fi on koottu suomalainen vieraslajitieto. Vieraslajit.fi-sivuston tarkoituksena on auttaa tunnistamaan ja torjumaan haitallisia vieraslajeja sekä keräämään niistä havaintoja muun muassa lajien seurantaa ja tutkimusta varten. Sivustolla on myös tietoa vieraslajien torjuntaan liittyvästä lainsäädännöstä sekä hallintasuunnitelmista. Vieraslajit.fi-sivustolla oleva tieto ei korvaa virallisia oikeuslähteitä.

Vieraslajit.fi-sivustoa ylläpitää Luonnonvarakeskus, ja sen teknisestä toteutuksesta vastaa Luonnontieteellinen keskusmuseo (Luomus). Tietoa vieraslajeista tuottavat edellä mainittujen lisäksi myös muun muassa maa- ja metsätalousministeriö, Suomen ympäristökeskus (SYKE) ja Ruokavirasto. Vieraslajit.fi-sivustolla julkaistaan myös muiden viranomaisten ja toimijoiden tiedotteita ja kannanottoja haitallisiin vieraslajeihin liittyen.

Vieraslajilaissa säädetään rangaistavaksi tietyt EU:n vieraslajiasetuksen ja vieraslajilain vastaiset menettelyt. Vieraslajilain 21 §:n 1 momentin mukaan haitallisista vieraslajeista annettujen säännösten rikkomisesta on tuomittava se, joka tahallaan vieraslajiasetuksen 7 artiklan tai tämän lain 11 §:n 2 momentin 2 kohdan taikka vieraslajiasetuksen 8 tai 9 artiklan nojalla myönnetyn luvan vastaisesti 1) pitää hallussaan, kasvattaa taikka myy tai muutoin luovuttaa, 2) käyttää taikka kuljettaa omaan lukuunsa tai luovuttaa omaan lukuunsa kuljetettavaksi tai 3) saattaa markkinoille unionin luetteloon kuuluvan tai kansallisesti merkityksellisen haitallisen vieraslajin, jollei teosta muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta. Rangaistuksena haitallisista vieraslajeista annettujen säännösten rikkomisesta tuomitaan sakkoa. Säännöksen 2 momentin mukaan, jollei teosta muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta, haitallisista vieraslajeista annettujen säännösten rikkomisesta on tuomittava myös se, joka tahallaan tai huolimattomuudesta vieraslajiasetuksen 7 artiklan taikka tämän lain 3 §:n 1 momentin tai 11 §:n 2 momentin 1 kohdan vastaisesti päästää ympäristöön unionin luetteloon kuuluvan tai kansallisesti merkityksellisen haitallisen vieraslajin taikka 3 §:n 1 momentissa tarkoitetun vieraslajin.

Edelleen vieraslajilain 21 §:n 3 momentin mukaan jollei teosta muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta, haitallisista vieraslajeista annettujen säännösten rikkomisesta on tuomittava myös se, joka tahallaan tai huolimattomuudesta pyydystää tai tappaa 16 §:ssä tarkoitetun linnun tai nisäkkään vastoin 16 §:n 1–4 momentissa säädettyä tai vastoin 16 §:n 5 tai 6 momentin nojalla annetun valtioneuvoston asetuksen säännöstä. Lisäksi pykälän 4 momentin mukaan, joka rikkoo 17 §:n nojalla määrättyä uhkasakolla tehostettua kieltoa tai määräystä, voidaan jättää tuomitsematta rangaistukseen samasta teosta, jos uhkasakko on lainvoimaisella päätöksellä tuomittu maksettavaksi. Pykälän 5 momentissa säädetään viittauksista rikoslakiin. Säännöksen mukaan rangaistus säännöstelyrikoksesta säädetään rikoslain (39/1889) 46 luvun 1–3 §:ssä. Rangaistus salakuljetuksesta säädetään rikoslain 46 luvun 4 ja 5 §:ssä. Rangaistus laittomasta tuontitavaraan ryhtymisestä säädetään rikoslain 46 luvun 6 ja 6 a §:ssä.

Vieraslajilain 21 § kattaa osin samoja tekotapoja kuin direktiivin 3 artiklan 2 kohdan r alakohdan määritelmä. Vieraslajilain 21 §:n 1 tai 2 momentissa ei ole säädetty rangaistavaksi vieraslajin unionin alueelle tuontia eikä nimenomaisina tekotapoina mainita myöskään jalostusta, vaihtamista, lisääntymisen sallimista, viljelemistä eikä levittämistä.

Rikoslain 46 luvun 1 §:n 1 momentin 7 kohdan mukaisena säännöstelyrikoksena on rangaistavaa rikkoa tai yrittää rikkoa Euroopan unionin antamissa tuontia ja vientiä koskevissa asetuksissa säädettyä tai mainittujen säädösten nojalla annettua säännöstelymääräystä. Rikoslain 46 luvun 2 §:n mukaisesta törkeästä säännöstelyrikoksesta tuomitaan, jos säännöstelyrikoksessa 1) tavoitellaan huomattavaa taloudellista hyötyä, 2) rikos on omiaan jollakin alueella tai koko maassa aiheuttamaan huomattavaa vaaraa väestön toimeentulolle, yhteiskunnan taloudelliselle toiminnalle tai maan taloudelliselle puolustusvalmiudelle tai 3) rikos tehdään erityisen suunnitelmallisesti ja säännöstelyrikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Törkeän säännöstelyrikoksen vähimmäisrangaistus on neljä kuukautta ja enimmäisrangaistus neljä vuotta vankeutta. Rikoslain 46 luvun 3 §:ssä on lisäksi lievää säännöstelyrikosta koskeva säännös.

Vieraslajilakia koskevan hallituksen esityksen mukaan unionin luetteloon kuuluvan haitallisen vieraslajin unioniin tuontiin soveltuisi rikoslain 46 luvun 1–3 §:ssä tarkoitetun säännöstelyrikoksen tunnusmerkistö (HE 82/2015 vp, s. 48–49).

Vieraslajilakiin sisältyy mainitulla tavalla rangaistussäännös, jossa on säädetty rangaistavaksi tietyt vieraslajiasetuksen vastaiset menettelyt sellaisenaan. Vieraslajilaissa rangaistavaksi säädetyistä teoista ei voida tuomita rangaistukseksi ankarampaa rangaistusta kuin sakkoa. Vieraslajilaissa ei myöskään ole säädetty rangaistavaksi kaikkia tekotapoja, jotka ympäristörikosdirektiivin mukaan tulee olla säädetty rangaistavaksi. Vieraslajilain sääntely ei siten täytä ympäristörikosdirektiivin velvoitteita. Myöskään rikoslakiin ei sisälly rangaistussäännöstä, joka kattaisi vieraslajiasetuksen vastaiset menettelyt ympäristörikosdirektiivin edellyttämällä tavalla. Lainsäädäntöä olisi näin ollen muutettava.

Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan s ja t alakohtiin sisältyvät kriminalisointivelvoitteet koskevat tekoja, joissa menetellään vastoin Euroopan unionin otsonikerrosta heikentäviä aineita ja fluorattuja kasvihuonekaasuja koskevia asetuksia.

Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan s alakohdan mukaisesti rangaistavaksi tulee säätää laiton ja tahallinen otsonikerrosta heikentävien aineiden, joko yksinään tai seoksessa, sellaisina kuin niitä tarkoitetaan Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2024/590 2 artiklan a alakohdassa, tuotanto, markkinoille saattaminen, tuonti, vienti, käyttö tai vapauttaminen taikka tuotteiden ja laitteiden sekä niiden osien, jotka sisältävät otsonikerrosta heikentäviä aineita tai joiden toiminta perustuu näihin aineisiin, sellaisina kuin niitä tarkoitetaan mainitun asetuksen 2 artiklan b alakohdassa, tuotanto, markkinoille saattaminen, tuonti, vienti tai käyttö.

Vuoden 2008 ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan i kohtaan sisältyy pääosin uuden ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan s alakohtaa vastaava kriminalisointivelvoite.

Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan t alakohdan mukaisesti rangaistavaksi tulee säätää laiton ja tahallinen fluorattujen kasvihuonekaasujen, joko yksinään tai seoksessa, sellaisina kuin niitä tarkoitetaan Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2024/573 2 artiklan a alakohdassa, tuotanto, markkinoille saattaminen, tuonti, vienti, käyttö tai vapauttaminen taikka tuotteiden ja laitteiden sekä niiden osien, jotka sisältävät fluorattuja kasvihuonekaasuja tai joiden toiminta perustuu näihin kaasuihin, sellaisina kuin niitä tarkoitetaan mainitun asetuksen 2 artiklan b alakohdassa, tuotanto, markkinoille saattaminen, tuonti, vienti tai käyttö taikka tällaisten tuotteiden ja laitteiden käyttöönotto.

Vuoden 2008 ympäristörikosdirektiiviin ei sisälly ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan t alakohtaa vastaavaa rikoksen määritelmää. Näiltä osin on siten kyse uudesta kriminalisointivelvoitteesta.

Direktiivin 3 artiklan 4 kohta edellyttää, että s ja t alakohtien mukaisten tekojen kohdalla myös törkeästä huolimattomuudesta tehty teko säädetään rangaistavaksi. Direktiivin 4 artiklan 2 kohta puolestaan edellyttää, että tahallisen rikoksen yritys on rangaistava.

Direktiivin 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan mukaisesti 3 artiklan 2 kohdan s ja t alakohtien mukaisten tahallisen rikoksen enimmäisrangaistuksen on oltava vähintään viisi vuotta vankeutta.

Direktiivin 3 artiklan s ja t alakohtien osalta on huomioitava direktiivin johdanto-osan kappale 16, jonka mukaan, jos direktiivissä määritellyt rikokset liittyvät esimerkiksi sellaiseen menettelyyn kuin markkinoilla saataville asettaminen tai markkinoille saattaminen, myynti, myytäväksi tarjoaminen tai kauppa, tähän olisi sisällytettävä menettely, joka toteutetaan tieto- ja viestintäteknologioiden välityksellä.

otsoniasetus Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksessa (EU) 2024/590 otsonikerrosta heikentävistä aineista ja asetuksen (EY) N:o 1005/2009 kumoamisesta (jäljempänä) vahvistetaan asetuksen 1 artiklan mukaan säännöt, jotka koskevat otsonikerrosta heikentävien aineiden tuotantoa, tuontia, vientiä, markkinoille saattamista, varastointia ja myöhempää toimittamista ja niiden käyttöä, talteenottoa, kierrätystä, regenerointia ja hävittämistä sekä näihin aineisiin liittyvien tietojen ilmoittamista ja sellaisten tuotteiden ja laitteiden tuontia, vientiä, markkinoille saattamista, myöhempää toimittamista ja käyttöä, jotka sisältävät otsonikerrosta heikentäviä aineita tai joiden toiminta perustuu näihin aineisiin.

vanha otsoniasetus Otsoniasetuksen I luku koskee yleisiä säännöksiä, II luku kieltoja, III luku kieltoja koskevia poikkeuksia, luku IV kauppaa, luku V päästöjen rajoittamista, luku VI raportointia, luku VII täytäntöönpanon valvontaa ja VIII luku seuraamuksia, komiteamenettelyä ja säädösvallan siirtoa. Otsoniasetuksella on kumottu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EY) N:o 1005/2009 otsonikerrosta heikentävistä aineista (jäljempänä).

Otsoniasetukseen on tehty lähinnä teknisiä muutoksia verrattuna vanhaan otsoniasetukseen. Uutta sääntelyä sisältyy otsoniasetuksen 20 artiklaan otsonikerrosta heikentäviä aineita sisältävien eritesolumuovien talteenotosta ja käsittelystä sekä kiellosta hävittää haloneita.

Otsoniasetusta sovelletaan asetuksen 2 artiklan mukaan a) liitteissä I ja II lueteltuihin otsonikerrosta heikentäviin aineisiin ja niiden isomeereihin, sekä yksinään että seoksissa; ja b) tuotteisiin ja laitteisiin sekä niiden osiin, jotka sisältävät otsonikerrosta heikentäviä aineita tai joiden toiminta perustuu kyseisiin aineisiin. Eri liitteissä oleviin aineisiin kohdistuu erilaisia säännöksiä.

Otsoniasetuksen 3 artiklassa määritellään tuonti, vienti, markkinoille saattaminen ja käyttö. Määritelmät kattavat ympäristörikosdirektiivin s alakohtaan sisältyvät tekotavat tuotantoa ja vapauttamista lukuun ottamatta. Vapauttamisesta käytetään otsoniasetuksessa termiä päästäminen.

Uuden otsoniasetuksen perussääntely sisältyy asetuksen 4–5 artikloihin, jotka koskevat kieltoja. Asetuksen 4 artiklan 1–2 kohdissa kielletään liitteessä I lueteltujen otsonikerrosta heikentävien aineiden tuotanto, markkinoille saattaminen ja myöhempi toimittaminen toiselle henkilölle, asettaminen toisen henkilön saataville tai käyttö sekä tuonti ja vienti. Asetuksen 5 artiklan 1 kohdassa kielletään liitteessä I lueteltujen otsonikerrosta heikentävien aineiden sekä sellaisten tuotteiden ja laitteiden, jotka sisältävät otsonikerrosta heikentäviä aineita tai joiden toiminta perustuu näihin aineisiin, markkinoille saattaminen ja myöhempi toimittaminen toiselle henkilölle tai asettaminen toisen henkilön saataville unionissa maksua vastaan tai maksutta. Asetuksen 5 artiklan 2 kohdassa kielletään tuotteiden ja laitteiden, jotka sisältävät liitteessä I lueteltuja otsonikerrosta heikentäviä aineita tai joiden toiminta perustuu näihin aineisiin, tuonti ja vienti. Artiklan 2 kohdan kielto ei sovellu henkilökohtaisiin tavaroihin.

Asetuksen 6–14 artikloissa säädetään poikkeuksista edellä mainittuihin kieltoihin. Käytännössä kyse on uuden otsoniasetuksen liitteessä I lueteltujen aineiden sallituista käyttötarkoituksista. Asetuksen 13 ja 14 artiklassa säädetään tuontia ja vientiä koskevista poikkeuksista asetuksen 4 artiklan 2 kohdassa ja 5 artiklan 2 kohdassa säädettyihin kieltoihin. Asetuksen 4 artiklan 2 kohdassa ja 5 artiklan 2 kohdassa säädetyistä kielloista poikkeaminen tuonnin ja viennin osalta edellyttää asetuksen 13 ja 14 artikloiden mukaan komission myöntämää lupaa. Asetuksen 15 artiklassa säädetään 6–14 artikloissa tarkoitettuja poikkeuksia koskevista edellytyksistä.

Asetuksen 16–19 artiklat koskevat kaupankäyntiä. Asetuksen 16 artikla koskee lupajärjestelmää, ja 17 artiklassa säädetään kaupan valvonnasta. Asetuksen 18 artikla koskee laittoman kaupan valvontatoimenpiteitä. Asetuksen 19 artikla kieltää liitteessä I lueteltujen aineiden tuonnin ja viennin pöytäkirjan soveltamisalaan kuulumattomiin valtioihin. Pöytäkirjalla tarkoitetaan asetuksen 3 artiklan 3 kohdan mukaan otsonikerrosta heikentäviä aineita koskevaa Montrealin pöytäkirjaa. Montrealin pöytäkirja otsonikerrosta heikentävistä aineista (SopS 65–66/1988) on kansainvälinen sopimus, jolla suojellaan maapallon ilmakehän otsonikerrosta poistamalla vaiheittain käytöstä otsonikerrosta heikentävät kemikaalit.

Asetuksen 20 artikla koskee käytettyjen otsonikerrosta heikentävien aineiden talteenottoa ja hävittämistä ja 21 artikla otsonikerrosta heikentävien aineiden pääsyä ilmakehään ja vuototarkastuksia. Artiklan 1 kohdan mukaan otsonikerrosta heikentävien aineiden tahallinen päästäminen ilmakehään, myös silloin, kun ne sisältyvät tuotteisiin ja laitteisiin, on kielletty, jos päästäminen ei ole teknisesti välttämätöntä asetuksen mukaisesti sallittuja käyttötarkoituksia varten.

Otsoniasetuksen 22–24 artikloissa säädetään otsonikerrosta heikentävien aineiden luetteloista ja raportoinnista ja 25–26 artikloissa täytäntöönpanon valvonnasta. Otsoniasetuksen 29 artiklassa säädetään komissiolle toimivalta antaa delegoituja säädöksiä useista asetuksen alaan liittyvistä seikoista.

F-kaasuasetus Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksessa (EU) 2024/573 fluoratuista kasvihuonekaasuista, direktiivin (EU) 2019/1937 muuttamisesta ja asetuksen (EU) N:o 517/2014 kumoamisesta (jäljempänä) vahvistetaan säännöt, jotka koskevat fluorattujen kasvihuonekaasujen vuotojen estämistä, näiden kaasujen käyttöä, talteenottoa, kierrätystä, regenerointia ja hävittämistä sekä näihin toimiin liittyviä liitännäistoimenpiteitä, kuten pätevöintiä ja koulutusta, joihin kuuluu fluorattujen kasvihuonekaasujen ja vaihtoehtoisten, fluoraamattomien aineiden turvallinen käyttö (1 artiklan a kohta). Lisäksi asetuksessa asetetaan ehtoja fluorattujen kasvihuonekaasujen ja tiettyjen tuotteiden ja laitteiden, jotka sisältävät fluorattuja kasvihuonekaasuja tai joiden toiminta perustuu näihin kaasuihin, tuotannolle, tuonnille, viennille, markkinoille saattamiselle, toimittamiselle myöhemmin ja käytölle (1 artiklan b kohta); asetetaan ehtoja fluorattujen kasvihuonekaasujen tietyille käyttötarkoituksille (1 artiklan c kohta); vahvistetaan fluorihiilivetyjen markkinoille saattamista koskevat määrälliset rajoitukset (1 artiklan d kohta); sekä vahvistetaan raportointia koskevat säännöt (1 artiklan e kohta).

F-kaasuasetuksen I luku koskee yleisiä säännöksiä (artiklat 1–3); II luku vuotojen estämistä (artiklat 4–10); III luku rajoituksia ja käytön valvontaa (artiklat 11–13); IV luku tuotantoaikataulua ja markkinoille saatettujen fluorihiilivetyjen määrän vähentämistä (artiklat 14–21); V luku kauppaa (artiklat 22–25); VI luku päästötietojen raportointia ja keräämistä (artiklat 26–27); VII luku täytäntöönpanoa (artiklat 28–30); VIII luku seuraamuksia, kuulemisfoorumia, komiteamenettelyä ja säädösvallan siirtoa (artiklat 31–34); ja IX luku siirtymäsäännöksiä ja loppusäännöksiä (artiklat 35–38).

vanha F-kaasuasetus Uudella F-kaasuasetuksella on kumottu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) N:o 517/2014 fluoratuista kasvihuonekaasuista ja asetuksen (EY) N:o 842/2006 kumoamisesta (jäljempänä).

F-kaasuasetuksessa on vanhaan F-kaasuasetukseen verrattuna laajennettu esimerkiksi vuototarkastusten, käyttökieltojen, laite- ja tuotekohtaisten kieltojen ja pätevyysvaatimusten soveltamisalaa siten, että säännökset koskevat entistä laajempaa ainejoukkoa. Uusia ovat muiden muassa uuden asetuksen 22 artiklan mukainen vientikielto, tiettyjen F-kaasuja sisältävien eristesolumuovien talteenottoa ja käsittelyä koskevat 8 artiklan velvoitteet ja 10 artiklan mukainen pätevyyden uusimista koskevan velvoite.

F-kaasuasetusta sovelletaan asetuksen 2 artiklan mukaan a) liitteessä I, II ja III lueteltuihin fluorattuihin kasvihuonekaasuihin, sekä yksin että seoksissa; ja b) tuotteisiin ja laitteisiin sekä niiden osiin, jotka sisältävät fluorattuja kasvihuonekaasuja tai joiden toiminta perustuu kyseisiin kaasuihin.

F-kaasuasetuksen 3 artiklassa määritellään markkinoille saattaminen, tuonti, vienti ja käyttö. Artiklan määritelmät kattavat ympäristörikosdirektiivin tekotavat tuotantoa ja vapauttamista lukuun ottamatta. Vapauttamisesta käytetään F-kaasuasetuksessa termiä päästäminen.

F-kaasuasetuksen 4 artiklassa säädetään päästöjen ehkäisemisestä. Artiklan 1 kohdassa kielletään fluorattujen kasvihuonekaasujen tahallinen päästäminen ilmakehään, jos päästäminen ei ole teknisesti välttämätöntä aiottua käyttötarkoitusta varten. Lisäksi kyseisen säännöksen mukaan, jos tahallinen päästäminen on teknisesti välttämätöntä aiottua käyttötarkoitusta varten, fluorattuja kasvihuonekaasuja sisältävien laitteiden haltijoiden tai fluorattuja kasvihuonekaasuja käyttävien laitosten haltijoiden on toteutettava kaikki teknisesti ja taloudellisesti toteuttamiskelpoiset toimenpiteet ehkäistäkseen siinä määrin kuin se on mahdollista näiden kaasujen pääsyä ilmakehään, myös ottamalla vapautuvat kaasut talteen. Artiklaan sisältyy myös muita päästöjen ehkäisemistä koskevia velvoitteita.

Asetuksen 5 artiklassa säädetään vuototarkastuksista ja 6 artiklassa vuotojen havaitsemisjärjestelmistä. Asetuksen 7 artiklassa säädetään laitteiden haltijoiden kirjanpitovelvollisuudesta.

Asetuksen 8 artiklassa säädetään aineiden talteenotosta ja hävittämisestä. Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan t alakohta ei velvoita säätämään rangaistavaksi aineen taikka tuotteiden tai laitteiden hävittämistä F-kaasuasetuksen vastaisesti. F-kaasuasetuksen 3 artiklan 36 alakohdassa määritelty käyttö ei kata hävittämistä koskevia toimenpiteitä.

Asetuksen 9 artiklassa säädetään laajennetun tuottajavastuun järjestelmistä ja 10 artiklassa säädetään pätevöinnistä ja koulutuksesta. Artikla edellyttää henkilön asetuksessa säädetyn mukaista pätevyyttä tiettyjen fluorattuihin kasvihuonekaasuihin ja niiden vaihtoehtoihin liittyvien toimien suorittamista varten.

Asetuksen 11 artikla koskee markkinoille saattamista ja myyntiä koskevia rajoituksia. Asetuksen 12 artikla koskee merkintöjä sekä tuote- ja laitetietoja. Artikla sisältää merkintöihin liittyviä vaatimuksia markkinoille saatettaville tai saataville asetettaville laitteille tai tuotteille.

Asetuksen 13 artikla koskee käytön valvontaa. Artiklassa säädetään erinäisistä aineiden ja laitteiden käyttöä koskevista kielloista sekä niitä koskevista poikkeuksista. Asetuksen 14 artiklassa säädetään fluorihiilivetyjen tuotannosta. Artiklan 3 kohdassa säädetään komissiolle toimivalta jakaa täytäntöönpanosäädöksillä fluorihiilivetyjen tuotanto-oikeuksia tuottajille. Asetuksen 15 artikla koskee tuotanto-oikeuksien siirtämistä ja lupaa käyttää niitä teollisuuden järkeistämisessä.

Asetuksen 16 artiklassa säädetään markkinoille saatettujen fluorihiilivetyjen vähentämisestä. Artiklan 1 kohdan mukaan tuottajat ja tuojat, jotka saattavat markkinoille fluorihiilivetyjä, eivät saa ylittää kiintiöitä, jotka kullakin on käytettävissään markkinoille saattamisen hetkellä. Komissio jakaa kiintiöt kullekin tuottajalle ja tuojalle fluorihiilivetyjen markkinoille saattamista varten (17 artiklan 4 kohta).

Asetuksen 18 artikla koskee rekisteröintiä ja kiintiöiden saamista koskevia edellytyksiä ja 17 artikla viitearvojen määrittämistä ja kiintiöiden jakamista fluorihiilivetyjen markkinoille saattamista varten.

Asetuksen 19 artiklassa säädetään fluorihiilivedyillä valmiiksi täytetyistä tuotteista tai laitteista. Artiklan 1 kohdassa kielletään asetuksen liitteen 1 ryhmässä 1 luetelluilla aineilla valmiiksi täytettyjen jäädytys- ja ilmastointilaitteiden markkinoille saattaminen, elleivät kyseiset aineet, joilla tuotteet tai laitteen on valmiiksi täytetty, kuulu kiintiöjärjestelmän piiriin.

Asetuksen 20 artiklassa säädetään F-kaasuportaalista, joka on kiintiöjärjestelmän, tuonnin ja viennin lupamenettelyä koskevien vaatimusten ja fluorattuja kasvihuonekaasuja koskevien raportointivaatimusten hallinnointiin tarkoitettu sähköinen järjestelmä, jonka komissio perustaa. Yrityksellä tulee artiklan 4 kohdan mukaisesti olla voimassa oleva rekisteröinti portaaliin ennen kuin se suorittaa tiettyjä kohdassa mainittuja toimia, kuten F-kaasuja ja niitä sisältävien tuotteiden ja laitteiden tuontia ja vientiä. Asetuksen 21 artiklassa säädetään kiintiöiden siirtämisestä ja luvasta käyttää kiintiöitä tuoduissa laitteissa olevien fluorihiilivetyjen markkinoille saattamiseksi.

Asetuksen 22 artiklassa säädetään viennistä ja tuonnista. Fluorattujen kasvihuonekaasujen sekä sellaisten tuotteiden ja laitteiden, jotka sisältävät näitä kaasuja tai joiden toiminta perustuu näihin kaasuihin, tuonnin ja viennin edellytyksenä on artiklan 1 kohdan mukaan komission 20 artiklan 4 ja 5 kohdan perusteella myöntämän voimassa olevan luvan esittäminen tulliviranomaisille, paitsi jos on kyse väliaikaisesta varastoinnista. Artiklan 3 kohdassa kielletään eräiden lainkohdassa tarkemmin määriteltyjen liitteessä IV tarkoitettujen laitteiden vienti 12.3.2025 alkaen.

Asetuksen 23 artikla koskee kaupan valvontaa ja 24 artikla laittoman kaupan valvontatoimenpiteitä. Asetuksen 25 artikla koskee kauppaa pöytäkirjan (asetuksen 3 artiklan 3 kohdan mukainen Montrealin pöytäkirja) soveltamisalan kuulumattomien valtioiden tai alueellisen taloudellisen yhdentymisen järjestöjen tai alueiden kanssa. Artiklan 1 kohdassa kielletään fluorihiilivetyjen sekä sellaisten tuotteiden ja laitteiden, jotka sisältävät näitä kaasuja tai joiden toiminta perustuu näihin kaasuihin, tuonti ja vienti sellaisesta valtiosta tai sellaisen alueellisen yhdentymisen järjestön alueelta, joka ei ole sitoutunut noudattamaan näihin kaasuihin sovellettavia pöytäkirjan määräyksiä.

Asetuksen 26 ja 27 artiklat koskevat raportointia. Asetuksen 28–30 artiklan koskevat täytäntöönpanon valvontaa. Asetuksen 31 artiklassa säädetään seuraamuksista.

Asetuksen 35 artiklassa säädetään komissiolle toimivalta antaa delegoituja säädöksiä, joilla muutetaan liitteissä I, II ja III olevia kaasujen luetteloita, jos tieteellinen arviointilautakunta tai muu vastaavan tasoinen asiantuntijataho on todennut, että näillä kaasuilla on merkittävä vaikutus ilmastoon, ja jos näitä kaasuja viedään, tuodaan, tuotetaan tai saatetaan markkinoille merkittäviä määriä.

Rikoslaissa ja ympäristönsuojelulaissa on äskettäin säädetty rangaistavaksi eräät uuden otsoniasetuksen ja uuden F-kaasuasetuksen vastaiset teot (laki rikoslain 48 luvun 1 §:n muuttamisesta 179/2026, voimaan 1.4.2026; laki ympäristönsuojelulain 225 §:n muuttamisesta 178/2026, voimaan 1.4.2026). Tätä ennen samat säännökset kattoivat vanhan otsoniasetuksen ja vanhan F-kaasuasetuksen vastaisia tekoja.

Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdan h alakohdassa on säädetty rangaistavaksi aineen, valmisteen, seoksen, tuotteen tai esineen valmistaminen, luovuttaminen, kuljettaminen, käyttäminen, käsitteleminen tai säilyttäminen taikka laitteen käyttäminen vastoin otsonikerrosta heikentävistä aineista ja asetuksen (EY) N:o 1005/2009 kumoamisesta annettua Euroopan parlamentin ja neuvoston asetusta (EU) 2024/590 siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle. Saman pykälän 1 momentin 5 kohdan b alakohdassa säädetään rangaistavaksi aineen, valmisteen tai tuotteen tuominen maahan tai vieminen maasta edellä mainitun asetuksen vastaisesti siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle. Rangaistuksena ympäristön turmelemisesta tuomitaan sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta.

Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdan i alakohdassa säädetään rangaistavaksi aineen, valmisteen, seoksen, tuotteen tai esineen valmistaminen, luovuttaminen, kuljettaminen, käyttäminen, käsitteleminen tai säilyttäminen taikka laitteen käyttäminen vastoin fluoratuista kasvihuonekaasuista, direktiivin (EU) 2019/1937 muuttamisesta ja asetuksen (EU) N:o 517/2014 kumoamisesta annettua Euroopan parlamentin ja neuvoston asetusta (EU) 2024/573siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle. Saman pykälän 1 momentin 5 kohdan c alakohdassa säädetään rangaistavaksi aineen, valmisteen tai tuotteen tuominen maahan tai vieminen maasta edellä mainitun asetuksen vastaisesti siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle. Mainittuun lainkohtaan ei sisälly tunnusmerkkiä, joka koskisi asetuksessa edellytetyn luvan vastaisesti toimimista.

Rikoslain 48 luvun 2 §:ssä on törkeää ympäristön turmelemista koskeva rangaistussäännös. Rangaistus törkeästä ympäristön turmelemisesta on vankeutta vähintään neljä kuukautta ja enintään kuusi vuotta.

Rikoslain 48 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan, jos ympäristön turmeleminen, huomioon ottaen ympäristölle tai terveydelle aiheutetun vaaran tai vahingon vähäisyys taikka muut rikokseen liittyvät seikat, on kokonaisuutena arvostellen vähäinen, rikoksentekijä on tuomittava ympäristörikkomuksesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.

Mainitut rikoslain säännökset sisältävät ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan s ja t alakohtien mukaisiin määritelmiin sisältyvistä tekotavoista tuonnin, viennin, tuotannon (valmistuksen) sekä käytön. Rikoslain rangaistussäännöksissä ei ole säädetty rangaistavaksi asetusten vastaista aineen tai tuotteen markkinoille saattamista eikä päästämistä. Lisäksi rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohta kattaa aineen, mukaan lukien jätteen, käsittelyä ja säilyttämistä koskevat tekotavat, joiden rangaistavaksi säätämistä ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan s ja t alakohdat eivät edellytä.

Edellä mainituissa rikoslain säännöksissä edellytetään vähintään abstraktia vaaraa ympäristölle tai terveydelle. Ympäristörikosdirektiivi edellyttää, että asetusten vastaiset menettelyt ovat sellaisenaan rangaistavia. Esimerkiksi otsoni- ja F-kaasuasetusten vastaisen aineen tai tuotteen käytön, valmistuksen tai tuonnin ei voida katsoa olevan lähtökohtaisesti abstraktia vaaraa aiheuttavaa. Rikoslain sääntely ei näin ollen vastaa direktiivin velvoitteita.

Ympäristönsuojelulain 225 §:ssä on ympäristönsuojelulain rikkomista koskeva rangaistussäännös. Pykälän 1 momentin 10–12 ja 2 momentissa on säädetty rangaistavaksi monia otsoniasetuksen tai F-kaasuasetuksen vastaisia tekoja. Ympäristönsuojelulain rikkomisesta tuomitaan sakkoa.

Ympäristörikosdirektiivin 5 artiklan 2 kohdan d alakohta edellyttää, että s ja t alakohtien mukaisista teoista voidaan määrätä vähintään viiden vuoden enimmäisvankeusrangaistus. Lisäksi direktiivin 4 artiklan 2 kohta edellyttää, että s ja t alakohtien mukaisen teon yritys säädetään rangaistavaksi. Edelleen direktiivin 6 artikla edellyttää, että oikeushenkilöt voidaan saattaa vastuuseen mainituista teoista. Kriminalisoinnista olisi siten säädettävä rikoslaissa. Lainsäädäntöä olisi näin ollen muutettava.

3.3.2.2.1 Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan a alakohta, laiton aineen päästäminen ympäristöön

3.3.2.2.2 Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan b alakohta, laiton tuotteen markkinoille saattaminen

Olennainen Euroopan unionin oikeus ja sitä täytäntöönpaneva tai täydentävä kansallinen sääntely

Rikoslain rangaistussäännökset

3.3.2.2.3 Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan c alakohta, kemikaaleja sekä kemiallisia aineita ja yhdisteitä koskevien EU:n antamien asetusten vastaiset menettelyt

REACH-asetuksen vastaiset menettelyt (3 artiklan 2 kohdan c alakohdan i ja ii alakohdat)

Kasvinsuojeluaineasetuksen vastaiset menettelyt (3 artiklan 2 kohdan c alakohdan iii alakohta)

Biosidiasetuksen vastaiset menettelyt (3 artiklan 2 kohdan c alakohdan iv alakohta)

CLP-asetuksen vastaiset menettelyt (3 artiklan 2 kohdan c alakohdan v alakohta)

Pysyviä orgaanisia yhdisteitä koskevan asetuksen vastaiset menettelyt (3 artiklan 2 kohdan c alakohdan vi alakohta)

3.3.2.2.4 Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan d alakohta, elohopea-asetuksen vastaiset menettelyt

3.3.2.2.5 Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan e alakohta, ympäristövaikutusten arviointimenettelyä edellyttävän hankkeen toteuttaminen ilman lupaa

3.3.2.2.6 Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan f alakohta, laiton jätteiden keräys, kuljetus ja käsittely sekä näiden toimien valvonta ja loppusijoituspaikkojen jälkihoito

Aineelliseen lainsäädäntöön perustuva olennainen jätteiden käsittelyä, keräämistä ja kuljetusta sekä jätehuoltoa koskeva sääntely ja sitä koskevat rangaistussäännökset

Rikoslain rangaistussäännökset ja niiden arviointi

Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan ii alakohta (vaarallinen jäte) ja voimassa olevat kansalliset rangaistussäännökset

3.3.2.2.7 Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan g alakohta, laiton jätteiden siirto

3.3.2.2.8 Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan h alakohta, laiton alusten kierrätys

3.3.2.2.9 Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan i alakohta, laiton aineiden päästäminen aluksista

3.3.2.2.10 Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan j alakohta, laiton laitoksen käyttäminen ja sulkeminen

3.3.2.2.11 Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan k alakohta, laiton laitteiston rakentaminen, käyttäminen ja purkaminen

3.3.2.2.12 Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan l alakohta, radioaktiivisia aineita ja radioaktiivista materiaalia koskevat laittomat menettelyt

Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan l alakohdassa mainittu Euroopan unionin oikeus ja sitä täytäntöönpaneva kansallinen lainsäädäntö

Rikoslain olennaiset rangaistussäännökset

3.3.2.2.13 Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan m alakohta, laiton veden ottaminen

3.3.2.2.14 Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan n alakohta, suojeltujen lajien tappaminen ja muut tällaisiin lajeihin kohdistuvat laittomat menettelyt

Luontodirektiivin ja lintudirektiivin sääntely

Asiaa koskevat rikoslain ja luonnonsuojelulain rangaistussäännökset

3.3.2.2.15 Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan o alakohta, suojeltujen lajien laiton kauppa

CITES-asetuksen sääntely

Asiaa koskevat rikoslain ja luonnonsuojelulain rangaistussäännökset

3.3.2.2.16 Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan p alakohta, EU:n metsäkatoasetuksen vastaiset menettelyt

3.3.2.2.17 Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan q alakohta, suojelualueella olevan elinympäristön heikentäminen ja lajien häiritseminen

Suojelualueella olevan elinympäristön heikentäminen

Häiriön aiheuttaminen suojelualueella oleville, direktiivin 92/43/ETY liitteessä II olevassa a kohdassa luetelluille eläinlajeille mainitun direktiivin 6 artiklan 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla

3.3.2.2.18 Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan r alakohta, vieraslajiasetuksen vastaiset menettelyt

3.3.2.2.19 Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan s ja t alakohdat, otsonikerrosta heikentäviä aineita ja fluorattuja kasvihuonekaasuja koskevien asetusten vastaiset menettelyt

Otsonikerrosta heikentäviä aineita ja fluorattuja kasvihuonekaasuja koskeviin asetuksiin sisältyvä sääntely

Kansalliseen lainsäädäntöön sisältyvät rangaistussäännökset

3.3.2.3

Direktiivin 3 artiklan 3–8 kohdat

Direktiivin 3 artiklan 3 kohdassa on niin sanottua kvalifioitua rikosta koskeva kriminalisointivelvoite. Kohdan mukaisesti jäsenvaltioiden on varmistettava, että 3 artiklan 2 kohdassa lueteltuun menettelyyn liittyvät rikokset ovat kvalifioituja rikoksia, jos tällainen menettely aiheuttaa a) kooltaan tai ympäristöarvoltaan huomattavan ekosysteemin taikka suojelualueella olevan elinympäristön tuhoutumisen tai niihin kohdistuvaa laajalle levinnyttä ja huomattavaa vahinkoa, joka on joko peruuttamaton tai pitkäkestoinen, tai b) ilmaan, maaperään tai veden laatuun kohdistuvaa laajalle levinnyttä ja huomattavaa vahinkoa, joka on joko peruuttamaton tai pitkäkestoinen.

Artiklan velvoitetta taustoitetaan direktiivin johdanto-osan kappaleessa 21, jonka mukaan direktiivissä luetellut tahalliseen menettelyyn liittyvät rikokset voivat johtaa katastrofaalisiin seurauksiin, kuten laajalle levinneeseen pilaantumiseen, teollisuusonnettomuuksiin, joilla on vakavia vaikutuksia ympäristöön, tai laajamittaisiin metsäpaloihin. Jos tällaiset rikokset aiheuttavat kooltaan tai ympäristöarvoltaan huomattavan ekosysteemin tai suojelualueella olevan elinympäristön tuhoutumisen tai niihin kohdistuvaa laajalle levinnyttä ja huomattavaa vahinkoa, joka on joko peruuttamaton tai pitkäkestoinen, tai ne aiheuttavat ilmaan, maaperään tai veden laatuun kohdistuvaa laajalle levinnyttä ja huomattavaa vahinkoa, joka on joko peruuttamaton tai pitkäkestoinen, tällaisten rikosten, jotka johtavat tällaisiin katastrofaalisiin seurauksiin, olisi oltava kvalifioituja rikoksia ja niistä olisi näin ollen rangaistava ankarammilla seuraamuksilla kuin seuraamuksilla, joita sovelletaan, kun kyse on muista tässä direktiivissä määritetyistä rikoksista. Kyseiset kvalifioidut rikokset voivat johdanto-osan kappaleen mukaan kattaa menettelyn, joka on rinnastettavissa ”luonnontuhontaan”, joka sisältyy jo joidenkin jäsenvaltioiden oikeusjärjestelmiin ja josta parhaillaan keskustellaan kansainvälisillä foorumeilla.

Vuoden 2008 ympäristörikosdirektiiviin ei sisälly ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 3 kohtaa vastaavaa velvoitetta. Kyse on siten uudesta velvoitteesta.

Direktiivin 5 artiklan 2 kohdan b alakohta edellyttää, että kvalifioidusta rikoksesta voidaan määrätä vähintään kahdeksan vuoden enimmäisvankeusrangaistus.

Lisäksi jäsenvaltioiden tulee direktiivin 7 artiklan 4 kohdan mukaisesti varmistaa, että tällaisesta rikoksesta vastuussa oleville oikeushenkilöille voidaan määrätä ankarampia rikosoikeudellisia tai muita kuin rikosoikeudellisia seuraamuksia tai toimenpiteitä kuin 3 artiklan 2 kohdan soveltamisalaan kuuluviin rikoksiin sovellettavia rikosoikeudellisia tai muita kuin rikosoikeudellisia seuraamuksia tai toimenpiteitä. Mainittua velvoitetta tarkastellaan jäljempänä 7 artiklan tarkastelun yhteydessä.

Direktiivin 2 artiklan 2 kohdan b alakohdassa määritellään suojelualueella oleva elinympäristö. Käsitteellä tarkoitetaan direktiivissä lajin elinympäristöä, jonka osalta jokin alue on osoitettu direktiivin 2009/147/EY 4 artiklan 1 tai 2 kohdan nojalla erityiseksi suojelualueeksi, tai mitä tahansa luontotyyppiä tai lajin elinympäristöä, jonka osalta jokin esiintymispaikka on määritetty direktiivin 92/43/ETY 4 artiklan 4 kohdan mukaisesti erityiseksi suojelualueeksi tai jonka osalta jokin esiintymispaikka on lueteltu direktiivin 92/43/ETY 4 artiklan 2 kohdan mukaisesti yhteisön tärkeänä pitämäksi alueeksi. Suojelualueella olevan elinympäristön käsitteen tarkoittamia alueita voidaan katsoa riittävällä tavalla vastaavan kansallisesti luonnonsuojelulain (9/2023) 33 §:ssä tarkoitetut, Natura 2000 -verkostoon kuuluvat alueet.

Edellä mainittu johdanto-osan kappaleen teksti huomioiden kvalifioidulla rikoksella viitataan direktiivin mukaiseen tahalliseen rikokseen, joka aiheuttaa erityisen vakavan vahingon ja josta on voitava määrätä muita direktiivin mukaisia tekoja ankarampia seuraamuksia sekä luonnolliselle henkilölle että oikeushenkilölle. Kvalifioitua rikosta koskeva velvoite kattaa 3 artiklan 3 kohdan mukaan lähtökohtaisesti kaikki direktiivin 2 artiklan mukaiset rikokset.

Kvalifioitua rikosta koskevassa säännöksessä viitataan vahingon kohdistumiseen ekosysteemiin, suojelualueella olevaan elinympäristöön tai ilmaan, maaperään ja veden laatuun. Nämä ovat ympäristö- ja luontoarvoja, joita suojataan rikoslaissa erityisesti ympäristön turmelemista koskevissa säännöksissä (rikoslain 48:1 ja 48:2) ja luonnonsuojelurikosta koskevissa säännöksissä (rikoslain 48:5 ja 48:5 a).

Ympäristön turmelemista koskevan rikoslain 48 luvun 1 §:n tunnusmerkistöön kuuluu, että teko on omiaan aiheuttamaan esimerkiksi ympäristön pilaantumista tai muuta haitallista ympäristön muuttumista. Ympäristön käsite säännöksessä on laaja, ja se kattaa muun muassa ilmakehän, vedet, maaperän, kasvillisuuden ja eläimet (HE 94/1993 vp, s. 189). Kvalifioitua rikosta koskevassa ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 3 kohdassa mainittuihin ympäristön osatekijöihin kohdistuva vahinko kuuluu siten ympäristön turmelemista koskevan säännöksen alaan.

Luonnonsuojelurikoksena on rikoslain 48 luvun 5 §:n mukaisesti rangaistava muun muassa oikeudeton luonnonsuojelulaissa (9/2023) tai sen nojalla suojeltavaksi tai rauhoitetuksi säädetyn tai määrätyn taikka toimenpiderajoituksen alaisen tai toimenpidekieltoon määrätyn luonnonalueen hävittäminen tai turmeleminen. Suojelualueella olevan elinympäristön eli luonnonsuojelulain 33 §:ssä tarkoitetun Natura 2000 -verkostoon kuuluvan alueen tuhoaminen sellaisenaan voi siten olla rangaistavaa rikoslain 48:5:n mukaisena luonnonsuojelurikoksena tai 48:5 a:n mukaisena törkeänä luonnonsuojelurikoksena.

Luonnonsuojelurikosta koskevassa säännöksessä tekotapana olevalla turmelemisella tarkoitetaan menettelyä, joka ei ole niin täydellistä kuin hävittäminen. Turmelemisen vuoksi menetetään se arvo, jonka vuoksi suojelemiseen on ryhdytty. (HE 94/1993 vp, s. 196.) Myös laaja-alaisen ja huomattavan ja joko peruuttamattoman tai pitkäaikaisen vahingon aiheuttaminen suojelualueella olevalle elinympäristölle voi näin ollen olla nykyisin luonnonsuojelurikoksena rangaistavaa. Luonnonsuojelurikos ei kata kvalifioidun rikoksen määritelmään sisältyvää tunnusmerkkiä, jossa on kyse kooltaan tai ympäristöarvoltaan huomattavaan ekosysteemiin tai ilmaan, maaperään tai veden laatuun kohdistuvasta tuhosta tai vahingosta. Luonnonsuojelulain 131 §:n mukaan luonnonsuojelurikkomuksena rangaistavaa on tahallaan tai huolimattomuudesta oikeudettomasti heikentää merkittävästi Natura 2000 -verkostoon kuuluvan alueen suojelun perusteena olevia luonnonarvoja luonnonsuojelulain 34 §:ssä säädetyn vastaisesti. Luonnonsuojelulain 34 §:n mukaisesti Natura 2000 -verkostoon kuuluvan alueen suojelun perusteena olevia luonnonarvoja ei saa merkittävästi heikentää.

Rikoslain 48 luvun 2 §:n mukaisen törkeän ympäristön turmelemisen enimmäisrangaistus on kuusi vuotta ja 5 a §:n mukaisen törkeän luonnonsuojelurikoksen enimmäisrangaistus on neljä vuotta vankeutta. Sääntely ei täytä ympäristörikosdirektiivin 5 artiklan 2 kohdan b alakohdan enimmäisrangaistuksen vähimmäistasoa koskevaa velvoitetta.

Esimerkiksi siltä osin kuin olisi kyse suojelualueella olevaan elinympäristöön kohdistuvasta, 3 artiklan 3 kohdassa tarkoitetusta teosta, direktiivin edellyttämän kahdeksan vuoden enimmäisrangaistuksen vähimmäistasoa koskeva velvoite voitaisiin joiltakin osin katsoa täytetyksi soveltamalla esimerkiksi törkeää luonnonsuojelurikosta ja törkeää ympäristön turmelemista koskevia säännöksiä ja rikoslain 7 luvun säännöksiä yhteisestä rangaistuksesta sikäli kuin olisi perusteet soveltaa molempia säännöksiä. Kaikilta osin yhteistä rangaistusta koskevien säännösten soveltaminen ei kuitenkaan kattaisi direktiivin velvoitetta huomioiden myös ympäristörikosdirektiivin 5 artiklan 2 kohdan enimmäisrangaistusten vähimmäistasoa koskevat velvoitteet.

Kaikkia ympäristörikosdirektiivin kriminalisointivelvoitteita ei olisi myöskään mahdollista täyttää ympäristön turmelemista tai luonnonsuojelurikosta koskevilla säännöksillä, vaan velvoitteiden täyttäminen edellyttää myös rangaistussääntelyn täydentämistä uusilla rangaistussäännöksillä. Kuten edellä on tuotu esiin, myöskään yhteistä rangaistusta koskevien säännösten soveltamisella ei kaikilta osin olisi mahdollista täyttää direktiivin 3 artiklan 3 kohdan ja 5 artiklan 2 kohdan b alakohdan velvoitteita.

Lainsäädäntöä olisi edellä todetuista syistä muutettava.

Direktiivin 3 artiklan 4 kohta edellyttää, että 3 artiklan 2 kohdan a–d alakohdassa, f ja g alakohdassa, i–q alakohdassa, r alakohdan ii alakohdassa sekä s ja t alakohdassa lueteltu menettely on rikos, kun kyseinen menettely on laitonta ja se toteutetaan ainakin törkeästä huolimattomuudesta. Mainittu kohta edellyttää, että siinä mainittujen rikosten kohdalla rangaistavaksi säädetään tahallisten tekojen lisäksi törkeästä huolimattomuudesta tehdyt teot. Rikoslain 48 ja 48 a lukuihin sisältyvissä rangaistussäännöksissä on pääsääntöisesti säädetty rangaistavaksi tahallisten tekojen ohella törkeästä huolimattomuudesta tehdyt teot. Velvoitteen täytäntöönpanoa on tarkasteltu yksityiskohtaisemmin edellä kunkin direktiivin 3 artiklan 2 kohdan alakohdan tarkastelun yhteydessä. Myös vuoden 2008 ympäristörikosdirektiivin 3 artiklassa velvoitetaan säätämään artiklan mukainen menettely rikoksena rangaistavaksi, kun teko tehdään tahallaan tai ainakin törkeästä tuottamuksesta.

Uuden ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 5 kohdan mukaan 2 kohdassa lueteltuun menettelyyn liittyvien rikosten lisäksi jäsenvaltiot voivat ympäristön suojelemiseksi säätää kansallisen lainsäädäntönsä mukaisesti muistakin rikoksista. Mainitussa kohdassa tuodaan esiin ympäristörikosdirektiivin luonne vähimmäisharmonisointina, joka mahdollistaa ympäristön suojelun rikosoikeudellisin keinoin laajemmin kuin mitä direktiivi edellyttää.

Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 6–8 kohdissa säädetään seikoista, joita olisi otettava huomioon, kun arvioidaan tiettyjä tekijöitä tai seikkoja, jotka sisältyvät joidenkin direktiiviin sisältyvien rikosten määritelmiin. Artiklan 6 kohta koskee vahingon huomattavuuden arviointia, 7 kohta sen arviointia, onko menettely omiaan aiheuttamaan vahinkoa, ja 8 kohta sen arviointia, onko kyseessä merkityksetön tai muu kuin merkityksetön määrä.

Kyseisiä kohtia koskee lisäksi johdanto-osan kappale 25. Sen mukaan direktiivissä olisi säädettävä ohjeellisesta luettelosta seikoista, jotka toimivaltaisten viranomaisten olisi tapauksen mukaan otettava huomioon, kun ne arvioivat, ovatko ympäristörikosten määrittelyyn käytettävät laadulliset ja määrälliset kynnysarvot ylittyneet. Tällaisesta luettelosta säätämisellä olisi helpotettava johdanto-osan kappaleen mukaan direktiivin yhdenmukaista soveltamista ja tehostettava ympäristörikollisuuden torjuntaa sekä taattava oikeusvarmuus. Tällaiset arviointiseikat tai niiden soveltaminen eivät kuitenkaan saisi tehdä rikosten paljastamisesta ja tutkinnasta, niihin liittyvästä syytteeseenpanosta ja niistä tuomitsemisesta suhteettoman vaikeaa.

Vuoden 2008 ympäristörikosdirektiiviin ei sisälly uuden direktiivin 3 artiklan 6–8 kohtia vastaavaa velvoitetta.

Direktiivin 3 artiklan 6–8 kohdissa mainituista arvioinnissa huomioitavista tekijöistä olisi kohtien sanamuodon mukaan otettava huomioon vähintään yksi tekijä. Direktiivin 3 artiklan 6–8 kohdat on rajattu koskemaan niitä rikosten määritelmiä, joihin sisältyy arvioinnin kohteena oleva seikka.

Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 288 artiklassa säädetään direktiivien oikeusvaikutuksista. Säännöksen mukaan direktiivit velvoittavat saavutettavaan tulokseen nähden jokaista jäsenvaltiota, jolle se on osoitettu, mutta ne jättävät kansallisten viranomaisten valittavaksi muodon ja keinot. Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 6–8 kohdassa saavutettava tulos on, että vähintään yksi kohdissa mainituista seikoista tulee otetuksi rikosprosessissa huomioon arvioitaessa kohdissa mainittuja seikkoja.

Yleisesti 3 artiklan 6–8 kohdissa on kyse seikoista, joita jo sisältyy rikoslain rangaistussäännöksiin ja joita kansallisesti tavanomaisesti selitetään lainsäädännön esitöissä. Rikoslakiin sisältyy useita rangaistussäännöksiä, joiden tunnusmerkistöön kuuluu esimerkiksi vahingon tai rikoksella tavoitellun hyödyn huomattavuutta koskeva tunnusmerkki tai tunnusmerkki, joka koskee abstraktia vaarantamista (on omiaan -tunnusmerkki), ja jonka sisältöä selitetään tarkemmin näitä säännöksiä koskevissa esitöissä. Direktiivin 3 artiklan 6–8 kohdissa mainitut seikat ovat luonteeltaan sellaisia, joiden sisältö ja merkitys lisäksi käytännössä täsmentyvät oikeuskäytännössä. Vaikka lainsäädännön esityöt ja tuomioistuinten ratkaisukäytäntö eivät oikeudelliselta velvoittavuudeltaan vastaa lainsäädännössä säädettyä, ne ovat ratkaisutoiminnassa ja tulkinnassa vakiintuneesti käytettäviä oikeuslähteitä.

Mainittujen direktiivin kohtien sanamuodossa ei viitata siihen, että arvioinnissa huomioitavista tekijöistä olisi nimenomaisesti säädettävä lainsäädännössä. Voidaan siten katsoa, että riittävää on, että kohtien mukaiset asiat sisältyvät muutoin riittävän selvällä tavalla kansalliseen oikeusjärjestykseen.

Direktiivin 3 artiklan 6 kohdan mukaan arvioitaessa sitä, onko vahinko tai todennäköinen vahinko huomattava, huomioon tulisi ottaa yksi tai useampi seuraavista tekijöistä: a) vahingon kohteena olevan ympäristön perustila; b) onko kyseessä pitkäkestoinen, keskipitkän aikavälin vai lyhyen aikavälin vahinko; c) vahingon laajuus; d) onko vahinko korjattavissa. Kyseinen kohta koskee 3 artiklan 2 kohdan a–e alakohdassa, f alakohdan ii alakohdassa ja j–m ja r alakohdassa tarkoitettua menettelyä.

Direktiivin 3 artiklan 6 kohtaan, joka koskee vahingon tai todennäköisen vahingon huomattavuuden arviointia, sisältyvän velvoitteen täytäntöönpanon kannalta kansallisesti merkityksellisiä ovat rikoslain 48 lukuun sisältyvät rangaistussäännökset. Rikoslain 48 luvun 1 §:n mukainen ympäristön turmelemista koskeva säännös ei edellytä ympäristölle aiheutuvan vahingon huomattavuutta. Rangaistavuus edellyttää sen sijaan, että pykälän mukainen teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle. Vahingon huomattavuutta koskeva arviointi ei siten realisoidu perusmuotoisen ympäristön turmelemisen kohdalla.

Sinänsä vahingon huomattavuuden arvioinnissa voidaan ympäristön turmelemisen osalta kiinnittää huomiota rikoslain 48 luvun 2 §:ään törkeästä ympäristön turmelemisesta. Pykälän 1 momentin 1 kohdan mukaan, jos ympäristön turmelemisessa ympäristölle tai terveydelle aiheutettu vahinko tai tällaisen vahingon vaara on erityisen suuri ottaen huomioon aiheutetun tai uhkaavan vahingon pitkäaikaisuus, laaja ulottuvuus tai muut seikat, ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä ympäristön turmelemisesta vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään kuudeksi vuodeksi.

Rikoslain 48 luvun 2 §:ää koskevissa säännöskohtaisissa perusteluissa käsitellään mainittua kvalifiointiperustetta. Niissä tuodaan esiin seikkoja, jotka vaikuttavat esimerkiksi vahingon pitkäaikaisuutta ja ulottuvuuden laajuutta koskevassa arvioinnissa ja jotka otetaan säännöstä sovellettaessa huomioon. Esitöissä todetaan muun muassa myös, että muilla erityisen suurta vahinkoa tai tällaisen vahingon vaaraa aiheuttavilla teoilla tarkoitetaan säännöksessä sellaisia poikkeuksellisia tilanteita, joissa ympäristöä turmeleva toiminta jostakin erityisestä syystä, esimerkiksi vahingon korvaamattomuuden vuoksi, ansaitsee tavallista ankaramman arvioinnin. (HE 94/1993 vp s. 192–193.)

Ympäristörikosdirektiivin kriminalisointivelvoitteiden täyttämiseksi ehdotetaan säädettäväksi kolme uutta rangaistussäännöstä, joihin sisältyisi vahingon huomattavuutta koskeva tunnusmerkki (ehdotettavat uudet rikoslain 48 luvun 4 e § ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksesta, 4 g § vieraslajirikoksesta ja 5 b § ympäristön tuhoamisesta). Näihin säännöksiin ei sisältyisi ympäristölle aiheutuvan vahingon huomattavuuden määritelmää, vaan huomattavuuden arviointia käsiteltäisiin säännöskohtaisissa perusteluissa. Niissä tuotaisiin esiin seikkoja, joita sisältyy direktiivin 3 artiklan 6 kohdan alakohtiin.

Vahingon huomattavuuden arvioinnin kannalta merkityksellistä on edellä todetulla tavalla myös oikeuskäytännössä tehty arviointi. Joidenkin direktiivin 3 artiklan 6 kohdassa todettujen seikkojen merkitys vahingon huomattavuuden arvioinnissa käy ilmi esimerkiksi korkeimman oikeuden ratkaisusta KKO 2002:39, jossa oli kyse ympäristön turmelemisesta ja rangaistuksen mittaamisesta sekä pohjaveden vaarantamisesta ja poikkeuksellisen vaarallisesta menettelystä. Tapauksessa on kiinnitetty huomiota siinä kuvatun menettelyn tapahtumiseen pohjavesialueella ja siihen, että kymmenet taloudet ovat käyttäneet pohjavettä talousvetenään. Kyseiset seikat kytkeytyvät direktiivissä mainittuihin ympäristön perustilaa ja vahingon laajuutta koskeviin tekijöihin. Vaikka tapauksessa kyse oli ympäristön vaarantamisesta eikä konkreettisesta vahingosta, voidaan lähteä siitä, että samoilla tekijöillä olisi merkitystä myös arvioitaessa tapahtuneen vahingon huomattavuutta.

Tapauksessa KKO 2019:52 oli samoin kyse ympäristön turmelemisesta ja rangaistuksen määräämisestä sekä pohjaveden vaarantamisesta. Tapauksessa A:n syyksi luettiin menettely, jossa yhtiön toiminnassa oli myönnetyn ympäristöluvan vastaisesti sijoitettu yhtiön omistaman kierrätyskeskuksena toimivan alueen kenttärakenteeseen jätetäyttöä. A:n menettely oli katsottu tahalliseksi. Lisäksi yhtiön toiminnassa oli otettu yhtiön omistamalta soranottoalueelta maa-ainesta luvan mukaisen ottotason alapuolelta ja kaivuraja ylittäen sen ulkopuolelta sekä tuotu soranottoalueelle luvanvastaisesti sinne soveltumatonta maa-ainesta. Lisäksi luvallisen kaivualueen rajojen ja korkeustason merkitseminen lupaehtojen mukaisesti oli laiminlyöty ja sorakuopan yläreunassa oli ollut polttoaineiden jakelupiste, jolle ei ole ollut ympäristölupaa. A:n menettely oli tältä osin katsottu törkeän huolimattomaksi.

KKO:n mukaan A oli vastuussa siitä, että yhtiön toiminnassa oli muun ohella otettu I-luokan pohjavesialueella sijaitsevalta soranottoalueelta maa-ainesta lupamääräysten vastaisesti sekä läjitetty samalle alueelle jätemaata. Korkein oikeus katsoi ratkaisusta ilmenevillä perusteilla, ettei teolla ollut näytetty aiheutetun ympäristölle erityisen suurta vahingon vaaraa. A oli syyllistynyt ympäristön turmelemiseen.

Arvioinnissa oli korkeimman oikeuden mukaan merkitystä sillä, missä määrin haitallisia aineita olisi voinut liueta pohjaveteen. Korkein oikeus piti merkityksellisenä sitä, että läjitysalueen pienestä koosta huolimatta maa-aineksesta saattoi kulkeutua haitallisia aineita pohjaveteen ja sitä kautta mahdollisesti laajallekin alueelle. Merkitystä oli myös sillä, että samalla pohjavesialueella soranottoalueen kanssa sijaitsi vedenottamo, jolla oli keskeinen merkitys kunnan vesihuollossa, sekä pohjaveden virtaussuunnalla. Nämä seikat puolsivat korkeimman oikeuden mukaan sitä, että kysymys on ollut sillä tavoin merkittävästä ja laajassa käytössä olevasta pohjavesialueesta, että teolla olisi aiheutettu erityisen suuri vahingon vaara.

Lisäksi merkityksellisenä voidaan pitää korkeimman oikeuden ratkaisua KKO 2019:61. Siinä oli kyse öljypäästömaksusta. Tapauksessa Rajavartiolaitos oli määrännyt kauttakulussa olleen ulkomaisen aluksen omistajalle öljypäästömaksun öljyn päästökiellon rikkomisesta Suomen talousvyöhykkeellä. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, ettei öljypäästöstä ollut näytetty aiheutuneen merenkulun ympäristösuojelulain 3 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitettua huomattavaa vahinkoa tai sen vaaraa, ja öljypäästömaksun määräämistä koskeva päätös kumottiin.

Ratkaisun kohdassa 34 on nimenomaisesti käsitelty vahingon huomattavuuden arvioinnissa huomioitavia seikkoja. Korkeimman oikeuden mukaan riittävää ei ole pelkkä mahdollisuus vahingon aiheutumiseen, vaan säännöksessä edellytetään joko huomattavan vahingon tai ainakin sellaisen vaaran aiheutumista. Kun asiassa ei ole esitetty selvitystä toteutuneista, edellä mainittuihin oikeushyviin kohdistuneista konkreettisista vahingoista, arvioitavaksi tulee, kuinka huomattava vaara päästöstä on tapauksen olosuhteissa niille aiheutunut. Odotettavissa olleiden haitallisten vaikutusten arvioinnissa on päästön määrää ja siihen sisältyneiden haitallisten aineiden ominaisuuksia koskevan tiedon lisäksi merkitystä sillä, millaiseen ympäristöön päästö on päästetty ja miten siihen sisältyvien haitallisten aineiden on voitu ennakoida leviävän.

Direktiivin 3 artiklan 7 kohdan mukaan arvioitaessa, onko menettely omiaan aiheuttamaan vahinkoa ilman tai maaperän laadulle tai veden laadulle tai tilalle taikka ekosysteemille, eläimille tai kasveille, otetaan huomioon yksi tai useampi seuraavista tekijöistä: a) menettely liittyy johonkin toimintaan, joka katsotaan riskialttiiksi tai vaaralliseksi ympäristölle tai ihmisten terveydelle ja edellyttää lupaa, jota ei ole saatu tai noudatettu; b) missä määrin jokin 1 kohdan toisen alakohdan a ja b alakohdassa tarkoitetussa unionin oikeudessa tai kansallisessa lainsäädännössä tai asianomaista toimintaa varten annetussa luvassa asetettu sääntelyn mukainen kynnysarvo, arvo tai muu pakollinen parametri ylittyy; c) onko kyseinen materiaali tai aine luokiteltu vaaralliseksi tai muutoin määritelty ympäristölle tai ihmisten terveydelle haitalliseksi. Kyseinen kohta koskee 3 artiklan 2 kohdan a–e alakohdassa, f alakohdan ii alakohdassa ja i–m ja r alakohdassa tarkoitettua menettelyä.

Abstraktia vaaraa koskeva tunnusmerkki sisältyy useisiin rikoslain säännöksiin. Niissä ei määritellä tunnusmerkin täyttymisen kannalta relevantteja seikkoja. Asiaa käsitellään lähtökohtaisesti niiden säännösten esitöissä, joihin kyseinen tunnusmerkki sisältyy. Sitä, mitä on omiaan -tunnusmerkin mukaisella abstraktilla vaaralla tarkoitetaan suomalaisessa oikeusjärjestyksessä, voi pitää selvänä. Abstrakti vaara tarkoittaa, että teko on sellainen, että siitä etukäteisen eli tekohetken arvion mukaan tyypillisesti seuraa tietty seuraus.

Esimerkiksi rikoslain 48 luvun 1 §:n mukaista ympäristön turmelemista koskevan säännöksen esitöissä todetaan, että sanonnasta "on omiaan aiheuttamaan vaaraa" ilmenee, ettei suoranaista konkreettista vaaratilannetta, jossa vahinko on ollut jo lähellä tapahtua, tarvitsisi olla aiheutunut. Ilmaisulla viitataan menettelyn abstraktiseen vaarallisuuteen. Säännöksen soveltamisedellytyksiä selvitettäessä olisi harkittava, onko teko luonteeltaan sellainen, josta yleensä aiheutuu ympäristön pilaantumisen tai roskaantumisen vaaraa taikka vaaraa ihmisten terveydelle. On luonnollista, että tässä harkinnassa voi vaikutusta olla myös sillä, miten vakava olisi ollut mahdollisesti kysymykseen tuleva vahinko. Tunnusmerkistössä tarkoitetut teot saattavat usein olla sellaisia, että niiden vahinkovaikutukset ilmenisivät vasta hyvinkin pitkän ajan kuluttua, esimerkiksi kun maahan haudatut tynnyrit ruostuvat ja niissä ollut ongelmajäte pääsee ympäristöön. Säännöstä voitaisiin näissä tapauksissa soveltaa jo ennen konkreettisen vaaran ilmenemistä, jos teko on ollut omiaan aiheuttamaan vaaraa, esimerkiksi pohjaveden pilaantumisen riskin. (HE 94/1993 vp s. 189.)

Direktiivin 3 artiklan 7 kohdan osalta merkityksellinen on myös erityisesti edellä mainittu korkeimman oikeuden ratkaisu KKO 2019:52.

Direktiivin 3 artiklan 8 kohdan mukaan arvioitaessa, onko määrä merkityksetön vai muu kuin merkityksetön, otetaan huomioon tapauksen mukaan yksi tai useampi seuraavista tekijöistä: a) asianomaisten kohteiden lukumäärä; b) missä määrin jokin 1 kohdan toisen alakohdan a ja b alakohdassa tarkoitetussa unionin oikeudessa tai kansallisessa lainsäädännössä asetettu sääntelyn mukainen kynnysarvo, arvo tai muu pakollinen parametri ylittyy; c) kyseisen eläin- tai kasvilajin suojelutaso; d) ympäristön ennallistamisen kustannukset, jos nämä kustannukset on mahdollista arvioida.

Mainittua kohtaa täsmennetään johdanto-osan kappaleessa 22. Sen mukaan, kun menettely on direktiivin nojalla rikos ainoastaan, jos se koskee muuta kuin merkityksetöntä määrää, joka vastaa sääntelyn mukaisen kynnysarvon tai arvon tai muun pakollisen parametrin ylittymistä, arvioitaessa, onko kyseinen kynnysarvo, arvo tai muu parametri ylittynyt, olisi otettava huomioon muun muassa materiaalin tai aineen vaarallisuus ja myrkyllisyys, koska mitä vaarallisempi tai myrkyllisempi materiaali tai aine on, sitä nopeammin kyseinen kynnysarvo, arvo tai muu parametri saavutetaan ja koska – erityisen vaarallisten tai myrkyllisten aineiden tai materiaalien tapauksessa – hyvinkin pieni määrä voi aiheuttaa huomattavaa vahinkoa ympäristölle tai ihmisten terveydelle.

Direktiivin 3 artiklan 8 kohta koskee 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan i alakohdassa sekä g, n, o ja p alakohdissa tarkoitettua menettelyä. Tältä osin on huomioitava, että ko. alakohtien mukaiset rikokset koskevat keskenään varsin erilaisia tekoja. Asianomaisten kohteiden lukumäärä (a luettelokohta) lienee seikka, joka on merkityksellinen kaikkien mainittujen rikosten osalta, mutta esimerkiksi eläin- tai kasvilajin suojelutasolla (c luettelokohta) ei vaikuttaisi olevan merkitystä etenkään g alakohdan rikoksen kannalta ja yhteys myös p alakohdan mukaisen rikoksen määritelmään on epäselvä huomioiden se aineellinen lainsäädäntö, johon g ja p alakohdissa viitataan. Myöskään ympäristön ennallistamisen kustannuksia koskevan seikan mainitseminen ei sikäli vaikuta täysin johdonmukaiselta, että kyseisiin rikosten määritelmiin ei sisälly edellytystä siitä, että teko aiheuttaa tai on omiaan aiheuttamaan direktiivin mukaisen vahingollisen seurauksen.

Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan p alakohdan ja 3 artiklan 8 kohdan osalta olennainen on johdanto-osan kappale 20. Sen mukaan, arvioitaessa, onko jonkin Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksessa (EU) 2023/1115 tarkoitettuun metsäkatoon tai metsien tilan heikkenemiseen liittyvän asianomaisen hyödykkeen tai asianomaisen tuotteen määrä merkityksetön, jäsenvaltiot voisivat ottaa huomioon esimerkiksi asianomaisen hyödykkeen tai tuotteen määrän ilmaistuna nettopainona tai tarvittaessa tilavuutena taikka yksikköjen lukumääränä taikka sen, onko kyseessä olevan toiminnan mittakaava merkityksetön. Tällaisessa arvioinnissa jäsenvaltiot voisivat tapauksen mukaan ottaa huomioon myös tässä direktiivissä tiettyjen rikosten osalta luetellut muut seikat, mukaan lukien kyseisen lajin suojelutaso tai ympäristön ennallistamisen kustannukset.

Merkityksetöntä määrää koskevaa sääntelyä ei sellaisenaan ole rikoslaissa. Niiden rikosten kohdalla, joiden määritelmään tai joita koskevaan rangaistussäännökseen sisältyy esimerkiksi vähäistä määrää koskeva elementti, määrää koskevaa tunnusmerkkiä käsitellään lähtökohtaisesti lainsäädännön esitöissä. Direktiivin 3 artiklan 8 kohdan a alakohdassa mainittu asianomaisten kohteiden lukumäärä on joka tapauksessa seikka, joka tulee lähtökohtaisesti huomioitavaksi määrän arvioinnissa. Kun rangaistussäännöksessä viitataan esimerkiksi vähäiseen määrään, kyseiseen ilmaisuun sisältyy lähtökohta, jossa kohteiden lukumäärällä on arvioinnissa merkitystä.

Edellä esitetyn perusteella voidaan katsoa, että direktiivin 3 artiklan 6–8 kohtiin sisältyvät velvoitteet tulevat täytäntöönpannuiksi rikoslain edellä mainittujen säännösten, niitä koskevien esitöiden sekä korkeimman oikeuden ratkaisukäytännön mukaisesti. Näiden ohella 6–8 kohdissa mainittuja seikkoja käsitellään esityksessä niiltä osin kuin direktiivin velvoitteet edellyttävät lainsäädäntömuutoksia.

3.3.3

Direktiivin 4–5 artiklat

4 artikla.Yllytys, avunanto ja yritys.Direktiivin 4 artiklan 1 kohta velvoittaa säätämään rangaistavaksi 3 artiklan 2 ja 3 kohdan mukaisten rikosten yllytyksen ja avunannon. Artiklan 2 kohtaan sisältyy velvoite varmistaa, että yrityksestä tehdä 3 artiklan 2 kohdan a–d, f, g, i–m, o, p, r, s ja t alakohdan soveltamisalaan kuuluva rikos voidaan rangaista rikoksena.

Artiklaa koskee johdanto-osan kappale 29. Sen mukaan myös yllytyksestä ja avunannosta rikokseen olisi voitava määrätä rangaistus. Yrityksen tehdä rikos, joka aiheuttaa tai on omiaan aiheuttamaan kuoleman tai vakavan vamman ihmiselle tai aiheuttaa tai on omiaan aiheuttamaan huomattavaa vahinkoa ympäristölle tai jonka muutoin katsotaan olevan erityisen haitallinen, olisi niin ikään oltava rikos, kun se on tehty tahallisesti. ’Yrityksen’ käsitettä tulkitaan kansallisen oikeuden mukaisesti.

Vuoden 2008 ympäristörikosdirektiiviin sisältyy yllytyksen ja avunannon kriminalisointia koskeva velvoite mutta ei yrityksen rangaistavuutta koskevaa velvoitetta (4 artikla).

Yllytyksestä säädetään rikoslain 5 luvun 5 §:ssä ja avunannosta 6 §:ssä. Rikoslain 5 luvun 6 §:n nojalla avunannosta rangaistaan sitä, joka ennen rikosta tai sen aikana neuvoin, toimin tai muilla tavoin tahallaan auttaa toista tahallisen rikoksen tai sen rangaistavan yrityksen tekemisessä. Avunantovastuu edellyttää sitä, että pääteko on vähintäänkin edennyt rangaistavan yrityksen asteelle. Rangaistus avunannosta määrätään soveltaen lievennettyä rangaistusasteikkoa noudattaen mitä rikoslain 6 luvun 8 §:n 1 momentin 3 kohdassa sekä 2 ja 4 momentissa säädetään. Koska avunanto on jo rangaistavaa kaikkien tahallisten rikosten osalta, ei direktiivi edellytä tältä osin muutoksia lainsäädäntöön.

Rikoslain 5 luvun 5 §:n nojalla se, joka tahallaan taivuttaa toisen tahalliseen rikokseen tai sen rangaistavaan yritykseen, tuomitaan yllytyksestä rikokseen kuten tekijä. Yllytyksestä rangaistavaan avunantoon rangaistaan 5 luvun 6 §:n nojalla avunantona. Koska yllytys on rangaistavaa kaikkien tahallisten rikosten osalta, ei direktiivi edellytä tältä osin lainsäädännön muuttamista.

Rikoslain 5 luvun 1 §:n nojalla rikoksen yrityksestä rangaistaan vain, jos yritys on tahallista rikosta koskevassa säännöksessä säädetty rangaistavaksi. Teko on edennyt rikoksen yritykseksi, kun tekijä on aloittanut rikoksen tekemisen ja saanut aikaan vaaran rikoksen täyttymisestä. Rikoksen yritys on kysymyksessä silloinkin, kun sellaista vaaraa ei aiheudu, jos vaaran syntymättä jääminen on johtunut vain satunnaisista syistä. Rangaistus yrityksestä määrätään soveltaen lievennettyä rangaistusasteikkoa noudattaen mitä rikoslain 6 luvun 8 §:n 1 momentin 2 kohdassa sekä 2 ja 4 momentissa säädetään.

Yrityksen rangaistavuudesta säädetään todetulla tavalla rikoslaissa erikseen niissä rangaistussäännöksissä, joiden mukaisen menettelyn yrityksen on katsottu olevan perusteltua säätää rangaistavaksi. Yritystä ei ole rikoslaissa säädetty rangaistavaksi kaikkien niiden tekojen kohdalla, joiden osalta direktiivi tätä edellyttää. Direktiivin 4 artiklan velvoite on huomioitu edellä 3 artiklan 2 kohtaan sisältyvien kriminalisointivelvoitteiden arviointia koskevassa jaksossa. Direktiivi edellyttää joiltakin osin lainsäädäntömuutoksia yrityksen rangaistavuuden osalta.

5 artikla.Luonnollisille henkilöille määrättävät seuraamukset.Direktiivin 5 artiklan 1 kohta velvoittaa jäsenvaltiot toteuttamaan tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että 3 ja 4 artiklassa tarkoitetuista rikoksista voidaan määrätä tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia rikosoikeudellisia seuraamuksia. Jaksossa 3.3.2.2 on käsitelty rikoslain säännöksiä, jotka osaltaan täyttävät direktiivin kriminalisointivelvoitteita. Yleisesti rikoslain säännöksissä säädetyt seuraamukset ovat rikosoikeudellisia ja direktiivin edellyttämällä tavalla tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia. Artiklan 1 kohta ei edellytä lainsäädännön muuttamista.

Vuoden 2008 ympäristörikosdirektiiviin sisältyy uuden direktiivin 5 artiklan 1 kohtaa vastaava velvoite. Vuoden 2008 direktiivissä ei säädetä muutoin luonnollisille henkilöille määrättävistä seuraamuksista. Uuden ympäristörikosdirektiivin 5 artiklan 2–3 kohtiin sisältyvä sääntely on siten uutta.

Direktiivin 5 artiklan 2 kohdassa säädetään direktiivin mukaisten rikosten enimmäisrangaistuksen vähimmäistasoa koskevista velvoitteista. Jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että

a) 3 artiklan 2 kohdan a–d, f, j, k, l ja r alakohdan soveltamisalaan kuuluvista rikoksista voidaan määrätä vankeusrangaistus, jonka enimmäiskesto on vähintään kymmenen vuotta, jos ne aiheuttavat ihmisen kuoleman;

b) 3 artiklan 3 kohdan soveltamisalaan kuuluvista rikoksista voidaan määrätä vankeusrangaistus, jonka enimmäiskesto on vähintään kahdeksan vuotta;

c) 3 artiklan 4 kohdan soveltamisalaan kuuluvista rikoksista, kun mainitussa kohdassa viitataan 3 artiklan 2 kohdan a–d, f, j, k ja l alakohtaan, voidaan määrätä vankeusrangaistus, jonka enimmäiskesto on vähintään viisi vuotta, jos ne aiheuttavat ihmisen kuoleman;

d) 3 artiklan 2 kohdan a–l, p, s ja t alakohdan soveltamisalaan kuuluvista rikoksista voidaan määrätä vankeusrangaistus, jonka enimmäiskesto on vähintään viisi vuotta;

e) 3 artiklan 2 kohdan m, n, o, q ja r alakohdan soveltamisalaan kuuluvista rikoksista voidaan määrätä vankeusrangaistus, jonka enimmäiskesto on vähintään kolme vuotta.

Mainittujen velvoitteiden täyttymistä ja täytäntöönpanoa on arvioitu edellä kutakin 3 artiklan 2 kohdan mukaista rikoksen määritelmää koskevien kriminalisointivelvoitteiden arvioinnin yhteydessä. Yleisesti voidaan todeta, että rikoslain säännösten voidaan katsoa täyttävän 5 artiklan 2 kohdan a ja c alakohtien velvoitteet. Sen sijaan 5 artiklan 2 kohdan b, d ja e alakohtien velvoitteet eivät kaikilta osin täyty nykyisten rangaistussäännösten mukaisesti.

Direktiivin 5 artiklan 3 kohdassa säädetään niin sanottuja lisäseuraamuksia tai -toimenpiteitä koskevasta velvoitteesta. Kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että luonnollisille henkilöille, jotka ovat tehneet 3 ja 4 artiklan soveltamisalaan kuuluvia rikoksia, voidaan määrätä rikosoikeudellisia tai muita kuin rikosoikeudellisia lisäseuraamuksia tai -toimenpiteitä, joihin voivat kuulua seuraavat:

a) velvoite

ennallistaa ympäristö tietyssä ajassa, jos vahinko on korjattavissa, tai

maksaa korvaus ympäristölle aiheutuneesta vahingosta, jos vahinko on peruuttamaton tai rikoksentekijällä ei ole valmiuksia toteuttaa tällaista ennallistamista;

b) sakot, jotka ovat oikeassa suhteessa menettelyn vakavuuteen sekä kyseisen luonnollisen henkilön yksilöllisiin, taloudellisiin ja muihin olosuhteisiin ja jotka tapauksen mukaan määritetään ottaen asianmukaisesti huomioon ympäristölle aiheutuneen vahingon vakavuus ja kesto sekä rikoksen tuottamat taloudelliset hyödyt;

c) julkisen rahoituksen epääminen, mukaan lukien kielto osallistua tarjouskilpailumenettelyihin sekä avustusten, käyttöoikeuksien ja toimilupien epääminen;

d) kielto toimia oikeushenkilössä saman tyyppisessä johtavassa asemassa kuin se, jota on käytetty rikoksen tekemiseen;

e) asiaankuuluvaan rikokseen johtaneen toiminnan harjoittamista koskevien lupien ja hyväksyntöjen peruuttaminen;

f) väliaikainen kielto asettua ehdolle julkiseen virkaan;

g) jos asiaan liittyy yleinen etu, tapauskohtaisen arvioinnin jälkeen sellaisen tuomioistuimen päätöksen julkaiseminen kokonaan tai osittain, joka koskee tehtyä rikosta sekä määrättyjä seuraamuksia tai toimenpiteitä ja johon voi sisältyä tuomittujen henkilöiden henkilötietoja vain asianmukaisesti perustelluissa poikkeustapauksissa.

Kyseinen artiklan kohta velvoittaa siihen, että jäsenvaltioiden lainsäädäntö mahdollistaa lisäseuraamusten tai -toimenpiteiden määräämisen direktiivin mukaisiin ympäristörikoksiin syyllistyneille tarvittaessa. Kohdassa listataan esimerkkejä tällaisista seuraamuksista tai toimenpiteistä, mutta lisäseuraamusten tai -toimenpiteiden tyypit ja määräämisen edellytykset jäävät jäsenvaltioiden määriteltäväksi. Artiklan velvoitteiden täyttämiseksi lisäseuraamukset tai -toimenpiteet voivat siten olla myös muunlaisia kuin kohdassa lueteltuja.

Suomen lainsäädäntöön sisältyy joitakin säännöksiä rikoksen johdosta määrättävistä muista seuraamuksista tai toimenpiteistä. Rikoslain 6 luvun 10 §:ssä säädetään ehdollisen vankeuden oheisseuraamuksista. Pykälän 1 momentin nojalla, jos ehdollista vankeutta on pidettävä riittämättömänä rangaistuksena rikoksesta, voidaan sen ohessa tuomita sakkoa, tai jos ehdollinen vankeus on kahdeksan kuukautta tai sitä pidempi, vähintään 14 ja enintään 120 tuntia yhdyskuntapalvelua. Pykälän 2 momentin nojalla rikoksen 21 vuotta täytettyään tehnyt voidaan eräin edellytyksin tuomita ehdollisen vankeuden tehosteeksi valvontaan yhden vuoden kolmen kuukauden ajaksi. Pykälän 3 momentin nojalla rikoksen alle 21-vuotiaana tehnyt voidaan tuomita ehdollisen vankeuden tehosteeksi valvontaan yhden vuoden kolmen kuukauden ajaksi, jos tätä on pidettävä perusteltuna tekijän sosiaalisen selviytymisen edistämiseksi tai uusien rikosten ehkäisemiseksi.

Liiketoimintakiellosta annetun lain (1059/1985) 3 §:n nojalla liiketoimintakieltoon voidaan määrätä silloin, kun henkilö on liiketoiminnassa muusta kuin maksukyvyttömyydestä johtuvasta syystä olennaisesti laiminlyönyt siihen liittyviä lakisääteisiä velvollisuuksia tai jos hän on liiketoiminnassa syyllistynyt rikolliseen menettelyyn, jota ei voida pitää vähäisenä, ja hänen toimintaansa on kokonaisuutena arvioiden pidettävä velkojien, sopimuskumppaneiden, julkisen talouden taikka terveen ja toimivan taloudellisen kilpailun kannalta vahingollisena. Liiketoimintakieltoon voidaan lain 2 §:n nojalla määrätä yksityinen elinkeinonharjoittaja, jolla on kirjanpitolaissa säädetty kirjanpitovelvollisuus, avoimen yhtiön yhtiömies, kommandiittiyhtiön vastuunalainen yhtiömies ja eurooppalaisen taloudellisen etuyhtymän henkilöjäsen sekä se, joka on yhteisön hallituksen jäsenenä tai toimitusjohtajana taikka muussa siihen rinnastettavassa asemassa, samoin kuin se, joka tosiasiallisesti johtaa yhteisön tai säätiön taikka ulkomaisen sivuliikkeen toimintaa taikka hoitaa sen hallintoa. Rangaistus liiketoimintakiellon rikkomisesta säädetään rikoslain 16 luvun 11 §:ssä.

Rikoslain 48 a luvun 6 §:ssä säädetään metsästyskiellosta. Pykälän 1 momentin mukaan törkeästä metsästysrikoksesta tuomittava on samalla määrättävä metsästyskieltoon vähintään kolmeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi. Tuomioistuin voi kuitenkin jättää kiellon määräämättä, jos siihen on erityisen painavia syitä. Metsästysrikoksesta tuomittava, joka on menettelyllään osoittanut ilmeistä piittaamattomuutta metsästystä koskevista säännöksistä, voidaan määrätä metsästyskieltoon vähintään yhdeksi ja enintään viideksi vuodeksi. Metsästyskieltoon määrättävä on samalla velvoitettava luovuttamaan metsästyskorttinsa riistanhoitoyhdistykselle. Metsästyskielto tuomitaan syyttäjän vaatimuksesta.

Metsästyskieltoon määrätty ei saa pykälän 2 momentin mukaan metsästyskiellon aikana metsästää eikä toimia metsästyslain 28 §:ssä tarkoitettuna metsästyksen johtajana. Metsästyskielto voidaan määrätä myös henkilölle, joka jätetään rangaistukseen tuomitsematta rikoslain 3 luvun 4 §:n 2 momentin tai 6 luvun 12 §:n 4 tai 5 kohdan nojalla. Kielto on pykälän 3 momentin mukaan voimassa muutoksenhausta huolimatta, kunnes asia on ratkaistu lainvoimaisesti.

Rikosuhrimaksusta annetun lain (669/2015) 2 §:n nojalla rikosuhrimaksun on velvollinen suorittamaan se, joka tuomitaan rangaistukseen rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on vankeutta. Lain nojalla maksuvelvoitteen edellytyksenä ei ole se, että rikoksella on asianomistaja. Rikosuhrimaksun ovat näin ollen velvollisia suorittamaan esimerkiksi rikoslain 48 ja 48 a luvun mukaiseen rikokseen syyllistyneet. Rikosuhrimaksun suuruus on rikosuhrimaksusta annetun lain 3 §:n 1 momentin mukaan 60 euroa, jos rangaistus tuomitaan yhdestä tai useammasta rikoksesta, joista vähintään yhdestä säädetty ankarin rangaistus on vankeutta enintään kuusi kuukautta. Pykälän 2 momentin mukaan rikosuhrimaksu on 120 euroa, jos rangaistus tuomitaan yhdestä tai useammasta rikoksesta, joista vähintään yhdestä säädetty ankarin rangaistus on vankeutta enemmän kuin kuusi kuukautta. Pykälän 3 momentin mukaan oikeushenkilölle määrättävä rikosuhrimaksu on 1200 euroa.

Rikoslain 2 luvun 14 a §:n mukaan joka tuomiotaan rangaistukseen maanpetos- tai valtiopetosrikoksesta taikka muusta rikoksesta vankeuteen vähintään kahdeksi vuodeksi, on tuomittava menettämään sotilasarvonsa, jollei sotilasarvon menettämistä huomioon ottaen rikoksen laatu, rikokseen johtaneet ja siitä ilmenevät seikat sekä sotilasarvon menettämisestä tekijälle aiheutuvat muut seuraukset ole pidettävä kohtuuttomana.

hankintalaki Julkisista hankinnoista ja käyttöoikeussopimuksista annetun lain (1397/2016; jäljempänä) 80 §:ssä säädetään pakollisista poissulkemisperusteista. Pykälässä säädetään perusteista, joilla hankintayksikön on suljettava ehdokas, tarjoaja tai alihankkija tarjouskilpailun ulkopuolelle. Hankintalaissa tarkoitettu hankintayksikkö on velvollinen noudattamaan hankintalain 80 §:n pakollisia poissulkemisperusteita kyseisen lain mukaisen EU-kynnysarvon ylittävissä hankinnoissa.

erityisalojen hankintalaki Hankintalain 80 §:n 2 momentin mukaan hankintayksikön on päätöksellään suljettava ehdokas tai tarjoaja tarjouskilpailun ulkopuolelle, jos hankintayksikön tiedossa on, että ehdokkaan tai tarjoajan hallinto-, johto- tai valvontaelimen jäsen tai edustus-, päätös- tai valvontavaltaa käyttävä henkilö on rikosrekisteristä ilmenevällä lainvoimaisella tuomiolla tuomittu eräistä säännöksessä luetelluista rikoksista. Näihin kuuluvat rikoslain 48 luvun 2 §:ssä tarkoitettu törkeä ympäristön turmeleminen ja 5 a §:ssä tarkoitettu törkeä luonnonsuojelurikos. Vastaavalla tavalla säädetään myös vesi- ja energiahuollon, liikenteen ja postipalvelujen alalla toimivien yksiköiden hankinnoista ja käyttöoikeussopimuksista annetun lain (1398/2016; jäljempänä) 84 §:n 2 momentissa.

Suomen lainsäädäntöön sisältyy edellä todetulla tavalla säännöksiä rikoksen johdosta määrättävistä muista seuraamuksista tai toimenpiteistä. Direktiivin 5 artiklan 3 kohdan velvoitteet täyttyvät siten näiden säännösten nojalla. Kohta ei näin ollen anna aihetta muuttaa lainsäädäntöä.

3.3.4

Direktiivin 6–7 artiklat

6 artikla.Oikeushenkilöiden vastuu.Ympäristörikosdirektiivin 6 artiklassa velvoitetaan ulottamaan oikeushenkilön vastuu direktiivissä tarkoitettuihin rikoksiin. Artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että oikeushenkilöt voidaan saattaa vastuuseen 3 ja 4 artiklassa tarkoitetuista rikoksista, jotka on kyseisten oikeushenkilöiden hyväksi tehnyt joko yksin tai asianomaisen oikeushenkilön toimielimen jäsenenä toimien henkilö, jonka johtava asema kyseisessä oikeushenkilössä perustuu johonkin seuraavista: a) valta edustaa oikeushenkilöä; b) valtuus tehdä päätöksiä oikeushenkilön puolesta; tai c) valtuus käyttää määräysvaltaa oikeushenkilössä.

Artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että oikeushenkilö voidaan saattaa vastuuseen, jos 1 kohdassa tarkoitettu henkilö on laiminlyönyt ohjaus- tai valvontatehtävänsä siten, että oikeushenkilön alaisuudessa toimiva henkilö on voinut tehdä jonkin 3 ja 4 artiklassa tarkoitetun rikoksen oikeushenkilön hyväksi.

Artiklan 3 kohdassa todetaan, että artiklan 1 ja 2 kohdan mukainen oikeushenkilöiden vastuu ei estä rikosoikeudellisten menettelyjen aloittamista sellaisia luonnollisia henkilöitä vastaan, jotka tekevät 3 ja 4 artiklassa tarkoitettuja rikoksia taikka yllyttävät niihin tai avustavat niissä.

Direktiivin johdanto-osan kappaleessa 33 lausutaan oikeushenkilön vastuun luonteesta. Kappaleen mukaan, jotta direktiivin tavoitteet saavutettaisiin, niiden jäsenvaltioiden, joiden lainsäädännössä säädetään oikeushenkilöiden rikosoikeudellisesta vastuusta, olisi varmistettava, että niiden lainsäädännössä säädetään direktiivissä vahvistettujen rikosoikeudellisten seuraamusten tehokkaista, varoittavista ja oikeasuhteisista tyypeistä ja tasoista. Suomessa oikeushenkilölle voidaan rikoslain 9 luvun mukaisesti tuomita nimenomaan rikosoikeudellinen seuraamus, jolloin 7 artiklan velvoitteiden täyttäminen säätämällä oikeushenkilön hallinnollisesta vastuusta ei Suomen osalta vaikuttaisi voivan tulla kysymykseen.

Oikeushenkilön rangaistusvastuusta säädetään rikoslain 9 luvussa. Luvun 1 §:n mukaan yhteisö, säätiö tai muu oikeushenkilö, jonka toiminnassa on tehty rikos, on syyttäjän vaatimuksesta tuomittava rikoksen johdosta yhteisösakkoon, jos se on tässä laissa säädetty rikoksen seuraamukseksi. Rikoslain 9 luvun 2 §:ssä säädetään rangaistusvastuun edellytyksistä. Pykälän 1 momentin mukaan oikeushenkilö tuomitaan yhteisösakkoon, jos sen lakisääteiseen toimielimeen tai muuhun johtoon kuuluva taikka oikeushenkilössä tosiasiallista päätösvaltaa käyttävä on ollut osallinen rikokseen tai sallinut rikoksen tekemisen taikka jos sen toiminnassa ei ole noudatettu vaadittavaa huolellisuutta ja varovaisuutta rikoksen ehkäisemiseksi. Pykälän 2 momentin mukaan yhteisösakkoon tuomitaan, vaikkei rikoksentekijää saada selville tai muusta syystä tuomita rangaistukseen. Yhteisösakkoon ei kuitenkaan tuomita sellaisen asianomistajarikoksen johdosta, jota asianomistaja ei ilmoita syytteeseen pantavaksi, ellei erittäin tärkeä yleinen etu vaadi syytteen nostamista.

Rikoksentekijän ja oikeushenkilön välisestä suhteesta säädetään rikoslain 9 luvun 3 §:ssä. Sen 1 momentin mukaan rikos katsotaan oikeushenkilön toiminnassa tehdyksi, jos sen tekijä on toiminut oikeushenkilön puolesta tai hyväksi ja hän kuuluu oikeushenkilön johtoon tai on virka- tai työsuhteessa oikeushenkilöön taikka on toiminut oikeushenkilön edustajalta saamansa toimeksiannon perusteella.

Direktiivin 6 artiklan 1 kohdassa tarkoitetusta samastamisvastuusta on säädetty edellä mainitulla tavalla 9 luvun 2 §:n 1 momentissa ja 3 §:n 1 momentissa. Direktiivin 6 artiklan 2 kohdassa säädetystä ohjaus- tai valvontavelvollisuuden laiminlyönnistä säädetään niin ikään rikoslain 9 luvun 2 §:n 1 momentissa ja 3 §:n 1 momentissa. Se, etteivät luonnollisen henkilön ja oikeushenkilön rikosoikeudellinen vastuu sulje toisiaan pois, ilmenee rikoslain 9 luvun 2 §:n 2 momentin ensimmäisestä virkkeestä, jonka mukaan yhteisösakkoon tuomitaan, vaikkei rikoksentekijää saada selville tai muusta syystä tuomita rangaistukseen.

Säännös vastaa aiemmissa Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 83 artiklan nojalla annetuissa säädöksissä määriteltyjä oikeushenkilön rangaistusvastuun perusteita koskevia velvoitteita, joiden on katsottu täyttyvän Suomen lainsäädännön nojalla (esimerkiksi HE 183/2022 vp s. 26, HE 202/2024 vp, s. 16). Myös vuoden 2008 ympäristörikosdirektiivin 6 artiklaan sisältyy asiallisesti vastaava velvoite. Näiden määräysten sisällön toimeenpanoon ei ole aiempien direktiivien täytäntöönpanon valvonnassa kiinnitetty huomiota.

Rikoslain 48 luvun 9 §:n mukaisesti luvussa mainittuihin rikoksiin sovelletaan, mitä oikeushenkilön rangaistusvastuusta säädetään. Rikoslain 48 a luvun 6 a §:n mukaan törkeään metsästysrikokseen sovelletaan, mitä oikeushenkilön rangaistusvastuusta säädetään. Siltä osin kuin ympäristörikosdirektiivin täytäntöönpano edellyttää uusien rangaistussäännösten säätämistä rikoslain 48 a lukuun, oikeushenkilön rangaistusvastuun soveltamista koskevaa sääntelyä olisi täydennettävä.

7 artikla.Oikeushenkilöille määrättävät seuraamukset.Direktiivin 7 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että 6 artiklan 1 tai 2 kohdan nojalla vastuussa olevalle oikeushenkilölle voidaan määrätä tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia rikosoikeudellisia tai muita kuin rikosoikeudellisia seuraamuksia tai toimenpiteitä.

Vuoden 2008 ympäristörikosdirektiiviin sisältyy pääosin uuden ympäristörikosdirektiivin 7 artiklan 1 kohtaa vastaava velvoite. Vuoden 2008 direktiiviin ei sisälly muita oikeushenkilöille määrättäviä seuraamuksia koskevia velvoitteita. Uuden ympäristörikosdirektiivin 7 artiklan 2–4 kohtiin sisältyvä sääntely on siten uutta.

Rikoslain 9 luvussa säädetään oikeushenkilön rangaistusvastuusta. Luvun 2 §:n mukaan oikeushenkilölle tuomitaan rangaistuksena yhteisösakko. Oikeushenkilölle, jonka toiminnassa on tehty rikos, on rikoslain 9 luvun 1 §:n mukaan tuomittava yhteisösakko, jos se on rikoslaissa säädetty rikoksen seuraamukseksi. Yhteisösakko tulee siten tuomittavaksi vain sellaisista rikoslaissa rangaistavaksi säädetyistä teoista, joihin oikeushenkilön rangaistusvastuu rikoslain mukaisesti soveltuu. Rikoslain 9 luvun säännökset täyttävät ympäristörikosdirektiivin velvoitteet direktiivin 7 artiklan 1 kohdan osalta sillä edellytyksellä, että oikeushenkilön rangaistusvastuun soveltumista koskevat säännökset kattavat direktiivin täytäntöönpanon johdosta ehdotettavat uudet rangaistussäännökset.

Artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että seuraamuksiin tai toimenpiteisiin 3 ja 4 artiklassa tarkoitetuista rikoksista 6 artiklan 1 tai 2 kohdan nojalla vastuussa oleville oikeushenkilöille kuuluu rikosoikeudellisia tai muita kuin rikosoikeudellisia sakkoja ja niihin voi kuulua muita rikosoikeudellisia tai muita kuin rikosoikeudellisia seuraamuksia tai toimenpiteitä, kuten a) velvoite i) ennallistaa ympäristö tietyssä ajassa, jos vahinko on korjattavissa, tai ii) maksaa korvaus ympäristölle aiheutuneesta vahingosta, jos vahinko on peruuttamaton tai rikoksentekijällä ei ole valmiuksia toteuttaa tällaista ennallistamista; b) oikeuden menettäminen julkisista varoista myönnettäviin etuuksiin tai tukiin; c) julkisen rahoituksen epääminen, mukaan lukien kielto osallistua tarjouskilpailumenettelyihin sekä avustusten, käyttöoikeuksien ja toimilupien epääminen; d) väliaikainen tai pysyvä kielto harjoittaa liiketoimintaa; e) asiaankuuluvaan rikokseen johtaneen toiminnan harjoittamista koskevien lupien ja hyväksyntöjen peruuttaminen; f) tuomioistuimen valvontaan asettaminen; g) tuomioistuimen päätös, jolla oikeushenkilö määrätään purettavaksi; h) rikoksen tekemiseen käytettyjen tilojen sulkeminen; i) velvoite ottaa käyttöön huolellisuusvelvoitejärjestelmiä ympäristönormien noudattamisen parantamiseksi; j) jos asiaan liittyy yleinen etu, sellaisen tuomioistuimen päätöksen julkaiseminen kokonaan tai osittain, joka koskee tehtyä rikosta sekä määrättyjä seuraamuksia tai toimenpiteitä, sanotun kuitenkaan rajoittamatta yksityisyyttä ja henkilötietojen suojaa koskevien sääntöjen soveltamista.

Direktiivin 7 artiklan 2 kohta edellyttää edellä todetulla tavalla, että oikeushenkilölle voidaan määrätä direktiivin 3 ja 4 artiklassa tarkoitetuista rikoksista sakkoja, jotka voivat olla rikosoikeudellisia tai muita kuin rikosoikeudellisia. Sen lisäksi 2 kohtaan sisältyy lista muista rikosoikeudellisista tai muista kuin rikosoikeudellisista seuraamuksista tai toimenpiteistä, joita voi kuulua oikeushenkilölle määrättäviin seuraamuksiin.

Valtaosa artiklan 2 kohdassa luetelluista seuraamuksista tai toimenpiteistä on ainakin rikosoikeudellisina seuraamuksina vieraita suomalaiselle oikeusjärjestelmälle. Direktiivi ei kuitenkaan velvoita ottamaan käyttöön muita 7 artiklan 2 kohdan mukaisia seuraamuksia kuin sakot. Hankintalain ja erityisalojen hankintalain sääntelyn ja siihen ehdotettavien muutosten osalta viitataan edellä 5 artiklan arvioinnin yhteydessä todettuun.

Suomessa muuna oikeushenkilölle määrättävänä seuraamuksena voidaan mainita rikosuhrimaksu, jonka on velvollinen suorittamaan myös oikeushenkilö, joka tuomitaan yhteisösakkoon (laki rikosuhrimaksusta, 2 §).

Kun artiklan sanamuodon ei voida katsoa velvoittavan jäsenvaltioita 7 artiklan 2 kohdassa luetelluista muista seuraamuksista tai toimenpiteistä säätämiseen, rikoslain 9 luvun yhteisösakkoa koskevien säännösten voi katsoa täyttävän 2 kohdan mukaisen seuraamuksen sisältöä koskevan velvoitteen.

pakoterikosdirektiivi

korruption torjuntaa koskeva direktiivi

Artiklan 3 kohdassa on säännökset oikeushenkilöille määrättävien sakkojen enimmäismäärän määrittelystä. Säännös poikkeaa useimmista aiemmista Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 83 artiklan nojalla annetuista direktiiveistä, joissa ei ole ollut velvoittavia säännöksiä oikeushenkilölle määrättävien sakkojen rahamäärien määrittelystä. Lähtökohdiltaan vastaavan kaltainen velvoite sisältyy tuoreeseen Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviin (EU) 2024/1226 unionin rajoittavien toimenpiteiden rikkomiseen liittyvien rikosten ja seuraamusten määrittelystä ja direktiivin (EU) 2018/1673 muuttamisesta (jäljempänä). Vastaavanlaista sääntelyä sisältyy myös äskettäin hyväksyttyyn Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviin (EU) 2026/1021 korruption torjunnasta sekä neuvoston puitepäätöksen 2003/568/YOS ja sellaisen lahjonnan torjumisesta, jossa on osallisina Euroopan yhteisöjen virkamiehiä tai Euroopan unionin jäsenvaltioiden virkamiehiä, tehdyn yleissopimuksen korvaamisesta sekä Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2017/1371 muuttamisesta (jäljempänä) sekä tiettyihin neuvoteltavana oleviin Euroopan unionin lainsäädäntöehdotuksiin, jotka koskevat ihmissalakuljetusta (COM(2023)755 lopullinen; U 1/2024 vp), lapsiin kohdistuvaa seksuaaliväkivaltaa ((COM(2024)60 lopullinen; U 14/2024 vp) ja ampuma-aseita (COM(2026) 102 final; U 24/2026 vp).

Direktiivin 7 artiklan 3 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että ainakin 6 artiklan 1 kohdan nojalla vastuussa oleville oikeushenkilöille voidaan määrätä 3 artiklan 2 kohdan soveltamisalaan kuuluvista rikoksista rikosoikeudellisia tai muita kuin rikosoikeudellisia sakkoja, joiden määrä on oikeassa suhteessa menettelyn vakavuuteen sekä kyseisen oikeushenkilön yksilöllisiin, taloudellisiin ja muihin olosuhteisiin. Jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että tällaisten sakkojen enimmäistaso on vähintään a) 3 artiklan 2 kohdan a–l, p, s ja t alakohdan soveltamisalaan kuuluvissa rikoksissa: i) 5 prosenttia oikeushenkilön maailmanlaajuisesta kokonaisliikevaihdosta joko tilikautta, jolloin rikos tehtiin, edeltäneellä tilikaudella tai tilikautta, jolloin sakon määräämispäätös tehtiin, edeltäneellä tilikaudella, tai ii) 40 000 000:aa euroa vastaava määrä; b) 3 artiklan 2 kohdan m, n, o, q ja r alakohdan soveltamisalaan kuuluvissa rikoksissa: i) 3 prosenttia oikeushenkilön maailmanlaajuisesta kokonaisliikevaihdosta joko tilikautta, jolloin rikos tehtiin, edeltäneellä tilikaudella tai tilikautta, jolloin sakon määräämispäätös tehtiin, edeltäneellä tilikaudella, tai ii) 24 000 000:aa euroa vastaava määrä. Artiklan 3 kohdassa on viittaus direktiivin 3 artiklan 2 kohtaan, jossa säädetään rangaistavaksi säädettävästä tahallisesta menettelystä. Artiklan 3 kohta ei siten koske törkeästä huolimattomuudesta tehtyjä tekoja, joista säädetään erikseen 3 artiklan 4 kohdassa.

Direktiivin johdanto-osan kappaleessa 33 todetaan, että direktiivissä säädettyjen, siinä määritellyistä rikoksista määrättävien sakkojen enimmäistasoja olisi sovellettava ainakin tällaisten rikosten vakavampiin muotoihin. Samassa johdantokappaleessa tuodaan esiin, että menettelyn vakavuus sekä kyseisten oikeushenkilöiden yksilölliset, taloudelliset ja muut olosuhteet olisi otettava huomioon sen varmistamiseksi, että määrättävä seuraamus on tehokas, varoittava ja oikeasuhteinen.

Direktiivin johdanto-osan kappaleen 33 mukaan jäsenvaltioiden olisi voitava vahvistaa sakkojen enimmäistasot joko prosenttiosuutena kyseisen oikeushenkilön maailmanlaajuisesta kokonaisliikevaihdosta tai kiinteinä määrinä. Kun jäsenvaltiot saattavat direktiivin osaksi kansallista lainsäädäntöään, niiden olisi johdanto-osan kappaleen mukaan päätettävä, kumpaa näistä kahdesta vaihtoehdosta ne käyttävät.

Jäsenvaltioiden valittavissa siis on, määritelläänkö enimmäissakot prosenttiosuutena oikeushenkilön liikevaihdosta vai vähintään säännöksessä mainittuina absoluuttisina enimmäismäärinä, mutta jompikumpi menetelmä on omaksuttava kansalliseen oikeusjärjestykseen.

Rikoslain 9 luvun 2 §:n mukaan oikeushenkilölle tuomitaan rangaistuksena yhteisösakko. Luvun 5 §:n mukaan yhteisösakko tuomitaan vähintään 850 ja enintään 850 000 euron suuruisena. Luvun 5 §:n 2 momentin mukaan, jos yhteisösakko on oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 10 §:ssä tarkoitetun tuomioesityksen kohteena, syyttäjä saa vaatia enintään kolme neljännestä siitä yhteisösakon euromäärästä, jonka syyttäjä olisi vaatinut ilman tuomioesitystä. Vastaavasti tuomioistuin saa tuomita oikeushenkilölle enintään kolme neljännestä siitä yhteisösakon euromäärästä, jonka tuomioistuin olisi tuominnut ilman tuomioesitystä.

Pakoterikosdirektiivin täytäntöönpanon johdosta on rikoslain 46 luvun 13 §:ssä säädetty erityissääntelyä pakoterikoksista tuomittavan yhteisösakon asteikosta. Pykälän 1 momentin mukaan säännöstelyrikokseen, törkeään säännöstelyrikokseen, pakoterikokseen, törkeään pakoterikokseen, tuottamukselliseen pakoterikokseen, salakuljetukseen, törkeään tulliselvitysrikokseen ja puolustustarvikkeiden maastavientirikokseen sovelletaan, mitä oikeushenkilön rangaistusvastuusta säädetään. Pykälän 2 momentin mukaan poiketen siitä, mitä 9 luvun 5 §:ssä säädetään, pakoterikoksen, törkeän pakoterikoksen ja tuottamuksellisen pakoterikoksen johdosta tuomittavan yhteisösakon ylin rahamäärä on viisi prosenttia oikeushenkilön liikevaihdosta, kuitenkin vähintään 850 000 ja enintään 40 miljoonaa euroa. Pykälän 3 momentin mukaan edellä 2 momentissa liikevaihdoksi katsotaan oikeushenkilön maailmanlaajuinen kokonaisliikevaihto tai sitä vastaava tuotto yhteisösakon tuomitsemista edeltäneen vuoden tilinpäätöksen mukaisesti. Jos tilinpäätöksestä ei ole saatavissa asianmukaista tietoa, liikevaihto tai tuotto voidaan arvioida muun saatavan selvityksen perusteella. Jos oikeushenkilöllä ei ole todettavissa liikevaihtoa tai sitä vastaavaa tuottoa, määritellään yhteisösakon ylin rahamäärä 9 luvun 5 §:n nojalla.

Pakoterikosdirektiivin täytäntöönpanon valmistelussa lähtökohdaksi otettiin, että oikeushenkilön rangaistusvastuun enimmäismäärää koskevaa rikoslain 9 luvun yleistä sääntelyä tarkistetaan EU-velvoitteet huomioon ottavalla tavalla ympäristörikosdirektiivin implementoinnin yhteydessä (HE 202/2024 vp, s. 37–38, LaVM 2/2025 vp, s. 4–5). Ympäristörikosdirektiivin toimeenpanoa valmistelleen työryhmän asettamispäätökseen otettiin maininta tästä tehtävästä, joka koski nimenomaisesti sen arvioimista, miten direktiiviin sisältyvät, oikeushenkilölle määrättävää sakkoa koskevat velvoitteet voitaisiin toteuttaa rikoslain 9 luvun sääntelyä muuttamalla, mukaan lukien yhteisösakon asteikon muuttaminen yleisesti liikevaihtoon perustuvaksi. Muita oikeushenkilön rangaistusvastuuta koskevia sääntelykysymyksiä kuin yhteisösakon enimmäismäärää ei osoitettu työryhmän arvioitavaksi.

Edellä mainittu nykyinen ympäristörikoksista tuomittavaa yhteisösakkoa koskeva rikoslain 9 luvun 5 §:n sääntely poikkeaa merkittävästi niistä kahdesta vaihtoehdosta, joilla oikeushenkilölle määrättävien sakkojen enimmäismäärä direktiivin 7 artiklan 3 kohdan mukaisesti on mahdollista määrätä. Laissa ei säädetä muunkaan tyyppisestä sakosta oikeushenkilöille direktiivissä tarkoitetuista rikoksista. Lainsäädäntöä olisi siten tältä osin muutettava.

Siinä missä 7 artiklan 1 ja 2 kohta koskevat sekä 6 artiklan 1 että 2 kohtaa, 7 artiklan 3 kohta eli säännös sakkojen enimmäismäärän vähimmäistasosta ja sen määrittämisessä sovellettavasta menetelmästä koskee vain 6 artiklan 1 kohtaa eli tilannetta, jossa rikoksen on oikeushenkilöiden hyväksi tehnyt joko yksin tai asianomaisen oikeushenkilön toimielimen jäsenenä toimien henkilö, jonka johtava asema kyseisessä oikeushenkilössä perustuu valtaan edustaa oikeushenkilöä tai valtuutukseen tehdä päätöksiä oikeushenkilön puolesta tai käyttää määräysvaltaa oikeushenkilössä. Rikoslain 9 luvun 2 §:n mukaisesti oikeushenkilö tuomitaan yhteisösakkoon, jos sen lakisääteiseen toimielimeen tai muuhun johtoon kuuluva taikka oikeushenkilössä tosiasiallista päätösvaltaa käyttävä on ollut osallinen rikokseen tai sallinut rikoksen tekemisen taikka jos sen toiminnassa ei ole noudatettu vaadittavaa huolellisuutta ja varovaisuutta rikoksen ehkäisemiseksi. Rikoslaissa oikeushenkilön rangaistusvastuu voi siten perustua joko niin sanottuun samastamiseen eli johdon osallisuuteen rikokseen tai organisaatiohuolimattomuuteen eli vaadittavan huolellisuuden ja varovaisuuden laiminlyöntiin rikoksentekijän ollessa työntekijäasemassa. Rikoslaissa rangaistuksen määräämisen tai mittaamisen kannalta oikeushenkilön rangaistusvastuun mainitulla vastuumuodolla ei ole merkitystä, vaan rikoslain säännökset kattavat sekä direktiivin 6 artiklan 1 kohdan että 2 kohdan mukaiset tilanteet. Voidaan näin ollen katsoa, että rikoslain sääntely vastaa tältä osin velvoitetta eikä lainsäädännön muutostarvetta näiltä osin ole.

Direktiivin 7 artiklan 3 kohdan velvoite rajoittuu rikoskohtaisesti siten, että se koskee 3 artiklan 2 kohdan soveltamisalaan kuuluvia rikoksia. Direktiivin 3 artiklan 2 kohdassa on kyse tahallisista rikoksista, ja velvollisuudesta säätää rangaistavaksi eräitä 2 kohdassa tarkoitettuja rikoksia myös törkeästä huolimattomuudesta säädetään 3 artiklan 4 kohdassa. Rikoslain 9 luvun mukainen yhteisövastuu koskee niitä rikoksia, joiden seuraamukseksi yhteisösakko on rikoslaissa säädetty, eikä 9 luvussa rajata vastuuta syyksiluettavuuden perusteella. Esimerkiksi kaikkiin rikoslain 48 luvun rikoksiin sovelletaan oikeushenkilön rangaistusvastuuta, ja kaikissa rikosvastuu voi perustua joko tahallisuuteen tai törkeään huolimattomuuteen (4 §:n mukaisessa tuottamuksellisessa ympäristön turmelemisessa myös huolimattomuuteen).

Yhteisösakon mittaamisperusteista säädetään rikoslain 9 luvun 6 §:ssä. Yhteisösakon rahamäärä vahvistetaan 6 §:n 1 momentin mukaan oikeushenkilön 2 §:ssä tarkoitetun laiminlyönnin laadun ja laajuuden tai johdon osuuden sekä oikeushenkilön taloudellisen aseman mukaan. Rikoslain 9 luvun 6 §:n 2 momentin mukaan laiminlyönnin ja johdon osuuden merkitystä arvioitaessa otetaan huomioon tehdyn rikoksen laji ja vakavuus, rikollisen toiminnan laajuus, tekijän asema oikeushenkilön toimielimissä, se, osoittaako oikeushenkilön velvollisuuksien rikkominen piittaamattomuutta lain säännöksistä tai viranomaisten määräyksistä, sekä muualla laissa säädetyt rangaistuksen mittaamisperusteet. Rikoslain 9 luvun 6 §:n 3 momentin mukaan taloudellista asemaa arvioitaessa otetaan huomioon oikeushenkilön koko, vakavaraisuus, toiminnan taloudellinen tulos sekä muut oikeushenkilön talouden arvioimiseen olennaisesti vaikuttavat seikat. Lainsäädännön voi näin ollen katsoa täyttävän 7 artiklan 2 kohdan edellytyksen oikeushenkilölle määrättävien sakkojen oikeasuhtaisuudesta. Mainittujen rikoslain säännösten johdosta täyttyy myös direktiivin edellytys siitä, että oikeushenkilöiden yksilölliset, taloudelliset ja muut olosuhteet otetaan huomioon sakkoa määrättäessä.

Artiklan 3 kohdassa todetaan lisäksi, että jäsenvaltiot voivat vahvistaa sääntöjä sellaisia tapauksia varten, joissa sakon määrää ei ole mahdollista määrittää käyttäen perusteena oikeushenkilön maailmanlaajuista kokonaisliikevaihtoa tilikautta, jolloin rikos tehtiin, edeltäneellä tilikaudella tai tilikautta, jolloin sakon määräämispäätös tehtiin, edeltäneellä tilikaudella. Johdanto-osan kappaleessa 34 täsmennetään mainittua säännöstä toteamalla, että tapauksissa, joissa sakon määrää ei ole mahdollista määrittää käyttäen perusteena oikeushenkilön maailmanlaajuista kokonaisliikevaihtoa rikoksen tekemistä edeltäneellä tilikaudella tai sakon määräämispäätöstä edeltäneellä tilikaudella, jäsenvaltioiden olisi voitava ottaa huomioon muita kriteerejä, kuten maailmanlaajuinen kokonaisliikevaihto muulla tilikaudella. Jos kyseisiin sääntöihin sisältyy sakkojen kiinteiden määrien vahvistaminen, ei pitäisi olla tarpeen, että kyseisten määrien enimmäistasot saavuttavat ne tasot, jotka vahvistetaan direktiivissä kiinteinä määrinä vahvistettua sakkojen enimmäistasoa koskevaksi vähimmäisvaatimukseksi.

Edelleen johdanto-osan kappaleen 35 mukaisesti, jos jäsenvaltiot valitsevat kiinteinä määrinä vahvistettavan sakkojen enimmäistason, tällaiset tasot olisi vahvistettava kansallisessa lainsäädännössä. Tällaisten sakkojen korkeimpia tasoja olisi johdanto-osan kappaleen mukaan sovellettava taloudellisesti vahvojen oikeushenkilöiden tekemien direktiivissä määriteltyjen rikosten vakavimpiin muotoihin. Jäsenvaltioiden olisi voitava määrittää näiden sakkojen korkeimpien tasojen laskentamenetelmä, mukaan lukien niitä koskevat erityisedellytykset. Johdanto-osan kappaleessa jäsenvaltioita kehotetaan tarkastelemaan säännöllisesti kiinteinä määrinä vahvistettuja sakkojen tasoja ottaen huomioon inflaatioasteet ja muut rahan arvon vaihtelut kansallisessa lainsäädännössään säädettyjä menettelyjä noudattaen. Jäsenvaltioiden, joiden rahayksikkö ei ole euro, olisi lisäksi säädettävä oman valuuttansa määräisistä sakkojen enimmäistasoista, jotka vastaavat direktiivissä määritettyjä euromääräisiä tasoja sen voimaantulopäivänä. Kyseisiä jäsenvaltioita kehotetaan myös tarkastelemaan säännöllisesti sakkojen tasoja myös suhteessa valuuttakurssin kehitykseen.

Direktiivin 7 artiklan 4 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että 3 artiklan 3 kohdan soveltamisalaan kuuluvista rikoksista (ns. kvalifioitu rikos) 6 artiklan nojalla vastuussa oleville oikeushenkilöille voidaan määrätä ankarampia rikosoikeudellisia tai muita kuin rikosoikeudellisia seuraamuksia tai toimenpiteitä kuin 3 artiklan 2 kohdan soveltamisalaan kuuluviin rikoksiin sovellettavia rikosoikeudellisia tai muita kuin rikosoikeudellisia seuraamuksia tai toimenpiteitä. Johdanto-osan kappaleessa 37 tarkennetaan 7 artiklan 4 kohdassa säädettyä toteamalla, että jäsenvaltioiden olisi kansallisen lainsäädäntönsä mukaisesti säädettävä direktiivissä vahvistettua sakkojen enimmäistasoa korkeammasta rikosoikeudellisten ja muiden kuin rikosoikeudellisten sakkojen tasosta tai säädettävä muutoin ankarammista seuraamuksista tai toimenpiteistä, mukaan lukien rikosoikeudelliset tai muut kuin rikosoikeudelliset seuraamukset tai toimenpiteet taikka niiden yhdistelmä.

Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 288 artiklan mukaan direktiivit velvoittavat saavutettavaan tulokseen nähden jokaista jäsenvaltiota, jolle se on osoitettu, mutta ne jättävät kansallisten viranomaisten valittavaksi muodon ja keinot. Direktiivin 7 artiklan 4 kohdan sanamuodon perusteella kvalifioidusta rikoksesta tulee voida määrätä ankarampia seuraamuksia kuin direktiivin mukaisista muista rikoksista, mikä on näiltä osin sääntelyllä saavutettava tulos. Ilmaisua voitaneen siten tulkita siten, että riittävää on, että tuomioistuin voi konkreettisessa tapauksessa määrätä kvalifioidusta rikoksesta ankaramman seuraamuksen kuin direktiivin mukaisista muista rikoksista.

Rikoslain 9 luvun 1 §:n mukaisesti oikeushenkilölle, jonka toiminnassa on tehty rikos, määrätään rangaistukseksi yhteisösakko. Rikoslain 6 luvun 3 §:ssä säädetään rangaistuksen määräämisen lähtökohdista. Pykälän 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Pykälän 2 momentin mukaan rangaistuksen mittaamisessa vaikuttavia perusteita ovat tämän luvun 4–8 §:ssä mainitut perusteet niiden ohella, joista muualla laissa säädetään.

Rikoslain 6 luvun 4 §:n rangaistuksen mittaamista koskevan yleisperiaatteen mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen.

Rikoksen vahingollisuuden ja vaarallisuuden arvioinnin tulee asiaa koskevien esitöiden mukaan tapahtua suhteessa annettuun rikoskuvaukseen. Kyse on aina nimenomaan tunnusmerkistön mukaisten seurausten arvottamisesta. Siinä lähtökohtana ovat säännöksen suojeluobjekti ja suojaamistavoite. Mikä hyvänsä vahingollisuus tai vaarallisuus ei kelpaa törkeysarvostelun perustaksi, vaan kyse täytyy olla juuri niistä vahingoista, jotka mainitaan tunnusmerkistössä ja joiden torjumiseksi tunnusmerkistö on säädetty. (HE 44/2002 vp, s. 187.)

Edellä todetulla tavalla rikoslain 9 luvun 6 §:ssä säädetään yhteisösakon mittaamisperusteista. Niitä on käsitelty asiaa koskevassa hallituksen esityksessä HE 95/1993 vp, minkä lisäksi korkein oikeus on antanut joitakin yhteisösakon mittaamisen kannalta merkityksellisiä ratkaisuja (ks. erityisesti KKO 2002:39, KKO 2009:1 ja KKO 2014:20).

Rikoslain 9 luvun säätämistä koskevan hallituksen esityksen mukaan periaatteellisena lähtökohtana 6 §:n mittaamisperusteiden soveltamisessa on, että laiminlyönnillä tai johdon osuudella ja oikeushenkilön taloudellisella asemalla olisi suunnilleen sama painoarvo yhteisösakon suuruutta määrättäessä. Täsmällisiä ohjeita siitä, mitä tämä yhtäläinen painotus yksittäistapauksissa merkitsisi, ei ole esityksessä voitu antaa, mutta siinä esitetään joitakin suuntaviivoja. Yhteisösakkoa ei periaatteen mukaan voitaisi yleensä määrätä asteikon ylemmästä puoliskosta, jos tuomittavana on taloudelliselta asemaltaan heikko oikeushenkilö, vaikka sen laiminlyönti tai johdon osuus rikokseen olisi miten vakava tahansa. Vastaavasti olisi rangaistus valittava asteikon alemmalta puolikkaalta myös silloin, kun oikeushenkilön menettely juuri ylittää rangaistusvastuun rajan, vaikka oikeushenkilön taloudellinen asema olisi poikkeuksellisenkin vahva. Taloudelliselta asemaltaan heikolle oikeushenkilölle vähäisestä laiminlyönnistä tuomittava yhteisösakko ei saisi juurikaan ylittää asteikon alarajaa. (HE 95/1993 vp, s. 39.)

Yhteisösakon rahamäärää vahvistettaessa otetaan asiaa koskevien esitöiden mukaan lähtökohdaksi oikeushenkilön velvollisuuksien rikkomisen laatu ja laajuus tai oikeushenkilön johdon osuus rikokseen. Johdon osuudella tarkoitetaan osallisuutta 2 §:n 1 momentissa käytetyssä merkityksessä, mutta myös sitä, että johto on sallinut rikoksen tekemisen. Laiminlyönnin ja johdon osuuden merkitystä arvioitaessa otetaan huomioon rikoksen laji ja vakavuus, rikollisen toiminnan laajuus, rikoksentekijän asema oikeushenkilön toimielimissä sekä se, osoittaako oikeushenkilön velvollisuuksien rikkominen piittaamattomuutta lain säännöksistä tai viranomaisten määräyksistä. Näiden ohella noudatetaan soveltuvin osin, mitä muualla laissa säädetään rangaistuksen mittaamisesta. Viimeksi mainitulla tarkoitetaan ennen kaikkea rikoslain 6 luvun säännöksistä ilmeneviä periaatteita. (HE 95/1993 vp, s. 39.)

Kun vastuu perustuu oikeushenkilön huolellisuus- ja varovaisuusvelvollisuuden rikkomiseen, yhteisösakon suuruutta määrättäessä on lähtökohdaksi esitöiden mukaan otettava se, mitä oikeushenkilön toiminnan yhteydessä tapahtunut rikos merkitsee oikeushenkilön velvollisuuksien rikkomisen seurauksena. Tehdyn rikoksen vakavuus ei siis osoita oikeushenkilön laiminlyönnin laatua ja laajuutta, vaikka silläkin voi olla merkitystä arvioitaessa laiminlyöntiä ja sen merkitystä. Sovellettaessa rikoslain 6 luvusta ilmeneviä periaatteita yhteisösakon suuruuden määräämiseen tulisi arvion tästä syystä kohdistua ensi sijassa oikeushenkilön omaan toimintaan eikä enää rikoksentekijän menettelyyn. Rikoksentekijän syyllisyys tulee arvioiduksi määrättäessä hänelle rikoksesta seuraavaa rangaistusta. (HE 95/1993 vp, s. 40.)

Hallituksen esityksen mukaan rikoksen laji yhteisörangaistuksen määräämisperusteena liittyy siihen, että lainsäädännössä osoitetaan rikoksen yleisluonteinen vakavuusaste liittämällä rikossäännökseen sitä ankarampi rangaistus mitä vakavammasta rikostyypistä on kysymys. Oikeushenkilön rangaistusvastuun perustuessa siihen, että sen laiminlyönti on tehnyt rikoksen mahdolliseksi tai ainakin olennaisesti helpottanut sen tekemistä, laiminlyöntiä voidaan usein pitää sitä vakavampana mitä ankarammin rangaistavan rikoksen tekemistä se on helpottanut. Yhteisösakkoa ankaroittavaan suuntaan voi vaikuttaa sekin, että rikos toteuttaa perusrikosta koskevan säännöksen sijasta törkeän rikostyypin tunnusmerkit. Esityksen perusteena on se, että oikeushenkilöiden on erityisesti pidettävä huolta, ettei niiden puolesta tai hyväksi tehdä törkeysasteeltaan vakavia rikoksia. Oikeushenkilön johdon ollessa rikokseen osallisena rikoksen merkitys mittaamisessa korostuu. Kun mikään rikoksesta erillinen velvollisuuksien laiminlyöminen ei tällaisessa tapauksessa ole oikeushenkilön rankaisemisen edellytyksenä, voi tehdyn rikoksen lajilla ja vakavuudella olla ratkaiseva merkitys oikeushenkilön menettelyn moitittavuutta arvioitaessa. (HE 95/1993 vp, s. 40.)

Kun kvalifioidulla rikoksella aiheutetaan sen suojaamalle oikeushyvälle eli ympäristölle (direktiivissä määritellyllä tavalla) arvokkaan kohteen tuhoutuminen tai laajalle levinnyt ja huomattava vahinko, joka on joko peruuttamaton tai pitkäkestoinen, voidaan pitää rikoslain 6 ja 9 luvun säännösten ja niitä koskevien esitöiden perusteella selvänä, että kvalifioidun rikoksen huomattava vahingollisuus vaikuttaa oikeushenkilölle määrättävää seuraamusta ankaroittavasti, kun verrataan muihin direktiivin mukaisiin rikoksiin, joilla ei ole aiheutettu mainitun kaltaista vahinkoa. Voidaan siten lähteä siitä, että ympäristörikosdirektiivin 7 artiklan 4 kohdan velvoite tulee täytetyksi rikoslain 6 ja 9 luvun säännösten ja niitä koskevien esitöiden mukaisesti.

Direktiivin 7 artiklan 4 kohdan kannalta merkityksellistä on myös 5 artiklan tarkastelun yhteydessä mainittu hankintalain ja erityisalojen hankintalain pakollisia poissulkemisperusteita koskeva sääntely. Esityksessä ehdotettavalla tavalla hankintalain 80 §:n 2 momentin ja erityisalojen hankintalain 84 §:n 2 momentin mukaiseksi pakolliseksi poissulkemisperusteeksi säädettäisiin se, että ehdokkaan tai tarjoajan hallinto-, johto- tai valvontaelimen jäsen tai edustus-, päätös- tai valvontavaltaa käyttävä henkilö on rikosrekisteristä ilmenevällä lainvoimaisella tuomiolla tuomittu rikoslain 48 luvun 5 b §:ssä tarkoitetusta ympäristön tuhoamisesta, josta säätämistä ehdotetaan direktiivin 3 artiklan 3 kohdan velvoitteiden täyttämiseksi. Hankintalakiin ja erityisalojen hankintalakiin ehdotettavan muutoksen johdosta ympäristön tuhoamisesta aiheutuisi tietyissä tilanteissa hankintalaissa ja erityisalojen hankintalaissa tarkoitettuna tarjoajana tai ehdokkaana toimivalle oikeushenkilölle seuraamus, jossa se suljettaisiin tarjouskilpailun ulkopuolelle. Vaikka edellä 5 artiklan tarkastelun yhteydessä todetulla sekä jäljempänä jaksoissa 4.1.3 ja 7.7 käsiteltävällä tavalla vastaava seuraamus aiheutuisi myös tarjoajalle tai ehdokkaalle, jonka hallinto-, johto- tai valvontaelimen jäsen tai edustus-, päätös- tai valvontavaltaa käyttävä henkilö on rikosrekisteristä ilmenevällä lainvoimaisella tuomiolla tuomittu tietyistä muistakin ympäristörikoksista, ympäristön tuhoamista koskevan tuomion lisäämisen pakolliseksi poissulkemisperusteeksi voidaan katsoa osaltaan toteuttavan ympäristörikosdirektiivin 7 artiklan 4 kohdan velvoitetta.

3.3.5

Direktiivin 8–9 artiklat

8 artikla.Raskauttavat asianhaarat.Direktiivin 8 artiklassa säädetään raskauttavista asianhaaroista. Artiklan mukaan siltä osin kuin seuraavat olosuhteet eivät kuulu 3 artiklassa tarkoitettujen rikosten tunnusmerkistötekijöihin, jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että 3 ja 4 artiklassa tarkoitettujen asianomaisten rikosten yhteydessä raskauttavana asianhaarana voidaan kansallisen lainsäädännön mukaisesti pitää yhtä tai useampaa seuraavista olosuhteista: a) rikos on aiheuttanut ekosysteemin tuhoutumisen tai aiheuttanut sille peruuttamatonta tai pitkäkestoista huomattavaa vahinkoa; b) rikos on tehty osana neuvoston puitepäätöksessä 2008/841/YOS tarkoitetun rikollisjärjestön toimintaa; c) rikokseen on liittynyt se, että rikoksentekijä on käyttänyt vääriä tai väärennettyjä asiakirjoja; d) rikoksen on tehnyt julkisen viran haltija tehtäviään suorittaessaan; e) rikoksentekijä on aiemmin tuomittu lainvoiman saaneella tuomiolla saman tyyppisistä rikoksista kuin 3 tai 4 artiklassa tarkoitetut rikokset; f) rikos on tuottanut tai sen on odotettu tuottavan merkittäviä taloudellisia hyötyjä, tai sen avulla on vältetty huomattavia kuluja, joko suoraan tai välillisesti, siltä osin kuin tällaiset hyödyt tai kulut voidaan määrittää; g) rikoksentekijä on tuhonnut todisteita tai pelotellut todistajia tai asianosaisia; h) rikos on tehty alueella, joka on osoitettu direktiivin 2009/147/EY 4 artiklan 1 tai 2 kohdan nojalla erityiseksi suojelualueeksi, tai alueella, joka on määritetty direktiivin 92/43/ETY 4 artiklan 4 kohdan nojalla erityiseksi suojelualueeksi, tai alueella, joka on luetteloitu yhteisön tärkeänä pitämäksi alueeksi direktiivin 92/43/ETY 4 artiklan 2 kohdan nojalla. Artiklan toisen kappaleen mukaan artiklan a alakohdassa tarkoitettua raskauttavaa asianhaaraa ei sovelleta 3 artiklan 3 kohdan soveltamisalaan kuuluviin rikoksiin.

Raskauttavia asianhaaroja koskevaa artiklaa selitetään johdanto-osan kappaleessa 40. Käytännössä määrättyjä seuraamustasoja olisi johdanto-osan kappaleen mukaan edelleen lähennettävä ja tällaisten tasojen vaikuttavuutta edistettävä ottamalla käyttöön yhteisiä raskauttavia asianhaaroja, jotka vastaavat tehdyn rikoksen vakavuutta. ”Raskauttavien asianhaarojen” käsitteen olisi ymmärrettävä tarkoittavan joko tosiseikkoja, joiden perusteella tuomari voi määrätä samasta rikoksesta ankarampia rangaistuksia kuin siitä tavallisesti määrättäisiin ilman tällaisia tosiseikkoja, tai mahdollisuutta käsitellä useita rikoksia kumulatiivisesti seuraamuksen tason nostamiseksi. Jäsenvaltioilla ei sen vuoksi ole velvollisuutta säätää erityisistä raskauttavista asianhaaroista silloin, kun kansallisessa lainsäädännössä jo säädetään erillisistä rikoksista, jotka saattaisivat johtaa ankarampiin seuraamuksiin.

Lisäksi johdanto-osan kappaleessa 41 todetaan, että jäsenvaltioiden olisi varmistettava, että vähintään yksi direktiivissä säädetyistä raskauttavista ja lieventävistä asianhaaroista säädetään mahdolliseksi raskauttavaksi tai lieventäväksi asianhaaraksi niiden oikeusjärjestelmässä sovellettavien sääntöjen mukaisesti. Lisäksi johdanto-osan kappaleessa tuodaan esiin, että joka tapauksessa olisi jatkossakin oltava tuomarin tai tuomioistuimen harkintavallassa päättää, kovennetaanko vai lievennetäänkö tuomiota, kunkin yksittäistapauksen erityisolosuhteet huomioon ottaen.

Vuoden 2008 ympäristörikosdirektiiviin ei sisälly raskauttavia asianhaaroja koskevaa velvoitetta.

Direktiivi edellyttää, että yhtä tai useampaa 8 artiklassa luetelluista seikoista voidaan pitää raskauttavana asianhaarana. Direktiivi ei siten velvoita siihen, että kaikkia artiklassa lueteltuja seikkoja voitaisiin pitää raskauttavina asianhaaroina. Velvoitteen täyttämiseksi on riittävää, että lainsäädäntöön sisältyy vähintään yksi artiklassa listatuista seikoista.

Johdanto-osan kappaleessa 40 todetusta seuraa, että 8 artiklassa luetelluista raskauttavista asianhaaroista ei olisi myöskään säädettävä nimenomaista koventamisperustetta. Riittävää velvoitteen täyttämiseksi olisi myös se, että kyseisessä artiklassa lueteltu raskauttava asianhaara olisi itsessään rangaistava teko ja että usean rangaistussäännöksen soveltaminen yhdessä johtaisi seuraamuksen tason nousuun. Säännöksen velvoitteen voidaan katsoa täyttyvän myös sillä, että jokin siinä mainittu seikka johtaa asiallisesti ankarampaan rangaistukseen esimerkiksi siitä syystä, että henkilö tuomitaan rikoksen törkeästä tekomuodosta.

Direktiivin 8 artiklan johdantolauseessa viitataan direktiivin 3 artiklaan, jossa on rikosten määritelmät, sekä 4 artiklaan, jossa säädetään yrityksestä, yllytyksestä ja avunannosta. 8 artiklassa mainittujen raskauttavien asianhaarojen – tai vähintään yhden niistä – tulisi siten olla käytettävissä myös 4 artiklan kattamissa tilanteissa.

Säännös vastaa perusluonteeltaan aikaisempia rikosoikeudellisissa direktiiveissä olevia raskauttavia seikkoja koskevia säännöksiä, joiden ei ole katsottu edellyttävän muutoksia lainsäädäntöön (esim. HE 183/2020 vp s. 24–26). Näin on arvioitu myös Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2024/1226 unionin rajoittavien toimenpiteiden rikkomiseen liittyvien rikosten ja seuraamusten määrittelystä ja direktiivin (EU) 2018/1673 muuttamisesta täytäntöönpanoa koskevassa hallituksen esityksessä (HE 202/2024 vp, s. 18). Pakoterikosdirektiivin vastaavaan artiklaan sisältyy useita samoja raskauttavia asianhaaroja kuin ympäristörikosdirektiiviin.

Direktiivin 8 artiklan a alakohdassa on kyse siitä, että rikos on aiheuttanut ekosysteemin tuhoutumisen tai aiheuttanut sille peruuttamatonta tai pitkäkestoista huomattavaa vahinkoa. Artiklassa todetaan, että kyseistä asianhaaraa ei sovelleta 3 artiklan 3 kohdan soveltamisalaan kuuluviin rikoksiin. Direktiivin 3 kohdan 3 kohdassa säädetään kvalifioidusta rikoksesta.

Ekosysteemi on määritelty direktiivin 2 artiklan 2 kohdan c alakohdassa. Sen mukaan ”ekosysteemillä” tarkoitetaan dynaamista kokonaisuutta, jossa kasvi-, eläin-, sieni- ja pieneliöyhteisöt ovat elottomassa ympäristössään toisiinsa vuorovaikutussuhteessa toiminnallisena yksikkönä ja joka kattaa luontotyypit, lajien elinympäristöt ja lajien kannat. Ekosysteemin käsitettä selitetään lisäksi johdanto-osan kappaleessa 13. Sen mukaan ekosysteemin olisi käsitettävä myös ekosysteemipalvelut, joiden kautta ekosysteemi myötävaikuttaa suoraan tai välillisesti ihmisten hyvinvointiin, ja ekosysteemitoiminnot, joilla tarkoitetaan luonnollisia prosesseja jossakin ekosysteemissä. Pienemmät yksiköt, kuten mehiläispesä, muurahaiskeko tai kanto, voivat olla osa ekosysteemiä, mutta niitä ei johdanto-osan kappaleen mukaan pitäisi katsoa itsessään ekosysteemiksi direktiiviä sovellettaessa.

Rikoslain 48 luvun 2 §:ssä säädetään törkeästä ympäristön turmelemisesta. Säännöksen 1 momentin 1 kohdan mukainen kvalifiointiperuste koskee tilannetta, jossa ympäristölle tai terveydelle aiheutettu vahinko tai tällaisen vahingon vaara on erityisen suuri ottaen huomioon aiheutetun tai uhkaavan vahingon pitkäaikaisuus, laaja ulottuvuus tai muut seikat. Se, että rikoksessa aiheutetaan ekosysteemin tuhoutuminen tai peruuttamatonta tai pitkäkestoista huomattavaa vahinkoa ekosysteemille, tarkoittaa monesti ympäristölle aiheutettua erityisen suurta vahinkoa. Tällaisessa tilanteessa soveltuisi siten törkeää ympäristön turmelemista koskeva säännös. Direktiivin 8 artiklan a alakohdan mukaisen seikan voisi edellä todetulla tavalla katsoa johtavan ankarampaan rangaistukseen törkeää ympäristön turmelemista koskevan säännöksen soveltuessa.

Rikoslain 48 luvun 5 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan, joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta oikeudettomasti hävittää tai turmelee luonnonsuojelulaissa (9/2023) tai sen nojalla suojeltavaksi tai rauhoitetuksi säädetyn tai määrätyn taikka toimenpiderajoituksen alaisen tai toimenpidekieltoon määrätyn luonnonalueen, eläimen, kasvin tai muun luontoon kuuluvan kohteen on tuomittava luonnonsuojelurikoksesta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. Rikoslain 48 luvun 5 a §:ssä on törkeää luonnonsuojelurikosta koskeva säännös, jonka 1 momentin 1 kohdan mukaisena kvalifiointiperusteena on se, että rikoksella aiheutetaan vakavaa vaaraa tai vahinkoa eliölajin, luonnonalueen tai muun luontoon kuuluvan kohteen säilymiselle ottaen huomioon rikoksen kohteena olevan eliölajin erityinen harvinaisuus tai uhanalaisuus taikka eliölajille, luonnonalueelle tai muulle luontoon kuuluvalle kohteelle aiheutetun vaaran tai vahingon pitkäaikaisuus tai laaja ulottuvuus.

Luonnonsuojelurikoksen tunnusmerkistö edellyttää, että luonnonalue, eläin, kasvi tai muu luontoon kuuluva kohde on luonnonsuojelulaissa tai sen nojalla säädetty tai määrätty suojeltavaksi tai rauhoitetuksi tai on toimenpiderajoituksen alaisena tai toimenpidekiellossa. Direktiivin 8 artiklan a alakohtaan ja 2 artiklan 2 kohdan c alakohdan ekosysteemin määritelmään ei sen sijaan sisälly edellytystä ekosysteemiä koskevista suojelu- tai rajoitustoimista, joten 8 artiklan a alakohdan voi katsoa koskevan mitä tahansa ekosysteemiä. Artiklan a alakohdan voi siten tältä osin katsoa olevan luonnonsuojelurikoksen tunnusmerkistöä laajempi.

Direktiivin 8 artiklan a alakohdan mukaisen seikan voisi siten edellä todetulla tavalla katsoa johtavan ankarampaan rangaistukseen erityisesti ympäristön turmelemisen tilanteissa rikoslain 48 luvun 2 §:n mukaisesti mutta ei kuitenkaan kaikissa direktiivin sisältämien kriminalisointivelvoitteiden tilanteissa. Suomen lainsäädäntö ei siten täysin vastaa kyseistä raskauttavaa asianhaaraa.

Artiklan b alakohdassa tarkoitetun järjestäytyneen rikollisuuden torjunnasta annetun neuvoston puitepäätöksen 2008/841/YOS 1 artiklan 1 alakohdan mukaan rikollisjärjestöllä tarkoitetaan rakenteeltaan jäsentynyttä yhteenliittymää, joka on ollut olemassa jonkin aikaa ja joka koostuu useammasta kuin kahdesta henkilöstä, jotka toimivat yhdessä tehdäkseen rikoksia, joista voi enimmillään seurata vähintään neljän vuoden pituinen tai sitä ankarampi vankeusrangaistus tai vapaudenriiston käsittävä turvaamistoimenpide, saadakseen niistä suoraan tai välillisesti taloudellista tai muuta aineellista hyötyä. Rikoslain 6 luvun 5 §:n 1 momentin mukaan rangaistuksen koventamisperuste on muun muassa rikoksen tekeminen osana järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaa. Pykälän 2 momentin mukaan järjestäytyneellä rikollisryhmällä tarkoitetaan vähintään kolmen henkilön muodostamaa tietyn ajan koossa pysyvää rakenteeltaan jäsentynyttä yhteenliittymää, joka toimii yhteistuumin tehdäkseen rikoksia, joista säädetty enimmäisrangaistus on vähintään neljä vuotta vankeutta, taikka 11 luvun 10 §:ssä tai 15 luvun 9 §:ssä tarkoitettuja rikoksia. Rikoslain säännökset vastaavat puitepäätöksen 2008/841/YOS velvoitteita (HE 263/2014 vp s. 4–5). Rikoslain 6 luvun 5 §:n mukainen järjestäytyneitä rikollisryhmiä koskeva koventamisperuste soveltuu kaikkiin rikoksiin ja siten myös ympäristörikosdirektiivin 3 ja 4 artiklassa tarkoitettuihin rikoksiin direktiivin edellyttämällä tavalla. Jo yksin kyseinen rikoslain säännös riittää näin ollen täyttämään direktiivin raskauttavia asianhaaroja koskevan 8 artiklan mukaisen velvoitteen.

Artiklan c alakohdassa tarkoitettu väärän tai väärennetyn asiakirjan käyttäminen voi tulla rangaistavaksi rikoslain 33 luvun 1–3 §:n nojalla väärennysrikoksena direktiivin mukaisen ympäristörikoksen lisäksi. Tämä voi johtaa ankarampaan rangaistukseen rikoslain yhteistä rangaistusta koskevan 7 luvun säännösten nojalla.

Artiklan d alakohdassa tarkoitettu rikoksen tekeminen julkisen viran haltijana tehtäviä suoritettaessa voi tulla erikseen rangaistavaksi rikoslain 40 luvun virkarikossäännösten nojalla. Myös d alakohdassa tarkoitetussa tilanteessa voisi siten tulla sovellettavaksi usea rangaistussäännös, mikä johtaisi rikoslain 7 luvun mukaisesti ankarampaan rangaistukseen.

Artiklan e alakohdassa tarkoitettu rikoksentekijän aiempi vastaava rikollisuus on rikoslain 6 luvun 5 §:n 1 momentin 5 kohdan nojalla rangaistuksen koventamisperuste, jos sen ja uuden rikoksen suhde rikosten samankaltaisuuden johdosta tai muuten osoittaa tekijässä ilmeistä piittaamattomuutta lain kielloista ja käskyistä.

Artiklan f alakohdassa todettu seikka, jonka mukaan rikos on tuottanut tai sen on odotettu tuottavan merkittäviä taloudellisia hyötyjä, tai sen avulla on vältetty huomattavia kuluja, joko suoraan tai välillisesti, siltä osin kuin tällaiset hyödyt tai kulut voidaan määrittää, voisi johtaa ankarampaan seuraamukseen esimerkiksi sen perusteella, että esimerkiksi törkeän ympäristön turmelemisen ja törkeän luonnonsuojelurikoksen ankaroittamisperusteisiin kuuluu huomattavan taloudellisen hyödyn tavoittelu. Kyseisten ankaroittamisperusteiden soveltamista ei direktiivin täytäntöönpanossa ehdoteta supistettavan. Voitaneen lähteä myös siitä, että siltä osin kuin säädetään uusia rangaistussäännöksiä törkeistä tekomuodoista, myös niihin on perusteltua lisätä ko. kvalifiointiperuste.

Artiklan g alakohdassa tarkoitettu todisteiden tuhoaminen tai todistajien tai asianosaisten pelottelu voisi tulla erikseen rangaistavaksi rikoslain 15 luvun 7–8 §:ssä säädetyn todistusaineiston vääristelemistä, 9 §:ssä säädetyn oikeudenkäytössä kuultavan uhkaamista tai 11 §:ssä säädetyn rikoksentekijän suojelemista koskevan säännöksen nojalla.

Artiklan h alakohdan mukainen raskauttava asianhaara on se, että rikos on tehty alueella, joka on osoitettu direktiivin 2009/147/EY 4 artiklan 1 tai 2 kohdan nojalla erityiseksi suojelualueeksi, tai alueella, joka on määritetty direktiivin 92/43/ETY 4 artiklan 4 kohdan nojalla erityiseksi suojelualueeksi, tai alueella, joka on luetteloitu yhteisön tärkeänä pitämäksi alueeksi direktiivin 92/43/ETY 4 artiklan 2 kohdan nojalla. Myös tämän ankaroittavan seikan kannalta voidaan viitata a alakohdan tavoin rikoslain 48 luvun 2 §:ään törkeästä ympäristön turmelemisesta ja sen vahingon tai vaaran erityistä suuruutta koskevaan kvalifiointiperusteeseen (1 kohta). Vaaran suuruutta koskevassa arvioinnissa muuna seikkana voitaneen huomioida se, että rikos on tehty 8 artiklan h alakohdassa mainitulla luontoarvoiltaan erityisellä tai erityisen herkällä alueella.

Joiltakin osin 8 artiklan h alakohdan mukainen seikka toteutuu myös rikoslain 48 luvun 5 a §:n törkeää luonnonsuojelurikosta koskevassa säännöksessä ja erityisesti sen 1 kohdan mukaisessa kvalifiointiperusteessa. Erityisesti mainittu kvalifiointiperuste on merkityksellinen 8 artiklan h alakohdan suhteen luontotyyppien suojelun kannalta.

Rikoslain 48 luvun 5 a §:n mainitun kvalifiointiperusteen ei kuitenkaan voi katsoa olevan asiallisesti 8 artiklan h alakohtaa vastaava, eikä se myöskään kata kaikkia direktiivin sisältämien kriminalisointivelvoitteiden kattamia tekoja.

Edellä todetun perusteella voidaan todeta, että rikoslaissa on useita säännöksiä, joiden nojalla tuomioistuin voi määrätä rangaistuksen ankarammaksi 8 artiklassa tarkoitettujen seikkojen perusteella. Direktiivin 8 artikla ei siten anna aihetta muuttaa lainsäädäntöä.

9 artikla.Lieventävät asianhaarat.Direktiivin 9 artiklassa säädetään lieventävistä asianhaaroista. Artiklan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että 3 ja 4 artiklassa tarkoitettujen asianomaisten rikosten yhteydessä lieventävänä asianhaarana voidaan kansallisen lainsäädännön mukaisesti pitää yhtä tai useampaa seuraavista olosuhteista: a) rikoksentekijä palauttaa ympäristön sen aiempaan tilaan, jos tällainen palauttaminen ei ole velvoite direktiivin 2004/35/EY nojalla, tai ryhtyy ennen rikostutkinnan aloittamista toimiin vahingon vaikutuksen ja laajuuden minimoimiseksi tai korjaa vahingon; b) rikoksentekijä antaa hallinto- tai oikeusviranomaisille tietoja, joita nämä eivät olisi voineet muutoin saada ja joiden avulla nämä voivat i) tunnistaa tai tuoda oikeuden eteen muut rikoksentekijät; ii) löytää todisteita.

Lieventävien asianhaarojen osalta direktiivin johdanto-osan kappaleessa 41 todetaan, että jäsenvaltioiden olisi varmistettava, että vähintään yksi direktiivissä säädetyistä raskauttavista ja lieventävistä asianhaaroista säädetään mahdolliseksi raskauttavaksi tai lieventäväksi asianhaaraksi niiden oikeusjärjestelmässä sovellettavien sääntöjen mukaisesti.

Vuoden 2008 ympäristörikosdirektiiviin ei sisälly lieventäviä asianhaaroja koskevaa velvoitetta.

Kuten 8 artiklassa tarkoitettujen raskauttavien seikkojen osalta, myös lieventäviä asianhaaroja koskevan 9 artiklan sanamuoto yhdessä johdanto-osan kappaleen tekstin kanssa merkitsee sitä, että kansallisesti on täytäntöönpantava vähintään yksi eli joko artiklan a tai b alakohdassa mainittu seikka.

Direktiivin 9 artiklan johdantolauseessa viitataan direktiivin 3 artiklaan, jossa on rikosten määritelmät, sekä 4 artiklaan, jossa säädetään yrityksestä, yllytyksestä ja avunannosta. Ainakin yhden 9 artiklassa mainitun seikan tulisi siten olla käytettävissä myös 4 artiklan kattamien rikosten kohdalla.

Rikoslakiin ei sisälly nimenomaisesti 9 artiklan a alakohdan sanamuotoa vastaavaa lieventämisperustetta. Rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan mukaisesti rangaistuksen lieventämisperuste on kuitenkin tekijän ja asianomistajan välillä saavutettu sovinto, tekijän muu pyrkimys estää tai poistaa rikoksensa vaikutuksia taikka hänen pyrkimyksensä edistää rikoksensa selvittämistä. Siinä, että rikoksentekijä palauttaa ympäristön sen aiempaan tilaan tai ryhtyy toimiin vahingon vaikutuksen ja laajuuden minimoimiseksi tai korjaa vahingon, voi katsoa olevan kyse rikoksen vaikutusten estämisestä tai poistamisesta.

Artiklan b alakohdan i alakohdan voidaan katsoa viittaavan niin sanottuun kruununtodistajajärjestelmään, jossa omaa rangaistusta voi saada lievennettyä sillä, että auttaa saattamaan muita henkilöitä rikosoikeudelliseen vastuuseen. Suomen oikeusjärjestelmään ei tällaista sääntelyä sisälly, eikä kansallinen lainsäädäntö siten täysin vastaa artiklan b alakohtaa. Tällaisen järjestelmän säätäminen merkitsisi oikeusjärjestelmän perustavanlaatuista ja periaatteellista muutosta, jonka vaikutukset olisivat huomattavasti laajemmat kuin mitä direktiivillä tavoitellaan. Tällaiseen muutokseen ryhtymistä olisi vältettävä vain yhtä rikoslajia koskevan direktiivin täytäntöönpanossa (LaVL 34/2022 vp, s. 6).

Artiklan b alakohdan ii alakohdan tavoitteita vastaavia säännöksiä sisältyy kansalliseen lainsäädäntöön. Tältäkin osin voidaan viitata edellä mainittuun rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohtaan. Lisäksi luvun 8 a §:n mukaan rangaistus määrätään noudattaen lievennettyä rangaistusasteikkoa, jos tekijä on myötävaikuttanut rikoksensa selvittämiseen syyteneuvotteluun liittyen siten kuin oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain (689/1997) 1 luvun 10 ja 10 a §:ssä ja 5 b luvussa sekä esitutkintalain (805/2011) 3 luvun 10 a §:ssä säädetään.

Rikoslain 6 luvun 6 §:n mukainen lieventämisperuste soveltuu kaikkiin rikoksiin ja siten myös ympäristörikosdirektiivin 3 ja 4 artiklassa tarkoitettuihin rikoksiin direktiivin edellyttämällä tavalla.

Edellä todetun perusteella voidaan lähteä siitä, että rikoslain säännökset täyttävät sen, mitä 9 artiklassa edellytetään, ja ettei artikla anna aihetta lainsäädännön muuttamiseen.

3.3.6

Direktiivin 10–13 artiklat

10 artikla.Varojen jäädyttäminen ja menetetyksi tuomitseminen.Ympäristörikosdirektiivin 10 artiklassa säädetään varojen jäädyttämisestä ja menetetyksi tuomitsemisesta. Vuoden 2008 ympäristörikosdirektiiviin ei sisälly varojen jäädyttämistä ja menetetyksi tuomitsemista koskevaa velvoitetta, eli kyse on uudesta velvoitteesta.

Direktiivin 10 artiklan 1 kappaleen mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet 3 ja 4 artiklassa tarkoitettujen rikosten rikoksentekovälineiden ja rikosten tuottaman hyödyn jäljittämisen, tunnistamisen, jäädyttämisen ja menetetyksi tuomitsemisen mahdollistamiseksi.

Artiklan 2 kappaleen mukaan jäsenvaltioiden, joita Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2014/42/EU sitoo, on toteutettava ensimmäisessä kappaleessa tarkoitetut toimenpiteet mainitun direktiivin mukaisesti.

Menettämisseuraamuksia käsitellään lisäksi johdanto-osan kappaleessa 49. Sen mukaan, jos rikoksentekijät ovat saaneet taloudellista hyötyä, tällainen hyöty olisi tuomittava menetetyksi. Jäsenvaltioiden olisi toteutettava tarvittavat toimenpiteet, joiden avulla rikoksen tuottamaa jäädytettyä ja menetetyksi tuomittua hyötyä ja rikoksentekovälineitä voidaan hallinnoida asianmukaisesti niiden luonne huomioon ottaen. Jäsenvaltioiden olisi johdanto-osan kappaleen mukaan harkittava sellaisten toimenpiteiden toteuttamista, joiden avulla menetetyksi tuomittua omaisuutta voidaan käyttää mahdollisuuksien mukaan ympäristön ennallistamisen tai aiheutetun vahingon korjaamisen rahoittamiseen taikka korvauksen suorittamiseen ympäristövahingosta kansallisen lainsäädännön mukaisesti.

Artiklan 2 kappaleessa on todettu, että jäsenvaltioiden, joita direktiivi rikoksentekovälineiden ja rikoshyödyn jäädyttämisestä ja menetetyksi tuomitsemisesta Euroopan unionissa (2014/42/EU) koskee, on toteutettava artiklan 1 kappaleessa mainitut rikosten rikoksentekovälineiden ja rikosten tuottaman hyödyn jäljittäminen, tunnistaminen, jäädyttäminen ja menetetyksi tuomitseminen kyseisen vuoden 2014 konfiskaatiodirektiivin mukaisesti. Jäljittämisestä ja tunnistamisesta säädetään direktiivissä nimenomaisesti vain tuomion jälkeisen vaiheen osalta (9 artikla), minkä lisäksi käsitteistä on yksittäisiä mainintoja direktiivin johdanto-osassa. Direktiivi korvataan vuonna 2024 annetulla direktiivillä (EU) 2024/1260 varojen takaisinhankinnasta ja menetetyksi tuomitsemisesta, jonka kansallisen täytäntöönpanon määräaika on 23.11.2026. Viimeksi mainitussa direktiivissä säädetään aikaisempaa perusteellisemmin myös jäljittämisestä ja tunnistamisesta, varsinkin tuomiota edeltävässä vaiheessa.

Jäljittämisestä ja tunnistamisesta säädetään muun ohella poliisilaissa (872/2011), esitutkintalaissa (805/2011) ja sakon täytäntöönpanosta annetussa laissa (672/2002), jäädyttämisestä pakkokeinolaissa ja menetetyksi tuomitsemisesta rikoslain 10 luvussa.

Kansalliset säännökset vuoden 2014 konfiskaatiodirektiivin 9 artiklassa tarkoitetusta tuomion jälkeisessä vaiheessa tapahtuvasta jäljittämisestä ja tunnistamisesta ovat sakon täytäntöönpanosta annetussa laissa, jonka 4 luvussa säädetään menettämisseuraamusten täytäntöönpanosta. Silloisen lain 38 §:n 1 momentin mukaan, kun omaisuuden valtiolle menetetyksi tuomitsemista koskeva ratkaisu on tullut täytäntöönpanokelpoiseksi, omaisuus on asianomaisen valtion viranomaisen määräyksen mukaisesti otettava valtion käyttöön, myytävä tai hävitettävä (täytäntöönpanotoimi). Menettämisseuraamuksen panee täytäntöön poliisi taikka Tulli tai Rajavartiolaitos (pykälän 3 momentti). Pykälän 2 momentin mukaan rahamääräisen menettämisseuraamuksen täytäntöönpanoon sovelletaan lain 2 luvun säännöksiä saatavan täytäntöönpanosta siltä osin kuin menetetyksi tuomittu rahamäärä ei ole poliisiviranomaisen hallussa ja lain 4 luvussa ei toisin säädetä. Siten esinekonfiskaation täytäntöönpanosta huolehtii edellä mainittu esitutkintaviranomainen ja arvokonfiskaation täytäntöönpanosta oikeusrekisterikeskus (HE 4/2016 vp, s. 21). Täytäntöönpanotoimet voivat sisältää myös määritelmässä tarkoitettua jäljittämistä ja tunnistamista. Sakon täytäntöönpanosta annetun lain säännöksiä ei vuoden 2014 konfiskaatiodirektiivin kansallisen täytäntöönpanon yhteydessä muutettu, vaan niiden katsottiin täyttävän direktiivin vaatimukset. Mainittuja säännöksiä on äskettäin muutettu muun ohella menettämisseuraamuksen täytäntöönpanoon toimivaltaisten viranomaisten osalta (ks. HE 26/2026 vp ja EV 80/2026 vp). Lain sisältö täyttää muutosten jälkeenkin vuoden 2014 direktiivin vaatimukset.

Vuoden 2014 konfiskaatiodirektiivi ei sisällä konkreettisia velvollisuuksia tuomiota edeltävästä jäljittämisestä ja tunnistamisesta. Tällaisia toimia voivat kansallisesti olla toimet rikosten ennalta estämiseksi, paljastamiseksi ja selvittämiseksi ennen esitutkinnan aloittamista, kun tavoitteena on määrittää rikoksentekovälineet, rikoshyöty tai rikollisesta toiminnasta mahdollisesti peräisin oleva omaisuus. Tällaisista toimista säädetään poliisilaissa, jonka 1 luvun 1 §:n mukaan poliisin tehtävänä on muun ohella rikosten ennalta estäminen, paljastaminen ja selvittäminen. Muiden esitutkintaviranomaisten osalta vastaavanlaisia säännöksiä on rikostorjunnasta Tullissa annetussa laissa (623/2015), rikostorjunnasta Rajavartiolaitoksesta annetussa laissa (108/2018) sekä sotilaskurinpidosta ja rikostorjunnasta Puolustusvoimissa annetussa laissa (89/2025).

Esitutkintavaiheessa jäljittämisestä ja tunnistamisesta säädetään esitutkintalain 1 luvun 2 §:n 1 momentissa, jonka mukaan esitutkinnassa selvitetään muun ohella rikoksella aiheutettu vahinko ja siitä saatu hyöty ja mahdollisuudet rikoksella saadun omaisuuden palauttamiseksi ja rikoksen johdosta tuomittavan menettämisseuraamuksen tai asianomistajalle tulevan vahingonkorvauksen täytäntöönpanemiseksi (1–2 kohta). Lisäksi esitutkintalain 3 luvun 5 §:n 2 momentissa säädetään esitutkinnan toimittamisesta alle 15-vuotiaan tekemän epäillyn rikollisen teon johdosta, jolloin muun ohella tarvittaessa selvitetään menettämisseuraamuksen edellytykset. Myös eräät pakkokeinolaissa viranomaisille annetut toimivaltuudet voivat tarkoittaa määritelmän mukaista jäljittämistä ja tunnistamista, kuten kotietsintä (8 luvun 2 §).

Edellä sanotun perusteella ympäristörikosdirektiivin 10 artiklan velvoitteet jäljittämisestä ja tunnistamisesta eivät edellytä kansallisen lainsäädännön muuttamista.

Menettämisseuraamuksista säädetään yleisesti rikoslain 10 luvussa, ja direktiivissä tarkoitettua jäädyttämistä vastaavat pakkokeinolain 6 luvun vakuustakavarikkoa ja 7 luvun takavarikoimista koskevat säännökset. Artiklan 2 kappaleessa viitatun konfiskaatiodirektiivin (2014/42/EU) edellyttämät lainsäädäntömuutokset tulivat voimaan syyskuun 2016 alussa (HE 4/2016 vp). Konfiskaatiodirektiivin täytäntöönpanon yhteydessä muutettiin rikoslain 10 lukua sekä vakuustakavarikkoa, takavarikoimista ja asiakirjan jäljentämistä koskevia pakkokeinolain 6 ja 7 lukuja (rikoslain 10 luvun muuttamisesta annettu laki 356/2016 sekä pakkokeinolain 6 ja 7 luvun muuttamisesta annettu laki 357/2016).

Hyödyn menettämisestä säädetään rikoslain 10 luvun 2 §:ssä, jonka 1 momentin mukaan valtiolle on tuomittava menetetyksi rikoksen tuottama taloudellinen hyöty, jolla tarkoitetaan 1) rikoksella välittömästi saatua omaisuutta, 2) 1 kohdassa tarkoitetun omaisuuden sijaan tullutta omaisuutta, 3) 1 ja 2 kohdassa tarkoitetun omaisuuden tuottoa, 4) 1–3 kohdassa tarkoitetun omaisuuden ja tuoton arvoa, 5) rikoksella saadun säästön arvoa. Luvun 3 §:ssä säädetään laajennetusta hyödyn menettämisestä.

Rikoksentekovälineiden tuomitsemisesta menetetyksi säädetään rikoslain 10 luvun 4 §:ssä. Tämän säännöksen nojalla on tuomittava menetetyksi muun muassa tahallisessa rikoksessa käytetty esine tai omaisuus. Lisäksi menetetyksi voidaan tuomita tahalliseen rikokseen läheisesti liittyvä esine tai omaisuus, joka on yksinomaan tai pääasiallisesti tahallista rikosta varten hankittu tai valmistettu taikka ominaisuuksiltaan erityisen sovelias tahallisen rikoksen tekemiseen. Pykälän nojalla menetetyksi tuomitsemisen tarpeellisuutta harkittaessa on erityisesti kiinnitettävä huomiota uusien rikosten ehkäisemiseen.

Edellä sanotun perusteella rikoslain 10 luvun säännökset täyttävät ympäristörikosdirektiivin velvoitteet jäädyttämisen ja menetetyksi tuomitsemisen osalta sillä edellytyksellä, että direktiivin 3 artiklassa tarkoitetut rikokset ja 4 artiklan yllytys, avunanto ja yritys ovat kriminalisoitu. Koska rikoslain 10 luvun menettämisseuraamuksia koskeva lainsäädäntö koskee lähtökohtaisesti kaikkia rikoksia, täyttää kansallinen lainsäädäntö edellä todetuin edellytyksin täytäntöönpantavan direktiivin 10 artiklan velvoitteet, eikä kansallisen lainsäädännön muuttaminen ole näin ollen tarpeen.

Direktiivin johdanto-osan 49 kappaleen mukaan jäsenvaltioiden olisi harkittava sellaisten toimenpiteiden toteuttamista, joiden avulla menetetyksi tuomittua omaisuutta voidaan käyttää mahdollisuuksien mukaan ympäristön ennallistamisen tai aiheutetun vahingon korjaamisen rahoittamiseen taikka korvauksen suorittamiseen ympäristövahingosta kansallisen lainsäädännön mukaisesti.

Artiklan 1 ja 2 kappaleessa ei edellä sanottua harkintavelvollisuutta ole mainittu. Vuoden 2014 konfiskaatiodirektiivin [jäädytetyn ja menetetyksi tuomitun omaisuuden hallinnointia koskevan] 10 artiklan 3 kohdassa edellytettiin jäsenvaltioiden harkitsevan toimenpiteitä, jotka mahdollistaisivat menetetyksi tuomitun omaisuuden käyttämisen yleisen edun mukaisiin tai sosiaalisiin tarkoituksiin.

Täytäntöönpanon yhteydessä todettiin, että sakon täytäntöönpanosta annetun lain (672/2002) 38 §:ssä on säädetty menettämisseuraamuksien täytäntöönpanosta siten, että omaisuuden valtiolle menetetyksi tuomitsemista koskevan ratkaisun tultua täytäntöönpanokelpoiseksi, omaisuus on asianomaisen valtion viranomaisen määräyksen mukaisesti otettava valtion käyttöön, myytävä tai hävitettävä (täytäntöönpanotoimi). Lain esitöissä todettiin, että sellaiset toimenpiteet, joilla erikseen mahdollistettaisiin menetetyksi tuomitun omaisuuden käyttäminen yleisen edun mukaisiin tai sosiaalisiin tarkoituksiin, eivät siten ole kansallisesti tarpeellisia. Tiettyjen valtion tuloerien varaaminen johonkin erityiseen tarkoitukseen, kuten esimerkiksi lainvalvontaa tai rikosten ehkäisyä koskeviin hankkeisiin, olisi ongelmallista Suomen budjettijärjestelmän ja eduskunnalle kuuluvan budjettivallan kannalta. (HE 4/2016 vp, s. 22.) Samoin on todettu uuden konfiskaatiodirektiivin (2024/1260/EU) komission julkisen kuulemisen (E 94/2021 – LaVL 13/2021 vp, s. 3) ja neuvotteluvaiheen osalta (U 73/2022 vp, s. 35; LaVL 26/2022 vp, s. 8). Käytännön toimien kannalta tietyistä rikoksista, mahdollisesti pitkän ajan kuluessa ja useissa erissä saatujen varojen kohdentaminen nimenomaisiin tarkoituksiin tekisi menettämisseuraamusten täytäntöönpanosta hankalaa ja monimutkaista.

Lisäksi kansallisessa lainsäädännössä rikoslain 10 luvun 2 §:n 6 momentissa ja 11 §:n 2 momentissa on ilmaistu, että asianomistajan oikeus vahingonkorvaukseen on ensisijainen hyötykonfiskaatioon nähden. Rikoslain 10 luvun 2 §:n 6 momentin mukaan hyötyä ei tuomita menetetyksi siltä osin kuin se on palautettu tai tuomittu taikka tuomitaan suoritettavaksi loukatulle vahingonkorvauksena tai edunpalautuksena. Saman luvun 11 §:n 2 momentin mukaan, jos korvausta taikka edunpalautusta on suoritettu tai tuomittu suoritettavaksi 2 §:n 6 momentissa tarkoitetun menettämisseuraamusta koskevan ratkaisun antamisen jälkeen, menettämisseuraamus voidaan panna täytäntöön vastaavalla määrällä vähennettynä.

Ympäristörikoksissa rikoksentekijän saama hyöty käytännössä usein vastaa ympäristölle aiheutunutta vahinkoa. Tekijän saama hyöty toisin sanoen näkyy ympäristössä tekijän aiheuttamana vahinkona. Jos vahinko on esimerkiksi aiheutunut asianomistajan kiinteistölle, ympäristön ennallistamistoimien kustannukset on mahdollista kattaa tekijän vahingonkorvausvelvollisuuden kautta, jolloin tekijälle ei jää konfiskoitavaa hyötyä. Tässä mielessä voidaan siten katsoa, että kansallinen lainsäädäntö täyttää johdanto-osassa ilmaistun tavoitteen rikoksentekijän rikoksella saaman omaisuuden käyttämisestä ympäristön ennallistamiseen tai aiheutetun vahingon korjaamiseksi.

Johdanto-osan 49 kappaleen kirjaus on harkinnanvarainen eikä edellytä kansallisen lainsäädännön muuttamista. Tällainen ei edellä mainituista syistä ole myöskään tarkoituksenmukaista, koska kansalliset säännökset täyttävät kirjauksen tavoitteet ja pidemmälle menevä sääntely aiheuttaisi sekä periaatteellisia että käytännöllisiä ongelmia.

11 artikla.Vanhentumisajat.Direktiivin 11 artiklassa säädetään vanhentumisajoista:

Jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet säätääkseen vanhentumisajasta, jonka puitteissa 3 ja 4 artiklassa tarkoitettujen rikosten tutkinta, niihin liittyvä syytteeseenpano, oikeudenkäynti ja niistä tuomitseminen on mahdollista riittävän pitkään sen jälkeen kun kyseiset rikokset on tehty, jotta niitä voidaan torjua tehokkaasti.

Jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet säätääkseen vanhentumisajasta, jonka puitteissa 3 ja 4 artiklassa tarkoitetuista rikoksista lainvoiman saaneen tuomion jälkeen määrätyt seuraamukset on mahdollista panna täytäntöön riittävän pitkään kyseisen tuomion määräämisen jälkeen.

Edellä 1 kohdan ensimmäisessä alakohdassa tarkoitetun vanhentumisajan on oltava seuraava:

vähintään kymmenen vuotta rikoksen tekemisestä niiden rikosten osalta, joista voidaan määrätä vankeusrangaistus, jonka enimmäiskesto on vähintään kymmenen vuotta;

vähintään viisi vuotta rikoksen tekemisestä niiden rikosten osalta, joista voidaan määrätä vankeusrangaistus, jonka enimmäiskesto on vähintään viisi vuotta;

vähintään kolme vuotta rikoksen tekemisestä rikosten osalta, joista voidaan määrätä vankeusrangaistus, jonka enimmäiskesto on vähintään kolme vuotta.

Edellä 1 kohdan toisessa alakohdassa tarkoitetun vanhentumisajan on oltava seuraava:

a) vähintään kymmenen vuotta lainvoiman saaneesta tuomiosta seuraavissa tapauksissa:

vankeusrangaistus, jonka kesto on enemmän kuin viisi vuotta; tai vaihtoehtoisesti

vankeusrangaistus rikoksesta, josta voidaan määrätä enimmäiskestoltaan vähintään kymmenen vuoden vankeusrangaistus;

b) vähintään viisi vuotta lainvoiman saaneesta tuomiosta seuraavissa tapauksissa:

i) vankeusrangaistus, jonka kesto on enemmän kuin yksi vuosi; tai vaihtoehtoisesti

ii) vankeusrangaistus rikoksesta, josta voidaan määrätä enimmäiskestoltaan vähintään viiden vuoden vankeusrangaistus; ja

c) vähintään kolme vuotta lainvoiman saaneesta tuomiosta seuraavissa tapauksissa:

i) vankeusrangaistus, jonka kesto on enintään yksi vuosi; tai vaihtoehtoisesti

ii) vankeusrangaistus rikoksesta, josta voidaan määrätä enimmäiskestoltaan vähintään kolmen vuoden vankeusrangaistus.

Poiketen siitä, mitä 2 ja 3 kohdassa säädetään, jäsenvaltiot voivat säätää vanhentumisajasta, joka on alle kymmenen vuotta mutta vähintään viisi vuotta, edellyttäen, että tällainen vanhentumisaika voidaan keskeyttää tai pysäyttää tiettyjen toimien vuoksi.

Direktiivin johdanto-osan kappaleessa 50 tarkennetaan artiklan tekstiä. Kappaleen mukaan jäsenvaltioiden olisi vahvistettava vanhentumisaikoja koskevat säännöt, jotka ovat tarpeen ympäristörikollisuuden torjumiseksi tehokkaasti, sanotun kuitenkaan rajoittamatta sellaisten kansallisten sääntöjen soveltamista, joissa ei aseteta tutkintaa, syytteeseenpanoa ja täytäntöönpanoa koskevia vanhentumisaikoja. Lähtökohtaisesti vanhentumisaika alkaa kulua siitä hetkestä, jona rikos on tehty. Koska tässä direktiivissä säädetään vähimmäissäännöistä, jäsenvaltiot voivat johdanto-osan kappaleessa todetulla tavalla kuitenkin säätää, että vanhentumisaika alkaa kulua myöhemmin, nimittäin siitä hetkestä, jolloin rikos havaittiin, edellyttäen, että tällainen havaitsemisen ajankohta määritetään selkeästi kansallisen lainsäädännön mukaisesti. Jäsenvaltioiden sallitaan johdanto-osan kappaleen mukaan tämän direktiivin nojalla säätää tässä direktiivissä säädettyjä vanhentumisaikoja lyhyemmistä vanhentumisajoista edellyttäen, että niiden oikeusjärjestelmissä on mahdollista keskeyttää tai pysäyttää tällaiset lyhyemmät vanhentumisajat sellaisten toimien vuoksi, jotka voidaan täsmentää kansallisen lainsäädännön mukaisesti.

Vuoden 2008 ympäristörikosdirektiiviin ei sisälly vanhentumisaikoja koskevaa velvoitetta, eli kyse on uudesta velvoitteesta.

Vanhentumisesta säädetään rikoslain 8 luvussa. Syyteoikeuden vanhentuminen riippuu rikoksesta säädetystä enimmäisrangaistuksesta. Oikeus syyttää rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on elinkautinen vankeus, ei vanhennu (rikoslain 8 luvun 1 §:n 1 momentti). Niiden rikosten vanhentumisajat, joista voi seurata määräaikainen vankeusrangaistus, on porrastettu enimmäisrangaistuksen ankaruuden mukaan.

Syyteoikeus vanhentuu rikoslain 8 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan, jollei syytettä ole nostettu

1) kahdessakymmenessä vuodessa, jos rikoksesta säädetty ankarin rangaistus on vankeutta määräajaksi yli kahdeksan vuoden,

2) kymmenessä vuodessa, jos ankarin rangaistus on yli kaksi vuotta ja enintään kahdeksan vuotta vankeutta,

3) viidessä vuodessa, jos ankarin rangaistus on yli vuosi ja enintään kaksi vuotta vankeutta, ja

4) kahdessa vuodessa, jos ankarin rangaistus on enintään vuosi vankeutta, sakkoa tai rikesakko.

Pykälän 3 momentin mukaan ankarimmalla rangaistuksella tarkoitetaan sitä rangaistusta, joka tekoon sovellettavassa rangaistussäännöksessä on säädetty enimmäisrangaistukseksi.

Rikoslain 8 luvun 1 §:n 4 momentissa on säädetty erityisistä vanhentumisajoista tiettyjen rikosten osalta. Säännöksen mukaan ympäristön turmelemisen, luonnonsuojelurikoksen ja rakennussuojelurikoksen vanhentumisaika on kymmenen vuotta.

merioikeusyleissopimus Rikoslain 8 luvun 1 §:n 4 momentin mukaan merenkulun ympäristönsuojelulain 13 luvun 3 §:ssä tarkoitetun, ulkomaiselta alukselta Suomen talousvyöhykkeellä tehdyn ympäristön turmelemisen, törkeän ympäristön turmelemisen, ympäristörikkomuksen ja tuottamuksellisen ympäristön turmelemisen vanhentumisaika on kolme vuotta. Ulkomaiselta alukselta Suomen talousvyöhykkeellä tehdyn kalastusrikoksen lyhin vanhentumisaika on kolme vuotta. Mainittu ympäristön turmelemista, törkeää ympäristön turmelemista, ympäristörikkomusta ja tuottamuksellista ympäristön turmelemista koskeva kolmen vuoden vanhentumisaika perustuu Yhdistyneiden Kansakuntien merioikeusyleissopimukseen (SopS 50/1996, jäljempänä; HE 248/2009 vp, s. 97; HE 53/2004 vp, s. 36). Merioikeusyleissopimuksen 228 artiklassa määrätään oikeudellisten toimien keskeyttämisestä ja niihin ryhtymistä koskevista rajoituksista. Artiklan 1 kappaleen mukaan oikeudelliset toimet, joihin ryhdytään rangaistuksen määräämiseksi alusten aiheuttaman pilaantumisen ehkäisemiseksi, vähentämiseksi ja valvomiseksi tarkoitettujen sovellettavien lakien ja määräysten tai kansainvälisten sääntöjen ja säännösten rikkomisesta, johon ulkomainen alus on syyllistynyt toimiin ryhtyneen valtion aluemeren ulkopuolella, keskeytetään, jos lippuvaltio ryhtyy rangaistuksen määräämiseksi vastaaviin oikeudellisiin toimiin kuuden kuukauden kuluessa ensiksi mainittuihin toimiin ryhtymisestä, paitsi jos on kysymys rantavaltiolle aiheutuneesta suuresta vahingosta, tai jos lippuvaltio on toistuvasti laiminlyönyt velvollisuutensa panna alustensa tekemiä rikkomuksia koskevat sovellettavat kansainväliset säännöt ja säännökset tehokkaasti täytäntöön. Kun lippuvaltio on pyytänyt, että oikeudelliset toimet keskeytetään tämän artiklan mukaisesti, se antaa aikanaan kaiken asiaa koskevan aineiston ja sen käsittelyä koskevat pöytäkirjat oikeudelliseen menettelyyn aiemmin ryhtyneen valtion käyttöön. Kun lippuvaltion käynnistämä oikeudellinen menettely on saatu päätökseen, keskeytetty menettely raukeaa. Oikeudellisesta menettelystä aiheutuneiden kulujen korvaamisen jälkeen rantavaltio palauttaa keskeytyneen menettelyn johdosta annetun takuun tai muun rahavakuuden. Artiklan 2 kappaleen mukaan oikeudelliseen menettelyyn rangaistusten määräämiseksi ulkomaisille aluksille ei saa ryhtyä, kun rikkomuksesta on kulunut kolme vuotta, eikä mikään valtio saa ryhtyä tällaiseen menettelyyn, jos toinen valtio on jo siihen 1 kappaleen määräykset huomioon ottaen ryhtynyt.

Rikoslain 8 luvun 2 §:n mukaan 1 §:ssä mainitut ajat lasketaan rikoksen tekopäivästä. Jos rikoksen tunnusmerkistössä säädetään laiminlyönti rangaistavaksi, syyteoikeus alkaa vanhentua, kun laiminlyöty teko olisi viimeistään tullut tehdä. Jos rikoksen tunnusmerkistössä edellytetään määrätyn seurauksen syntymistä, aika lasketaan tuon seurauksen ilmenemispäivästä. Pykälän 2 momentin mukaan, jos rikolliseen tekoon sisältyy lainvastaisen asiaintilan ylläpitäminen, syyteoikeuden vanhentumisaika alkaa vasta sellaisen tilan päättymisestä. Pykälän 4 momentin mukaan syyteoikeus osallisuudesta rikokseen alkaa vanhentua samana päivänä kuin syyteoikeus pääteosta.

Direktiivin 11 artiklan 1 kohdan ensimmäisen kappaleen ja 2 kohdan kannalta olennainen on syyteoikeuden vanhentumista koskeva rikoslain sääntely. Direktiivin mukaan 1 kohdan mukaisen vanhentumisajan on oltava vähintään kymmenen vuotta rikoksen tekemisestä niiden rikosten osalta, joista voidaan määrätä vankeusrangaistus, jonka enimmäiskesto on vähintään kymmenen vuotta. Kun otetaan huomioon direktiivin johdanto-osan kappaleessa 30 todettu siitä, että direktiivissä säädetyn, luonnollisten henkilöiden tekemistä rikoksista määrättävän vankeusrangaistuksen enimmäiskestoa olisi sovellettava ainakin tällaisten rikosten vakavimpiin muotoihin, kansallisesti arvioinnissa voidaan huomioida rikoksen törkeästä tekomuodosta säädetty enimmäisrangaistus. Kun rikoslain 8 luvun 1 §:n 2 momentin 1 kohdan mukaan syyteoikeus vanhentuu, jollei syytettä ole nostettu kahdessakymmenessä vuodessa, jos rikoksesta säädetty ankarin rangaistus on vankeutta määräajaksi yli kahdeksan vuoden, mainittu direktiivin velvoite täyttyy selvästi.

Vastaavasti direktiivi edellyttää viiden vuoden vanhentumisaikaa niiden rikosten kohdalla, joista voidaan määrätä vankeusrangaistus, jonka enimmäiskesto on vähintään viisi vuotta, ja kolmen vuoden vanhentumisaikaa niiden rikosten kohdalla, joista voidaan määrätä vankeusrangaistus, jonka enimmäisrangaistus on vähintään kolme vuotta. Rikoslain 8 luvun 1 §:n 2 momentin 2 kohdan mukaan syyteoikeus vanhentuu, jollei syytettä ole nostettu kymmenessä vuodessa, jos ankarin rangaistus on yli kaksi vuotta ja enintään kahdeksan vuotta vankeutta. Mainitut direktiivin velvoitteet täyttyvät näin ollen myös.

Direktiivin vanhentumisaikoja koskeva velvoite koskee 3 artiklan lisäksi 4 artiklan mukaisia rikoksia eli avunantoa, yllytystä ja yritystä 3 artiklan mukaiseen rikokseen (tai joihinkin niistä 4 artiklan osalta).

Rikoslain 8 luvun 1 §:ää koskevissa esitöissä todetaan, että rangaistuksen yleisiä vähentämisperusteita ei oteta huomioon, kun tarkastellaan sitä, mikä on yksittäistapaukseen sovellettavan rangaistusasteikon enimmäisrangaistus (HE 27/1999 vp, s. 17–18). Näin ollen, kun on kyseessä avunanto direktiivin 3 artiklan mukaiseen rikokseen, tai tällaisen rikoksen yritys (niiden rikosten kohdalla, joiden yrityksen rangaistavuutta direktiivin 4 artikla edellyttää), vanhentumisajan laskemisessa ei huomioida rikoslain 6 luvun 8 §:n mukaisesti lievennettyä rangaistusasteikkoa. Rikoslain 5 luvun 5 §:n mukaan, joka tahallaan taivuttaa toisen tahalliseen rikokseen tai sen rangaistavaan yritykseen, tuomitaan yllytyksestä rikokseen kuten tekijä. Direktiivin 11 artiklan 1 ja 2 kohdan mukainen vanhentumisaikoja koskeva velvoite täyttyy siten myös 4 artiklan osalta.

Direktiivin 11 artiklan 3 kohdassa säädetään seuraamusten täytäntöönpanon vanhentumista koskevista määräajoista. Säännöksen mukaan mainitun vanhentumisajan on oltava vähintään kymmenen vuotta lainvoiman saaneesta tuomiosta, kun on kyseessä vankeusrangaistus, jonka kesto on enemmän kuin viisi vuotta. Jos vankeusrangaistuksen kesto on enemmän kuin yksi vuosi, vanhentumisajan tulee olla viisi vuotta lainvoiman saaneesta tuomiosta. Jos taas vankeusrangaistus on kestoltaan enintään vuoden, vanhentumisajan tulee olla vähintään kolme vuotta. Vaihtoehtoisesti vanhentumisaika voidaan säännöksen mukaan sitoa enimmäisrangaistukseen, joka rikoksesta voidaan määrätä.

Rikoslain 8 luvun 10 §:ssä säädetään tuomitun vankeusrangaistuksen raukeamisesta. Vankeusrangaistuksen täytäntöönpanon raukeamisaika on mainitussa säännöksessä sidottu rikoksesta tuomitun rangaistuksen pituuteen. Rikoslain 8 luvun 10 §:n 2 momentin mukaan määräaikainen vankeusrangaistus raukeaa, jollei rangaistuksen täytäntöönpano ole lainvoiman saaneen tuomion antamispäivästä laskettuna alkanut

1) kahdessakymmenessä vuodessa, jos rangaistus on yli kahdeksan vuotta,

2) viidessätoista vuodessa, jos rangaistus on yli neljä ja enintään kahdeksan vuotta,

3) kymmenessä vuodessa, jos rangaistus on yli vuoden ja enintään neljä vuotta, ja

4) viidessä vuodessa, jos rangaistus on enintään vuosi.

Kun määräaikaisen vankeusrangaistuksen raukeamisaika on rikoslain 8 luvun 10 §:n 2 momentin 2 kohdan mukaan viisitoista vuotta, jos rangaistus on yli neljä ja enintään kahdeksan vuotta, direktiivin 11 artiklan 3 kohdan a alakohdan i alakohdan velvoite täyttyy selvästi. Kun vastaava aika on mainitun momentin 3 kohdan mukaan kymmenen vuotta, jos rangaistus on yli vuoden ja enintään neljä vuotta, ja 4 kohdan mukaan viisi vuotta, jos rangaistus on enintään vuoden, myös direktiivin 11 artiklan 3 kohdan b alakohdan i alakohdan ja c alakohdan i alakohdan velvoitteet täyttyvät selvästi.

Direktiivin 11 artiklan 4 kohdan mukaan poiketen siitä, mitä 2 ja 3 kohdassa säädetään, jäsenvaltiot voivat säätää vanhentumisajasta, joka on alle kymmenen vuotta mutta vähintään viisi vuotta, edellyttäen, että tällainen vanhentumisaika voidaan keskeyttää tai pysäyttää tiettyjen toimien vuoksi. Kuten edeltä käy ilmi, Suomen lainsäädäntö täyttää 2 ja 3 kohdan mukaiset velvoitteet eikä niistä ole tarpeen 4 kohdan mukaisesti poiketa.

Direktiivin 11 artikla ei edellä todetulla tavalla edellytä lainsäädäntömuutoksia.

12 artikla.Lainkäyttövalta.Ympäristörikosdirektiivin 12 artiklassa säädetään lainkäyttövallasta. Vuoden 2008 ympäristörikosdirektiiviin ei sisälly lainkäyttövaltaa koskevaa velvoitetta, eli kyse on uudesta velvoitteesta.

Ympäristörikosdirektiivin 12 artiklan 1 kohdan mukaan kunkin jäsenvaltion on toteutettava tarvittavat toimenpiteet ulottaakseen lainkäyttövaltansa 3 ja 4 artiklassa tarkoitettuihin rikoksiin, jos

a) rikos on tehty kokonaan tai osittain sen alueella;

b) rikos on tehty aluksella tai ilma-aluksessa, joka on rekisteröity asianomaisessa jäsenvaltiossa tai joka purjehtii sen lipun alla;

c) vahinko, joka on yksi rikoksen tunnusmerkistötekijöistä, on aiheutunut sen alueella; tai

d) rikoksentekijä on jäsenvaltion kansalainen.

Artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltion on ilmoitettava komissiolle päätöksestään laajentaa lainkäyttövaltaansa yhteen tai useampaan 3 ja 4 artiklassa tarkoitetuista rikoksista, jotka on tehty sen alueen ulkopuolella, jos

a) rikoksentekijän vakinainen asuinpaikka on sen alueella;

b) rikos on tehty sen alueelle sijoittautuneen oikeushenkilön hyväksi;

c) rikos on tehty sen kansalaista tai sellaista henkilöä vastaan, jonka vakituinen asuinpaikka on kyseisessä jäsenvaltiossa; tai

d) rikos on aiheuttanut vakavan riskin ympäristölle sen alueella.

Artiklan 2 kohdassa säädetään lisäksi, että jos jokin 3 ja 4 artiklassa tarkoitettu rikos kuuluu useamman jäsenvaltion lainkäyttövaltaan, näiden jäsenvaltioiden on toimittava yhteistyössä määrittääkseen, mikä jäsenvaltio toteuttaa rikosoikeudelliset menettelyt. Asia on tarvittaessa annettava Eurojustin käsiteltäväksi puitepäätöksen 2009/948/YOS 12 artiklan 2 kohdan mukaisesti.

Edelleen artiklan 3 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on 1 kohdan c ja d alakohdassa tarkoitettuja tapauksia varten toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että niiden lainkäyttövallan harjoittamisen ehtona ei ole, että syyte voidaan nostaa vain rikoksen tekopaikkana olevan valtion ilmiannon perusteella.

Lainkäyttövaltaa käsitellään lisäksi johdanto-osan kappaleissa 51 ja 52. Kappaleen 51 mukaan, kun otetaan huomioon erityisesti rikoksentekijöiden liikkuvuus sekä tässä direktiivissä määriteltyjen rikosten rajatylittävä luonne ja mahdollisuus suorittaa rajatylittäviä tutkintatoimia, jäsenvaltioiden olisi määritettävä lainkäyttövaltansa tällaisten rikosten torjumiseksi tehokkaasti. Jäsenvaltioiden olisi tehtävä yhteistyötä Eurojustin kanssa, erityisesti Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2018/1727 perusteella, tapauksissa, joissa voi syntyä toimivaltaristiriitoja. Kunkin jäsenvaltion olisi ulotettava lainkäyttövaltansa rikoksiin, jotka on tehty aluksella tai ilma-aluksessa, joka on rekisteröity kyseisessä jäsenvaltiossa tai joka purjehtii sen lipun alla, ottaen huomioon asianomaisiin kansainvälisiin yleissopimuksiin sisältyvät asiaan liittyvät normit. Jäsenvaltioita ei pitäisi velvoittaa tämän direktiivin nojalla ulottamaan ensimmäistä kertaa tällaista lainkäyttövaltaa rikoksiin, joita niiden luonteen vuoksi ei voida tehdä aluksella tai ilma-aluksessa.

Direktiivin johdanto-osan kappaleen 52 mukaan jäsenvaltion olisi ulotettava lainkäyttövaltansa tässä direktiivissä määriteltyihin rikoksiin, kun vahinko, joka on yksi rikoksen tunnusmerkistötekijöistä, on tapahtunut sen alueella. Jäsenvaltio voisi kansallisen lainsäädännön mukaisesti ja alueperiaatteen huomioon ottaen ulottaa lainkäyttövaltansa rikoksiin, jotka on tehty kokonaan tai osittain sen alueella.

https://oikeusministerio.fi/hanke?tunnus=OM087:00/2023

Suomen rikosoikeuden soveltamisalasta säädetään rikoslain 1 luvussa. Oikeusministeriön asettama työryhmä valmisteli toimikaudellaan 5.5.2025–30.4.2026 ehdotukset rikoslain 1 luvun alueellista soveltamisalaa koskevan lainsäädännön uudistamiseksi. Työryhmän mietintö oli lausuntokierroksella 29.5.–31.7.2026. Asiaa koskeva hallituksen esitys on tarkoitus antaa eduskunnalle syksyllä 2026. Hanke perustuu pääministeri Orpon hallituksen ohjelmaan ().

Rikoslain 1 luvun 1 §:n nojalla Suomessa tehtyyn rikokseen sovelletaan Suomen lakia. Momentti on tulkittavissa niin, että se kattaa myös Suomessa osittain tehdyt rikokset (Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2017/1371 unionin taloudellisiin etuihin kohdistuvien petosten torjunnasta rikosoikeudellisin keinoin täytäntöönpanoa koskeva HE 231/2018 vp, s. 50). Säännöksen voidaan katsoa riittävästi täyttävän 12 artiklan 1 kohdan a alakohdan velvoitteen.

Rikoslain 1 luvun 2 §:n 1 momentin nojalla suomalaisessa aluksessa tai ilma-aluksessa tehtyyn rikokseen sovelletaan Suomen lakia, jos rikos on tehty 1) aluksen ollessa aavalla merellä tai millekään valtiolle kuulumattomalla alueella taikka ilma-aluksen ollessa tällaisella alueella tai sen yläpuolella taikka 2) aluksen ollessa vieraan valtion alueella taikka ilma-aluksen ollessa tällaisella alueella tai sen yläpuolella ja rikoksen on tehnyt aluksen päällikkö tai sen miehistön jäsen taikka sen matkustaja tai matkalla muutoin mukana oleva henkilö. Pykälän 2 momentin nojalla Suomen lakia sovelletaan myös suomalaisen aluksen tai ilma-aluksen päällikön tai sen miehistön jäsenen Suomen ulkopuolella tekemään rikokseen, jos tekijä teollaan on rikkonut hänelle aluksen päällikkönä tai miehistön jäsenenä lain mukaan kuuluvaa erityistä velvollisuutta.

Mainittu säännös mahdollistaa Suomen lain soveltamisen, kun direktiivin mukainen rikos on tehty aluksella tai ilma-aluksessa, joka on rekisteröity asianomaisessa jäsenvaltiossa tai joka purjehtii sen lipun alla. Säännös kattaa näin ollen riittävällä tavalla 12 artiklan 1 kohdan b alakohdan velvoitteen.

Kun rikoslain 1 luvun 10 §:n 1 momentin mukaan rikos katsotaan tehdyksi sekä siellä, missä rikollinen teko suoritettiin, että siellä, missä rikoksen tunnusmerkistön mukainen seuraus ilmeni, rikoslain sääntely täyttää myös direktiivin 12 artiklan 1 kohdan c alakohdan velvoitteen, joka koskee toimivallan ulottamista rikoksiin, joissa rikoksen tunnusmerkistötekijöihin kuuluva vahinko on aiheutunut valtion alueella.

Rikoslain 1 luvun 6 §:n nojalla Suomen kansalaisen Suomen ulkopuolella tekemään rikokseen sovelletaan Suomen lakia. Jos rikos on tehty millekään valtiolle kuulumattomalla alueella, rangaistavuuden edellytyksenä on, että teosta Suomen lain mukaan saattaa seurata yli kuuden kuukauden vankeusrangaistus. Suomen kansalaisena pidetään henkilöä, joka rikoksen tekohetkellä oli tai oikeudenkäynnin alkaessa on Suomen kansalainen. Pykälän 3 momentin nojalla Suomen kansalaiseen rinnastetaan henkilö, joka rikoksen tekohetkellä asui tai oikeudenkäynnin alkaessa asuu pysyvästi Suomessa, sekä henkilö, joka tavataan Suomesta ja oikeudenkäynnin alkaessa on Islannin, Norjan, Ruotsin tai Tanskan kansalainen taikka tällöin pysyvästi asuu jossakin näistä maista.

Mainittu säännös täyttää sinänsä 12 artiklan 1 kohdan d alakohdan velvoitteen ulottaa lainkäyttövalta jäsenvaltion oman kansalaisen tekemiin rikoksiin.

Asian arvioinnissa on kuitenkin huomioitava rikoslain 1 luvun 11 §:n 1 momentti, jossa säädetään kaksoisrangaistavuuden vaatimuksesta tapauksissa, joissa rikos on tehty vieraan valtion alueella. Momentin mukaan tällöin Suomen lain soveltaminen voidaan perustaa 5, 6 ja 8 §:ään vain, jos rikos myös tekopaikan lain mukaan on rangaistava ja siitä olisi voitu tuomita rangaistus myös tämän vieraan valtion tuomioistuimessa. Rikoksesta ei silloin Suomessa saa tuomita ankarampaa seuraamusta kuin siitä tekopaikan laissa säädetään.

Tekotyypin tai teon rangaistavuus ei sinänsä riitä täyttämään RL 1:11:n edellytyksiä. Säännöksessä edellytetään nimenomaisesti, että rikoksentekijä voitaisiin tuomita rangaistukseen samasta teosta myös tekopaikan tuomioistuimessa. Suomalaisen tuomioistuimen on siis otettava huomioon niin tekopaikan rikosoikeudelliset kuin prosessuaalisetkin normit ja vallitseva oikeuskäytäntö, josta voi johtua, ettei rangaistusta siellä tuomittaisi esimerkiksi johtuen oikeuttamis- tai anteeksiantoperusteista tai rikoksen vanhentumista koskevista säännöksistä (Oikeusministeriön lainvalmisteluosaston julkaisu 2/1991, s. 29–30 ja Helenius 2014, s. 125–126). Syyttäjän asiana on näyttää toteen, että kaksoisrangaistavuuden vaatimus täyttyy (HE 1/1996 vp, s. 26).

Rikoslain 1 luvun 11 §:n 2 momentissa säädetään poikkeuksista kaksoisrangaistavuuden vaatimukseen eräiden rikosten osalta, kun rikoksen tekijänä on Suomen kansalainen tai siihen rinnastettava henkilö. Näihin rikoksiin eivät kuulu rikoslain 48 tai 48 a lukujen rikokset.

Kaksoisrangaistavuuden vaatimuksesta poikkeaminen tarkoittaa, että Suomi voi tuomita rangaistukseen vieraassa valtiossa tehdystä teosta, joka ei tekopaikan lainsäädännön mukaan ole rangaistava.

Ympäristörikosdirektiivissä ei ole nimenomaista säännöstä, joka velvoittaisi poikkeamaan kaksoisrangaistavuuden vaatimuksesta. Esimerkiksi Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivissä 2014/62/EU euron ja muiden valuuttojen suojaamisesta rahanväärennykseltä rikosoikeuden keinoin ja neuvoston puitepäätöksen 2000/383/YOS korvaamisesta on nimenomaisesti säädetty, että kaksoisrangaistavuuden vaatimusta ei tietyissä tapauksissa saa asettaa (8 artiklan 2 kohta). Näin ollen – mainitun kaltaisen säännöksen puuttuessa ympäristörikosdirektiivistä – voidaan lähteä siitä, että ympäristörikosdirektiivi mahdollistaa kaksoisrangaistavuuden edellytyksen soveltamisen direktiivin mukaisten rikosten kohdalla (ks. myös HE 202/2024 vp, s. 24).

Ympäristörikosdirektiivin 12 artiklassa viitataan 3 artiklan ohella 4 artiklaan, jossa säädetään yllytyksestä, avunannosta ja yrityksestä. Suomen lainkäyttövallan tulee direktiivin mukaan ulottua myös näihin tekoihin. Tältä osin merkityksellinen on rikoslain 1 luvun 10 §. Sen 2 momentin mukaan, jos rikos jäi yritykseksi, rikos katsotaan tehdyksi sielläkin, missä rikoksen täyttyessä sen tunnusmerkistön mukainen seuraus joko todennäköisesti tai tekijän käsityksen mukaan olisi ilmennyt. Pykälän 3 momentin mukaan yllyttäjän ja avunantajan rikos katsotaan tehdyksi sekä siellä, missä osallisuusteko suoritettiin, että siellä, missä rikoksentekijän rikos katsotaan tehdyksi. Säännöksen 4 momentin mukaan, jos rikoksen tekopaikasta ei ole varmuutta, mutta on perusteltua syytä olettaa, että rikos on tehty Suomen alueella, se katsotaan tehdyksi Suomessa. Kyseisten toimivaltaperusteiden voi katsoa riittävällä tavalla vastaavan direktiivin 12 artiklan velvoitteita myös siltä osin kuin siinä viitataan direktiivin 4 artiklan mukaisiin tekoihin.

Direktiivin 12 artiklan 2 kohdan nojalla jäsenvaltion on ilmoitettava komissiolle päätöksestään laajentaa lainkäyttövaltaansa direktiivissä tarkoitettuihin rikoksiin, jotka on tehty sen alueen ulkopuolella, jos a) rikoksentekijän vakinainen asuinpaikka on kyseisen jäsenvaltion alueella, b) rikos on tehty sen alueelle sijoittautuneen oikeushenkilön hyväksi, c) rikos on tehty sen kansalaista tai sellaista henkilöä vastaan, jonka vakituinen asuinpaikka on kyseisessä jäsenvaltiossa; tai d) rikos on aiheuttanut vakavan riskin ympäristölle sen alueella. Kohta ei velvoita säätämään siinä tarkoitetusta lainkäyttövallasta vaan ainoastaan ilmoittamaan komissiolle, jos jäsenvaltiossa on säädetty tällaisesta lainkäyttövallan perusteesta.

Kuten edellä on todettu, rikoslain 1 luvun 6 §:n 3 momentin nojalla Suomen lakia voidaan soveltaa sellaisen henkilön tekemään rikokseen, joka oikeudenkäynnin alkaessa asuu pysyvästi Suomessa. Tämä vastaa 12 artiklan 2 kohdan a alakohdan lainkäyttöperustetta.

Rikoslain 1 luvun 5 §:n mukaan Suomen ulkopuolella tehtyyn rikokseen, joka on kohdistunut Suomen kansalaiseen, suomalaiseen yhteisöön, säätiöön tai muuhun oikeushenkilöön taikka Suomessa pysyvästi asuvaan ulkomaalaiseen, sovelletaan Suomen lakia, jos teosta Suomen lain mukaan saattaa seurata yli kuuden kuukauden vankeusrangaistus. Luvun 11 §:n mukaan 5 §:ssä tarkoitetuissa tilanteissa edellytetään kaksoisrangaistavuutta. Huomioitavaksi tulee, että direktiivi edellyttää, että sen mukaisista rikoksista voidaan määrätä vähintään kolmen tai viiden vuoden vankeusrangaistus. Kun täytäntöönpanon yhteydessä varmistetaan, että direktiivin enimmäisrangaistuksen vähimmäistasoa koskevat velvoitteet toteutuvat, rikoslain 1 luvun 5 §:n rangaistusuhkaa koskeva edellytys lähtökohtaisesti täyttyy. Sääntelyn voi katsoa vastaavan direktiivin 12 artiklan 2 kohdan c alakohdan lainkäyttöperustetta.

Artiklan 2 kohdan b ja d alakohdissa tarkoitettuja lainkäyttöperusteita vastaavia säännöksiä ei ole rikoslain 1 luvussa.

Artiklan 2 kohdassa säädetään lisäksi menettelystä toimivaltaristiriitojen ratkaisemistilanteissa. Vastaavan tyyppisiä säännöksiä on aikaisemmissa Euroopan unionin antamissa rikosoikeudellisissa säädöksissä, kuten pakoterikosdirektiivissä. Kohdan mukaan, jos jokin 3 ja 4 artiklassa tarkoitettu rikos kuuluu useamman jäsenvaltion lainkäyttövaltaan, näiden jäsenvaltioiden on toimittava yhteistyössä määrittääkseen, mikä jäsenvaltio toteuttaa rikosoikeudelliset menettelyt. Asia on säännöksen mukaan tarvittaessa annettava Eurojustin käsiteltäväksi puitepäätöksen 2009/948/YOS 12 artiklan mukaisesti. Viitattu puitepäätös koskee rikosoikeudellisia menettelyjä koskevien toimivaltaristiriitojen ehkäisemistä ja ratkaisemista. Puitepäätös on pantu täytäntöön säätämällä laki rikosoikeudellisia menettelyjä koskevien toimivaltaristiriitojen ehkäisemisestä ja ratkaisemisesta sekä esitutkinnan ja syytetoimien siirtämisestä Suomen ja muiden Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä (295/2012). Laki täyttää mainitut velvoitteet.

Artiklan 3 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on 1 kohdan c ja d alakohdassa tarkoitettuja tapauksia varten toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että niiden lainkäyttövallan harjoittamisen ehtona ei ole, että syyte voidaan nostaa vain rikoksen tekopaikkana olevan valtion ilmiannon perusteella. Rikoslain 1 luvussa ei ole tällaista edellytystä, joten kohta ei edellytä lainsäädännön muuttamista.

13 artikla.Tutkintakeinot.Ympäristörikosdirektiivin 13 artikla velvoittaa jäsenvaltiot toteuttamaan tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että 3 ja 4 artiklassa tarkoitettujen rikosten tutkintaa tai syytteeseenpanoa varten on käytettävissä tehokkaat ja oikeasuhteiset tutkintakeinot. Näihin keinoihin on tapauksen mukaan sisällyttävä erityisiä tutkintakeinoja, kuten järjestäytyneen rikollisuuden tai muiden vakavien rikosten torjumiseksi käytettävät keinot.

Vuoden 2008 ympäristörikosdirektiiviin ei sisälly tutkintakeinoja koskevaa velvoitetta, eli kyse on uudesta velvoitteesta.

Ympäristörikosdirektiivin johdanto-osan 53 kohdassa todetaan, että ympäristörikosoikeuden täytäntöönpanon tuloksellisuuden varmistamiseksi jäsenvaltioiden olisi asetettava toimivaltaisten viranomaisten saataville ympäristörikosten tehokkaita tutkintakeinoja, kuten niiden kansallisessa lainsäädännössä saatavilla olevat keinot järjestäytyneen rikollisuuden tai muiden vakavien rikosten torjumiseksi, jos ja siltä osin kuin näiden keinojen käyttö on asianmukaista ja oikeassa suhteessa kansallisessa lainsäädännössä säädettyjen rikosten luonteeseen ja vakavuuteen. Tällaisia keinoja voisivat olla kuuntelu, tarkkailu, mukaan lukien tekninen tarkkailu, valvotut läpilaskut, pankkitilien seuranta ja muut rahoituksen tutkintaan liittyvät välineet. Näitä keinoja olisi käytettävä suhteellisuusperiaatteen mukaisesti ja perusoikeuskirjaa kaikilta osin noudattaen. On välttämätöntä, että oikeutta henkilötietojen suojaan kunnioitetaan.

Direktiivin 13 artikla on muotoilultaan yleinen, eikä siinä aseteta tiettyjen tutkintakeinojen käyttämistä koskevia velvoitteita. Artikla edellyttää, että käytössä ovat tehokkaat ja oikeasuhteiset tutkintakeinot. Artikla sisältää näin ollen kansallista liikkumavaraa kansallisesti tarpeelliseksi arvioitujen tutkintakeinojen säätämisen suhteen (ks. myös esityksen suhdetta perustuslakiin ja säätämisjärjestystä koskeva jakso 11). Johdanto-osan kappaleessa 53 mainitut tutkintakeinot on esitetty esimerkinomaisesti.

Rikoksen selvittämiseksi käytettävistä pakkokeinoista säädetään kansallisesti pakkokeinolaissa. Poliisilakiperusteisista salaisista tiedonhankintakeinoista säädetään poliisilain (872/2011) 5 luvussa. Direktiivin 13 artiklassa olevan viittauksen tehokkaisiin ja oikeasuhtaisiin tutkintakeinoihin voi katsoa tarkoittavan pakkokeinolaissa säädettyjä rikoksen selvittämisessä käytettäviä pakkokeinoja.

Pakkokeinojen käytön yleisenä edellytyksenä on muun muassa se, että pakkokeinon käyttäminen on oikeasuhtaista pakkokeinolain 1 luvun 2 §:n mukaisesti. Säännöksen mukaan pakkokeinoja saadaan käyttää vain, jos pakkokeinon käyttöä voidaan pitää puolustettavana ottaen huomioon tutkittavana olevan rikoksen törkeys, rikoksen selvittämisen tärkeys sekä rikoksesta epäillylle tai muille pakkokeinon käytöstä aiheutuva oikeuksien loukkaaminen ja muut asiaan vaikuttavat seikat.

Pakkokeinolain mukaan pakkokeinon käytön yhtenä edellytyksenä on yleensä se, että selvitettävänä on tietty rikos (niin sanottu perusterikos). Tuolloin mahdollisuus käyttää pakkokeinoa rikoksen selvittämisessä määräytyy rikoksesta säädetyn enimmäisrangaistuksen perusteella tai sillä perusteella, että rikos erikseen mainitaan rikosnimikkeeltään keinokohtaisessa säännöksessä. Joidenkin pakkokeinojen käytön edellytyksenä ei ole kuitenkaan se, että selvitettävänä on tietyn vakavuustason rikos tai tietyn niminen rikos, vaan keino voi tulla käytettäväksi kaikkien rikosten selvittämisessä. Tämä koskee esimerkiksi takavarikkoa (pakkokeinolain 7 luku).

Pakkokeinolain 10 luvussa säädetään salaisista pakkokeinoista. Salaisiin pakkokeinoihin kuuluvat telekuuntelu, tietojen hankkiminen telekuuntelun sijasta, televalvonta, tukiasematietojen hankkiminen, suunnitelmallinen tarkkailu, peitelty tiedonhankinta, tekninen tarkkailu (tekninen kuuntelu, tekninen katselu, tekninen seuranta ja tekninen laitetarkkailu), teleosoitteen tai telepäätelaitteen yksilöintitietojen hankkiminen, peitetoiminta, valeosto, tietolähdetoiminta ja valvottu läpilasku.

Luvun 2 §:ssä säädetään salaisten pakkokeinojen käytön yleisistä edellytyksistä. Salaisen pakkokeinon käytön yleisenä edellytyksenä on, että käytöllä voidaan olettaa saatavan rikoksen selvittämiseksi tarvittavia tietoja. Sääntely on kolmiportainen, ja osassa keinoja käytön edellytyksenä on lisäksi erittäin tärkeä merkitys rikoksen selvittämiselle. Muutaman keinon osalta edellytetään lisäksi välttämättömyyttä. Lisäksi 10 luvun mukaisten salaisten pakkokeinojen käyttämiseen vaaditaan pääosin tuomioistuimen lupa. Tuomioistuin päättää esimerkiksi telekuuntelusta ja -valvonnasta pidättämiseen oikeutetun virkamiehen vaatimuksesta. Lisäksi 10 luvun 43 §:ssä säädetään menettelystä tuomioistuimessa. Edelleen luvun 52 §:ssä säädetään kuuntelu- ja katselukielloista ja 60 §:ssä säädetään salaisen pakkokeinon käytöstä ilmoittamisesta.

Pakkokeinolain 11 luvun 1 §:n mukaan pakkokeinolaissa tarkoitetun pakkokeinon käyttöön ei vaikuta se, että rangaistus mitattaisiin rikoslain 6 luvun 8 §:ää soveltaen lievennetyltä rangaistusasteikolta. Rikoslain 6 luvun 8 §:n mukaan rangaistuasteikon lieventämiseen johtaa muun muassa 1 momentin 2 kohdan mukaan se, että rikos on jäänyt yritykseen, ja 3 kohdan mukaan se, että tekijä tuomitaan avunantajana rikokseen. Sen sijaan yllytyksestä tuomitaan rikoslain 5 luvun 5 §:n mukaan kuten tekijä, mikä tarkoittaa saman rangaistusasteikon soveltamista yllyttäjään kuin mitä sovelletaan tekijään. Edellä selostetun perusteella direktiivin 4 artiklan mukaisten tekojen tutkintaan ovat käytettävissä samat pakkokeinolain mukaiset keinot kuin direktiivin 3 artiklan mukaisten tekojen tutkintaan.

Osa direktiivin 3 artiklan mukaisista teoista on jo Suomessa rangaistavia rikoslain 48 luvun 1 §:n mukaisesti ympäristön turmelemisena. Joidenkin kriminalisointivelvoitteiden täytäntöönpanemiseksi ympäristön turmelemista koskevaa säännöstä ehdotetaan täydennettäväksi tai muutettavaksi. Rikoslain 48 luvun 1 §:n mukaisesta ympäristön turmelemisesta tuomittava enimmäisrangaistus on kaksi vuotta vankeutta ja 2 §:n mukaisesta törkeästä ympäristön turmelemisesta kuusi vuotta vankeutta.

Perusmuotoisen ympäristön turmelemisen enimmäisrangaistus (2 vuotta vankeutta) huomioiden ja muiden erityisten edellytysten täyttyessä pakkokeinolain 7 ja 8 luvun takavarikkoa ja etsintää koskeva sääntely on merkityksellistä. Merkityksellisiä ovat myös tietyt 10 luvun salaiset pakkokeinot, joiden käytön edellytyksenä on, että kyse on rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään kaksi vuotta vankeutta.

Perusmuotoisen ympäristön turmelemisen selvittämistä varten voidaan muiden erityisten edellytysten täyttyessä käyttää esimerkiksi seuraavia pakkokeinolain 10 luvun mukaisia salaisia pakkokeinoja: televalvonta teleosoitteen tai telepäätelaitteen haltijan suostumuksella (7 §), suunnitelmallinen tarkkailu (12 §), tekninen seuranta (21 §), teleosoitteen tai telepäätelaitteen yksilöintitietojen hankkiminen (25 §) ja valeosto (34 §).

Törkeän ympäristön turmelemisen (enimmäisrangaistus kuusi vuotta) selvittämiseksi on säädettyjen muiden edellytysten täyttyessä käytettävissä edellä mainittua laajemmin pakkokeinolain 10 luvussa tarkoitettuja salaisia pakkokeinoja. Näitä ovat telekuuntelu (3 §) ja tietojen hankkiminen telekuuntelun sijasta (4 §), televalvonta (6 §), sijaintitietojen hankkiminen epäillyn ja tuomitun tavoittamiseksi (8 §), tukiasematietojen hankkiminen (10 §), peitelty tiedonhankinta (14 §), tekninen kuuntelu (16 §), tekninen katselu (19 §), tekninen laitetarkkailu (23 §), peitetoiminta (27 §) ja valvottu läpilasku (41 §).

Tiettyjen ympäristörikosdirektiivin kriminalisointi- ja muiden velvoitteiden täytäntöönpanemiseksi ehdotetaan muutettavaksi luonnonsuojelurikosta koskevaa rikoslain 48 luvun 5 §:ää. Luonnonsuojelurikoksen enimmäisrangaistus on kaksi vuotta vankeutta, joten sen selvittämiseksi ovat erityisten edellytysten täyttyessä käytössä samat pakkokeinot kuin perusmuotoisen ympäristön turmelemisen kohdalla.

Törkeän luonnonsuojelurikoksen enimmäisrangaistus on neljä vuotta vankeutta. Törkeän luonnonsuojelurikoksen selvittämiseksi voidaan muiden edellytysten täyttyessä käyttää esimerkiksi edellä mainittuja keinoja, jotka ovat käytettävissä törkeän ympäristön turmelemisen selvittämisessä, lukuun ottamatta telekuuntelua (3 §) ja tietojen hankkimista (4 §) sekä peitetoimintaa (27 §).

Direktiivin 3 ja 4 artiklan kriminalisointivelvoitteiden ja tiettyjen niihin liittyvien direktiivin muiden velvoitteiden täytäntöönpanemiseksi rikoslain sääntelyä on tarpeen täydentää edellä direktiivin 3 ja 4 artiklan tarkastelun yhteydessä ilmi käyvällä tavalla. Siltä osin kuin ehdotetaan säädettäväksi uusia rangaistussäännöksiä, olisi myös tehtävä tarvittavat ja perustellut muutokset pakkokeinolain sääntelyyn sen varmistamiseksi, että myös näiden rikosten tutkinnassa ovat käytettävissä tarvittavat tutkintakeinot direktiivin 13 artiklan edellyttämällä tavalla.

3.3.7

Direktiivin 14–15 artiklat

14 artikla.Ympäristörikoksista ilmoittavien tai niiden tutkinnassa avustavien henkilöiden suojelu.Ympäristörikosdirektiivin 14 artiklassa säädetään ympäristörikoksista ilmoittavien tai niiden tutkinnassa avustavien henkilöiden suojelusta. Artiklan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että millä tahansa henkilöillä, jotka ilmoittavat tämän direktiivin 3 ja 4 artiklassa tarkoitetuista rikoksista, toimittavat todisteita tai muutoin tekevät yhteistyötä toimivaltaisten viranomaisten kanssa, on mahdollisuus tuki- ja aputoimenpiteisiin rikosoikeudellisen menettelyn yhteydessä kansallisen lainsäädännön mukaisesti, sanotun kuitenkaan rajoittamatta direktiivin (EU) 2019/1937 soveltamista.

Johdanto-osan kappaleen 55 mukaan myös muilla kuin unionin lainsäädännön rikkomisista direktiivin (EU) 2019/1937 [Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EU) 2019/1937 unionin oikeuden rikkomisesta ilmoittavien henkilöiden suojelusta] nojalla ilmoittavilla henkilöillä voi olla arvokasta tietoa mahdollisista ympäristörikoksista. He voivat johdanto-osan kappaleen mukaan olla sen yhteisön jäseniä, johon ympäristörikos vaikuttaa, tai ympäristönsuojeluun aktiivisesti osallistuvia laajemman yhteiskunnan jäseniä. Tällaisille ympäristörikoksista ilmoittaville henkilöille samoin kuin yhteistyötä tällaisiin rikoksiin liittyvissä täytäntöönpanomenettelyissä tekeville henkilöille olisi annettava tarvittava tuki ja apu rikosoikeudellisissa menettelyissä, jotta he eivät joudu yhteistyönsä vuoksi epäedulliseen asemaan vaan saavat tukea ja apua.

Johdanto-osan kappaleessa 55 todetaan, että tarvittavien tuki- ja aputoimenpiteiden olisi oltava tällaisten henkilöiden saatavilla heidän kansallisen lainsäädännön mukaisten prosessuaalisten oikeuksiensa mukaisesti ja käsitettävä ainakin kaikki sellaisten henkilöiden saatavilla olevat tuki- ja aputoimenpiteet, joilla on vastaavat prosessuaaliset oikeudet muita rikoksia koskevissa rikosoikeudellisissa menettelyissä. Kyseisiä henkilöitä olisi heidän kansallisen lainsäädännön mukaisten prosessuaalisten oikeuksiensa mukaisesti myös suojeltava vainolta ympäristörikoksista ilmoittamisen tai heidän rikosoikeudellisessa menettelyssä tekemänsä yhteistyön vuoksi. Tarvittavien tuki- ja aputoimenpiteiden sisältöä ei vahvisteta direktiivillä, vaan jäsenvaltioiden olisi määritettävä se. Jäsenvaltioita ei johdanto-osan kappaleen mukaan vaadita asettamaan tuki- ja aputoimenpiteitä kyseisissä rikosoikeudellisissa menettelyissä epäiltyinä tai syytettyinä olevien henkilöiden saataville.

Vuoden 2008 ympäristörikosdirektiiviin ei sisälly uuden direktiivin 14 artiklaa vastaavaa velvoitetta, eli kyse on uudesta velvoitteesta.

Direktiivin 14 artiklassa tarkoitettua henkilöä voidaan suojella eri tavoin riippuen osittain henkilön asemasta käsillä olevassa rikosoikeudellisessa menettelyssä. Artiklassa tarkoitetusta rikoksesta ilmoittavasta, todisteita toimittavasta tai muutoin viranomaisten kanssa yhteistyötä tekevästä henkilöstä ei pelkästään näiden toimien perusteella tule rikosasian asianosaista. Keinoja henkilön suojelemiseen voivat olla ainakin asianomistajan kuuleminen pääkäsittelyssä videoneuvottelun avulla, asianosaisen tai muun henkilön läsnä olematta taikka yleisön läsnä olematta (oikeudenkäymiskaari (4/1734), 17 luvun 51 ja 52 §), yhteystietojen salassapito, turvakielto (laki väestötietojärjestelmästä ja Digi- ja väestötietoviraston varmennepalveluista 661/2009, 36 §), nimen ja kotipaikan muuttaminen, henkilötunnuksen muuttaminen, lähestymiskielto (laki lähestymiskiellosta 898/1998) sekä poliisilain säännökset rikoksilta ja häiriöiltä suojaamisesta (poliisilaki 1 luvun 1 § ja 2 luvun 10 §) ja laki todistajansuojeluohjelmasta (88/2015). Rikoslain 15 luvun 9 §:ssä on säädetty rangaistavaksi oikeudenkäytössä kuultavan uhkaaminen. Edellä mainittuja keinoja on selostettu tarkemmin todistelulainsäädännön uudistamista koskevassa hallituksen esityksessä (HE 46/2014 vp, s. 16—17) sekä todistajansuojeluohjelmaa koskevassa hallituksen esityksessä (HE 65/2014 vp, s. 5—9).

Riippumatta väärinkäytöksen ilmoittajan asemasta oikeudenkäynnissä, akkusatorisessa rikosprosessissa vastuu oikeudenkäynnin läpiviemisestä on syyttäjällä. Syyttäjän tehtäviin kuuluu yleisen edun ajaminen rikosprosessissa, minkä ohella ympäristöviranomainen voi tietyissä laissa määritellyissä tilanteissa käyttää asianomistajan puhevaltaa (muun muassa luonnonsuojelulain (9/2023) 129 §, ympäristönsuojelulain (527/2014) 188 § ja jätelain 136 §). Rikkomuksesta ilmoittajan toimiessa syyttäjän nimeämänä todistajana syyttäjä antaa tarvittavat tukitoimenpiteet rikkomuksesta ilmoittajalle.

Rikkomuksesta ilmoittaja voi hakea neuvontaa tai oikeusapua oikeusaputoimistolta oikeudellisiin kysymyksiin. Oikeusavun myöntämisestä säädetään oikeusapulaissa (257/2002).

Käytännön neuvojen ja henkisen tuen saamiseksi henkilö voi hakeutua myös Rikosuhripäivystyksen palveluiden piiriin. Rikosuhripäivystys tarjoaa puhelimitse, verkossa ja kasvokkain käytännön neuvoja ja henkistä tukea rikoksen tai rikosyrityksen kohteeksi joutuneille, heidän läheisilleen ja rikosasiassa todistaville. Henkilökohtaista tukihenkilöpalvelua on saatavilla myös esitutkintaan ja oikeudenkäyntiin. Tuki ei ole nimenomaiseen ilmoitettuun tapaukseen liittyvää juridista neuvontaa, vaan yleisellä tasolla tapahtuvaa kyseiseen asiaan liittyvää neuvontaa yhteydenottajan oikeuksista ja velvollisuuksista. Tuensaajalle neuvonta ja tukihenkilöpalvelu on maksutonta.

Edellä todettu huomioiden niillä, jotka toimittavat todisteita tai muutoin tekevät yhteistyötä toimivaltaisten viranomaisten kanssa, on kansallisen lainsäädännön mukaisesti mahdollisuus tuki- ja aputoimenpiteisiin rikosprosessin eri vaiheissa. Direktiivin 14 artikla ei näin ollen edellytä lainsäädäntömuutoksia mainituilta osin.

ilmoittajansuojeludirektiivi Direktiivin 14 artiklassa viitataan direktiivin (EU) 2019/1937 eli Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2019/1937 unionin oikeuden rikkomisesta ilmoittavien henkilöiden suojelusta (jäljempänä) soveltamiseen. Artiklan ja direktiivin johdanto-osan kappaleen 54 mukaisesti ympäristölainsäädännön rikkomisista ilmoittavien henkilöiden olisi saatava ilmoittajansuojeludirektiivissä (2019/1937/EU) mainittua suojelua niiltä jäsenvaltioilta, joita se sitoo.

Johdanto-osan kappaleen 54 mukaan ilmoittajansuojeludirektiivin soveltamisalaan sisältyvät direktiivi 2008/99/EY [vuoden 2008 ympäristörikosdirektiivi] ja Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2009/123/EY [Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2009/123/EY alusten aiheuttamasta ympäristön pilaantumisesta ja säännösten rikkomisista määrättävistä seuraamuksista annetun direktiivin 2005/35/EY muuttamisesta]. Kun direktiivit 2008/99/EY ja 2009/123/EY on korvattu [uudella ympäristörikosdirektiivillä], unionin ympäristölainsäädännön rikkomisista ilmoittavien henkilöiden olisi [uuden ympäristörikosdirektiivin nojalla] edelleen saatava mainittua suojelua niiltä jäsenvaltioilta, joita se sitoo.

ilmoittajansuojelulaki Ilmoittajansuojeludirektiivi on pantu kansallisesti täytäntöön lailla Euroopan unionin ja kansallisen oikeuden rikkomisesta ilmoittavien henkilöiden suojelusta (1171/2022, jäljempänä), joka on soveltamisalaltaan ilmoittajien suojelua koskeva yleislaki (HE 147/2022 vp). Ilmoittajansuojelulaki täydentää erityissääntelyä ilmoittajien suojelusta, ja lakia sovelletaan rinnakkain ja täydentävänä muun lainsäädännön kanssa. Erityissääntely ilmoittajien suojelusta on ensisijaista (ilmoittajansuojelulaki 3 §). Erityissääntelyä on muun muassa työsuojelun valvonnasta ja työsuojelun yhteistoiminnasta annetun lain (44/2006) 10 §:ssä sekä vastatoimien kieltoa koskevissa yhdenvertaisuuslain (1325/2014) 16 §:ssä ja naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta annetun lain (69/1986) 8 a §:ssä.

Ilmoittajansuojelulain 2 §:n 1 momentin mukaan mainittua lakia sovelletaan sellaisten henkilöiden suojeluun, jotka ilmoittavat ilmoittajansuojeludirektiivin liitteessä tarkoitetun Euroopan unionin lainsäädännön tai sen kansallisen täytäntöönpanolainsäädännön tai muun kansallisen lainsäädännön rikkomisista seuraavilla lainsäädännön aloilla: 1) julkiset hankinnat lukuun ottamatta puolustus- ja turvallisuushankintoja; [- -] 6) ympäristönsuojelu [- -]. Lisäksi merkityksellisiä voivat osin olla myös mainitun momentin 4 kohta, jossa viitataan tuoteturvallisuuteen ja vaatimustenmukaisuuteen, sekä säteily- ja ydinturvallisuutta koskeva 7 kohta. Lakia sovelletaan 2 §:n 2 momentin mukaan 1 momentissa tarkoitetuissa asioissa tekoihin tai laiminlyönteihin: 1) jotka on säädetty rangaistavaksi; 2) joista voi seurata rangaistusluonteinen hallinnollinen seuraamus; taikka 3) jotka voivat vakavasti vaarantaa lainsäädännön yleisen edun mukaisten tavoitteiden toteutumista. Ympäristörikosdirektiivin 3 ja 4 artikloissa tarkoitetuissa rikoksissa on nimenomaisesti kyse ympäristönsuojelulainsäädännön alalla tapahtuvista lainsäädännön rikkomisista ja rangaistavaksi säädetyistä teoista. Direktiivin 3 ja 4 artikloiden mukaisten rikosten voidaan siten katsoa sisältyvän ilmoittajansuojelulain aineellista soveltamisalaa koskevaan 2 §:ään.

Edellä todettu huomioiden organisaatioonsa työnsä vuoksi yhteydessä olevat ympäristörikoksista ilmoittavat tai niiden tutkinnassa avustavat henkilöt saavat kansallisen ilmoittajansuojelulainsäädännön ja erityislainsäädännön mukaisesti suojelua. Lainsäädäntömuutokset eivät näin ollen ole tarpeen siltäkään osin kuin ympäristörikosdirektiivin 14 artiklassa viitataan ilmoittajansuojeludirektiiviin.

Ympäristörikosdirektiivin johdanto-osan kappaleen 56 mukaan jäsenvaltioiden olisi arvioitava tarvetta antaa henkilöille mahdollisuus ilmoittaa ympäristörikoksista nimettömänä, jos tällaisesta mahdollisuudesta ei jo säädetä kansallisessa lainsäädännössä.

Kansallisessa lainsäädännössä ei ole nimenomaisesti säädetty nimettömästä ilmoittamisesta koskien ympäristörikoksia. Rikoksen esitutkinta voi esitutkintalain (805/2011) 3 luvun 1 §:n nojalla käynnistyä asianomistajan tai muun henkilön esitutkintaviranomaiselle tekemällä ilmoituksella rikoksesta tai tapahtumasta ja ilmoitusta seuraavan esitutkintaviranomaisen kirjauksen johdosta. Säännös ei edellytä esimerkiksi asianosaisasemaa tai tunnistautumista, vaan lain mukaan riittää, että joku ilmoittaa esitutkintaviranomaiselle rikoksesta tai tapahtumasta, jota ilmoittaja pitää rikoksena (ks. EOAK/1294/2023, s. 4). Esitutkintalain 1 luvun 1 §:n mukaan rikoksen esitutkinta toimitetaan esitutkintalain mukaisesti, jollei laissa erikseen toisin säädetä. Esitutkintalain 2 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan poliisin lisäksi esitutkintaviranomaisia ovat rajavartio-, tulli- ja sotilasviranomaiset, joiden on esitutkintalain 3 luvun 3 §:n mukaan toimitettava esitutkinta, kun tehdyn ilmoituksen perusteella tai muuten on syytä epäillä, että rikos on tehty.

Rikoksesta ilmoittaminen poliisin verkkoasioinnissa edellyttää ilmoittajan henkilöllisyyden varmistamista. Poliisille ja muille esitutkintaviranomaisille on kuitenkin mahdollisuus jättää nimettömänä rikoksiin liittyviä vihjeitä useilla eri tavoilla. Yleisiä tapoja antaa vihjeitä ovat vihjepuhelimet, vihjesähköpostit, nettivinkki ja palautelomakkeet. Ilmoitukseen voidaan kanavasta riippuen liittää teksti-, kuva- ja äänitiedostoja.

Ottaen huomioon, että muihin kuin lähtökohtaisesti rikosilmoituksen tekoon tarkoitettujen kanavien kautta tulleisiin ilmoituksiin ja tutkintapyyntöihin on tunnistettu liittyvän ongelmia, jotka helposti kasvattavat poliisin työmäärää tai viivästyttävät esitutkintatoimenpiteitä, ei nimettömänä ilmoittamista ole tarkoituksenmukaista laajentaa rikosilmoituksen tekoon tarkoitettuihin kanaviin. Edellä sanottu huomioiden kansallisia nimettömän ilmoittamisen vihjekanavia voidaan pitää riittävänä.

15 artikla.Yleisen edun mukainen tietojen julkaiseminen ja yleisön, jota asia koskee, oikeus saada asiansa käsitellyksi tuomioistuimissa.Ympäristörikosdirektiivin 15 artiklassa säädetään yleisen edun mukaisesta tietojen julkaisemisesta ja yleisön, jota asia koskee, oikeudesta saada asiansa käsitellyksi tuomioistuimissa. Vuoden 2008 ympäristörikosdirektiiviin ei sisälly uuden direktiivin 15 artiklaa vastaavaa velvoitetta, eli kyse on uudesta velvoitteesta.

Ympäristörikosdirektiivin 15 artiklan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että henkilöillä, joihin direktiivin 3 ja 4 artiklassa tarkoitetut rikokset vaikuttavat tai ovat omiaan vaikuttamaan, ja henkilöillä, joiden etua asia riittävästi koskee tai henkilöt jotka väittävät jonkin oikeuden heikentyvän, sekä valtiosta riippumattomilla järjestöillä, jotka edistävät ympäristönsuojelua ja täyttävät kansallisen lainsäädännön mukaiset vaatimukset, on asianmukaiset prosessuaaliset oikeudet kyseisiä rikoksia koskevissa menettelyissä, kun jäsenvaltiossa on muita rikoksia koskevissa menettelyissä tällaisia prosessuaalisia oikeuksia yleisölle, jota asia koskee, esimerkiksi asianomistajana. Tällaisissa tapauksissa jäsenvaltioiden on myös varmistettava kansallisen lainsäädäntönsä mukaisesti, että tiedot menettelyn edistymisestä jaetaan sen yleisön kanssa, jota asia koskee, kun näin tehdään muita rikoksia koskevissa menettelyissä.

Artiklan sisältöä selitetään johdanto-osan kappaleissa 57 ja 58. Johdanto-osan kappaleen 57 mukaan, koska ympäristö ei voi itse edustaa itseään uhrina rikosoikeudellisessa menettelyssä, siihen yleisöön kuuluvilla, jota asia koskee, olisi tehokkaan täytäntöönpanon varmistamiseksi oltava mahdollisuus toimia julkishyödykkeeksi katsottavan ympäristön puolesta kansallisen lainsäädännön mukaisesti ja asiaa koskevia menettelysääntöjä noudattaen. Johdanto-osan kappaleen 58 mukaan direktiivissä ei vaadita jäsenvaltioita ottamaan käyttöön uusia prosessuaalisia oikeuksia siihen yleisöön kuuluville, jota asia koskee. Kun jäsenvaltiossa on vastaavissa muita kuin tämän direktiivin nojalla säädettyjä rikoksia koskevissa tilanteissa tällaisia prosessuaalisia oikeuksia siihen yleisöön kuuluville, jota asia koskee, kuten oikeus osallistua menettelyyn asianomistajana, tällaiset prosessuaaliset oikeudet olisi kuitenkin myönnettävä myös siihen yleisöön kuuluville, jota asia koskee, tässä direktiivissä määriteltyjä ympäristörikoksia koskevissa menettelyissä. Siihen yleisöön kuuluvien oikeudet, jota asia koskee, eivät vaikuta Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivissä 2012/29/EU säädettyihin uhrien oikeuksiin. Käsitteiden ”siihen yleisöön kuuluvat, jota asia koskee” ja ”uhrit” olisi pysyttävä erillisinä, eikä jäsenvaltioita pitäisi vaatia soveltamaan uhrien oikeuksia siihen yleisöön kuuluviin, jota asia koskee. Tässä direktiivissä ei vaadita jäsenvaltioita myöntämään siihen yleisöön kuuluville, jota asia koskee, niitä rikosoikeudellisissa menettelyissä noudatettavia prosessuaalisia oikeuksia, jotka ne myöntävät muille henkilöryhmille kuin siihen yleisöön kuuluville, jota asia koskee.

Artiklan 15 voidaan katsoa kohdistuvan sellaisiin tahoihin, joilla ei ole välitöntä yhteyttä rikokseen, mutta joilla on asian laadun vuoksi liityntä tapaukseen. Suomessa tämä käytännössä tarkoittaa muita henkilöitä (kolmansia tahoja) kuin rikosasian asianosaisia (vastaaja ja asianomistaja).

Direktiivin nojalla, jos jäsenvaltiossa kolmansilla tahoilla on prosessuaalisia oikeuksia muita kuin direktiivin alaan kuuluvia rikoksia koskevissa menettelyissä, on näille tahoille myönnettävä samat prosessuaaliset oikeudet myös direktiivin alaan kuuluvia rikoksia koskevissa menettelyissä. Toisaalta jos jäsenvaltiossa kolmansilla tahoilla ei ole prosessuaalisia oikeuksia muita kuin direktiivin alaan kuuluvia rikoksia koskevissa menettelyissä, direktiivi ei myöskään velvoita jäsenvaltioita ottamaan uusia oikeuksia käyttöön. Direktiivi ei johdantokappaleessa 58 todetusti velvoita laajentamaan uhridirektiivin 2012/29/EU mukaisia uhrien oikeuksia kolmansille tahoille.

Suomessa asianosaisen (rikoksen vastaaja ja asianomistaja) prosessuaalisista oikeuksista säädetään oikeudenkäymiskaaressa, laissa oikeudenkäynnistä rikosasioissa (689/1997) ja esitutkintalaissa (805/2011). Oikeudenkäymiskaaressa tai laissa oikeudenkäynnistä rikosasioissa ei määritellä, ketkä kuuluvat asianosaisten piiriin. Esitutkintalain 2 luvun 5 §:n 1 momentin mukaan esitutkinnassa asianosaisia ovat: 1) asianomistaja; 2) rikoksesta epäilty; 3) muu henkilö, jonka oikeuksiin, etuihin tai velvollisuuksiin rikos ja sen selvittäminen voivat vaikuttaa.

Yleisesti asianomistajaksi katsotaan rikoksella loukatun tai vaarannetun oikeushyvän haltija tai se, jolle on välittömästi syntynyt rikoksen kautta yksityinen oikeudellinen vaade. Asianomistajan asemaan liittyy oikeus vaatia rangaistusta rikoksesta epäillylle. Asianomistajalle usein syntyy rikoksen kautta myös yksityinen oikeudellinen vaade eli käytännössä vahingonkorvausvaatimus. Asianomistajana voi olla tapauksesta riippuen luonnollinen henkilö eli ihminen tai oikeushenkilö. (HE 66/2015 vp, s. 13.)

Eräiden rikostyyppien kohdalla erityislaeilla on säädetty erikseen tahoista, jotka saavat asianomistaja-aseman edustamansa intressiryhmän perusteella, vaikka rikos ei varsinaisesti olisikaan kohdistunut heihin. Esimerkiksi luonnonsuojelulain (9/2023) 129 §:n 2 momentin nojalla Lupa- ja valvontavirasto on rikosasiassa asianomistaja. Näissä tapauksissa on kyse viranomaisesta. Direktiivin 15 artiklan voidaan tulkita koskettavan muita kuin viranomaisia, kuten kansalaisjärjestöjä. Kansalaisjärjestöille ei ole Suomessa säädetty asianosaisasemaa rikosprosessissa.

Suomalaisessa oikeusjärjestelmässä syyttäjän tehtäviin kuuluu yleisen edun ajaminen rikosprosessissa, minkä ohella edellä mainitusti esimerkiksi ympäristöviranomainen voi tietyissä laissa määritellyissä tilanteissa käyttää asianomistajan puhevaltaa (ks. myös U 14/2022 vp, s. 16). Suomalaisessa oikeusjärjestelmässä ei ylipäänsä säädetä kolmansien tahojen prosessuaalisista oikeuksista rikosprosessissa, eikä direktiivi siten myöskään velvoita antamaan niitä sen alaan kuuluvia rikoksia koskevien menettelyiden osalta. Näin ollen direktiivin 15 artikla ei edellytä lainsäädännön muuttamista.

oikeudenkäynnin julkisuuslaki Yleisesti voidaan todeta, että oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annetun lain (370/2007; jäljempänä) 1 §:n nojalla oikeudenkäynti ja oikeudenkäyntiasiakirjat ovat lähtökohtaisesti julkisia. Oikeudenkäynnin tai oikeudenkäyntiasiakirjojen salaaminen on poikkeus, ja siitä säädetään erikseen. Edelleen oikeudenkäynnin julkisuuslain 14 §:n 1 momentin mukaan asian suullinen käsittely on julkinen, jollei tuomioistuin 15 §:n nojalla määrää, että suullinen käsittely toimitetaan yleisön läsnä olematta. Pykälän 2 momentin mukaan jokaisella on oikeus olla läsnä asian julkisessa käsittelyssä tai seurata sitä videoyhteydellä, jollei mainitussa tai muussa laissa toisin säädetä. Oikeudenkäynnin julkisuus koskee lähtökohtaisesti kaikkia oikeudenkäyntejä, ja direktiivin täytäntöönpanon jälkeen sitä sovelletaan myös direktiivin alaan kuuluvia rikoksia koskevissa menettelyissä.

Edellä todetulla tavalla suomalaisessa oikeusjärjestelmässä ei ole säädetty 15 artiklassa tarkoitettuja prosessuaalisia oikeuksia artiklan mukaisille henkilöille tai järjestöille. Direktiivin 15 artiklan velvoite tietojen jakamisesta artiklassa mainituille henkilöille tai järjestöille ei siten myöskään tule soveltumaan suomalaiseen järjestelmään.

Ympäristörikosdirektiivin 15 artikla ei edellä todetuin perustein edellytä lainsäädäntömuutoksia.

3.3.8

Direktiivin 16–18 artiklat

16 artikla.Ennalta estäminen.Ympäristörikosdirektiivin 16 artiklassa säädetään ennalta estämisestä. Artiklan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava aiheellisia toimenpiteitä, kuten asiaankuuluville julkisen ja yksityisen sektorin sidosryhmille suunnattuja tiedotus- ja valistuskampanjoita, sekä tutkimus- ja koulutusohjelmia, joiden tarkoituksena on vähentää ympäristörikoksia ja ympäristörikollisuuden riskiä. Jäsenvaltioiden on tapauksen mukaan toimittava yhteistyössä tällaisten sidosryhmien kanssa.

Artiklan sisältöä täsmennetään johdanto-osan kappaleessa 59. Sen mukaan toimenpiteisiin, joiden tarkoituksena on parantaa ympäristörikosten ennalta estämistä, voisivat tässä yhteydessä sisältyä vaatimustenmukaisuus- ja huolellisuusvelvoitejärjestelmien edistäminen, toiminnanharjoittajien kannustaminen siihen, että niillä on vaatimusten noudattamista valvovia toimihenkilöitä, jotka auttavat varmistamaan unionin ympäristölainsäädännön noudattamisen, ja avoimuuden edistäminen, jotta voidaan lujittaa ympäristörikosoikeuden noudattamista. Oikeushenkilöille tämän direktiivin nojalla määrättäviin lisäseuraamuksiin voisi lisäksi sisältyä yritysten velvoite ottaa käyttöön huolellisuusvelvoitejärjestelmiä ympäristönormien noudattamisen tehostamiseksi, mikä myös osaltaan edistää uusien ympäristörikosten ennalta estämistä. Jäsenvaltiot voisivat lisäksi harkita perustavansa rahaston, jolla tuetaan ympäristörikoksia ja niiden tuhoisia seurauksia ennalta ehkäiseviä toimenpiteitä.

Vuoden 2008 ympäristörikosdirektiiviin ei sisälly ympäristörikosten ennalta estämistä koskevaa velvoitetta, eli kyse on uudesta velvoitteesta.

Moni viranomainen pyrkii nykyisten tehtäviensä puitteissa lisäämään tietoisuutta ympäristörikoksista ja vähentämään riskiä joutua sellaisen uhriksi. Esimerkiksi poliisin tehtäviin kuuluu poliisilain 1 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan rikosten ennalta estäminen, kuten myös Tullin ja Rajavartiolaitoksen tehtäviin toimivaltansa puitteissa näitä viranomaisia koskevan lainsäädännön mukaisesti. Myös Lupa- ja valvontaviraston tehtävät ovat keskeisiä ympäristörikosten ennalta ehkäisyn kannalta. Lupa- ja valvontaviraston tehtäviin kuuluu luvituksen ja valvonnan ohella muun muassa ympäristöasioiden ohjeistukseen liittyviä tehtäviä. Elinvoimakeskusten tehtäviin kuuluu elinvoimakeskuksista sekä Työllisyys-, kehittämis- ja hallintokeskuksesta annetun lain (531/2025) 2 §:n 1 momentin 6 kohdan mukaan luonnon monimuotoisuuden hyvän tilan edistämiseen sekä kulttuuriympäristön hoitoon, vesien ja meren hyvän tilan edistämiseen, alueidenkäytön ja ilmastotyön edistämiseen sekä ympäristökasvatukseen liittyviä tehtäviä. Lisäksi elinvoimakeskusten tehtävänä on mainitun pykälän 2 momentin 2 kohdan mukaan tuottaa ja jakaa ympäristöä koskevaa tietoa, parantaa ympäristötietoutta sekä edistää ympäristöhankkeiden toteuttamista ja toteuttaa ympäristöhankkeita.

Ympäristörikosten kannalta olennaista aineellista ympäristölainsäädäntöä ja siihen liittyvää rangaistussääntelyä valmistellaan erityisesti ympäristöministeriössä, maa- ja metsätalousministeriössä ja oikeusministeriössä. Lainsäädännön valmistelussa ja täytäntöönpanossa yhtäältä sidosryhmien kuuleminen ja toisaalta tiedottaminen ja seuranta ovat keskeisessä asemassa.

Viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain (621/1999) mukaisesti viranomaisella on velvollisuus tuottaa ja jakaa tietoa. Viranomaisen on mainitun lain 20 §:n mukaisesti edistettävä toimintansa avoimuutta ja tässä tarkoituksessa tarvittaessa laadittava oppaita, tilastoja ja muita julkaisuja sekä tietoaineistoja palveluistaan, ratkaisukäytännöstään sekä yhteiskuntaoloista ja niiden kehityksestä toimialallaan. Laatimisvelvollisuuden tarvetta arvioitaessa on otettava huomioon, missä määrin viranomaisen toiminnasta on saatavissa tietoja asiakirjojen julkisuuden avulla tai yleisen tilastotuotannon perusteella.

Viranomaistoimintaan liittyykin yleisesti ajankohtaisista asioista tiedottaminen esimerkiksi viranomaisten verkkosivuilla, ja näihin voi sisältyä esimerkiksi tiedottaminen valvontaiskuista ympäristölle riskin aiheuttavalla toimintasektorilla tai tietoisuuden lisääminen esimerkiksi ympäristörikoksia koskevista rikosilmiöistä. Esimerkiksi ympäristöministeriön verkkosivuilla on laajasti tietoa ympäristörikosten torjunnasta.

Ympäristörikosten torjuntaa toteuttavista viranomaisista on vuonna 2016 muodostettu alueelliset yhteistyöryhmät, joiden toiminta kattaa koko valtakunnan alueen. Alueryhmissä on tarpeellinen edustus alueesta riippuen ympäristörikostorjuntaan osallistuvista viranomaisista, kuten esitutkintaviranomaisista, Lupa- ja valvontavirastosta, Syyttäjälaitoksesta ja kunnista. Ryhmien tarkoitus on osaltaan ennalta estää ympäristörikoksia. Ryhmien tehtävänä on luoda toimivia alueellisia yhteistyömalleja, tunnistaa alueelle tyypillisiä ympäristörikoksia, kerätä tietoa koulutustarpeista ja syventää asiantuntemusta ajankohtaisista tapauksista. Ryhmien tehtävänä on luoda luonteva keskusteluyhteys valtion ympäristöhallinnolle sekä kuntien tai kuntayhtymien ympäristötoimelle suhteessa esitutkintaviranomaisiin ja syyttäjiin.

Muutkin ympäristörikostorjunnan kannalta keskeiset viranomaiset järjestävät ympäristörikoksia koskevaa koulutusta, jota tarkastellaan lähemmin direktiivin 17 ja 18 artikloiden käsittelyn yhteydessä.

Suomessa toimii ympäristöministeriön johdolla ympäristörikostorjunnan strategian toimeenpanoryhmä, jonka nykyinen toimikausi jatkuu 31.12.2026 saakka. Ryhmän valmistelemassa ja ympäristöministeriön julkaisemassa Ympäristörikostorjunnan strategiassa kuvataan ympäristörikollisuuden torjunnan nykytila ja arvioidaan sitä sekä asetetaan strategiset linjaukset strategiakaudelle. Strategian kaksi vuotta kattavassa toimenpideohjelmassa määritellään konkreettiset toimet ja vastuutahot strategiassa asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi. Strategiaa tarkastellaan lähemmin direktiivin 21 artiklan käsittelyn yhteydessä.

Suomessa toimii myös Poliisihallituksen vetämä ympäristörikostorjunnan seurantaryhmä, joka valmistelee ja julkaisee vuosittain Ympäristörikoskatsaus-raportin. Siinä tarkastellaan ympäristörikollisuuden tilaa Suomessa. Raportti tarjoaa osaltaan ajankohtaista tietoa ympäristörikollisuuden tilasta ja kehityksestä Suomessa. Raportti on vapaasti saatavilla poliisin verkkosivuilla, ja siitä tuotetaan myös englanninkielinen versio.

Viranomaisten lisäksi myös ympäristöalan toimijoiden omat toimenpiteet voivat olla merkittävässä asemassa tietoisuuden lisäämisessä. Esimerkiksi monet järjestöt, kuten WWF ja Suomen Luonnonsuojeluliitto, edistävät toiminnassaan ympäristön- ja luonnonsuojelua ja siten myös ympäristörikosten torjuntaa. Myös tuottajayhteisöjen toiminnassa voidaan huomioida ympäristörikosten torjunnan kannalta keskeisiä näkökohtia.

Ympäristörikosdirektiivin 16 artikla on muotoilultaan toteava eikä edellytä lainsäädäntömuutoksia. Suomessa on edellä todetulla tavalla käytössä erilaisia toimenpiteitä ja mekanismeja, joiden tarkoituksena on vähentää ympäristörikoksia ja ympäristörikollisuuden riskiä.

17–18 artiklat.Resurssit. Koulutus.Ympäristörikosdirektiivin resursseja koskevaa 17 artiklaa ja koulutusta koskevaa 18 artiklaa käsitellään seuraavassa kootusti. Artikloissa säädetään osin päällekkäisistä asioista.

Vuoden 2008 ympäristörikosdirektiiviin ei sisälly resursseja tai koulutusta koskevaa velvoitetta, eli kyse on uusista velvoitteista.

Ympäristörikosdirektiivin 17 artiklan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että ympäristörikoksia paljastavilla tai tutkivilla tai niistä syytteitä nostavilla tai tuomioita antavilla kansallisilla viranomaisilla on riittävästi pätevää henkilöstöä sekä riittävät taloudelliset, tekniset ja teknologiset resurssit tämän direktiivin täytäntöönpanoon liittyvien tehtäviensä tehokasta hoitamista varten. Jäsenvaltioiden on valtiosääntöperinteensä ja oikeusjärjestelmänsä rakenteen sekä muita kansallisia olosuhteita huomioon ottaen arvioitava tarvetta nostaa tällaisten viranomaisten erikoistumisen tasoa ympäristörikosoikeuden alalla kansallisen lainsäädännön mukaisesti.

Artiklaa koskevan johdanto-osan kappaleen 60 mukaan ympäristörikoksia paljastavien tai tutkivien tai niistä syytteitä nostavien tai tuomioita antavien kansallisten viranomaisten puutteelliset resurssit ja täytäntöönpanovaltuudet luovat esteitä näiden rikosten tehokkaalle ennalta estämiselle ja niistä tuomitsemiselle. Resurssipula voi erityisesti estää viranomaisia toteuttamasta mitään toimia tai rajoittaa niiden täytäntöönpanotoimia, jolloin rikoksentekijät välttyvät vastuulta tai selviävät tuomiolla, joka ei vastaa rikoksen vakavuutta. Sen vuoksi olisi vahvistettava resursseja ja täytäntöönpanovaltuuksia koskevat vähimmäiskriteerit.

Ympäristörikosdirektiivin 18 artiklan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että tuomareille, syyttäjille, poliiseille ja oikeuslaitoksen henkilöstölle sekä rikosoikeudellisissa menettelyissä ja tutkintatoimissa mukana olevalle toimivaltaisten viranomaisten henkilöstölle annetaan tämän direktiivin tavoitteisiin liittyvää ja tällaisten tuomarien, syyttäjien, poliisien ja oikeusalan työntekijöiden sekä toimivaltaisten viranomaisten henkilöstön tehtävien kannalta tarkoituksenmukaista säännöllistä erikoistunutta koulutusta, sanotun kuitenkaan rajoittamatta tuomioistuinten riippumattomuutta ja eri tapoja, joilla oikeuslaitokset ovat järjestäytyneet unionissa.

Asiaa koskevan johdanto-osan kappaleen 61 mukaan täytäntöönpanoketjun tehokas toiminta edellyttää monenlaisia erityistaitoja. Ympäristörikosten aiheuttamien haasteiden monimutkaisuus ja tällaisten rikosten tekninen luonne edellyttävät monialaista lähestymistapaa, minkä vuoksi tarvitaan korkeatasoista oikeudellista osaamista ja teknistä asiantuntemusta, taloudellista tukea sekä korkeatasoista koulutusta ja erikoistumista kaikissa asiaankuuluvissa toimivaltaisissa viranomaisissa. Jäsenvaltioiden olisi tarjottava niille, joiden tehtävänä on paljastaa tai tutkia ympäristörikoksia tai nostaa syytteitä tai antaa tuomioita niistä, näiden tehtävien kannalta tarkoituksenmukaista koulutusta. Jäsenvaltioiden olisi tapauksen mukaan valtiosääntöperinteensä ja oikeusjärjestelmiensä rakenteen sekä muita olosuhteita, mukaan lukien kyseisen jäsenvaltion koko, huomioon ottaen arvioitava tarvetta nostaa tällaisten viranomaisten erikoistumisen tasoa ympäristörikosten alalla kansallisen lainsäädännön mukaisesti. Jos kyseinen jäsenvaltio on kooltaan pieni ja sillä on vain rajallinen määrä toimivaltaisia viranomaisia, arvioinnissa voitaisiin todeta, että tämän rajallisen määrän vuoksi erikoistuminen ei ole mahdollista tai suotavaa. Täytäntöönpanoketjun ammattimaisuuden ja tehokkuuden maksimoimiseksi jäsenvaltioiden olisi erityisesti myös harkittava erityisten tutkintayksiköiden, syyttäjien ja tuomarien nimeämistä käsittelemään ympäristörikostapauksia. Yleisiin rikostuomioistuimiin voitaisiin perustaa erikoistuneita tuomarijaostoja. Teknistä asiantuntemusta olisi asetettava kaikkien asiaankuuluvien täytäntöönpanoviranomaisten saataville.

Resursseja ja koulutusta koskevat direktiivin 17 ja 18 artiklat ovat toteavia, eivätkä ne edellytä lainsäädäntömuutoksia.

Yleisesti voidaan todeta, että valtiontaloudessa ylintä päätösvaltaa käyttää eduskunta päättäessään valtiollisten toimintojen rahoituksesta ja määrärahojen yleisestä käyttötarkoituksesta. Lainsäädännön toimeenpano virastotaloudessa mitoitetaan talousarviossa osoitettujen resurssien puitteissa toteutettavaksi. Niin kansalliseen kuin Euroopan unionin oikeuteen perustuvan velvoitteen toimeenpanon resursseista päätetään kansallisesti laintasoisella sääntelyllä valtion talousarviossa. Valtiontalouden haasteellisen tilanteen vuoksi niin Euroopan unionin oikeuden täytäntöönpanoon liittyvässä kuin kansallisessa lainvalmistelussa valmistelua sitoo talouspoliittisen ministerivaliokunnan 6.2.2024 tekemä linjaus resursseista. Talouspoliittinen ministerivaliokunta linjasi helmikuussa 2024, että uusien Euroopan unionista ja kansallisesta lainsäädännöstä tulevien velvoitteiden myötä tulevat tehtävät resursoidaan pääsääntöisesti luopumalla olemassa olevista tehtävistä tai tehostamalla nykyisten tehtävien hoitamista. Linjaus tarkoittaa tehtävien hoitamista nykyisten määrärahojen puitteissa.

Ympäristörikosten torjunnan kannalta keskeiset viranomaiset ja ministeriöt tekevät yhteistyötä muun ohella tulosohjauksessa. Esimerkiksi poliisin osalta sisäministeriö asettaa poliisille tulostavoitteet, ja Poliisihallitus edelleen neuvottelee ja asettaa tavoitteet poliisilaitoksille ja -yksiköille. Tuomioistuinlaitoksen ja Syyttäjälaitoksen tulosohjauksesta vastaa oikeusministeriö, ja ympäristöministeriö osallistuu Lupa- ja valvontaviraston tulosohjaukseen ympäristövastuualueen osalta.

Ympäristörikoksia koskevassa esitutkinnassa ja rikosprosessissa tehtäviään hoitavien viranomaisten pätevyyden sekä henkilöstö- ja myös teknisten resurssien osalta voidaan todeta, että Suomessa ympäristörikostorjunta nojaa viranomaisyhteistyöhön. Ympäristövalvontaviranomainen on ympäristöasioiden asiantuntija, ja esitutkintaviranomaiset luottavat valvontaviranomaisen asiantuntijuuteen. Esitutkintaviranomainen tutkii rikoksia neutraalisti, ja tutkinnassa usein hyödynnetään rikosteknistä osaamista. Rikostutkinnassa esimerkiksi ympäristöstä otetut näytteet analysoidaan pääasiassa keskusrikospoliisin rikosteknisessä laboratoriossa. Analyysien tulosten tulkinnassa hyödynnetään esitutkinnassa ympäristöalan asiantuntijoita. Keskusrikospoliisissa toimii yksi ympäristörikostorjunnan koordinaattori tutkinnan puolella sekä rikosteknisessä laboratoriossa tällä hetkellä kaksi näytetutkimuskoordinaattoria.

Poliisin henkilöstön on mahdollista hankkia ympäristötutkinnassa tarvittavaa erityisosaamista osallistumalla esimerkiksi Poliisiammattikorkeakoulun järjestämille kursseille ja koulutuksiin. Poliisiammattikorkeakoulu järjestää vuosittain koulutuksia ympäristörikostorjuntaan liittyen. Koulutukset on suunnattu kaikille ympäristörikostorjunnan parissa toimiville viranomaisille.

Poliisin täydennyskoulutukseen kuuluu esimerkiksi Poliisiammattikorkeakoulussa vuosittain järjestettävä Vakavien ympäristörikosten tutkintakurssi. Lisäksi ajoittain toteutetaan erillisiä koulutushankkeita. Esimerkiksi vuosina 2024–2025 keskusrikospoliisin johdolla toteutetaan YLPEYS-hanke, jossa koulutetaan teknisiä tutkijoita ympäristörikosten näytteenottoon.

Poliisissa on painotettu erityisosaamista ja erikoistumista ympäristörikosten tutkintaan työssä oppimisen ja keskittämisen kautta. Osaamista on kartutettu keskittämällä ympäristörikosten tutkintaa tietyille henkilöille, jolloin osaaminen vahvistuu tapausten tutkimisen kautta. Vakavat ympäristörikokset tehdään monesti liiketoiminnan yhteydessä, jolloin ne tutkitaan talousrikosyksiköissä.

Syyttäjälaitoksessa jokaisella neljällä syyttäjäalueella toimii ympäristörikostiimi, jota ohjaa ympäristörikoksiin erikoistunut syyttäjä tai kokenut ympäristörikoksia hoitanut syyttäjä. Tiimien tarkoituksena on perehdyttää syyttäjiä ympäristörikosten hoitamiseen ja syventää alueella toimivien, jo ympäristörikosasioita hoitavien syyttäjien osaamista. Tiimit kokoontuvat säännöllisesti. Tiimeissä jaetaan tietoa muun muassa oikeuskäytännöstä ja keskustellaan ympäristörikoksiin liittyvistä haasteista. Tiimit myös järjestävät koulutusta ja tapaavat sidosryhmiä.

Syyttäjien asiantuntijuuden kehittäminen perustuu syyttäjien erikoistumisjärjestelmään, jota kehitetään jatkuvasti. Erikoistumisjärjestelmää ohjataan valtakunnansyyttäjän toimistosta. Järjestelmän mukaisesti vuodesta 2000 on ollut nimettynä ryhmä syyttäjiä, jotka ovat voineet erikoistua ympäristörikoksiin. Vuodesta 2019 alkaen ympäristörikostapauksiin on nimetty päätoimisia erikoissyyttäjiä.

Syyttäjälaitos järjestää syyttäjille säännöllisesti koulutusta ympäristörikoksista, ja näihin koulutuksiin on voinut osallistua myös muiden viranomaisten, kuten poliisin ja tuomioistuinlaitoksen, henkilöstöä. Erikoistuvat ja erikoistuneet syyttäjät voivat myös osallistua ulkomaisten organisaatioiden järjestämään täydentävään koulutukseen. Lisäksi järjestetään alueellisia koulutustilaisuuksia, joissa kouluttajina ovat pääsääntöisesti ympäristörikosten erikoissyyttäjät ja Syyttäjälaitoksen ulkopuoliset asiantuntijat.

Tuomioistuinlaitoksessa Tuomioistuinvirasto huolehtii koulutuksen järjestämisestä tuomareille ja tuomioistuinten muulle henkilöstölle yhteistyössä tuomarinkoulutuslautakunnan kanssa. Riippumattoman tuomarinkoulutuslautakunnan tehtävänä on tuomioistuinten henkilöstölle järjestettävän koulutuksen suunnittelu tuomioistuinharjoittelusta täydennyskoulutukseen yhteistyössä Tuomioistuinviraston ja tuomioistuinten kanssa. Ympäristörikokset on huomioitu aiheena tuomioistuinlaitoksen koulutussuunnitelmassa, ja tuomareilla on säännöllisesti mahdollisuus osallistua ympäristörikoksia koskevaan koulutukseen, mukaan lukien European Judicial Training Network (EJTN) -verkoston koulutukset.

Myös esimerkiksi ympäristörikosten torjuntaa toteuttavista viranomaisista muodostettujen alueellisten yhteistyöryhmien parissa toteutettu sidosryhmätyö on tärkeä oppimisen ja tiedon jakamisen kanava. Lupa- ja valvontavirasto ottaa ajoittain ympäristörikosasioita kuntien ympäristöviranhaltijoille vuosittain järjestettäville ajankohtaispäiville koulutusaiheeksi.

Syyttäjälaitoksessa on edellä esiin käyvällä tavalla käytössä järjestelmä, jonka myötä syyttäjien on mahdollista erikoistua ympäristörikoksiin. Suomen kaltaisessa väkimäärältään pienessä mutta maantieteelliseltä alueeltaan suurehkossa valtiossa ei kuitenkaan ole tarkoituksenmukaista taata esimerkiksi kaikkien poliisilaitosten tutkijoille tai tuomioistuinlaitosten lainkäyttöhenkilöstölle nimenomaista erikoistumista ympäristörikoksiin. Huomioiden vuosittain tutkittavaksi tulevien ympäristörikosasioiden määrä, yksittäisen rikostutkijan tutkittavaksi ympäristörikoksia tulee harvakseltaan. Myös yksittäisten käräjätuomarien käsiteltäväksi tulevien ympäristörikosasioiden määrä on vuosittain melko alhainen, minkä vuoksi erikoistumista näihin rikoksiin ei voi pitää perusteltuna. Syyttäjälaitoksen ja erityisesti tuomioistuinlaitoksen osalta on myös huomioitava toiminnan riippumattomuus, jonka johdosta Syyttäjälaitos ja tuomioistuinlaitos päättävät itsenäisesti esimerkiksi toimintansa tarkemmasta organisoinnista sekä omasta koulutustarjonnastaan.

3.3.9

Direktiivin 19–20 artiklat

19 artikla.Toimivaltaisten viranomaisten välinen koordinointi ja yhteistyö jäsenvaltiossa.Ympäristörikosdirektiivin 19 artiklan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet perustaakseen asianmukaisia mekanismeja kaikkien ympäristörikosten ennalta estämiseen ja torjuntaan osallistuvien toimivaltaisten viranomaistensa keskuudessa tapahtuvaa strategisen ja operatiivisen tason koordinointia ja yhteistyötä varten. Tällaisten mekanismien tarkoituksena on oltava ainakin

yhteisten painopisteiden ja rikosoikeudellisen ja hallinnollisen täytäntöönpanon välistä suhdetta koskevan yhteisymmärryksen varmistaminen;

tietojen vaihtaminen strategisia ja operatiivisia tarkoituksia varten sovellettavassa unionin oikeudessa ja kansallisessa lainsäädännössä vahvistetuissa rajoissa;

yksittäisiin tutkintoihin liittyvä kuuleminen sovellettavassa unionin oikeudessa ja kansallisessa lainsäädännössä vahvistetuissa rajoissa;

parhaiden käytäntöjen vaihtaminen;

avun antaminen sellaisten alan ammattihenkilöiden eurooppalaisille verkostoille, jotka toimivat ympäristörikosten ja niihin liittyvien rikkomusten torjunnan kannalta merkityksellisten kysymysten parissa.

Artiklan toisen kohdan mukaan ensimmäisessä kohdassa tarkoitetut mekanismit voivat olla muodoltaan erikoistuneita koordinointielimiä, toimivaltaisten viranomaisten välisiä yhteisymmärryspöytäkirjoja, kansallisia täytäntöönpanoverkostoja ja yhteisiä koulutustoimia.

Sisäisen yhteistyön ja viestinnän organisointia selitetään 19 artiklaa koskevassa johdanto-osan kappaleessa 62. Sen mukaan, jotta voidaan varmistaa tehokas, yhtenäinen ja johdonmukainen täytäntöönpanojärjestelmä, johon sisältyy hallinnollisia, yksityisoikeudellisia ja rikosoikeudellisia toimenpiteitä, jäsenvaltioiden olisi organisoitava sisäinen yhteistyö ja viestintä kaikkien hallinnolliseen ja rikosoikeudelliseen täytäntöönpanoon osallistuvien toimivaltaisten viranomaistensa kesken, mukaan lukien kaikki ennalta ehkäiseviä, rangaistuksiin liittyviä ja korjaavia tehtäviä suorittavat viranomaiset.

Vuoden 2008 ympäristörikosdirektiiviin ei sisälly uuden direktiivin 19 artiklaa vastaavaa velvoitetta, eli kyse on uudesta velvoitteesta.

Ympäristörikoksia tutkivien ja rikosprosessin kannalta muiden keskeisten viranomaisten välinen yhteistyö viranomaisten tehtävien hoitamisessa perustuu osin lainsäädäntöön. Esimerkiksi poliisin toimittamasta esitutkinnasta ja siihen liittyvästä yhteistyöstä syyttäjän kanssa säädetään esitutkintalaissa (805/2011).

Viranomaisten välisen yhteistyön keskiössä on tietojenvaihto. Kuten 19 artiklastakin käy ilmi, viranomaisten välinen tietojenvaihto perustuu asiaa koskevaan lainsäädäntöön ja tapahtuu lainsäädännön mahdollistamissa rajoissa. Esimerkiksi esitutkintaviranomaisilla ja syyttäjillä on toimintaansa koskevan lainsäädännön mukaisesti laaja tiedonsaantioikeus. Näiltä osin keskeisiä säädöksiä ovat esimerkiksi laki henkilötietojen käsittelystä poliisitoimessa (616/2019), laki henkilötietojen käsittelystä Tullissa (650/2019), laki henkilötietojen käsittelystä Rajavartiolaitoksessa (639/2019) sekä laki Syyttäjälaitoksesta (32/2019). Ympäristövalvontaviranomaisten oikeudesta luovuttaa tietoja säädetään näitä viranomaisia koskevassa lainsäädännössä. Aineelliseen ympäristölainsäädäntöön, kuten ympäristönsuojelulakiin ja jätelakiin, sisältyy lisäksi säännöksiä, jotka velvoittavat valvontaviranomaiset ilmoittamaan sääntelyssä tarkoitetuista ympäristörikoksista esitutkintaviranomaiselle.

Ympäristölainsäädännön noudattamista valvovien viranomaisten valvontatoiminta on ympäristörikosten paljastamisessa keskeistä, koska ympäristörikokset käyvät monesti ilmi nimenomaan valvonnan yhteydessä. Merkittävä osa yhteistyöstä rikosprosessissa toimivien viranomaisten ja hallintoprosessissa toimivien viranomaisten kanssa tapahtuu käytännön tasolla rikosasioita käsiteltäessä. Ympäristöviranomaisia ja ympäristöasiantuntijoita myös kuullaan rikosprosessissa säännöllisesti.

Suomessa on käytössä useita mekanismeja asiaan kuuluvien viranomaisten koordinointia ja yhteistyötä varten. Direktiivin 16 artiklan tarkastelun yhteydessä on mainittu ympäristörikosten torjuntaa toteuttavista viranomaisista vuonna 2016 muodostetut alueelliset yhteistyöryhmät, joiden piirissä tapahtuva yhteydenpito poliisin, Lupa- ja valvontaviraston ja Syyttäjälaitoksen kesken on säännöllistä. Yhteistyöryhmien toimintaan kuuluu muun muassa tietojenvaihto ajankohtaisista asioista, kuten ympäristörikoksia koskevista ilmiöistä, tekotavoista ja oikeuskäytännöstä, koulutusyhteistyö sekä parhaiden käytänteiden jakaminen. Lupa- ja valvontavirastossa toimii lisäksi ympäristörikosyhdyshenkilöiden verkosto, jonka puitteissa järjestetään säännöllisiä tapaamisia kahdesti vuodessa. Yhteyshenkilöverkosto mahdollistaa myös jatkuvaluonteiset keskinäiset yhteydet ja tiedonvaihdon.

Strategisen tason viranomaisyhteistyön kannalta tärkeitä ovat myös ympäristöministeriön johdolla toimiva ympäristörikostorjunnan strategian toimeenpanoryhmä sekä Poliisihallituksen vetämä ympäristörikostorjunnan seurantaryhmä, joissa on edustus ympäristörikosten torjunnan kannalta keskeisistä viranomaisista. Myös näitä ryhmiä on tarkasteltu direktiivin 16 artiklan käsittelyn yhteydessä.

Eri viranomaiset järjestävät ympäristörikoksia koskevaa koulutusta, joihin myös muiden viranomaisten voi olla mahdollista osallistua. Asiaa on tarkasteltu lähemmin edellä direktiivin 17 ja 18 artikloiden käsittelyn yhteydessä.

Ympäristörikostorjunnan viranomaiset osallistuvat myös moniin kansainvälisiin yhteistyöverkostoihin ja -tapahtumiin. Poliisi osallistuu muun muassa ympäristörikosten osalta Europolin EMPACT-yhteistyöhön (European Multidisciplinary Platform Against Criminal Threats) yhdessä Tullin kanssa. Yhteistyöhön mainitun verkoston piirissä kuuluu muun muassa tietojenvaihtoon, kehitykseen ja koulutukseen liittyviä toimia. Poliisi on mukana myös monissa muissa ympäristörikoksiin liittyvissä kansainvälisissä verkostoissa ja työryhmissä, kuten EnviCrimeNet ja Interpolin työryhmät Pollution Crime Working Group ja Wildlife Crime Working Group. Näissä verkostoissa jaetaan parhaita käytänteitä ja annetaan tarpeen ja mahdollisuuksien mukaan apua muiden valtioiden viranomaisille.

Syyttäjälaitos on mukana Euroopan ympäristösyyttäjien verkostossa (The European Network of Prosecutors for the Environment, ENPE). Verkoston säännöllisesti järjestettäviin konferensseihin osallistuvat Euroopan unionin jäsenvaltioiden ja Iso-Britannian ympäristörikoksia hoitavat syyttäjät. Itämeren alueella toimii samoin erityinen syyttäjien verkosto (the Network of Prosecutors on Environmental Crime in the Baltic Sea Region, ENPRO), joka on alueen rantavaltioiden (mukaan lukien Norja) perustama ympäristörikoksiin erikoistuneiden syyttäjien yhteistyö- ja tiedonvaihtoverkosto, jolla on säännöllisesti vuosittaisia tapaamisia.

Ympäristöhallinnon yhteistyöverkostona toimii Euroopan unionissa European Union Network for the Implementation and Enforcement of Environmental Law (IMPEL), joka pyrkii edistämään Euroopan unionin ympäristölainsäädännön tehokasta täytäntöönpanoa esimerkiksi tietojen ja parhaiden käytänteiden jakamisen ja muun yhteistyön kautta. Lisäksi Euroopan unionin piirissä toimii ympäristöasioiden tuomarien verkosto (European Union Forum of Judges for the Environment, EUFJE).

Suomessa on käytössä useita mekanismeja ympäristörikosten ennalta estämiseen ja torjuntaan osallistuvien toimivaltaisten viranomaisten toiminnan koordinointia ja yhteistyötä varten. Ympäristörikosdirektiivin 19 artiklan edellytysten voi näin ollen katsoa täyttyvän. Artiklaan sisältyvän velvoitteen täytäntöönpano ei edellytä lainsäädännön muuttamista.

20 artikla.Jäsenvaltioiden sekä komission ja unionin elinten, toimistojen tai virastojen välinen yhteistyö.Ympäristörikosdirektiivin 20 artiklassa säädetään jäsenvaltioiden sekä komission ja unionin elinten, toimistojen tai virastojen välisestä yhteistyöstä. Artiklan ensimmäisen kappaleen mukaan, jos ympäristörikosten epäillään olevan luonteeltaan rajat ylittäviä, asianomaisten jäsenvaltioiden toimivaltaisten viranomaisten on harkittava näihin rikoksiin liittyvien tietojen toimittamista asianmukaisille toimivaltaisille elimille. Artiklan toisessa kappaleessa todetaan, että rajoittamatta rajat ylittävää yhteistyötä ja rikosasioissa annettavaa keskinäistä oikeusapua koskevien sääntöjen soveltamista jäsenvaltiot, Eurojust, Europol, Euroopan syyttäjänvirasto, Euroopan petostentorjuntavirasto ja komissio tekevät toimivaltansa mukaisesti keskenään yhteistyötä 3 ja 4 artiklassa tarkoitettujen rikosten torjunnassa. Tätä varten Eurojust antaa tapauksen mukaan toimivaltaisten kansallisten viranomaisten tarvitsemaa teknistä ja operatiivista apua niiden tutkintatoimien koordinoinnin helpottamiseksi. Komissio voi tapauksen mukaan antaa apua.

Vuoden 2008 ympäristörikosdirektiiviin ei sisälly uuden direktiivin 20 artiklaa vastaavaa velvoitetta, eli kyse on uudesta velvoitteesta.

Artiklan ensimmäisessä kappaleessa säädetään jäsenvaltioiden viranomaisten velvollisuudesta harkita tietojen antamista asianmukaisille toimivaltaisille toimielimille, jos rikoksen epäillään olevan luonteeltaan rajat ylittävä. Tietojen toimittaminen toimivaltaisille elimille ei ole kohdan mukaan pakollista vaan harkinnanvaraista.

uusi tietojenvaihtolaki Poliisin, Tullin ja Rajavartiolaitoksen tietojen luovutuksesta EU:n jäsenvaltioiden toimivaltaisille lainvalvontaviranomaisille säädetään Euroopan unionin jäsenvaltioiden lainvalvontaviranomaisten välisestä tietojenvaihdosta annetussa laissa (806/2024, jäljempänä). Lailla on implementoitu jäsenvaltioiden lainvalvontaviranomaisten välisestä tietojenvaihdosta ja neuvoston puitepäätöksen 2006/960/YOS kumoamisesta annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EU) 2023/977. Pyynnön perusteella tapahtuvasta tietojen luovuttamisesta säädetään uuden tietojenvaihtolain 4 §:ssä ja oma-aloitteisesta tietojen luovuttamisesta 10 §:ssä.

Esitutkintaviranomaisten oikeudesta luovuttaa henkilötietoja säädetään poliisin, Tullin ja Rajavartiolaitoksen henkilötietolaeissa (laki henkilötietojen käsittelystä poliisitoimessa 616/2019, laki henkilötietojen käsittelystä Tullissa 650/2019, laki henkilötietojen käsittelystä Rajavartiolaitoksessa 639/2019). Laeissa säädetään henkilötietojen luovutuksesta Euroopan unionin jäsenvaltion ja Euroopan talousalueen jäsenvaltion lainvalvontaviranomaiselle (henkilötietojen käsittelystä poliisitoimessa annetun lain 25 §, henkilötietojen käsittelystä Tullissa annetun lain 23 §, henkilötietojen käsittelystä Rajavartiolaitoksessa annetun lain 35 §). Edellä mainitut säännökset antavat kyseessä olevalle viranomaiselle oikeuden luovuttaa henkilötietoja myös Eurojustille ja muulle Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen nojalla perustetulle toimielimelle, jonka tehtäviin kuuluu oikeus- ja yhteiskuntajärjestyksen turvaaminen, yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitäminen tai rikosten ennalta estäminen, selvittäminen ja syyteharkintaan saattaminen kyseisten tehtävien suorittamiseksi.

Artiklan toisen kappaleen mukaan jäsenvaltiot, eurooppalaiset virastot (EPPO, Europol, Eurojust ja Euroopan petoksentorjuntavirasto) ja komissio tekevät toimivaltansa mukaisesti keskenään yhteistyötä direktiivissä tarkoitettujen rikosten torjunnassa rajoittamatta kuitenkaan rajat ylittävää yhteistyötä ja yhteistä oikeusapua rikosasioissa koskevien sääntöjen soveltamista. Tätä varten Eurojust antaa kohdan mukaan teknistä ja operatiivista tukea jäsenvaltioille.

Jäsenvaltioiden ja mainittujen eurooppalaisten virastojen välistä yhteistyötä koskevaa sääntelyä sisältyy kyseisiä virastoja koskeviin asetuksiin sekä kansalliseen lainsäädäntöön. Esimerkiksi EPPO-asetuksen (neuvoston asetus (EU) 2017/1939 tiiviimmän yhteistyön toteuttamisesta Euroopan syyttäjänviraston (EPPO) perustamisessa) 5 artiklan 6 kohdan mukaan toimivaltaisten kansallisten viranomaisten on aktiivisesti avustettava ja tuettava EPPO:a sen tutkinta- ja syytetoimissa. Täydentävä kansallinen sääntely on sisällytetty Suomen osallistumisesta Euroopan syyttäjänviraston (EPPO) toimintaan annettuun lakiin (66/2021). Lisäksi esitutkintalain 5 luku sisältää säännökset esitutkintayhteistyöstä esitutkintaviranomaisen ja syyttäjän välillä. Luku soveltuu esitutkintalain muun syyttäjää koskevan sääntelyn tavoin myös Euroopan syyttäjänviraston toimivaltaan kuuluviin rikosasioihin (HE 184/2020 vp, s. 39).

Niin sanotun Europol-asetuksen (EU) 2016/794 (Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) 2016/794 Euroopan unionin lainvalvontayhteistyövirastosta (Europol) sekä neuvoston päätösten 2009/371/YOS, 2009/934/YOS, 2009/935/YOS, 2009/936/YOS ja 2009/968/YOS korvaamisesta ja kumoamisesta) II luku pitää sisällään säännökset jäsenvaltioiden ja Europolin yhteistyöstä. Asetusta täydentää kansallisesti Euroopan unionin lainvalvontayhteistyövirastosta annettu laki (214/2017). Myös niin sanottu Eurojust-asetus (EU) 2018/1727 (Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) 2018/1727 Euroopan unionin rikosoikeudellisen yhteistyön virastosta (Eurojust) ja neuvoston päätöksen 2002/187/YOS korvaamisesta ja kumoamisesta) pitää sisällään yhteistyötä koskevaa sääntelyä (esimerkiksi tietojenvaihtoa koskeva 21 artikla). Asetusta täydentävä kansallinen sääntely sisältyy Suomen osallistumisesta Euroopan unionin rikosoikeudellisen yhteistyön viraston (Eurojust) toimintaan annettuun lakiin (1232/2019).

Edellä todettuihin säädöksiin sisältyvät säännökset mahdollistavat tietojen vaihtamisen ja yhteistyön mainittujen viranomaisten ja toimielinten välillä. Ympäristörikosdirektiivin 20 artikla ei siten edellä todetuin tavoin edellytä kansallisen lainsäädännön muuttamista.

3.3.10

Direktiivin 21–23 artiklat

21 artikla.Kansallinen strategia.Ympäristörikosdirektiivin 21 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on laadittava ja julkaistava ympäristörikosten torjuntaa koskeva kansallinen strategia viimeistään 21 päivänä toukokuuta 2027. Jäsenvaltioiden on artiklan mukaan toteutettava toimenpiteitä kansallisen strategiansa panemiseksi täytäntöön ilman aiheetonta viivytystä. Kansallisessa strategiassa on käsiteltävä ainakin seuraavia seikkoja:

ympäristörikosten alan kansallisen politiikan tavoitteet ja painopisteet, myös rajatylittävissä tapauksissa, ja järjestelyt niiden saavuttamisen säännöllistä arviointia varten;

kaikkien ympäristörikosten torjuntaan osallistuvien toimivaltaisten viranomaisten roolit ja tehtävät, myös kun on kyse koordinoinnista ja yhteistyöstä kansallisten toimivaltaisten viranomaisten välillä samoin kuin toimivaltaisten unionin elinten kanssa sekä avun antamisesta eurooppalaisille verkostoille, jotka toimivat näiden rikosten torjunnan kannalta suoraan merkityksellisten kysymysten parissa, myös rajatylittävissä tapauksissa;

miten täytäntöönpanosta vastaavien ammattihenkilöiden erikoistumista tuetaan, arvio ympäristörikosten torjumiseen osoitetuista resursseista ja arvio tähän liittyvistä tulevista tarpeista.

Artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että niiden kansallista strategiaa tarkastellaan ja päivitetään säännöllisin, enintään viiden vuoden väliajoin riskianalyysiin perustuvaa lähestymistapaa noudattaen, jotta voidaan ottaa huomioon ympäristörikollisuuden kehitys ja suuntaukset ja siihen liittyvät uhat.

Asiaa koskevassa johdanto-osan kappaleessa 65 täsmennetään artiklan tekstiä. Johdanto-osan kappaleen mukaan, jotta voitaisiin varmistaa johdonmukainen lähestymistapa ympäristörikollisuuden torjuntaan, jäsenvaltioiden olisi hyväksyttävä, julkaistava ja pantava täytäntöön ympäristörikosten torjuntaa koskeva kansallinen strategia, jossa vahvistetaan tavoitteet ja painopisteet sekä niitä vastaavat tarvittavat toimenpiteet ja resurssit, ja tarkasteltava sitä säännöllisesti uudelleen. Tässä kansallisessa strategiassa olisi käsiteltävä erityisesti ympäristörikollisuuden alan kansallisen politiikan tavoitteita ja painopisteitä, toimivaltaisten viranomaisten välisiä koordinointi- ja yhteistyömenetelmiä, menettelyjä ja mekanismeja saavutettujen tulosten säännöllistä seurantaa ja arviointia varten sekä avunantoa eurooppalaisille verkostoille, jotka toimivat ympäristörikosten ja niihin liittyvien rikkomusten torjunnan kannalta suoraan merkityksellisten kysymysten parissa. Jäsenvaltioiden olisi oltava mahdollista määrittää mainitulle strategialle tarkoituksenmukainen muoto, jossa voitaisiin ottaa huomioon niiden valtiosääntöperinne toimivaltajaon osalta ja joka voisi olla joko alakohtainen tai osa laajempaa strategista asiakirjaa. Riippumatta siitä, säätävätkö jäsenvaltiot yhden vai useamman strategian hyväksymisestä, strategian yleisen sisällön olisi katettava koko jäsenvaltion alue.

Vuoden 2008 ympäristörikosdirektiiviin ei sisälly kansallista strategiaa koskevaa velvoitetta, eli kyse on uudesta velvoitteesta.

https://valtioneuvosto.fi/hanke?tunnus=YM023:00/2021

Suomessa ensimmäinen ympäristörikostorjunnan strategia on julkaistu vuonna 2015. Tämän jälkeen strategia on päivitetty vuonna 2021, ja strategian päivitys ulottuu vuoden 2026 loppuun saakka. Strategian valmistelee ympäristöministeriön johdolla ja asettamana ympäristörikostorjunnan strategian toimeenpanoryhmä, jossa ovat mukana ympäristörikosten torjunnan kannalta keskeiset viranomaiset eli ympäristöministeriö, sisäministeriö, keskusrikospoliisi, oikeusministeriö, Poliisihallitus, Tulli, Rajavartiolaitos, Syyttäjälaitos, Lupa- ja valvontavirasto, Suomen Kuntaliitto ja Poliisiammattikorkeakoulu ().

Ympäristörikostorjunnan strategiassa 2021–2026 kuvataan ympäristörikollisuuden torjunnan nykytila ja arvioidaan sitä sekä asetetaan strategiset linjaukset strategiakaudelle. Strategian kaksi vuotta kattavassa toimenpideohjelmassa määritellään konkreettiset toimet ja vastuutahot strategiassa asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi. Toimeenpanoryhmä seuraa säännöllisesti strategian ja toimenpideohjelman toteutumista.

Ympäristörikosdirektiivin 21 artiklan edellyttämä kansallinen strategia on edellä todetulla tavalla Suomessa valmisteltu ja julkaistu, ja strategiatyö on artiklan edellyttämällä tavalla jatkuvalla pohjalla. Artiklasta voi kuitenkin katsoa seuraavan joitakin täsmennystarpeita kansalliselle strategiatyölle ja kansallisen strategian sisällölle. Strategian ja sen toimenpideohjelman päivittämisen valmistelu on käynnissä ympäristöministeriön johdolla (valtioneuvosto.fi/hanke?tunnus=YM015:00/2026).

22–23 artiklat.Tilastotiedot. Täytäntöönpanovalta.Ympäristörikosdirektiivin 22 artiklassa säädetään tilastotiedoista. Artiklaan liittyy direktiivin 23 artikla, jossa säädetään komissiolle annettavasta täytäntöönpanovallasta vahvistaa vakiomuodon tilastotietojen toimittamiseksi. Vuoden 2008 ympäristörikosdirektiiviin ei sisälly uuden direktiivin 22 tai 23 artiklaa vastaavaa sääntelyä.

Direktiivin 22 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että käytössä on järjestelmä, jonka avulla voidaan kirjata, tuottaa ja antaa anonymisoituja tilastotietoja 3 ja 4 artiklassa tarkoitettujen rikosten ilmoittamis-, tutkinta- ja tuomioistuinvaiheista, jotta ne voivat seurata ympäristörikosten torjuntaa koskevien toimenpiteidensä tehokkuutta.

Artiklan 2 kohdan mukaan edellä 1 kohdassa tarkoitettuihin tilastotietoihin on vähintään sisällyttävä olemassa olevaa tietoa seuraavista: a) niiden rikosten lukumäärä, jotka on rekisteröity tai joista on annettu tuomio jäsenvaltiossa; b) niiden oikeustapausten määrä, joiden käsittely on lopetettu, myös kyseisen rikoksen vanhentumisajan päättymisen vuoksi; c) niiden luonnollisten henkilöiden lukumäärä, jotka on i) asetettu syytteeseen, ii) tuomittu; d) niiden oikeushenkilöiden määrä, jotka on i) asetettu syytteeseen, tai ii) tuomittu tai joille on määrätty sakkoja; e) määrättyjen seuraamusten tyypit ja tasot.

Artiklan 3 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että niiden tilastoista julkaistaan yhteenveto vähintään kolmen vuoden välein.

Artiklan 4 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toimitettava komissiolle vuosittain tämän artiklan 2 kohdassa tarkoitetut tilastotiedot 23 artiklassa tarkoitetussa vakiomuodossa.

Artiklan 5 kohdan mukaan komissio julkaisee vähintään kolmen vuoden välein kertomuksen jäsenvaltioiden toimittamien tilastotietojen perusteella. Kertomus julkaistaan ensimmäisen kerran kolmen vuoden kuluttua siitä, kun 23 artiklassa tarkoitettu vakiomuoto on vahvistettu.

Direktiivin johdanto-osan kappaleessa 66 käsitellään tilastotietoja koskevaa artiklaa. Johdanto-osan kappaleessa tuodaan muun muassa esiin, että jäsenvaltioiden olisi hyödynnettävä tilastotietoja täytäntöönpanotoimien strategisessa ja operatiivisessa suunnittelussa, ympäristörikosten laajuuden ja suuntausten analysoinnissa sekä kansalaisille suunnattavassa tiedotuksessa. Jäsenvaltioiden olisi toimitettava komissiolle ympäristörikosoikeudellisia menettelyjä koskevia asiaankuuluvia tilastotietoja, jotka poimitaan keskitetyllä tai hajautetulla tasolla koko jäsenvaltiossa jo olemassa olevista tiedoista.

Direktiivin 23 artiklan 1 kohdan mukaan komissio vahvistaa viimeistään 21 päivänä toukokuuta 2027 täytäntöönpanosäädöksillä 22 artiklan 4 kohdassa tarkoitetun, helposti saavutettavan ja vertailukelpoisen vakiomuodon tilastotietojen toimittamiseksi. Nämä täytäntöönpanosäädökset hyväksytään 24 artiklan 2 kohdassa tarkoitettua tarkastelumenettelyä noudattaen.

Artiklan 2 kohdan mukaan vakiomuoto tilastotietojen toimittamiseksi käsittää seuraavat osatekijät: a) ympäristörikosten luokittelu; b) laskentayksiköt; c) raportointimuoto. Kohdan toisen kappaleen mukaan yhteisymmärrys ensimmäisessä alakohdassa tarkoitetuista osatekijöistä on varmistettava.

Ympäristörikoksista saadaan muiden rikosten tavoin tarvittavia tietoja Tilastokeskuksen oikeustilastoista (poliisin tietoon tulleet rikokset sekä tuomioistuintilastot). Esitutkintaviranomaisten tietoon tulleista ympäristörikoksista on saatavissa tilastotietoja myös Poliisihallituksen, Tullin ja Rajavartiolaitoksen analyysitoiminnan kautta. Tiedot perustuvat näiden viranomaisten tiedonhallintajärjestelmissä oleviin tietoihin.

Poliisihallituksen vuosittain julkaisemaan Ympäristörikoskatsaus-julkaisuun on koottu tilastotietoja esitutkinta- ja syyttäjäviranomaisten kirjaamista ympäristörikoksista, syyttäjälle saapuneista ympäristörikosasioista sekä hylätyistä syytteistä.

3.3.11

Direktiivin 24–30 artiklat

24 artikla.Komiteamenettely.Artiklassa säädetään komissiota avustavasta komiteasta.

25 artikla.Arviointi, raportointi ja uudelleentarkastelu.Artiklassa on säännökset direktiivin jälkiarvioinnista ja uudelleentarkastelusta. Säännökset koskevat ensisijaisesti komissiota. Säännöksissä velvoitetaan myös jäsenvaltioita toimittamaan komissiolle tätä varten tietoja. Lisäksi artiklan mukaan komissio harkitsee säännöllisesti, onko 3 artiklan 2 kohdan soveltamisalaan kuuluvia rikoksia tarpeen muuttaa.

26 artikla.Direktiivin 2008/99/EY korvaaminen.Artiklan mukaan direktiivi 2008/99/EY eli vuoden 2008 ympäristörikosdirektiivi korvataan niiden jäsenvaltioiden osalta, joita uusi ympäristörikosdirektiivi sitoo, tämän kuitenkaan vaikuttamatta jäsenvaltioiden velvollisuuksiin noudattaa määräaikaa, jonka kuluessa niiden on saatettava mainittu direktiivi osaksi kansallista lainsäädäntöä. Niiden jäsenvaltioiden osalta, joita uusi ympäristörikosdirektiivi sitoo, viittauksia direktiiviin 2008/99/EY pidetään viittauksina uuteen ympäristörikosdirektiiviin. Niitä jäsenvaltioita, joita uusi ympäristörikosdirektiivi ei sido, sitoo artiklan mukaan edelleen direktiivi 2008/99/EY.

Suomi on aikanaan saattanut vuoden 2008 ympäristörikosdirektiivin osaksi kansallista lainsäädäntöä. 26 artiklasta ei aiheudu tarvetta muuttaa kansallista lainsäädäntöä.

27 artikla.Direktiivin 2009/123/EY korvaaminen.Ympäristörikosdirektiivin 27 artiklan ensimmäisen kappaleen mukaan korvataan direktiivi 2009/123/EY niiden jäsenvaltioiden osalta, joita tämä direktiivi sitoo, tämän kuitenkaan vaikuttamatta jäsenvaltioiden velvollisuuksiin noudattaa määräaikaa, jonka kuluessa niiden on saatettava mainittu direktiivi osaksi kansallista lainsäädäntöä. Kappaleessa viitataan Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviin 2009/123/EY alusten aiheuttamasta ympäristön pilaantumisesta ja säännösten rikkomisista määrättävistä seuraamuksista annetun direktiivin 2005/35/EY muuttamisesta.

Artiklan toisen kappaleen mukaan niiden jäsenvaltioiden osalta, joita tämä direktiivi sitoo, viittauksia direktiivin 2005/35/EY niihin säännöksiin, jotka on lisätty tai korvattu direktiivillä 2009/123/EY, pidetään viittauksina tähän direktiiviin. Artiklan kolmannen kappaleen mukaan niitä jäsenvaltioita, joita tämä direktiivi ei sido, sitoo edelleen direktiivi 2005/35/EY, sellaisena kuin se on muutettuna direktiivillä 2009/123/EY.

Suomi on saattanut 27 artiklassa viitatun direktiivin 2009/123/EY osaksi kansallista lainsäädäntöä. 27 artiklasta ei aiheudu tarvetta muuttaa kansallista lainsäädäntöä.

28 artikla.Saattaminen osaksi kansallista lainsäädäntöä.Jäsenvaltioiden on 28 artiklan 1 kohdan mukaan saatettava direktiivin noudattamisen edellyttämät lait, asetukset ja hallinnolliset määräykset voimaan viimeistään 21 päivänä toukokuuta 2026. Niiden on viipymättä ilmoitettava tästä komissiolle. Artiklan 2 kohdan mukaan kyseisissä jäsenvaltioiden antamissa säännöksissä on viitattava tähän direktiiviin tai niihin on liitettävä tällainen viittaus, kun ne julkaistaan virallisesti. Jäsenvaltioiden on säädettävä siitä, miten viittaukset tehdään. Artiklan 3 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toimitettava tässä direktiivissä säännellyistä kysymyksistä antamansa keskeiset kansalliset säännökset kirjallisina komissiolle.

29 artikla.Voimaantulo.

30 artikla.Osoitus.

Artikloissa 28–30 on tavanomaiset direktiivin loppusäännökset, jotka eivät aiheuta tarvetta muuttaa lainsäädäntöä.

4

Ehdotukset ja niiden vaikutukset

4.1

Keskeiset ehdotukset

Esityksen mukaisilla lainsäädäntömuutoksilla saatettaisiin Suomen lainsäädäntö vastaamaan pääosin ympäristörikosdirektiivin vaatimuksia ja toteutettaisiin direktiivin täytäntöönpanosta aiheutuvien muutosten edellyttämät muut muutokset lainsäädäntöön. Edellä jaksossa 3.3 todetuilla perusteilla esityksessä ehdotetaan muutettavaksi rikoslain 48 ja 48 a lukuja monilta osin sekä tiettyjä rikoslain 1, 8, 9, 15, 34 a ja 46 lukujen säännöksiä. Lisäksi ehdotetaan mainittujen muutosten johdosta muuhun lainsäädäntöön tarvittavia muutoksia.

4.1.1

Rikoslaki

4.1.1.1

Tiivistelmä rikoslakiin ehdotettavista muutoksista

Rikoslain ympäristörikoksia koskevaan 48 lukuun sisältyviin ympäristön turmelemista ja luonnonsuojelurikosta koskeviin säännöksiin ehdotetaan useita muutoksia, joilla säädettäisiin rangaistavaksi uusia tekotapoja tai täsmennettäisiin voimassa olevia säännöksiä. Ympäristörikkomusta koskevaan pykälään lisättäisiin tiettyjen uusien ehdotettavien rikosten lievää tekotapaa koskeva säännös. Tuottamuksellista ympäristön turmelemista koskevaan pykälään tehtäisiin muista ehdotettavista muutoksista aiheutuvat tekniset korjaukset.

Lisäksi rikoslain 48 lukuun ehdotetaan lisättäväksi uudet säännökset jäterikoksesta, törkeästä jäterikoksesta, ilmakehän heikentämisestä, törkeästä ilmakehän heikentämisestä, ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksesta, törkeästä ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksesta, vieraslajirikoksesta ja ympäristön tuhoamisesta.

Rikoslain luonnonvararikoksia koskevaan 48 a lukuun lisättäisiin puolestaan uudet metsäkatorikosta ja törkeää metsäkatorikosta koskevat säännökset.

Rikoslain 48 lukuun ja 48 a lukuun ehdotetaan lisäksi säädettäväksi soveltamisalasäännös, joka koskisi tietyissä tilanteissa viranomaisen myöntämään lupaan perustuvan toiminnan rinnastamista ilman lupaa toimimiseen. Säännöksen johdosta rangaistavaa olisi eräissä poikkeuksellisissa tilanteissa toimiminen viranomaisen myöntämän luvan nojalla.

Myös rikoslain muihin lukuihin sisältyviä törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämistä ja terroristisessa tarkoituksessa tehtyjä rikoksia koskevia rangaistussäännöksiä täydennettäisiin johtuen ehdotuksesta säätää ympäristön tuhoaminen rangaistavaksi. Terroristisessa tarkoituksessa tehtyjä rikoksia koskevan säännöksen muuttamisen johdosta tehtäisiin tarvittavat muutokset rikoslain 1 luvun 7 §:ään (kansainvälinen rikos) sekä 34 a luvun 15 §:ään (oikeushenkilön rangaistusvastuu).

Ehdotettavia uusia rangaistussäännöksiä koskevien muutosten johdosta säädettäisiin myös tarvittavat muutokset rikoslain 8 luvun 1 §:n säännökseen, joka koskee syyteoikeuden vanhentumista, sekä ulkomaiselta alukselta talousvyöhykkeellä tehtyä ympäristörikosta koskevaan rikoslain 48 luvun 10 §:ään.

Oikeushenkilön rangaistusvastuuta koskevaan rikoslain 9 lukuun ehdotetaan lisättäväksi uusi 5 a §, jossa säädettäisiin yhteisösakon asteikosta, jota sovellettaisiin kyseisessä pykälässä tarkoitettujen, ympäristörikosdirektiivin kriminalisointivelvoitteita täytäntöönpanevien rikosten kohdalla. Näiden rikosten johdosta tuomittavan yhteisösakon alimmaksi rahamääräksi säädettäisiin 2 000 ja ylimmäksi rahamääräksi 3 000 000 euroa. Lisäksi ehdotetaan säädettäväksi, että tuomittaessa yhteisösakkoa mainituista rikoksista erittäin suuria oikeushenkilöitä koskisi erityinen asteikko, jossa alin rahamäärä olisi 15 000 ja ylin rahamäärä 40 000 000 euroa, kuitenkin enintään viisi prosenttia oikeushenkilön maailmanlaajuisesta liikevaihdosta tai muusta vastaavasta tuotosta yhteisösakon määräämistä edeltäneellä tilikaudella. Yhteistä yhteisösakkoa koskevaan rikoslain 9 luvun 8 §:ään tehtäisiin uuden 5 a §:n säätämisen johdosta tarvittavat muutokset.

Rikoslain 46 luvun 13 §:ään sisältyvät säännökset pakoterikoksia koskevasta erityisestä yhteisösakon asteikosta kumottaisiin ja siirrettäisiin ehdotettavaan uuteen 5 a §:ään.

Ehdotettaviin uusiin rikoksiin ehdotetaan sovellettavaksi oikeushenkilön rangaistusvastuuta, joka tulisi kattamaan myös voimassa oleviin säännöksiin ehdotettavat laajennukset.

4.1.1.2

Rikoslain 48 lukuun ehdotettavat muutokset

Ympäristön turmeleminen

Ympäristörikkomus ja tuottamuksellinen ympäristön turmeleminen

Luonnonsuojelurikos

Rikoslain 48 lukuun ehdotettavat uudet rangaistussäännökset

Muut rikoslain 48 lukuun ehdotettavat muutokset

Ympäristön turmelemista koskevaa rikoslain 48 luvun 1 §:ää ehdotetaan täydennettäväksi kokonaan uusilla tekotavoilla. Lisäksi pykälään ehdotetaan eräitä muutoksia, joilla nykyisiä tekotapoja laajennettaisiin tai täsmennettäisiin tietyiltä osin.

Pykälän 1 momentin mukaisten tekotapojen kohdalla rangaistavuuden edellytyksenä on, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle. Mainittu tunnusmerkki koskisi myös uusia tekotapoja.

1 momentin 1 kohta Pykälänkoskee esimerkiksi aineen päästämistä tai jättämistä ympäristöön lain tai laissa edellytetyn luvan vastaisesti. Voimassa oleva säännös ei sanamuotonsa mukaisesti kata Euroopan unionin antamassa asetuksessa säädetyn vastaista menettelyä. Säännökseen olisi direktiivin velvoitteista ja rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen edellytyksistä johtuen lisättävä tunnusmerkiksi Euroopan unionin antaman ympäristönsuojelua koskevan asetuksen tai sellaisen nojalla annetun säännöksen vastaisuus sekä menetteleminen tällaisessa säädöksessä edellytetyn luvan vastaisesti tai ilman tällaista lupaa. Rangaistavuus tulisi siten koskemaan esimerkiksi aineen päästämistä ympäristöön sellaisen asetuksen tai siinä edellytetyn luvan vastaisesti tai ilman tällaista lupaa, kun menettely muiltakin osin täyttäisi mainitun pykälän tunnusmerkistön. Muutoksella täytäntöönpantaisiin direktiivin 3 artiklan 2 kohdan a alakohtaa koskeva kriminalisointivelvoite sekä muun muassa tähän liittyvät direktiivin 3 artiklan 4 kohdan ja 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan velvoitteet.

1 momentin 2 kohdassa Rikoslain 48 luvun 1 §:nsäädetään rangaistavaksi aineen, valmisteen, seoksen, tuotteen tai esineen valmistaminen, luovuttaminen, kuljettaminen, käyttäminen, käsitteleminen tai säilyttäminen sekä laitteen käyttäminen vastoin kohdan alakohdissa tarkoitettuja säädöksiä tai säännöksiä. Lainkohtaan ehdotetaan ensinnäkin lisättäväksi tunnusmerkiksi jäte teon kohdetta koskevaan listaan. Ehdotettavalla muutoksella lisättäisiin säännöksen selkeyttä ja varmistettaisiin sääntelyn sisäinen johdonmukaisuus huomioiden samaan momenttiin lisättäväksi ehdotettava uusi 3 kohta (ks. jäljempänä). Kohtaan ehdotetaan myös lisättäväksi uudeksi tekotavaksi jätteen kerääminen jätteen käsittelyä varten. Ehdotukset perustuvat direktiivin 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan ii alakohtaa koskevaan kriminalisointivelvoitteeseen sekä rikosoikeudelliseen laillisuusperiaatteeseen sisältyvään täsmällisyysvaatimukseen.

Pykälän 1 momentin 2 kohdan a-c ja e-f alakohtiin ehdotetaan lisättäväksi viittaukset niissä mainituissa säädöksissä edellytetyn luvan tai hyväksymisen vastaisuuteen. Rangaistavaa olisi siten menetteleminen vastoin näissä alakohdissa mainituissa säädöksissä edellytettyä lupaa tai hyväksymistä, kun myös tunnusmerkistöön sisältyvä abstraktin vaaran edellytys ja muut rangaistavuuden edellytykset täyttyvät. Ehdotettava muutos perustuu direktiivin velvoitteeseen säätää rangaistavaksi laiton menettely ja asiaa koskevaan direktiivin määritelmään (ks. edellä 1 momentin 1 kohdan tarkastelussa todettu) sekä direktiivin 3 artiklan 2 kohdan c, d ja j alakohtia koskeviin kriminalisointivelvoitteisiin ja näihin liittyviin muihin direktiivin velvoitteisiin, kuten 3 artiklan 4 kohdan ja 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan velvoitteisiin.

Lisäksi pykälän 1 momentin 2 kohdan m alakohtaa täsmennettäisiin jätelakia koskevan viittauksen osalta. Ehdotus perustuu sekä rikosoikeudelliseen laillisuusperiaatteeseen sisältyvään täsmällisyysvaatimukseen että ehdotettavan sääntelyn johdonmukaisuuteen. Vastaava muotoilu sisältyisi ehdotettavaan uuteen jäterikosta koskevan rikoslain 48 luvun 4 a §:n 1 kohdan a alakohtaan.

uusi 3 kohta Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momenttiin ehdotetaan säädettäväksi, jossa säädettäisiin rangaistavaksi jätteen kerääminen jätteen käsittelyä varten sekä jätteen kuljettaminen ja käsittely kohdan a-c alakohdissa tarkoitettujen säännösten tai niissä edellytetyn luvan tai ilmoituspäätöksen vastaisesti tai ilman tällaista lupaa tai ilmoituspäätöstä, kun menettely muiltakin osin täyttäisi mainitun pykälän tunnusmerkistön. Mainitussa kohdassa rangaistavuuden ala kattaisi tiettyjen vaarallisten aineiden kuljetuksesta annetun lain säännösten tai niiden nojalla annetussa asetuksessa tai niissä edellytetyn luvan vastaisen menettelyn sekä menettelyn, jossa toimitaan vastoin merenkulun ympäristönsuojelulain 10 luvun 1 §:ssä säädettyä jätteiden satamaan jättämistä koskevaa velvollisuutta tai ilman ympäristönsuojelulaissa edellytettyä lupaa tai mainitun lain 115 a–115 d §:ssä edellytettyä ilmoituspäätöstä tai tällaisen luvan tai päätöksen vastaisesti, kun teko aiheuttaa pykälässä tarkoitetun abstraktin vaaran. Ehdotus perustuu direktiivin 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan ii alakohtaa koskeviin velvoitteisiin sekä muun muassa tähän liittyviin direktiivin 3 artiklan 4 kohdan ja 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan velvoitteisiin.

uudessa 4 kohdassa Saman momentinehdotetaan säädettäväksi rangaistavaksi jätehuollon järjestämisvelvollisuuden laiminlyöntiä koskevia tekoja, kun tällainen teko aiheuttaa pykälässä tarkoitetun abstraktin vaaran. Kohdan mukaisesti rangaistavaa olisi nykyistä 3 kohtaa vastaavalla tavalla jätelain mukaisen jätehuollon järjestämisvelvollisuuden laiminlyönti. Lisäksi rangaistavaksi säädettäisiin tiettyjen elohopeasta ja asetuksen (EY) N:o 1102/2008 kumoamisesta annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2017/852 tai merenkulun ympäristönsuojelulain mukaisten velvollisuuksien laiminlyönti. Muutoksella täytäntöönpantaisiin osaltaan direktiivin 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan ii alakohdan kriminalisointivelvoite sekä muun muassa tähän liittyvät direktiivin 3 artiklan 4 kohdan ja 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan velvoitteet.

uusi 5 kohta Pykälän 1 momenttiin ehdotetaan säädettäväksi. Sen mukaisesti rangaistavaa olisi laiminlyödä noudattaa jätelain ja kumotun ympäristönsuojelulain 11, 12 ja 16 §:n nojalla annetun asetuksen säännöksiä kaatopaikan seurannasta ja tarkkailusta taikka ympäristönsuojelulain nojalla myönnetyn luvan määräyksiä jätehuollon tarkkailusta ja seurannasta tai kaivannaisjätteen jätealueen jälkihoidosta, kun teko aiheuttaa pykälässä tarkoitettua abstraktia vaaraa. Ehdotus perustuu direktiivin 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan ii alakohtaa koskeviin velvoitteisiin sekä muun muassa tähän liittyviin direktiivin 3 artiklan 4 kohdan ja 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan velvoitteisiin.

uudeksi 7 kohdaksi Pykälän 1 momentinsiirtyvän lainkohdan niin sanottua otsoniasetusta koskevaan b alakohtaan ja F-kaasuasetusta koskevaan c alakohtaan lisättäisiin tekotavaksi ilman mainitussa asetuksessa edellytettyä lupaa toimiminen. Muutos liittyy direktiivin 3 artiklan 2 kohdan s ja t alakohdan velvoitteiden täytäntöönpanoon.

uudessa 8 kohdassa Pykälän 1 momentinehdotetaan säädettäväksi rangaistavaksi tiettyjen, kohdan a–g alakohdissa tarkoitettujen EU:n kemikaaleja tai haitallisia aineita koskevien asetusten tai kemikaalilain tai niissä edellytetyn luvan tai hyväksynnän vastainen tai ilman lupaa tai hyväksymistä tapahtuva aineen, valmisteen, seoksen, esineen tai tuotteen markkinoille saattaminen tai markkinoilla saataville asettaminen, kun teko aiheuttaa pykälässä tarkoitetun abstraktin vaaran. Muutoksella täytäntöönpantaisiin osin direktiivin 3 artiklan 2 kohdan c alakohtaa koskeva kriminalisointivelvoite sekä muun muassa tähän liittyvät direktiivin 3 artiklan 4 kohdan ja 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan velvoitteet.

uuden 10 kohdan Pykälän 1 momentinmukaisesti rangaistavaa olisi ehdotuksen mukaan harjoittaa sellaista säteilylaissa tarkoitettua säteilytoimintaa, josta aiheutuu ionisoivaa säteilyä, mainitun lain eräiden säännösten tai niiden nojalla annettujen säännösten tai määräysten tai mainitussa laissa edellytetyn turvallisuusluvan vastaisesti tai laiminlyödä mainitussa laissa säädetty säteilyturvallisuuden varmistamista koskeva velvollisuus. Edellytyksenä olisi lisäksi, että teko aiheuttaa pykälässä tarkoitetun abstraktin vaaran. Muutoksella täytäntöönpantaisiin direktiivin 3 artiklan 2 kohdan l alakohtaa koskevia velvoitteita ja 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan ii alakohtaa koskevia velvoitteita siltä osin kuin kyse on radioaktiivisesta jätteestä sekä muun muassa näihin liittyvät direktiivin 3 artiklan 4 kohdan ja 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan velvoitteet.

uudessa 11 kohdassa Pykälän 1 momentinehdotetaan säädettäväksi rangaistavaksi eräiden uudessa ydinenergialaissa säädettyjen turvallisuutta koskevien vaatimusten, velvollisuuksien, kieltojen tai rajoitusten noudattamatta jättäminen, kun muutkin pykälässä säädetyt rangaistavuuden edellytykset täyttyvät. Ehdotus perustuu direktiivin 3 artiklan 2 kohdan l alakohtaa koskeviin velvoitteisiin ja 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan ii alakohtaa koskeviin velvoitteisiin siltä osin kuin kyse on ydinjätteestä, sekä muun muassa näihin liittyviin direktiivin 3 artiklan 4 kohdan ja 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan velvoitteisiin.

2 momenttia Yrityksen rangaistavuutta koskevaa rikoslain 48 luvun 1 §:nehdotetaan muutettavaksi siten, että 1 momentin muiden kohtien kuin uudeksi 12 kohdaksi siirtyvän kohdan, jossa säädettäisiin tietyistä EU:n aluskierrätysasetuksen vastaisista teoista, mukaisten tekojen yritys olisi rangaistava. Muutoksella täytäntöönpantaisiin osaltaan direktiivin 4 artiklan 2 kohdan velvoite.

uusi 4 momentti Pykälään ehdotetaan lisäksi lisättäväksi. Sen mukaisesti rangaistavaa olisi ryhtyä muuttamaan ympäristöä muuten kuin pykälän 1 tai 3 momentissa tarkoitetulla tavalla ilman eräissä säädöksissä edellytettyä lupaa tai eräissä säädöksissä edellytettyä hyväksyttyä yleissuunnitelmaa tai tiesuunnitelmaa. Rangaistavuuden edellytyksenä olisi, että tekijä ryhtyy tekoon toteuttaakseen ympäristövaikutusten arviointimenettelystä annetussa laissa tarkoitetun hankkeen tai hankkeen muutoksen, johon sovelletaan mainittua lakia. Edellytyksenä olisi niin ikään, että teko on omiaan aiheuttamaan vakavuudeltaan ympäristön pilaantumiseen rinnastettavaa muuttumista. Muutoksella täytäntöönpantaisiin direktiivin 3 artiklan 2 kohdan e alakohtaa koskeva kriminalisointivelvoite sekä muun muassa tähän liittyvä direktiivin 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan velvoite.

Ehdotettavien muutosten kattamiin tekoihin tulisi rikoslain 48 luvun 9 §:n mukaisesti sovellettavaksi oikeushenkilön rangaistusvastuu, mikä vastaa direktiivin 6 artiklan vaatimuksia edellä mainittujen direktiivin 3 artiklan 2 kohdan alakohtien osalta.

Ympäristön turmelemista koskevaan pykälään ehdotettavat muutokset merkitsisivät merkittäviltä osin rangaistussääntelyn huomattavaa ankaroitumista. Usea teko, joka ehdotetaan säädettäväksi rangaistavaksi ympäristön turmelemisena, jos se aiheuttaa pykälässä tarkoitetun abstraktin vaaran, on nykyisin aineellisessa ympäristölainsäädännössä säädetty sakon uhalla rangaistavaksi sellaisenaan eli ilman vähintään abstraktin vaaran edellytystä. Joiltakin osin ehdotettavat muutokset laajentaisivat rangaistavien tekojen alaa. Asiaa käsitellään tarkemmin jaksossa 7.1 (Säännöskohtaiset perustelut).

Rikoslain 48 luvun 3 §:n säännöstä ympäristörikkomuksesta ehdotetaan muutettavaksi siten, että sen uudessa 2 momentissa säädettäisiin ehdotettavien uusien jäterikoksen (rikoslain 48:4 a), ilmakehän heikentämisen (48:4 c) ja ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksen (48:4 e) lievästä tekomuodosta. Kun kyse olisi tällaisesta rikoksesta, joka olisi ympäristörikkomusta koskevassa säännöksessä tarkoitetulla tavalla kokonaisuutena arvostellen vähäinen, teosta tuomittaisiin mainitun säännöksen mukaisesti.

Ympäristörikosdirektiiviin ei sisälly siinä määriteltyjen rikosten vähimmäisrangaistusta koskevia velvoitteita. Direktiivistä ei muutoinkaan voida katsoa aiheutuvan estettä lievästä tekomuodosta säätämiselle.

Tuottamuksellista ympäristön turmelemista koskevaan rikoslain 48 luvun 4 §:ään ehdotetaan tehtäväksi luvun 1 §:n 1 momenttiin ehdotettavista muutoksista aiheutuvat tekniset muutokset pykäläviittausten osalta.

1 momentin 2 kohtaan Luonnonsuojelurikosta koskevaa rikoslain 48 luvun 5 §:ää ehdotetaan ensinnäkin muutettavaksi siten, että senlisättäisiin myytäväksi tarjoamista koskeva uusi tekotapa. Ehdotettavalla muutoksella pantaisiin täytäntöön ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan n alakohdan mukainen kriminalisointivelvoite ja muun muassa sitä koskevat 3 artiklan 4 kohdan ja 5 artiklan 2 kohdan e alakohdan velvoitteet.

1 momentin 3 kohta Pykälänpuolestaan koskee CITES-asetuksen eli luonnonvaraisten eläinten ja kasvien suojelusta niiden kauppaa sääntelemällä annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 338/97 vastaista toimintaa. Kohtaa ehdotetaan muutettavaksi siten, että kohdassa kyseessä olevien CITES-asetuksen vastaisten tekojen luetteloon lisättäisiin CITES-asetuksen liitteessä C tarkoitetun kohteen maahan tuontia koskeva tekotapa. Ehdotettavalla muutoksella pantaisiin täytäntöön ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan o alakohdan mukainen kriminalisointivelvoite ja muun muassa sitä koskevat 3 artiklan 4 kohdan ja 5 artiklan 2 kohdan e alakohdan velvoitteet.

1 momenttiin

uusi 4 kohta

Lisäksi pykälänehdotetaan lisättäväksi, jolla lisättäisiin luonnonsuojelurikoksen tekotavaksi se, että joku oikeudettomasti häiritsee Natura 2000 -verkostoon kuuluvalla alueella olevaa alueen suojelun perusteena olevan luontodirektiivissä tarkoitetun eläinlajin yksilöä tai yksilöitä siten, että se haittaa merkittävästi lajin suotuisan suojelutason säilyttämistä tai saavuttamista. Mainitulla muutoksella pantaisiin täytäntöön ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan q alakohdan mukainen kriminalisointivelvoite ja muun muassa sitä koskevat 3 artiklan 4 kohdan ja 5 artiklan 2 kohdan e alakohdan velvoitteet.

5 momenttia Lisäksi pykälänehdotetaan muutettavaksi siten, että tahallisen rikoksen yrityksen rangaistavuus rajattaisiin koskemaan vain pykälän nykyään kattamia tekoja sekä 1 momentin 2 ja 3 kohtaan lisättäväksi ehdotettavia tekotapoja mutta ei ehdotettavaa uutta 4 kohtaa eli eläinlajin yksilön tai yksilöiden häiritsemistä koskevaa tekotapaa. Direktiivi ei edellytä tällaisen teon yrityksen rangaistavuutta.

Ehdotettavien muutosten kattamiin tekoihin tulisi rikoslain 48 luvun 9 §:n mukaisesti sovellettavaksi oikeushenkilön rangaistusvastuu, mikä vastaa direktiivin 6 artiklan vaatimuksia mainittujen direktiivin 3 artiklan 2 kohdan alakohtien osalta.

Ehdotettavat muutokset merkitsisivät rangaistussääntelyn ankaroitumista muutosten kattamien tekojen kohdalla. Lisäksi ehdotettavien muutosten johdosta rangaistavien tekojen ala laajenisi yrityksen rangaistavuuden osalta.

Rikoslain 48 lukuun ehdotetaan lisättäväksi uudet säännökset jäterikoksesta, törkeästä jäterikoksesta, ilmakehän heikentämisestä, törkeästä ilmakehän heikentämisestä, ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksesta, törkeästä ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksesta, vieraslajirikoksesta ja ympäristön tuhoamisesta.

Luvun 9 §:n mukaan luvussa mainittuihin rikoksiin sovelletaan, mitä oikeushenkilön rangaistusvastuusta säädetään. Oikeushenkilön rangaistusvastuu tulisi näin ollen sovellettavaksi myös ehdotettaviin uusin rikoksiin. Direktiivin 6 artikla edellyttää, että oikeushenkilöt voidaan saattaa vastuuseen direktiivissä tarkoitetuista rikoksista, minkä johdosta rikoslain 48 luvun 9 §:n sääntelyä voidaan pitää nykyisessä muodossaan perusteltuna myös suhteessa ehdotettaviin uusin rangaistussäännöksiin.

jäterikosta

törkeää jäterikosta

Rikoslain 48 lukuun ehdotetaan säädettäväksi ensinnäkin uusikoskeva 4 a § jakoskeva 4 b §. Jäterikosta koskevassa pykälässä säädettäisiin vaarallisten jätteiden keräämisen, kuljettamisen ja käsittelyn rangaistavuudesta. Lisäksi pykälässä säädettäisiin rangaistavaksi tietyt EU:n jätteensiirtoasetuksen vastaiset menettelyt sekä niin ikään EU:n aluskierrätysasetuksen vastainen aluskierrätys. Säännöksen mukaiset teot olisivat rangaistavia sellaisenaan. Jäterikoksen tunnusmerkistössä edellytettäisiin pääsääntöisesti tahallisuutta tai törkeää huolimattomuutta ja törkeän jäterikoksen tunnusmerkistössä tahallisuutta. Jäterikoksen rangaistusasteikoksi ehdotetaan sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta ja törkeän jäterikoksen rangaistusasteikoksi vankeutta vähintään neljä kuukautta ja enintään viisi vuotta.

Jäterikoksena rangaistavaa olisi ensinnäkin jätelain 6 §:ssä tai sen nojalla annetuissa säännöksissä tarkoitetun vaarallisen jätteen kerääminen jätteen käsittelyä varten, kuljettaminen tai käsitteleminen vastoin tiettyjä säännöksiä tai lainsäädännössä edellytettyä lupaa, kuten jätelain säännöksiä tai tiettyjen jätelain säännösten nojalla annettua säännöstä, määräystä tai kieltoa, tiettyjä vaarallisten aineiden kuljetuksesta annetun lain säännöksiä tai niiden nojalla annettua säännöstä tai määräystä tai niissä edellytetyn luvan vastaisesti tai merenkulun ympäristönsuojelulain 10 luvun 1 §:ssä säädettyä jätteiden satamaan jättämistä koskevaa velvollisuutta tai ilman ympäristönsuojelulaissa edellytettyä lupaa tai tällaisen luvan tai mainitun lain 115 a–115 d §:ssä edellytetyn ilmoituspäätöksen vastaisesti, kun kyse on vähäisestä määrästä pykälässä tarkoitettua vaarallista jätettä.

Jäterikoksena rangaistavaa olisi myös laiminlyödä eräitä pykälässä tarkoitettuja vaarallista jätettä koskevia jätehuollon järjestämistä koskevia velvollisuuksia, joista säädetään jätelaissa, elohopeasta ja asetuksen (EY) N:o 1102/2008 kumoamisesta annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksessa (EU) 2017/852 ja merenkulun ympäristönsuojelulaissa. Jäterikoksena rangaistavaa olisi niin ikään pykälässä tarkoitettua vaarallista jätettä koskevassa toiminnassa laiminlyödä noudattaa jätelain ja ympäristönsuojelulain tiettyjen säännösten nojalla annetun asetuksen säännöksiä kaatopaikan seurannasta ja tarkkailusta taikka ympäristönsuojelulain nojalla myönnetyn luvan määräyksiä jätehuollon tarkkailusta ja seurannasta tai kaivannaisjätteen jätealueen jälkihoidosta. Mainitut menettelyt olisivat jäterikoksena rangaistavia, kun ne koskisivat muuta kuin vähäistä määrää vaarallista jätettä.

Lisäksi jäterikoksena olisi rangaistava tuoda maahan, viedä maasta tai siirtää Suomen alueen kautta muu kuin vähäinen määrä jätettä Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksessa (EU) 2024/1157 säädetyllä tavalla laittomasti tai vastoin mainitun asetuksen 45 artiklan nojalla annettua säännöstä. Jäterikoksena rangaistavaa olisi lisäksi vielä aluskierrätyksestä sekä asetuksen (EY) N:o 1013/2006 ja direktiivin 2009/16/EY muuttamisesta annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksessa (EU) N:o 1257/2013 säädetyn vastaisesti tahallaan siirtää alus purettavaksi muualle kuin mainitussa asetuksessa tarkoitetussa eurooppalaisessa luettelossa mainittuun aluskierrätyslaitokseen.

Törkeästä jäterikoksesta olisi kyse, jos tahallisessa jäterikoksessa rikoksen kohteena olisi erityisen suuri määrä jätettä, tavoiteltaisiin huomattavaa taloudellista hyötyä taikka rikos tehtäisiin erityisen suunnitelmallisesti. Törkeää tekotapaa koskevan säännöksen soveltuminen edellyttäisi aina, että teko olisi myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

Jäterikoksen ja törkeän jäterikoksen yritys ehdotetaan säädettäväksi rangaistavaksi siltä osin kuin on kyse pykälässä tarkoitetusta tahallisesta vaarallisen jätteen keräämisestä, kuljettamisesta tai käsittelystä tai jätteensiirtoasetuksen vastaisesta menettelystä.

Jäterikosta koskevien ehdotusten myötä rangaistavien tekojen ala laajentuisi joiltakin osin. Erityisen merkittävä muutos rangaistavuuden alassa olisi niiden tekojen kohdalla, joissa on kyse vaarallisen jätteen kuljetuksesta vastoin säännöksessä mainittuja vaarallisten aineiden kuljetuksesta annetun lain säännöksiä tai mainitun lain nojalla annettua asetusta tai määräyksiä tai mainitussa laissa edellytetyn luvan vastaisesti. Myös tahallisen rikoksen yrityksen rangaistavaksi säätämisen myötä rangaistavuuden ala laajenisi. Monen jäterikosta koskevan pykälän kattaman teon kohdalla rangaistussääntely ankaroituisi merkittävästi nykyisestä. Rangaistavien tekojen alan laajentumista ja seuraamussääntelyn ankaroitumista käsitellään tarkemmin jaksossa 7.1 (Säännöskohtaiset perustelut).

Jäterikosta koskevilla säännöksillä täytäntöönpantaisiin direktiivin 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan i alakohtaa koskeva kriminalisointivelvoite ja tähän liittyvät direktiivin 3 artiklan 4 kohdan ja 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan velvoitteet sekä yrityksen rangaistavuuden osalta lisäksi direktiivin 4 artiklan 2 kohdan velvoite.

ilmakehän heikentämistä

törkeää ilmakehän heikentämistä

Rikoslain 48 lukuun ehdotetaan säädettäväksi uusikoskeva 4 c § jakoskeva 4 d §. Ensiksi mainitussa pykälässä säädettäisiin rangaistavaksi tahallinen tai törkeästä huolimattomuudesta tehty EU:n otsoniasetuksen tai F-kaasuasetuksen vastainen, näissä asetuksissa tarkoitetun aineen tai kaasun tai tällaista ainetta tai kaasua sisältävän asetuksessa tarkoitetun tuotteen tai laitteen tai laitteen osan päästäminen, tuottaminen, saattaminen markkinoille, maahantuonti, maasta vienti, käyttäminen, talteen ottaminen tai hävittäminen tai F-kaasuasetuksessa tarkoitetun tuotteen tai laitteen käyttöönotto. Tahallisen rikoksen yritys ehdotetaan säädettäväksi rangaistavaksi. Mainitut teot olisivat rangaistavia sellaisenaan.

Törkeästä ilmakehän heikentämisestä olisi kyse, jos tahallisessa ilmakehän heikentämisessä rikoksen kohteena olisi erityisen suuri määrä 4 c §:ssä tarkoitettua ainetta, kaasua, laitteita, tuotteita tai laitteen tai tuotteen osia, tavoiteltaisiin huomattavaa taloudellista hyötyä taikka rikos tehtäisiin erityisen suunnitelmallisesti. Törkeää tekotapaa koskevan säännöksen soveltuminen edellyttäisi aina, että teko olisi myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

Perusmuotoisen ilmakehän heikentämisen rangaistusasteikoksi ehdotetaan sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta ja törkeän jäterikoksen rangaistusasteikoksi vankeutta vähintään neljä kuukautta ja enintään viisi vuotta.

Siitä, että ehdotuksen mukaiset teot säädettäisiin rikoslaissa ilmakehän heikentämisenä rangaistavaksi, ei seuraisi olennaista muutosta rangaistavuuden alaan täytettyjen tekojen osalta. Tahallisen ilmakehän heikentämisen yritys olisi ehdotuksen mukaisesti rangaistava, miltä osin rangaistavuus laajenisi. Kun olennaisilta osin vastaavat teot ovat olleet rangaistavia ympäristönsuojelulaissa sakonuhkaisena ympäristönsuojelulain rikkomisena, ehdotetusta lakimuutoksesta seuraisi seuraamussääntelyn selvä ankaroituminen sellaisten tekojen osalta, joista ei aiheudu abstraktia vaaraa ympäristölle tai terveydelle ja jotka siten eivät olisi rangaistavia ympäristön turmelemisena.

Ilmakehän heikentämistä koskevat ehdotukset perustuvat direktiivin 3 artiklan 2 kohdan s ja t alakohtia koskeviin kriminalisointivelvoitteisiin ja tähän liittyviin direktiivin 3 artiklan 4 kohdan ja 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan velvoitteisiin sekä yrityksen rangaistavuuden osalta lisäksi direktiivin 4 artiklan 2 kohdan velvoitteeseen.

ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikosta

törkeää ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikosta

Rikoslain 48 lukuun ehdotetaan lisättäväksi uudetkoskeva 4 e § jakoskeva 4 f §.

Ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksena rangaistavaa olisi tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta saattaa tai luovuttaa markkinoille ympäristöä vaarantava tuote vastoin pykälän 3 momentissa mainitussa laissa, asetuksessa tai Euroopan unionin antamassa asetuksessa tai niiden nojalla annetuissa säännöksissä ympäristön suojelemiseksi säädettyä tuotteen markkinoille saattamista koskevaa kieltoa tai vaatimusta, edellä mainittuun säännökseen perustuvaa, viranomaisen tuotteen markkinoille saattamiselle määräämää kieltoa tai edellä mainitussa säännöksessä tuotteen markkinoille saattamiselle edellytettyä lupaa tai ilman tällaista lupaa. Pykälään sisältyisi ympäristöä vaarantavan tuotteen määritelmä. Tahallisen rikoksen yritys ehdotetaan säädettäväksi rangaistavaksi.

Törkeästä ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksesta olisi kyse, jos tahallisessa ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksessa rikoksen kohteena olisi erityisen suuri määrä 4 e §:ssä tarkoitettuja tuotteita, tavoiteltaisiin huomattavaa taloudellista hyötyä taikka rikos tehtäisiin erityisen suunnitelmallisesti. Törkeää tekotapaa koskevan säännöksen soveltuminen edellyttäisi aina, että teko olisi myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

Perusmuotoisen rikoksen rangaistusasteikoksi ehdotetaan sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta ja törkeän tekomuodon mukaisen rikoksen asteikoksi vankeutta vähintään neljä kuukautta ja enintään viisi vuotta.

Ehdotuksen myötä rangaistavien tekojen ala laajentuisi joiltakin osin. Rangaistavuus laajentuisi ehdotuksen myötä kattamaan myös tahallisen rikoksen yrityksen. Ehdotuksen mukainen lakimuutos merkitsisi rangaistussääntelyn merkittävää ankaroitumista. Mainittuja seikkoja käsitellään tarkemmin jaksossa 7.1 (Säännöskohtaiset perustelut).

Ehdotettavilla säännöksillä täytäntöönpantaisiin direktiivin 3 artiklan 2 kohdan b alakohtaa koskeva kriminalisointivelvoite ja tähän liittyvät direktiivin 3 artiklan 4 kohdan ja 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan velvoitteet sekä yrityksen rangaistavuuden osalta lisäksi direktiivin 4 artiklan 2 kohdan velvoite.

vieraslajirikosta Rikoslain 48 lukuun ehdotetaan lisättäväksi uusikoskeva 4 g §. Pykälässä säädettäisiin rangaistavaksi haitallisten vieraslajien tuonnin ja leviämisen ennalta ehkäisemisestä ja hallinnasta annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 1143/2014 eli niin sanotun vieraslajiasetuksen mukaisia unionin kannalta haitallisia vieraslajeja sekä vieraslajeista aiheutuvien riskien hallinnasta annetussa laissa tarkoitettuja, kansallisesti merkityksellisiä haitallisia vieraslajeja koskevia tekoja, jos teko olisi omiaan aiheuttamaan huomattavaa vahinkoa ympäristölle taikka kuoleman, vakavan vamman tai vakavan sairauden ihmiselle.

Vieraslajirikoksena rangaistavaa olisi vieraslajiasetuksen tai kyseisen asetuksen tai sen mukaisen hyväksynnän nojalla myönnetyn luvan vastaisesti tai vastoin hyväksynnän ehtoa päästää ympäristöön, saattaa markkinoille, tuoda Euroopan unionin alueelle, pitää hallussaan, käyttää, vaihtaa, kasvattaa, viljellä tai kuljettaa unionista tai unionissa vieraslajiasetuksessa tai sen nojalla annetuissa säännöksissä tarkoitettu, unionin kannalta merkityksellinen haitallinen vieraslaji tai sallia tällaisen vieraslajin lisääntyminen tarkoituksena sen kasvattaminen tai viljeleminen. Edellytyksenä olisi, että teko olisi omiaan aiheuttamaan huomattavaa vahinkoa ympäristölle taikka kuoleman, vakavan vamman tai vakavan sairauden ihmiselle. Mainitut teot ympäristöön päästämistä, markkinoille saattamista ja lisääntymisen sallimista lukuun ottamatta, olisivat rangaistavia myös törkeästä huolimattomuudesta, kun olisi kyse menettelemisestä vastoin vieraslajiasetuksen tai asetuksen mukaisen hyväksynnän nojalla myönnettyä lupaa tai asetuksessa tarkoitetun hyväksynnän ehtoa ja kyse teko olisi omiaan aiheuttamaan säännöksessä tarkoitetun seurauksen.

Lisäksi vieraslajirikoksena rangaistavaa olisi päästää ympäristöön tai pitää hallussaan, kasvattaa, kuljettaa omaan lukuunsa tai luovuttaa omaan lukuunsa kuljetettavaksi taikka saattaa markkinoille, myydä tai muuten luovuttaa vieraslajeista aiheutuvien riskien hallinnasta annetussa laissa tarkoitettu kansallisesti merkityksellinen haitallinen vieraslaji vastoin mainitussa laissa säädettyä kieltoa. Rangaistavuuden edellytyksenä olisi lisäksi pykälässä tarkoitetun abstraktin vaaran aiheutuminen.

Ehdotuksen mukaan tahallisen vieraslajirikoksen yritys olisi rangaistava. Vieraslajirikoksen rangaistusasteikoksi ehdotetaan sakkoa tai vankeutta enintään kolme vuotta.

Siltä osin kuin kyse on unionin kannalta merkityksellisistä haitallisista vieraslajeista, rangaistavuuden alassa tapahtuisi joitakin muutoksia, minkä ohella rangaistavuus tulisi nykyisestä poiketen kattamaan tahallisen rikoksen yrityksen. Unionin kannalta merkityksellisiä haitallisia vieraslajeja koskevien tekojen osalta rangaistussääntely ankaroituisi selvästi niiden tekojen osalta, jotka olisivat omiaan aiheuttamaan säännöksen mukaisen vahingon. Kansallisesti merkityksellisiä haitallisia vieraslajeja koskevien tekojen osalta rangaistavuuden alassa ei tapahtuisi muutoksia, mutta näitä tekoja koskeva rangaistussääntely ankaroituisi selvästi sellaisen teon kohdalla, joka olisi omiaan aiheuttamaan huomattavaa vahinkoa ympäristölle taikka kuoleman, vakavan vamman tai vakavan sairauden ihmiselle. Mainittuja seikkoja käsitellään tarkemmin jaksossa 7.1 (Säännöskohtaiset perustelut).

Ehdotettavalla rangaistussäännöksellä täytäntöönpantaisiin direktiivin 3 artiklan 2 kohdan r alakohtaa koskeva kriminalisointivelvoite ja tähän liittyvät direktiivin 3 artiklan 4 kohdan ja 5 artiklan 2 kohdan e alakohdan velvoitteet sekä yrityksen rangaistavuuden osalta lisäksi direktiivin 4 artiklan 2 kohdan velvoite.

Siltä osin kuin kyse on kansallisesti merkityksellisiin haitallisiin vieraslajeihin kohdistuvista teoista, rangaistavaksi säätäminen ei perustu ympäristörikosdirektiivin velvoitteeseen. Tällaisiin vieraslajeihin kohdistuvien tekojen on kuitenkin direktiivin täytäntöönpanon valmistelussa arvioitu olevan moitittavuudeltaan vastaavia kuin unionin kannalta merkityksellisiin haitallisiin vieraslajeihin kohdistuvien tekojen, minkä johdosta rangaistavaksi säätämistä vastaavalla tavalla on pidetty perusteltuna.

ympäristön tuhoamista Rikoslain 48 lukuun ehdotetaan säädettäväksi vielä uusikoskeva rangaistussäännös. Pykälässä säädettäisiin erityisen ankarasti rangaistavaksi sellaiset tahalliset törkeänä ympäristön turmelemisena, vieraslajirikoksena tai törkeänä luonnonsuojelurikoksena rangaistavaksi säädetyt teot, joilla aiheutettaisiin pykälässä määritellyllä tavalla erityisen vakava vahinko ympäristölle tai luontoarvolle. Pykälä soveltuisi, jos mainitun kaltaisessa tahallisessa rikoksessa aiheutettaisiin kooltaan tai ympäristöarvoltaan huomattavan ekosysteemin taikka luonnonsuojelulain 33 §:ssä tarkoitetun Natura 2000 -verkostoon kuuluvan alueen tuhoutuminen tai tällaiseen ekosysteemiin tai alueeseen kohdistuvaa laajalle levinnyttä ja huomattavaa vahinkoa, joka on peruuttamatonta tai pitkäkestoista, tai ilman, maaperän tai veden laatuun kohdistuvaa laajalle levinnyttä ja huomattavaa vahinkoa, joka on peruuttamatonta tai pitkäkestoista.

Ympäristön tuhoamisen rangaistusasteikoksi säädettäisiin ehdotuksen mukaan vankeutta vähintään yksi ja enintään kahdeksan vuotta.

Ympäristön tuhoamista koskevan rangaistussäännöksen säätäminen ei merkitsisi rangaistavuuden alan laajenemista. Pykälän myötä nykyisin törkeänä ympäristön turmelemisena ja törkeänä luonnonsuojelurikoksena rangaistavien tekojen enimmäisrangaistus ankaroituisi merkittävästi niiden tekojen kohdalla, jotka aiheuttaisivat ympäristön tuhoamista koskevan säännöksen mukaisen vakavan vahingon siinä tarkoitetulle ympäristö- tai luontoarvolle. Vieraslajirikoksen tunnusmerkistön täyttävien tekojen osalta ympäristön tuhoamista koskevasta säännöksestä aiheutuisi erittäin merkittävä rangaistusasteikon ankaroituminen niiden tekojen kohdalla, jotka aiheuttavat ympäristön tuhoamista koskevassa pykälässä tarkoitetun vakavan vahingon ympäristölle.

Ehdotettava uusi rangaistussäännös perustuu ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 3 kohdan ja 5 artiklan 2 kohdan b alakohdan velvoitteisiin.

soveltamisalaa ja viranomaisten myöntämän luvan nojalla toimimisen rangaistavuutta tietyissä tilanteissa Rikoslain 48 ja 48 a lukujen loppuun lisättäisiin keskenään saman sisältöiset 8 § 48 lukuun ja 4 b § 48 a lukuun koskien. Kummankin säännöksen mukaan ilman lupaa toimimiseen rinnastettaisiin kyseisiä lukuja sovellettaessa toimiminen toimivaltaisen viranomaisen myöntämän sellaisen luvan nojalla, jota haettaessa lupaviranomaista on erehdytetty luvan myöntämisen kannalta olennaisista seikoista, lahjottu tai pakotettu, taikka sellaisen luvan nojalla, joka ilmeisellä ja olennaisella tavalla rikkoo asiaankuuluvia aineellisoikeudellisia vaatimuksia. Pykälän johdosta siinä tarkoitetuissa tapauksissa viranomaisen myöntämän luvan nojalla toimiminen olisi rangaistavaa niiltä osin kuin rikoslain 48 tai 48 a lukuun sisältyvissä pykälissä rangaistavuus kattaisi ilman lupaa toimimisen.

Säännöksillä pantaisiin täytäntöön direktiivin 3 artiklan 1 kohdan mukainen velvoite siitä, että kohdassa tarkemmin määritellyn normiston rikkomista koskevan menettelyn on oltava laitonta silloinkin, kun se toteutetaan jäsenvaltion toimivaltaisen viranomaisen antaman luvan nojalla, jos tällainen lupa on saatu vilpillisesti taikka lahjomalla, kiristämällä tai pakottamalla tai jos tällainen lupa selvästi rikkoo asiaankuuluvia aineellisoikeudellisia vaatimuksia.

Rikoslainsäädännössä tai esimerkiksi rikoslain 48 luvun rikoksia koskevissa lainsäädännön esitöissä ei käsitellä kattavasti kysymystä siitä, miten kansallisessa oikeusjärjestyksessä on tarkoitus arvioida direktiivin 3 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuja tilanteita. Myöskään korkeimman oikeuden ratkaisukäytännön tai oikeuskirjallisuuden perusteella oikeustilaa ei voida pitää selvänä sen suhteen, miltä osin ja miten mahdollisesti direktiivissä tarkoitetun kaltaisen luvan nojalla toimimisen voitaisiin katsoa olevan rangaistavaa näissä tilanteissa. Lisäksi rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen sisältämän täsmällisyysvaatimuksen voidaan katsoa edellyttävän asiasta säätämistä. Ehdotettava säännös merkitsisi rajattua puuttumista niin sanottuun luottamuksensuojan periaatteeseen ja viranomaisen tekemän lupapäätöksen pysyvyyteen, mutta se kattaisi vain pykälässä tarkoitetut poikkeukselliset tilanteet, joissa luvanhaltijan menettelylle ei olisi perusteltua antaa luottamuksensuojaa (ks. tarkemmin jakso 11.6).

Ehdotettava sääntely koskisi vain rikoslain 48 luvun mukaisia ympäristörikoksia ja 48 a luvun mukaisia luonnonvararikoksia mutta ei muita rikoksia, sillä rikosoikeudellisen direktiivin täytäntöönpanossa toteutetaan lähtökohtaisesti vain sen edellyttämät välttämättömät muutokset (esim. LaVM 9/2021 vp, s. 2). Lisäksi muihin rikoksiin ja niiden taustalla olevaan lupasääntelyyn voi liittyä erilaisia näkökohtia kuin ympäristöllisten lupien sääntelyyn. Ei kuitenkaan olisi tarkoituksenmukaista erotella direktiiviin liittyviä ympäristöllisiä lupa-asioita muista ympäristöoikeudellisista lupa-asioista tältä osin, sillä tällainen erottelu sääntelyssä johtaisi oletettavasti toiminnanharjoittajan kannalta vaikeasti hahmotettavaan lopputulokseen. Ei myöskään ole esitettävissä perusteita sille, että puhtaasti kansallisen sääntelyn alaan kuuluvissa tapauksissa direktiivin edellyttämällä tavalla määritellyn laittoman luvan nojalla toimimisen ei tulisi olla rangaistavaa. Tämän vuoksi sääntely koskisi rikoslain 48 ja 48 a lukuja yleisesti, vaikka direktiivi ei tätä edellytä. Sääntely rajattaisiin nimenomaan rikoslain 48 ja 48 a luvun mukaisiin rikoksiin, jotka ovat ympäristöön kohdistuvista teoista vahingollisimpia tai vaarallisimpia ja siten moitittavimpia ympäristönsuojelun kannalta.

ulkomaiselta alukselta talousvyöhykkeellä tehtyä ympäristörikosta Rikoslain 48 luvun 10 §:ää, joka koskee, ehdotetaan lisäksi muutettavaksi siten, että siihen lisättäisiin viittaus ehdotettavaan uuteen rikoslain 48 luvun 5 b §:ään, jossa säädettäisiin ympäristön tuhoamisesta. Muutoksen johdosta ympäristön tuhoamisesta saataisiin tuomita vain sakkoa silloin, kun kyseessä on merenkulun ympäristönsuojelulain 13 luvun 3 §:ssä tarkoitettu, ulkomaiselta alukselta Suomen talousvyöhykkeellä tehty pykälän mukainen ympäristörikos.

Rikoslain 48 luvun 10 §:n sääntely perustuu Yhdistyneiden Kansakuntien merioikeusyleissopimuksen 230 artiklaan (HE 53/2004 vp, s. 37), jossa määrätään sakkorangaistuksista ja syytetyn yleisesti tunnustettujen oikeuksien kunnioittamisesta. Artiklan 1 kappaleen mukaan meriympäristön pilaantumisen ehkäisemiseksi, vähentämiseksi ja valvomiseksi tarkoitettujen kansallisten lakien ja määräysten tai sovellettavien kansainvälisten sääntöjen ja säännösten rikkomisesta, johon ulkomaiset alukset ovat syyllistyneet aluemeren ulkopuolella, voidaan tuomita vain sakkorangaistuksiin. Artiklan 2 kappaleen mukaan meriympäristön pilaantumisen ehkäisemiseksi, vähentämiseksi ja valvomiseksi tarkoitettujen kansallisten lakien ja määräysten tai sovellettavien kansainvälisten sääntöjen ja säännösten rikkomisesta, johon ulkomaiset alukset ovat syyllistyneet aluemerellä, voidaan tuomita vain sakkorangaistuksiin, paitsi jos kysymyksessä on vakava ja tahallinen aluemerellä tapahtunut pilaaminen. Mainittu 2 kohta koskee aluemerellä tapahtuvia tekoja, kun taas 1 kohdassa on kyse aluemeren ulkopuolella tapahtuvista teoista. Artiklan 3 kappaleen mukaan oikeudenkäynnissä, joka koskee tällaisia rikkomuksia, joihin ulkomainen alus on syyllistynyt ja joista voi seurata rangaistus, on kunnioitettava syytetyn yleisesti tunnustettuja oikeuksia.

Merioikeusyleissopimuksen 230 artiklan 1 kappaleessa tarkoitettua alusten aiheuttamaa pilaantumista koskevaa kansainvälistä sääntelyä on Kansainvälisen merenkulkujärjestön (International Maritime Organisation) alaisessa MARPOL-yleissopimuksessa, jonka määräykset on Suomessa täytäntöönpantu merenkulun ympäristönsuojelulailla.

Siitä, että rikoslain 48 luvun 10 §:ssä viitataan merenkulun ympäristönsuojelulain 13 luvun 3 §:ssä tarkoitettuun ympäristön turmelemiseen, törkeään ympäristön turmelemiseen, ympäristörikkomukseen ja tuottamukselliseen ympäristön turmelemiseen, seuraa, että erityinen rangaistusasteikko koskee vain niitä tekoja, joissa mainittujen rangaistussäännösten tunnusmerkistö täyttyy merenkulun ympäristönsuojelulain vastaisella menettelyllä.

Ehdotettavan uuden ympäristön tuhoamista koskevan rangaistussäännöksen tunnusmerkistön voi täyttää teko, joka täyttää myös törkeän ympäristön turmelemisen tunnusmerkistön. Jotta rikoslain 48 luvun 10 §:n sääntely täyttäisi edellä mainitut merioikeusyleissopimuksen vaatimukset, mainitussa säännöksessä olisi säädettävä, että myös ympäristön tuhoamisesta voidaan tuomita rangaistukseksi vain sakkoa, kun on kyseessä sellainen ulkomaiselta alukselta Suomen talousvyöhykkeellä tehty ympäristön tuhoaminen, jota tarkoitetaan merenkulun ympäristönsuojelulain 13 luvun 3 §:ssä.

4.1.1.3

Rikoslain 48 a lukuun ehdotettavat muutokset

metsäkatorikosta

törkeää metsäkatorikosta

Rikoslain 48 a lukuun ehdotetaan säädettäväksi uudetkoskeva 3 c § jakoskeva 3 d §. Metsäkatorikoksena rangaistavaa olisi tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta niin sanotun metsäkatoasetuksen 3 artiklassa säädetyn kiellon vastaisesti saattaa Euroopan unionin markkinoille, asettaa saataville Euroopan unionin markkinoilla tai viedä Euroopan unionin markkinoilta muu kuin vähäinen määrä metsäkatoasetuksessa tarkoitettua hyödykettä tai tuotetta. Kyse olisi uudesta kriminalisoinnista, eli rangaistavien tekojen ala tulisi ensi kertaa kattamaan mainitut teot.

Törkeästä metsäkatorikoksesta olisi kyse, jos tahallisessa metsäkatorikoksessa rikoksen kohteena olisi erityisen suuri määrä 3 c §:ssä tarkoitettua hyödykettä tai tuotetta, tavoiteltaisiin huomattavaa taloudellista hyötyä taikka rikos tehtäisiin erityisen suunnitelmallisesti. Törkeää tekotapaa koskevan säännöksen soveltuminen edellyttäisi aina, että teko olisi myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

Perusmuotoisen rikoksen rangaistusasteikoksi ehdotetaan sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta ja törkeän tekomuodon mukaisen rikoksen asteikoksi vankeutta vähintään neljä kuukautta ja enintään viisi vuotta.

Tahallisen metsäkatorikoksen ja tahallisen törkeän metsäkatorikoksen yritys ehdotetaan säädettäväksi rangaistavaksi.

Ehdotettavalla säännöksellä täytäntöönpantaisiin direktiivin 3 artiklan 2 kohdan p alakohtaa koskevia velvoitteita ja tähän liittyvät direktiivin 3 artiklan 4 kohdan ja 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan velvoitteet sekä yrityksen rangaistavuuden osalta lisäksi direktiivin 4 artiklan 2 kohdan velvoite.

Lisäksi lukuun ehdotetaan lisättäväksi vastaava soveltamisalasäännös kuin rikoslain 48 lukuun. Oikeushenkilön rangaistusvastuuta koskevassa luvun 6 a §:ssä ehdotetaan säädettäväksi, että oikeushenkilön rangaistusvastuuta sovellettaisiin törkeän metsästysrikoksen ohella metsäkatorikokseen ja törkeään metsäkatorikokseen.

4.1.1.4

Rikoslain 9 ja 46 lukuihin ehdotettavat muutokset

Rikoslain 9 lukuun ehdotetaan lisättäväksi uusi säännös, jossa säädettäisiin ympäristörikosdirektiivin kriminalisointivelvoitteita täytäntöönpanevien rangaistusäännösten kohdalla soveltuvasta, mainitun luvun 5 §:n 1 momentissa säädetystä poikkeavasta yhteisösakon asteikosta. Ehdotettavan uuden 5 a §:n 1 momentissa säädettäisiin yleiseksi perusasteikoksi siinä tarkoitettujen rikosten kohdalla vähintään 2 000 ja enintään 3 000 000 euroa. Poikkeavaa asteikkoa sovellettaisiin, kun rikoksesta, jonka johdosta yhteisösakko tuomitaan, säädetään rangaistus: 1) 48 luvun 1–3, 4 a–4 g, 5, 5 a tai 5 b §:ssä; tai 2) 48 a luvun 1 a, 3 c tai 3 d §:ssä. Viitatuissa pykälissä säädetään ympäristön turmelemisesta, törkeästä ympäristön turmelemisesta, ympäristörikkomuksesta, jäterikoksesta, törkeästä jäterikoksesta, ilmakehän heikentämisestä, törkeästä ilmakehän heikentämisestä, ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksesta, törkeästä ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksesta, vieraslajirikoksesta, luonnonsuojelurikoksesta, törkeästä luonnonsuojelurikoksesta, ympäristön tuhoamisesta, törkeästä metsästysrikoksesta, metsäkatorikoksesta ja törkeästä metsäkatorikoksesta.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin 1 momentissa tarkoitettujen rikosten osalta erikseen erittäin suuria oikeushenkilöitä koskevasta huomattavasti ankarammasta asteikosta, joka olisi vähintään 15 000 euroa ja enintään 40 000 000 euroa, kuitenkin enintään viisi prosenttia oikeushenkilön maailmanlaajuisesta liikevaihdosta tai muusta vastaavasta tuotosta yhteisösakon määräämistä edeltäneellä tilikaudella. Lisäksi pykälän 3 momentissa määriteltäisiin 2 momentissa käytetty erittäin suuren oikeushenkilön käsite ja 4 momentissa niin ikään 2 momentissa käytetty oikeushenkilön maailmanlaajuisen liikevaihdon käsite.

Ehdotuksella täytäntöönpantaisiin ympäristörikosdirektiivin 7 artiklan 3 kohta, joka edellyttää säätämään direktiivin tarkoittamien rikosten kohdalla oikeushenkilöille tuomittavan sakon enimmäismäärästä voimassa olevassa rikoslain 9 luvun 5 §:n 1 momentissa säädetystä yhteisösakon asteikosta merkittävästi poikkeavalla tavalla.

Lisäksi rikoslain 46 luvun 13 §:n 2 ja 3 momenttiin sisältyvät pakoterikoksen, törkeän pakoterikoksen ja tuottamuksellisen pakoterikoksen johdosta tuomittavan yhteisösakon ylintä rahamäärää koskevat erityissäännökset ehdotetaan selvyyden vuoksi kumottavaksi mainitusta pykälästä ja siirrettäväksi ehdotettavaan rikoslain 9 luvun 5 a §:ään sen 5 ja 6 momenteiksi. Poikkeukset rikoslain 9 luvun 5 §:n 1 momentin mukaisesta yhteisösakon asteikosta sijoittuisivat näin ollen samaan pykälään.

Lisäksi ehdotetaan muutettavaksi rikoslain 9 luvun 8 §:ää, jossa säädetään yhteisestä yhteisösakosta. Pykälässä säädettäisiin tilanteesta, jossa tuomittaessa samalla kertaa kahden tai useamman rikoksen johdosta näihin rikoksiin soveltuisivat eri yhteisösakon asteikot. Ehdotuksen mukaan yhteinen yhteisösakko tuomittaisiin ankarinta soveltuvaa yhteisösakon asteikkoa noudattaen.

Ympäristörikosdirektiivi sisältää oikeushenkilölle määrättävän sakon enimmäismäärän osalta kaksi vaihtoehtoa, joilla kyseinen velvoite voidaan toteuttaa. Ympäristörikosdirektiivin 7 artiklan 3 kohdassa jäsenvaltiot velvoitetaan varmistamaan, että oikeushenkilölle määrättävien sakkojen enimmäismäärän tulee tietyissä direktiivin rikoksissa olla vähintään 5 % ja eräissä lievemmissä rikoksissa 3 % oikeushenkilön maailmanlaajuisesta kokonaisliikevaihdosta, mistä jäljempänä käytetään myös nimitystä liikevaihtomalli, tai euromäärältään vähintään 40 000 000 tai 24 000 000 euroa, mistä jäljempänä käytetään myös nimitystä kiinteämääräinen malli tai kiinteään enimmäismäärään perustuva malli.

Sekä liikevaihtomalli että kiinteään enimmäismäärään perustuva malli merkitsisivät direktiivin velvoitteita täytäntöönpanevien rikosten kohdalla yhteisösakon enimmäismäärän hyvin huomattavaa korottamista verrattuna rikoslain 9 luvun 5 §:ssä säädettyyn yhteisösakon nykyiseen asteikkoon 850–850 000 euroa. Esimerkiksi direktiivin tahallisia hyvin vakavia rikoksia koskeva kiinteä enimmäismäärä (40 000 000 euroa) olisi yli 40-kertainen verrattuna yhteisösakon nykyiseen enimmäismäärään (850 000 euroa). Liikevaihtomalli taas ei ylipäätään aseta mitään enimmäismäärää sille liikevaihdolle, josta enintään 5 % on yhteisösakon yläraja.

Mainittu velvoite ehdotetaan täytäntöönpantavaksi kiinteämääräisen mallin mukaisesti. Lähtökohdiltaan ehdotettava sääntely vastaa näin ollen nykyistä rikoslain 9 luvun 5 §:n sääntelyä.

Ehdotuksen taustalla on lähtökohta, jonka mukaan yhteisösakon tulee voida soveltua keskenään taloudelliselta kantokyvyltään hyvin erilaisiin oikeushenkilöihin. Suomalaisista yrityksistä yli 98 % on niin sanottuja mikro- tai pienyrityksiä. Suuryrityksiä suomalaisista yrityksistä on runsas prosentti. Direktiivissä tarkoitettujen rikosten osalta yhteisösakon mittavimmat korotusvaatimukset liittyvät taloudellisesti hyvin vahvoihin yhteisöihin, joiden taloudellinen kantokyky on monituhatkertainen pienimpiin yrityksiin ja muihin yhteisöihin verrattuna. Kiinteämääräistä mallia koskevassa ympäristörikosdirektiivin johdanto-osan kappaleessa 35 todetaan, että tällaisten sakkojen korkeimpia tasoja olisi sovellettava taloudellisesti vahvojen oikeushenkilöiden tekemien tässä direktiivissä määriteltyjen rikosten vakavimpiin muotoihin.

Tällaisessa tilanteessa on arvioitu olevan perusteltua omaksua erilaiset lähtökohdat direktiivin täytäntöönpanon kannalta merkityksellisistä rikoksista tuomittavan yhteisösakon asteikolle yhtäältä pienten yritysten ja muiden oikeushenkilöiden ja toisaalta erittäin suurten liikeyritysten ja niihin taloudelliselta kantokyvyltään rinnastettavien oikeushenkilöiden osalta. Tarkoituksenmukaisena voidaan pitää sitä, että taloudelliselta kantokyvyltään vahvan suuryrityksen rikosta koskevassa yhteisösakossa kiinnitetään merkittävää huomiota yhteisön liikevaihtoon viimeiseltä tilikaudelta. Toisaalta pienen säätiön toiminnassa tehdyn, muuhun kuin taloudelliseen toimintaan liittyvän rikoksen kohdalla yhteisösakon perustaminen prosenttiosuuteen maailmanlaajuisesta liikevaihdosta ei vaikuta perustellulta. Tähän ei myöskään ole tarvetta eikä direktiivistä aiheutuvaa velvollisuutta.

Edellä mainittuihin seikkoihin nähden on perusteltua säännellä erikseen yhtäältä kaikenlaisia yhteisövastuun piiriin kuuluvia rikostilanteita oikeushenkilön luonteeseen ja taloudelliseen asemaan katsomatta sekä toisaalta yhteisösakon määrästä liiketoimintaa harjoittavien suuryritysten ja niihin taloudelliselta kantokyvyltään rinnastettavien oikeushenkilöiden osalta, joiden taloudellinen kantokyky voi tyypillisesti olla satoja tai tuhansia, jopa miljoonia kertoja suurempi kuin ensiksi mainitussa ryhmässä.

Ehdotettavassa mallissa yhteisösakon enimmäismäärän korotusvelvoitteiden mittavin osa kohdistettaisiin siihen oikeushenkilöiden joukkoon, jota niiden on ympäristörikosdirektiivissä tarkoitettukin koskevan, eli taloudellisesti erittäin vahvojen oikeushenkilöiden yhteisösakkoihin. Näitä tilanteita varten säädettäisiin edellä todetulla tavalla ankarampi asteikko. Laillisuus- ja suhteellisuusperiaatteiden näkökulmasta perusteltuna voidaan erityisesti rikosoikeudellisessa sääntelyssä ja rankaisemisessa kuitenkin pitää sitä, että yhteisösakoille määritetään tällöinkin absoluuttinen enimmäismäärä, joka olisi direktiivin edellyttämä 40 000 000 euroa. Euroopan unionin tuomioistuin on katsonut Suomea koskevassa ratkaisussaan C-35/20, että suomalainen luonnollisia henkilöitä koskeva päiväsakkojärjestelmä voi johtaa suhteettomiin rangaistuksiin ratkaisussa käsitellyn kaltaisissa lievissä rikoksissa. Ehdotettavan kaltaista kiinteään enimmäismäärään perustuvaa mallia voidaan soveltaa riippumatta siitä, harjoittaako yhteisö liiketoimintaa. Se soveltuu luontevasti muunkin tyyppisissä kuin liiketoimintaan liittyvissä rikoksissa. Myös Suomessa 30 vuotta voimassa ollut sääntelymalli perustuu kiinteään enimmäismäärään.

Sille, että erittäin vahvassa asemassa olevan yrityksen vastuu erittäin vakavasta rikoksesta rajautuisi vastaavalle tasolle kuin vähäisemmästä teosta pienelle ja taloudellisesti vaatimattomassa asemassa olevalle yhteisölle osoitettava vastuu, ei vaikuta olevan tarvetta. Mainittu lähtökohta merkitsisi myös sitä, että yhteisöjä ei käsiteltäisi yhtäläisesti suhteessa taloudelliseen kantokykyynsä, mikä merkitsisi yhdenvertaisuus- ja suhteellisuusongelmaa. Kiinteään enimmäismäärään perustuva malli jättää avoimeksi, mitkä ovat ne yhteisöä koskevat taloudelliset perusteet, joiden perusteella yhteisösakon määrään keskeisesti vaikuttavaa taloudellista asemaa arvioitaisiin. On myös huomioitava, että tietyillä, vahvasti EU-oikeuteen perustuvilla aloilla, kuten kilpailulainsäädännössä ja finanssivalvontaa koskevassa lainsäädännössä, on hallinnollisissa sanktioissa eli seuraamusmaksuissa hyödynnetty liikevaihtoa seuraamusmaksun määräämisen, erityisesti sen enimmäismäärän kriteerinä. Sinänsä hallintosanktioissa liikevaihtomallin soveltamisperiaatteet joka tapauksessa olisivat jossakin määrin erilaiset kuin yhteisösakkoa sovellettaessa.

Direktiivin 7 artiklan 3 kohdan mahdollistaman liikevaihtomallin puolesta voitaisiin sinänsä esittää, että se tarjoaa selväpiirteisen kriteerin yhteisösakon enimmäismäärälle. Kriteeri on yhdenvertainen lähtiessään siitä, että oikeushenkilön enimmäisvastuu rikoksesta on suhteellisesti yhtä tuntuva liikevaihdoltaan pienemmässä ja suuremmassa yhteisössä. Liikevaihto, jolla tarkoitetaan yrityksen tuotteiden tai palveluiden myynnistä saatujen tulojen summaa tiettynä aikana ilman hintoihin sisältyvän arvonlisäveron osuutta, on keskeinen taloudellisen toiminnan laajuutta koskeva kriteeri ja taloudellisen kantokyvyn indikaattori. Liikevaihto ei kuitenkaan juurikaan kerro yrityksen kannattavuudesta tai tuloksesta, koska se ei ota huomioon yrityksen kuluja tai menoja eikä kerro kattavasti yrityksen varallisuusasemasta tai taloudellisesta kantokyvystä. Yhteisösakon enimmäismäärän perustuminen keskeisesti yhteisön tilinpäätösasiakirjoista ilmenevään tietoon merkitsisi huomattavaa prosessiekonomista hyötyä yhteisösakon enimmäismäärän määrittämisessä. Monissa merkittävissä taloudellista toimintaa koskevissa hallinnollisissa sanktioissa eli seuraamusmaksuissa hyödynnetään liikevaihtoon perustuvaa seuraamuksen enimmäismäärän määrittämistapaa, jolloin näitä sääntelymalleja ja niiden käyttämisestä käytännön oikeuselämässä saatuja kokemuksia voitaisiin hyödyntää rikosoikeudellista yhteisösakkoa koskevassa lainvalmistelussa. Tämä kompensoi osittain sitä, että mallista on rikosoikeudellisena seuraamuksena toistaiseksi saatavissa vain varsin rajallisesti tietoa.

Liikevaihtomalli soveltuisi lähtökohtaisesti tilanteisiin, joissa oikeushenkilöllä on liikevaihtoa. Oikeushenkilön rangaistusvastuu voi kuitenkin niin direktiivien kuin rikoslain 9 luvun nykyisten säännöstenkin mukaan tulla sovellettavaksi myös oikeushenkilöihin, joilla ei ole liikevaihtoa. Tällainen yhteisö voi olla esimerkiksi säätiö tai yhdistys. Erityisasemassa ovat myös julkisyhteisöt, joihin oikeushenkilön rangaistusvastuu soveltuu lukuun ottamatta rikoksia, jotka on tehty julkisen vallan käytössä.

Liikevaihto ei edeltä ilmenevin tavoin ole yritystoiminnassakaan toimivien oikeushenkilöiden osalta kattava sen taloudellisen aseman ja kantokyvyn osoitin. Kahdella yrityksellä voi olla sama liikevaihto, mutta niiden taloudellinen asema ja kantokyky voivat silti poiketa toisistaan ratkaisevasti. Näin ollen se, että tietystä menettelystä on enimmäismäärältään määrättävissä kahdelle oikeushenkilölle seuraamukseksi tietty sama osuus sen liikevaihdosta, ei merkitse sitä, että oikeushenkilöitä on kohdeltu yhdenvertaisesti ja seuraamukset ovat suhteellisia. Menettelyn moitittavuuden ohella yhteisösakon asianmukaista suuruutta määrittävä elementti on taloudellinen asema ja kantokyky, ei yksi tämän aseman ja kantokyvyn indikaattori ja näkökulma, oikeushenkilön liikevaihto. Liikevaihto ei ole yhteisöjen sanktiointiin saati sen rankaisemiseen kehitetty suure ja väline, vaan toisiin tarkoituksiin ja toisiin soveltamisyhteyksiin tarkoitettu liiketaloudellinen peruskäsite.

Voidaan pitää jossakin määrin tulkinnanvaraisena, millä tavoin ja missä määrin direktiivissä vaihtoehtona olevaa liikevaihtoon perustuvaa enimmäismäärää saadaan hyödyntää täydentävänä kriteerinä. Molempien mallien hyödyntämistä ei direktiivissä ole kuitenkaan nimenomaisesti kielletty. Edellä todetuin tavoin direktiivin johdanto-osan kappaleessa 33 on yhtäältä todettu, että jäsenvaltioiden tulisi valita vaihtoehtojen eli kiinteämääräisen ja liikevaihtomallin väliltä. Toisaalta direktiivin johdanto-osan kappaleessa 35 on edellytetty, että hyödynnettäessä kiinteämääräistä mallia tulee esittää taloudellisesti vahvimpia yrityksiä koskeva sakkojen laskentamenetelmä. Tähän on puolestaan ajateltavissa joitakin vaihtoehtoja, kuten liikevaihtomalli sellaisenaan tai modifioituna, jonkinlainen päiväsakkomalli tai se, että nykyiset mittaamisperusteet katsotaan tässä suhteessa riittäviksi.

Täydentäväksi kriteeriksi esitetään tältä osin sääntöä, jonka mukaan yhteisösakon enimmäismäärä ei saisi ylittää 5 % yrityksen maailmanlaajuisesta kokonaisliikevaihdosta. Vakavimmassa rikoksessa absoluuttinen ja liikevaihtoperusteinen, suhteellinen enimmäismäärä kohtaavat siten tilanteissa, joissa yhteisön liikevaihto on 800 000 000 euroa.

Direktiivin täytäntöönpanon kannalta merkityksellisten rikosten kohdalla yhteisösakon enimmäismäärä olisi ankarammassa asteikossa siis 40 000 000 euroa, mutta se ei myöskään saisi ylittää 5 % oikeushenkilön liikevaihdosta. Kiinteä määrä osoittaisi rangaistuksen absoluuttisen enimmäismäärän ja liikevaihtokriteeri yhteisösakon yrityksen yhteen keskeiseen taloudellista kantokykyä ilmentävään kriteeriin perustuvan suhteellisen enimmäismäärän. Tällainen malli muistuttaisi pakoterikosdirektiivin täytäntöönpanon yhteydessä omaksuttua ratkaisua.

Direktiivin johdanto-osan kappaleessa 35 tarkoitettuna laskentamenetelmänä huomionarvoinen voisi vaihtoehtoisesti olla esimerkiksi niin sanottu päiväsakkojärjestelmä (ks. esimerkki Itävallan lainsäädännöstä jaksossa 5.1.6). Laskentamenetelmässä voitaisiin toisaalta hyödyntää sitä, että sekä liikevaihtomallissa että kiinteämääräisessä mallissa yhteisösakon enimmäismäärä riippuisi porrasteisesti rikoksesta luonnolliselle henkilölle säädetystä enimmäisrangaistuksesta siten, että luonnolliselle henkilölle määrättävissä olevan enimmäisrangaistuksen korkeammilla tasoilla liikevaihdon prosentti ja vastaavasti kiinteä enimmäisrangaistus olisi korkeampi kuin luonnollisille henkilöille määrättävien matalien enimmäisrangaistusten tilanteissa. Malli rakentuu siten suhteellisuusperiaatteelle. Malli olisi kuitenkin käytännössä vaikea toteuttaa.

Muita kuin erittäin suuria oikeushenkilöitä koskevassa perusasteikossa yhteisösakon enimmäismäärä on perusteltua mitoittaa yhtäältä niin, että se voi muodostua merkittäväksi. Enimmäismäärän asettamisessa on toisaalta myös otettava huomioon, että ei olisi laillisuusperiaatteen kannalta optimaalista, jos kiinteämääräisen yhteisösakon asteikko olisi hyvin laaja, kun ei ole säädetty hyvin yksityiskohtaisesti yhteisösakon mittaamisesta, vaan mittaamisessa hyödynnetään suhteellisen yleisiä rikoslain 9 luvun 6 §:n kriteereitä. Tällaisena enimmäismääränä voidaan perusasteikossa pitää 3 000 000 euroa.

Esitykseen sisältyy myös kysymyksessä olevista rikoksista tuomittavan yhteisösakon alinta rahamäärää koskeva ehdotus. Ympäristörikosdirektiivi ei sisällä velvoitteita oikeushenkilölle määrättävän sakon vähimmäismäärästä.

Kun yhteisösakko otettiin käyttöön vuonna 1995, sen asteikoksi säädettiin 5 000–5 000 000 markkaa. Siirryttäessä vuonna 2001 euroon asteikoksi säädettiin siihenastista markka-asteikkoa vastaavasti 850–850 000 euroa. Yhteisösakon asteikkoa ei ole sen käyttöaikana korotettu. Pelkästään elinkustannusindeksiin ja inflaatioon nähden asteikkoa olisi merkittävästi korotettava, jotta se olisi edes samalla tasolla kuin vastuumuotoa käyttöön otettaessa. Sitä, että myös perusasteikon mukaiset yhteisösakon alin ja ylin enimmäismäärä olisivat kysymyksessä olevien rikosten kohdalla korkeammat kuin rikoslain 9 luvun 5 §:n mukaiset enimmäismäärät, voidaan pitää perusteltuna myös siksi, että näiden rikosten kohdalla soveltuvat perusasteikon ja erityisen asteikon mainitut määrät säilyisivät siten kohtuullisessa suhteessa toisiinsa.

Ehdotettavan yhteisösakon vähimmäismäärän osalta on kiinnitettävä huomiota siihen, että se on taloudellisilta voimavaroiltaan pienen oikeushenkilön näkökulmasta tuntuva mutta ei niin suuri, että se silloinkaan voisi lähtökohtaisesti muodostua kohtuuttomaksi. Yhteisösakon tällaisena vähimmäismääränä voidaan perusasteikossa pitää 2 000 euroa.

Ympäristörikosdirektiivi mahdollistaisi oikeushenkilölle määrättävää sakkoa koskevien velvoitteiden täytäntöönpanossa eräiden rajausten tekemisen niiden ohella, joita on käsitelty edellä. Näitä ovat enimmäismääriä koskevan sääntelyn rajaaminen ympäristörikosdirektiivin 7 artiklan 3 kohdasta ilmenevin tavoin samastamiseen yhteisövastuun muotona sekä enimmäismäärien erottelu sen mukaan, mikä on rikoksesta luonnolliselle henkilölle säädetty enimmäisrangaistus, tai sen mukaan, onko kyseessä tahallinen vai tuottamuksellinen rikos.

Ympäristörikosdirektiivin yhteisösakon enimmäismäärää koskevat vaatimukset tarkoittavat vakavammissa tahallisissa rikoksissa tasoa, joka vastaa enintään 5 % oikeushenkilön maailmanlaajuisesta liikevaihdosta tai 40 000 000 euron määrää. Lievemmissä tahallisissa rikoksissa, joista luonnollisille henkilöille tulee enimmäisrangaistuksena olla vähintään kolmen vuoden vankeusrangaistus, edellytetään vastaavasti sakon enimmäismääräksi vähintään 3 % maailmanlaajuisesta liikevaihdosta tai 24 000 000 euroa vastaava määrä. Ei voida katsoa, että rikokset, joita koskee direktiivissä lievempi yhteisösakon enimmäismäärän vähimmäistaso, poikkeaisivat kaikissa tapauksissa vakavuudeltaan merkittävästi muista direktiivissä määritellyistä rikoksista. Tätä heijastaa osin myös se, millaiset enimmäisrangaistukset tulisivat kansallisesti koskemaan mainittuja rikoksia. Yksittäistapauksessa rikoksen vähäisempi vakavuus voitaisiin myös riittävästi ottaa huomioon rangaistuksen mittaamisessa.

Ympäristörikosdirektiivissä ankarat yhteisösakkovaatimukset rajautuvat tilanteisiin, joissa oikeushenkilön vastuu on johtohenkilön osallisuuteen tai rikoksen tekemisen sallimiseen perustuvaa vastuuta. Rikoslain 9 luvun mukainen oikeushenkilön vastuu voi perustua yhtä lailla mainittuun perusteeseen kuin niin sanottuun organisaatiohuolimattomuuteen, ja eri tilanteisiin soveltuu sama asteikko. Ympäristörikosdirektiivistä ei seuraa rajoituksia jäsenvaltioiden toimivaltaan säätää saman asteikon soveltumisesta vastuuperusteesta riippumatta. Perusteltuna voidaan pitää sitä, että myös ympäristörikosdirektiivin kriminalisointivelvoitteita täytäntöönpanevien rikosten kohdalla sama asteikko koskee kaikkia näitä rikoksia riippumatta siitä, kumpi vastuuperuste kulloinkin on kyseessä.

Ympäristörikosdirektiivissä ankarien yhteisösakon enimmäismäärien alue näyttää rajautuvan tahallisiin rikoksiin. Rikoslaissa oikeushenkilön rangaistusvastuun piirissä on sekä rikoslain 48 että 48 a luvussa myös rikoksia, jotka ovat rangaistavia törkeästä tai perusmuotoisesta huolimattomuudesta tehtynä. Esityksessä ei ole ehdotettu enimmäismäärältään erittäin ankarien yhteisösakkojen alueen rajaamista tahallisiin rikoksiin, mutta ankaramman asteikon vähimmäistaso 15 000 euroa yhdessä toimenpiteistä luopumismahdollisuuksien kanssa mahdollistaa joka tapauksessa asianmukaiseen ratkaisuun päätymisen.

Ehdotettava erityinen yhteisösakon asteikon sääntely tulisi koskemaan niitä rangaistussäännöksiä, joilla täytäntöönpannaan ympäristörikosdirektiivin kriminalisointivelvoitteita. Joidenkin rikosten kohdalla kaikki rangaistussäännöksen mukaiset tekotavat eivät ole merkityksellisiä ympäristörikosdirektiivin täytäntöönpanon kannalta. Ehdotettavan sääntelymallin arvioidaan olevan rikoslain sisäisen johdonmukaisuuden ja ymmärrettävyyden kannalta tarkoituksenmukainen huomioiden myös muut arvioinnissa vaikuttaneet seikat.

Kiinteät euromäärät sisältävän sääntelymallin valinta

Eräitä rajauksia koskevat ratkaisut

4.1.1.5

Rikoslain 1, 8, 15 ja 34 a lukuihin ehdotettavat muutokset

Rikoslain 8 luvun 1 §:ää syyteoikeuden vanhentumisesta ehdotetaan muutettavaksi siten, että ehdotettavan uuden jäterikoksen syyteoikeuden vanhentumisaika olisi kymmenen vuotta. Jäterikosta koskisi siten sama erityinen vanhentumisaika kuin ympäristön turmelemista, luonnonsuojelurikosta ja rakennussuojelurikosta. Lisäksi samaa lainkohtaa ehdotetaan muutettavaksi siten, että virkkeeseen, jossa säädetään merenkulun ympäristönsuojelulain 13 luvun 3 §:ssä tarkoitetun, ulkomaiselta alukselta Suomen talousvyöhykkeellä tehdyn ympäristön turmelemisen, törkeän ympäristön turmelemisen, ympäristörikkomuksen ja tuottamuksellisen ympäristön turmelemisen vanhentumisajaksi kolme vuotta, lisättäisiin viittaus ympäristön tuhoamiseen, josta säädettäisiin rikoslain 48 luvun 5 b §:ssä.

Ympäristön turmelemisen, luonnonsuojelurikoksen ja rakennussuojelurikoksen kohdalla erityistä vanhentumisaikaa on perusteltu näiden rikosten ilmituloon liittyvillä seikoilla (HE 27/1999 vp, s. 14, 18–19). Ympäristörikokset saattavat tulla ilmi poikkeuksellisen pitkän ajan kuluttua. Ympäristön turmeleminen ja vastaavat 48 luvun rikokset katsotaan tehdyiksi jo silloin, kun ympäristö vaarantuu, ja rikoksen vanhentuminen alkaa tuosta hetkestä. On mahdollista, että rikos havaitaan hyvin pitkän ajan kuluttua, sillä sen seuraukset ilmenevät ehkä vasta vuosien kuluttua teosta.

Direktiivin täytäntöönpanon johdosta ehdotettavien uusien rikosten, joista ehdotetaan enimmäisrangaistukseksi kahta vuotta vankeutta, eli jäterikoksen, ilmakehän heikentämisen, ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksen ja metsäkatorikoksen tunnusmerkistöihin ei sisälly ympäristön vaarantamista tai vahingoittamista koskevaa edellytystä, vaan rangaistavaa olisi näiden tunnusmerkistöjen mukainen menettely sellaisenaan. Näiden rikosten kohdalla erityisestä vanhentumisajasta säätämistä ei näin ollen voida pitää tarpeellisena teon ja sen seurauksen ilmenemisen välistä viivettä koskevasta näkökulmasta.

Kuitenkin jäterikoksen tunnusmerkistöön sisältyviin, erityisesti laitonta jätteiden siirtämistä ja laitonta aluskierrätystä koskeviin tekoihin voi liittyä näiden rikosten ilmituloa koskevaa merkittävää viivettä, koska niissä on lähtökohtaisesti kyse valtioiden rajat ylittävistä tilanteista. Tällaisen toiminnan valvonta voi olla usean eri valtion viranomaisen vastuulla, mikä osaltaan voi aiheuttaa merkittävää viivettä näiden rikosten ilmituloon. Jäterikoksen kohdalla erityistä kymmenen vuoden vanhentumisaikaa voidaan siten pitää perusteltuna.

Muihin edellä mainittuihin, ympäristörikosdirektiivin täytäntöönpanon johdosta ehdotettaviin uusiin rikoksiin ei edellä todetulla tavalla katsota liittyvän sellaisia erityisiä seikkoja, kuten poikkeuksellisen pitkä rikoksen ilmituloaika, joiden vuoksi olisi tarpeen ja perusteltua säätää tavanomaista pidemmästä vanhentumisajasta.

Ehdotus kolmen vuoden vanhentumisaikaa koskevasta erityissääntelystä, joka koskee ympäristön tuhoamista, kun on kyseessä sellainen ympäristön tuhoaminen, jossa päästetään ainetta ympäristöön merenkulun ympäristönsuojelulain vastaisesti ja joka tehdään ulkomaiselta alukselta Suomen talousvyöhykkeellä, liittyy kansainvälisen merioikeuden sääntelyyn eikä siis suoranaisesti ympäristörikosdirektiivin velvoitteisiin. Rikoslain 8 luvun 1 §:n 4 momentissa säädetty kolmen vuoden erityinen vanhentumisaika perustuu Yhdistyneiden Kansakuntien merioikeusyleissopimukseen (SopS 49–50/1996; HE 53/2004 vp, s. 37). Sen 228 artiklassa määrätään oikeudellisten toimien keskeyttämisestä ja niihin ryhtymistä koskevista rajoituksista. Sen 1 kappaleen mukaan oikeudelliset toimet, joihin ryhdytään rangaistuksen määräämiseksi alusten aiheuttaman pilaantumisen ehkäisemiseksi, vähentämiseksi ja valvomiseksi tarkoitettujen sovellettavien lakien ja määräysten tai kansainvälisten sääntöjen ja säännösten rikkomisesta, johon ulkomainen alus on syyllistynyt toimiin ryhtyneen valtion aluemeren ulkopuolella, keskeytetään, jos lippuvaltio ryhtyy rangaistuksen määräämiseksi vastaaviin oikeudellisiin toimiin kuuden kuukauden kuluessa ensiksi mainittuihin toimiin ryhtymisestä, paitsi jos on kysymys rantavaltiolle aiheutuneesta suuresta vahingosta, tai jos lippuvaltio on toistuvasti laiminlyönyt velvollisuutensa panna alustensa tekemiä rikkomuksia koskevat sovellettavat kansainväliset säännöt ja säännökset tehokkaasti täytäntöön. Kun lippuvaltio on pyytänyt, että oikeudelliset toimet keskeytetään tämän artiklan mukaisesti, se antaa aikanaan kaiken asiaa koskevan aineiston ja sen käsittelyä koskevat pöytäkirjat oikeudelliseen menettelyyn aiemmin ryhtyneen valtion käyttöön. Kun lippuvaltion käynnistämä oikeudellinen menettely on saatu päätökseen, keskeytetty menettely raukeaa. Oikeudellisesta menettelystä aiheutuneiden kulujen korvaamisen jälkeen rantavaltio palauttaa keskeytyneen menettelyn johdosta annetun takuun tai muun rahavakuuden. Artiklan 2 kappaleen mukaan oikeudelliseen menettelyyn rangaistusten määräämiseksi ulkomaisille aluksille ei saa ryhtyä, kun rikkomuksesta on kulunut kolme vuotta, eikä mikään valtio saa ryhtyä tällaiseen menettelyyn, jos toinen valtio on jo siihen 1 kappaleen määräykset huomioon ottaen ryhtynyt.

MARPOL-yleissopimus Mainitun sopimuksen artiklan 1 kappaleessa viitataan alusten aiheuttaman pilaantumisen ehkäisemiseksi, vähentämiseksi ja valvomiseksi tarkoitettujen sovellettavien lakien ja määräysten tai kansainvälisten sääntöjen ja säännösten rikkomiseen. Mainittua alusten aiheuttamaa pilaantumista koskevaa kansainvälistä sääntelyä on Kansainvälisen merenkulkujärjestön (International Maritime Organisation, IMO) alaisessa alusten aiheuttaman meren pilaantumisen ehkäisemisestä vuonna 1973 tehdyssä kansainvälisessä yleissopimuksessa ja siihen liittyvässä vuoden 1978 pöytäkirjassa (SopS 51/1983, jäljempänä). MARPOL-yleissopimus on Suomessa täytäntöönpantu merenkulun ympäristönsuojelulailla (1672/2009).

Siitä, että rikoslain 8 luvun 1 §:n 4 momentissa viitataan ”merenkulun ympäristönsuojelulain 13 luvun 3 §:ssä tarkoitettuun” ympäristön turmelemiseen, törkeään ympäristön turmelemiseen, ympäristörikkomukseen ja tuottamukselliseen ympäristön turmelemiseen, seuraa, että kolmen vuoden vanhentumisaika koskee vain niitä tekoja, joissa mainittujen rangaistussäännösten tunnusmerkistö täyttyy merenkulun ympäristönsuojelulain vastaisella menettelyllä. Kun ympäristön turmelemista, törkeää ympäristön turmelemista, ympäristörikkomusta ja tuottamuksellista ympäristön turmelemista koskevissa säännöksissä ei viitata nimenomaisesti merenkulun ympäristönsuojelulain vastaiseen menettelyyn, näiden rikosten tunnusmerkistö voi merenkulun ympäristönsuojelulain vastaisen menettelyn osalta täyttyä vain rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetussa menettelyssä sen johdosta, että kyseisessä kohdassa viitataan yleisesti lain vastaisuuteen toisin kuin muissa edellä mainituissa rikoslain säännöksissä. Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohta kattaa siten myös merenkulun ympäristönsuojelulain vastaisen menettelyn, kun on kyse esimerkiksi aineen päästämisestä ympäristöön.

Ympäristörikosdirektiivin täytäntöönpanon johdosta ehdotetaan säädettäväksi rikoslain 48 lukuun uusi ympäristön tuhoamista koskeva rangaistussäännös (5 b §), jonka tunnusmerkistön voisi täyttää teko, joka täyttäisi myös törkeän ympäristön turmelemisen tunnusmerkistön. Jotta rikoslain 8 luvun 1 §:n 4 momentin sääntely täyttäisi edellä mainitut merioikeusyleissopimuksen vaatimukset, mainitussa säännöksessä olisi säädettävä myös ympäristön tuhoamisen syyteoikeuden vanhentumisajaksi kolme vuotta, kun on kyseessä sellainen ympäristön tuhoaminen, jossa päästetään ainetta ympäristöön merenkulun ympäristönsuojelulain vastaisesti ja joka tehdään ulkomaiselta alukselta Suomen talousvyöhykkeellä.

Ympäristörikosdirektiiviin ei sisälly velvoitteita, joista aiheutuisi tarve säätää merenkulun ympäristönsuojelulain 13 luvun 3 §:ssä tarkoitetun, ulkomaiselta alukselta Suomen talousvyöhykkeellä tehdyn ympäristön tuhoamisen vanhentumisajasta edellä esitetystä poikkeavalla tavalla. Direktiivin lainkäyttövaltaa koskevassa 12 artiklassa ei velvoiteta jäsenvaltioita ulottamaan lainkäyttövaltaansa jäsenvaltion talousvyöhykkeellä tehtyihin rikoksiin. Talousvyöhyke ei kuulu valtion alueeseen, jota koskevasta toimivaltaperusteesta säädetään direktiivin 12 artiklan 1 kohdan a alakohdassa.

Rikoslain 15 luvun 10 §:ää törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämisestä ehdotetaan muutettavaksi siten, että ehdotettava ympäristön tuhoaminen lisättäisiin pykälässä tarkoitetuksi rikokseksi, jonka ilmoittamatta jättämisestä voitaisiin tuomita rangaistukseen. Lisäksi tehtäisiin ympäristörikosdirektiivin täytäntöönpanoon liittymätön teknisluonteinen muutos, joka koskee pykälässä olevaa viittausta eräisiin rikoslain 34 a luvun rikoksiin.

Ympäristön tuhoamisen tunnusmerkistön täyttäviä tekoja voidaan pitää erityisen moitittavina tekoina, joilla aiheutetaan vakava vahinko ympäristölle. Tällaisen rikoksen ilmoittamatta jättäminen voidaan moitittavuudeltaan rinnastaa niihin rikoksiin, joiden ilmoittamatta jättäminen on rikoslain 15 luvun 10 §:ssä säädetty rangaistavaksi. Kun ympäristön tuhoamisena rangaistavaa olisi esimerkiksi tahallinen teko, joka sinänsä täyttää törkeän ympäristön turmelemisen tunnusmerkistön mutta jolla aiheutetaan ympäristön tuhoamista koskevassa pykälässä tarkoitettu erityisen vakava vahinko ympäristölle, olisi myös johdonmukaisuussyistä perusteltua, että ympäristön tuhoaminen lisättäisiin niiden rikosten joukkoon, joiden ilmoittamatta jättäminen on rangaistavaa törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämisenä.

Rikoslain 34 a luvun 2 §:ää ehdotetaan muutettavaksi siten, että siinä lueteltuihin rikoksiin, joista tuomitaan terroristisessa tarkoituksessa tehtynä ankarampi rangaistus kuin tuomitaan ilman sellaista tarkoitusta tehtynä, lisättäisiin uusi lainkohta, jossa säädettäisiin terroristisessa tarkoituksessa tehdyn ympäristön tuhoamisen rangaistusasteikoksi vähintään yksi ja enintään kymmenen vuotta vankeutta.

terrorismirikosdirektiivi Pykälän 1 momentin 5 kohdan mukaan terroristisessa tarkoituksessa tehdystä kemiallisen aseen kiellon rikkomisesta, biologisen aseen kiellon rikkomisesta taikka tahallisesta törkeästä ympäristön turmelemisesta, joka on tehty 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla, on tuomittava vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään kahdeksaksi vuodeksi. Kyseinen säännös perustuu Euroopan unionin neuvoston puitepäätökseen 2002/475/YOS terrorismin torjumisesta. Puitepäätös on sittemmin korvattu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä (EU) 2017/541 terrorismin torjumisesta sekä neuvoston puitepäätöksen 2002/475/YOS korvaamisesta sekä neuvoston päätöksen 2005/671/YOS muuttamisesta (jäljempänä).

Terrorismirikosdirektiivin 3 artiklan 1 kohdan mukaisesti jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että terrorismirikoksiksi määritellään seuraavat kansallisessa lainsäädännössä rikoksiksi määritellyt tahalliset teot, jotka luonteensa tai asiayhteytensä vuoksi voivat aiheuttaa vakavaa haittaa jollekin maalle tai kansainväliselle järjestölle, silloin kun ne tehdään jossakin 2 kohdassa luetelluista tarkoituksista: [- -] f) räjähteiden tai aseiden, myös kemiallisten, biologisten tai radiologisten aseiden tai ydinaseiden valmistus, hallussapito, hankinta, kuljetus, toimitus tai käyttö sekä kemiallisia, biologisia tai radiologia aseita tai ydinaseita koskeva tutkimus ja kehittäminen; g) vaarallisten aineiden vapauttaminen taikka tulipalojen, tulvien tai räjähdysten aiheuttaminen siten, että ihmishenkiä saatetaan vaaraan. Terrorismirikosdirektiivin ja sitä edeltäneen puitepäätöksen 2002/475/YOS 1 artiklan 1 kohdan f ja g alakohtien kriminalisointivelvoitteiden täytäntöönpanossa on lähdetty siitä, että mainituissa alakohdissa tarkoitettuja tekoja on pidettävä muun muassa törkeänä ympäristön turmelemisena, minkä johdosta rikoslain 34 a luvun nykyisen 2 §:n 1 momentin 5 kohdassa viitataan törkeää ympäristön turmelemista koskevan rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohtaan (HE 30/2018 vp, s. 23, 24 ja 29; HE 188/2022 vp, s. 40).

Terrorismirikosdirektiivin 15 artiklassa säädetään luonnollisille henkilöille määrättävistä rangaistuksista. Artiklan 1 kohta edellyttää jäsenvaltioita toteuttamaan tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että kyseisen direktiivin 3–12 ja 14 artiklassa tarkoitetuista rikoksista säädetään tehokkaat, oikeasuhteiset ja varoittavat rikosoikeudelliset rangaistukset, joista voi seurata rikoksentekijän luovuttaminen. Artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että muun muassa 3 artiklassa tarkoitetuista terrorismirikoksista voidaan langettaa vapausrangaistus, joka on ankarampi kuin kansallisessa lainsäädännössä säädetty rangaistus vastaavista rikoksista, joihin ei liity 3 artiklassa edellytettyä erityistarkoitusta, paitsi siinä tapauksessa, että säädetty rangaistus on jo kansallisen lainsäädännön mukainen enimmäisrangaistus. Siltä osin kuin on kyse terrorismirikosdirektiivin 3 artiklan 1 kohdan f ja g kohdissa tarkoitetuista teoista, kyseisen direktiivin voi näin ollen katsoa velvoittavan säätämään terroristisessa tarkoituksessa tehdyn ympäristön tuhoamisen kohdalla ankarammasta rangaistusasteikosta kuin mikä koskisi ympäristön tuhoamista, johon ei liity mainittua erityistarkoitusta. Voidaan myös huomioida, että ympäristön tuhoamisen tunnusmerkistö kattaa erityisen moitittavia tahallisia tekoja, joilla aiheutetaan erityisen vakava vahinko ympäristölle. Terroristisessa tarkoituksessa voidaan tehdä ympäristön tuhoaminen, jossa esimerkiksi päästetään vesistöön tai pohjaveteen laajalti vaarallista ainetta tai jossa tuhotaan ympäristön tuhoamista koskevassa säännöksessä tarkoitettu ekosysteemi tai Natura 2000 -verkostoon kuuluva alue. Kun ympäristön tuhoamista koskeva säännös kattaa sellaisia ympäristön kannalta erityisen vahingollisia tekoja, jotka täyttävät nykyisin törkeän ympäristön turmelemisen tunnusmerkistön, olisi myös johdonmukaisuussyistä perusteltua, että erityisen moitittavista tarkoitusperistä eli terroristisesta tarkoituksesta tehtyyn ympäristön tuhoamiseen soveltuisi ankarampi rangaistusasteikko kuin perusmuotoiseen ympäristön tuhoamiseen.

Terroristisessa tarkoituksessa tehdyn ympäristön tuhoamisen rangaistusasteikoksi ehdotetaan vankeutta vähintään yksi ja enintään kymmenen vuotta. Terroristisessa tarkoituksessa tehdyn ympäristön tuhoamisen vähimmäisrangaistus olisi sama kuin ympäristön tuhoamisen vähimmäisrangaistus (yksi vuosi vankeutta). Näiltä osin sääntelytapa olisi vastaava kuin terroristisessa tarkoituksessa tehdyn törkeän ympäristön turmelemisen kohdalla. Sen vähimmäisrangaistus vastaa törkeän ympäristön turmelemisen vähimmäisrangaistusta (neljä kuukautta vankeutta). Terroristisessa tarkoituksessa tehdyn ympäristön tuhoamisen enimmäisrangaistus (10 vuotta vankeutta) olisi kaksi vuotta ankarampi kuin ympäristön tuhoamisesta ehdotettava enimmäisrangaistus (kahdeksan vuotta vankeutta), mikä vastaa lähtökohtaa, joka on pykälässä pääosin omaksuttu muiden rikosten enimmäisrangaistusten osalta.

Kun rikoslain 34 a luvun 2 §:n 1 momenttiin lisättäisiin terroristisessa tarkoituksessa tehtyä ympäristön tuhoamista koskeva uusi kohta ja sen johdosta kohtien numerointi muuttuisi, olisi tarpeen tehdä kohtien numeroinnin muuttamisesta aiheutuvat muutokset eräisiin muihin rikoslain säännöksiin sekä eräisiin muihin säädöksiin, joita käsitellään jäljempänä. Rikoslain 34 a luvun 2 §:n muuttamisen johdosta muutettaisiin näin ollen kansainvälisiä rikoksia koskevan rikoslain 1 luvun 7 §:n 3 momenttia sekä 34 a luvun 15 §:n 2 momenttia. Ensiksi mainitussa säädetään Suomen lain soveltamisesta tekopaikan laista riippumatta Suomen ulkopuolella tehtyyn 34 a luvun 2 §:n 1 momentin 2–9 kohdassa taikka 2 tai 3 momentissa taikka 3, 6, 10 tai 12 §:ssä tarkoitetun rikoksen tekemiseksi tehtyyn väärennykseen ja törkeään väärennykseen. Rikoslain 34 a luvun 15 §:n 2 momentissa säädetään oikeushenkilön rangaistusvastuun soveltamisesta. Säännöksen mukaan mitä oikeushenkilön rangaistusvastuusta säädetään, sovelletaan myös 2 tai 3 §:ssä tarkoitetun rikoksen tekemiseksi tehtyyn ryöstöön, törkeään ryöstöön, kiristykseen ja törkeään kiristykseen sekä 2 §:n 1 momentin 2–9 kohdassa taikka 2 tai 3 momentissa taikka 3, 6, 10 tai 12 §:ssä tarkoitetun rikoksen tekemiseksi tehtyyn väärennykseen ja törkeään väärennykseen. Mainittuja lainkohtia muutettaisiin siten, että niissä viitattaisiin rikoslain 34 a luvun 2 §:n 1 momentin 2–9 kohtien sijasta 2–10 kohtiin. Rikoslain 1 luvun 7 §:n 3 momentin ja 34 a luvun 15 §:n säätämisen taustaa on käsitelty terrorismirikosten uudistamista koskevassa hallituksen esityksessä HE 163/2025 vp (s. 39, 124–127).

4.1.2

Pakkokeinolaki ja poliisilaki

Pakkokeinolain salaisia pakkokeinoja koskevan 10 luvun 3 §:ää ehdotetaan muutettavaksi siten, että telekuuntelua voitaisiin jatkossa käyttää törkeän ympäristön turmelemisen ohella myös törkeää jäterikosta ja ympäristön tuhoamista koskevissa rikostutkinnoissa. Telekuuntelun edellytykset olisivat vastaavat kuin nykyisin esimerkiksi törkeän ympäristön turmelemisen osalta. Telekuuntelu tulisi lisäksi mahdolliseksi terroristisessa tarkoituksessa tehtyä ympäristön tuhoamista koskevissa rikostutkinnoissa sen johdosta, että pakkokeinolain 10 luvun 3 §:n 2 momentin 11 kohdan mukaisesti terroristisessa tarkoituksessa tehdyt rikokset ovat telekuuntelun perusterikoksia. Lisäksi ehdotetaan muutettavaksi asuntokuuntelua koskevaa pakkokeinolain 10 luvun 17 §:ää siltä osin kuin siinä viitataan terroristisessa tarkoituksessa tehtyjä rikoksia koskevan rikoslain 34 a luvun 2 §:n 1 momentin kohtiin, joihin aiheutuisi muutoksia terroristisessa tarkoituksessa tehtyä ympäristön tuhoamista koskevan rangaistussäännöksen säätämisen johdosta.

Lisäksi ehdotetaan poliisilain 9 luvun 2 a §:n muuttamista siten, että siihen sisältyvä viittaus eräisiin rikoslain 34 a luvun mukaisiin terroristisessa tarkoituksessa tehtyihin rikoksiin tulisi kattamaan myös terroristisessa tarkoituksessa tehdyn ympäristön tuhoamisen. Pykälässä säädetään rikoksista, joiden estämiseksi tai keskeyttämiseksi toinen viranomainen voisi antaa poliisille tukea kansainvälistä apua annettaessa.

Pakkokeinolakia koskevilla ehdotuksilla täytäntöönpantaisiin direktiivin 13 artikla. Se edellyttää, että direktiivissä tarkoitettujen rikosten tutkintaa tai syytteeseenpanoa varten on käytettävissä tehokkaat ja oikeasuhteiset tutkintakeinot ja että näihin keinoihin sisältyy tapauksen mukaan erityisiä tutkintakeinoja, kuten järjestäytyneen rikollisuuden tai muiden vakavien rikosten torjumiseksi käytettävät keinot.

Direktiivin edellytysten ohella salaisten pakkokeinojen käytön laajentamisessa tulee huomioida rikoslainsäädännön käytön yleiset edellytykset ja kriminalisointiperiaatteet, joiden johdosta uuden rangaistussäännöksen tulee olla ennaltaehkäisevä, se ei saa synnyttää ylitsepääsemättömiä tai mielivaltaisesti ratkaistavia näyttöongelmia ja sen noudattamisen valvonta ei saa olla käytännössä mahdotonta. Kriminalisoinnin käytännön toimivuuden varmistamiseksi viranomaisilla on oltava riittävät ja rikoksen ominaispiirteet huomioon ottavat toimivaltuudet rikosten selvittämiseen, estämiseen ja paljastamiseen. Lisäksi pakkokeinolain 10 luvun säännösten muuttamista harkittaessa on otettava huomioon suhteellisuusperiaate, josta säädetään pakkokeinolain 1 luvun 2 §:ssä, sekä pakkokeinojen perusoikeuksiin puuttuva vaikutus. Huomioon otettavaksi tulevat siten myös perusoikeuksien yleiset rajoitusedellytykset, joita käsitellään tarkemmin jaksossa 11.2.

Direktiivin 3 artiklan kriminalisointivelvoitteiden ja tiettyjen niihin liittyvien direktiivin muiden velvoitteiden täytäntöönpanemiseksi ehdotetaan säädettäväksi rikoslain 48 lukuun uudet jäterikosta (4 a §), törkeää jäterikosta (4 b §), ilmakehän heikentämistä (4 c §), törkeää ilmakehän heikentämistä (4 d §), ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikosta (4 e §), törkeää ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikosta (4 f §), vieraslajirikosta (4 g §) sekä ympäristön tuhoamista (5 b §) koskevat säännökset. Lisäksi rikoslain 48 a lukuun ehdotetaan säädettäväksi uudet metsäkatorikosta (3 c §) ja törkeää metsäkatorikosta (3 d §) koskevat rangaistussäännökset.

Mainittujen ehdotettavien perustekomuotoisten rikosten enimmäisrangaistukseksi ehdotetaan kahta vuotta vankeutta, lukuun ottamatta vieraslajirikosta, jonka enimmäisrangaistukseksi ehdotetaan kolmea vuotta vankeutta, sekä ympäristön tuhoamista, jonka enimmäisrangaistukseksi ehdotetaan kahdeksaa vuotta vankeutta. Ehdotettavien uusien perusmuotoisen jäterikoksen, ilmakehän heikentämisen, ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksen ja metsäkatorikoksen selvittämiseksi olisivat siten pakkokeinolain nykyisten säännösten perusteella erityisten edellytysten täyttyessä käytössä samat pakkokeinot kuin perusmuotoisen ympäristön turmelemisen ja luonnonsuojelurikoksen kohdalla. Näitä pakkokeinoja voidaan pitää tarkoituksenmukaisina ja perusteltuina mainittujen perustekomuotoisten rikosten kohdalla huomioiden näiden tekojen luonne ja pakkokeinolain nykyisen sääntelyn lähtökohdat.

Ehdotettavan uuden vieraslajirikoksen enimmäisrangaistukseksi ehdotetaan kolmea vuotta vankeutta. Pakkokeinolain mukaisesti myös vieraslajirikoksenselvittämisessä olisivat siten käytettävissä lähtökohtaisesti ne keinot, jotka ovat käytettävissä sellaisten rikosten kohdalla, joiden enimmäisrangaistus on kaksi vuotta vankeutta. Myös vieraslajirikoksen kohdalla näitä pakkokeinoja voidaan pitää perusteltuina ja tarkoituksenmukaisina. Vieraslajirikosta koskevan rangaistussäännöksen kattamien tekojen luonteessa tai toiminnassa, jossa tällaisia rikoksia voidaan tehdä, ei ole tunnistettu erityisiä seikkoja, jotka perustelisivat tarvetta säätää muista, henkilön perusoikeuksiin vahvemmin puuttuvista pakkokeinoista.

Uusissa törkeää jäterikosta, törkeää ilmakehän heikentämistä, törkeää ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikosta ja törkeää metsäkatorikosta koskevissa rangaistussäännöksissä enimmäisrangaistus olisi ehdotettavalla tavalla viisi vuotta. Näiden rikosten selvittämiseksi voitaisiin siten muiden edellytysten täyttyessä käyttää niitä pakkokeinoja, jotka ovat käytettävissä sellaisten rikosten selvittämiseksi, joista on säädetty vähintään neljän vuoden enimmäisrangaistus. Käytettävissä olevat keinot olisivat siten samat kuin esimerkiksi törkeän luonnonsuojelurikoksen selvittämisessä käytettävissä olevat keinot.

Kuten edellä on tuotu esiin, rikoslain 48 luvun 2 §:n mukaisen törkeän ympäristön turmelemisen selvittämiseksi voidaan käyttää myös pakkokeinolain 10 luvun 3 §:n mukaista telekuuntelua sekä 4 §:n mukaista tietojen hankkimista telekuuntelun sijasta ja 27 §:n mukaista peitetoimintaa. Kun törkeän jäterikoksen, törkeän ilmakehän heikentämisen, törkeän ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksen ja törkeän metsäkatorikoksen enimmäisrangaistukseksi ehdotetaan viittä vuotta vankeutta, näiden säännösten kattamien tekojen voi moitittavuudeltaan katsoa vastaavan joitakin sellaisia rikoksia, jotka on pakkokeinolain 10 luvun 3 §:ssä säädetty telekuuntelun perusterikoksiksi.

Sen arvioinnissa, ovatko ehdotettavien uusien rangaistussäännösten soveltamisalaan kuuluvat teot sellaisia, joiden tutkinnassa esimerkiksi telekuuntelun olisi perusteltua olla käytettävissä, merkityksellistä on niistä ehdotettavan enimmäisrangaistuksen ohella näiden tekojen luonne ja niillä suojeltava oikeushyvä. Arvioinnissa voidaan ensinnäkin ottaa huomioon se, ovatko nämä teot tyypillisesti sellaisia, jotka tehdään toiminnassa, jossa on useita henkilöitä mukana, tai muutoin ryhmissä tai järjestäytyneen rikollisuuden toiminnassa. Tällaisissa tilanteissa henkilöiden välisestä viestinnästä voi olla saatavissa tietoa telekuuntelun kautta. (Ks. HE 217/2022 vp, s. 40–41.) Arvioinnissa voidaan ottaa huomioon myös esimerkiksi se, minkä mainituista rikostyypeistä oletetaan olevan sellaisia, joita myös ilmenee käytännössä siten, että esimerkiksi telekuuntelun käyttömahdollisuudesta olisi tarpeen ja perusteltua säätää. Perustuslakivaliokunnan lausuntokäytännön mukaisesti pakkokeinon käyttämistä koskevaa toimivaltuutta ei tee välttämättömäksi pelkästään havainto valtuuden tehokkuudesta (PeVL 36/2002 vp, s. 6). Pakkokeinon käyttämisestä aiheutuvaa perusoikeusrajoitusta voidaan pitää välttämättömänä, jos rikosta ei pystytä useinkaan selvittämään ilman pakkokeinon käyttämistä (PeVL 32/2013 vp, s. 4).

Voidaan katsoa, että törkeään ilmakehän heikentämiseen, törkeään ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikokseen tai törkeään metsäkatorikokseen ei ole yhdistettävissä sellaisia näkökohtia, jotka edellä todetun mukaisesti erityisesti perustelisivat telekuuntelun mahdollistamista näiden rikosten selvittämiseksi. Tiedossa ei ole seikkoja, joiden perusteella olisi katsottava, että kyse olisi esimerkiksi ryhmässä tai järjestäytyneen rikollisuuden toiminnassa tehtävistä rikoksista tai että mainittuja rikoksia ei useinkaan voitaisi selvittää ilman telekuuntelua. Osin näiden rikosten kohdalla on myös kyse uusista kriminalisoinneista, minkä johdosta näiden tekojen luonteesta ja tyypillisistä tekotavoista ei ole saatavilla tietoa, joiden valossa tiettyjen pakkokeinojen tarpeellisuutta voitaisiin arvioida. Voidaan siten arvioida, että pakkokeinolain nykyisten säännösten johdosta törkeän ilmakehän heikentämisen, törkeän ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksen ja törkeän metsäkatorikoksen selvittämiseksi nykyisten pakkokeinolain säännösten mukaisesti käytettävissä olevat pakkokeinot ovat riittävät.

Sen sijaan törkeän jäterikoksen osalta voidaan todeta, että jätteiden käsittelyyn liittyvien tekojen on havaittu olevan selkeästi tyypillisin ympäristörikoksen tekomuoto huomioiden muun muassa sekä rikoslain 48 luvun että tietyt aineelliseen lainsäädäntöön sisältyvät rangaistussäännökset (Tarja Koskela, Terhi Kankaanranta, Leila Suvantola, Tero Laakso, Kari Koppanen, Tomi Lehtinen, Vesa Muttilainen, Saana Rikkilä, Tanja Tamminen: Ympäristörikoshyötyjen tilannekuva. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 2020:56). Esimerkiksi ehdotettavan jäterikosta koskevan säännöksen alaan kuuluviin jätteiden kansainvälisiin siirtoihin voi liittyä järjestäytyneen rikollisuuden harjoittamaa laitonta toimintaa. Kyse voi myös olla jatkuvasta laitonta jätehuoltoa koskevasta toiminnasta, jolloin telekuuntelu voi olla perustellusti tarpeen rikoksen selvittämiseksi. Mainituilla perusteilla voidaan katsoa perustelluksi, että törkeä jäterikos lisätään pakkokeinolain 10 luvun 3 §:n 2 momenttiin perusterikokseksi, jonka selvittämiseksi telekuuntelua voidaan käyttää.

Ehdotettava uusi ympäristön tuhoamista koskeva rangaistussäännös kattaisi hyvin moitittavia, ympäristölle vakavaa vahinkoa aiheuttavia tahallisia tekoja. Ympäristön tuhoamisen enimmäisrangaistukseksi ehdotetaan säädettäväksi kahdeksan vuotta vankeutta. Ympäristön tuhoamista koskeva säännös kattaisi muun muassa sellaisia ympäristön kannalta erityisen vahingollisia tekoja, jotka täyttävät törkeän ympäristön turmelemisen tunnusmerkistön. Olisi siten myös sääntelyn johdonmukaisuuden kannalta perusteltua, että ympäristön tuhoamisen selvittämisessä olisivat käytettävissä samat pakkokeinot kuin törkeän ympäristön turmelemisen selvittämisessä.

Rikoslain 34 a luvun 2 §:n mukaiset terroristisessa tarkoituksessa tehdyt rikokset on näiden rikosten vakavuuden ja moitittavuuden perusteella pääsääntöisesti säädetty pakkokeinolain 10 luvun 17 §:ssä tarkoitetun asuntokuuntelun käyttämisen perusterikoksiksi. Ehdotus, jolla terroristisessa tarkoituksessa tehty ympäristön tuhoaminen säädettäisiin muiden terroristisessa tarkoituksessa tehtyjen rikosten tavoin asuntokuuntelun perusterikokseksi, ei perustu välittömästi ympäristörikosdirektiivin velvoitteisiin. Ehdotettava uusi terroristisessa tarkoituksessa tehty ympäristön tuhoaminen olisi kuitenkin mainitun rikoksen vakavuus sekä sääntelyn johdonmukaisuus huomioiden perusteltua lisätä mainittuun pykälään perusterikokseksi, samoin kuin poliisilain 9 luvun 2 a §:ssä tarkoitettujen rikosten joukkoon.

4.1.3

Hankintalaki ja erityisalojen hankintalaki

Laissa julkisista hankinnoista ja käyttöoikeussopimuksista sekä laissa vesi- ja energiahuollon, liikenteen ja postipalvelujen alalla toimivien yksiköiden hankinnoista ja käyttöoikeussopimuksista ehdotetaan säädettäväksi, että ehdotettavia törkeää jäterikosta, törkeää ilmakehän heikentämistä, törkeää ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikosta ja ympäristön tuhoamista koskevat tuomiot johtaisivat kyseisissä laeissa tarkoitetulla tavalla poissulkemiseen tarjouskilpailusta. Mainitun ehdotuksen johdosta ehdotetaan muutettavaksi myös rikosrekisterilakia.

hankintadirektiivi Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2014/24/EU julkisista hankinnoista ja direktiivin 2004/18/EY kumoamisesta (jäljempänä) 57 artiklassa säädetään poissulkemisperusteista. Hankintadirektiivin 57 artiklan 4 kohdan a alakohdan mukaan hankintaviranomaiset voivat sulkea talouden toimijan pois hankintamenettelystä tai jäsenvaltiot voivat vaatia sen poissulkemista, kun hankintaviranomainen voi asianmukaisesti osoittaa hankintadirektiivin 18 artiklan 2 kohdassa tarkoitettujen velvoitteiden rikkomisen. Hankintadirektiivin 18 artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava aiheellisia toimenpiteitä varmistaakseen, että talouden toimijat noudattavat hankintasopimuksia toteuttaessaan sovellettavia ympäristö-, sosiaali- ja työoikeudellisia velvoitteita, jotka on vahvistettu unionin oikeudessa, kansallisessa lainsäädännössä tai hankintadirektiivin liitteessä X luetelluissa kansainvälisissä ympäristö-, sosiaali- ja työoikeudellisissa säännöksissä.

Se, että ympäristöoikeuden säännösten rikkominen rikoslain 48 lukuun ehdotettavissa uusissa säännöksissä kuvattujen rikosten tunnusmerkistön täyttävällä tavalla voidaan ottaa pakollisten poissulkemisperusteiden joukkoon hankintalain 80 §:n 2 momenttiin, on vahvistettu Euroopan unionin tuomioistuimen vakiintuneessa ratkaisukäytännössä (C-395/18, TIM, EU:C:2020:58, kohta 34, C-178/16; Impresa di Costruzioni Ing. E. Mantovani ja RTI Mantovani e Guerrato, EU:C:2017:1000, kohta 31; C-171/15, Connexxion Taxi Services, EU:C:2016:948, kohta 29; C 358/12 Consorzio Stabile Libor Lavori Pubblici, EU:C:2014:2063, kohta 36 ja C-226/04, La Cascina ym., EU:C:2006:94, kohta 23).

Ympäristörikosdirektiivin 5 artiklan 3 kohta sisältää velvoitteen, jonka mukaisesti luonnollisille henkilöille tulee voida määrätä lisäseuraamuksia tai -toimenpiteitä, ja esimerkinomaisen listan kyseeseen tulevista seuraamuksista tai -toimenpiteistä. Näiden joukkoon kuuluu julkisen rahoituksen epääminen, mukaan lukien kielto osallistua tarjouskilpailumenettelyihin sekä avustusten, käyttöoikeuksien ja toimilupien epääminen. Sama seuraamus sisältyy myös 7 artiklan 2 kohtaan, jossa säädetään niin ikään esimerkinomaisesta listasta oikeushenkilölle määrättävistä rikosoikeudellisista tai muista kuin rikosoikeudellisista seuraamuksista tai toimenpiteistä. Direktiivistä ei näin ollen seuraa velvoitetta huomioida direktiivin mukaisia rikoksia esimerkiksi hankintalain mukaisissa menettelyissä. Huomioitavaksi kuitenkin tulee direktiivin 7 artiklan 4 kohtaan sisältyvä velvoite, jonka mukaisesti direktiivin 3 artiklan 3 kohdassa tarkoitetuista kvalifioiduista rikoksista tulee voida määrätä ankarampia rikosoikeudellisia tai muita kuin rikosoikeudellisia seuraamuksia tai toimenpiteitä kuin 3 artiklan 2 kohdan soveltamisalaan kuuluviin rikoksiin sovellettavia rikosoikeudellisia tai muita kuin rikosoikeudellisia seuraamuksia tai toimenpiteitä.

Törkeää jäterikosta, törkeää ilmakehän heikentämistä ja törkeää ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikosta koskevilla säännöksillä pyritään turvaamaan ympäristöoikeudellisten velvoitteiden noudattamista vastaavalla tavalla kuin törkeää ympäristön turmelemista ja törkeää luonnonsuojelurikosta koskevilla säännöksillä. Törkeä ympäristön turmeleminen ja törkeä luonnonsuojelurikos on äskettäin lisätty niiden rikosten joukkoon, jotka johtavat poissulkemiseen hankintalakien mukaisesti (laki julkisista hankinnoista ja käyttöoikeussopimuksista annetun lain muuttamisesta 519/2026 ja laki vesi- ja energiahuollon, liikenteen ja postipalvelujen alalla toimivien yksiköiden hankinnoista ja käyttöoikeussopimuksista annetun lain muuttamisesta 520/2026, voimaan 18.6.2026; ks. HE 2/2026 vp). Törkeä jäterikos, törkeä ilmakehän heikentäminen ja törkeä ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikos ovat lisäksi rikoksia, joita voidaan tyypillisesti tehdä elinkeinotoiminnassa. Ehdotettavan uuden ympäristön tuhoamista koskevan pykälän mukaisesti rangaistavia olisivat tietyt erityisen vahingolliset teot, jotka sinänsä täyttäisivät myös törkeän ympäristön turmelemisen tai törkeän luonnonsuojelurikoksen tunnusmerkistön. Hankintalain 80 §:n 2 momenttiin ja erityisalojen hankintalain 84 §:n 2 momenttiin ehdotettavilla muutoksilla tehostettaisiin osaltaan ympäristönäkökulmien toteutumista julkisissa hankinnoissa.

4.1.4

Muu lainsäädäntö

Kansalaisuuslaki

Rajavartiolaki

Laki Puolustusvoimien virka-avusta poliisille

Laki Suomen talousvyöhykkeestä

Merenkulun ympäristönsuojelulaki

Laki vieraslajeista aiheutuvien riskien hallinnasta

Rikosrekisterilaki

Muu lainsäädäntö

Kansalaisuuslain 33 a §:ää ehdotetaan muutettavaksi siten, että terroristisessa tarkoituksessa tehtyä ympäristön tuhoamista koskeva lainvoimainen tuomio voisi muidenkin pykälässä säädettyjen edellytysten täyttyessä olla perusteena Suomen kansalaisuuden menettämiselle pykälässä tarkoitetussa tilanteessa. Ehdotuksen taustalla on se, että rikoslain 34 a luvun 2 §:ssä ehdotetaan säädettäväksi terroristisessa tarkoituksessa tehdystä ympäristön tuhoamisesta.

Rajavartiolain 77 a §:ää vaativasta virka-avusta poliisille ehdotetaan muutettavaksi siten, että poliisi voisi saada Rajavartiolaitokselta vaativaa virka-apua pykälän muidenkin edellytysten täyttyessä terroristisessa tarkoituksessa tehdyn ympäristön tuhoamisen estämiseksi tai keskeyttämiseksi. Ehdotuksen taustalla on se, että rikoslain 34 a luvun 2 §:ssä ehdotetaan säädettäväksi terroristisessa tarkoituksessa tehdystä ympäristön tuhoamisesta.

Puolustusvoimien virka-avusta poliisille annetun lain 8 §:ää vaativasta virka-avusta ehdotetaan muutettavaksi siten, että pykälän mukainen vaativa virka-apu voisi olla siinä tarkoitetun kaltaista pykälän muidenkin edellytysten täyttyessä myös terroristisessa tarkoituksessa tehdyn ympäristön tuhoamisen estämisen tai keskeyttämisen ollessa kyseessä. Ehdotuksen taustalla on se, että rikoslain 34 a luvun 2 §:ssä ehdotetaan säädettäväksi terroristisessa tarkoituksessa tehdystä ympäristön tuhoamisesta.

Suomen talousvyöhykkeestä annetun lain 11 §:ää ehdotetaan muutettavaksi siten, että ehdotettavat uudet rikosnimikkeet jäterikos, törkeä jäterikos ja ympäristön tuhoaminen lisättäisiin niihin rikoksiin, joista tuomitaan rangaistus kyseisten rikoslain säännösten mukaan mainitussa pykälässä tarkoitetuissa tilanteista. Ehdotuksen taustalla ovat ehdotukset uusiksi jäterikosta, törkeää jäterikosta ja ympäristön tuhoamista koskeviksi rangaistussäännöksiksi.

Merenkulun ympäristönsuojelulain 7 luvun 11 a §:ää ehdotetaan muutettavaksi siten, että pykälässä säädettäisiin eräistä meriliikenteessä käytettävien polttoaineiden markkinoille saattamista koskevista kielloista. Lisäksi mainitun kiellon rikkominen säädettäisiin rangaistavaksi mainitun lain 13 luvun 3 §:ssä, johon sisältyvää viittausta rikoslakiin täydennettäisiin lisäksi viittauksilla ehdotettaviin uusiin jäterikosta, törkeää jäterikosta ja ympäristön tuhoamista sekä ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikosta ja törkeää ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikosta koskeviin pykäliin. Lisäksi oikeutta pakkokeinojen käyttöön Suomen talousvyöhykkeellä ulkomaista alusta kohtaan koskevaan säännökseen lisättäisiin viittaus ympäristön tuhoamista koskevaan uuteen rikoslain 48 luvun 5 b §:ään. Ehdotukset perustuvat niin sanotun rikkidirektiivin velvoitteisiin sekä siihen, että rikoslakiin ehdotetaan säädettäväksi edellä mainitut uudet rangaistussäännökset.

Vieraslajeista aiheutuvien riskien hallinnasta annetun lain 11 §:n 2 momentin 2 kohtaa, jossa säädetään tiettyjen kansallisesti merkityksellisiä haitallisia vieraslajeja koskevien tekojen kiellosta, ehdotetaan muutettavaksi siten, että siitä poistettaisiin viittaus teon tarkoituksellisuuteen. Lisäksi lain rangaistuksia koskevaa 21 §:ää ehdotetaan muutettavaksi siten, että siihen lisättäisiin viittaus ehdotettavaan uuteen vieraslajirikosta koskevaan pykälään.

Rikosrekisterilakia ehdotetaan muutettavaksi hankintalakiin ja erityisalojen hankintalakiin ehdotettavien muutosten johdosta. Rikosrekisterilain 6 b §:ää ehdotetaan muutettavaksi siten, että rikosrekisteriotteeseen merkittäisiin jatkossa myös tiedot lainvoimaisesta päätöksestä, jolla henkilö on tuomittu rikoslain 48 luvun 4 b §:n nojalla törkeästä jäterikoksesta, 4 d §:n nojalla törkeästä ilmakehän heikentämisestä, 4 f §:n nojalla törkeästä ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksesta tai 5 b §:n nojalla ympäristön tuhoamisesta.

Uusi ydinenergialaki ja säteilylaki

Uuden ydinenergialain ja säteilylain valvontaviranomaisten tarkastusoikeuksia koskevia säännöksiä ehdotetaan täydennettäväksi siltä osin kuin on kyse kotirauhan suojaamiin paikkoihin kohdistettavasta toimenpiteestä. Niiden rikosten joukkoon, joita koskevan epäilyn perusteella on muidenkin säädettyjen edellytysten täyttyessä oikeus tehdä säännöksessä tarkoitettu toimenpide, lisättäisiin uuden ydinenergialain ja säteilylain valvonnan kannalta olennaiset rikokset. Lisäksi täydennettäisiin mainittujen lakien säännöksiä, jotka sisältävät viittaukset rikoslain rangaistussäännöksiin.

Lisäksi ehdotetaan rikoslain muuttamisen johdosta tarvittavien muutosten tekemistä eräisiin muihin, direktiivin kriminalisointivelvoitteiden täytäntöönpanon kannalta merkityksellisiin ympäristöalan säädöksiin. Nämä muutokset koskisivat viittaussäännöksiä rikoslain rangaistussäännöksiin ja aiheutuvat ehdotuksista uusiksi rangaistussäännöksiksi rikoslakiin.

Mainitut ehdotukset koskevat edellä mainittujen lisäksi jätelakia, luonnonsuojelulakia, lakia vaarallisten aineiden kuljetuksesta, ajoneuvolakia, lakia ympäristövaikutusten arviointimenettelystä, maa-aineslakia, lakia liikennejärjestelmästä ja maanteistä, ratalakia, rakentamislakia, alueidenkäyttölakia, vesilakia, kaivoslakia, lakia eräiden ympäristön käyttöön vaikuttavien hankkeiden lunastusluvasta, lakia kiinteän omaisuuden ja erityisten oikeuksien lunastuksesta annetun lain muuttamisesta, ympäristönsuojelulakia, lakia pyroteknisten tuotteiden vaatimustenmukaisuudesta, lakia räjähteiden vaatimustenmukaisuudesta, lakia vaarallisten kemikaalien ja räjähteiden käsittelyn turvallisuudesta, lakia huviveneiden turvallisuudesta ja päästövaatimuksista, lakia kasvinsuojeluaineista, kemikaalilakia, geenitekniikkalakia, lakia vaarallisten aineiden käytön rajoittamisesta sähkö- ja elektroniikkalaitteissa, patoturvallisuuslakia, lakia Neuvostoliiton kanssa Saimaan ja Vuoksen juoksutussäännöstä tehdyn sopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä sekä sopimuksen soveltamisesta, lakia hiilidioksidin talteenottamisesta ja varastoinnista, merensuojelulakia, lakia Etelämantereen ympäristönsuojelusta, terveydensuojelulakia sekä kalastuslakia.

4.2

Pääasialliset vaikutukset

4.2.1

Yleiset yhteiskunnalliset vaikutukset ja ympäristövaikutukset sekä perusoikeusvaikutukset

Ympäristölainsäädännöllä on keskeinen merkitys ympäristön ja luonnon suojelemisessa, ihmisten terveyden turvaamisessa ja kestävän kehityksen edistämisessä. Aineellinen ympäristölainsäädäntö määrittää rajat luonnonvarojen kestävälle käytölle ja ohjaa yhteiskuntaa ja yrityksiä ympäristön kannalta vastuulliseen liiketoimintaan ja innovaatioihin. Sillä aineellisella lainsäädännöllä, jonka rikkomista koskevat teot ympäristörikosdirektiivi velvoittaa säätämään rangaistavaksi, suojataan ympäristön eri osa-alueita eli maaperän, vesien ja ilman laatua, ilmastoa, luonnonvaroja ja luonnon monimuotoisuutta sekä ihmisten terveyttä, elinoloja ja viihtyvyyttä. Voidaan myös huomioida, että puhdas ja terveellinen ympäristö sekä luonnon monimuotoisuus mahdollistavat muun muassa luonnonvarojen ja ekosysteemipalvelujen varaan rakentuvan hyvinvoinnin ja edellytykset monenlaiselle taloudelliselle toiminnalle.

Ympäristörikoksia koskevilla säännöksillä yleisesti ja myös esitykseen sisältyvillä ehdotuksilla vahvistetaan mainittua suojaa ja tehostetaan aineellisen ympäristölainsäädännön noudattamista niissä rajoissa, joissa tämä on rikoslainsäädännön keinoin mahdollista. Osaltaan esityksellä toteutettaisiin ja turvattaisiin siten perustuslain 20 §:n vastuuta ympäristöstä koskevaa perusoikeutta, jota käsitellään tarkemmin jäljempänä jaksossa 11.1.

EU:n aineellinen ympäristölainsäädäntö sisältää laajalti velvollisuuksia säätää mainitun sääntelyn rikkomisesta tehokkaat, oikeasuhtaiset ja varoittavat seuraamukset. Rikosoikeudellisten seuraamusten säätämiseen on erikseen velvoittanut tietyiltä osin jo vuoden 2008 ympäristörikosdirektiivi, joka on korvattu uudella ympäristörikosdirektiivillä. Sen, että ympäristörikosdirektiivin edellyttämällä tavalla säädetään laajalti EU:n ympäristölainsäädännön vastaiset menettelyt rikoksiksi, voidaan olettaa vaikuttavan myönteisesti ympäristölainsäädännön noudattamiseen ja sen rikkomisesta seuraavan vastuun toteuttamiseen. Ympäristörikoksia koskevat ehdotettavat uudet säännökset tehostavat ympäristön suojelua muun muassa määrittelemällä paheksuttavimmat ja moitittavimmat teot ja niistä määrättävät seuraamukset. Ehdotettujen lainsäädäntömuutosten rikoksia ennalta estävä ja ympäristönsuojelua tehostava vaikutus perustuu kuitenkin monenlaisiin seikkoihin eikä siten ole yksiselitteisesti mitattavissa.

EU:n piirissä sovittujen, ympäristörikoksia koskevien yhteisten vähimmäissääntöjen johdosta ympäristölainsäädännön vastaiset menettelyt säädetään unionissa varsin kattavasti rangaistavaksi. Rikoslainsäädäntöjen lähentäminen edesauttaa jäsenvaltioiden keskinäistä yhteistyötä ja mahdollisuuksia estää ja selvittää ympäristörikoksia. Direktiiviin sisältyvien muiden, kuten viranomaisyhteistyötä ja jäsenvaltioiden ja EU:n toimielinten välistä yhteistyötä sekä tutkintakeinoja koskevien, velvoitteiden täytäntöönpano ja toteuttaminen osaltaan myötävaikuttaa ympäristörikosten estämiseen ja selvittämiseen unionissa. Ehdotettavalla lainsäädännöllä Suomi edistäisi osaltaan näiden tavoitteiden toteutumista.

Ehdotettavien muutosten myötä tietyt teot, joiden rangaistavuudesta säädetään nykyisin aineellisessa ympäristölainsäädännössä, säädettäisiin rangaistavaksi rikoslaissa. Samalla näiden rikosten rangaistusasteikot ankaroituisivat merkittävästi. Tämä koskee erityisesti tiettyjä tekoja, jotka tulisivat rangaistavaksi ehdotettavien uusien jäterikosta, ilmakehän heikentämistä, ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikosta tai näiden rikosten törkeää tekotapaa koskevien säännösten mukaisesti taikka vieraslajirikosta koskevan säännöksen mukaisesti.

Näiden tekojen säätäminen rangaistavaksi rikoslaissa korostaisi niiden moitittavuutta. Tämä voi osaltaan edistää tietoisuutta näistä rikoksista ja näin ollen sitä, että tällaiset teot tulevat aiempaa laajemmin viranomaisten tietoon. On kuitenkin mahdollista, että aiempaa ankarammalla rangaistusuhalla on jonkinlaista ennalta estävää vaikutusta siten, että rikolliseen toimintaan ryhtymisen kynnys nousisi.

Rikoksia ennalta estävän vaikutuksen kannalta on olennaista, että ehdotettavat lainsäädäntömuutokset ovat kansalaisten tiedossa, mikä edellyttää tehokasta tiedottamista muutoksista. Ehdotettavat lainsäädäntömuutokset voivat myös lisätä kansalaisten luottamusta siihen, että ympäristöä vaarantaviin ja vahingoittaviin tekoihin suhtaudutaan yhteiskunnassamme vakavasti ja niihin reagoidaan myös rikoslainsäädännöllä ja siihen liittyvällä viranomaistoiminnalla.

Esityksen mukaisilla lainsäädäntömuutoksilla puututtaisiin rikoksentekijän perusoikeuksiin siltä osin kuin lainsäädäntömuutosten kattamateko johtaisi rangaistusseuraamuksiin, erityisesti ehdottoman vankeusrangaistuksen käyttöön. Esityksen myötä laajennettaisiin rangaistavuuden alaa tietyiltä osin uusiin tekoihin ja joiltakin osin rangaistussääntely ankaroituisi selvästi, kun aiemmin sakolla rangaistavista teoista olisi jatkossa mahdollista tuomita verraten ankarakin vankeusrangaistus. Ehdottomalla vankeusrangaistuksella puututaan perustuslain 7 §:ssä turvattuun henkilökohtaiseen vapauteen (ks. tarkemmin jakso 11). Varsinkin pitkästä ehdottomasta vankeusrangaistuksesta saattaa aiheutua tuomitulle opiskelu- tai työpaikan menettäminen, asunnon menettäminen, sosiaalisten suhteiden katkeaminen tai jokin muu vastaava haitallinen seuraus. Ehdoton vankeusrangaistus voi heijastua heikentävästi myös tuomitun perheenjäsenten tai muiden hänelle läheisten henkilöiden elinolosuhteisiin. Kuten jäljempänä tuodaan esiin, esityksen kattamista uusista rangaistavista teoista tai niistä teoista, joiden rangaistusasteikko ankaroituu, tuomittavien ehdottomien vankeusrangaistusten määrän arvioidaan kuitenkin jäävän varsin vähäiseksi.

Osa esityksen mukaisista lainsäädäntömuutoksista johtaisi siihen, että niiden tutkinnassa olisi käytettävissä nykyistä enemmän pakkokeinoja, millä olisi vaikutusta niihin henkilöihin, joihin mainittuja keinoja kohdistettaisiin. Tämä koskee erityisesti ehdotettavia uusia jäterikosta, ilmakehän heikentämistä, ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikosta ja näiden rikosten törkeitä tekomuotoja sekä vieraslajirikosta koskevia säännöksiä, joiden mukaisesti rangaistavaksi säädettäisiin tiettyjä tekoja, jotka nykyisin on kriminalisoitu aineellisessa ympäristölainsäädännössä sakonuhkaisissa rangaistussäännöksissä tai sanktioitu hallinnollisin seuraamusmaksuin. Yhtä lailla esimerkiksi metsäkatorikosta koskevalla uudella kriminalisoinnilla olisi vaikutusta niihin henkilöihin, joihin kohdistettaisiin mainitun rikoksen tutkinnassa käytettäviä pakkokeinoja.

Pakkokeinoilla puututaan usein niiden kohteina olevien henkilöiden perusoikeuksiin, kuten perustuslain 7 §:ssä turvattuun henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen, 9 §:ssä turvattuun liikkumisvapauteen, 10 §:ssä turvattuun yksityiselämän suojaan sekä 15 §:ssä turvattuun omaisuuden suojaan. Rikoksesta epäillyn perusoikeuksiin puututaan erityisesti salaisiin pakkokeinoihin kuuluvalla telekuuntelulla, jota voitaisiin ehdotuksen mukaisesti käyttää pakkokeinolaissa säädetyin edellytyksin tiettyjen uusien rangaistavaksi säädettävien rikosten eli törkeän jäterikoksen ja ympäristön tuhoamisen selvittämisessä ja joka rajoittaa perustuslain 10 §:ssä turvattuja yksityiselämän suojaa ja luottamuksellisen viestin salaisuuden suojaa. Telekuuntelun käytön voi kuitenkin olettaa rajoittuvan vain joihinkin tapauksiin vuodessa ottaen huomioon se, että tällaisia uusia rikoksia ei arvioida etenevän rikosprosessiin merkittävää määrää vuosittain (ks. tarkemmin jakso 4.2.2.2). Lisäksi yksityiselämän suojan kannalta merkityksellinen on esitykseen sisältyvä ehdotus terroristisessa tarkoituksessa tehdyn ympäristön tuhoamisen lisäämisestä asuntokuuntelun perusterikokseksi. Mainitun säännöksen soveltamisen voi olettaa jäävän vähäiseksi. Yksittäisen telekuuntelun tai asuntokuuntelun kohteeksi joutuvan henkilön kannalta vaikutuksen voimakkuus ei kuitenkaan luonnollisesti riippuisi siitä, kuinka moneen muuhunkin henkilöön kohdistettaisiin vastaava pakkokeino.

Perustuslain 10 §:ssä turvattuun yksityiselämän suojaan kohdistuvia vaikutuksia voisi lisäksi seurata esitykseen sisältyvistä ehdotuksista, jotka koskevat viranomaisen tarkastusoikeuksia eräissä tilanteissa. Säteilylaissa ja uudessa ydinenergialaissa säädetään toimivaltaisen viranomaisen oikeudesta tehdä tarkastus pysyväisluonteiseen asumiseen käytettävään tilaan. Mainittuja säännöksiä ehdotetaan täydennettäväksi siten, että tarkastusoikeus tulisi koskemaan eräitä ympäristörikosdirektiivin täytäntöönpanon kannalta merkityksellisiä rikoksia koskevia epäilyjä muidenkin tarkastuksen tekemisen edellytysten täyttyessä.

Ympäristörikossääntely on luonteeltaan hallintoaksessorista, jolloin rangaistavan menettely ala määrittyy pitkälti aineellisen ympäristölainsäädännön perusteella. Monet ympäristölainsäädännössä säädetyt kiellot ja velvollisuudet, joiden vastainen menettely olisi ehdotettavien muutosten johdosta nykyistä ankarammin rangaistavaa tai joiden vastaiseen menettelyyn rangaistavuuden ala laajentuisi, koskevat elinkeinotoimintaa harjoittavia toiminnanharjoittajia. Esityksen mukaiset ehdotukset olisivat siten merkityksellisiä erityisesti elinkeinotoimintaa harjoittavien näkökulmasta.

Ehdotettavat uudet rikoslain 48 a luvun 3 c ja 3 d §:t olisivat lisäksi merkityksellisiä esimerkiksi sellaisten taloudellista toimintaa harjoittavien yksityisten kansalaisten näkökulmasta, jotka harjoittavat EU:n metsäkatoasetuksessa tarkoitettua toimintaa. Myös ympäristön turmelemista koskevan rikoslain 48 luvun 1 §:n uudeksi 4 momentiksi ehdotettava säännös, jossa säädettäisiin rangaistavaksi ympäristön muuttamiseen ryhtyminen YVA-lain soveltamisalaan kuuluvan hankkeen toteuttamiseksi ilman tietyissä säädöksissä edellytettyä lupaa tai suunnitelmaa, kun tällainen teko muutoinkin täyttää tunnusmerkistön edellytykset, voisi soveltua yksityisen henkilön menettelyyn.

Tavallisen kansalaisen kannalta merkityksellinen olisi myös erityisesti ehdotettava uusi vieraslajirikosta koskeva rikoslain 48 luvun uusi 4 g §, jonka mukaisesti rangaistavaksi voisi tulla lähtökohtaisesti kenen tahansa menettely. Myös luonnonsuojelurikosta koskevaan saman luvun 5 §:ään ehdotettavat muutokset, joilla säädettäisiin nykyistä ankarammin rangaistavaksi tietyt nykyisin luonnonsuojelulaissa rangaistavaksi säädetyt teot, koskisivat kaikkia.

Ehdotettavilla muutoksilla ei voida katsoa olevan erityisiä vaikutuksia yhdenvertaisuuden tai sukupuolten tasa-arvon näkökulmasta eikä myöskään erityisiä lyhyen aikavälin vaikutuksia lasten ja nuorten aseman kannalta. Yleisesti ympäristöä suojaavan aineellisen lainsäädännön ja sitä tukevan rikosoikeudellisen ympäristön suojaamisen voi kuitenkin pitkällä aikavälillä nähdä olevan erityisen merkityksellinen lasten ja nuorten näkökulmasta, kun mainittu sääntely pyrkii turvaamaan terveellisen elinympäristön myös tulevina vuosikymmeninä.

4.2.2

Vaikutukset viranomaisten toimintaan ja julkiseen talouteen

4.2.2.1

Yleiset vaikutukset esitutkintaan ja rikosprosessiin sekä muiden viranomaisten toimintaan

Esityksen mukaisilla lakimuutoksilla arvioidaan olevan jonkin verran vaikutuksia esitutkintaan ja rikosprosessiin sen eri vaiheissa. Ympäristörikosten ilmitulo ja selvittäminen vaatii erityisesti sitä, että poliisilla ja ympäristöviranomaisilla on riittävät edellytykset niiden tutkimiseen. Merkittävän osuuden ympäristörikoksista arvioidaan olevan piilorikollisuutta eli rikollisuutta, joka ei tule viranomaisten tietoon.

Ympäristörikosten ilmitulon ja selvittämisen kannalta ympäristölainsäädäntöä valvovilla viranomaisilla, kuten Lupa- ja valvontavirastolla (31.12.2025 saakka ELY-keskukset ja aluehallintovirastot), kuntien ympäristöviranomaisilla, Suomen ympäristökeskuksella ja Ruokavirastolla, on keskeinen rooli. On mahdollista, että valvontaviranomaiset tekisivät ehdotettavien muutosten myötä maltillisesti nykyistä enemmän rikosilmoituksia, mikä voisi johtaa myös tapausten lisääntymiseen rikosprosessissa. Mainitun vaikutuksen ei kuitenkaan arvioida olevan merkittävää (ks. tarkemmin jäljempänä jakso 4.2.2.2).

Osa ympäristörikoksista on kaikilla rikosprosessin tasoilla (esitutkinta- ja syyttäjäviranomaiset sekä tuomioistuimet) runsaasti aikaa ja työtä vaativia vaikeasti selvitettäviä rikoksia. Kysymys ei myöskään ole pelkästään pääasioina käsiteltävistä rikosasioista, vaan huomioon on myös otettava rikosten selvittämisessä, paljastamisessa ja estämisessä käytettäviä salaisia pakkokeinoja ja salaisia tiedonhankintakeinoja koskevat asiat. Ympäristörikosten tutkinta edellyttää tyypillisesti useiden eri viranomaisten yhteistyötä, jossa on mukana rikosprosessiviranomaisten ohella ympäristölainsäädäntöä valvovia viranomaisia. Tutkinnassa tarvittavat ympäristöalan asiantuntijoiden suorittamat selvitykset edellyttävät aikaa ja teknisiä ja taloudellisia resursseja.

Joidenkin ehdotettavien uusien rikosten – jäterikos, ilmakehän heikentäminen, ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikos ja metsäkatorikos – osalta ehdotetaan säädettäväksi perustekomuodosta ja törkeästä tekomuodosta. Mainittujen perustekomuotoisten rikosten rangaistusasteikoksi ehdotetaan sakkoa tai enintään kaksi vuotta vankeutta. Ehdotettavan vieraslajirikoksen rangaistusasteikoksi ehdotetaan sakkoa tai enintään kolme vuotta vankeutta.

Jäterikosta ja ilmakehän heikentämistä koskevat säännökset kattaisivat tekoja, joista suuri osa on nykyisin säädetty rangaistavaksi sakonuhkaisena ympäristölainsäädännössä. Myös ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikosta koskevan säännöksen alaan kuuluisi sellaisia tekoja, joita nykyisin koskee aineellisessa lainsäädännössä sakonuhkainen rangaistussäännös.

Ehdotettavien rangaistusasteikkoa koskevien muutosten johdosta mainittujen rikosten selvittämisessä käytettävissä olisi pakkokeinoja selvästi laajemmin kuin nykyisin. Kun törkeän jäterikoksen, törkeän ilmakehän heikentämisen, törkeän ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksen ja törkeän metsäkatorikoksen enimmäisrangaistukseksi ehdotetaan viittä vuotta vankeutta, näiden tunnusmerkistön täyttävien tekojen tutkinnassa olisivat lisäksi nykyisestä poiketen käytettävissä tietyt pakkokeinolain mukaiset salaiset pakkokeinot. Perusmuotoinen jäterikos ja ympäristön tuhoaminen ehdotetaan lisäksi lisättäväksi telekuuntelun perusterikoksiksi.

Sen, että mainittujen rikosten tutkinnassa olisi käytettävissä laajemmin pakkokeinoja, voidaan arvioida tehostavan tutkintaa ja edistävän näiden rikosten selvittämistä. Mainituista rikosten selvittämisessä käytettävistä pakkokeinoista aiheutuisi jonkin verran työtä tuomioistuimille ja esitutkintaviranomaisille. Lisätyön arvioidaan kuitenkin olevan toteuttavissa viranomaisten nykyisten voimavarojen puitteissa.

Tutkintakeinojen tehostumisen myötä mahdollisesti kasvavan kiinnijäämisriskin voidaan olettaa vaikuttavan rikoksiin jossakin määrin ennalta ehkäisevästi. Kiinnijäämisriskin kasvamisen voidaan arvioida ehkäisevän erityisesti suunnitelmallisten rikosten tekemistä.

Rikoslainsäädännön rikoksia ennalta ehkäisevä vaikutus riippuu tutkimustiedon mukaan merkittävästi kiinnijäämisriskistä ja rankaisemisen todennäköisyydestä. Nykyistä ankaramman rikosoikeudellisen arvostelun kohdistaminen tiettyihin ympäristörikoksiin korostaisi niiden yhteiskunnallista selvittämisintressiä, tehostaisi poliisin tähän rikollisuuteen kohdistamia toimia ja sitä kautta myös lisäisi vakavien ympäristörikosten kiinnijäämisriskiä.

Ehdotettavilla muutoksilla, joilla säädetään rikoslaissa rangaistavaksi tekoja, jotka nykyisin on säädetty rangaistavaksi aineellisessa ympäristölainsäädännössä, on tiettyjä rikosprosessuaalisia ja muita seurannaisvaikutuksia, joilla on vaikutusta viranomaisten toimintaan.

Siitä, että joidenkin tekojen enimmäisrangaistus ankaroituu sakosta ankarimmillaan kahteen vuoteen vankeutta (perustekomuotoinen jäterikos, ilmakehän heikentäminen ja osin myös ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikos), kolmeen vuoteen vankeutta (vieraslajirikos) tai viiteen vuoteen vankeutta (törkeä jäterikos, törkeä ilmakehän heikentäminen ja törkeä ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikos), seuraa ensinnäkin näiden tekojen syyteoikeuden vanhentumisaikojen pidentyminen. Kun tutkintaan on käytettävissä pidempi aika, tapauksia voi edetä tuomioistuinkäsittelyyn aiempaa enemmän. Mainitusta syystä johtuvan mahdollisen tuomioistuimeen etenevien tapausten lisäyksen arvioidaan kuitenkin olevan melko pieni.

Rangaistussääntelyn ankaroituminen voi yleisesti johtaa siihen, että tekoja ei ole aiemmasta poiketen mahdollista käsitellä sakon ja rikesakon määräämisestä annetun lain (754/2010) mukaisessa menettelyssä. Tämä voisi koskea myös sellaisia käsillä olevan esityksen kattamia tekoja, joiden kohdalla enimmäisrangaistus ankaroituu sakosta esimerkiksi kahteen vuoteen vankeutta. Äskettäin on kuitenkin sakon ja rikesakon määräämisestä annetun lain soveltamisalaa laajennettu siten, että kyseisen lain mukaisessa menettelyssä voidaan aiemmasta poiketen muidenkin säädettyjen edellytysten täyttyessä käsitellä rikosasiat, joista voi seurata enintään kaksi vuotta vankeutta (laki sakon ja rikesakon määräämisestä annetun lain muuttamisesta 695/2026). Mainittu muutos tulee voimaan 1.6.2027.

Lisäksi mainitut rangaistusasteikkoja koskevat ehdotukset ovat merkityksellisiä tuomioistuimen päätösvaltaisuuden kannalta. Rikosasioiden käsittelyn kokoonpanosta säädetään käräjäoikeuden osalta oikeudenkäymiskaaren 2 luvun 1 §:ssä. Pykälän 1 momentin mukaan käräjäoikeus on päätösvaltainen rikosasiassa, kun tuomioistuimessa on puheenjohtaja ja kaksi lautamiestä. Pykälän 2 momentin mukaan käräjäoikeus on päätösvaltainen rikosasiassa myös kolmen lainoppineen jäsenen kokoonpanossa, jos sitä asian laadun tai muun erityisen syyn vuoksi on pidettävä perusteltuna. Jälkimmäinen kokoonpano soveltuu etenkin oikeudellisesti erityisen vaikeiden rikosasioiden ratkaisemiseen (HE 85/2008 vp, s. 13). Rikosasiassa käräjäoikeus on oikeudenkäymiskaaren 2 luvun 6 §:n mukaan päätösvaltainen myös, kun siinä on yksin puheenjohtaja, jos mistään syytteessä tarkoitetusta yksittäisestä rikoksesta ei syytteessä mainittujen seikkojen vallitessa tehtynä ole säädetty ankarampaa rangaistusta kuin vankeutta enintään neljä vuotta.

Käsiteltäessä ehdotettavia törkeää jäterikosta, törkeää ilmakehän heikentämistä, törkeää ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikosta tai törkeää metsäkatorikosta koskevia tapauksia olisi näiden rikosten enimmäisrangaistuksen johdosta siten noudatettava lautamies- tai lakimieskokoonpanoa koskevia lähtökohtia eikä yhden tuomarin kokoonpano olisi mahdollinen. Asian käytännön merkityksen arvioidaan olevan verraten vähäinen, koska tapausmäärien arvioidaan jäävän vähäisiksi (ks. jäljempänä jakso 4.2.2.2).

Ehdotettavien muutosten johdosta esitutkinta- ja syyttäjäviranomaisten kansainväliseen tiedonvaihtoon liittyvien tehtävien voidaan arvioida lisääntyvän jonkin verran. Tämä vaikutus voi syntyä pääosin siitä, että direktiivin johdosta jäsenvaltioiden lainsäädäntöä yhtenäistetään, minkä voi olettaa johtavan yhteistyön helpottumiseen. Kun jo nykyisin EU:n lainsäädännön nojalla viranomaisyhteistyöhön rikosasioissa on laajat mahdollisuudet lainsäädäntöjen eroista huolimatta, esityksessä ehdotetusta lainsäädännöstä aiheutuvan mahdollisen lisätyön määrän tai resurssivaikutusten ei arvioida olevan tältä osin merkittäviä.

Esityksellä ei ehdoteta perustettaviksi uusia viranomaisia. Myöskään viranomaisten keskinäisiin suhteisiin esityksen ehdotuksilla ei ole vaikutuksia. Tämä koskee niin niiden keskinäisiä tehtäviä kuin toimivaltasuhteitakin. Sama koskee viranomaisten menettelytapoja. Esityksellä ei ole myöskään olennaisia vaikutuksia viranomaisten tehtäviin, henkilöstöön tai organisaatioon taikka viranomaisten hallinnollisiin tehtäviin.

4.2.2.2

Vaikutukset julkiseen talouteen

Esityksen mukaisten lakimuutosten johdosta yhtäältä monien rikosten rangaistusuhka ankaroituisi merkittävästi ja toisaalta muutoksilla myös laajennettaisiin rangaistavuuden alaa joiltakin osin. Muutoksilla olisi vaikutusta rikosprosessiin ohjautuvien tapausten määriin siten, että tapausmäärät lisääntyisivät jonkin verran. On huomattava, että ehdotettavien lakimuutosten taloudellisten vaikutusten täsmällinen arviointi on vaikeaa, koska muutosten itsenäistä vaikutusta ei voida täysin erottaa esimerkiksi ympäristörikosten yleistymiseen ja ilmiökuvan muutoksiin sekä ilmoitushalukkuuteen ja viranomaistoiminnan muutoksiin liittyvistä vaikutuksista. Ehdotettavista rangaistussääntelyn muutoksista aiheutuvasta mahdollisesta tapausmäärien lisääntymisestä aiheutuvien taloudellisten vaikutusten arviointiin sisältyykin huomattavaa epävarmuutta, ja se voidaan tehdä vain suuntaa-antavasti.

Laskettaessa taloudellisia vaikutuksia, jotka liittyvät tiettyjen ympäristörikosten rangaistusasteikon ankaroitumiseen ja esimerkiksi siitä aiheutuvaan asioiden siirtymiseen sakkomenettelystä täysimittaiseen rikosprosessiin sekä rangaistavuuden alan laajenemiseen, pohjana on käytetty laskentaperusteita, joita on käytetty aserikoksia koskevan sääntelyn muuttamista koskevassa hallituksen esityksessä (HE 204/2024 vp, s. 72). Mainitut perusteet puolestaan pohjautuvat sakkomenettelyyn liittyviä lainsäädäntömuutoksia koskevassa hallituksen esityksessä (HE 103/2017 vp, s. 53 ja 54) ja maahantulokiellon rikkomista koskeviin lainsäädäntömuutoksiin liittyvässä hallituksen esityksessä (HE 146/2018 vp, s. 23 ja 24) käytettyihin perusteisiin. Lisäksi on joiltakin osin hyödynnetty perhe- ja lähisuhdeväkivallan sovittelusta luopumista koskevassa hallituksen esityksessä (HE 130/2024 vp) käytettyjä perusteita.

Arvio ehdotettavista lainsäädäntömuutoksista aiheutuvasta esitutkintaviranomaisten tietoon tulevien tapausten määrän muutoksista voidaan perustaa ympäristörikoksia koskeviin tilastotietoihin ja muuhun saatavilla olevaan tietoon rikosasioiden käsittelystä esimerkiksi esitutkintaviranomaisissa (ks. Ympäristörikoskatsaus 2025). Keskeisiä saatavilla olevia tietoja on käsitelty edellä jaksossa 3.2.

Kun esityksessä kyse on merkittäviltä osin muutoksista, joilla säädettäisiin rikoslaissa rangaistavaksi tekoja, jotka nykyisin on säädetty aineellisessa ympäristölainsäädännössä rangaistavaksi, tapausmäärien lisääntyvä vaikutus perustuisi erityisesti siihen, että rikoslaissa rangaistavaksi säätäminen osoittaisi tekojen paheksuttavuutta nykyistä merkityksellisemmin. Tämä voisi lisätä tietoisuutta näiden tekojen rangaistavuudesta ja johtaa siten rikosten lisääntyneeseen ilmituloon. Lisäksi joiltakin osin kyse olisi tapausmäärien lisääntymisestä rangaistavuuden alan laajenemisen johdosta.

Esitutkintaviranomaisten tietoon tulevien tapausten lisääntymisen osalta voidaan tehdä seuraava arvio:

ympäristön turmelemista koskevaan rikoslain 48 luvun 1 §:ään ehdotettavat muutokset: 20 uutta tapausta vuosittain

ympäristörikkomusta koskevaan rikoslain 48 luvun 3 §:ään ehdotettavat muutokset: 20 uutta tapausta vuosittain

jäterikos ja törkeä jäterikos (uudet rikoslain 48 luvun 4 a–4 b §:t): 20 uutta tapausta vuosittain

ilmakehän heikentäminen ja törkeä ilmakehän heikentäminen (uudet rikoslain 48 luvun 4 c–4 d §:t): 5 uutta tapausta vuosittain

ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikos ja törkeä ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikkomus (uudet rikoslain 48 luvun 4 e–4 f §:t): 5 uutta tapausta vuosittain

vieraslajirikos (uusi rikoslain 48 luvun 4 g §): 5 uutta tapausta vuosittain

luonnonsuojelurikosta koskevaan rikoslain 48 luvun 5 §:ään ehdotettavat muutokset: muutama uusi tapaus vuosittain

metsäkatorikos (uusi rikoslain 48 a luvun 3 c–3 d §): 20 uutta tapausta vuosittain

muut muutokset eli ympäristön tuhoaminen (rikoslain 48 luvun 5 b §) sekä siihen liittyvä törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämistä koskevan säännöksen täydentäminen (rikoslain 15 luvun 10 §) ja terroristisessa tarkoituksessa tehty ympäristön tuhoaminen (rikoslain 34 a luvun 2 §:n 1 momentin uusi 6 kohta): uusia tapauksia harvemmin kuin vuosittain.

Ehdotettavien muutosten myötä esitutkintaviranomaisten tietoon tulevien ympäristörikosten määrä lisääntyisi näin ollen vuosittain yhteensä noin 100 tapauksella.

Ympäristörikostapausten piirteet vaihtelevat, ja tutkittavana voi olla yksinkertaisempia ja suoraviivaisesti tutkittavissa olevia tai monimutkaisia, tutkinnallisesti haastavia vakavia rikoksia. Tutkintaan käytettävä aika voi siten vaihdella jutuittain merkittävästi. Jos ehdotettavien säännösten mukaisia ympäristörikoksia käsiteltäisiin esitutkinnassa esimerkiksi keskimäärin 20 tuntia, työmäärän lisäys olisi esitutkintavaiheessa 2 000 tuntia (100 x 20) eli noin yksi henkilötyövuosi, jos henkilötyövuoden katsotaan vastaavan noin 2 000 tuntia. Jos henkilötyövuoden hinta on 80 000 euroa, kysymys olisi siten noin 80 000 euron vuosittaisesta kustannuserästä.

Rikoslain 48 ja 48 a lukujen sekä rikoslain 44 luvun ympäristöön liittyvistä ilmoitetuista rikoksista siirtyy noin kolmannes syyttäjälle (Ympäristörikoskatsaus 2025). Edellä esitetyn oletuksen mukainen rikosilmoitusten lisääntyminen noin 100:lla johtaisi siten samoilla lähtökohdilla siihen, että syyttäjälle siirtyisi vuosittain noin 35 tapausta nykyistä enemmän.

Syyteharkinnan ja syytteen tuomioistuinkäsittelyn kustannukset syyttäjälaitokselle ovat noin 526 euroa/syyte, oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain (689/1997) 5 a luvun mukaisessa kirjallisessa menettelyssä kuitenkin vain 131 euroa. Jos lähdettäisiin siitä, että ehdotettavien uusien rangaistussäännösten mukaisia rikoksia ei käsiteltäisi kirjallisessa menettelyssä, vuosittainen lisäkustannus syyttäjälaitokselle olisi noin 18 400 euroa. Voidaan kuitenkin huomioida, että rikoslain 48 luvun 3 §:n mukaisessa ympäristörikkomusta koskevassa säännöksessä säädettäisiin ehdotettavien uusien jäterikoksen, ilmakehän heikentämisen ja ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksen lievästä tekomuodosta ja ympäristörikkomusta koskeva säännös voisi niin ikään soveltua myös tekoihin, joiden rangaistavuudesta säädettäisiin ympäristön turmelemista koskevassa säännöksessä. Ympäristörikkomuksen rangaistusasteikko on sakkoa tai vankeutta enintään kuusi kuukautta, joten nämä rikokset olisi mahdollista käsitellä sakkomenettelyssä. Lisäksi sakkomenettelyn alaa on edellä todetulla tavalla äskettäin laajennettu siten, että asiaa koskevan lain mukaisessa menettelyssä voidaan muidenkin säädettyjen edellytysten täyttyessä jatkossa käsitellä rikosasiat, joista voi seurata enintään kaksi vuotta vankeutta. Syyteharkintaa ja syyteen tuomioistuinkäsittelyä koskevat kustannukset voisivat siten tosiasiallisesti olla mainittua hieman alhaisempia.

Jos edelleen oletettaisiin, että syyttäjältä tuomioistuimeen etenee noin 70 % tapauksista, tuomioistuimiin etenisi noin 25 uutta tapausta vuosittain. Jos lähdetään siitä, että pääkäsittelyssä yhden tuomarin kokoonpanossa käräjäoikeudessa käsiteltävän asian yksikkökustannus on 1 948 euroa, tuomioistuimille aiheutuisi enintään noin 48 700 euron vuosittaiset lisäkustannukset. Kirjallisessa menettelyssä vastaava yksikkökustannus on kuitenkin 526 euroa. Saatavilla olevien tietojen mukaan rikoslain 48 ja 48 a luvun rikoksia käsitellään käräjäoikeudessa kirjallisessa menettelyssä varsin vähän.

Kun edellä esitetty tuomioistuinprosessin lisäkustannus lasketaan yhteen esitutkinta- ja syyttäjäviranomaisille aiheutuvien lisäkustannusten kanssa, päästään noin 147 100 euroon.

Edellä jaksossa 3.2 esiin tuodulla tavalla rikoslain 48 luvun mukaisista ympäristörikoksista tuomitaan valtaosin sakkoa tai ehdollista vankeutta. Ehdottomia vankeusrangaistuksia on nykyisen sääntelyn perusteella tuomittu esimerkiksi ympäristön turmelemisesta tai törkeästä ympäristön turmelemisesta vuosittain 1–2 tapauksessa.

Monen sellaisen teon kohdalla, jotka ehdotettavien muutosten johdosta säädettäisiin rangaistavaksi vankeusuhkaisesti rikoslaissa, muutos merkitsisi enimmäisrangaistuksen ankaroitumista perustekomuodossa sakosta enintään kahteen vuoteen vankeutta ja törkeässä tekomuodossa enintään viiteen vuoteen vankeutta. Voidaan olettaa, että muutosten johdosta rangaistuskäytäntö ankaroituu. Yleisesti ottaen rangaistukset painottuvat rangaistusasteikon alaosaan, ja asteikon yläosaa sovelletaan verraten harvoin. Lisäksi ympäristörikoksista tuomitaan nykyisinkin ehdottomia vankeusrangaistuksia varsin vähän. Valtaosin ankaroitumisessakin kyse olisi näin ollen oletettavasti siitä, että tuomittaisiin nykyistä ankarampia sakkorangaistuksia tai ehdollisia vankeusrangaistuksia tai joissakin tapauksissa yhdyskuntaseuraamuksia. Voidaan olettaa, että ehdottomien vankeusrangaistusten määrä voisi lisääntyä yksittäisillä tapauksilla eli 2–3 tapauksella vuosittain.

Koska ehdottomia vankeusrangaistuksia tuomitaan nykyisin ympäristörikoksista harvoin, ei ole käytettävissä asianmukaista keskiarvoa ehdottomien vankeusrangaistusten kestosta. Jos arvioidaan, että uusien tapausten ehdottomien vankeusrangaistusten pituus olisi 18 kuukautta, josta vankilassa suoritetaan puolet, uusista tapauksista aiheutuva lisäys olisi yhteensä 18–27 kuukautta. Yhden vankipaikan lisäyksen kustannus on noin 120 000 euroa vuodessa. Uusien, erityisesti törkeää tekotapaa koskevien säännösten säätämisen voidaan siten arvioida lisäävän vuosittain korkeintaan noin 1–2 vankeusvuotta. Arvioitu vankipaikkojen lisäys olisi 1–2 paikkaa vuodesta 2027 lähtien ja vuosittainen lisäkustannus 120 000–240 000 euroa.

Lisäksi voidaan huomioida, että lisäkustannuksia voisi aiheutua valtion varoista avustajalle korvattavista kuluista. Jos vastaajalla olisi avustaja joka viidennessä rikosprosessiin tulevista uusista rikosasioista eli 20 rikosasiassa (100 x 0,2) ja jos avustajan toimenpiteistä maksettaisiin oikeusavun palkkioperusteista annetun valtioneuvoston asetuksen (290/2008) 6 §:n mukainen 120 euron tuntipalkkio kuudelta tunnilta, tästä aiheutuisi noin 14 400 euron vuosittainen lisäkustannus.

Esitykseen sisältyy ehdotus oikeushenkilölle määrättävän yhteisösakon asteikon muuttamisesta nykyistä ankarammaksi direktiivin täytäntöönpanon kannalta merkityksellisten rikosten kohdalla. Lisäksi esitykseen sisältyy ehdotuksia, joiden mukaisesti oikeushenkilön rangaistusvastuun soveltamisala laajentuisi uusiin rikoksiin. Tämä koskee sekä tekoja, jotka tulisivat rangaistavaksi ympäristön turmelemista ja luonnonsuojelurikosta koskeviin säännöksiin ehdotettavien muutosten mukaisesti, että uusien jäterikosta, ilmakehän heikentämistä, ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikosta, vieraslajirikosta tai metsäkatorikosta tai joidenkin näistä törkeää tekomuotoa koskevien säännösten mukaisesti.

Yhteisösakon asteikon ankaroitumisen direktiivin täytäntöönpanon kannalta merkityksellisten rikosten kohdalla voidaan olettaa johtavan vaadittavien ja tuomittavien yhteisösakon määrien lisääntymiseen joillakin yhteisösakoilla vuosittain. Tuomittujen yhteisösakkojen määrän lisääntymisen voidaan olettaa perustuvan siihen, että yhteisösakon voitaisiin arvioida muodostuvan nykyistä tehokkaammaksi ja vaikuttavammaksi seuraamukseksi, minkä johdosta oikeushenkilön rangaistusvastuuta koskeviin seikkoihin kiinnitettäisiin nykyistä enemmän huomiota esitutkinnassa ja yhteisösakkoja vaadittaisiin nykyistä aktiivisemmin rikosprosessissa. Lisäksi joidenkin vuosittaisten tapausten lisäys voisi seurata siitä, että oikeushenkilön rangaistusvastuun soveltamisala laajentuisi tiettyihin uusiin rikoksiin.

Oikeushenkilön rangaistusvastuun laajentaminen koskemaan uusia rikoksia saattaisi myös lisätä vähäisessä määrin tutkintakustannuksia esimerkiksi vastuutahojen ja -ketjujen tutkinnan osalta. Merkittävistä lisäyksistä ei kuitenkaan katsota olevan kysymys, sillä näitä rikoksia ja mainittuja asioita tutkitaan valtaosin jo nykyisen sääntelyn myötä. Vähäistä työmäärän lisäystä voidaan arvioida aiheutuvan myös lainkäytössä eli syyteharkinnassa ja käsiteltäessä yhteisösakkoa koskevia vaatimuksia tuomioistuimessa.

Niin Euroopan unionin oikeuden täytäntöönpanoon liittyvässä kuin kansallisessa lainvalmistelussa lainvalmistelua sitoo talouspoliittisen ministerivaliokunnan 6.2.2024 tekemä linjaus resursseista. Linjauksen mukaan uusien Euroopan unionista ja kansallisesta lainsäädännöstä tulevien velvoitteiden myötä tulevat tehtävät resursoidaan pääsääntöisesti luopumalla olemassa olevista tehtävistä tai tehostamalla nykyisten tehtävien hoitamista. Linjaus tarkoittaa tehtävien hoitamista nykyisten määrärahojen puitteissa.

Voidaan katsoa, että edellä käsitellyt, esitykseen sisältyvistä ehdotuksista aiheutuvat kustannukset on lähtökohtaisesti mahdollista kattaa julkisen talouden suunnitelman mukaisten kehyspäätösten ja valtion talousarvioissa muuten osoitettavien määrärahojen puitteissa. Toisaalta on huomioitava, että nyt kysymyksessä olevien rikosasioiden määrän kehityksen myötä tilanne voi muuttua, minkä vuoksi viranomaisvoimavarojen riittävyyden seuranta ja aiheen ilmetessä toimenpiteet niiden riittävyyden turvaamiseksi ovat tarpeen. Tämä koskee myös muita esityksen kattamien ympäristörikosten käsittelystä mahdollisesti aiheutuvia kustannuksia.

4.2.2.3

Muut vaikutukset viranomaisten toimintaan

Rikoslain 48 luvun ja 48 a luvun muuttamisesta voidaan olettaa aiheutuvan Oikeusrekisterikeskusta, Tilastokeskusta ja rikosprosessissa toimivia viranomaisia koskevia tietojärjestelmäkustannuksia. Näiden kustannusten ei kuitenkaan arvioida olevan merkittäviä.

Esitykseen sisältyy useita ehdotuksia nykyisten ympäristörikoksia koskevien säännösten muuttamiseksi sekä uusien rangaistussäännösten säätämiseksi. Uudesta sääntelystä aiheutuu usealle viranomaiselle, kuten valvontaviranomaisille, esitutkintaviranomaisille, Syyttäjälaitokselle ja tuomioistuinlaitokselle, tarve kouluttaa henkilöstöä. Direktiivin 18 artiklaan sisältyy koulutuksen järjestämistä koskeva velvoite, jota on käsitelty jaksossa 3.3.8. Koulutuksen järjestämisen arvioidaan kuitenkin olevan toteuttavissa viranomaisten nykyisten voimavarojen puitteissa.

Direktiiviin sisältyy lisäksi joitakin velvoitteita, joista aiheutuu muita kuin lainsäädännöllisiä toimenpidetarpeita. Direktiivin 21 artiklassa säädetään velvoitteesta laatia ja julkaista kansallinen ympäristörikosten torjuntaa koskeva strategia. Kuten jaksossa 3.3.10 on todettu, mainitusta velvoitteesta voidaan katsoa seuraavan joitakin tarpeita arvioida ja täsmentää nykyistä kansallista strategiatyötä ja kansallisen strategian sisältöä. Strategian ja sen toimenpideohjelman päivittämisen valmistelu on käynnissä ympäristöministeriön johdolla. Direktiivin 22 artiklaan, jota on arvioitu tarkemmin jaksossa 3.3.10, puolestaan sisältyy muun muassa tilastotietojen kirjaamista koskeva velvoite, johon liittyy myös velvoite toimittaa tilastotiedot komissiolle vuosittain sekä julkaista yhteenveto tilastoista vähintään kolmen vuoden välein.

Mainitut kansallista strategiaa ja tilastotietojen toimittamista ja julkaisemista koskevat toimet arvioidaan voitavan toteuttaa julkisen talouden suunnitelman mukaisten kehyspäätösten ja valtion talousarvioissa muuten osoitettavien määrärahojen puitteissa.

4.2.3

Vaikutukset oikeushenkilöihin

Yritysten toiminnan kannalta olennaisinta on aineellinen ympäristölainsäädäntö, jossa määritellään toiminnan harjoittamisen edellytykset ja siihen liittyvät vastuut ja velvollisuudet. Käsillä olevalla esityksellä toteutettavalla direktiivin täytäntöönpanolla, jossa on kysymys ennen kaikkea rangaistavuuden alasta ja rikosoikeudellisista seuraamuksista, ei katsota olevan sellaisenaan merkittäviä välittömiä yritysvaikutuksia. Esitykseen ei sisälly yritysten toiminnan kannalta merkityksellisiä muutosehdotuksia aineelliseen ympäristölainsäädäntöön. Esitys ei myöskään lisäisi olennaisesti yritysten hallinnollista taakkaa.

Siltä osin kuin ehdotettavat uudet rangaistussäännökset, rangaistussääntelyyn ehdotettavat muutokset ja muut ehdotettavat lakimuutokset mahdollisesti ehkäisevät ennalta yritystoiminnassa tehtäviä ympäristörikoksia, esitys vähentäisi sitä kilpailuhaittaa, joka rikoksista aiheutuu lakia noudattaville yrityksille. Näiltä osin esityksellä voi osaltaan olla myös harmaata taloutta ehkäisevää vaikutusta. Mainituilla muutoksilla voi myös olla välillistä vaikutusta esimerkiksi siihen, miten yritykset varautuvat toimintaansa liittyviin oikeudellisiin riskeihin.

Oikeushenkilön rangaistusvastuun soveltamisalaa ehdotetaan laajennettavaksi jäterikokseen, törkeään jäterikokseen, ilmakehän heikentämiseen, törkeään ilmakehän heikentämiseen, ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikokseen, törkeään ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikokseen, vieraslajirikokseen, metsäkatorikokseen ja törkeään metsäkatorikokseen. Lisäksi oikeushenkilön rangaistusvastuun piiriin tulisi voimassa oleviin rangaistussäännöksiin ehdotettavien muutosten johdosta sellaisia tekoja, joita oikeushenkilön rangaistusvastuu ei nykyisin koske. Yritysten toiminnassa tulisi huomioitavaksi, että esityksen mukaisesti oikeushenkilön vastuu laajenisi soveltumaan sellaisiin rikoksiin, joista ei nykyisin voida tuomita yhteisösakkoa, sekä tiettyihin tekoihin, jotka eivät nykyisin ole rangaistavia. Myös mainittuja rikoksia koskeva mahdollinen rikosvastuu tulisi näin ollen otettavaksi huomioon yritysten oikeudellisten riskien hallinnassa. Lainmukaisesti toimivan yrityksen toimintaan ehdotettavalla sääntelyllä ei kuitenkaan olisi merkittävää vaikutusta.

Esityksen mukaisesti viranomaisen myöntämän luvan nojalla toimiminen rinnastettaisiin eräissä tilanteissa ilman lupaa toimimiseen. Kun säännöksen soveltaminen rajattaisiin ehdotuksessa selostetulla tavalla poikkeuksellisiin tilanteisiin, sääntelyn ei voida katsoa olennaisesti vaikuttavan yritystoiminnan kannalta merkityksellisen oikeusvarmuuden toteutumiseen. Myös mainittu sääntely tulisi kuitenkin huomioitavaksi sellaisten yritysten toiminnassa ja riskienhallinnassa, jotka harjoittavat luvanvaraista toimintaa sektoreilla, joita ympäristörikosdirektiivi koskee.

Esitykseen sisältyvien, yhteisösakon asteikkoa koskevien muutosten johdosta oikeushenkilöille määrättävää yhteisösakkoa koskevan rangaistuskäytännön voidaan arvioida edellä todetulla tavalla jossain määrin ankaroituvan kysymyksessä olevien rikosten kohdalla. Yhteisösakon asteikon ankaroituminen saattaa esimerkiksi vähentää välinpitämättömyyttä yrityksiä koskevan lainsäädännön noudattamisen suhteen ja halukkuutta ottaa riskejä lainvastaisesti toimimalla sekä lisätä panostuksia yrityksen toiminnan lainmukaisuuden varmistamiseen.

Yhteisösakon asteikon ankaroituminen vaikuttaisi välittömästi niissä tapauksissa, joissa yrityksen toiminnassa syyllistytään rikokseen. Yrityksissä lähtökohtaisesti tunnetaan aineelliseen lainsäädäntöön sisältyvät kiellot ja velvollisuudet, ja niitä noudattavan yrityksen toimintaan ehdotettavilla muutoksilla ei sinänsä olisi välitöntä vaikutusta. Yhteisösakon asteikon ankaroituminen korostaisi kuitenkin yleisesti yritysten toiminnan lainmukaisuuden tärkeyttä ja merkitsisi siten voimakkaampaa tarvetta huolehtia asianmukaisesta vastuiden ja velvollisuuksien määrittelemisestä sekä toiminnan sisäisen organisoinnin ja valvonnan järjestämisestä. Tähän voi liittyä tarvetta laatia tarkempia ohjeistuksia henkilöstölle ja kehittää esimerkiksi dokumentointia, riskinhallintaprosesseja, sisäisiä auditointeja ja compliance-toimintoja, mihin voi liittyä maltillista hallinnollisen taakan lisääntymistä. Myös johtamisen ja hallinnon vastuu sekä yrityskulttuurin merkitys korostuvat. Hallinnollisen taakan lisääntymisen osalta pk-yritykset ja suuret yritykset voivat olla eri asemassa. Pienillä yrityksillä on lähtökohtaisesti vähemmän esimerkiksi resursseja sekä mahdollisuuksia jakaa kustannuksia, jolloin sama velvoite voi rasittaa niitä suhteellisesti enemmän kuin suuria yrityksiä.

Direktiivin täytäntöönpanon kannalta merkityksellisten rikosten kohdalla korotettaisiin sekä yhteisösakon alinta että ylintä rahamäärää. Ehdotetun muutoksen vaikutus voi olla erilainen riippuen yrityksen koosta ja taloudellisesta asemasta. Esimerkiksi pienelle yritykselle, jolle tuomittavan yhteisösakon rahamäärä mitattaisiin ehdotettavan perusasteikon alaosasta, myös ehdotettavan alimman rahamäärän mukainen tai sitä hieman suurempi yhteisösakko voisi vaikuttaa yrityksen toimintaan olennaisesti. Muihin kuin erittäin suuriin oikeushenkilöihin sovellettavan perusasteikon korottamisesta ja tästä seuraavasta oletetusta rangaistusasteikon ankaroitumisesta seuraa, että yksittäistapauksessa yhteisösakon määrä voisi olla nykyistä selvästi ankarampi kuin voimassa olevan sääntelyn mukaisesti määrätyn yhteisösakon määrä. Kyse voisi olla huomattavastakin taloudellisesta menetyksestä huomioiden ehdotettava yhteisösakon ylin rahamäärä (3 000 000 euroa). Yhteisösakon mittaamisessa kuitenkin tulisi rikoslain 9 luvun 6 §:n mukaisesti huomioitavaksi muun muassa oikeushenkilön taloudellinen asema, kuten nykyisinkin. Lukuun sisältyvät lisäksi säännökset yhteisösakon tuomitsematta jättämisestä (4 §) sekä yhteisösakon määrästä yhteisösakon ollessa oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 10 §:ssä tarkoitetun tuomioesityksen kohteena (5 §:n 2 momentti).

Erityisen merkittävä muutos olisi niiden suuryritysten kohdalla, joiden toiminnassa syyllistytään rikokseen, jota jatkossa koskisi ankarampi yhteisösakon asteikko, ja joiden kohdalla tulisi sovellettavaksi 9 luvun ehdotettavan uuden 5 a §:n 2 momentin mukainen asteikko. Tällaisille yrityksille voitaisiin jatkossa tuomita nykyiseen nähden moninkertainen yhteisösakko, mikä voi vaikuttaa olennaisesti niiden toimintaan ja taloudelliseen asemaan.

Oikeushenkilön rangaistusvastuu koskee rikoslain 9 luvun 1 §:n mukaisesti yhteisöä, säätiötä ja muuta oikeushenkilöä, jonka toiminnassa on tehty rikos, eli lähtökohtaisesti kaikkia oikeushenkilöitä pykälän 2 momentissa säädetyin poikkeuksin. Yhteisösakon asteikkoon ehdotettavilla muutoksilla olisi vaikutusta myös muiden oikeushenkilöiden kuin yritysten kannalta tapauksessa, jossa tällaiselle oikeushenkilölle tulisi määrättäväksi yhteisösakko rikoksesta, jota koskisi jatkossa ankarampi asteikko. Esimerkiksi taloudelliselta kantokyvyltään vaatimattoman yhdistyksen talouden ja toiminnan kannalta ehdotettavan yhteisösakon rahamäärän alarajankin tuntumassa olevan suuruinen yhteisösakko voisi olla merkittävä.

Lisäksi rikoslain 9 luvun ehdotettavan uuden 5 a §:n 2 momentin mukainen erittäin suuria oikeushenkilöitä koskeva erityinen asteikko koskisi suuryritysten ohella sellaiseen taloudelliselta asemaltaan rinnastuvaa muuta oikeushenkilöä. Tällainen voisi olla myös taloudellisesti vahva julkisoikeudellinen oikeushenkilö, kuten suuri kunta. Tällaisen julkisoikeudellisen oikeushenkilön kohdalla esityksen mukaiset muutokset voisivat näin ollen potentiaalisesti johtaa nykyistä huomattavasti korkeampaan yhteisösakkoon.

5

Muut toteuttamisvaihtoehdot

5.1

Vaihtoehdot ja niiden vaikutukset

Merkittäviltä osin direktiivin kansallinen täytäntöönpano edellyttää rikoslainsäädännön muuttamista eikä ole näin ollen toteutettavissa muulla keinolla. Ehdotettavia lakeja voidaan pitää parhaina vaihtoehtoina edellä jaksoissa 3.3 ja 4.1 sekä jäljempänä tässä jaksossa esiin tuoduilla perusteilla.

Seuraavassa tuodaan esiin esityksen valmistelussa arvioituja lainsäädäntömuutosten toteuttamisvaihtoehtoja siltä osin kuin ne eivät käy ilmi esityksen muista osista.

5.1.1

Rikoslain 48 luvun perusratkaisut lähtökohtana

Ympäristörikosdirektiiviin sisältyvät kriminalisointivelvoitteet ja niitä koskevat muut velvoitteet sisältävät runsaasti erilaisia seikkoja, jotka on tullut huomioida täytäntöönpanon valmistelussa. Osa rikosten määritelmistä sisältää seurauksen tai vaaran aiheuttamista koskevia tunnusmerkkejä, kun taas osaan tällaisia ei sisälly. Moni teko tulee säätää rangaistavaksi sekä tahallisena että törkeästä huolimattomuudesta tehtynä, mutta tämäkään velvoite ei koske kaikkia rikoksia. Myös esimerkiksi luonnollisille henkilöille määrättäviä seuraamuksia koskevat velvoitteet ovat monitahoisia ja sisältävät erilaisia vaatimuksia eri tilanteisiin esimerkiksi syyksiluettavuuden asteen ja sen mukaan, millaisia seurauksia teko aiheuttaa. Direktiivin ympäristörikossääntely on hallintoaksessorista eli sisältää viittauksia aineelliseen ympäristölainsäädäntöön; laajalti rikosten määritelmissä viitataan tiettyyn säädökseen tai tiettyihin säädöksiin, mutta osin viittaukset koskevat yleisesti direktiivin tarkoittamalla tavalla laitonta menettelyä.

Direktiivin täytäntöönpanon valmistelussa on päädytty ehdottamaan lainsäädäntömuutoksia, jotka perustuvat rikoslain 48 luvun nykyisiin perusratkaisuihin. Direktiivin kannalta merkityksellisiä rikoslain 48 luvun perusrikoksia ovat erityisesti luvun 1 §:n mukainen ympäristön turmeleminen ja 5 §:n mukainen luonnonsuojelurikos sekä näiden törkeät tekomuodot (2 §, törkeä ympäristön turmeleminen; 5 a §, törkeä luonnonsuojelurikos). Ympäristön turmelemista ja luonnonsuojelurikosta koskevia pykäliä täydentämällä ja täsmentämällä on mahdollista täyttää useita direktiivin kriminalisointivelvoitteita ja niihin liittyviä muita velvoitteita.

Ympäristön turmelemista koskeva säännös edellyttää aineellisen ympäristölainsäädännön vastaista tekoa, joka on joko tahallinen tai tehty törkeästä huolimattomuudesta, sekä sitä, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle. Säännös kattaa sekä teot, jotka aiheuttavat joko abstraktia tai konkreettista vaaraa ympäristölle tai terveydelle, että ympäristöä tai terveyttä vahingoittavat teot.

Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan b alakohdan, f alakohdan i alakohdan, g alakohdan, h alakohdan sekä s ja t alakohtien mukaisten rikosten määritelmiin ei sisälly ympäristön vaarantamista tai vahingoittamista koskevaa elementtiä, vaan niiden mukaisten tekojen tulee olla sellaisenaan rangaistavia. Mainittujen kriminalisointivelvoitteiden ja niihin liittyvien muiden direktiiviin sisältyvien velvoitteiden täytäntöönpanemiseksi rikoslain 48 lukuun ehdotetaan uusia rangaistussäännöksiä, joiden tunnusmerkistöt eivät sisällä abstraktin vaaran aiheuttamisen tunnusmerkkiä (jäterikos, törkeä jäterikos, ilmakehän heikentäminen, törkeä ilmakehän heikentäminen, ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikos ja törkeä ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikos). Näiden rikosten tunnusmerkistöistä kävisi ilmi, että niitä sovellettaisiin, jollei teosta muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta. Ehdotettava sääntelyratkaisu perustuu lähtökohtaan, jonka mukaisesti on perusteltua jatkossakin sisällyttää törkeää ympäristön turmelemista koskevan pykälän soveltamisalaan erityisesti teot, joissa ympäristölle tai terveydelle aiheutettu vahinko tai tällaisen vahingon vaara on erityisen suuri. Lisäksi valmistelussa on huomioitu, että törkeä ympäristön turmeleminen koskee tahallisten tekojen ohella törkeästä huolimattomuudesta tehtyjä tekoja, kun taas edellä mainituissa ehdotettavissa uusissa säännöksissä törkeä tekotapa rajattaisiin direktiivin velvoitteista seuraavalla tavalla vain tahallisiin tekoihin.

Vaikka ehdotettavalla tavalla muutettua rikoslain 48 luvun sääntelyä voidaan pitää peruslähtökohdaltaan loogisena, ehdotusten myötä luvun sääntely muodostuisi monitahoisemmaksi ja sääntelykokonaisuuden hahmottaminen etenkin esimerkiksi jätteiden käsittelyä koskevien rangaistussäännösten osalta työläämmäksi, huomioiden myös asiaa koskeva, aineellisen lainsäädäntöön sisältyvä seuraamussääntely. Jätteitä koskevien tekojen osalta tiettyä epäjohdonmukaisuutta liittyy siihen, että jätteitä koskevista rangaistavista teoista säädettäisiin sekä ympäristön turmelemista että jäterikosta koskevissa säännöksissä. Sama koskee niin sanottujen otsoni- ja F-kaasuasetusten vastaisia tekoja, joista säädettäisiin sekä ympäristön turmelemista että ilmakehän heikentämistä koskevissa säännöksissä. Se, että jäterikokseksi otsikoitu säännös ei kattaisi kaikkia jätteitä koskevia rangaistavia tekoja, on lisäksi omiaan edellyttämään tietynlaista perehtyneisyyttä ympäristön turmelemista ja jäterikosta koskevien säännösten muodostamaan kokonaisuuteen.

Mahdollisia voisivatkin olla peruslähtökohdiltaan nykyisestä mallista poikkeavat sääntelyratkaisut, joissa esimerkiksi eri säännöksissä säädettäisiin esimerkiksi ympäristöä tai terveyttä vaarantavien ja näille konkreettista vahinkoa aiheuttavien tekojen rangaistavuudesta tai joissa tuottamuksellisten tekojen rangaistavuudesta säädettäisiin erillisissä säännöksissään. Mainitun kaltainen kokonaisvaltainen tarkastelu edellyttäisi kuitenkin kattavaa selvitystä ja arviota nykyisten säännösten soveltuvuudesta ja mahdollisista muutostarpeista. Myöskään direktiiviin sisältyvien velvoitteiden laajuudesta ja monilukuisuudesta sekä direktiivin täytäntöönpanolle varatusta rajallisesta ajasta johtuen täytäntöönpanon valmistelussa ei ole ollut mahdollisuutta mainitun kaltaiseen rikoslain 48 luvun laajempaan kokonaistarkasteluun, jossa olisi arvioitu kattavasti myös erilaisia, nykyisistä perusratkaisuista poikkeavia sääntelyvaihtoehtoja.

Esimerkiksi jätteitä koskevien tekojen osalta voitaisiin harkita myös sääntelyvaihtoehtoa, jossa jätteitä koskevien tekojen rangaistavuudesta säädettäisiin yhdessä rangaistussäännöksessä. Ympäristön turmelemista koskevasta säännöksestä siis siirrettäisiin erillissäännökseen jätteitä koskevat teot. Tällaiseen sääntelyvaihtoehtoon liittyy kuitenkin useita haasteita. Jätteen käsite on ensinnäkin laaja ja yleisluontoinen. Jätelain 5 §:n mukaisesti jätelaissa tarkoitetaan jätteellä ainetta tai esinettä, jonka sen haltija on poistanut tai aikoo poistaa käytöstä taikka on velvollinen poistamaan käytöstä. Siihen, milloin aine tai esine täyttää mainitun määritelmän mukaisesti jätteen määritelmän, liittyy tiettyä tulkinnanvaraisuutta. Jos esimerkiksi muun aineen tai esineen kuin jätteen käsittelystä säädettäisiin ympäristön turmelemista koskevassa säännöksessä ja jätteiden käsittelystä erillisessä rangaistussäännöksessä, sen määrittäminen, kumpaa säännöstä kulloinkin sovellettaisiin, voisi olla työlästä.

Ympäristön turmelemista koskevassa pykälässä on lisäksi säädetty rangaistavaksi eräiden EU:n antamien asetusten vastainen menettely, jossa on kyse esimerkiksi aineen käsittelystä vastoin tällaista säädöstä. Rangaistavuus voi näiden osalta kattaa sekä sellaisen aineen laittoman käsittelyn, joka on määritelmällisesti jätettä, että sellaisen aineen käsittelyn, joka ei täytä jätteen määritelmää. Näiden säädösten vastaisen menettelyn tulisi siis mitä ilmeisimmin sisältyä sekä ympäristön turmelemiseen että erilliseen jätteitä koskevaan rangaistussäännökseen.

Huomioitavaksi tulisivat myös direktiivistä aiheutuvat syyksiluettavuutta ja luonnolliselle henkilölle määrättävän enimmäisrangaistuksen vähimmäistasoa koskevat velvoitteet sekä se, miten kyettäisiin yhtäältä täyttämään direktiivin mainitut velvoitteet ja toisaalta noudattamaan asianmukaisesti suhteellisuusperiaatetta sekä rikoslain kokonaisuuteen että siihen nähden, millaisia rangaistusuhkia mainituille teoille on voimassa olevissa rangaistussäännöksissä säädetty. Huomioon olisi myös rikosoikeudellisten direktiivien täytäntöönpanossa noudatettava lähtökohta, jonka mukaisesti on perusteltua lähtökohtaisesti rajautua vain direktiivin täytäntöönpanon kannalta välttämättömiin muutoksiin (esim. LaVM 9/2021 vp, s. 2).

Esityksen valmistelussa on lisäksi arvioitu, että se, että ympäristön turmelemista koskevasta säännöksestä erotettaisiin erilliseen säännökseensä jätteitä koskevat teot, edellyttäisi sääntelyn logiikan kannalta ja johdonmukaisuuden vuoksi sääntelyn laajempaa kokonaistarkastelua sen selvittämiseksi, olisiko ympäristöä vaarantavat tai vahingoittavat teot tai ympäristölle riskin aiheuttavat teot muutoin tarpeen jaotella erillisiin rangaistussäännöksiin sen mukaisesti, mihin teko kohdistuu tai millaisesta menettelystä siinä on kyse. Myös tällaisen tarkastelun voidaan katsoa edellyttävän laajapohjaisempaa selvitystyötä ja arviointia kuin mihin direktiivin täytäntöönpanon yhteydessä on asiaa koskevan määräajan vuoksi lähtökohtaisesti mahdollisuus.

5.1.2

Aineelliseen lainsäädäntöön viittaaminen eräissä ehdotettavissa rangaistussäännöksissä

Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan a, b ja f alakohtia koskee jaksossa 3.2.2 todetulla tavalla rangaistavan menettelyn alan määrittämisen ja siten rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen kannalta olennainen kysymys siitä, minkä aineelliseen ympäristölainsäädäntöön kuuluvan säädöksen tai säädösten vastainen menettely olisi säädettävä rangaistavaksi. Näiden rikosten määritelmissä ei muista rikosten määritelmistä poiketen täsmällisesti määritellä, miten laittoman menettelyn ala määrittyy eli minkä säädöksen tai säädösten vastainen menettely tulisi säätää rangaistavaksi. Olennaisen Euroopan unionin oikeuden määrittämistä ohjaa näiden rikosten määritelmien osalta lähinnä direktiivin 3 artiklan 1 kohta, jonka mukaan direktiiviä sovellettaessa menettely on laitonta, jos sillä rikotaan a) unionin oikeutta, jolla myötävaikutetaan jonkin SEUT 191 artiklan 1 kohdassa vahvistetun unionin ympäristöpolitiikan tavoitteen saavuttamiseen; tai b) a alakohdassa tarkoitetun unionin oikeuden täytäntöönpanemiseksi annettua jäsenvaltion lakia, asetusta tai hallinnollista määräystä tai jäsenvaltion toimivaltaisen viranomaisen tekemää päätöstä.

Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan a alakohdan mukaisen rikoksen määritelmässä on kyse laittomasta materiaalien tai aineiden, energian tai ionisoivan säteilyn määrän saattamisesta, päästämisestä tai johtamisesta ilmaan, maaperään tai veteen. Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdassa on kriminalisoitu menettely, jossa joku tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta saattaa, päästää tai jättää ympäristöön esineen, ainetta, säteilyä tai muuta sellaista lain tai sen nojalla annetun säännöksen taikka yleisen tai yksittäistapausta koskevan määräyksen vastaisesti taikka ilman laissa edellytettyä lupaa tai lupaehtojen vastaisesti siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle. Mainittua rikoslain säännöstä voidaan pitää muilta osin direktiivin 3 artiklan 2 kohdan a alakohtaa vastaavana, mutta säännöstä ehdotetaan täydennettäväksi siten, että siinä säädettäisiin rangaistavaksi lain vastaisesti toimimisen ohella Euroopan unionin antaman ympäristönsuojelua koskevan asetuksen vastainen menettely sekä ilman tällaisessa asetuksessa edellytettyä lupaa tai tällaisen luvan vastaisesti toimiminen.

Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan f alakohdassa on kyse laittomasta jätteiden keräämisestä, kuljettamisesta ja käsittelystä sekä tällaisten toimien valvonnasta ja loppusijoituspaikkojen jälkihoidosta, mukaan lukien kauppiaana tai välittäjänä toteutetut toimet. Ympäristön turmelemista koskevassa rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdassa säädetään rangaistavaksi muun muassa jätteiden käsittely ja kuljettaminen kohdan alakohdissa nimenomaisesti lueteltujen säädösten vastaisesti ja 3 kohdassa jätelain mukaisen jätehuollon järjestämisvelvollisuuden laiminlyönti. Pykälän 1 momentin 1 kohtaa lukuun ottamatta ympäristön turmelemista koskeva rangaistussäännös sisältää muutoinkin verraten täsmälliset viittaukset esimerkiksi tiettyihin säädöksiin.

Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan b alakohta puolestaan koskee laitonta tuotteen markkinoille saattamista. Rikoslakiin ei sisälly rangaistussäännöstä tai -säännöksiä, joiden voitaisiin katsoa täyttävän mainitun direktiivin velvoitteen, minkä johdosta ehdotetaan säädettäväksi rikoslakiin uudet ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikosta ja törkeää ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikosta koskevat rangaistussäännökset.

Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan täytäntöönpanemiseksi on päädytty ehdottamaan ympäristön turmelemista koskevan pykälän täydentämistä sekä uusien jäterikosta ja törkeää jäterikosta koskevien rangaistussäännösten säätämistä.

Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan b ja f alakohtien täytäntöönpanemiseksi ehdotettavissa uusissa säännöksissä rangaistavuus koskisi tiettyjen, näissä säännöksissä nimenomaisesti mainittujen säädösten vastaista menettelyä. Valittu sääntelymalli vastaa siten aineelliseen lainsäädäntöön viittaamisen osalta esimerkiksi rikoslain 48 luvun 1 §:ssä pääosin valittua sääntelytapaa. Myös tietyissä muissa rikoslakiin sisältyvissä rangaistussäännöksissä, esimerkiksi rikoslain 44 luvun rangaistussäännöksissä, noudatetaan vastaavaa sääntelytapaa. Siitä seuraa, että rangaistussäännösten ajantasaisuudesta on huolehdittava aineellisen lainsäädännön täydentyessä tai muuttuessa.

Vaihtoehtoisena sääntelyratkaisuna direktiivin 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan täytäntöönpanemiseksi olisi rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohtaa vastaavalla tavalla muotoiltu säännös, jossa rangaistavaksi säädettäisiin esimerkiksi lain tai Euroopan unionin antaman asetuksen vastainen jätteen kerääminen, käsittely tai kuljettaminen sekä tällaisten toimien valvonta ja loppusijoituspaikkojen jälkihoito. Rangaistussäännöksessä ei näin ollen täsmennettäisi, minkä säädösten vastainen menettely olisi rangaistavaa. Tällaisen mallin mukainen rangaistussäännös olisi mahdollista laatia paremmin rikoslain yleistä kirjoitustapaa vastaavalla tavalla sanamuodoltaan yleisemmäksi (ks. tarkemmin jakso 11). Lisäksi mainittu sääntelyvaihtoehto olisi joustavampi siten, että aineellisen lainsäädännön muuttuminen tai täydentyminen ei välttämättä johtaisi tarpeeseen muuttaa rangaistussäännöstä.

Voidaan kuitenkin todeta, että mainitussa vaihtoehtoisessa sääntelymallissa rikosoikeudelliseen laillisuusperiaatteeseen sisältyvät, rangaistussäännöksen täsmällisyyttä ja tarkkarajaisuutta koskevat edellytykset eivät toteutuisi yhtä hyvin kuin nykyiseen ympäristön turmelemista koskevaan säännökseen esimerkiksi jätteiden käsittelyn kannalta omaksutussa sääntelymallissa, jossa rangaistavuus koskee nimenomaisesti tiettyjen säädösten tai esimerkiksi niiden nojalla annettujen säännösten vastaista menettelyä. Rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen vaatimusten voidaan lisäksi jäterikoksen osalta katsoa erityisesti korostuvan, kun kyseessä on rikos, jonka törkeää tekotapaa koskevassa rangaistussäännöksessä ehdotetaan direktiivin velvoitteista johtuen säädettäväksi verraten ankara enimmäisrangaistus.

Ehdotettujen rangaistussäännösten mukaista rikoslain sääntelyä voidaan pitää esimerkiksi rangaistavan jätteen käsittelyn osalta ennustettavampana kuin sellaista sääntelyä, jonka mukaisesti rangaistavaa olisi yleisesti lain tai Euroopan unionin antaman asetuksen vastainen jätteen käsittely. Ehdotettavan rangaistussäännöksen ajantasaisuuden varmistamisen voi arvioida tulevan hoidetuksi sellaisten hankkeiden yhteydessä, joissa täytäntöönpannaan tai täydennetään kansallisesti Euroopan unionin antamaa sääntelyä, joka on merkityksellistä direktiivin 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan kannalta. Valittua sääntelymallia voidaan siten pitää rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen edellytyksiä vaihtoehtoista mallia paremmin toteuttavana ja näin ollen perusteltuna ja tarkoituksenmukaisena sääntelyratkaisuna.

Myös direktiivin 3 artiklan 2 kohdan b alakohdan täytäntöönpanemiseksi voitaisiin laatia vastaavanlainen, yleisluontoisempi rangaistussäännös kuin mitä edellä on selostettu f alakohdan osalta. Toisin kuin ehdotettavassa uudessa rikoslain 48 luvun e §:ssä, vaihtoehtoisessa mallissa rangaistussäännökseen sisältyvässä ympäristöä vaarantavan tuotteen määritelmässä ei viitattaisi nimenomaisesti niihin säädöksiin, joiden mukainen tuote voi olla ympäristöä vaarantava. Kuten edellä on f alakohdan tarkastelussa todettu, mainitun kaltainen yleisluontoisempi sanamuoto vastaisi ehdotettua paremmin rikoslain yleistä kirjoitustapaa, ja sillä lisäksi vältettäisiin rangaistussäännöksen usein toistuvat päivitystarpeet.

Kuten jaksosta 3.3.2.2.2 käy ilmi, direktiivin 3 artiklan 2 kohdan b alakohdan kannalta merkityksellisen Euroopan unionin oikeuden tunnistamisen kriteerit eivät ole aivan yksiselitteiset. Rikoksen määritelmässä viitataan ympäristön suojelemiseksi tarkoitetun kiellon tai muun vaatimuksen vastaiseen menettelyyn, mutta direktiiviin ei sisälly tarkempaa sääntelyä siitä, miten ympäristön suojelemisen tarkoitus tunnistetaan. Yleisluontoista rangaistussäännöstä, johon ei siis sisältyisi täsmällistä tunnusmerkkiä siitä, minkä säädöksen vastaisesta menettelystä on kyse, ei siten voitaisi f alakohdan tarkastelussa havaittua vastaavalla tavalla pitää rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen ja rangaistavuuden alaa koskevan ennustettavuuden näkökulmasta täysin ongelmattomana ratkaisuna.

Vaihtoehtona voisi olla myös edellä todettua vastaavanlainen sääntelyratkaisu, jossa tunnusmerkistöön ei sisältyisi edellytystä siitä, että kyse on nimenomaisesti ympäristön suojelemiseksi säädetystä kiellosta tai vaatimuksesta. Tällöin säännöksen soveltamisala kuitenkin laajentuisi sellaisiin tuotteisiin, joita kriminalisoinnin ei ole direktiivin perusteella tarkoitus kattaa, yleisluontoiseen säännökseen edellä todetulla tavalla liittyvän pulmallisuuden ohella.

Myös törkeästä ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksesta ehdotetaan direktiivin velvoitteista johtuen säädettäväksi verraten ankara enimmäisrangaistus. Tämän johdosta rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen vaatimukset korostuvat. Ehdotettavan rangaistussäännöksen ajantasaisena pitämiseen ei myöskään voida katsoa liittyvän sellaisia ongelmia, jotka merkittävästi puoltaisivat vaihtoehtoisen sääntelyratkaisun valintaa. Myös direktiivin 3 artiklan 2 kohdan b alakohdan täytäntöönpanemiseksi ehdotettua sääntelyä voidaan näin ollen pitää rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen näkökulmasta perusteltuna ja siten tarkoituksenmukaisena sääntelyratkaisuna.

5.1.3

Syyksiluettavuutta koskevat ratkaisut eräissä ehdotettavissa rangaistussäännöksissä

Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan b alakohdan, f alakohdan i alakohdan, g alakohdan, h alakohdan, p alakohdan sekä s ja t alakohtien sekä niihin liittyvien 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan velvoitteiden täytäntöönpanemiseksi ehdotetaan säädettäväksi seuraavat uudet rangaistussäännökset: jäterikos (rikoslain 48 luvun uusi 4 a §), törkeä jäterikos (rikoslain 48 luvun uusi 4 b §), ilmakehän heikentäminen (rikoslain 48 luvun uusi 4 c §), törkeä ilmakehän heikentäminen (rikoslain 48 luvun uusi 4 d §), ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikos (rikoslain 48 luvun uusi 4 e §), törkeä ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikos (rikoslain 48 luvun uusi 4 f §), metsäkatorikos (rikoslain 48 a luvun uusi 3 c §) ja törkeä metsäkatorikos (rikoslain 48 a luvun uusi 3 d §). Näissä perustekomuotoa koskevissa rangaistussäännöksissä syyksiluettavuuden osalta edellytettäisiin tahallisuutta tai törkeää huolimattomuutta, kun taas törkeää tekotapaa koskevien pykälien mukaisesti rangaistavaa olisi vain tahallinen menettely. Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan r alakohdan ja siihen liittyvien velvoitteiden täytäntöönpanemiseksi ehdotettavaa vieraslajirikosta koskevaa rangaistussäännöstä tarkastellaan erikseen jäljempänä.

Rikoslain 48 luvussa rangaistavaksi säädetyt ympäristön turmeleminen ja törkeä ympäristön turmeleminen sekä ympäristörikkomus (1–3 §:t), luonnonsuojelurikos ja törkeä luonnonsuojelurikos (5 ja 5 a §) sekä rakennussuojelurikos (6 §) kattavat sekä tahalliset että törkeästä huolimattomuudesta tehdyt teot. Sama koskee myös rikoslain 48 a luvun säännöksiä metsästysrikoksesta ja törkeästä metsästysrikoksesta (1 ja 1 a §), kalastusrikoksesta (2 §), metsärikoksesta (3 §) ja laittomasta Etelämanneralueen mineraaliesiintymään kajoamisesta (3 a §).

Muutoin rikoslaissa on joiltakin osin säädetty erikseen tuottamuksellisista tekotavoista, kun on pidetty perusteltuna tai esimerkiksi Euroopan unionin lainsäädännöstä aiheutuvista velvoitteista johtuen tarpeellisena säätää rangaistavaksi myös törkeästä huolimattomuudesta tehdyt teot. Näin on esimerkiksi rikoslain 46 luvussa, jossa on säädetty erikseen pakoterikoksesta (3 a §) ja törkeästä pakoterikoksesta (3 b §), jotka kattavat tahalliset teot, sekä tuottamuksellisesta pakoterikoksesta (3 c §), joka koskee törkeästä huolimattomuudesta tehtyjä tekoja.

Rikoslain 51 luvun 1 §:ssä on säädetty rangaistavaksi sisäpiirintiedon väärinkäyttönä rangaistavaksi tietyt tahalliset tai törkeästä huolimattomuudesta tehdyt teot. Törkeä sisäpiirintiedon väärinkäyttö (saman luvun 2 §) on rangaistava vain tahallisena.

Edellä todetulla tavalla voimassa olevat rikoslain 48 luvun pykälät kattavat sekä tahalliset että törkeästä huolimattomuudesta tehdyt teot samalla rangaistusuhalla. Näin voitaisiin ehdottaa säädettäväksi myös törkeän jäterikoksen, törkeän ilmakehän heikentäminen, törkeän ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksen ja törkeän metsäkatorikoksen kohdalla. Tästä sääntelytavasta aiheutuisi kuitenkin selvästi ankarampaa sääntelyä kuin mitä direktiivi edellyttää. Direktiiviin ei sisälly konkreettisia enimmäisrangaistuksen vähimmäistasoa koskevia velvoitteita törkeästä huolimattomuudesta tehtyjen tekojen kohdalla muutoin kuin sellaisten tekojen osalta, jotka aiheuttavat ihmisen kuoleman (5 artiklan 2 kohdan c alakohta). Törkeästä huolimattomuudesta tehtyjen tekojen osalta on muutoin toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että näistä rikoksista voidaan määrätä tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia rikosoikeudellisia seuraamuksia (5 artiklan 1 kohta).

Se, että myös mainituissa ehdotettavissa törkeää tekotapaa koskevissa pykälissä tarkoitettujen tekojen enimmäisrangaistukseksi säädettäisiin viisi vuotta myös, kun ne on tehty törkeästä huolimattomuudesta, merkitsisi erittäin huomattavaa rangaistussääntelyn ankaroitumista. Teoista, joista ehdotettavien muutosten johdosta rangaistaisiin jäterikoksena, ilmakehän heikentämisenä tai ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksena, on nykyisin pääosin säädetty rangaistukseksi sakkoa. Joiltakin osin nämä rangaistussäännökset kattaisivat tekoja, jotka on nykyisin sanktioitu hallinnollisin seuraamusmaksuin. Mainitun kaltaista vaihtoehtoista sääntelymallia ei siten voida pitää suhteellisuusperiaatteen kannalta ongelmattomana. Lisäksi on huomioitava, että rikosoikeudellisten direktiivien täytäntöönpanossa on eduskunnan lakivaliokunnan käytännön mukaisesti perusteltua lähtökohtaisesti rajautua vain direktiivin täytäntöönpanon kannalta välttämättömiin muutoksiin (esim. LaVM 9/2021 vp, s. 2).

Arvioinnissa voidaan huomioida myös se, että ympäristön turmelemista ja törkeää ympäristön turmelemista koskeviin säännöksiin ei ehdoteta säädettäväksi muutoksia syyksiluettavuutta tai rangaistusasteikkoa koskevien perusratkaisujen osalta. Ympäristön kannalta vahingollisimmat teot olisivat edelleen ympäristön turmelemisena ja törkeänä ympäristön turmelemisena rangaistavia myös törkeästä huolimattomuudesta tehtyinä. Jäterikosta koskevan säännöksen kattamat teot, myös törkeästä huolimattomuudesta tehtyinä, voisivat ehdotuksen mukaan eräissä tilanteissa tulla törkeänä ympäristön turmelemisena rangaistavaksi. Sama koskee ilmakehän heikentämistä lukuun ottamatta markkinoille saattamista koskevaa tekotapaa. Merkityksellistä olisi etenkin se, että ympäristön suojaamisen kannalta keskeisimpiin rangaistussäännöksiin kuuluva rikoslain 48 luvun 1 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohta, joka koskee esimerkiksi aineen ympäristöön päästämistä, olisi aiempaan tapaan myös törkeästä huolimattomuudesta tehtynä rangaistava nykyisen sääntelyn mukaisin rangaistusuhin. Asian valmistelussa ei ole ilmennyt muitakaan olennaisia perusteita sille, että törkeästä huolimattomuudesta tehtyjen tekojen kohdalla olisi perusteltua säätää huomattavan ankarasta enimmäisrangaistuksesta direktiivin velvoitteisiin nähden.

Sen sijaan, että edellä mainituissa uusissa törkeää tekotapaa koskevissa pykälissä rangaistavuus säädettäisiin koskemaan myös törkeästä huolimattomuudesta tehtyjä tekoja, mahdollista olisi myös säätää erikseen tuottamuksellisesta tekotavasta. Tässä sääntelyvaihtoehdossa perustekomuotoa ja törkeää tekotapaa koskevat säännökset kattaisivat vain tahalliset teot, ja erillisessä tuottamuksellista tekotapaa koskevassa säännöksessä säädettäisiin rangaistavaksi törkeästä huolimattomuudesta tehdyt teot lievemmin rangaistusuhin. Jotta tuottamuksellista tekotapaa koskevan rangaistussäännöksen enimmäisrangaistusta voitaisiin pitää direktiivin 5 artiklan 1 kohdan mukaisesti tehokkaana ja varoittavana, sopivana enimmäisrangaistuksena voitaisiin pitää esimerkiksi yhden vuoden ja kuuden kuukauden enimmäisrangaistusta. Jos tahallisia tekoja koskevassa pykälässä enimmäisrangaistus olisi ehdotettavalla tavalla kaksi vuotta, enimmäisrangaistuksissa olisi vain kuuden kuukauden ero. Kun määräaikainen, enintään kahden vuoden vankeusrangaistus voidaan rikoslain 6 luvun 9 §:n mukaisesti määrätä ehdolliseksi, jollei rikoksen vakavuus, rikoksesta ilmenevä tekijän syyllisyys tai tekijän aikaisempi rikollisuus edellytä ehdottomaan vankeuteen tuomitsemista, se, olisiko enimmäisrangaistus 1,5 vai kaksi vuotta, ei yleensä käytännössä johtaisi myöskään lajivalinnan osalta erilaisiin ratkaisuihin rangaistuksen määräämisessä. Lisäksi voidaan lähteä siitä, että esimerkiksi ehdotettavaa jäterikosta koskevan säännöksen kattamien tekojen kohdalla rangaistus mitataan rangaistusasteikon yläpäästä kaikkein moitittavimpien tekojen ollessa kyseessä. Moitittavimpina tekoina voidaan lähtökohtaisesti pitää tahallisia tekoja.

Siltä osin kuin kyse on rikoslain 48 lukuun ehdotettavista uusista rangaistussäännöksistä arvioinnissa on myös huomioitava, että mainitun luvun 4 §:ssä olevassa tuottamuksellista ympäristön turmelemista koskevassa pykälässä rangaistavuus koskee muusta kuin törkeästä huolimattomuudesta tehtyjä tekoja eli syyksiluettavuuden asteen osalta rangaistavuuden raja on alempana. Rikoslain 48 luvun sisäisen logiikan kannalta ei olisi siten täysin ongelmatonta säätää esimerkiksi tuottamuksellisesta jäterikoksesta, joka koskisi törkeästä huolimattomuudesta tehtyjä tekoja.

5.1.4

Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan r alakohdan mukaisten ja siihen liittyvien velvoitteiden täytäntöönpano

Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan r alakohtaan sisältyy EU:n vieraslajiasetuksen vastaisia tahallisia menettelyjä koskeva kriminalisointivelvoite. Direktiivin 3 artiklan 4 kohta edellyttää, että r alakohdan ii alakohdan mukainen menettely on rikos, kun se on laitonta ja toteutetaan ainakin törkeästä huolimattomuudesta. Direktiivin 5 artiklan 2 kohdan e alakohta edellyttää säätämään tahallisten tekojen enimmäisrangaistukseksi vähintään kolme vuotta.

Mainittujen velvoitteiden täytäntöönpanemiseksi ehdotetaan vieraslajirikosta koskevaa uutta rangaistussäännöstä, jonka enimmäisrangaistus olisi kolme vuotta vankeutta. Enimmäisrangaistus koskisi sekä tahallisia että törkeästä huolimattomuudesta tehtyjä tekoja.

Kolmen vuoden enimmäisrangaistusta voidaan pitää törkeästä huolimattomuudesta tehtyjen tekojen kohdalla verraten ankarana etenkin, kun ehdotettavaa rangaistusuhkaa verrataan nykyiseen sääntelyyn sisältyvään rangaistusuhkaan, joka on sakkoa. Valmistelussa on arvioitu vaihtoehtoa, jossa säädettäisiin erikseen tuottamuksellisesta vieraslajirikoksesta, joka kattaisi törkeästä huolimattomuudesta tehdyt teot. Tuottamuksellisen tekotavan enimmäisrangaistuksen olisi tällaisten tekojen lähtökohtaisesti vähäisemmän moitittavuuden vuoksi perusteltua olla alhaisempi kuin tahalliset teot kattavassa rangaistussäännöksessä.

Törkeästä huolimattomuudesta tehdyt teot olisivat rangaistavia vain ehdotettavan vieraslajirikosta koskevan rikoslain 48 luvun 4 g §:n 2 momentin mukaisesti. Pykälän 2 momentissa on kyse vastoin säännöksessä tarkoitettua lupaa tai hyväksynnän ehtoa tehdystä teosta, minkä johdosta rangaistavuus koskee vain toimijoita, joita koskee vieraslajiasetuksen mukaisesti erityinen huolellisuusvelvollisuus toimintansa lainmukaisuudesta. Voidaan myös pitää verraten selvänä, että rangaistusasteikon yläpää tulisi rikoslain yleisten rangaistuksen määräämistä ja mittaamista koskevien säännösten mukaisesti sovellettavaksi moitittavimpien tekojen kohdalla. Tällaisina voidaan pitää sellaisia tahallisia tekoja, jotka aiheuttavat säännöksessä tarkoitettua huomattavaa vahinkoa ympäristölle tai terveydelle.

Arvioinnissa on myös huomioitu, että vieraslajirikoksen tunnusmerkistöön sisältyy edellytys siitä, että teko on omiaan aiheuttamaan huomattavaa vahinkoa ympäristölle taikka kuoleman, vakavan vamman tai vakavan sairauden ihmiselle. Tunnusmerkistö edellyttää siten vähintään huomattavan vahingon abstraktia vaaraa, jolloin tunnusmerkistön täyttymisen kynnys on korkeammalla kuin esimerkiksi rikoslain 48 luvun 1 §:n mukaisessa ympäristön turmelemisessa. Ehdotettava kolmen vuoden enimmäisrangaistus ei myöskään vaikuta selvästi poikkeavalta suhteessa rikoslakiin jo sisältyvään, tuottamuksellisia rikoksia koskevaan sääntelyyn (esimerkiksi rikoslain 32 luvun 9 § tuottamuksellisesta rahanpesusta).

5.1.5

Direktiivin 3 artiklan 3 kohdan ja 5 artiklan 2 kohdan b alakohdan mukaisten velvoitteiden täytäntöönpano

Direktiivin 3 artiklan 3 kohtaan sisältyy niin sanottua kvalifioitua rikosta koskeva velvoite. Direktiivin 5 artiklan 2 kohdan b alakohdan mukaisesti kvalifioidusta rikoksesta tulee voida määrätä vankeusrangaistus, jonka enimmäiskesto on vähintään kahdeksan vuotta.

Mainittujen velvoitteiden täytäntöönpanemiseksi ehdotetaan ympäristön tuhoamista koskevaa uutta rangaistussäännöstä, jonka enimmäisrangaistus olisi kahdeksan vuotta vankeutta. Ympäristön tuhoamista koskeva rangaistussäännös soveltuisi, jos rikoslain 48 luvun 2 (törkeä ympäristön turmeleminen), 4 g (vieraslajirikos) tai 5 a (törkeä luonnonsuojelurikos) §:ssä tarkoitetussa tahallisessa rikoksessa aiheutetaan ympäristön tuhoamista koskevassa pykälässä tarkoitettu erityisen vakava vahinko ympäristölle.

Ympäristön tuhoamista koskevan säännöksen johdosta esimerkiksi törkeän ympäristön turmelemisen tai törkeän luonnonsuojelurikoksen tunnusmerkistön täyttävän tahallisen teon enimmäisrangaistus olisi kahdeksan vuotta vankeutta, jos myös erityisen vakavaa vahinkoa koskeva tunnusmerkki täyttyy.

Sääntelyratkaisu, jossa erillisessä rangaistussäännöksessä säädetään törkeää tekomuotoa ankarammasta rangaistusasteikosta, ei ole rikoslaissa tavanomainen. Osin vastaavalla tavalla on kuitenkin säädetty esimerkiksi rikoslain 34 a lukuun sisältyvässä terroristisessa tarkoituksessa tehtyjä rikoksia koskevassa 2 §:ssä, jossa säädetään tietyistä rikoksista terroristisessa tarkoituksessa tehtynä ankarampi rangaistus kuin ilman sellaista tarkoitusta tehtynä. Lisäksi rikoslain sotilasrikoksia koskevassa 45 luvussa säädetään tiettyjen sota-aikana tapahtuvien rikosten kohdalla ankarammasta rangaistusasteikosta kuin mitä sovelletaan rikoksen tapahtuessa muulloin kuin sota-aikana.

Valmistelussa on arvioitu sääntelyvaihtoehtoa, jossa törkeän ympäristön turmelemisen ja törkeän luonnonsuojelurikoksen enimmäisrangaistuksi säädettäisiin kahdeksan vuotta vankeutta. Törkeää ympäristön turmelemista koskevan rikoslain 48 luvun 2 §:n 1 kohdan mukainen kvalifiointiperuste koskee sitä, että ympäristölle tai terveydelle aiheutettu vahinko tai tällaisen vahingon vaara on erityisen suuri ottaen huomioon aiheutetun tai uhkaavan vahingon pitkäaikaisuus, laaja ulottuvuus tai muut seikat. Törkeää luonnonsuojelurikosta koskevan rikoslain 48 luvun 5 a §:n 1 kohdan mukainen kvalifiointiperuste koskee puolestaan sitä, että rikoksella aiheutetaan vakavaa vaaraa tai vahinkoa eliölajin, luonnonalueen tai muun luontoon kuuluvan kohteen säilymiselle ottaen huomioon rikoksen kohteena olevan eliölajin erityinen harvinaisuus tai uhanalaisuus taikka eliölajille, luonnonalueelle tai muulle luontoon kuuluvalle kohteelle aiheutetun vaaran tai vahingon pitkäaikaisuus tai laaja ulottuvuus. Molempiin pykäliin sisältyvät lisäksi kvalifiointiperusteet, jotka koskevat huomattavan taloudellisen hyödyn tavoittelua ja rikoksen tekemistä erityisen suunnitelmallisesti.

Mainitun vaihtoehtoisen sääntelymallin johdosta sääntely ankaroituisi merkittävästi laajemmin kuin ehdotettavassa mallissa. Törkeää ympäristön turmelemista ja törkeää luonnonsuojelurikosta koskevat pykälät kattavat sekä tahalliset että törkeästä huolimattomuudesta tehdyt teot, jolloin kahdeksan vuoden enimmäisrangaistus tulisi koskemaan myös törkeästä huolimattomuudesta tehtyjä tekoja. Direktiiviin ei sisälly konkreettista velvoitetta törkeästä huolimattomuudesta tehtyjen tekojen enimmäisrangaistuksen vähimmäistasosta direktiivin 3 artiklan 3 kohdassa tarkoitettujen tekojen kohdalla. Vaikka rangaistusasteikon yläpää soveltuisi käytännössä kaikkein moitittavimpiin tekoihin, jollaisia ovat tahalliset teot, kahdeksan vuoden enimmäisrangaistusta, joka kattaisi myös törkeästä huolimattomuudesta tehdyt teot, voidaan pitää suhteellisuusperiaatteen kannalta ongelmallisena rikoslain kokonaisuuden näkökulmasta.

Suhteellisuusperiaatteen näkökulmasta erityisen ongelmallisena mainittua sääntelyvaihtoehtoa voitaisiin pitää törkeän luonnonsuojelurikoksen kohdalla. Törkeän luonnonsuojelurikoksen enimmäisrangaistus on neljä vuotta vankeutta, kun se törkeän ympäristön turmelemisen kohdalla on kuusi vuotta. Enimmäisrangaistuksen nostaminen neljästä kahdeksaan merkitsisi erittäin merkittävää rangaistusasteikon ankaroitumista erityisesti sen kattaessa myös törkeästä huolimattomuudesta tehdyt teot.

Lisäksi kahdeksan vuoden enimmäisrangaistus tulisi mainitun sääntelyvaihtoehdon myötä soveltumaan myös sellaisiin tekoihin, joissa toteutuu jompikumpi kahdesta muusta kvalifiointiperusteesta, joista säädetään törkeää ympäristön turmelemista ja törkeää luonnonsuojelurikosta koskevissa pykälissä. Direktiiviin sisältyvä velvoite kvalifioidusta rikoksesta ei sisällä muita kvalifioivia elementtejä siinä määritellyllä tavalla erityisen vakavan vahingon aiheuttamista koskevan seikan ohella.

On myös huomioitava ehdotettavaa vieraslajirikosta koskeva säännös. Vaihtoehtoisessa sääntelymallissa olisi kvalifioitua rikosta koskevien velvoitteiden täyttämiseksi harkittava (mahdollisesti tahallisiin tekoihin rajattuna) törkeää vieraslajirikosta koskevan pykälän säätämistä siten, että tällaisen pykälän enimmäisrangaistus olisi kahdeksan vuotta vankeutta. Tällöin olisi ratkaistava, olisiko perusteltua säätää törkeää tekotapaa koskevaan pykälään ainoaksi kvalifiointiperusteeksi direktiivin tarkoittamalla tavalla erityisen vahingon aiheuttaminen. Tällaista sääntelytapaa ei voi pitää tavanomaisena rikoslaissa. Vaihtoehtoisesti voitaisiin säätää esimerkiksi vastaavista kvalifiointiperusteista, joista säädetään rikoslain 48 luvun 2 §:n 2 ja 3 kohdissa. Tällöin erittäin ankara kahdeksan vuoden rangaistusuhka tulisi koskemaan myös sellaisia tekoja, joiden kohdalla direktiivi ei tähän velvoita.

5.1.6

Direktiivin 7 artiklan 3 kohdan mukaisten velvoitteiden täytäntöönpano

5.1.6.1

Ympäristörikosdirektiivin velvoitteiden täyttäminen yleisellä, rikoslain 9 luvun 5 §:ää koskevalla muutoksella vaihtoehtona

Vaihtoehtona ehdotettavalle sääntelyratkaisulle ympäristörikosdirektiivin oikeushenkilölle määrättävän sakon enimmäismäärää koskevat 7 artiklan 3 kohdan velvoitteet voitaisiin täytäntöönpanna rikoslain 9 luvun 5 §:ää muuttamalla tavalla, joka johtaisi yleiseen yhteisösakon asteikon ankaroitumiseen kaikkien niiden rikosten kohdalla, joihin sovelletaan oikeushenkilön rangaistusvastuuta. Sääntely voitaisiin toteuttaa rikoslain 9 luvun ehdotettavan uuden 5 a §:n 1–4 momentin mukaisella sääntelyllä sillä erotuksella, että sääntely koskisi kaikkia niitä rikoksia, joihin oikeushenkilön rangaistusvastuu soveltuu. Tällainen sääntelyratkaisu sisältyi lausuntokierroksella olleeseen luonnokseen hallituksen esitykseksi.

Kun ympäristörikosdirektiivin velvoitteet koskevat vain mainitun direktiivin mukaisia rikoksia, mainitun kaltainen lainsäädäntömuutos olisi selvästi laajempi kuin mihin direktiivi edellyttää. Eduskunnan lakivaliokunta on aiemmassa EU:n rikosoikeudellisten direktiivien kansallista täytäntöönpanoa koskevassa käytännössään pitänyt perusteltuna, että kansallisessa täytäntöönpanossa rajaudutaan lähtökohtaisesti vain direktiivin täytäntöönpanon kannalta välttämättömiin muutoksiin (esim. LaVM 9/2021 vp, s. 2). Lisäksi valiokunta on usein korostanut, että yksittäisen unioni-instrumentin seurauksena ei ole perusteltua ryhtyä toteuttamaan alaltaan ja vaikutukseltaan laaja-alaisempia rikosoikeudelliseen lainsäädäntöön kohdistuvia muutoksia (esimerkiksi LaVL 28/2022 vp s. 6–7, LaVM 13/2020 vp, s. 3 ja LaVM 9/2021 vp, s. 2–3).

Ympäristörikosdirektiivin täytäntöönpanoa valmistelleen työryhmän toimeksiannossa kuitenkin nimenomaisesti asetettiin valmistelun lähtökohdaksi arvioida, miten direktiiviin sisältyvät, oikeushenkilölle määrättävää sakkoa koskevat velvoitteet oli mahdollista toteuttaa rikoslain 9 luvun sääntelyä muuttamalla, mukaan lukien yhteisösakon asteikon muuttaminen yleisesti liikevaihtoon perustuvaksi. Näiltä osin kyse ei näin ollen ole ollut vain yksittäisen direktiivin velvoitteiden täytäntöönpanosta.

Lisäksi pakoterikosdirektiivin täytäntöönpanoa koskenutta hallituksen esitystä käsitellessään eduskunnan lakivaliokunta piti tuon täytäntöönpanon yhteydessä valittua rikoslajikohtaista sääntelytapaa puoltavana seikkana sitä, että oikeusministeriössä oli käynnissä yhteisösakon enimmäismäärää koskevan sääntelyn laajempi tarkastelu ympäristörikosdirektiivin täytäntöönpanon yhteydessä. Lakivaliokunta toi esiin pitävänsä tällaista laajempaa tarkastelua aiheellisena, sillä vastaavia yhteisösakkovelvoitteita sisältyy muihinkin unionissa viime vuosina neuvoteltuihin instrumentteihin (ks. LaVM 2/2025 vp, s. 5).

Yleisesti sovellettavan sääntelyratkaisun perusteena voitaisiin lakivaliokunnankin esiin tuomin tavoin huomioida se, että ympäristörikosdirektiiviin sisältyviä, oikeushenkilölle määrättävän sakon enimmäismäärää koskevia velvoitteita vastaavia velvoitteita on jo hyväksytty edellä todetulla tavalla niin sanotussa pakoterikosdirektiivissä ja korruption torjuntaa koskevassa direktiivissä, minkä ohella neuvoteltavana on useita direktiiviehdotuksia, joihin mitä ilmeisimmin tulee niin ikään sisältymään tällaista sääntelyä. Kun ympäristörikosdirektiivin täytäntöönpano toteutettaisiin vain direktiivin kattamia rikoslajeja koskevana, jokaisen tulevan direktiivin täytäntöönpanossa on ratkaistava sama kysymys vastaavan kaltaisten velvoitteiden täytäntöönpanemisesta. Jos näiden direktiivien täytäntöönpanossa omaksutaan samankaltainen lähtökohta kuin ympäristörikosdirektiivin kohdalla, seuraa entistä laajempaa yhteisösakon sääntelyn ja oletettavasti myös tuomittavien yhteisösakkojen eriytymistä sen perusteella, onko kyseessä rikoslaji, jota säännellään pääosin kansallisista lähtökohdista vai EU-oikeuteen pohjautuen.

Pakoterikosdirektiivin täytäntöönpanossa tuon direktiivin oikeushenkilölle määrättävän sakon enimmäismäärää koskevat velvoitteet toteutettiin säätämällä erityisestä, vain pakoterikoksia koskevasta yleisestä yhteisösakon asteikosta. Hankkeen valmistelussa katsottiin, että lähtökohtaisesti olisi parempi, ettei yhden rikoslajin osalta yhteisösakon rangaistusasteikko poikkeaisi merkittävästi muita rikoksia koskevista rangaistusasteikoista (HE 202/2024 vp, s. 37–38). Tähän liittyen esityksen valmistelussa katsottiin, että siinä ehdotetun säännöksen olisi syytä jäädä väliaikaiseksi, ja rikoslain 9 luvun laajempaan uudistamiseen olisi perusteita ryhtyä rikoslain sisäisen johdonmukaisuuden edistämiseksi (HE 202/2024 vp, s. 38; ks. myös LaVL 28/2022 vp s. 6). Nämä lähtökohdat koskevat myös ympäristörikosdirektiivin täytäntöönpanoa. Lisäksi mainitussa esityksessä viitattiin ympäristörikosdirektiivin täytäntöönpanoa koskevaan hankkeeseen ja siihen, että ympäristörikosdirektiivin täytäntöönpanon yhteydessä arvioitaisiin mahdollisuus toteuttaa täytäntöönpano rikoslain 9 luvun sääntelyä muuttamalla.

Olisi mahdollista katsoa, että Euroopan unionin oikeus on saavuttanut sellaisen kehityspisteen, että sen perusteella olisi perusteltua laatia yhteisösakon enimmäismäärää koskeva, soveltamisalaltaan yksittäistä direktiiviä laajempi kansallinen sääntely. Niiden direktiivien tai direktiiviehdotusten neuvotteluissa, joihin sisältyy asiaa koskevaa sääntelyä, liikevaihtomalliin omaksuttavat, liikevaihtoa koskevat korkeimmat prosenttiluvut ovat neuvottelujen vaiheissa jossain määrin vaihdelleet, mutta toistaiseksi on päädytty viiden prosentin enimmäismäärään. Keskusteluja on vaihtelevasti käyty liikevaihtomallille vaihtoehtoisesta, kiinteän enimmäismäärän mallista, jollainen myös on päädytty ottamaan sääntelyihin mukaan.

Ympäristörikosdirektiivin velvoitteiden täytäntöönpano yleisesti sovellettavan mallin mukaisesti vastaisi myös kansallisesti asian tarkastelussa esiin nousseisiin kysymyksiin. Nämä koskevat yhteisösakon nykyisen asteikon tasoa. Seuraamusjärjestelmän kokonaisuuden näkökulmasta on olennaista, että erityisesti EU-oikeuteen sisältyy hallinnollisia seuraamusmaksuja koskevaa sääntelyä, ja näiden seuraamusmaksujen taso voi olla joiltakin osin enimmillään miljoonia euroja eli merkittävästi korkeampi kuin yhteisösakon nykyinen ylin rahamäärä. Tosin kyseisiin korkeisiin hallinnollisiin seuraamusmaksuihin sisältyy yleensä hyödyn eliminoimista koskeva elementti, kun taas rikosoikeudessa on erillinen hyötykonfiskaatioseuraamus, jolla ei ole euromääräistä ylärajaa. Yhteisösakon asteikon tarkistamista kaikkien kysymykseen tulevien rikoslajien kohdalla voitaisiin siten pitää perusteltuna huomioiden lähtökohta, jonka mukaisesti rikosoikeudellinen seuraamusjärjestelmä kattaa kaikkein moitittavimmat ja paheksuttavimmat teot, minkä on luonnollisesti perusteltua näkyä rangaistuksen ankaruutta koskevassa sääntelyssä. Kansallisista lähtökohdista on muutoinkin esitetty arvioita siitä, että yhteisösakon asteikkoa voisi olla perusteltua tarkistaa (Tapani, Jussi. 2020. Oikeushenkilön rangaistusvastuu - nykytila ja kehittämistarpeet. Oikeusministeriön julkaisuja, Selvityksiä ja ohjeita 2020:22, s. 32–40; Alvesalo-Kuusi, Anne; Lähteenmäki, Liisa; Janhonen, Minna; Tapani, Jussi; Räsänen Tuula. 2016. Loppuraportti. Oikeushenkilön rangaistusvastuu työturvallisuusrikoksissa. Helsinki: Työterveyslaitos, s. 49). Kuten edellä on tuotu esiin, yhteisösakon asteikkoa ei ole sen säätämisen eli vuoden 1995 jälkeen korotettu. Pelkästään elinkustannusindeksiin ja inflaatioon nähden asteikkoa olisi merkittävästi korotettava, jotta se olisi edes samalla tasolla kuin vastuumuotoa käyttöön otettaessa. On myös mahdollista, että mikäli yhteisösakon taso jää kansainvälisesti vertaillen alhaiseksi, seuraamussääntely ei näiltä osin välttämättä merkitse riittävää taloudellista riskiä rikolliselle toiminnalle. Tällainen sääntely-ympäristö voi muodostua houkuttelevaksi toimijoille, jotka siirtävät tai keskittävät toimintaansa sellaisiin oikeusjärjestyksiin, joissa seuraamusriski on vähäisempi.

Sen, että joidenkin rikoslajien kohdalla säädetään merkittävästi yhteisösakon yleisestä asteikosta poikkeavista asteikoista ja merkittävästi korkeammista yhteisösakon enimmäismääristä kuin toisten, vakavuudeltaan samankaltaisten rikosten kohdalla, voi katsoa johtavan yhteisösakkoa koskevan sääntelyn vaikeaselkoisuuteen ja sisäiseen epäjohdonmukaisuuteen. Jos esimerkiksi oikeushenkilön toiminnassa olisi tehty useita rikoksia, eriyttävät sääntelymallit merkitsevät sitä, että eri rikoksiin soveltuu useita erilaisia yhteisösakon asteikkoja. Sääntelykokonaisuutta, joka sisältää useita erilaisia yhteisösakon asteikkoja, ei myöskään voida pitää yhdenvertaisuutta ja rikosoikeudellisen järjestelmän oikeasuhtaisuutta koskevien lähtökohtien kannalta ongelmattomana.

Esityksen jatkovalmistelussa on päädytty edellä esitettyjen näkökulmien arvioinnissa siihen, että tarkoituksenmukaisinta on toteuttaa ympäristörikosdirektiivin yhteisösakon enimmäismäärää koskevat velvoitteet sääntelyratkaisulla, joka kattaa vain direktiivin kriminalisointivelvoitteita täytäntöönpanevat rikokset.

5.1.6.2

Oikeushenkilön rangaistusvastuuta tai hallinnollista vastuuta koskeva sääntely eräissä valtioissa

Ympäristörikosdirektiivin 7 artiklan 3 kohtaan sisältyvien, oikeushenkilölle määrättävän sakon enimmäismäärää koskevien velvoitteiden täytäntöönpanon valmistelua varten on tarkasteltu joidenkin Euroopan valtioiden oikeushenkilön rangaistusvastuuta tai hallinnollista vastuuta koskevia voimassa olevia säännöksiä. Seuraavassa esitetään mainitun tarkastelun johtopäätökset. On huomattava, että asiaa koskevien ympäristörikosdirektiivin sekä oletettavasti myös vielä neuvoteltavana olevien muiden direktiiviehdotusten tulevien velvoitteiden täytäntöönpanemisen voidaan arvioida edellyttävän oikeushenkilölle määrättävää sakkoa koskevan sääntelyn muuttamista osassa tarkastelluista valtioista.

Oikeushenkilön sanktiovastuu voi olla luonteeltaan rikosoikeudellista tai hallinto-oikeudellista. Klassisen mannermaisen rikosoikeuden alueella on pyritty pitämään kiinni rikosoikeudellisista peruslähtökohdista, kuten oikeushenkilön kyvyttömyydestä syyllistyä rikokseen, jolloin on voitu päätyä hallinnolliseen sanktiovastuuseen (esimerkiksi Italia ja Saksa). Oikeushenkilön rangaistusvastuusta tai hallinnollisesta sanktiovastuusta on useissa Euroopan maissa säädetty vasta 2000-luvulla (esimerkiksi Italia 2001, Viro 2002, Itävalta 2005, Latvia 2005, Romania 2006, Espanja 2010, Tšekki 2012, Slovakia 2016).

Omaksuttaessa oikeushenkilön rikosoikeudellinen vastuu on saatettu luopua lähtökohdasta, jonka mukaan vain luonnollinen henkilö voi syyllistyä rikokseen. Vaihtoehtoisesti on voitu perinteisistä lähtökohdista lievemmin joustaen lähteä Suomen tavoin siitä, että rikoksen tekijänä tulee kyseeseen vain luonnollinen henkilö, mutta oikeushenkilöä voidaan rangaista luonnollisen henkilön sen toiminnassa tekemästä rikoksesta.

Oikeushenkilön sanktiovastuun viime vuosikymmenten aikana tapahtuneen omaksumisen yhtenä merkittävänä perusteena jäsenvaltioissa on ollut EU-oikeus. EU-oikeudessa on ensin hallinnollisessa sanktio-oikeudessa (mm. kilpailuoikeus) ja myöhemmin rikosoikeudessa asetettu velvoitteita oikeushenkilöiden sanktiointiin.

EU:n sanktio-oikeudessa lähtökohtana on ollut mahdollisuus hyödyntää joko oikeushenkilön hallinnollista sanktiovastuuta tai rikosoikeudellista vastuuta, ja sanktioiden on edellytetty olevan tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia. Uusimmassa vaiheessa on asetettu velvoite säätää sanktioinnin enimmäistasolle joko prosenttiosuuteen liikevaihdosta perustuva tai euromääräinen vähimmäistaso.

Oikeushenkilön sanktiovastuusta on voitu säätää erityisessä sitä koskevassa laissa (mm. Italia, Itävalta, Saksa, Slovakia, Tšekki) tai rikoslaissa (mm. Espanja, Latvia, Romania, Ruotsi, Tanska ja Norja). Oikeushenkilön sanktiovastuun aineellisen puolen lisäksi on saatettu laajemmin tai suppeammin säännellä sanktiovastuun toteuttamiseen liittyvistä prosessuaalisista kysymyksistä.

Oikeushenkilön sanktiovastuun aineellisista edellytyksistä on Euroopan valtioissa säädetty ainakin jossain määrin vaihtelevin tavoin. Tämä koskee ensinnäkin sitä, minkälaiset oikeushenkilöt tai oikeudellista toimintakykyä omaavat toimijat voivat olla sanktiovastuun kohteina. Erityiskysymys koskee sitä, mikä on julkisoikeudellisten oikeushenkilöiden asema.

Edelleen on voitu säännellä oikeushenkilön vastuukykyisyyden alkamista ja päättymistä koskevia kysymyksiä sekä konserneja, fuusioita ja seuraantoja koskevia kysymyksiä. Sääntelykohteena on niin ikään se, minkälaiseen luonnollisen henkilön rikolliseen tekoon yhteisövastuu kiinnittyy, ja prosessuaalisista edellytyksistä se, missä laajuudessa rikollinen teko on tullut todentaa ja siitä saattaa vastuuseen. Edelleen on vaihtelevin tavoin säännelty sitä, minkälainen yhteys rikoksella tulee olla oikeushenkilöön. Vielä monella tavoin on säännelty sitä, miten muotoillaan jonkinlainen yhteisön vastuuta tällaisesta teosta koskeva edellytysjoukko.

Kansainvälisissä yleissopimuksissa ja EU:n instrumenteissa on ollut perussäännös oikeushenkilön sanktiovastuusta. Näiden säännösten voidaan olettaa toimineen osalle maita jonkinlaisina esikuvina oikeushenkilön sanktiovastuusta säädettäessä.

Oikeushenkilöille määrättävissä olevien seuraamusten osalta useissa tarkastelluissa Euroopan maissa on käytössä sakkoseuraamus. Monissa maissa tuomioistuimella on käytettävissä useampia seuraamuksia, joista toiset voivat olla selvemmin sanktioluonteisia, toiset pikemmin turvaamistoimenpiteen luonteisia. Tässä yhteydessä ei ole arvioitu yksityiskohtaisemmin tarvetta ottaa käyttöön muita seuraamuksia, vaan on käsitelty ainoastaan sakkoseuraamusta.

Yhteisösakonkin osalta ympäristörikosdirektiivin täytäntöönpanon yhteydessä on tarkasteltu vain yhteisösakon enimmäismäärää lainsäädännöllisenä kysymyksenä. Vaikka tarkastelu keskittyy erityisesti yhteisösakon enimmäismäärään eikä yhteisösakon määräämiseen, yhteisösakon enimmäismäärää koskevat kysymykset eivät ole täysin erotettavissa mittaamiskysymyksistä.

Useissa tarkastelluissa Euroopan maissa on lainsäädännössä vahvistettu yhteisösakon enimmäismäärää koskeva määräys tai ainakin kriteerit, joiden perusteella sakon enimmäismäärä on todettavissa. Aivan kaikissa maissa tällaista enimmäismääräsääntelyä ei kuitenkaan ole. Sellaista ei ole esimerkiksi Suomelle rikoslainsäädännöllisissä kysymyksissä keskeisissä verrokkimaissa Norjassa ja Tanskassa.

Useissa tarkastelluissa maissa on säännöksiä yhteisösakon mittaamisesta tai ainakin sakkorangaistusta koskevia, myös yhteisösakkoon sovellettavissa olevia mittaamissäännöksiä (Tanska). Useissa maissa yhteisösakon mittaamisperusteiksi todetaan menettelyn moitittavuus ja oikeushenkilön taloudellinen kantokyky. Siinä, mitä ja kuinka yksityiskohtaisesti niistä säädetään sekä millaisia lainsäädäntöteknisiä ratkaisuja on omaksuttu, vallitsee huomattavia eroja. Monissa maissa yhteisösakon mittaamisperusteiksi säädetään muitakin kuin menettelyn moitittavuuteen liittyviä seikkoja, kuten oikeushenkilön rikoksen teon jälkeinen toiminta seurausten poistamiseksi tai vähentämiseksi sekä uusien rikosten ehkäisemiseksi.

Eräissä maissa on säädetty yleinen yhteisösakon enimmäismäärä, kuten Virossa vuonna 2023 toteutetun korotuksen jälkeen 40 000 000 euroa (aiemmin 16 000 000 euroa). Saksassa hallinnollisen yhteisösakon yleinen enimmäismäärä on säädetty erikseen tahallisten rikosten (10 000 000 euroa) ja tuottamuksellisten rikosten osalta (5 000 000 euroa).

Monissa maissa yhteisösakon enimmäismäärä riippuu rikostyypin vakavuudesta ja oikeushenkilön maksukyvystä siten, että rikostyypin enimmäisrangaistus muodostuu vakavuustason ja varallisuusaseman kertolaskulla eräänlaisen päiväsakkomallin mukaisesti. Tyypillisesti vakavuustasoja on noin viisi, ja ne on voitu ilmaista päiväsakoissa, kun taas oikeushenkilön maksukykyä kuvaavassa luvussa voi pienimmän ja suurimman maksukyvyn kertoimessa olla tuhatkertainen ero.

Esimerkiksi Itävallassa rikostyypit on säädetyn enimmäisrangaistuksen mukaan jaettu kahdeksaan vakavuusluokkaan, jotka ilmaistaan päiväsakkoina. Jos rikoksesta on säädetty elinkautinen tai vähintään 20 vuoden enimmäisrangaistus, päiväsakkojen (ps) enimmäismäärä on 180; jos rikoksesta on säädetty enintään 15 vuoden vankeusrangaistus, päiväsakkojen enimmäislukumäärä on 155; jos enintään 10 vuotta, 130 ps; jos enintään 5 vuotta, 100 ps; jos enintään 3 vuotta, 85 ps; jos enintään 2 vuotta 70 ps; jos enintään 1 vuosi, 55 ps ja muissa tapauksissa enintään 40 ps. Ankarimman vakavuustason rikoksesta voi siis seurata enimmillään 180 päiväsakkoa.

Yksittäisen päiväsakon rahamäärän asteikko on Itävallassa 50–30 000 euroa. Päiväsakon rahamäärä määräytyy yhteisön tuottavuuden (Ertragslage) mukaan ottaen huomioon sen muu taloudellinen suorituskyky. Päiväsakon rahamäärä vastaa lähtökohtaisesti 1/360 yhteisön vuosittaisesta tuottavuudesta, mutta näin saatu rahamäärä voidaan ylittää tai alittaa kolmanneksella rahamäärän ollessa kuitenkin vähintään 50 ja enintään 30 000 euroa. Ankarin korkeimman vakavuusluokan rikoksesta taloudellisesti vahvimman tason yhteisölle määrättävissä oleva yhteisösakko on siten 180 ps x 30 000 euroa = 5,6 miljoonaa euroa.

Vastaavan kaltaisia järjestelmiä on muun muassa Espanjassa, Italiassa (1-1000 ps x 258-1549 euroa = enintään 1 549 000 e), Latviassa (4 vakavuustasoa, vakavimmalla tasolla 30-100 000 minimikuukausipalkkaa (740 e) = 7,4 me), Romaniassa (5 vakavuustasoa, 30-600 ps x 20-1000 e = enintään 600 000 e) ja Tšekin tasavallassa (20-730 ps x 40 – 80 000 euroa = enintään 58 000 000 e).

Monissa maissa on yhteisösakon yleisen enimmäismäärän ja/tai sen määräytymiskriteerien ohella lisäksi rikoslain erityisessä osassa rikostyyppikohtaisia yhteisösakon asteikkoja tai määräytymiskriteereitä. Esimerkiksi Italiassa on lukuisia rikoslain erityisessä osassa säädettyjä oikeushenkilölle määrättävissä olevan sakon asteikkoja lievimmillään 1–200 ps ja ankarimmillaan 1–1000 ps. Virossa on rikoslain erityisessä osassa noin 30 yhteisösakon erityistä asteikkoa, joissa enimmäismäärät vaihtelevat 960 euron ja 400 000 euron välillä.

Prosenttiosuus yhteisön liikevaihdosta ei muodosta missään edellä mainituista maista sellaisenaan yhteisösakon enimmäismäärää tai sen perustavaa kriteeriä ainakaan oikeushenkilön rikosoikeudellisen sakkovastuun sääntelyssä. Tällaista mallia ei siten ole pidetty perusteltuna tai parhaana vaihtoehtona sellaisessa tilanteessa, jossa yhteisövastuuta koskeva sääntelymalli on voitu valita ”puhtaalta pöydältä”. Maat, joissa on hyödynnetty oikeushenkilön hallinnollista sanktiovastuuta ovat voineet olla osin toisenlaisessa tilanteessa, sillä EU:ssa on hyödynnetty liikevaihtoperustaisia hallinnollisen vastuun sääntelyitä esimerkiksi kilpailuoikeudessa ja arvopaperimarkkinaoikeudessa.

Vaikka liikevaihtoa ei kerrotuin tavoin ole hyödynnetty yhteisösakon yleisen enimmäismäärän määrittäjänä, sillä on merkitystä yhteisön taloudellisen kantokyvyn määrittämisessä, joko päiväsakkomallin puitteissa päiväsakon rahamäärän määrittämisessä tai väljemmin rangaistuksen määrää koskevien yleisten kriteerien perusteella. Tyypillinen rooli liikevaihdolla on merkittävä mutta ei yksinomainen liiketoimintaa harjoittavien yhteisöjen taloudellista kantokykyä määritettäessä.

Prosenttiosuutta liikevaihdosta on hyödynnetty yhteisösakon enimmäismääränkin määrittäjänä täydentävänä sääntelynä säädettäessä yksittäisiä rikostyyppejä koskevia erityisiä yhteisösakon enimmäismäärän määritystapoja. Näin on tehty Virossa, jossa rikoslain 44 §:n 9 momentissa viitataan tällaiseen sääntelymahdollisuuteen. Sitä toteuttaen Viron rikoslain erityisessä osassa on säädetty prosenttiosuutta liikevaihdosta yhteisösakon enimmäismäärän määrittämisessä hyödyntävänä perusteena markkinoiden väärinkäyttöä (398 §) ja vapaata kilpailua haittaavia sopimuksia, päätöksiä ja yhteistoimintaa koskevissa rangaistussäännöksissä (400 §). Toisin sanoen kyse on tekotyypeistä, joista EU-oikeudessa on velvoitettu säätämään vastaavin perustein määräytyvä seuraamus ja joista Suomessa säädetään hallinnollinen sakkoseuraamus laissa Finanssivalvonnasta (878/2008) ja kilpailulaissa (948/2011).

5.1.6.2.1 Yleisiä lähtökohtia

5.1.6.2.2 Sääntelyrakenne

5.1.6.2.3 Oikeushenkilöille määrättävät seuraamukset

5.2

Muiden jäsenvaltioiden direktiivin täytäntöönpanemiseksi suunnittelemat tai toteuttamat keinot

Hallituksen esityksen valmistelun aikana ei ole ollut saatavilla yksilöityä tietoa muiden jäsenvaltioiden direktiivin täytäntöönpanoa koskevista lainsäädäntösuunnitelmista. Direktiivin säännösten mukaisesti myös muiden jäsenvaltioiden olisi tullut direktiivin täytäntöönpanon määräaikaan (21.5.2026) mennessä huolehdittava siitä, että niiden rikoslainsäädännöt täyttävät yhteiset rikosoikeudelliset vähimmäisvelvoitteet sekä niihin liittyvät direktiivissä asetetut muut velvoitteet.

6

Lausuntopalaute ja sen huomioon ottaminen sekä muu jatkovalmistelu

6.1

Yleisesti annetuista lausunnoista

Direktiivin täytäntöönpanoa koskeneesta esitysluonnoksesta annettiin yhteensä 59 lausuntoa sekä viisi ilmoitusta siitä, ettei lausuntoa anneta tai ettei esitysluonnoksesta ole lausuttavaa.

Lausuntopalautteessa esityksen tavoitteita pidettiin laajalti hyvinä ja tärkeinä. Usea lausunnonantaja toi esiin pitävänsä ympäristörikoksia koskevaan sääntelyyn ehdotettavia muutoksia yleisesti tarpeellisina, perusteltuina ja kannatettavina. Useassa lausunnossa esiin nousi kuitenkin huoli sääntelyn monimutkaisuudesta ja vaikeaselkoisuudesta. Lausuntopalautteessa tuotiin esiin, että rangaistavan menettelyn ala voi monen rikoksen osalta olla vaikea hahmottaa, sillä pykälät ovat laajoja ja sisältävät paljon viittauksia aineelliseen lainsäädäntöön. Osassa lausunnoista pidettiin rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen kannalta ongelmallisena, että rangaistavan toiminnan ala voi olla hankalasti ennakoitavissa. Toisaalta osa lausunnonantajista totesi rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen edellyttävän säännösten yksityiskohtaisuutta ja täsmällisyyttä. Lisäksi esitettiin useita yksittäisiä huomioita eri säännösehdotuksista. Usean tunnusmerkistön osalta lausunnoissa toivottiin perusteluiden selventämistä ja tarkentamista.

Yhteisösakon asteikon muuttamista ehdotetulla tavalla yleisesti kannatettiin varsin laajasti. Ehdotus sai kuitenkin myös runsaasti kritiikkiä osakseen. Osa lausunnonantajista katsoi, että ehdotettu sääntelyn laajentaminen koskemaan myös muita rikoksia kuin direktiivissä tarkoitettuja ympäristörikoksia ei ole perusteltua. Erityisesti sitä, että uusi yhteisösakon asteikko tulisi koskemaan myös työturvallisuusrikoksia, pidettiin kohtuuttomana.

Esityksen jatkovalmistelussa lakiehdotuksiin on lausuntopalautteen johdosta tehty joitakin muutoksia. Merkittävin muutos koskee yhteisösakon asteikon muuttamista koskevaa esitystä, joka on jatkovalmistelussa rajattu koskemaan vain direktiivin kriminalisointivelvoitteita täytäntöönpanevia rikoksia. Lisäksi on tehty eräitä muita säännöksiä tarkentavia tai rajaavia muutoksia, joita käsitellään jäljempänä tarkemmin. Esityksen perusteluja on lisäksi useassa kohdassa täydennetty ja selvennetty lausuntopalautteen johdosta.

Seuraavassa tuodaan esiin tiivistetysti keskeinen lausuntopalaute ja sen huomioon ottaminen esityksen jatkovalmistelussa sekä muut jatkovalmistelussa tehdyt keskeiset muutokset. Lausunnonantajien huomioita on tiivistämistä varten lyhennetty ja ryhmitelty uudestaan ja niiden kieliasua on yhtenäistetty. Lausumia ei pääsääntöisesti ole toistettu siltä osin kuin lausunnonantajat ovat ilmoittaneet kannattavansa esityksen hyväksymistä tai lausunnoissa tuetaan tai toistetaan esityksen ehdotuksia tai argumentaatiota tai muissa lausunnoissa esitettyä.

https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-400-363-6

https://oikeusministerio.fi/hanke?tunnus=OM034:00/2024

Lausuntotiivistelmä on julkaistu ja saatavissa valtioneuvoston verkkosivuilta (). Alkuperäiset lausunnot ovat yksityishenkilön antamaa lausuntoa lukuun ottamatta saatavissa valtioneuvoston Hankeikkunasta ().

6.2

Rikoslain 48 luvun ja 48 a luvun sääntelyyn ehdotettavat muutokset

LVV Osa lausunnonantajista totesi rikoslain 48 luvun sääntelyn muuttuvan ehdotettujen muutosten myötä entistä vaikeaselkoisemmaksi ja raskaammaksi. Lausunnoissa ei kuitenkaan pääsääntöisesti tuotu esiin vaihtoehtoisia sääntelymalleja. Lupa- ja valvontavirasto (jäljempänä) toi yhtenä vaihtoehtona esiin mallin, jossa EU-sääntelyn vastaiset teot eriytettäisiin omaksi pykälikseen tai omaksi luvukseen. Jatkovalmistelussa on katsottu, että mainitun kaltainen eriyttäminen olisi kuitenkin hankalasti toteutettavissa. Esityksen kannalta merkityksellisessä aineellisessa lainsäädännössä EU-lainsäädäntöön ja kansalliseen lainsäädäntöön perustuva sääntely muodostaa kokonaisuuden, jossa sääntelyn eriyttäminen sen taustan perusteella olisi varsin työlästä eikä oletettavasti johtaisi selkeästi hahmotettavaan eikä johdonmukaiseen lopputulokseen. Tällä tavoin eriytetyssä rangaistussääntelyssä säännösten välille vaikuttaisi väistämättä jäävän myös huomattavaa päällekkäisyyttä, eikä mainitun kaltaisen mallin voisi olettaa johtavan selkeämpään ja helpommin hahmotettavaan kokonaisuuteen kuin mitä ehdotettavasta sääntelystä seuraisi.

Joissakin lausunnoissa kiinnitettiin huomiota siihen, että ehdotettavien säännösten mukaisesti rangaistava menettely ei olisi kaikilta osin ennakoitavissa. Esityksen valmistelussa on tunnistettu mainitut haasteet, jotka liittyvät rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen edellytysten toteuttamiseen, kun on kyse rangaistussäännöksistä, joissa rangaistavan menettelyn ala määräytyy keskeisiltä osin rikoslain ulkopuolisen aineellisen lainsäädännön mukaisesti. Rangaistussäännösten muotoilussa on huomioitu eduskunnan perustuslakivaliokunnan edellytysten mukaisesti niin sanotut blankorangaistuskriteerit, jotka muun muassa edellyttävät, että tällaisessa viittauksen aineelliseen lainsäädäntöön sisältävässä rangaistussäännöksessä on myös jonkinlainen asiallinen luonnehdinta kriminalisoitavaksi tarkoitetusta teosta. Rangaistussäännökset on pyritty muotoilemaan blankorangaistuskriteerien edellytykset toteuttaviksi ja mahdollisimman selkeiksi ja ennakoitaviksi. Erityistä haasteellisuutta liittyy EU:n antamien asetusten vastaisen menettelyn rangaistavaksi säätämiseen. Näiden asetusten aineellisia kieltoja tai velvollisuuksia sisältäviä säännöksiä ei useinkaan ole valmisteltu ottaen huomioon rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen vaatimukset säännösten täsmällisyydestä ja tarkkarajaisuudesta.

6.2.1

Ympäristön turmelemista koskevaan säännökseen ehdotettavat muutokset

MTK Ympäristön turmelemista koskevaan rikoslain 48 luvun 1 §:ään ehdotettavia muutoksia kommentoitiin laajasti. Osassa lausunnoista pykälän vaikeaselkoisuuden todettiin lisääntyvän ehdotettavista muutoksista. Vaihtoehtoisia ratkaisuja ei kuitenkaan juurikaan ehdotettu. Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliitto MTK r.y. (jäljempänä) esitti pykälän hajottamista useampiin pykäliin. Kuten esityksen jaksosta 5.1.1 käy ilmi, asia on huomioitu esityksen valmistelussa ja vaihtoehtoisia sääntelytapoja on arvioitu. Sääntelyn eriyttämisen on kuitenkin arvioitu edellyttävän laajempaa asian arviointia ja esimerkiksi soveltamiskäytännön tarkastelua kuin mihin direktiivin täytäntöönpanossa on sitä koskevan määräajankin vuoksi mahdollisuus. Esitysluonnoksen mainittuihin perusratkaisuihin ei näin ollen ole jatkovalmistelussa tehty muutoksia.

STUK Pykälän 1 momentin 1 kohdan osalta Säteilyturvakeskus (jäljempänä) kiinnitti huomiota siihen, olisiko direktiivissä oleva viittaus ”energiaan” tarpeen ottaa huomioon kyseisessä kohdassa. Asiaa on tarkasteltu esityksen jaksossa 3.3.2.2.1. Jatkovalmistelussa ei ole katsottu tarpeelliseksi arvioida asiaa toisin, eikä esitystä näin ollen ole muutettu.

Jätteiden käsittelyyn ja jätehuollon järjestämisvelvollisuuteen liittyvistä uusista lainkohdista lausuivat muun muassa LVV ja ympäristöministeriö. LVV ehdotti, että tekotavan ”kerää jätettä jätteen käsittelyä varten” sijasta viitattaisiin jätteen ammattimaiseen keräämiseen. Jätteen keräys kattaa kuitenkin myös keräyksen jätteen omatoimista käsittelyä varten eli myös muun kuin jätteen ammattimaisen keräämisen, minkä johdosta säännökseen ei ole tehty ehdotettua muutosta.

Lisäksi LVV katsoi, että ehdotetun uuden 1 momentin 3 kohdan c alakohdan sääntely olisi mahdollisesti päällekkäistä saman momentin 1 kohdan kanssa. Lisäksi LVV kommentoi ympäristöluvan ja ilmoituspäätösmenettelyn relevanssia kyseisen kohdan kannalta. Lausuntopalautteen johdosta on täydennetty säännöskohtaisia perusteluita.

YM Ympäristöministeriö (jäljempänä) katsoi, että 1 momentin 2 kohdan l alakohtaa olisi tarpeen täsmentää siten, että siinä lueteltaisiin yksityiskohtaisesti ne jätelain 147 §:n 2 momentin kohdat, joiden rikkominen olisi rangaistavaa pykälän mukaan. Esityksen jatkovalmistelussa on katsottu, että rangaistussäännöksen muut tunnusmerkit rajaavat rangaistavuutta sellaisiin jätelain 147 §:n 2 momentin kohtiin, joista voi aiheutua esimerkiksi ympäristön pilaantumista. Asiaa voi olla perusteltua tarkastella erikseen yksityiskohtaisesti jätelain kokonaisuudistuksen yhteydessä. Lakiesitykseen ei näin ollen ole tehty muutoksia.

YM myös toi esiin tarpeen arvioida, tulisiko EU:n uusi akkuasetus (2023/1542) lisätä pykälän 1 momentin 2 kohtaan. Asiaa on arvioitu jatkovalmistelussa ja päädytty siihen, että ympäristörikosdirektiivin johdosta ei ole tarpeen toteuttaa mainittua muutosta.

Lisäksi YM katsoi, että jätelain mukaisen jätehuollon järjestämisvelvollisuuden laiminlyöntiä koskevaa ehdotettavaa 1 momentin uutta 4 kohtaa olisi syytä tarkentaa lisäämällä säännökseen viittaukset jätelain 28 ja 46 §:iin viitaten muun muassa johdonmukaisuuteen suhteessa ehdotettavan uuden jäterikosta koskevan 4 a §:n 1 momentin 2 kohdan a alakohtaan. Jäterikoksen tunnusmerkistössä oleva viittaus jätelain 28 tai 46 §:n mukaisen jätehuollon järjestämisvelvollisuuden laiminlyöntiin seuraa siitä, että näiden velvollisuuksien laiminlyönnin rangaistavuuden voidaan katsoa olevan tarpeen ympäristörikosdirektiivin velvoitteiden täytäntöönpanemiseksi ottaen huomioon myös jätedirektiivin velvoitteet, kun taas rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 4 kohdaksi siirtyvän säännöksen tausta on kansallinen. Jatkovalmistelussa on arvioitu, että uudessa 4 kohdassa tarkoitetun jätehuollon järjestämisvelvollisuuden laiminlyönnin rangaistavuus voi perustellusti tulla laajemmin arvioitavaksi jätelain kokonaisuudistuksen yhteydessä. Esitykseen ei näin ollen muutettu lausuntopalautteen johdosta.

LVV lausui pykälän ehdotetusta uudesta 5 kohdasta, jossa säädettäisiin rangaistavaksi eräiden kaatopaikan seurantaa ja tarkkailua koskevien säännösten tai näitä tai kaivannaisjätteen jätealueen jälkihoitoa koskevien ympäristönsuojelulain nojalla myönnetyn luvan määräysten noudattamisen laiminlyönti. LVV kiinnitti huomiota kohdassa tarkoitetun kaatopaikka-asetuksen säännösten yleisluontoisuuteen sekä piti epäselvänä, miksi ainoastaan kaatopaikkoja koskevien tarkkailu- ja seurantamääräysten rikkominen olisi perusteltua ja tarkoituksenmukaista kriminalisoida. Jatkovalmistelussa on arvioitu kaatopaikka-asetuksen asiaa koskevien säännösten olevan riittävän täsmällisiä, jotta voidaan määrittää rangaistavan menettelyn ala. Kaatopaikkoja koskevien tarkkailu- ja seurantamääräysten vastaisen menettelyn kriminalisoinnin on esityksen valmistelussa arvioitu olevan direktiivin 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan velvoitteen täyttämiseksi tarpeen. Valmistelussa ei ole tunnistettu muita vastaavia EU-lainsäädäntöön perustuvia tarkkailu- ja seurantavelvollisuuksia, joiden laiminlyönnin rangaistavaksi säätämistä direktiivi edellyttäisi.

YM lausui pykälän 1 momentin ehdotettavasta uudesta 8 kohdasta siltä osin kuin on kyse niin sanotun POP-asetuksen vastaisesta markkinoille saattamisesta ja piti säännöksen rajaamista koskemaan vain asetuksen liitteen I mukaiset aineet epäjohdonmukaisena. Ympäristörikosdirektiivin kriminalisointivelvoite koskee vain POP-asetuksen liitteen I mukaisia aineita. Asetuksen liitteeseen II ei tällä hetkellä sisälly aineita, mutta niitä ollaan lisäämässä liitteeseen lähitulevaisuudessa. Kansallisesti ei ole tunnistettu esimerkiksi kyseessä olevan toiminnan nykytilasta aiheutuvaa tarvetta kriminalisoinnin laajentamiseen koskemaan myös liitteen II aineita. Lisäksi rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin eräät muut kohdat kattavat myös liitteen II mukaisia aineita koskevat teot, kuten aineen laittoman käytön. Jatkovalmistelussa on näin ollen päädytty katsomaan, että perusteita sääntelyn laajentamiseen kattamaan myös POP-asetuksen liitteen II mukaiset aineet ei voida tässä vaiheessa katsoa olevan. Samassa yhteydessä on havaittu, että POP-asetuksessa tarkoitettuja aineita on perusteltua pitää sellaisina tuotteina, joita direktiivin 3 artiklan 2 kohdan b alakohta eli tuotteiden laitonta markkinoillesaattamista koskeva kriminalisointivelvoite koskee. POP-asetus on näin ollen lisätty ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikokseen sisältyvään määritelmäsäännökseen.

STUK kiinnitti huomiota ehdotettavaan uuteen 11 kohtaan, joka koskisi eräitä ydinenergialain vastaisia menettelyitä, ja peräänkuulutti kohdan päällekkäisyyden tarkastelua suhteessa ydinenergian käyttörikokseen. Esityksen perusteluissa on kiinnitetty asiaan huomiota.

Rikoslain 48 luvun 1 §:n ehdotettavan uuden 4 momentin osalta YM totesi tarpeesta täsmentää perusteluja YVA-menettelyn soveltamisalan ja esimerkkien osalta sekä selventää perusteluja eräiltä osin. LVV ja Suomen Asianajajat pitivät ehdotettua säännöstä tulkinnanvaraisena ja epäselvänä. Suomen Asianajajat esitti sen harkitsemista, että säännöksen soveltamisala rajattaisiin ainoastaan kansallisessa tai EU-sääntelyssä YVA-hankeluettelon mukaiseen toimintaan.

Syyttäjälaitos kyseenalaisti ehdotuksen siltä osin, että 4 momentin mukainen menettely olisi rangaistava vain tahallisena sekä säännökseen tietyiltä osin sisältyvän tarkoitustahallisuutta koskevan edellytyksen. Lisäksi Syyttäjälaitos kiinnitti huomiota säännöskohtaisiin perusteluihin eräiltä osin.

Lausuntopalautteen johdosta on arvioitu mahdollisuuksia täsmentää säännöstä Suomen Asianajajien esittämin tavoin. Direktiivin kriminalisointivelvoite sekä asiaa koskevan kansallisen sääntelyn sisältö huomioiden esitettyä vaihtoehtoa ei ole pidetty toteuttamiskelpoisena. Säännöskohtaisia perusteluja on kuitenkin täsmennetty ja täydennetty. Syyttäjälaitoksen esittämien huomioiden osalta on arvioitu, että säännöskohtaisissa perusteluissa on riittävällä tavalla huomioitu esiin nostetut seikat. Syyksiluettavuutta koskeva ratkaisu 4 momentissa perustuu direktiivin velvoitteeseen säätää rangaistavaksi tahalliset teot.

Liittyen erityisesti ympäristön turmelemisen ja ehdotettavien uusien rangaistussäännösten, kuten jäterikoksen, keskinäisiin suhteisiin apulaisprofessori Heikki Kallio ja emeritusprofessori Matti Tolvanen kiinnittivät huomiota lainkonkurrenssia koskeviin kysymyksiin. Kallio ja Tolvanen kehottivat muun muassa mietittämään tarkasti eri rikossäännösten väliset suhteet ja kiinnittämään huomiota eri rikosten törkeiden tekomuotojen kvalifiointiperusteisiin.

Kyseisen lausuntopalautteen johdosta esitykseen sisältyviä lainkonkurrenssikysymyksiä on arvioitu jatkovalmistelussa. Jäterikokseen, ilmakehän heikentämiseen ja ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikokseen sisältyviä toissijaisuuslausekkeita on muutettu pyrkimyksenä selkiyttää näiden säännösten ja ympäristön turmelemista koskevan säännöksen soveltumista. Lausuntopalaute on huomioitu myös säännöskohtaisissa perusteluissa.

6.2.2

Ehdotettava uusi jäterikosta koskeva säännös

Ehdotettavan uuden jäterikosta koskevan säännöksen (rikoslain 48 luvun 4 a §) osalta YM toi esiin pitävänsä parempana, että pykälässä käytettäisiin ilmaisua ”merkityksetön määrä” sen sijaan, että siinä viitattaisiin ”vähäiseen määrään”. Lisäksi YM kiinnitti huomiota eräisiin perusteluissa käytettäviin ilmaisuihin, joita YM ei ole pitänyt tarkoituksenmukaisina. LVV toi esiin säännöksen jättävän avoimeksi ja hyvin tulkinnanvaraiseksi sen, mitä tarkoitetaan ”muulla kuin vähäisellä määrällä” jätettä.

Syyttäjälaitos kiinnitti huomiota perusteluissa todettuun, joka koskee sellaisten tekojen rangaistavuuden ulkopuolelle jäämistä, jotka koskisivat merkityksetöntä määrää jätettä.

Jatkovalmistelussa on päädytty pitäytymään ilmaisussa ”vähäinen määrä”, jota on pidetty paremmin rikoslaissa käytettävään kieleen sopivana. Pykälän säännöskohtaisissa perusteluissa selostetaan sitä, mitä vähäisellä määrällä tarkoitetaan ja mitkä tekijät olisi huomioitava arvioitaessa sitä, milloin kyseessä on vähäinen määrä. Perusteluja on täydennetty ja täsmennetty edellä todetun lausuntopalautteen johdosta.

YM kiinnitti huomiota jätteensiirtoasetuksen vastaisia menettelyjä koskevan ehdotettavan 4 a §:n 2 momentin säännöskohtaisissa perusteluissa maahantuonnin ja maasta viennin osalta todettuun viitaten jätelain 30 §:n sääntelyyn mm. jätteen kuljettajan vastuusta ja esitti tarpeen arvioida perusteluja uudestaan. Jatkovalmistelussa on katsottu, että jätteensiirtoasetuksessa, jota mainittu rangaistussäännös koskee, ei rajata jätteen kuljettajan vastuuta. Perusteluja on täydennetty lausunnon johdosta.

LVV kommentoi pykälän perusteluja. Syyttäjälaitos kiinnitti huomiota siihen, että ehdotettavan uuden 4 a §:n 3 momentin samoin kuin törkeää jäterikosta koskevan 4 b §:n mukainen menettely olisi rangaistavaa vain tahallisena, ja etteivät perustelut näille ratkaisuille käy esityksestä selvästi ilmi. Mainituissa säännöksissä syyksiluettavuuden rajaaminen tahallisuuteen perustuu direktiivin sääntelyyn. Valmistelussa ei ole katsottu perustelluksi laajentaa rangaistavuutta myös törkeään huolimattomuuteen, koska direktiivi ei tätä edellytä. Lisäksi voidaan huomioida, että jäterikoksena rangaistavat teot voivat tulla törkeästä huolimattomuudesta tehtyinä rangaistavaksi törkeänä ympäristön turmelemisena kyseisen säännöksen muidenkin edellytysten täyttyessä. Esityksen säännöskohtaisia perusteluja on täydennetty mainitun lausuntopalautteen johdosta.

MTK kiinnitti huomiota ehdotettavan uuden 4 a §:n 2 momentin a kohtaan, jossa säädettäisiin rangaistavaksi vaarallista jätettävä koskevan jätehuollon järjestämisvelvollisuuden laiminlyönti, kun kyseessä on jätelain 28 tai 46 §:n mukainen velvollisuus. MTK esitti, että rikosoikeudellista vastuuta rajattaisiin jätelain 28 §:n 2 momentin mukaisen kiinteistönomistajan toissijaisen jätehuollon järjestämisvelvollisuuden laiminlyönnin osalta.

Jatkovalmistelussa on päädytty asiaa koskevan arvioinnin pohjalta rajaamaan rangaistavuutta siten, että se koskisi ainoastaan jätelain 28 §:n 1 momentin mukaisen velvollisuuden eli jätteen haltijan jätehuollon järjestämisvelvollisuuden laiminlyöntiä. Jätelain sääntelyn tausta on mainitun pykälän 2 momentin osalta kansallinen, eikä jätedirektiivi edellytä kiinteistön haltijalle säädettävää vastuuta. Ympäristörikosdirektiivin ei näin ollen voida katsoa edellyttävän kiinteistön haltijan toissijaisen vastuun laiminlyönnin kriminalisointia, eikä valmistelussa ole tunnistettu erityisiä tarpeita säätää kiinteistön haltijan toissijaisen jätehuoltovelvollisuuden laiminlyönnin rangaistavuudessa tässä yhteydessä.

Esimerkiksi apulaisprofessori Kallio ja emeritusprofessori Tolvanen esittivät, että jäterikoksen otsikossa voisi huomioida pykälän koskevan vaarallisia jätteitä. Kaikki jäterikosta koskevan säännöksen kattamat teot eivät kuitenkaan koske vaarallisia jätteitä, minkä johdosta ehdotusta ei voi pitää tarkoituksenmukaisena. Muutoinkaan valmistelussa ei ole voitu tunnistaa ko. rikokselle sopivampaa nimikettä.

YM katsoi, että törkeän jäterikoksen (rikoslain 48 luvun 4 b §) kvalifiointiperusteissa olisi annettava merkitystä sille, onko teolla aiheutettu merkittävä vaara, vahinko tai haitta ympäristölle tai terveydelle, teon toistuvuudelle ja kestolle sekä jätteen laadulle. Asian arviointiin vaikuttavat rikoslain 6 luvun rangaistuksen mittaamista koskevat säännökset, joiden mukaisesti lausunnossa mainittuja seikkoja tulee otetuksi mittaamisessa huomioon. Jäterikoksen tunnusmerkistön täyttävä teko voisi lisäksi tulla rangaistavaksi törkeänä ympäristön turmelemisena kyseisen pykälän tunnusmerkistön täyttyessä, ja yhtenä kvalifiointiperusteena pykälässä on se, että ympäristölle tai terveydelle aiheutettu vahinko tai tällaisen vahingon vaara on erityisen suuri ottaen huomioon aiheutetun tai uhkaavan vahingon pitkäaikaisuus, laaja ulottuvuus tai muut seikat. Lausuntopalautteen johdosta ei näin ollen ole katsottu olevan aihetta muuttaa lakiehdotusta.

6.2.3

Ehdotettava uusi ilmakehän heikentämistä koskeva säännös

Ehdotettavissa uusissa ilmakehän heikentämistä koskevissa tunnusmerkistöissä (rikoslain 48 luvun 4 c §) olisi Rajavartiolaitoksen näkemyksen mukaan huomioitava myös teot, joista välillisesti aiheutuu 4 c § ja 4 d § pykälissä mainittuja seurauksia, esimerkkinä tuhotyö. SYKE esitti, että ilmakehän heikentämistä koskevia tekoja arvioitaessa teon kohteena olleen kaasun ilmastonlämpenemispotentiaali tulisi ottaa huomioon ja että asia huomioitaisiin säännöskohtaisissa perusteluissa. Tuomariliitto piti ilmakehän heikentämisen ja muiden uusien rangaistussäännösten perusteluiden osalta keskeisenä säännöksissä ilmenevien käsitteiden sisällön kattavaa ja riittävän selkeää avaamista sekä soveltamisesimerkkien esilletuomista. Syyttäjälaitoksen näkemyksen mukaan törkeän ilmakehän heikentämisen (kuten myös törkeän ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksen) tulisi olla rangaistavaa myös törkeästä huolimattomuudesta.

Rajavartiolaitoksen lausuntopalautteen osalta voidaan todeta, että sama teko voi täyttää usean rikoksen tunnusmerkistön, jolloin noudatetaan vakiintuneita yleisiä konkurrenssioppeja. SYKE:n lausuntopalautteen johdosta esityksen säännöskohtaisia perusteluita on täydennetty. Syyttäjälaitoksen palautteen osalta viitataan edellä jäterikosta koskevan lausuntopalautteen käsittelyssä todettuun. Tuomariliiton lausunnon johdosta säännöskohtaisia perusteluita on arvioitu ja joiltakin osin täydennetty.

6.2.4

Ehdotettava uusi ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikosta koskeva säännös

Ehdotettavan uuden ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksen (rikoslain 48 luvun 4 e §) osalta YM toi esiin aiemmin esittämänsä arviot, joiden mukaan ei voida poissulkea mahdollisuutta, etteikö myös niin sanottujen VOC-tuotteiden markkinoillesaattamisesta saattaisi aiheutua ympäristölle vastaavia vaikutuksia kuin muista 48 luvun 4 e §:ssä mainittujen säännösten vastaisista teoista. Lausuntopalautteen johdosta on päädytty lisäämään ympäristöä vaarantavan tuotteen määritelmään viittaus orgaanisten liuottimien käytöstä eräissä maaleissa ja lakoissa sekä ajoneuvojen korjausmaalaustuotteissa aiheutuvien haihtuvien orgaanisten yhdisteiden päästöjen rajoittamisesta annettuun valtioneuvoston asetukseen (189/2022), jossa säädetään näiden VOC-tuotteiden markkinoillesaattamisesta.

SYKE esitti säännöskohtaisten perusteluiden täsmentämistä niin sanottujen POP-yhdisteiden osalta. Perusteluita on palautteen johdosta osin täsmennetty.

Syyttäjälaitos kiinnitti huomiota määritelmien tarpeeseen sekä toi esiin epäselvyyden, joka koskee tuotteen laajaa käyttämistä koskevan tunnusmerkin sisältöä. Lausuntopalautteen johdosta pykälässä oleva ilmaisu ”tuote, jota käytetään laajasti” on muutettu muotoon ”tuote, jota voidaan käyttää laajasti”. Muutoksen voi katsoa vastaavan sitä, mitä direktiivin 3 artiklan 2 kohdan b alakohdassa voidaan arvioida tarkoitetun mainitun tunnusmerkin osalta.

6.2.5

Ehdotettava uusi vieraslajirikosta koskeva säännös

Ehdotettavan uuden vieraslajirikosta koskevan rangaistussäännöksen (rikoslain 48 luvun 4 g §) osalta LUKE totesi säännöstekstin olevan erittäin vaikeaselkoista ja esitti sen selkeyttämistä esimerkiksi konkreettisin esimerkein. Hämeenlinnan seudun luonnonsuojeluyhdistys r.y. esitti, että vieraslajien aiheuttamat haitat ekosysteemeille, eläimille ja kasveille tulisi olla erikseen mainittuna säännöksessä. Esimerkiksi Maanomistajain liitto r.y. esitti pykälään säännöstä, jonka mukaisesti rikosvastuuta ei sovellettaisi tilanteisiin, joissa leviämisen estäminen ei ole ollut maanomistajan vaikutuspiirissä.

Vieraslajirikosta koskevan säännöksen valmistelussa on tunnistettu vieraslajirikoksen ja yleisesti hallintoaksessorisuuteen perustuvien säännösten monitahoisuus ja rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen edellytyksiin liittyvästä yksityiskohtaisuudesta aiheutuva raskaus. Säännöstekstin selkeyttämistä esimerkein ei ole pidetty mahdollisena, mutta säännöskohtaisiin perusteluihin sisältyy useita esimerkkejä. Esityksen valmistelussa on pidetty perusteltuna, että vieraslajirikosta koskevassa säännöksessä viitataan yleisesti ympäristöön vastaavasti kuin rikoslain 48 luvun 1 §:ssä. Se, että säännöksessä viitattaisiin ekosysteemeihin, eläimiin tai kasveihin, ei välttämättä olisi yhdenmukainen suhteessa ympäristörikosdirektiivin johdanto-osan kappaleessa 13 todettuun. Kyseisessä kappaleessa käsitellään sitä, minkä luontokohteiden tulisi olla suojelun kohteena. Näin ollen on katsottu perustelluksi säilyttää pykälän muotoilu esitysluonnoksen mukaisena.

Maanomistajain liitto r.y.:n ehdotuksen osalta voidaan todeta, että rikosvastuu vieraslajirikoksesta edellyttää kaikkien rikoksen tunnusmerkistötekijöiden sekä rikosvastuun yleisten edellytysten täyttymistä. Tästä seuraa, että esimerkiksi syyksiluettavuutta, tekijän syyllisyyden ja syy-yhteyden edellytysten tulee täyttyä. Toisaalta rangaistavuuden rajoittaminen koskemaan vain tilanteita, joissa henkilö on tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta laiminlyönyt viranomaisen antaman kiellon tai määräyksen vieraslajien torjunnasta, ei vaikuttaisi olevan direktiivin edellyttämän mukaista. Lisäksi voidaan todeta, että törkeästä huolimattomuudesta tehtyjen tekojen rangaistavuus on direktiivissä ja vieraslajirikoksessa rajattu koskemaan vain tilanteita, joissa menetellään vastoin vieraslajiasetuksen 8 artiklan nojalla tai asetuksen 9 artiklan mukaisen hyväksynnän nojalla myönnettyä lupaa tai 9 artiklan nojalla annetun hyväksynnän ehtoa. Näiltä osin rangaistavuus koskee siten käytännössä sellaisia toimijoita, joilla on erityinen toimintaansa koskeva huolellisuus- ja selonottovelvollisuus. Lausuntopalautteen johdosta ei näin ollen ole katsottu olevan aihetta muuttaa ehdotusta.

LUKE katsoi, että vieraslajirikoksessa tulisi käyttää termiä ”levittäminen” sen sijaan, että puhutaan pelkästä ”ympäristöön päästämisestä”. LUKE toi lisäksi esiin pitävänsä tärkeänä, että piittaamattomuus ja toistuva väärinkäytös rinnastetaan törkeästä huolimattomuudesta tehtyyn vieraslajirikokseen (pykälän 2 momentti).

Tekotapoja koskevan palautteen osalta jatkovalmistelussakin on katsottu pykälään sisältyvien tekotapojen vastaavan niitä tekoja, jotka kielletään EU:n vieraslajiasetuksen 7 artiklassa, jonka rikkomista ympäristörikosdirektiivin kriminalisointivelvoite koskee. Siitä, milloin on kyse törkeästä huolimattomuudesta, säädetään rikoslain 3 luvun 7 §:ssä, ja törkeän huolimattomuuden arvioinnissa huomioitavia seikkoja on konkretisoitu oikeuskäytännössä. Mainitun lausuntopalautteen johdosta ei ole katsottu tarpeelliseksi tehdä muutoksia esitykseen.

Maanomistajan liitto r.y. lisäksi katsoi, että esitystä olisi tarpeen täydentää maanomistajan vastuun arvioinnin, diffuusien leviämistilanteiden ja vahingon arvioinnin sekä valvonnan priorisoinnin ja tiedottamisen osalta. Lausunnossa tuotiin esiin kaksi esimerkkiä, jotka voitaisiin sisällyttää säännöksen perusteluihin.

Mainitun lausuntopalautteen arvioinnissa on edellä todetun lisäksi katsottu, että säännöskohtaisissa perusteluissa on jo huomioitu palautteessa esiin nostettuja seikkoja esimerkiksi vahingon arvioinnin osalta. Vieraslajien torjunnasta ja siihen liittyvistä velvollisuuksista ja viranomaisten toimivallasta säädetään vieraslajeista aiheutuvien riskien hallinnasta annetussa laissa. Ympäristörikosdirektiivistä ei seuraa velvoitteita mainitun lain muuttamiseksi näiltä osin. Valvonnan kannalta keskeisten toimivaltaisten viranomaisten toiminnan priorisointiin vaikuttavat useat seikat. Lainsäädäntömuutoksista tiedotetaan, ja kansallista vieraslajit.fi-sivustoa päivitetään ajantasaisesti esimerkiksi haitallisten vieraslajien luetteloiden muuttuessa.

Apulaisprofessori Kallio ja emeritusprofessori Tolvanen pitivät tarpeellisena pohdintaa siitä, mitä hallussa pitäminen vieraslajirikoksen yhteydessä tarkoittaa esimerkiksi metsäkiinteistöllä kasvavan haitallisen vieraslajin osalta. Vieraslajirikoksen säännöskohtaisia perusteluita on täydennetty lausuntopalautteen johdosta.

Traficom kiinnitti huomiota vesiliikenteeseen tunnistettuna vieraslajien leviämisreittinä ja piti tarpeellisena arvioida säännöksen sovellettavuutta huviveneen tuomiseen Suomen vesialueille. Traficom toi myös esille, että vieraslajien leviämisen ehkäisemisestä annetun kansainvälisen painolastivesiyleissopimuksen osalta on käynnissä kokemuksenkartuttamisvaihe, jonka yhteydessä Kansainvälisen merenkulkujärjestö IMO:n jäsenmaat ovat sitoutuneet olemaan kohdistamatta rangaistustoimenpiteitä aluksiin silloin, kun aluksen käsittelylaitteistoa on käytetty, asennettu ja huollettu oikein. Mainitun lausuntopalautteen johdosta vieraslajirikosta koskevaan säännökseen on lisätty oikeudettomuutta koskeva tunnusmerkki ja asia on käsitelty säännöskohtaisissa perusteluissa.

Tuomariliitto kiinnitti huomiota rikoslain systematiikassa poikkeukselliseen kolmen vuoden enimmäisrangaistukseen. WWF Suomi piti vieraslajirikoksen rangaistusasteikkoa riittämättömänä.

Vieraslajirikoksen kolmen vuoden enimmäisrangaistus perustuu tahallisten tekojen osalta ympäristörikosdirektiivin 5 artiklan 2 kohdan e alakohdan selvään velvoitteeseen. Törkeästä huolimattomuudesta tehtyjen tekojen osalta asiaa on arvioitu yksityiskohtaisesti jaksossa 5.1.4.

6.2.6

Luonnonsuojelurikosta koskevaan säännöksen ehdotettavat muutokset

SLL Luonnonsuojelurikosta koskevaan säännökseen (rikoslain 48 luvun 5 §) ehdotettavien muutosten osalta LVV ei pitänyt johdonmukaisena pykälän 1 momentin uudeksi 4 kohdaksi ehdotettuun säännökseen sisältyvää rajausta suojelualueella oleville lajeille aiheutettuun häiriöön. Suomen luonnonsuojeluliitto r.y. (jäljempänä) katsoi mainitun kohdan osalta, että häirintäkiellon pitäisi kattaa myös lintudirektiivin lajit ja että merkittävästi-sana tulisi poistaa säännöksestä.

Mainituilta osin ehdotuksen valmistelu perustuu direktiivin 3 artiklan 2 kohdan q alakohdan määritelmään, jota säännösmuotoilu vastaa. Lausuntopalautteen johdosta ei näin ollen ole katsottu olevan aihetta muuttaa ehdotusta.

MTK piti mainitun ehdotettavan uuden 4 kohdan perusteluita epäselvänä sen suhteen, mitä ”merkittävästi haittaamisella” tarkoitetaan esimerkiksi suhteessa luonnonsuojelulain 34 §:n sanamuotoon. MTK toivoi, että perusteluissa selvennetään ulkopuolelta tapahtuvaa häirintää ja tekijän tietoisuuden osoittamista tai arviointia sekä sitä, miten ehdotettava säännös toimii luonnonsuojelulain mukaisen ilmoitusmenettelyn kanssa. Jatkovalmistelussa pykälän säännöskohtaisia perusteluita on täydennetty muun muassa tuomalla esiin, että pykälässä käytettävän ilmaisun on tarkoitus pitkälti vastata luonnonsuojelulain 34 §:ssä käytettyä ilmaisua, sekä tunnusmerkistöön sisältyvää oikeudettomuutta koskevaa tunnusmerkkiä käsittelemällä.

MTK kiinnitti lisäksi huomiota esitysluonnokseen sisältyvään, luonnonsuojelulain 33 §:n 1 momentin 2 kohdan muuttamista koskevaan ehdotukseen, jonka mukaisesti Natura-alueeseen kohdistuva heikentämiskielto ja tätä koskeva rikosoikeudellinen vastuu tulisivat voimaan jo EU:n päätöksen myötä, ja katsoi, että rikosoikeudellisen vastuun asettaminen näissä tilanteissa olisi kohtuutonta. Asian jatkovalmistelussa on päädytty poistamaan mainittu muutosehdotus esityksestä. Kysymys on luontodirektiivin täytäntöönpanoa koskevasta asiasta, ja ympäristörikosdirektiivin velvoitteiden voi riittävällä tavalla katsoa täyttyvän voimassa olevan lainsäädännön mukaisesti.

SYKE Suomen ympäristökeskus (jäljempänä) esitti, että säännöskohtaisissa perusteluissa täsmennettäisiin esimerkinomaisesti, millaisissa tilanteissa voitaisiin pykälän 4 momentin mukaisen soveltamisalan rajauksen mukaan katsoa, että jonkin teon merkitys luonnonsuojelun kannalta on vähäinen. Säännöskohtaisia perusteluja on täydennetty lausuntopalautteen johdosta.

Keskisen Suomen liito-oravayhdistys r.y.:n näkemyksen mukaan direktiivin velvoite, joka edellyttää direktiivin 3 artiklan 2 kohdan o alakohdan kohdalla vähintään kolmen vuoden enimmäisrangaistusta, ei toteudu. Lisäksi yhdistys kiinnitti huomiota luonnonsuojelurikosta koskevaan säännökseen sisältyvään turmelemisen tekotapaan, jota tulisi selkeyttää, samoin kuin sitä, että direktiivilajien lisääntymis- ja levähdyspaikkojen heikentäminen ei rikoslain esitöiden valossa ole koskaan pelkkä luonnonsuojelurikkomus.

Direktiivin enimmäisrangaistuksen vähimmäistasoa koskevien velvoitteiden on vakiintuneesti katsottu toteutuvan, kun rikoksen törkeän tekotavan enimmäisrangaistus kattaa edellytetyn (ks. jakso 3.3.2.2.1). Jatkovalmistelussa on katsottu, ettei direktiivin täytäntöönpano edellytä esityksen muuttamista lausuntopalautteen johdosta muiltakaan osin.

6.2.7

Ehdotettava uusi ympäristön tuhoamista koskeva säännös

LUKE Ehdotettavan uuden ympäristön tuhoamista koskevan säännöksen (rikoslain 48 luvun 5 b §) osalta Luonnonvarakeskus (jäljempänä) ehdotti, että säännöksen tulisi kattaa luonnonsuojelualueet laajemminkin niiden Natura 2000 -statuksesta riippumatta. SLL esitti tunnusmerkistön muuttamista siten, että yhdenkin vahingon luonteen kriteerin täyttyminen riittäisi rangaistavuuteen, ja että rangaistavia olisivat myös törkeästä huolimattomuudesta tehdyt teot. SLL esitti lisäksi ympäristön tuhoamisesta säätämistä itsenäisenä rikoksena eli riippumatta siitä, täyttääkö teko jonkin muun rikoksen tunnusmerkin tai muun säännöksen rikkomisen.

Myös näiltä osin ehdotus vastaa ympäristörikosdirektiivin velvoitetta, ja valmistelussa on noudatettu eduskunnan lakivaliokunnan kantaa, jonka mukaisesti direktiivin täytäntöönpanon lähtökohtana on toteuttaa sen edellyttämät välttämättömät muutokset. Kyseisen lausuntopalautteen johdosta ei näin ollen ole tehty muutoksia esitykseen.

Helsingin käräjäoikeus toi lausunnossaan esiin ympäristön tuhoamisessa olevan kyse vakavasta rikostyypistä, jonka soveltamisen tulee rajautua poikkeuksellisen vakaviin tekoihin. Näkemys vastaa esityksen valmistelussa omaksuttua näkemystä, ja esityksen perusteluita on näiltä osin täydennetty.

Tuomariliitto katsoi, että esityksessä olisi arvioitava, mikä merkitys olisi vastaajan toimilla aiheuttamansa vahingon vaikutusten poistamiseksi ja pyrkimyksellä alueen ennallistamiseen, sekä käsiteltävä tarkemmin sitä, milloin kyseessä on esityksessä tarkoitettu tilanne, jossa vahinko kattaa ulottuvuudeltaan laajan alueen. Tekijän pyrkimys estää tai poistaa rikoksensa vaikutuksia voidaan sinänsä rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan mukaisesti ottaa huomioon rangaistuksen lieventämisperusteena. Esityksen säännöskohtaisia perusteluja on täydennetty ulottuvuudeltaan laajan alueen kattavan vahingon osalta.

6.2.8

Ehdotettava uusi metsäkatorikosta koskeva säännös

Rikoslain 48 a luvun ehdotettavaa uutta metsäkatorikosta (48 a luvun 3 c §) koskevassa lausuntopalautteessa tuotiin esiin tarve päivittää metsäkatoasetusta koskevat kohdat asetuksen viimeisimpien muutosten mukaisesti. Esityksen perusteluihin on tehty näiltä osin tarvittavat muutokset.

Osassa lausunnoista kiinnitettiin huomiota EU:n metsäkatoasetuksen voimaantuloon. Esityksen voimaantuloa koskevaa ehdotusta on täydennetty mainituilta osin.

Apulaisprofessori Kallio ja emeritusprofessori Tolvanen katsoivat, että metsäkatorikoksen tunnusmerkistöstä on vaikea hahmottaa kielletty menettely niin, että rikosvastuu olisi tekijän näkökulmasta ennakoitavissa. Kallio ja Tolvanen ovat kuitenkin pitäneet esitysluonnokseen sisältyviä säännösehdotuksia muodollisesti laillisuusperiaatteen kannalta riittävän täsmällisinä. Metsäkatorikoksen tunnusmerkistön mukaisen rangaistavuuden alan hahmottaminen edellyttää EU:n metsäkatoasetuksen sääntelyyn tutustumista, kuten hallintoaksessoristen säännösten luonteeseen kuuluu. Valmistelussa on tunnistettu tarve yhtäältä luonnehtia teko rangaistussäännöksessä riittävän selvästi ja toisaalta pyrkimys laatia tunnusmerkistö ymmärrettäväksi. Metsäkatorikoksen kohdalla on kyse EU:n metsäkatoasetuksen 3 artiklassa säädetyn kiellon vastaisista teoista, ja rangaistussäännöksessä viitattaisiin täsmällisesti kyseisessä artiklassa säädettyyn kieltoon. Valmistelussa on katsottu, että ehdotettavan säännöksen mukaisesti on riittävällä tavalla mahdollista ennakoida rangaistavan menettelyn ala. Rangaistussäännös sisältää täsmällisen viittauksen asetuksen 3 artiklaan. Ehdotettavaa muotoilua on päädytty pitämään parempana kuin sellaista sanamuotoa, jossa esimerkiksi toistettaisiin asetuksessa säädetyn kiellon sisältö ja joka vaikuttaisi väistämättä tekevän säännöksestä vaikeaselkoisen.

Tuomariliitto esitti säännöskohtaisten perusteluiden täydentämistä muun muassa siltä osin, miten hyödyn huomattavuutta arvioidaan. Säännöskohtaisia perusteluja on lausuntopalautteen johdosta tarkennettu.

WWF Suomi toi esiin, että kun metsäkatorikokseen syyllistyy oikeushenkilö, yhteisösakkoa määrättäessä on varmistettava metsäkatoasetuksen 25 artiklan 1 kohdan a alakohdan vaatimuksen täyttyminen, jonka mukaan sakon määrän on aina ylitettävä rikkomuksella mahdollisesti saatu taloudellinen etu. Metsäkatoasetukseen sisältyvän seuraamussääntelyn edellyttämää täydentävää kansallista sääntelyä koskee erillinen säädösvalmisteluhanke. Siltä osin kuin kyseessä olisivat metsäkatorikoksena tai törkeänä metsäkatorikoksena rangaistavaksi säädettävät teot, sovellettavaksi voisivat tulla rikoslain 10 luvun menettämisseuraamuksia koskevat säännökset kyseisessä luvussa säädetyin edellytyksin.

6.2.9

Ehdotettava uusi soveltamisalasäännös rikoslain 48 ja 48 a lukuihin

Siltä osin kuin on kyse rikoslain 48 ja 48 a lukuihin ehdotettavasta uudesta soveltamisalasäännöksestä, joka koskee viranomaisen myöntämän luvan nojalla toimimisen rangaistavuutta eräissä poikkeuksellisissa tilanteissa, EK, Kemianteollisuus r.y. ja Kierrätysteollisuus r.y. kiinnittivät huomiota siihen, ettei toiminnanharjoittajan tulisi joutua rikosvastuuseen viranomaisen virheestä tai virheellisen neuvon johdosta.

LVV katsoi, että säännös jättää liian harkinnanvaraiseksi sen, milloin lupaviranomaista on erehdytetty luvan myöntämisen kannalta olennaisista seikoista sillä tavoin, että menettely voitaisiin katsoa rangaistavaksi. Myös kohta ”sellaisen luvan nojalla, joka ilmeisellä ja olennaisella tavalla rikkoo asiaankuuluvia aineellisoikeudellisia vaatimuksia” on LVV:n näkemyksen mukaan kiistanalainen.

Suomen Asianajajat piti tarpeellisena, että säännöksestä kävisi ilmi perusteluissa selostettava soveltamisen rajaus ilmeisiin tapauksiin, sekä kansallisen sääntelyn riittävää täsmällisyyttä muidenkin seikkojen osalta.

Tuomariliitto piti osin vastaajan näkökulmasta ennakoimattomana, että rangaistavaa olisi menettely, jossa lupaviranomaista on esimerkiksi lahjottu varmuuden vuoksi luvan varmistamiseksi, vaikka lupa olisi myönnetty myös ilman lahjontaa. Tuomariliiton näkemyksen mukaan esityksestä olisi myös käytävä ilmi, miten lainkohta suhtautuu rikoslain 16 luvun 13 §:ssä säädettyyn lahjuksen antamiseen.

Mainitun lausuntopalautteen johdosta on arvioitu mahdollisuuksia täsmentää ehdotettavaa säännöstä. Täsmentämistä ei ole kuitenkaan pidetty tarkoituksenmukaisena huomioiden direktiivin 3 artiklan 1 kohdan edellytykset sekä pykälän säännöskohtaiset perustelut, joiden on katsottu ilmentävän selvästi pykälän soveltumista vain poikkeuksellisissa ja ilmeisissä tapauksissa. Säännöskohtaisia perusteluita on kuitenkin edelleen tarkennettu ja täsmennetty lausuntopalaute huomioiden.

Apulaisprofessori Kallio ja emeritusprofessori Tolvanen pitivät tarpeellisena sen tarkastelua, mikä on ehdotettavan säännöksen suhde kieltoerehdystä ja viranomaiselta saatua virheellistä koskevaan sääntelyyn (rikoslain 4 luvun 2 §:n 3 kohta). Asiaa on jatkovalmistelussa arvioitu. Pykälän säännöskohtaisia perusteluja on täydennetty.

6.2.10

Yhteisösakon asteikon muuttamista koskeva ehdotus

EK Yhteisösakon asteikon muuttamista esitysluonnoksen mukaisesti kannatettiin laajasti. Toisaalta ehdotettua sääntelyratkaisua, jossa yhteisösakon asteikkoa olisi ehdotettu korotettavaksi merkittävästi kaikkien niiden rikosten kohdalla, joihin oikeushenkilön rangaistusvastuu soveltuu, myös vastustettiin useissa lausunnoissa. Kritiikin keskeinen sisältö käy ilmi Elinkeinoelämän keskusliiton (jäljempänä) lausunnosta. Muiden asiasta lausuneiden lausunnoissa esitettiin samankaltaisia huomioita kuin EK:n lausunnossa.

EK:n näkemyksen mukaan yleistä yhteisösakkoasteikkoa ei tule muuttaa vain kahden direktiivin kattamien rikostunnusmerkistöjen edellyttämien muutosten vuoksi. Esityksessä ei ole tuotu esille painavaa yhteiskunnallista tarvetta tai perusoikeusjärjestelmän kannalta hyväksyttäviä perusteita muutokselle. EK viittasi lausunnossaan eduskunnan lakivaliokunnan kantaan, jonka mukaan direktiivien kansallisessa täytäntöönpanossa rajaudutaan lähtökohtaisesti vain täytäntöönpanon kannalta välttämättömiin muutoksiin. Uudet asteikot tulisivat koskemaan direktiivien kattamien rikosten tuottamuksellisia tekotapoja, mikä olisi merkittävä kansallinen laajennus direktiivin vaatimuksiin nähden. Uusia asteikkoja sovellettaisiin myös sellaisiin rikoksiin, joita direktiivi ei ollenkaan käsittele, kuten työturvallisuusrikoksiin. EK piti erityisen ongelmallisena yhteisösakon asteikon korottamista työrikosten kohdalla.

EK:n näkemyksen mukaan soveltamiskäytännöstä ei ilmene tarvetta korottaa yhteisösakon asteikkoa. EK katsoi, että jatkovalmistelussa tulisi valmistella useampi yhteisösakon rangaistusasteikko, jotka seuraisivat tekomuotojen moitittavuutta. EK piti lisäksi ehdotettua mallia ongelmallisena, sillä liikevaihto ei ole paras tunnusluku kuvaamaan oikeushenkilön kannattavuutta ja taloudellista kantokykyä. EK:n näkemyksen mukaan rangaistuksen määräämisessä ei pitäisi ottaa huomioon sen yrityksen, jonka toiminnassa rikos on tehty, määräysvallassa olevia yrityksiä.

Useat lausunnonantajat vastustivat yhteisösakon asteikon korottamista erityisesti työturvallisuusrikosten osalta ja vaativat, että työturvallisuusrikoksiin liittyvän rangaistusvastuun laajuudesta laaditaan perusteellinen selvitys. EK toi esiin pitävänsä työturvallisuusrikoksiin liittyvän yhteisösakon rangaistusasteikon korottamista kohtuuttomana muun muassa, koska työturvallisuusrikos ei rajaudu vain vakavimpiin terveyttä ja turvallisuutta vaarantaviin tekoihin ja laiminlyönteihin, vaan lieväkin huolimattomuus voi johtaa rikostuomioon. EK katsoi työturvallisuusrikossääntelyyn liittyvän rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen toteutumista koskevia puutteita.

Esityksen jatkovalmistelussa yhteisösakon enimmäismäärää koskeva ehdotus on lausuntopalautteen johdosta rajattu siten, että se koskee vain direktiivin kriminalisointivelvoitteita täytäntöönpanevia rikoksia. Lakiehdotusta rikoslain muuttamiseksi on näin ollen mainituilta osin muutettu, ja muutos on huomioitu esityksen perusteluiden asiaa koskevissa jaksoissa. Kyseisen muutoksen johdosta ehdotukseen on lisätty rikoslain 9 luvun 8 §:n muuttamista koskeva ehdotus.

VM Valtiovarainministeriön (jäljempänä) näkemyksen mukaan yhteisösakon määräytyminen jää esityksen pohjalta jossain määrin epäselväksi kuntien osalta. Esityksessä olisi ministeriön näkemyksen mukaan tarpeen määrittää tarkemmin, miten liikevaihtoa vastaava tuotto määriteltäisiin kunnan tilinpäätöksen tiedoista sekä se, miten suuriyritykseen rinnastuvuus määritellään kunnan osalta. Sama koskee lausunnon mukaan myös hyvinvointialueiden kirjanpitoa. Lisäksi esityksessä olisi VM:n näkemyksen mukaan myös tarpeen kuvata, mistä rikoksista kunnalle voidaan tuomita yhteisösakko. Lausuntopalautteen johdosta esityksen säännöskohtaisia perusteluita on täydennetty.

Demla r.y. ja Suomen ammattiliittojen keskusjärjestö SAK toivat esiin tarpeen pohtia tai nostaa luonnoksessa esitettyjä yhteisösakon alarajoja.

WWF Suomen lausunnon mukaan rikoslain 9 luvun 5 §:ää tulisi muuttaa siten, että erittäin suurille oikeushenkilöille olisi mahdollista määrätä yhteisösakko, joka vastaa enintään kymmentä prosenttia oikeushenkilön edellisen tilikauden maailmanlaajuisesta liikevaihdosta. SLL totesi esitetyn 40 miljoonan euron katon olevan varsinkin monikansallisille suuryrityksille riittämätön ja ehdotti sen kaksinkertaistamista.

Yhteisösakon asteikon muuttamisen osalta jatkovalmistelussakin on pitkälti noudatettu eduskunnan lakivaliokunnan kantaa, jonka mukaisesti direktiivin täytäntöönpanon lähtökohtana on toteuttaa sen edellyttämät välttämättömät muutokset. Mainitun lausuntopalautteen johdosta ei näin ollen ole tehty muutoksia esitykseen.

6.3

Muut lainsäädäntöasiat

Jäterikokselle ehdotettu syyteoikeuden 10 vuoden vanhentumisaika sai asiasta lausuneiden parissa kannatusta. Eräissä lausunnoissa ehdotettiin vanhentumisaikojen sääntelyyn myös muita muutoksia, joita direktiivin täytäntöönpanon ei kuitenkaan voida katsoa edellyttävän. Jatkovalmistelussa on arvioitu, ettei näitä muutoksia ole perusteltua toteuttaa direktiivin täytäntöönpanon yhteydessä.

Direktiivin raskauttavia asianhaaroja koskevan 8 artiklan

Suomen rikosoikeuden soveltamisalaa

EU:n yhteisen kalastuspolitiikan vakavimmista rikkomuksista

osalta WWF Suomi katsoi, että rikoslain muutoksen yhteydessä tulisi varmistaa, että direktiivin 8 artiklassa tarkoitetut raskauttavat asianhaarat voidaan ottaa täysimääräisesti huomioon rangaistusta koventavina seikkoina kaikkien ympäristörikosdirektiivin soveltamisalaan kuuluvien ympäristörikosten osalta. WWF Suomi myös totesi, että ympäristörikosdirektiivin täytäntöönpanon yhteydessäolisi tarpeen laajentaa kattamaan myös sellaiset ympäristörikosdirektiivin alaan kuuluvat ympäristörikokset, jotka on tehty Suomen alueen ulkopuolella, mutta Suomeen sijoittautuneen oikeushenkilön hyväksi. Lisäksi WWF Suomen mukaan direktiivin täytäntöönpanon yhteydessä rikoslakia tulisi muuttaa siten, ettävoisi seurata hallinnollisen seuraamuksen sijaan rikosoikeudellinen seuraamus.

Direktiivin 8 artiklan velvoitteiden täyttymistä on tarkasteltu yksityiskohtaisesti jaksossa 3.3.5 ja direktiivin 12 artiklaa ja Suomen rikoslain soveltamisalaa koskevia kysymyksiä jaksossa 3.3.6. Direktiivin täytäntöönpanon valmistelussa on näiltäkin osin noudatettu eduskunnan lakivaliokunnan kantaa, jonka mukaisesti direktiivin täytäntöönpanon lähtökohtana on toteuttaa sen edellyttämät välttämättömät muutokset. Direktiivi ei myöskään edellytä säätämään rangaistavaksi EU:n yhteisen kalastuspolitiikan rikkomuksia.

EU:n metsäkatoasetuksen velvoitteiden valvonnasta ja seuraamuksista annettavan lain

metsäkatolaki

(jäljempänä) osalta maa- ja metsätalousministeriö korosti, että jatkovalmistelun aikana on tärkeää yhteensovittaa esitys muun muassa perusteluiden ja säännösten voimaantulon aikataulun osalta metsäkatoasetuksen muutoksista johtuvien päivitystarpeiden kanssa. Elokuussa 2025 annettu hallituksen esitys metsäkatolaiksi ja siihen liittyviksi laeiksi ei lausunnon mukaan ollut sellaisenaan enää ajantasainen, koska EU:n metsäkatoasetukseen on tullut sekä soveltamisen aikataulua koskevia että sisällöllisiä muutoksia, jotka vaikuttavat myös kansallisen sääntelyn sisältöön. Lausunnossa tuotiin esiin, että käytännössä saattaisi olla tarpeen antaa eduskunnalle metsäkatoasetuksen täytäntöönpanoa koskevaa hallituksen esitystä täydentävä hallituksen esitys tai peruuttaa annettu hallituksen esitys ja antaa uusi hallituksen esitys.

Kuten edellä jaksossa 3.3.2.2.16 on tuotu esiin, EU:n metsäkatoasetusta koskevaa täydentävää sääntelyä koskeva hallituksen esitys HE 77/2025 vp on peruutettu kesäkuussa 2026. Eduskunnalle on tarkoitus antaa uusi hallituksen esitys syksyllä 2026. Ympäristörikosdirektiivin täytäntöönpanoa koskeneeseen esitysluonnokseen sisältyneet ehdotukset metsäkatolain muuttamiseksi sekä tähän liittynyt ehdotus rikosrekisterilain muuttamiseksi on jatkovalmistelussa katsottu tarkoituksenmukaiseksi sisällyttää metsäkatolakia koskevan hallituksen esityksen valmisteluun. Seuraavassa selostettava metsäkatolakia koskeva lausuntopalaute otetaan huomioon valmisteltaessa EU:n metsäkatoasetusta täydentävää sääntelyä koskevaa uutta hallituksen esitystä.

Osa lausunnonantajista esitti huomioita metsäkatolakiin ehdotettavasta sääntelystä, joka koskee poissulkemismenettelyä julkisia hankintoja koskevasta tarjouskilpailusta törkeää metsäkatorikosta koskevan tuomion perusteella. Kuntaliitto r.y. totesi sinänsä kannattavansa törkeästä metsäkatorikoksesta tuomittujen poissulkemista julkisten hankintojen ulkopuolelle mutta ei kannattanut asiasta säätämistä EU:n metsä-katoasetuksen velvoitteiden valvonnasta ja seuraamuksista annetussa laissa. Kuntaliiton näkemyksen mukaan esityksessä kuvattu menettely poikkeaa hankintalain menettelystä ja tarkoittaisi ennakollista päätöstä tuleviin hankintamenettelyihin nähden sen sijaan, että tuomio otettaisiin kuuden kuukauden ajan huomioon. Poissulkemisen kuuden kuukauden kestoa koskeva säännös tulisi lausunnon mukaan kirjoittaa sanamuodoltaan vastaavasti kuin hankintalain 80 §:n 5 momentti. Kuntaliitto myös totesi ehdotettavan 27 §:n 4 momentin olevan sisällöltään vastaava kuin hankintalain 88 § ja siten tarpeeton.

ORK Oikeusrekisterikeskus (jäljempänä) kiinnitti huomiota siihen, että yhteisösakko-otetta ei ole mainittu metsäkatolain ehdotetussa 27 §:n 4 momentissa hankintamenettelyn poissulkuperustetta koskevana hyväksyttävänä selvityksenä, mikä poikkeaa siitä, mitä hankintalaissa ja erityisalojen hankintalaissa säädetään poissulkuperusteiden arvioimiseksi vaadittavista selvityksistä. ORK myös huomautti, että ehdotuksen mukainen rikosrekisteriotteen kuuden kuukauden voimassaoloaika poikkeaa hankintalaissa ja erityisalojen hankintalaissa säädetystä kahdentoista kuukauden voimassaoloajasta, mikä saattaa käytännössä aiheuttaa hämmennystä.

Metsäkatolain ehdotetun 27 §:n 5 momentin sanamuoto poikkeaa ORK:n mukaan niin ikään hankintalainsäädännöstä ja säännöksen tarkoitus jää ORK:n mukaan epäselväksi. ORK ei pitänyt tarkoituksenmukaisena, että samoista toimijoista pyydettäisiin saman hankintamenettelyn aikana rikosrekisteriotteita useammin kuin kerran. ORK myös huomautti, ettei esitysluonnoksessa ole arvioitu riittävästi poissulkuperusteiden ja rikosrekisteritietojen käyttötarkoituksen vaikutusta yksilön perusoikeuksien kannalta. ORK myös katsoi, että ehdotetun hankintamenettelyotteen käsittelystä olisi perusteltua säätää vastaavasti kuin hankintalaissa ja erityisalojen hankintalaissa.

Ruokavirasto huomautti, että tavanomaisesta huolimattomuudesta johtuvat teot ovat jäämässä ilman seuraamuksia johtuen ehdotuksesta poistaa metsäkatolain hallinnollisia seuraamuksia koskevat 20 §:n 1 momentti ja 23 §:n 1 momentti. Ruokavirasto on pitänyt välttämättömänä, että hallinnollisen seuraamuksen mahdollisuus näissä tilanteissa pidetään laissa.

Väylävirasto esitti useita kriittisiä huomioita ehdotetusta sääntelystä. Väylävirasto muun muassa toi esiin, että ehdotuksessa ei ole otettu kantaa siihen, koskeeko rikosrekisteriotteiden tarkistamista koskeva velvoite vain hankintalain 26 §:n ja erityisalojen hankintalain 13 §:n mukaisia EU-kynnysarvot ylittäviä hankintoja vai muitakin hankintoja. Väyläviraston mukaan ehdotus muun muassa lisää merkittävästi muun ehdokkaiden ja tarjoajien sekä hankintayksiköiden hallinnollista taakkaa.

Väyläviraston tulkinnan mukaan ehdotuksen mukainen poissulkeminen koskisi kaikkia ehdokkaita ja tarjoajia, ei vain metsäkatoasetuksen tarkoittamia toimijoita tai muita kauppaa käyviä kuin pk-yrityksiä. Poissulkeminen on rajattu koskemaan vain ehdokasta tai tarjoajaa, jolloin kyseisten tahojen voimavarayksikön tai ehdokkaan, tarjoajan tai voimavarayksikön hallinto-, johto tai valvontaelimen jäsenen tai edustus-, päätös- tai valvontavaltaa käyttävän henkilön syyllistyminen törkeään metsäkatorikokseen ei johtaisi poissulkemiseen. Ehdotus ei ota kantaa tilanteeseen, jossa ehdokas tai tarjoaja on sijoittautunut Suomen ulkopuolelle, eikä hankintalain 82 §:n mukaisten korjaavien toimenpiteiden esittämiseen. Ehdotuksen perusteella jää epäselväksi, tehdäänkö poissulkemisesta yksi määräaikainen päätös vai tehdäänkö jokaisesta hankinnasta erillinen poissulkemispäätös. Ehdotuksen siirtymäajoissa ei ole huomioitu esityksen suhdetta meneillään oleviin kilpailutuksiin eikä siihen, millä aikataululla ORK kykenee aloittamaan ehdotettujen rikosrekisteriotteiden antamisen.

6.4

Muut asiat

6.4.1

Vaikutusten arviointi

Osa lausunnonantajista piti esitysluonnokseen sisältyvää yritysvaikutusten arviointia puutteellisena. Osa lausunnonantajista kiinnitti erityisesti huomiota esitysluonnokseen sisältyneeseen ehdotukseen, jonka mukaisesti yhteisösakon asteikkoa olisi muutettu yleisesti sen sijaan, että muutos tulisi koskemaan vain niitä rikoksia, joiden kohdalla ympäristörikosdirektiivin täytäntöönpanon nimenomaisesti edellyttää muutoksia. Yritysvaikutusten arviointia on täydennetty lausuntopalautteen johdosta huomioiden kuitenkin se, että yhteisösakon asteikon muuttamisesta kaikkia niitä rikoksia koskevana, joihin oikeushenkilön rangaistusvastuuta sovelletaan, on jatkovalmistelussa luovuttu.

EK oudoksui lausunnossaan sitä, että esitysluonnokseen ei ole sisältynyt lainkaan kansainvälisen oikeusvertailun osuutta oman otsikkonsa alla. Näiltä osin voidaan todeta, että direktiivin täytäntöönpanoa valmistelleen työryhmän työn aikana tehtiin kattava kansainvälinen vertailu, jota koskeva liite sisällytettiin työryhmän mietintöön, joka on julkaistu Hankeikkunassa.

6.4.2

Ahvenanmaan maakunnan lainsäädäntövalta

Ahvenanmaan maakunnan hallitus arvioi lausunnossaan maakunnan ja valtakunnan lainsäädäntötoimivallan jakautumista. Lausunnossa tuotiin esiin, että toimivalta on ympäristörikosdirektiivin täytäntöönpanon kattamissa asioissa jakautunut maakunnan ja valtakunnan välillä. Esimerkiksi rikoslain 48 luvun 1 §:n mukaisen ympäristön turmelemisen alan osalta lainsäädäntövalta on lausunnon mukaan jaettua maakunnan ja valtakunnan kesken. Esitysluonnokseen sisältyy myös ehdotuksia sellaisiin rikoslain säännöksiin, jotka eivät koske ympäristörikoksia (esim. törkeän rikoksen ilmoittamatta jättäminen ja terroristiset rikokset). Suuri osa muista laeista, joita ehdotetaan muutettavaksi, kuuluu maakunnan hallituksen näkemyksen mukaan maakunnan toimivaltaan. Lausunnon johdosta esityksen perusteluja on täydennetty. Ahvenanmaan itsehallintoa koskeva osio on lisäksi siirretty esityksen suhdetta perustuslakiin koskevaan jaksoon.

6.4.3

Eräät muut lausunnoissa esiin nostetut asiat sekä muut esitykseen jatkovalmistelussa tehdyt muutokset

Jatkovalmistelussa esitykseen on tehty edellä käsiteltyjen ohella myös eräitä muita teknisiä korjauksia ja täydennyksiä asioista, joihin lausunnoissa on kiinnitetty huomiota.

Lisäksi pykäliin on tehty eräitä muita jatkovalmistelussa tarpeelliseksi havaittuja täydennyksiä ja muutoksia. Esimerkiksi ympäristön turmelemista koskevan säännöksen eräitä kohtia on tarkennettu. Lisäksi mainitun pykälän 1 momentin ehdotettava uusi 11 kohta on muutettu johtuen ydinenergialain kokonaisuudistuksesta, jossa voimassa olevan ydinenergialain korvaa uusi ydinenergialaki. Samassa yhteydessä on havaittu tarve sisällyttää ehdotukseen uuden ydinenergialain tarkastusoikeutta koskevan säännöksen muutosehdotus, samoin kuin säteilylakiin sisältyvän pitkälti vastaavan sisältöisen säännöksen muutosehdotus. Esitysluonnokseen sisältyneet lakiehdotukset hyljetuotteiden kaupasta annetun lain 4 §:n muuttamisesta ja valaiden ja arktisten hylkeiden suojelusta annetun lain 4 §:n muuttamisesta on poistettu esityksestä tarpeettomina.

Kuten edellä jaksossa 1.2.2 on tuotu esiin, esityksen jatkovalmistelussa havaittiin, että kansallinen sääntely ei kaikilta osin vastaa eräiden direktiivin 3 artiklan 2 kohdan n alakohtaan sisältyviin kriminalisointivelvoitteisiin liittyvien muiden velvoitteiden edellytyksiä. Asiaa selvitetään jaksossa 3.3.2.2.14. Huomioon ottaen asian ilmikäyminen työryhmävaiheen jälkeen sekä direktiivin täytäntöönpanoa koskeva aikataulu tähän liittyviä muutosehdotuksia ei kuitenkaan ole ollut mahdollista sisällyttää käsillä olevaan esitykseen.

6.4.4

Resurssit ja osaaminen, tiedotus sekä viranomaisten välinen yhteistyö

Lausunnoissa nostettiin esiin myös ehdotettaviin lainsäädäntömuutoksiin liittyviä seikkoja, jotka eivät itsessään ole lainsäädäntöasioita vaan viranomaisten toiminnan resurssien suuntaamista ja toiminnan järjestämistä koskevia kysymyksiä.

Usea lausunnonantaja kiinnitti huomiota tarpeeseen taata viranomaisille riittävät resurssit ympäristörikosten torjuntaan ja rikosvastuun toteuttamiseen. Osa lausunnonantajista peräänkuulutti esitykseen lisäresurssiesitystä tai konkreettisia ratkaisuja sen osalta, miten esityksen vaikutukset käytännössä huomioidaan esimerkiksi tuomioistuimissa tehtävien karsimisena tai tehostamisena suhteessa siihen, että tehtävät ovat lakisääteisiä.

Poliisiammattikorkeakoulu toi esiin, että [esityksen kattamien] asioiden ennalta estäminen, paljastaminen sekä selvittäminen saattaa olla tarkoituksenmukaista jollain tavoin keskittää. SLL esitti, että Suomeen olisi aika perustaa ympäristörikoksiin keskittynyt poliisiyksikkö ja että ympäristöasioihin perehtyneitä syyttäjiä olisi lisättävä.

Usea lausunnonantaja lisäksi korosti lainsäädäntöuudistuksiin liittyvän koulutuksen merkitystä ja esitti esityksen selventämistä koulutuksen järjestämisen osalta. Myös lainsäädäntömuutoksista tiedottamisen merkitys ja viranomaisten välisen yhteistyön edistäminen nostettiin eräissä lausunnoissa esiin.

7

Säännöskohtaiset perustelut

7.1

Rikoslaki

1 luku Suomen rikosoikeuden soveltamisalasta

7 §.Kansainvälinen rikos.Pykälän 3 momentin mukaisesti Suomen lakia sovelletaan tekopaikan laista riippumatta tiettyihin Suomen ulkopuolella tehtyihin rikoksiin. Momentin 4 kohdan mukaisesti näin tehdään, kun kyseessä on 34 a luvun 2 §:n 1 momentin 2–9 kohdassa taikka 2 tai 3 momentissa taikka 3, 6, 10 tai 12 §:ssä tarkoitetun rikoksen tekemiseksi tehty väärennys ja törkeä väärennys. Rikoslain 34 a luvun 2 §:n 1 momenttiin ehdotettavan muutoksen johdosta mainitun säännöksen kohtanumerointi muuttuisi, minkä johdosta vastaava muutos tehtäisiin 1 luvun 7 §:n 3 momenttiin, jossa viitataan nykyisin 2 §:n 1 momentin 2–9 kohtaan. Ehdotuksen myötä momentissa viitattaisiin 2 §:n 1 momentin 2–10 kohtaan.

8 luku Vanhentumisesta

1 §.

Syyteoikeuden vanhentuminen.

4 momenttia

Syyteoikeuden vanhentumista koskevan rikoslain 8 luvun 1 §:nmuutettaisiin. Mainitun momentin mukaan ympäristön turmelemisen, luonnonsuojelurikoksen ja rakennussuojelurikoksen vanhentumisaika on kymmenen vuotta. Lisäksi momentissa säädetään, että merenkulun ympäristönsuojelulain 13 luvun 3 §:ssä tarkoitetun, ulkomaiselta alukselta Suomen talousvyöhykkeellä tehdyn ympäristön turmelemisen, törkeän ympäristön turmelemisen, ympäristörikkomuksen ja tuottamuksellisen ympäristön turmelemisen vanhentumisaika on kolme vuotta.

Pykälän 4 momenttia ehdotetaan ensinnäkin muutettavaksi siten, että erityinen kymmenen vuoden vanhentumisaika koskisi myös ehdotettavaa uutta jäterikosta. Asiaa koskevaan virkkeeseen lisättäisiin siten viittaus jäterikokseen.

Lisäksi 4 momenttia ehdotetaan muutettavaksi siten, että virkkeeseen, jossa säädetään merenkulun ympäristönsuojelulain 13 luvun 3 §:ssä tarkoitetun, ulkomaiselta alukselta Suomen talousvyöhykkeellä tehdyn ympäristön turmelemisen, törkeän ympäristön turmelemisen, ympäristörikkomuksen ja tuottamuksellisen ympäristön turmelemisen vanhentumisajaksi kolme vuotta, lisättäisiin viittaus ympäristön tuhoamiseen, josta säädettäisiin rikoslain 48 luvun 5 b §:ssä. Muutoksen johdosta myös ympäristön tuhoamisen syyteoikeuden vanhentumisaika olisi kolme vuotta silloin, kun on kyseessä sellainen ympäristön tuhoaminen, jossa päästetään ainetta ympäristöön merenkulun ympäristönsuojelulain vastaisesti ja joka tehdään ulkomaiselta alukselta Suomen talousvyöhykkeellä. Mainittu kolmen vuoden erityinen vanhentumisaika koskisi vain 4 momentissa tarkoitettuja rikoksia, ja muilta osin soveltuisi pykälän 2 momentin 2 kohta.

Ehdotettavat muutokset eivät välittömästi seuraa ympäristörikosdirektiivin velvoitteista. Muutokset perustuvat siihen, että esitykseen sisältyvät ehdotukset uusista jäterikosta ja ympäristön tuhoamista koskevista rangaistussäännöksistä ja niiden osalta olisi tehtävä tarvittavat muutokset myös rikoslain syyteoikeuden vanhentumista koskeviin säännöksiin.

9 luku Oikeushenkilön rangaistusvastuusta

5 a §.Yhteisösakon asteikko eräissä rikoksissa.Pykälä olisi uusi. Pykälässä säädettäisiin yhteisösakon asteikosta, joka poikkeaisi mainitun luvun 5 §:n 1 momentissa säädetystä asteikosta ja jota sovellettaisiin, kun kyseessä on yhteisösakon tuomitseminen ympäristörikosdirektiivin kriminalisointivelvoitteita täytäntöönpanevan rangaistusäännöksen johdosta. Lisäksi pykälään sisältyisivät pakoterikoksen, törkeän pakoterikoksen ja tuottamuksellisen pakoterikoksen johdosta tuomittavan yhteisösakon ylintä rahamäärää koskevat erityissäännökset, jotka siirrettäisiin kyseiseen pykälään kumottavaksi ehdotettavista rikoslain 46 luvun 13 §:n 2 ja 3 momenteista.

Ehdotettavan uuden 5 a §:n 1 momentissa säädettäisiin yleiseksi perusasteikoksi siinä tarkoitettujen rikosten kohdalla vähintään 2 000 ja enintään 3 000 000 euroa. Pykälän 2 momentissa säädettäisiin erikseen kyseisiä rikoksia koskevasta, erittäin suuria oikeushenkilöitä koskevasta asteikosta.

Pykälän 1 ja 2 momentin mukaisia poikkeavia asteikkoja sovellettaisiin, kun rikoksesta, jonka johdosta yhteisösakko tuomitaan, säädetään rangaistus: 1) 48 luvun 1–3, 4 a–4 g, 5, 5 a tai 5 b §:ssä; tai 2) 48 a luvun 1 a, 3 c tai 3 d §:ssä. Viitatuissa pykälissä säädetään ympäristön turmelemisesta, törkeästä ympäristön turmelemisesta, ympäristörikkomuksesta, jäterikoksesta, törkeästä jäterikoksesta, ilmakehän heikentämisestä, törkeästä ilmakehän heikentämisestä, ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksesta, törkeästä ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksesta, vieraslajirikoksesta, luonnonsuojelurikoksesta, törkeästä luonnonsuojelurikoksesta, ympäristön tuhoamisesta, törkeästä metsästysrikoksesta, metsäkatorikoksesta ja törkeästä metsäkatorikoksesta. Yhteisösakon enimmäismäärää muutettaisiin kysymyksessä olevien rikosten kohdalla erittäin merkittävästi ympäristörikosdirektiivin oikeushenkilön vastuuta koskevien sääntelyvelvoitteiden toteuttamiseksi.

Yhteisösakon tulee voida soveltua erilaisiin oikeushenkilöihin. Oikeushenkilöiden taloudellinen asema vaihtelee taloudelliselta kantokyvyltään varsin vaatimattomista oikeushenkilöistä taloudelliselta suorituskyvyltään erittäin vahvoihin oikeushenkilöihin. Tämän vuoksi on perusteltua säätää kyseessä olevia rikoksia varten yleinen oikeushenkilöiden yhteisösakon perusasteikko (1 momentti) ja lisäksi erittäin suuria oikeushenkilöitä koskeva huomattavasti ankarampi asteikko (uusi 2 momentti). Lisäksi pykälässä määriteltäisiin uudessa 2 momentissa käytetyt käsitteet erittäin suuri oikeushenkilö (3 momentti) ja oikeushenkilön maailmanlaajuinen liikevaihto (4 momentti).

1 momentissa Pykälänsäädettäisiin yhteisösakon perusasteikosta, jota sovellettaisiin, kun rikoksesta, jonka johdosta yhteisösakko tuomitaan, säädetään rangaistus: 1) 48 luvun 1–3, 4 a–4 g, 5, 5 a tai 5 b §:ssä; tai 2) 48 a luvun 1 a, 3 c tai 3 d §:ssä. Tällöin yhteisösakon alin rahamäärä olisi 2 000 ja ylin rahamäärä 3 000 000 euroa. Perusasteikon soveltamisalan piirissä olisivat kaikenlaiset rikoslain 9 luvun 1 §:ssä mainitut oikeushenkilöt riippumatta siitä, harjoittavatko ne elinkeinotoimintaa ja onko niillä esimerkiksi liikevaihtoa. Oikeushenkilö voi olla myös julkisoikeudellinen yhteisö. Rikoslain 9 luvun 1 §:n 2 momentista ilmenevin tavoin oikeushenkilön rangaistusvastuuta koskevia säännöksiä ei kuitenkaan sovelleta julkisen vallan käytössä tehtyyn rikokseen.

Yhteisösakon alin määrä korotettaisiin kyseessä olevien rikosten kohdalla nykyisestä 850 eurosta 2 000 euroon eli hieman yli kaksinkertaiseksi. Pykälän 1 momentin perusasteikon mukainen yhteisösakon enimmäismäärä, 3 000 000 euroa, olisi runsaat kolminkertainen verrattuna nykyisen asteikon enimmäismäärään 850 000 euroon. Kysymyksessä olisi siis asteikko, joka koskee muita kuin pykälän 2 momentissa tarkoitettuja taloudelliselta asemaltaan erittäin vahvojen oikeushenkilöiden yhteisösakkojen enimmäismäärää.

2 momentissa Pykälänehdotetaan säädettäväksi, että jos oikeushenkilö, jonka toiminnassa 1 momentissa tarkoitettu rikos on tehty, on erittäin suuri, yhteisösakon alin rahamäärä on 15 000 euroa ja ylin rahamäärä 40 000 000 euroa, kuitenkin enintään viisi prosenttia oikeushenkilön maailmanlaajuisesta liikevaihdosta tai muusta vastaavasta tuotosta yhteisösakon määräämistä edeltäneellä tilikaudella. Tällä sääntelyllä toimeenpantaisiin ympäristörikosdirektiivin velvoite, joka koskee yhteisösakon enimmäismäärää taloudellisilta voimavaroiltaan erittäin vahvoille oikeushenkilöille.

Tällaiselle erittäin suurena pidettävälle oikeushenkilölle määrättävän yhteisösakon vähimmäismäärä olisi 15 000 euroa ja enimmäismäärä 40 000 000 euroa. Yhteisösakon enimmäismäärä saisi toisaalta kuitenkin olla enintään viisi prosenttia oikeushenkilön maailmanlaajuisesta liikevaihdosta tai muusta vastaavasta tuotosta yhteisösakon määräämistä edeltäneellä tilikaudella. Yhteisösakon enimmäismäärä määräytyisi yksittäistapauksessa ensiksi täyttyvän kriteerin mukaan. Kun 40 000 000 euroa on 5 % 800 000 000:sta eurosta, tämä merkitsee sitä, että käytännössä oikeushenkilön maailmanlaajuisen liikevaihdon ylittäessä 800 000 000 euroa oikeushenkilölle määrättävissä olevan yhteisösakon enimmäismäärä pysyisi 40 000 000 eurossa.

Liikevaihdolla tarkoitettaisiin samaa kuin kirjanpitolaissa. Liikevaihdon yleinen määritelmä sisältyy kirjanpitolain 4 luvun 1 §:n 1 momenttiin, jonka mukaan liikevaihtoon luetaan tuotteiden ja palveluiden myynnistä saadut tuotot, joista on vähennetty myönnetyt alennukset sekä arvonlisävero ja muut välittömästi myynnin määrään perustuvat verot, jollei tässä pykälässä tai muualla laissa toisin säädetä. Kirjanpitolautakunta on lausunnoillaan täsmentänyt käsitteen tulkintaa. Oikeushenkilön tilinpäätöksessä voidaan operoida muilla tuotto- tai tulokäsitteillä kuin liikevaihdolla. Näin voi olla esimerkiksi pankkien ja vakuutusyhtiöiden osalta. Pykälän 2 ja 3 momentissa säädetään erikseen vakuutusyhtiöiden ja pankkien liikevaihdon käsitteistä. Pykälän 2 momentin mukaan vakuutusyhtiölain 1 luvun 1 §:ssä tarkoitetussa vakuutusyhtiössä liikevaihto määritetään vakuutusyritysten tilinpäätöksistä ja konsolidoiduista tilinpäätöksistä annetun neuvoston direktiivin 91/674/ETY 35 ja 66 artiklan mukaisesti, jollei muussa laissa toisin säädetä. Pykälän 2 momentin mukaan luottolaitostoiminnasta annetun lain 1 luvun 7 §:ssä tarkoitetussa luottolaitoksessa liikevaihto määritellään pankkien ja muiden rahoituslaitosten tilinpäätöksestä ja konsolidoidusta tilinpäätöksestä annetun neuvoston direktiivin 86/635/ETY 43 artiklan 2 kohdan c alakohdan mukaisesti, jollei muussa laissa toisin säädetä.

Liikevaihtoa arvioitaisiin lähtökohtaisesti yhteisön tilinpäätöstä koskevien tietojen ja asiakirjojen perusteella. Mikäli nämä tiedot eivät olisi luotettavia, voidaan liikevaihdon määrittämisessä hyödyntää muuta selvitystä. Liikevaihdossa olisi kysymys oikeushenkilön maailmanlaajuisesta liikevaihdosta. Käsite maailmanlaajuinen liikevaihto on määritelty ehdotetun pykälän 4 momentissa.

Liikevaihdon ohella kysymykseen tulee muu vastaava tuotto. Oikeushenkilöllä ei välttämättä ole liikevaihtoa ainakaan kirjanpidollisena yksikkönä, vaikka sillä olisikin tuloja ja tuottoja. Jos niitä ei edellä todetun mukaisesti ole pidettävä liikevaihtona, ne voivat olla liikevaihtoa vastaavaa tuottoa. Esimerkiksi kunnissa ja kuntayhtymissä liikevaihtoa vastaavan tuoton voi katsoa muodostuvan myyntituotoista, maksutuotoista, verotuloista ja tuloslaskelmaan kirjattavista valtionosuuksista.

Direktiivi mahdollistaa valinnan sen välillä, lasketaanko prosenttiosuus rikosta edeltäneen vai yhteisösakon määräämistä edeltäneen tilikauden perusteella. Pykälän 2 ja 4 momentin mukaan ratkaiseva olisi tässä suhteessa yhteisösakon määräämistä edeltänyt tilikausi.

3 momentin Erittäin suurella oikeushenkilöllä tarkoitettaisiin pykälänmukaan kirjanpitolain (1336/1997) 1 luvun 4 c §:n 1 momentissa tarkoitettua suuryritystä ja siihen taloudelliselta asemaltaan rinnastuvaa muuta oikeushenkilöä.

Kirjanpitolain 1 luvun oikeushenkilön kirjanpitovelvollisuutta koskevan 1 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan kirjanpitovelvollisia ovat avoin yhtiö, kommandiittiyhtiö, osakeyhtiö, osuuskunta, yhdistys, säätiö ja muu yksityisoikeudellinen oikeushenkilö. Ehdotettavassa rikoslain 9 luvun 5 a §:n 2 momentissa viitatun kirjanpitolain 1 luvun 4 c §:n 1 momentin mukaan suuryrityksellä tarkoitetaan kirjanpitolaissa kirjanpitovelvollista, jolla sekä päättyneellä että sitä välittömästi edeltäneellä tilikaudella ylittyy vähintään kaksi seuraavista kolmesta raja-arvosta tilinpäätöspäivänä: 1) taseen loppusumma 25 000 000 euroa; 2) liikevaihto 50 000 000 euroa; 3) tilikauden aikana palveluksessa keskimäärin 250 henkilöä. Kysymykseen tulevat ennen kaikkea erittäin suuret elinkeino- ja liiketoimintaa harjoittavat yhtiöt. Ne voivat olla puhtaasti yksityisen sektorin yhtiöitä tai valtio-omisteisia. Myös suuri säätiö voi täyttää edellä todetut edellytykset.

Erittäin suurena oikeushenkilönä pidettäisiin myös taloudelliselta asemaltaan suuryritykseen rinnastuvaa muuta oikeushenkilöä. Rinnastettavuus tarkoittaa, että oikeushenkilön taseen loppusumma, tulot ja palveluksessa olevien henkilöiden lukumäärä ovat samaa luokkaa kuin kirjanpitolain 4 c luvun 1 momentin mukaan suuryrityksellä. Tällaisena tulisivat kysymykseen ennen kaikkea taloudellisesti vahvat julkisoikeudelliset oikeushenkilöt, esimerkiksi suuret kunnat.

Oikeushenkilön tulisi täyttää erittäin suurta oikeushenkilöä koskevat edellytykset silloin, kun rikos tehtiin sen toiminnassa. Kirjanpitolain 1 luvun 4 c §:n säännöksestä ilmenee, että siinä mainittuja kriteereitä arvioidaan kahden tilikauden eli päättyneen ja sitä välittömästi edeltäneen tilikauden perusteella. Luettuna yhdessä rikoslain 9 luvun 5 a §:n 2 momentin rikoksen tekohetkeä koskevan edellytyksen kanssa kyse on siis rikoksen tekemistä edeltäneistä tilikausista. Rikoksen tekemisellä tarkoitettaisiin rikollista toimintaa, jonka päättymistä edeltäneistä tilikausista olisi kysymys.

Sillä, yltääkö oikeushenkilö yksittäistapauksessa suuryrityksen kriteereihin, jolloin sovelletaan 2 momentin asteikkoa, vai jääkö se jonkin verran niiden alle, jolloin 1 momentin perusasteikko jää sovellettavaksi, ei ole ratkaisevaa merkitystä. Näin on ottaen huomioon, että perusasteikonkin enimmäismäärä on korkea ja se on osin päällekkäinen erittäin suurten oikeushenkilöiden yhteisösakkoasteikon kanssa. Perusasteikon enimmäismäärä 3 000 000 euroa ylittää 5 % suuryrityksen yhtenä kriteerinä olevasta 50 000 000 euron liikevaihdosta (5 % x 50 000 000 euroa = 2 500 000 euroa).

4 momentin Pykälänmukaan maailmanlaajuisella liikevaihdolla tarkoitetaan liikevaihtoa, joka ilmenee oikeushenkilön ennen yhteisösakon määräämistä viimeksi laatiman tilinpäätöksen tuloslaskelmasta tai, jos oikeushenkilöllä on määräysvalta toisessa oikeushenkilössä, ensiksi mainitun oikeushenkilön konserninsa emoyrityksenä ennen yhteisösakon määräämistä viimeksi laatiman konsernitilinpäätöksen konsernituloslaskelmasta. Jos oikeushenkilö ei ole ollut velvollinen laatimaan konsernitilinpäätöstä tilikaudeltaan, joka on viimeksi päättynyt ennen yhteisösakon määräämistä, maailmanlaajuisella liikevaihdolla tarkoitetaan oikeushenkilön ja sen määräysvallassa olleiden muiden oikeushenkilöiden yhteenlaskettua liikevaihtoa tuolta tilikaudelta.

Oikeushenkilön määräysvaltaa suhteessa muihin oikeushenkilöihin tarkastellaan kirjanpitolain 1 luvun 5 §:n mukaisesti. Kyseinen määritelmä kattaa myös välillisen määräysvallan käyttämisen, minkä seurauksena yhteenlasketun liikevaihdon piiriin kuuluisivat sekä oikeushenkilön välittömässä että välillisessä määräysvallassa olevat oikeushenkilöt.

On mahdollista, ettei määräysvaltatilanteesta huolimatta emoyrityksenä oleva oikeushenkilö ole velvollinen laatimaan konsernitilinpäätöstä. Näistä poikkeuksista säädetään kirjanpitolain 6 luvussa. Näin on muun muassa silloin, kun emoyritys itse on toisen oikeushenkilön määräysvallassa. Koska viimeksi mainittu ”ylempi” oikeushenkilö (so. kirjanpitolain 1 luvun 10 §:n tarkoittama ”perimmäinen emoyritys”) on itse määräysvallan käyttäjänä velvollinen laatimaan konsernitilinpäätöksen, sallii laki helpotuksena sen, että ”alemman” emoyrityksen ei ole tarpeen laatimaan konsernitilinpäätöstä omassa ”suppeammasta” konsernistaan.

Tällaista ”alempaa” emoyritystä varten on yhteisösakon enimmäismäärän määrittämiseksi tarpeen 4 momentin 2 virkkeen erityssäännös, jonka nojalla määräysvallassa olevien oikeushenkilöiden erillistilinpäätösten mukaiset liikevaihdot laskettaisiin yhteen alemman emoyrityksen oman liikevaihdon kanssa. Koska näin meneteltäessä ei tule tehtäväksi oikeushenkilöiden keskinäisten liiketoimien mukaisia eliminointeja maailmanlaajuista liikevaihtoa määriteltäessä, päädytään lähtökohtaisesti suurempaan summaan kuin mikä ilmenisi konsernituloslaskelmasta. Tämä ero voidaan kuitenkin ottaa huomioon määrättäessä seuraamusta yksittäistapauksessa.

Ehdotettavassa rikoslain 9 luvun 5 a §:n 1–4 momenteissa säädettäisiin yhteisösakon asteikosta vain kyseessä olevien rikosten kohdalla. Yhteisösakon mittaaminen tapahtuisi sekä ehdotettavan uuden 5 a §:n 1 momentin perusasteikon että 2 momentin erittäin suuria oikeushenkilöitä koskevan asteikon puitteissa luvun 6 §:n mittaamisperusteiden perusteella. Tuohon pykälään ei tässä yhteydessä esitettäisi muutoksia. Rikoslain 9 luvun 6 §:n 1 momentin yhteisösakon mittaamista koskevan yleissäännöksen mukaan yhteisösakon rahamäärä vahvistetaan oikeushenkilön 2 §:ssä tarkoitetun laiminlyönnin laadun ja laajuuden tai johdon osuuden sekä oikeushenkilön taloudellisen aseman mukaan. Yleissäännöksessä kuvatuista yhteisösakon mittaamisen tekijöistä säädetään lähemmin seuraavissa momenteissa. Rikoslain 9 luvun 6 §:n toisen momentin mukaan laiminlyönnin ja johdon osuuden merkitystä arvioitaessa otetaan huomioon tehdyn rikoksen laji ja vakavuus, rikollisen toiminnan laajuus, tekijän asema oikeushenkilön toimielimissä, se, osoittaako oikeushenkilön velvollisuuksien rikkominen piittaamattomuutta lain säännöksistä tai viranomaisten määräyksistä, sekä muualla laissa säädetyt rangaistuksen mittaamisperusteet. Pykälän kolmannen momentin mukaan taloudellista asemaa arvioitaessa otetaan huomioon oikeushenkilön koko, vakavaraisuus, toiminnan taloudellinen tulos sekä muut oikeushenkilön talouden arvioimiseen olennaisesti vaikuttavat seikat. Sääntelyn sisältöä on lähemmin selvitetty pykälän esitöissä (HE 95/1993 vp, 39–44).

5 ja 6 momenteiksi Pykälänsiirrettäisiin selvyyden vuoksi rikoslain 46 luvun 13 §:n 2 ja 3 momenttien erityissäännökset pakoterikoksen, törkeän pakoterikoksen ja tuottamuksellisen pakoterikoksen johdosta tuomittavan yhteisösakon ylimmästä rahamäärästä. Rikoslain 46 luvun 13 §:n 2 ja 3 momentti kumottaisiin vastaavasti. Muutos tehtäisiin, koska poikkeukset rikoslain 9 luvun 5 §:n 1 momentin mukaisesta yhteisösakon asteikosta olisi tarkoituksenmukaista sisällyttää samaan pykälään. Pykälän 5 ja 6 momenteiksi siirrettäviä säännöksiä ei tässä yhteydessä ole arvioitu sisällöllisesti, koska käsillä olevan esityksen tavoitteena on vain ympäristörikosdirektiivin täytäntöönpano. Pykälän 6 momenttiin tehtäisiin kuitenkin vähäiset kielelliset korjaukset.

Rikoslain 9 luvun 5 §:n 2 momenttia sovellettaisiin siinä tarkoitetuissa syyteneuvottelua koskevissa tilanteissa myös, kun soveltuisi ehdotettava 5 a §. Mainitun 5 §:n 2 momentin mukaan, jos yhteisösakko on oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 10 §:ssä tarkoitetun tuomioesityksen kohteena, syyttäjä saa vaatia enintään kolme neljännestä siitä yhteisösakon euromäärästä, jonka syyttäjä olisi vaatinut ilman tuomioesitystä. Vastaavasti tuomioistuin saa tuomita oikeushenkilölle enintään kolme neljännestä siitä yhteisösakon euromäärästä, jonka tuomioistuin olisi tuominnut ilman tuomioesitystä.

Koska uudistuksessa korotetaan yhteisösakon enimmäismäärää, tällä on korottavaa vaikutusta myös yhteisösakon mittaamista koskevaan oikeuskäytäntöön kysymyksessä olevien rikosten osalta. Näin on erityisesti suuryritysten kohdalla, joita koskeva yhteisösakon enimmäismäärä nousee erittäin merkittävästi.

Ehdotus perustuu osin ympäristörikosdirektiivin 7 artiklan 1 ja 3 kohtiin sisältyviin velvoitteisiin, jotka täytäntöönpantaisiin mainituilla ehdotuksilla. Mainittujen direktiivin säännösten ja myös ehdotettavien lakimuutosten kannalta merkityksellisiä ovat lisäksi erityisesti ympäristörikosdirektiivin johdanto-osan kappaleet 35 ja 36. Direktiivissä säädetään siinä tarkoitetuista rikoksista oikeushenkilölle määrättävän sakon enimmäismäärän vähimmäistasosta. Se, että samassa yhteydessä korotettaisiin myös yhteisösakon alinta rahamäärää, perustuu asian kansalliseen arviointiin. Asiaa tarkastellaan jaksossa 4.1.1.4.

8 §Yhteinen yhteisösakko.. Pykälässä säädetään yhteisestä yhteisösakosta. Kun jatkossa ympäristörikosdirektiivin kriminalisointivelvoitteita täytäntöönpanevien rikosten johdosta tuomittavan yhteisösakon asteikko poikkeaisi rikoslain 9 luvun 5 §:n 1 momentin asteikosta ja kun myös pakoterikosten perusteella tuomittavan yhteisösakon asteikko poikkeaa siitä, yhteisen yhteisösakon määräämistä koskevan 8 §:n 1 momenttia olisi muutettava. Voimassa olevan säännöksen mukaan, jos oikeushenkilö on tuomittava samalla kertaa kahden tai useamman rikoksen johdosta, oikeushenkilö tuomitaan yhteiseen yhteisösakkoon noudattaen, mitä 5 ja 6 §:ssä säädetään. Luvun 6 §:ssä säädetään yhteisösakon mittaamisperusteista.

Yhteisen yhteisösakon tuomitsemisen lähtökohta säilyisi ennallaan, mikä kävisi ilmi pykälän 1 momentin ensimmäisestä virkkeestä. Sen mukaan, jos oikeushenkilö on tuomittava samalla kertaa kahden tai useamman rikoksen johdosta, oikeushenkilö tuomitaan yhteiseen yhteisösakkoon.

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin myös säännöstä, jota noudatettaisiin, jos eri rikoksiin soveltuvat yhteisösakon eri asteikot. Tällöin yhteinen yhteisösakko tuomittaisiin noudattaen kyseessä oleviin rikoksiin soveltuvista yhteisösakon asteikoista ankarinta.

Tuomittaessa yhteistä yhteisösakkoa olisi tapauksesta riippuen huomioitava ne yhteisösakon asteikot, jotka soveltuisivat kysymyksessä olevien rikosten johdosta yhteisösakkoa tuomittaessa. Yhteisen yhteisösakon määräämisessä voisivat näin ollen tapauksen mukaan tulla huomioitavaksi rikoslain 9 luvun 5 §:n 1 momentti ja ehdotettava uusi 5 a §.

Ankarimpana asteikkona pidettäisiin sitä, josta on säädetty korkein ylin yhteisösakon rahamäärä tai joka konkreettisessa tapauksessa johtaa korkeimpaan yhteisösakon määrään määritettäessä asiaa koskevien säännösten mukaisesti osuutta oikeushenkilön maailmanlaajuisesta liikevaihdosta tai muusta vastaavasta tuotosta yhteisösakon määräämistä edeltäneellä tilikaudella. Jos yhteisösakon enimmäismäärä olisi usean rikoksen kohdalla sama mutta niitä koskisi eri yhteisösakon vähimmäismäärä, ankarin asteikko olisi niistä se, jossa säädetään korkein yhteisösakon vähimmäismäärä. Erityisesti olisi huomioitava, että ehdotettavan uuden 5 a §:n 1–2 momentissa säädettäisiin kahdesta eri asteikosta eri kokoisille oikeushenkilöille.

Momentin viimeisen virkkeen mukaisesti yhteisen yhteisösakon mittaamiseen sovellettaisiin, mitä 6 §:ssä säädetään. Lähtökohta vastaisi voimassa olevaa säännöstä. Yhteisösakon mittaamista koskevaa 6 §:ää sovellettaessa tulisi luonnollisesti ottaa rangaistusta korottavana perusteena huomioon se, että kysymys on yhteisestä yhteisösakosta (HE 48/1995 vp, s. 48).

15 luku Rikoksista oikeudenkäyttöä vastaan

10 §.Törkeän rikoksen ilmoittamatta jättäminen.Pykälässä säädetään rangaistavaksi törkeän rikoksen ilmoittamatta jättäminen. Pykälän 1 momentin nojalla rangaistaan muun muassa sitä, joka tietää törkeän ympäristön turmelemisen olevan hankkeilla eikä ajoissa, kun rikos vielä olisi estettävissä, anna siitä tietoa viranomaiselle tai sille, jota vaara uhkaa, jos rikos tai sen rangaistava yritys tapahtuu.

Momenttiin lisättäisiin rangaistavaksi säädettäväksi ehdotettava ympäristön tuhoaminen pykälässä tarkoitetuksi törkeäksi rikokseksi, jonka ilmoittamatta jättämisestä voitaisiin tuomita rangaistukseen.

Ehdotettava muutos ei välittömästi seuraa ympäristörikosdirektiivin velvoitteista. Muutos perustuu siihen, että esitykseen sisältyy ehdotus uudesta ympäristön tuhoamista koskevasta rangaistussäännöksestä, johon liittyen mainittua lakimuutosta voidaan pitää perusteltuna.

Lisäksi tehtäisiin teknisluonteinen muutos, joka koskisi säännöksessä olevaa viittausta eräisiin rikoslain 34 a luvussa rangaistavaksi säädettyihin tekoihin. Pykälän 1 momentissa mainitaan 34 a luvun 1 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitettu terroristisessa tarkoituksessa tehty rikos. Terrorismirikoksia koskeva rikoslain 34 a luku on uudistettu kesäkuun 2026 alussa voimaan tulleella terroristisia rikoksia koskevalla uudella 34 a luvulla. Siinä suurin piirtein edellä todettua vastaava kohta on 2 §:n 1 momentin 3 kohdassa. Uusi 3 kohta poikkeaa aikaisemmasta siten, että siihen on lisätty törkeä vapaudenriisto ja siitä on erotettu terroristisessa tarkoitettu törkeä ampuma-aserikos pykälän 2 momenttiin. Tässä yhteydessä on aihetta tehdä teknisluonteinen muutos, jonka mukaan rikoslain 15 luvun 10 §:n 1 momentissa mainitaan rikoslain 34 a luvun 2 §:n 1 momentin 3 kohdassa tai 2 momentissa tarkoitettu terroristisessa tarkoituksessa tehty rikos. Rikoslain aikaisemman 34 a luvun säätämisen yhteydessä vuonna 2002 on harkittu (HE 188/2002 vp), mitä terrorismirikoksia rikoslain 15 luvun 10 §:n 1 momentissa on aihetta mainita. Mahdollista tarvetta laajentaa momentin soveltamisalaa koskemaan muita terroristisia rikoksia kuin rikoslain 34 a luvun 2 §:n 1 momentin 3 kohdassa ja 2 momentissa tarkoitettuja rikoksia on aiheellista arvioida siihen paremmin sopivassa yhteydessä.

34 a luku

Terroristisistarikoksista

2 §.Terroristisessa tarkoituksessa tehdyt rikokset.Pykälän 1 momentissa luetellaan rikokset, joista tuomitaan terroristisessa tarkoituksessa tehtynä ankarampi rangaistus kuin tuomitaan ilman sellaista tarkoitusta tehtynä. Momenttiin ehdotetaan lisättäväksi uusi 6 kohta, jossa säädettäisiin terroristisessa tarkoituksessa tehdyn ympäristön tuhoamisen rangaistusasteikoksi vähintään yksi ja enintään kymmenen vuotta vankeutta. Muutoksen myötä momentin nykyiset 6–9 kohdat siirtyisivät 7–10 kohdiksi.

Ehdotettava muutos ei välittömästi seuraa ympäristörikosdirektiivin velvoitteista. Muutos perustuu siihen, että esitykseen sisältyy ehdotus uudesta ympäristön tuhoamista koskevasta rangaistussäännöksestä, johon liittyen mainittua lakimuutosta voidaan pitää perusteltuna.

15 §.Oikeushenkilön rangaistusvastuu.Pykälässä säädetään oikeushenkilön rangaistusvastuusta säädetyn soveltamisesta tiettyjen luvussa tarkoitettujen rikosten tekemiseksi tehtyyn väärennykseen tai törkeään väärennykseen. Luvun 2 §:n 1 momenttiin ehdotettavan muutoksen johdosta mainitun säännöksen kohtanumerointi muuttuisi, minkä johdosta vastaava muutos tehtäisiin 15 §:n 2 momenttiin, jossa viitataan nykyisin 2 §:n 1 momentin 2–9 kohtaan. Ehdotuksen myötä momentissa viitattaisiin 2 §:n 1 momentin 2–10 kohtaan.

46 luku Maahantuontiin ja maastavientiin liittyvät rikokset

13 §.Oikeushenkilön rangaistusvastuu.Pykälän 2 momentissa säädetään poikkeuksesta rikoslain 9 luvun 5 §:ssä säädettyyn yhteisösakon asteikkoon ja 3 momentissa oikeushenkilön liikevaihdon määrittämisestä. Sääntely perustuu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviin (EU) 2024/1226 unionin rajoittavien toimenpiteiden rikkomiseen liittyvien rikosten ja seuraamusten määrittelystä ja direktiivin (EU) 2018/1673 muuttamisesta (niin sanottu pakoterikosdirektiivi).

Pykälän 2 ja 3 momenttien sääntely siirrettäisiin ehdotettavan uuden rikoslain 9 luvun 5 a §:n 5 ja 6 momenteiksi, minkä johdosta 46 luvun 13 §:n 2 ja 3 momentit kumottaisiin tarpeettomina. Ehdotettava muutos ei perustu ympäristörikosdirektiivin velvoitteisiin, vaan se on katsottu perustelluksi sääntelyn selkeyden lisäämiseksi.

48 luku Ympäristörikokset

Lukuun ehdotetaan useita muutoksia. Ympäristön turmelemista koskevaan 1 §:ään ehdotetaan lisättäväksi uusia tekotapoja. Lisäksi pykälän joitakin nykyisiä säännöksiä ehdotetaan täsmennettäväksi tai täydennettäväksi. Ympäristörikkomusta koskevaan 3 §:ään lisättäisiin tiettyjen uusien ehdotettavien rikosten lievää tekotapaa koskeva säännös. Tuottamuksellista ympäristön turmelemista koskevaan 4 §:ään ehdotetaan tehtäväksi 1 §:ään ehdotettavista muutoksista aiheutuvat tekniset korjaukset.

Lukuun ehdotetaan lisäksi säädettäväksi uusia rangaistussäännöksiä. Uudessa 4 a §:ssä säädettäisiin jäterikoksesta, 4 b §:ssä törkeästä jäterikoksesta, 4 c §:ssä ilmakehän heikentämisestä, 4 d §:ssä törkeästä ilmakehän heikentämisestä, 4 e §:ssä ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksesta, 4 f §:ssä törkeästä ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikosta ja 4 g §:ssä vieraslajirikoksesta. Lisäksi uudessa 5 b §:ssä säädettäisiin ympäristön tuhoamisesta, ja uudeksi 8 §:ksi lisättäisiin soveltamisalasäännös.

Lisäksi muutettavaksi ehdotetaan 10:ää, joka koskee ulkomaiselta alukselta talousvyöhykkeellä tehtyä ympäristörikosta.

1 §.

Ympäristön turmeleminen.

1 momentin 1 kohta

Pykälänmuutettaisiin siten, että siihen lisättäisiin viittaus Euroopan unionin antamiin ympäristönsuojelua koskeviin asetuksiin. Säännöksen mukaan rangaistavaa olisi tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta saattaa, päästää tai jättää ympäristöön esine, ainetta, säteilyä tai muuta sellaista lain tai Euroopan unionin antaman ympäristönsuojelua koskevan asetuksen tai niiden nojalla annetun säännöksen taikka yleisen tai yksittäistapausta koskevan määräyksen vastaisesti taikka ilman laissa tai Euroopan unionin antamassa asetuksessa edellytettyä lupaa tai lupaehtojen vastaisesti siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle.

Säännöksessä tarkoitettuja Euroopan unionin antamia asetuksia ovat esimerkiksi Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) 2024/573 fluoratuista kasvihuonekaasuista, direktiivin (EU) 2019/1937 muuttamisesta ja asetuksen (EU) N:o 517/2014 kumoamisesta, Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) 2024/590 otsonikerrosta heikentävistä aineista ja asetuksen (EY) N:o 1005/2009 kumoamisesta, Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) 2017/852 elohopeasta ja asetuksen (EY) N:o 1102/2008 kumoamisesta sekä Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) 2024/1787 metaanipäästöjen vähentämisestä energia-alalla ja asetuksen (EU) 2019/942 muuttamisesta.

Esimerkiksi aineen ympäristöön päästämistä koskevan EU:n antaman asetuksen tarkoitus tai tavoite koskee tavanomaisesti ympäristönsuojelua. Se, että kohdassa viitattaisiin nimenomaisesti ympäristönsuojelua koskevan EU:n antaman asetuksen vastaiseen menettelyyn, lisäisi kuitenkin sääntelyn ennakoitavuutta. Säännös ei koskisi menettelyä, jossa olisi kyse esimerkiksi sellaiseen EU:n antamaan asetukseen sisältyvän, aineen päästämistä koskevan kiellon vastaisesta menettelystä, jonka tarkoitus olisi jokin muu kuin ympäristönsuojelu, kuten välitön henkilöturvallisuus tai työntekijöiden suojelu.

Kohtaan lisättäisiin myös viittaus ilman Euroopan unionin antaman ympäristönsuojelua koskevan asetuksen nojalla myönnettyä lupaa tai tällaiseen lupaan sisältyvien lupaehtojen vastaisesti toimimiseen. Rangaistavuus laajenisi näin ollen kattamaan myös menettelyn, jossa toimitaan säännöksessä tarkoitetulla tavalla ilman Euroopan unionin antaman ympäristönsuojelua koskevan asetuksen nojalla myönnettyä lupaa, sekä tällaiseen lupaan sisältyvien lupaehtojen vastaisesti toimimisen. Siltä osin kuin olisi kyse ilman lupaa toimimisesta, huomioitavaksi tulisi ehdotettavan 8 §:n mukainen soveltamisalasäännös, jossa viitataan ilman lupaa toimimiseen.

Muutos laajentaisi rangaistavuuden alaa siten, että lain vastaisen menettelyn ohella rangaistavaa olisi myös toimiminen vastoin EU:n antamassa asetuksessa tai sen nojalla annetuissa säännöksissä säädettyä tai tällaisessa asetuksessa edellytetyn luvan lupaehtoja taikka ilman tällaista lupaa, kun teko täyttäisi rikoksen tunnusmerkistön muiltakin osin.

Muutoksen myötä ympäristönsuojelua koskevan EU:n antaman asetuksen vastainen menettely tai ilman EU:n antamassa asetuksessa edellytettyä lupaa tai vastoin tällaisen luvan lupaehtoja toimiminen säännöksessä tarkoitetulla tavalla voisi tulla rangaistavaksi myös huolimattomuudesta tehtynä rikoslain 48 luvun 4 §:n mukaisesti tuottamuksellisena ympäristön turmelemisena. Mainitun pykälän 1 kohdan mukaan, joka muusta kuin törkeästä huolimattomuudesta puuttuu ympäristöön 1 §:n 1 momentin 1 kohdassa tai 3 momentissa tarkoitetulla tavalla siten, että ympäristölle tai terveydelle aiheutettu vahinko tai tällaisen vahingon vaara on erityisen suuri ottaen huomioon aiheutetun tai uhkaavan vahingon pitkäaikaisuus, laaja ulottuvuus ja muut seikat, on tuomittava tuottamuksellisesta ympäristön turmelemisesta sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi.

Lisäksi ympäristönsuojelua koskevan EU:n antaman asetuksen vastaiseen menettelyyn tai ilman EU:n antamassa asetuksessa edellytettyä lupaa tai vastoin tällaisen luvan lupaehtoja toimimiseen säännöksessä tarkoitetulla tavalla tulisi soveltumaan oikeushenkilön rangaistusvastuu rikoslain 48 luvun 9 §:n mukaisesti.

Muutoksella pantaisiin osaltaan täytäntöön ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan a alakohtaa ja 5 artiklan 2 kohdan d alakohtaa koskevat velvoitteet sekä niihin liittyviä muita velvoitteita (kuten 6 artikla ja 7 artiklan 3 kohta).

1 momentin 2 kohtaan Pykälänlisättäisiin jätettä koskeva tunnusmerkki. Nykyisin säännöksessä viitataan aineeseen, valmisteeseen, seokseen, tuotteeseen ja esineeseen sekä laitteeseen. Vaikka säännöksessä ei nykyisin viitata jätteeseen, se kattaa m alakohdan mukaisesti esimerkiksi jätteen käsittelyn jätelain 147 §:n 2 momentissa mainitun säännöksen vastaisesti. Selkeyden ja säännöksen sisäisen johdonmukaisuuden vuoksi kohtaan lisättäisiin viittaus jätteeseen. Saman momentin uuteen 3 kohtaan ehdotettavassa uudessa säännöksessä rangaistavan menettelyn kohteena mainittaisiin nimenomaisesti jäte. Se, että myös 2 kohdassa olisi maininta jätteestä, lisäisi osaltaan sääntelyn selkeyttä.

Momentin 2 kohtaan lisättäisiin lisäksi uudeksi tekotavaksi jätteen kerääminen jätteen käsittelyä varten. Jätteen keräämisellä tarkoitettaisiin konkreettista jätteiden kokoamista kiinteistön haltijan, kunnan, tuottajan, jakelijan tai muun järjestämään vastaanottopaikkaan ja jätteen alustavaa lajittelua ja tilapäistä varastointia. Jätelaissa keräämisellä tarkoitetaan jätelain 6 §:n 1 momentin 17 kohdan mukaisesti jätteen kokoamista kiinteistön haltijan, kunnan, tuottajan, jakelijan tai muun järjestämään vastaanottopaikkaan omatoimista käsittelyä varten tai jätteen kuljettamiseksi käsittelyyn, mukaan lukien jätteen alustava lajittelu ja tilapäinen varastointi. Jätteen keräämistä koskevan tekotavan merkityssisällön osalta on perusteltua lähteä jätelain määritelmästä, joka perustuu jätedirektiivin sääntelyyn. Jätteen käsittelyllä tarkoitetaan jätelain 6 §:n 1 momentin 27 kohdan mukaan jätteen hyödyntämistä tai loppukäsittelyä, mukaan lukien hyödyntämisen tai loppukäsittelyn valmistelu.

Jätteen keräyksen käsitteeseen kuuluu jätelaissa jätteen kokoaminen, jota koskevaa tekotapaa 2 kohta ei sisällä. Muutoin 2 kohtaan jo sisältyvien käsittelemistä, kuljettamista ja säilyttämistä koskevien tekotapojen voi arvioida jo pääosin kattavan ne toimet, jotka jätelain mukaisesti kuuluvat jätteen keräyksen käsitteeseen, eli jätteen alustavan lajittelun (käsittelyä koskeva tekotapa) ja varastoinnin (säilyttämistä koskeva tekotapa). Myös saman momentin uudeksi 3 kohdaksi ehdotettavassa säännöksessä viitattaisiin nimenomaisesti jätteen keräämiseen jätteen käsittelyä varten. Keräämisen tekotapa olisi pykälän 1 momentin 2 kohdassa rajattu jätteeseen.

Ehdotettavassa muutoksessa tuotaisiin esiin, että kyse on jätteen keräämisestä nimenomaisesti jätteen käsittelyä varten. Näin säännöksestä kävisi ilmi, että kyse olisi jätteen käsittelyä varten tapahtuvasta jätteen keräämisestä sen sijaan, että kyse olisi jätteen keräämisestä sanan yleiskielisessä merkityksessä, joka voi viitata jätteen keräämiseen tai haalimiseen esimerkiksi omalle tontille. Tarkentava ilmaisu ilmentäisi myös jätteen keräämisen määritelmällistä yhteyttä jätehuoltoon.

Kun säännökseen lisättäisiin jätteen keräämistä jätteen käsittelyä varten koskeva tekotapa, rangaistavuus koskisi nimenomaisesti esimerkiksi jätteen keräämistä jätelain 17 §:n 1 momentin mukaisen vaarallisen jätteen sekoittamiskiellon vastaisesti. Mainitun säännöksen vastainen menettely on säädetty rangaistavaksi jätelain 147 §:n 2 momentin 4 kohdassa.

Ehdotettavat muutokset liittyvät ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan ii alakohtaa koskeviin kriminalisointivelvoitteisiin ja niihin liittyviin muihin velvoitteisiin (kuten 6 artikla ja 7 artiklan 3 kohta).

a alakohtaan Kohdanlisättäisiin viittaus vaarallisten kemikaalien ja räjähteiden käsittelyn turvallisuudesta annetussa laissa edellytetyn luvan vastaisuuteen. Voimassa olevan a alakohdan mukaisesti rangaistavaa on esimerkiksi käsitellä ainetta vastoin vaarallisten kemikaalien ja räjähteiden käsittelyn turvallisuudesta annettua lakia. Esimerkiksi kemikaaliturvallisuuslain 23 §:n 1 momentin mukaisesti vaarallisen kemikaalin laajamittaista teollista käsittelyä ja varastointia saa harjoittaa vain Turvallisuus- ja kemikaaliviraston luvalla. Toiminnanharjoittajan tulee hakea edellä tarkoitettua lupaa Turvallisuus- ja kemikaalivirastolta. Säännökseen tehtävä lisäys olisi tarpeen, jotta kemikaaliturvallisuuslaissa edellytetyn luvan vastaisesti toimiminen tulisi katetuksi säännöksessä.

Alakohtaan tehtävä täydennys liittyy ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan j alakohtaa koskeviin kriminalisointi- ja muihin velvoitteisiin. Kemikaaliturvallisuuslain 125 §:n 1 momentin 2 kohdassa on säädetty rangaistavaksi mainitun lain 23, 37, 58, 58 a tai 58 b §:ssä säädetyn lupavelvollisuuden rikkominen tahallaan tai huolimattomuudesta, eli ehdotettavan säännöksen täydennyksen myötä rangaistavuuden alassa ei tapahtuisi muutoksia. Rangaistussääntely kuitenkin ankaroituisi selvästi niiden luvan vastaista menettelyä koskevien tekojen kohdalla, joissa teko on omiaan aiheuttamaan rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitetun abstraktin vaaran ympäristölle tai terveydelle.

b alakohtaa Kohdantäydennettäisiin viittauksella kemikaalilaissa edellytetyn hyväksymisen vastaisuuteen. Kemikaalilain 27 §:n mukaisesti biosidivalmistetta ei saa saattaa markkinoille eikä käyttää ilman valmisteen hyväksymistä, ellei jäljempänä [laissa] tai biosidiasetuksessa toisin säädetä. Hyväksymisestä päättää Turvallisuus- ja kemikaalivirasto. Kemikaalilain 28–30 §:ssä säädetään hyväksymisen hakemisesta ja edellytyksistä sekä hyväksymispäätöksestä ja biosidivalmisteiden merkinnöistä.

Voimassa olevan säännöksen mukaisesti rangaistavaa on biosidivalmisteen käyttäminen vastoin kemikaalilakia eli esimerkiksi ilman valmisteen hyväksymistä kemikaalilaissa edellytetyllä tavalla. Säännös ei kuitenkaan kata biosidivalmisteen käyttämistä kemikaalilain mukaisen hyväksymisen vastaisesti. Ehdotettavan muutoksen myötä rangaistavaa olisi käyttää biosidivalmistetta kemikaalilaissa edellytetyn hyväksymisen vastaisesti. Tällä tarkoitettaisiin menettelemistä Turvallisuus- ja kemikaaliviraston antaman hyväksymispäätökseen sisältyvien ehtojen vastaisesti.

c alakohtaan Kohdanlisättäisiin viittaus REACH-asetuksessa edellytetyn luvan vastaisuuteen. REACH-asetuksen 56 artiklan 1 kohdassa säädetään kiellosta saattaa markkinoille käyttöön tai itse käyttää ainetta, joka sisältyy asetuksen liitteeseen XIV, paitsi jos kyseiselle käytölle, jonka (kyseisille käytöille, joiden) vuoksi aine on saatettu markkinoille sellaisenaan tai seoksessa tai sisällytettäväksi esineeseen tai johon (joihin) hän käyttää kyseistä ainetta itse, on myönnetty 60–64 artiklan mukainen lupa. Kuten b alakohdassa, myös c alakohdan osalta nykyinen säännös kattaa esimerkiksi aineen käyttämisen ilman REACH-asetuksessa edellytettyä lupaa, kun taas tällaisen luvan vastainen menettely ei tule katetuksi säännöksen nykyisellä sanamuodolla. Ehdotettavan muutoksen myötä rangaistavuus tulisi kattamaan myös REACH-asetuksessa edellytetyn luvan vastaisen menettelyn.

e alakohtaan Kohdantehtäisiin vastaavanlainen täydennys kuin b ja c alakohtiin. Biosidiasetuksen 17 artiklan 1 kohdan mukaan biosidivalmisteita ei saa asettaa saataville markkinoilla tai käyttää, ellei niille ole annettu asetuksen mukaista lupaa. Asetukseen sisältyy luvanvaraisuutta koskevia poikkeuksia ja rajoituksia. Biosidiasetuksen vastaisena valmisteen käyttämisenä voi tulla rangaistavaksi menettely, jossa toimitaan ilman asetuksessa edellytettyä lupaa. Voimassa oleva säännös ei kata tällaisen luvan vastaisesti toimimista, minkä johdosta säännöstä olisi tarpeen täydentää. Ehdotettavan muutoksen myötä rangaistavaa olisi siten biosidivalmisteen käyttäminen vastoin asetuksessa edellytettyä lupaa.

f alakohtaan Kohdanlisättäisiin niin ikään viittaus asetuksessa edellytetyn luvan vastaisesti toimimiseen. Kasvinsuojeluaineasetuksen 28 artiklan 1 kohdan mukaan kasvinsuojeluainetta ei saa saattaa markkinoille tai käyttää, ellei sille ole annettu kyseisessä jäsenvaltiossa lupaa asetuksen mukaisesti. Artiklan 2 kohdassa säädetään poikkeuksista luvanvaraisuuteen. Asetuksen 58 artiklassa säädetään liitännäisaineiden markkinoille saattamisesta ja käytöstä. Säännöksen 1 kohdan mukaan liitännäisainetta ei saa saattaa markkinoille tai käyttää, jollei sille ole myönnetty kyseisessä jäsenvaltiossa lupaa artiklan 2 kohdassa tarkoitetussa asetuksessa vahvistettujen edellytysten mukaisesti.

Nykyinen säännös kattaa f alakohdan osalta esimerkiksi kasvinsuojeluaineen käyttämisen ilman asetuksessa edellytettyä lupaa, mutta tällaisen luvan vastainen menettely ei tule katetuksi säännöksen nykyisellä sanamuodolla. Ehdotettavalla muutoksella rangaistavuus tulisi kattamaan myös kasvinsuojeluaineasetuksessa edellytetyn luvan vastaisen menettelyn.

Kohdan b-c ja e-f alakohtiin ehdotettavat muutokset koskevat ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan c alakohdan ii-iv alakohtia ja nimenomaisesti käyttämistä koskevaa tekotapaa. Ehdotettavan muutoksen myötä rangaistavuuden ala laajentuisi siltä osin kuin säännöksissä viitataan kemikaalilaissa tai kasvinsuojeluaineasetuksessa edellytetyn luvan vastaiseen menettelyyn. REACH-asetuksen ja biosidiasetuksen osalta luvan ehtojen vastainen menettely on jo nykyisin säädetty rangaistavaksi (kemikaalilain 59 §:n 2 momentin 9 kohta ja 4 momentin 2 kohta). Näissä asetuksissa edellytetyn luvan vastaisen menettelyn kohdalla rangaistussääntely ankaroituisi merkittävästi niiden tekojen kohdalla, joista aiheutuu pykälässä tarkoitettu abstrakti vaara ympäristölle tai terveydelle.

2 kohdan l alakohtaan Momentintehtäisiin vähäinen kielellinen muutos, kun jätelain 147 §:n 2 momentissa mainitun säännöksen sijasta viitattaisiin momentissa tarkoitettuun säännökseen.

2 kohdan m alakohtaa Momentintäydennettäisiin viittauksella jätelain 147 §:n 2 momentin 19 tai 20 kohdassa mainittuun lainkohtaan. Voimassa olevan m alakohdan sanamuoto yhdenmukaistettaisiin siten saman kohdan l alakohdan kanssa, jossa viitataan jätelain 147 §:n 2 momenttiin. Muutos täsmentäisi m alakohtaa. Jätelain 147 §:n 2 momentin 19 kohdan mukaisesti jätelain rikkomisesta rangaistaan, jollei teosta ole muualla laissa säädetty ankarampaa rangaistusta, sitä, joka tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoo tai laiminlyö [jätelain] 91 §:n, 96 §:n 2 momentin, 103 §:n 2 momentin, 125 §:n, 126 §:n 1 momentin taikka 127 tai 128 §:n perusteella annettua kieltoa tai määräystä. Momentin 20 kohdan mukaisesti rangaistavaa on tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoa tai laiminlyödä [jätelain] 8 §:n 3 momentin, 10 §:n, 12 §:n 3 momentin, 14 §:n, 15 §:n 3 momentin, 16 §:n 3 momentin tai 49 §:n 1 momentin nojalla annetussa valtioneuvoston asetuksessa säädettyä rajoitusta, kieltoa, vaatimusta, määräystä tai velvollisuutta. Rangaistavaa rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdan m alakohdan mukaisesti olisi siten esimerkiksi sellaisen säännöksen, yksittäistapausta koskevan määräyksen tai kiellon vastainen jätteen käsittely, joka on annettu tai säädetty jätelain 147 §:n 2 momentin 19 tai 20 kohdassa mainitun lainkohdan nojalla, kun teko muutoinkin täyttää säännöksen mukaiset rangaistavuuden edellytykset.

Alakohtaan ehdotettavat muutokset liittyvät ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan ii alakohtaa koskeviin kriminalisointi- ja muihin velvoitteisiin.

Pykälän 1 momenttiin ehdotetaan lisättäväksi uusi 3 kohta. Muutoksen johdosta nykyinen 3 kohta siirtyisi uudeksi 4 kohdaksi.

1 momentin 3 kohdassa Uudessasäädettäisiin rangaistavaksi jätteen kerääminen jätteen käsittelyä varten tai jätteen kuljettaminen tai käsittely kohdan a–c alakohdissa mainittujen säädösten, säännösten tai määräysten vastaisesti tai ilman säännöksessä tarkoitettua lupaa tai ilmoituspäätöstä. Kohta täydentäisi jätteiden käsittelyn, keräämisen ja kuljettamisen rangaistavuutta koskevaa pykälän 1 momentin 2 kohtaa. Sen sijaan, että momentin 2 kohtaan lisättäisiin viittaukset ehdotettavassa uudessa 3 kohdassa mainittuihin säädöksiin, olisi perusteltua säätää momenttiin erillinen uusi kohta, jotta rangaistavuus rajautuisi vain jätteeseen ja jätteen käsittelyä, kuljettamista ja jätteen käsittelyä varten tapahtuvaa keräämistä koskeviin tekotapoihin.

Jätteen käsittelemisellä tarkoitettaisiin säännöksessä konkreettisten, fyysisten jätteen käsittelytoimenpiteiden toteuttamista, mukaan lukien jätteen loppukäsittely. Jätteen keräämisellä jätteen käsittelyä varten tarkoitettaisiin, kuten pykälän 1 momentin 2 kohdassa, konkreettista jätteiden kokoamista kiinteistön haltijan, kunnan, tuottajan, jakelijan tai muun järjestämään vastaanottopaikkaan ja jätteen alustavaa lajittelua ja tilapäistä varastointia. Kuljettaminen tarkoittaisi jätteen siirtämistä paikasta toiseen ja kattaisi vaarallisten aineiden kuljetuksesta annetun lain 3 §:n 2 kohdassa säädetyn kuljetuksen määritelmän mukaisesti vaarallisen aineen ja vaarallista ainetta sisältävän kuljetuspakkauksen, -säiliön ja -kontin varsinaisen kuljetuksen, sekä kuljetukseen liittyvän, kuljetusolosuhteista ja liikenteestä johtuvan matkan väliaikaisen keskeytyksen, kuljetusvälineeseen kuormaamisen, lastaamisen, purkamisen ja käsittelyn sekä tilapäisen säilytyksen.

uuden 3 kohdan a alakohdan Ehdotettavanmukaisesti rangaistavaa olisi tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta kuljettaa jätettä vastoin vaarallisten aineiden kuljetuksesta annetun lain 3, 4, 7, 11 tai 13 luvun säännöstä tai mainitun lain 45 §:ssä säädettyä edellytystä tai niiden nojalla annettua asetusta tai määräystä tai niissä edellytetyn luvan vastaisesti siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle. Kohta soveltuisi jätteeseen, jolla on vaarallisten aineiden kuljetuksesta annetun lain mukaisia kuljetuksessa vaaralliseksi luokiteltuja ominaisuuksia. Tällaista jätettä voi olla esimerkiksi radioaktiivinen jäte tai jätelain 6 §:n tai sen nojalla annettujen säännösten mukainen vaarallinen jäte, jos se täyttää Liikenne- ja viestintäviraston VAK-lain nojalla antamat VAK-luokituskriteerit. Vaarallisten aineiden kuljetuksesta annetussa laissa ei säädetä vaarallisen aineen keräämisestä tai käsittelystä sellaisenaan, eli kyseiset tekotavat eivät tulisi sovellettaviksi vaarallisten aineiden kuljetuksesta annettua lakia koskevien tekojen osalta.

Vaarallisten aineiden kuljetuksesta annetussa laissa tarkoitettujen vaarallisten aineiden, jätteet mukaan lukien, kuljettamisessa keskeisiä ovat aineiden luokitusta ja merkitsemistä koskevat velvollisuudet, joista säädetään lain 3 luvussa. Esimerkiksi lain 8 §:ssä säädetään vaarallisten aineiden luokituksesta ja 9 §:ssä vaaratiedon merkitsemisestä. Alakohdan mukaisesti rangaistavaa olisi tunnusmerkistön muidenkin edellytysten täyttyessä esimerkiksi lain soveltamisalaan kuuluvan jätteen kuljettaminen mainittujen velvollisuuksien vastaisesti ilman asianmukaista luokitusta tai kuljetusyksikössä, jossa ei ole lain 9 §:ssä edellytetyllä tavalla tarvittavia merkintöjä kuljetuksen turvallisuuden varmistamiseksi ja onnettomuustilanteita varten.

Vaarallisten aineiden kuljetuksesta annetun lain 4 luvussa säädetään kuljetuksen ja kuljetusvälineen turvallisuusvaatimuksista. Lain 12 §:ssä on säännökset kuljetustavasta ja 13 §:ssä kuormasta ja lastista. Näihin pykäliin sisältyy esimerkiksi kuljetustapaa ja kuormaamista koskevia vaatimuksia, joiden rikkominen olisi ympäristön turmelemisena rangaistavaa tunnusmerkistön muidenkin edellytysten täyttyessä.

Vaarallisten aineiden kuljetuksesta annetun lain vastaisena menettelynä pidettäisiin myös lain soveltamisalaan kuuluvan ja sen mukaiset luokituskriteerit täyttävän jätteen kuljettamista ilman VAK-laissa edellytettyä lupaa. VAK-lain 4 lukuun sisältyvän 21 §:n 1 momentin mukaisesti vaarallisten aineiden ilmakuljetusta suorittavalla on oltava lupa vaarallisten aineiden ilmakuljetukseen. Rangaistavaa olisi siten kuljettaa vaarallisten aineiden kuljetuksesta annetun lain luokituskriteerit täyttävää jätettä ilman 21 §:n mukaista lupaa sillä edellytyksellä, että tunnusmerkistön muut edellytykset, kuten tunnusmerkistöön sisältyvä abstraktin vaaran edellytys täyttyy.

Vaarallisten aineiden kuljetuksesta annetun lain 7 lukuun sisältyvät matkustajaa, matkatavaraa ja lentopostia koskevat säännökset, jotka sisältävät sekä vaarallisen aineen kuljettamista koskevia kieltoja että muita edellytyksiä. VAK-lain 9 lukuun sisältyvässä 45 §:ssä säädetään vaarallisten aineiden kuljettajan ajoluvasta tiekuljetuksessa. Pykälän 1 momentin mukaan vaarallisten aineiden tiekuljetuksessa ajoneuvon kuljettajalla on oltava vaarallisten aineiden kuljettamiseen oikeuttava ajolupa (ADR-ajolupa), jos kuljetettavan aineen laji, määrä tai ajoneuvo sitä edellyttävät. ADR-ajoluvan haltija saa kuljettaa ajoneuvossa tai ajoneuvoyhdistelmässä sellaisia vaarallisia aineita, joiden aineluokkaa ja kuljetustapaa vastaavat merkinnät hänellä on ADR-ajoluvassaan. ADR-ajolupa on oltava ajettaessa mukana. Pykälän 2 momentin mukaan Liikenne- ja viestintävirasto voi antaa tarkempia määräyksiä ajoluvan mallista sekä ainekohtaisia teknisiä määräyksiä siitä, milloin kuljettavan aineen laji, määrä tai ajoneuvo edellyttävät ajolupaa, ja siitä, millaisiin kuljetuksiin ADR-ajolupa oikeuttaa. Ympäristön turmelemisena rangaistavaa olisi siten VAK-luokituskriteerit täyttävän jätteen kuljettaminen ilman VAK-lain 45 §:n mukaista ajolupaa tai ajoluvan vastaisesti siten, että teosta aiheutuisi vähintään pykälässä tarkoitettu abstrakti vaara ympäristölle tai terveydelle.

Vaarallisten aineiden kuljetuksesta annetun lain 11 luvussa säädetään kuljetuskielloista ja -rajoituksista. Lukuun sisältyvässä 54 §:ssä säädetään puutteellisuuden ja vian korjausvelvoitteesta sekä kuljetuksen keskeyttämisestä. Pykälän 1 momentin mukaan, jos kuljetusvälineen, pakkauksen, säiliön tai kontin rakenteessa tai varusteissa havaitaan turvallisuuteen vaikuttava puutteellisuus tai vika, sitä ei saa käyttää ennen kuin puutteellisuus tai vika on korjattu. Esimerkiksi mainitun kiellon vastainen menettely olisi siten ympäristön turmelemisena rangaistava tunnusmerkistön muiden edellytysten täyttyessä.

VAK-lain 13 luvussa säädetään kuljetuksen osapuolten velvollisuuksista huolehtia kuljetuksen turvallisuudesta. Luvun 61–63 §:ssä säädetään kaikkia kuljetusmuotoja koskevista velvollisuuksista ja erikseen tie- ja rautatiekuljetuksen osapuolten velvollisuuksista (64–74 §), aluskuljetuksen osapuolten velvollisuuksista (75–77 §) ja ilmakuljetuksen osapuolten velvollisuuksista (78–79 §). Ehdotettavan 3 kohdan a alakohdan mukaisesti rangaistavaa olisi näin ollen myös VAK-luokituskriteerit täyttävän jätteen kuljettaminen mainittujen velvollisuuksien vastaisesti siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle.

Pykälän 1 momentin ehdotettavan uuden 3 kohdan a alakohdan mukaisesti rangaistavaa olisi teko, jossa jätettä kuljetetaan vastoin vaarallisten aineiden kuljetuksesta annetun lain 3, 4, 7, 11 tai 13 luvun säännöksiä tai mainitun lain 45 §:ssä säädettyä edellytystä tai niiden nojalla annettua asetusta tai määräystä tai niissä edellytetyn luvan vastaisesti siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle. Vaarallisten aineiden kuljetuksesta annetun lain vastainen teko voi tulla rangaistavaksi myös rikoslain 44 luvun 13 §:n mukaisena vaarallisten aineiden kuljetusrikoksena. Kyseinen säännös edellyttää abstraktia vaaraa toisen hengelle tai terveydelle tai vaaraa toisen omaisuudelle. Säännökseen sisältyy toissijaisuuslauseke, jonka mukaan mainitusta teosta on tuomittava, jollei teosta muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta. Enimmäisrangaistus vaarallisten aineiden kuljetusrikoksesta on kaksi vuotta vankeutta. Jos samaan tekoon soveltuu useampi kuin yksi rangaistussäännös, noudatetaan tavanomaisesti yleisiä lainkonkurrenssioppeja. Kriminalisoinnin luonne erityissäännöksenä, erityinen tekotapa, kriminalisoinnissa tarkoitetun teon valmisteluluonteisuus suhteessa mahdollisesti muuhun sovellettavaksi tulevaan kriminalisointiin ja kriminalisoinnilla suojattava oikeushyvä yleensä ratkaisevat sen, mikä rikosnimike kulloinkin tulee sovellettavaksi (ks. esim. HE 202/2024 vp, s. 42). Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännöstä ilmenee, että konkreettisissa tapauksissa rikosten yhtymistä arvioitaessa huomioitavaksi ovat tulleet sovellettavien tunnusmerkistöjen ohella erityisesti sovellettavien rangaistussäännösten taustalla olevat suojelukohteet sekä yksittäistapauksen tosiseikat koskien menettelyn luonnetta, tekokokonaisuutta, rikoksen kohdetta ja tekijän tahtotilaa (KKO 2020:30 ja siinä mainitut tapaukset). Jos esimerkiksi vaarallisia aineita säännösten vastaisesti kuljetettaessa toiminnasta olisi konkreettista vaaraa omaisuudelle ja toisaalta myös ympäristön pilaantumisen vaaraa, sovellettaviksi voisivat tulla sekä rikoslain 44 luvun 13 §:n ja 48 luvun 1 §:n säännökset. Myös esimerkiksi silloin, kun sama toiminta on omiaan aiheuttamaan vaaraa terveydelle ja toisaalta ympäristön pilaantumista, voivat sovellettavaksi tulla yhtä aikaa molemmat edellä mainitut säännökset.

uuden 3 kohdan b alakohdan Ehdotettavanmukaisesti rangaistavaa olisi tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta käsitellä jätettä vastoin merenkulun ympäristönsuojelulain 10 luvun 1 §:ssä säädettyä jätteiden satamaan jättämistä koskevaa velvollisuutta. Lisäksi edellytettäisiin abstraktia vaaraa ympäristölle tai terveydelle, kuten momentin mukaisissa rikoksissa muutoinkin.

Merenkulun ympäristönsuojelulain 10 luvun 1 §:ssä säädetään velvollisuudesta jättää alukselta peräisin olevat jätteet. Pykälän 1 momentin mukaan suomalaisen aluksen, joka saapuu Itämeren tai Euroopan unionin alueella olevaan satamaan, ja muun kuin suomalaisen aluksen, joka saapuu Suomen alueella olevaan satamaan, on ennen kuin alus lähtee satamasta jätettävä satamassa oleviin jätteiden vastaanottolaitteisiin kaikki alukselta peräisin olevat jätteet MARPOL-yleissopimukseen perustuvien purkumääräysten mukaisesti. Siten jätteen säilyttäminen eli kuljettaminen aluksella aluksen seuraavaan määräpaikkaan olisi lähtökohtaisesti rangaistavaa. Pykälän 2 momentin mukaan, jos huvivenesatamassa ei ole vastaanottolaitetta, huviveneestä peräisin olevat jätteet tulee jättää vastaanottolaitteeseen, jonka käytöstä sataman pitäjä on 9 luvun 4 §:n 4 momentin mukaisesti sopinut. Pykälän 3 momentissa säädetään poikkeuksista 1 momentissa säädettyyn. Jättöpakosta poikkeaminen olisi sallittu, jos aluksella on riittävät erilliset varastotilat kaikelle alukselle kertyneelle ja aiotun matkan aikana ennen seuraavaan käyntisatamaan saapumista kertyvälle jätteelle, alus käy vain sataman ankkurointialueella ja on siellä alle 24 tuntia tai alus käy vain sataman ankkurointialueella ja sääolosuhteet ovat epäsuotuisat. Komissio on antanut ohjeistusta riittävän erillisen varastotilan laskennasta (täytäntöönpanoasetus 2022/89). Merenkulun ympäristönsuojelulain 10 luvun 1 §:n 4 momentissa säädetään Liikenne- ja viestintäviraston toimivallasta 3 momentissa säädetyn estämättä edellyttää, että alukselta toimitetaan kaikki jätteet satamaan ennen aluksen lähtöä satamasta, jos saatavilla olevien tietojen perusteella ei voida todeta, että aluksen seuraavassa käyntisatamassa on riittävät vastaanottolaitteet, tai seuraava käyntisatama ei ole tiedossa. Pykälän 5 momentin mukaan aluksen päällikkö vastaa siitä, että aluksella noudatetaan mainitussa luvussa ja sen nojalla säädettyjä velvollisuuksia.

uuden 3 kohdan c alakohdan Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentinmukaisesti rangaistavaa olisi kerätä jätettä jätteen käsittelyä varten tai kuljettaa tai käsitellä jätettä ilman ympäristönsuojelulaissa edellytettyä lupaa tai mainitun lain 115 a–115 d §:ssä edellytettyä ilmoituspäätöstä tai tällaisen luvan tai päätöksen vastaisesti siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle.

Jätteistä, erityisesti jätteiden käsittelystä, voidaan määrätä ympäristönsuojelulain mukaisessa ympäristöluvassa tai ympäristönsuojelulain 115 a–115 d §:n mukaisessa ilmoituspäätöksessä. Ympäristönsuojelulain 4 luvussa on säännökset ympäristöluvan tarpeesta ja lupaviranomaisen toimivallasta. Ympäristöluvassa on ympäristönsuojelulain 58 §:n 1 momentin mukaan annettava tarpeelliset määräykset jätteistä ja jätehuollosta jätelain ja sen nojalla annettujen säännösten noudattamiseksi. Pykälän 2 momentin mukaan jätteen käsittelyä koskeva ympäristölupa voidaan rajoittaa tietynlaisen jätteen käsittelyyn. Ympäristönsuojelulaissa säädetään lisäksi jätteiden ammattimaisen tai laitosmaisen käsittelyn luvanvaraisuudesta (4 luku, ympäristönsuojelulain liitteen 1 kohta 13). Jätteiden käsittelystä voidaan määrätä myös ympäristönsuojelulain 115 a – 115 d §:n mukaisessa ilmoitusmenettelyssä annetussa ilmoituspäätöksessä, johon voi sisältyä jätteiden käsittelyä koskevia määräyksiä. Kohdan kannalta olennaisin tekotapa olisi jätteen käsitteleminen. Jätteen kuljettaminen ja kerääminen tapahtuvat käytännössä pääasiassa jätelain nojalla myönnettävällä viranomaispäätöksellä, ei c alakohdassa tarkoitetun ympäristöluvan tai ilmoituspäätöksen nojalla.

Ehdotettavan säännöksen mukaisesti rangaistavaa olisi esimerkiksi käsitellä jätettä ympäristönsuojelulaissa edellytetyn ympäristöluvan tai ilmoituspäätöksen vastaisesti siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle. Rangaistavaa olisi myös esimerkiksi jätteen käsitteleminen ilman ympäristönsuojelulaissa edellytettyä lupaa tai ilmoituspäätöstä siten, että teko on omiaan aiheuttamaan esimerkiksi ympäristön pilaantumista.

Pykälän 1 momentin 1 kohdassa säädetään rangaistavaksi esimerkiksi esineen tai aineen jättäminen ympäristöön lupaehtojen vastaisesti siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle. Kyseinen kohta koskee siis tekoja, joissa ympäristöön päästetään tai saatetaan jotakin esimerkiksi lupaehtojen vastaisesti. Ehdotettavassa uudessa 3 kohdassa ei edellytettäisi esimerkiksi jätteen jättämistä ympäristöön, vaan kohdan mukaisesti rangaistavaa olisi esimerkiksi lupaehtojen vastainen jätteen käsitteleminen, vaikka teossa ei saatettaisi ympäristöön jätettä, jos teko muutoin aiheuttaa pykälässä tarkoitetun abstraktin vaaran ympäristölle tai terveydelle.

Uudella 3 kohdalla pantaisiin osaltaan täytäntöön ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan ii alakohtaa koskevia velvoitteita.

uudeksi 4 kohdaksi Pykälän 1 momentin nykyinen 3 kohta siirtyisi. Nykyisessä 3 kohdassa säädetään rangaistavaksi jätelain mukaisen jätehuollon järjestämisvelvollisuuden laiminlyönti. Jätehuollon järjestämisvelvollisuudesta säädetään jätelain 28, 32, 32 a, 33 ja 46 §:ssä. Uudessa 4 kohdassa säädettäisiin nykyistä vastaavalla tavalla rangaistavaksi jätehuollon järjestämisvelvollisuuden laiminlyönti.

Jätehuollon järjestämisvelvollisuudesta säädetään myös elohopeasta ja asetuksen (EY) N:o 1102/2008 kumoamisesta annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2017/852 10 artiklan 6 kohdassa, joka koskee amalgaamijätettä. Säännökseen lisättäisiin viittaus kyseisen asetuksen 10 artiklan 6 kohdan mukaisen jätehuollon järjestämisvelvollisuuden laiminlyöntiin. Ehdotettavan muutoksen myötä rangaistavaa olisi laiminlyödä mainitun asetuksen 10 artiklan 6 kohdassa säädetty amalgaamijätteen jätehuollon järjestämistä koskeva velvollisuus. Asetuksen 10 artiklan 6 kohdan mukaan hammaslääkäreiden on varmistettava, että hyväksytty jätehuoltolaitos tai -yritys käsittelee ja kerää amalgaamijätteen, jonka he tuottavat, myös amalgaamijäämät ja -palaset, amalgaamipaikat sekä hammasamalgaamin saastuttamat hampaat tai niiden osat. Rangaistavaa olisi siten tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta laiminlyödä mainittu velvollisuus siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle.

Lisäksi uuteen 4 kohtaan lisättäisiin viittaus merenkulun ympäristönsuojelulain 9 luvun 1–4 §:iin. Mainitun lain 9 luvun 1 §:ssä säädetään sataman pitäjän velvollisuudesta, joka koskee satamassa olevia jätteiden vastaanottolaitteita. Luvun 2–4 §:ssä säädetään jätteiden vastaanottojärjestelyistä korjaussatamassa, kalastussatamassa ja huvivenesatamassa. Rangaistavaksi voisi säännöksen mukaisesti näin ollen tulla tahallinen tai törkeästä huolimattomuudesta tehty mainittujen jätteiden vastaanottolaitteita tai vastaanottojärjestelyitä koskevien velvollisuuksien laiminlyönti, jos abstraktia vaaraa koskeva tunnusmerkki täyttyy.

Uuteen 4 kohtaan ehdotettavilla muutoksilla pantaisiin osaltaan täytäntöön ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan ii alakohtaa koskevia velvoitteita.

uusi 5 kohta Pykälään lisättäisiin, minkä johdosta nykyinen 4 kohta siirtyisi uudeksi 6 kohdaksi ja nykyinen 5 kohta uudeksi 7 kohdaksi. Uuden 5 kohdan mukaisesti ympäristön turmelemisena rangaistavaa olisi tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta laiminlyödä noudattaa jätelain ja kumotun ympäristönsuojelulain (86/2000) 11, 12 ja 16 §:n nojalla annetun asetuksen säännöksiä kaatopaikan seurannasta ja tarkkailusta taikka ympäristönsuojelulain nojalla myönnetyn luvan määräyksiä jätehuollon tarkkailusta ja seurannasta tai kaivannaisjätteen jätealueen jälkihoidosta. Rangaistavuus edellyttäisi myös, että teko olisi omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle.

Kaatopaikan seurannasta ja tarkkailusta säädetään kaatopaikoista annetun valtioneuvoston asetuksen (331/2013) 7 luvussa. Asetuksen 40 §:n mukaisesti kaatopaikan pitäjän on seurattava ja tarkkailtava kaatopaikkaa ja sen ympäristöä käytön ja jälkihoitovaiheen aikana. Lisäksi esimerkiksi asetuksen 42 §:ään sisältyy jätetäytön tarkkailua koskeva säännös. Mainittuihin säännöksiin sisältyvien velvollisuuksien, kuten myös muiden asetuksen 7 luvun säännösten vastainen menettely olisi ympäristön turmelemisena rangaistavaa, jos menettelystä aiheutuu säännöksessä tarkoitettu abstrakti vaara ympäristölle tai terveydelle. Kyse voisi olla esimerkiksi menettelystä, jossa kaatopaikan pitäjä ei seuraa tai tarkkaile kaatopaikkaa ja sen ympäristöä asetuksessa edellytetyllä tavalla ja kaatopaikan olosuhteet kehittyvät ympäristöä vaarantaviksi. Asetuksessa tarkoitettuja tarkkailu- ja seurantavelvoitteita voi laiminlyödä esimerkiksi niin, että asbestijätteen tai muun vaarallisen jätteen paikkaa ei kaatopaikalla merkitä ja myöhemmin kaatopaikka-alueella tehtävien toimenpiteiden vuoksi aiheutuu vaaraa ympäristölle tai ihmisten terveydelle. Seurannan ja tarkkailun laiminlyönti voi johtaa myös esimerkiksi siihen, että suotovesiallas ylitäyttyy, mistä voi aiheutua ympäristön pilaantumista. Pykälän mainittu kohta koskisi paitsi vaarallisen jätteen kaatopaikkoja myös vaarattoman jätteen kaatopaikkoja, jonne saa sijoittaa esimerkiksi vaaralliseksi jätteeksi luokiteltua asbestijätettä.

Myös ympäristönsuojelulain mukaiseen ympäristölupaan voi ympäristönsuojelulain 62 ja 113 §:ssä säädetyllä tavalla sisältyä määräyksiä jätehuollon seurannasta ja tarkkailusta sekä kaivannaisjätteestä. Kohdan mukaisesti rangaistavaa olisi siten laiminlyödä noudattaa ympäristönsuojelulaissa edellytetyn luvan jätehuollon seurantaa ja tarkkailua tai kaivannaisjätettä koskevia määräyksiä siten, että teko on omiaan aiheuttamaan esimerkiksi ympäristön pilaantumista.

Uudella 3 kohdalla ja uuteen 4 kohtaan ehdotettavilla muutoksilla laajennettaisiin rangaistavuuden alaa joiltakin osin. Muutos olisi merkityksellisin siltä osin kuin kyse on teoista, joissa kuljetetaan jätettä vastoin vaarallisten aineiden kuljetuksesta annetun lain tai sen nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä (uuden 3 kohdan a alakohta). Vaarallisten aineiden kuljetuksesta annetun lain vastainen menettely ei nykyisin ole rangaistava ympäristön turmelemisena, jos teossa ei esimerkiksi päästetä ainetta ympäristöön rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla. VAK-lain vastaisista menettelyistä on nykyisin säädetty seuraamukseksi hallinnollinen seuraamus eli liikennevirhemaksu, minkä ohella mainitun lain vastainen menettely voi tulla rangaistavaksi rikoslain 44 luvun 13 §:n mukaisen vaarallisten aineiden kuljetusrikoksena. Ehdotettavan sääntelyn johdosta nykyisin hallinnollisin seuraamusmaksuin sanktioitu menettely tulisi vaarallisten jätteiden kohdalla osin rangaistussääntelyn piiriin ja verraten ankaran rangaistusuhan alaiseksi.

Siltä osin kuin kyse on elohopea-asetuksen 10 artiklan 6 kohdassa säädetyn velvollisuuden laiminlyönnistä (uusi 4 kohta) ei ole aivan selvää, onko menettely nykyisin ympäristön turmelemisena rangaistavaa. Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdan l alakohdassa viitataan jätelain 147 §:n 2 momenttiin ja sen 23 kohdassa elohopea-asetuksen 10 artiklan 6 kohtaan. Mainitussa elohopea-asetuksen säännöksessä ei kuitenkaan säädetä jätteen käsittelystä vaan asiaa koskevasta jätehuollon järjestämisvelvollisuudesta, jolloin se, voitaisiinko mainitun velvollisuuden rikkomista pitää jätteen käsittelynä, on tulkinnanvaraista.

Joiltakin osin muutokset merkitsevät huomattavaa rangaistussääntelyn ankaroitumista. Nykyistä ankarammin rangaistava olisi muutoksen myötä uuden 5 kohdan mukainen teko, jossa laiminlyödään noudattaa ympäristönsuojelulain nojalla myönnetyn luvan määräyksiä jätehuollon tarkkailusta ja seurannasta tai kaivannaisjätteen jätealueen jälkihoidosta. Nykyisin ympäristönsuojelulain 225 §:n 1 momentin 2 kohtaan sisältyy sakonuhkainen rangaistussäännös, jossa on säädetty rangaistavaksi tahallaan tai huolimattomuudesta laiminlyödä ympäristöluvan lupamääräyksen mukainen velvollisuus. Kaatopaikoista annetun valtioneuvoston asetuksen 7 luvun säännösten laiminlyönnin rangaistavuuden osalta merkityksellinen on jätelain 147 §:n 2 momentin 20 kohta, jonka mukaisesti on rangaistavaa tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoa tai laiminlyödä lain 8 §:n 3 momentin, 10 §:n, 12 §:n 3 momentin, 14 §:n, 15 §:n 3 momentin, 16 §:n 3 momentin tai 49 §:n 1 momentin nojalla annetussa valtioneuvoston asetuksessa säädettyä rajoitusta, kieltoa, vaatimusta, määräystä tai velvollisuutta.

Rangaistussääntely ankaroituisi merkittävästi myös siltä osin kuin kyse on merenkulun ympäristönsuojelulain 9 luvun 1–4 §:n ja 10 luvun 1 §:n vastaisesta menettelystä, jossa aiheutetaan rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin mukainen abstrakti vaara ympäristölle (uuden 3 kohdan b alakohta sekä uusi 4 kohta). Mainittujen säännösten vastainen menettely sellaisenaan on nykyisin säädetty sakonuhkaisena rangaistavaksi merenkulun ympäristönsuojelulain 13 luvun 3 §:n 2 momentin 11 ja 12 kohdissa.

Lisäksi nykyistä ankarammin rangaistavaa olisi käsitellä jätettä ilman ympäristönsuojelulaissa edellytettyä lupaa tai ympäristönsuojelulain 115 a–115 d §:ssä edellytettyä ilmoituspäätöstä tai tällaisen luvan tai päätöksen vastaisesti, jos teko olisi omiaan aiheuttamaan säännöksessä tarkoitetun vahingon (uuden 3 kohdan c alakohta). Nykyisin mainitut teot voivat sellaisinaan tulla rangaistavaksi ympäristörikkomuksena rikoslain 48 luvun 3 §:n 3 momentin mukaisesti (ympäristöluvan hakemista koskevan velvollisuuden laiminlyönti) tai ympäristönsuojelulain rikkomisena ympäristönsuojelulain 225 §:n 1 momentin 5 kohdan mukaisesti (ilmoituksenvaraisen toiminnan aloittaminen ennen ympäristönsuojelulain 115 c §:ssä säädettyä määräaikaa).

Uuteen 4 kohtaan ehdotettavilla muutoksilla pantaisiin osaltaan täytäntöön ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan ii alakohtaa koskevia velvoitteita.

Ympäristörikosdirektiivi edellyttää 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan ii alakohdassa tarkoitettujen tekojen kohdalla, että tahallisen teon enimmäisrangaistus on vähintään viisi vuotta vankeutta. Törkeästä huolimattomuudesta tehtyjen tekojen osalta direktiivissä ei säädetä täsmällistä velvoitetta enimmäisrangaistuksen vähimmäistasosta, vaan direktiivin 5 artiklan 1 kohta edellyttää ainoastaan, että näistä rikoksista voidaan määrätä tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia rikosoikeudellisia seuraamuksia. Rikoslain 48 luvun 2 §:n mukaisen törkeän ympäristön turmelemisen enimmäisrangaistus on kuusi vuotta, ja tämä koskee myös törkeästä huolimattomuudesta tehtyjä tekoja. Törkeästä huolimattomuudesta tehtyjen tekojen kohdalla muutokset johtaisivat siten siihen, että niitä tulisi koskemaan törkeän ympäristön turmelemisen verraten ankara enimmäisrangaistus, vaikka direktiiviin ei sisälly konkreettisia enimmäisrangaistuksen vähimmäistasoa koskevia velvoitteita tällaisten tekojen osalta. Kun esimerkiksi jätelain vastainen jätteiden käsittely on säädetty rangaistavaksi ympäristön turmelemista, voidaan pitää perusteltuna, että jätteiden käsittelyä ja muita direktiivin mukaisia tekotapoja koskevat menettelyt ovat vastaavalla tavalla ja rangaistusuhalla rangaistavia riippumatta siitä, minkä säädöksen vastaisesta menettelystä on kyse, tai siitä, onko kyse esimerkiksi luvan vastaisesta teosta. Myös syyksiluettavuuden osalta olisi perusteltua noudattaa samaa sääntelytapaa kuin esimerkiksi jätelain vastaisen jätteiden käsittelyn kohdalla, vaikka tämä merkitsisi törkeä huolimattomuudesta tehtyjen tekojen kohdalla verraten ankaraa rangaistusuhkaa.

Edellä mainituilla ympäristön turmelemista koskevaan säännökseen ehdotettavilla muutoksilla täytäntöönpantaisiin ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan ii alakohdan sekä sen osalta 4 artiklan 2 kohdan mukaiset kriminalisointivelvoitteet sekä niihin liittyviä muita velvoitteita (kuten 6 artikla ja 7 artiklan 3 kohta). Kun tekoihin, jotka muutosten myötä säädettäisiin rangaistavaksi, voisi tulla sovellettavaksi myös törkeää ympäristön turmelemista koskeva säännös, muutoksilla täytäntöönpantaisiin lisäksi 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan mukainen enimmäisrangaistuksen vähimmäistasoa koskeva velvoite 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan ii alakohdan osalta.

uudeksi 6 kohdaksi Pykälän 1 momentin nykyinen 4 kohta siirtyisi. Kohdan a ja b alakohtiin tehtäisiin vähäisiä kielellisiä korjauksia, kun a alakohdassa jätelain nojalla annetun säännöksen sijasta viitattaisiin jätelain nojalla annettuun asetukseen ja b alakohdan viittaus jätteensiirtoasetuksen nojalla annettuun säännökseen korjattaisiin monikkomuotoon. Ehdotettavilla muutoksilla ei olisi vaikutusta alakohtien soveltamiseen tai rangaistavuuden alaan.

Pykälän 1 momentin nykyinen 5 kohta siirtyisi uudeksi 7 kohdaksi. Mainitun muutoksen ja muiden jäljempänä käsiteltävien muutosten johdosta nykyinen 7 kohta siirtyisi uudeksi 12 kohdaksi.

Uuden 7 kohdan b ja c alakohtia täydennettäisiin viittauksella luvan vastaiseen menettelyyn. Kohdan b alakohdassa viitataan Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseen (EU) 2024/590 otsonikerrosta heikentävistä aineista ja asetuksen (EY) N:o 1005/2009 kumoamisesta. Kohdan c alakohdassa viitataan Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseen (EU) 2024/573 fluoratuista kasvihuonekaasuista, direktiivin (EU) 2019/1937 muuttamisesta ja asetuksen (EU) N:o 517/2014 kumoamisesta.

Uuden otsoniasetuksen 13 ja 14 artiklassa säädetään tuonnista ja viennistä. Kyseisten säännösten mukaan tiettyjen asetuksen mukaisten aineiden, tuotteiden ja laitteiden tuonti ja vienti on sallittua asetuksen mukaisella luvalla. Vastaavasti uuden F-kaasuasetuksen 22 artiklan mukaisesti fluorattujen kasvihuonekaasujen sekä sellaisten tuotteiden ja laitteiden, jotka sisältävät näitä kaasuja tai joiden toiminta perustuu näihin kaasuihin, tuonnin ja viennin edellytyksenä on komission 20 artiklan 4 ja 5 kohdan perusteella myöntämän voimassa olevan luvan esittäminen tulliviranomaisille, paitsi jos on kyse väliaikaisesta varastoinnista. Asetuksissa mainittujen aineiden, kaasujen, tuotteiden ja laitteiden tuonti tai vienti ilman asetuksessa edellytettyä lupaa on rangaistavaa asetuksen vastaisena menettelynä.

Rikoslain säännösten sanamuoto ei kata asetuksessa edellytetyn luvan ehtojen vastaista tuontia tai vientiä, minkä johdosta säännöstä täydennettäisiin mainituilla viittauksilla. Uuden otsoniasetuksen ja uuden F-kaasuasetuksen vastaisista menettelyistä ehdotetaan säädettäväksi ympäristörikosdirektiivin edellyttämällä tavalla erillisessä ilmakehän heikentämistä koskevassa rangaistussäännöksessä. Mainittuun uuteen rangaistussäännökseen sisältyisi toissijaisuuslauseke, jossa viitattaisiin ympäristön turmelemista ja törkeää ympäristön turmelemista koskeviin säännöksiin. Ilmakehän heikentämistä koskevaan säännökseen sisältyisi asetuksessa edellytetyn luvan vastaisuutta koskeva tunnusmerkki, joka olisi perusteltua lisätä myös rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin uuden 7 kohdan b ja c alakohtiin.

Uuden 7 kohdan b ja c alakohtia koskevat ehdotukset liittyvät ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan s ja t alakohtia koskeviin velvoitteisiin.

uusi 8 kohta Pykälän 1 momenttiin lisättäisiin. Uudessa 8 kohdassa säädettäisiin rangaistavaksi tiettyjen Euroopan unionin kemikaaleja koskevien asetusten ja kemikaalilain vastainen aineen, valmisteen, seoksen, esineen tai tuotteen markkinoille saattaminen tai markkinoilla saataville asettaminen, jos teko olisi omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle. Kuten muut pykälän 1 momentin mukaiset teot, myös markkinoille saattaminen ja markkinoilla saataville asettaminen olisi rangaistavaa tahallisena ja törkeästä huolimattomuudesta tehtynä.

Rikoslain sääntely on teknologianeutraalia, ja markkinoille saattamisen tai markkinoilla saataville asettamisen rangaistavuus koskisi ympäristörikosdirektiivin johdantokappaleessa 16 todetulla tavalla myös esimerkiksi verkkopalveluja hyväksi käyttäen toteutettua markkinoille saattamista. Rangaistavuus ei siten edellyttäisi esimerkiksi aineiden fyysistä siirtämistä tai esillepanoa.

Uuden 8 kohdan mukaisen menettelyn rangaistavuus koskisi lähtökohtaisesti ketä tahansa. Kohdassa viitattujen asetusten mukaisessa markkinoille saattamisessa ja markkinoilla saataville asettamisessa on kuitenkin kyse sen luontoisesta toiminnasta, että asetuksissa säädetyt velvollisuudet ja kiellot kohdistuvat käytännössä toiminnanharjoittajiin. Kyse voisi olla myös organisaation toiminnassa toteutettavista toimenpiteistä, jolloin sovellettavaksi voisivat tulla rikoslain 48 luvun 9 § oikeushenkilön rangaistusvastuusta sekä vastuun kohdentumista koskeva rikoslain 48 luvun 7 §.

Uuden 8 kohdan a alakohdassa viitattaisiin kemikaalilakiin sisältyvään biosidivalmisteita koskevaan sääntelyyn. Säännöksen mukaan rangaistavaa olisi saattaa markkinoille valmiste kemikaalilain tai sen nojalla annetun, biosidivalmisteiden hyväksymistä koskevan asetuksen tai niissä edellytetyn biosidivalmisteen hyväksymisen vastaisesti siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle.

Biosidivalmisteiden hyväksymisestä säädetään kemikaalilain 5 luvussa. Kemikaalilain 27 §:ssä säädetään biosidivalmisteiden hyväksyttämisvelvollisuudesta. Pykälän mukaan biosidivalmistetta ei saa saattaa markkinoille eikä käyttää ilman valmisteen hyväksymistä, ellei jäljempänä tai biosidiasetuksessa toisin säädetä. Hyväksymisestä päättää Turvallisuus- ja kemikaalivirasto.

Kemikaalilain biosidivalmisteiden markkinoille saattamista koskeva sääntely liittyy biosidiasetukseen, jonka vastaisen markkinoille saattamisen ja markkinoilla saataville asettamisen rangaistavuudesta säädettäisiin erikseen säännöksen d alakohdassa. Biosidiasetuksen 17 artiklan mukaan biosidivalmisteita ei saa asettaa saataville markkinoilla tai käyttää, ellei niille ole annettu asetuksen mukaista lupaa. Kun on kyse biosidiasetuksen mukaista lupaa koskevasta hakemuksesta, joka koskee kansallista lupaa tietyssä jäsenvaltiossa, hakemus toimitetaan asetuksen 17 artiklan 2 kohdan mukaisesti kyseisen jäsenvaltion toimivaltaiselle viranomaiselle.

Kemikaalilain 28–30 §:ssä säädetään hyväksymisen hakemisesta ja edellytyksistä sekä hyväksymispäätöksestä ja biosidivalmisteiden merkinnöistä.

Säännöksessä rangaistavuus koskisi kemikaalilain 26 §:ssä määriteltyjä biosidivalmisteita. Kuten biosidiasetuksessa, a alakohdassa markkinoille saattamisella tarkoitettaisiin biosidivalmisteen asettamista ensimmäistä kertaa saataville markkinoilla (biosidiasetuksen 3 artiklan j alakohta).

Uuden 8 kohdan a alakohdan mukaisesti rangaistava olisi esimerkiksi teko, jossa toiminnanharjoittaja saattaa markkinoille kemikaalilaissa tarkoitetun biosidivalmisteen ilman kemikaalilain 27 §:ssä edellytettyä hyväksymistä siten, että aiheutuu vähintään abstrakti vaara ympäristölle. Säännöksen mukaisesti rangaistavaksi voisi tulla myös sellainen kemikaalilaissa tarkoitetun biosidivalmisteen markkinoille saattaminen, jossa valmiste saatetaan markkinoille kemikaalilaissa edellytetyn hyväksymisen vastaisesti eli tavalla, joka rikkoo markkinoille saattamista koskevan hyväksymispäätöksen ehtoja. Lisäksi edellytettäisiin, että teko olisi omiaan aiheuttamaan esimerkiksi ympäristön pilaantumista.

Kemikaalilain 30 §:n 3 momentti sisältää valtuutussäännöksen, jonka mukaisesti tarkempia säännöksiä hyväksymispäätöksestä ja siihen liitettävistä ehdoista voidaan antaa valtioneuvoston asetuksella. Se, että rangaistavuuden alan kannalta merkityksellisistä seikoista voidaan säätää mainitulla tavalla kemikaalilain nojalla annetuissa säännöksissä, kävisi ilmi säännöksessä olevasta viittauksesta kemikaalilain nojalla annetun asetuksen säännöksiin.

Säännöksellä täytäntöönpantaisiin ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan c alakohdan iv alakohdan ja 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan velvoitteet siltä osin kuin kyse on valmisteen markkinoille saattamista ja markkinoilla saataville asettamista koskevista tekotavoista. Kun kemikaalilakiin ei sisälly rangaistussäännöstä, joka kattaisi biosidivalmisteen markkinoille saattamisen kemikaalilaissa edellytetyn hyväksymisen vastaisesti, muutos merkitsisi tältä osin rangaistavuuden alan laajenemista. Siltä osin kuin kyse on markkinoille saattamisesta ilman kemikaalilain edellyttämää hyväksymistä, joka on rangaistavaa kemikaalilain 59 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaisesti, ehdotettava muutos merkitsisi rangaistussääntelyn ankaroitumista sellaisten tekojen kohdalla, jotka ovat omiaan aiheuttamaan säännöksessä tarkoitetun abstraktin vaaran ympäristölle tai terveydelle.

8 kohdan b alakohdan Uudenmukaisesti rangaistavaa olisi REACH-asetuksen (Euroopan parlamentin ja unionin asetus (EY) N:o 1907/2006 kemikaalien rekisteröinnistä, arvioinnista, lupamenettelyistä ja rajoituksista (REACH), Euroopan kemikaaliviraston perustamisesta, direktiivin 1999/45/EY muuttamisesta sekä neuvoston asetuksen (ETY) N:o 793/93, komission asetuksen (EY) N:o 1488/94, neuvoston direktiivin 76/769/ETY ja komission direktiivien 91/155/ETY, 93/67/ETY, 93/105/EY ja 2000/21/EY kumoamisesta) VII osastossa tai VIII osastossa tai niitä koskevissa mainitun asetuksen nojalla annetuissa säännöksissä säädetyn rajoituksen tai kiellon vastainen aineen, valmisteen, seoksen, esineen tai tuotteen markkinoille saattaminen. Mainittuihin REACH-asetuksen osastoihin ei sisälly markkinoilla saataville asettamista koskevia säännöksiä, eli kyseinen tekotapa ei tulisi kysymykseen voimassa olevan REACH-asetuksen kohdalla. Rangaistavuus koskisi nimenomaisesti asetuksen VII ja VII osastoissa säädettyjen rajoitusten ja kieltojen rikkomista.

Markkinoille saattamisella tarkoitettaisiin REACH-asetuksen 3 artiklan 12 kohdan mukaisesti toimittamista tai tarjoamista kolmannelle osapuolelle joko maksua vastaan tai maksutta. Asetuksen 3 artiklan 12 kohdan mukaisesti maahantuontia pidetään markkinoille saattamisena.

REACH-asetuksen VII osasto koskee lupamenettelyä. Asetuksen 56 artikla sisältää yleiset säännökset asetuksen liitteeseen XIV sisältyvien aineiden markkinoille käyttöön saattamisen ja aineen käyttämisen kielloista sekä niihin säädetyistä poikkeuksista. Asetuksen 3 artiklaan sisältyvät muun muassa aineen, seoksen ja esineen määritelmät (1, 2 ja 3 kohdat). Käsitteiden merkityssisältö määrittyisi siten asetuksen perusteella.

REACH-asetuksen VIII osastossa säädetään tiettyjen vaarallisten aineiden, seoksien ja esineiden valmistusta, markkinoille saattamista ja käyttöä koskevista rajoituksista. Asetuksen 67 artiklan 1 kohdan mukaan sellaisen aineen valmistus, markkinoille saattaminen tai käyttö, jolle on asetettu jokin rajoitus liitteessä XVII, ei ole sallittua sellaisenaan, seoksessa tai esineessä, ellei aine ole kyseisen rajoituksen edellytysten mukainen. Tätä ei säännöksen mukaan sovelleta sellaisen aineen valmistukseen, markkinoille saattamiseen tai käyttöön, joka on tarkoitettu tieteelliseen tutkimukseen ja kehittämiseen. Liitteessä XVII täsmennetään, sovelletaanko rajoitusta tuote- tai prosessisuuntautuneeseen tutkimukseen ja kehittämiseen, sekä suurin määrä, johon poikkeusta voidaan soveltaa.

Mainitun säännöksen mukaisesti rangaistavaa olisi esimerkiksi teko, jossa REACH-asetuksen VII tai VIII osastossa tarkoitettu aine saatettaisiin markkinoille asetuksessa säädetyn vastaisesti ilman, että aineen käytölle on asetuksen 56 artiklan mukainen lupa, siten, että teko olisi omiaan aiheuttamaan esimerkiksi ympäristön pilaantumista.

REACH-asetuksen liitteitä XIV ja XVII, joihin VII ja VIII osastoissa viitataan, voidaan muuttaa asetuksen 133 artiklan mukaista komiteamenettelyä noudattaen. Se, että rangaistavuuden alaan vaikuttavista seikoista voidaan säätää mainitulla tavalla esimerkiksi komission antamalla täytäntöönpanosäädöksellä, kävisi rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen edellyttämällä tavalla ilmi säännöksessä käytetystä ilmaisusta, jossa viitataan asetusta koskeviin REACH-asetuksen nojalla annettuihin säännöksiin vastaavalla tavalla kuin rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdassa on säädetty.

Säännöksellä täytäntöönpantaisiin ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan c alakohdan i ja ii alakohtien ja 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan velvoitteet siltä osin kuin kyse on aineen, seoksen tai esineen markkinoille saattamista koskevasta tekotavasta, sekä niihin liittyviä muita velvoitteita (kuten 6 artikla ja 7 artiklan 3 kohta). Kun REACH-asetuksen 56 ja 67 artiklan vastainen menettely on jo sellaisenaan rangaistavaa kemikaalirikkomuksena kemikaalilain 59 §:n 2 momentin mukaisesti, muutoksella ei laajennettaisi rangaistavuuden alaa. Muutos merkitsisi sääntelyn selvää ankaroitumista niiden markkinoillesaattamistekojen osalta, jotka ovat omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle.

8 kohdan c alakohdan Uudenmukaisesti rangaistavaa olisi CLP-asetuksen (Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EY) N:o 1272/2008 aineiden ja seosten luokituksesta, merkinnöistä ja pakkaamisesta sekä direktiivien 67/548/ETY ja 1999/45/EY muuttamisesta ja kumoamisesta ja asetuksen (EY) N:o 1907/2006 muuttamisesta) vastainen aineen, valmisteen, seoksen, esineen tai tuotteen markkinoille saattaminen siten, että teko olisi omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle. CLP-asetuksessa ei säädetä markkinoilla saataville asettamisesta, eli kyseinen tekotapa ei tulisi kysymykseen voimassa olevan CLP-asetuksen kohdalla.

Markkinoille saattamisella tarkoitettaisiin CLP-asetuksen 2 artiklan 18 kohdan mukaisesti toimittamista tai tarjoamista kolmannelle osapuolelle joko maksua vastaan tai maksutta. Maahantuontia pidetään 2 artiklan 18 kohdan mukaisesti markkinoille saattamisena.

CLP-asetuksen 2 artiklassa on aineen, seoksen ja esineen määritelmät. Asetuksen 4 artiklassa säädetään yleisistä luokitus-, merkintä- ja pakkaamisvelvoitteista. Artiklan 1 kohdan mukaan valmistajien, maahantuojien ja jatkokäyttäjien on esimerkiksi luokiteltava aineet ja seokset II osaston mukaisesti ennen niiden saattamista markkinoille. Artiklassa säädetään erilaisista velvollisuuksista erilaisten aineiden osalta. Esimerkiksi jos aine tai seos luokitellaan vaaralliseksi, toimittajien on asetuksen 4 artiklan 4 kohdan mukaan varmistettava, että aine tai seos on ennen sen markkinoille saattamista merkitty ja pakattu asetuksen III ja IV osaston säännösten mukaisesti.

Rangaistavaksi voisi siten tulla esimerkiksi sellainen aineen markkinoille saattaminen, jossa vaaralliseksi luokiteltu aine saatetaan markkinoille ilman, että se on merkitty ja pakattu asetuksen edellyttämällä tavalla. Lisäksi edellytettäisiin, että teko olisi omiaan aiheuttamaan esimerkiksi ympäristön pilaantumista.

CLP-asetuksen 53 artiklaan sisältyy toimivalta komissiolle antaa asetuksen 53 a artiklan mukaisesti delegoituja säädöksiä, joilla muutetaan tiettyjä asetuksen artikloita sekä liitteitä I–VIII niiden mukauttamiseksi tekniikan ja tieteen kehitykseen. Se, että rangaistavuuden alaan vaikuttavista seikoista voidaan säätää mainitulla tavalla komission antamalla delegoidulla säädöksellä, kävisi ilmi säännöksen f alakohdasta, jossa viitattaisiin nimenomaisesti c-e alakohdassa mainitun säädöksen nojalla annettuun säännökseen.

Säännöksellä täytäntöönpantaisiin ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan c alakohdan v alakohdan ja 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan velvoitteet siltä osin kuin kyse on aineen tai seoksen markkinoille saattamista koskevasta tekotavasta sekä niihin liittyviä muita velvoitteita (kuten 6 artikla ja 7 artiklan 3 kohta). Markkinoille saattamista koskeva CLP-asetuksen vastainen menettely on jo rangaistavaa kemikaalirikkomuksena kemikaalilain 59 §:n 3 momentin mukaisesti, eikä muutoksella siten laajennettaisi rangaistavuuden alaa. Muutos merkitsisi sääntelyn selvää ankaroitumista niiden markkinoillesaattamistekojen osalta, jotka ovat omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle.

8 kohdan d alakohdassa Uudenviitattaisiin biosidiasetukseen (Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus N:o 528/2012 biosidivalmisteiden asettamisesta saataville markkinoilla ja niiden käytöstä). Alakohdan mukaisesti rangaistavaa olisi biosidiasetuksen tai siinä edellytetyn luvan vastainen aineen, valmisteen, seoksen, esineen tai tuotteen markkinoille saattaminen tai markkinoilla saataville asettaminen siten, että teko olisi omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle.

Biosidiasetuksessa markkinoilla saataville asettamisella tarkoitetaan biosidivalmisteen tai käsitellyn esineen toimittamista liiketoiminnan yhteydessä jakelua tai käyttöä varten joko maksua vastaan tai maksutta (3 artiklan i alakohta). Markkinoille saattamisella tarkoitetaan biosidivalmisteen tai käsitellyn esineen asettamista ensimmäistä kertaa saataville markkinoilla (3 artiklan j alakohta). Asetuksen 3 artiklaan sisältyy myös muun muassa biosidivalmisteen (1 kohdan a alakohta) ja käsitellyn esineen määritelmät (1 kohdan l alakohta).

Esimerkiksi biosidivalmisteiden asettamisesta saataville markkinoilla ja niiden käytöstä säädetään asetuksen 17 artiklassa. Artiklan 1 kohdan mukaan biosidivalmisteita ei saa asettaa saataville markkinoilla tai käyttää, ellei niille ole annettu asetuksen mukaista lupaa. Luvan myöntämisehdoista säädetään asetuksen 19 artiklassa. Asetuksen V luvussa säädetään yksinkertaistetusta lupamenettelystä. Asetuksen 25 artiklassa säädettyjen edellytysten täyttyessä biosidivalmiste soveltuu yksinkertaistettuun lupamenettelyyn. Asetuksen 27 artiklassa säädetään yksinkertaistetulla lupamenettelyllä luvansaaneiden biosidivalmisteiden asettamisesta saataville markkinoilla. Lupien peruuttamista, tarkistamista ja muuttamista koskevat säännökset ovat asetuksen IX luvussa. Asetuksen X luvussa säädetään rinnakkaisvalmisteiden kaupasta ja XII luvussa poikkeuksista esimerkiksi asetuksen 17 ja 19 artiklassa säädettyyn.

Käsiteltyjen esineiden markkinoille saattamisesta säädetään asetuksen 58 artiklassa. Artiklan 2 kohdan mukaan käsiteltyä esinettä ei saa saattaa markkinoille, ellei niihin biosidivalmisteisiin, joilla se on käsitelty tai joita se sisältää, sisältyviä kaikkia tehoaineita ole sisällytetty asetuksen 9 artiklan 2 kohdan mukaisesti laadittuun luetteloon kyseisen valmisteryhmän ja käytön osalta tai liitteeseen I ja elleivät kaikki niissä säädetyt ehdot tai rajoitukset täyty.

Kun on kyse biosidiasetuksen mukaista lupaa koskevasta hakemuksesta, joka koskee kansallista lupaa tietyssä jäsenvaltiossa, hakemus toimitetaan asetuksen 17 artiklan 2 kohdan mukaisesti kyseisen jäsenvaltion toimivaltaiselle viranomaiselle. Kemikaalilain 27 §:n mukaisesti biosidivalmistetta ei saa saattaa markkinoille eikä käyttää ilman valmisteen hyväksymistä, ellei jäljempänä [laissa] tai biosidiasetuksessa toisin säädetä. Teko, jossa olisi kyse kemikaalilain biosidivalmisteiden markkinoille saattamista koskevien säännösten vastaisesti toimimisesta, säädettäisiin erikseen rangaistavaksi pykälän 1 momentin 7 kohdan a alakohdassa.

Säännöksen mukaisesti rangaistavaksi voisi tulla esimerkiksi sellainen asetuksen vastainen valmisteen markkinoille saattaminen, jossa biosidiasetuksessa tarkoitettu valmiste saatetaan markkinoille ilman asetuksessa edellytettyä lupaa tai tällaisen luvan vastaisesti. Lisäksi edellytettäisiin, että teko olisi omiaan aiheuttamaan esimerkiksi ympäristön pilaantumista.

Biosidiasetuksen 83 artikla koskee toimivallan siirtoa komissiolle. Säännöksen 1 kohdan mukaisesti komissiolle siirretään valta antaa delegoituja säädöksiä artiklassa säädetyin edellytyksin. Kuten CLP-asetuksen kohdalla se, että rangaistavuuden alaan vaikuttavista seikoista voidaan säätää mainitulla tavalla komission antamalla delegoidulla säädöksellä, kävisi ilmi säännöksen f alakohdasta, jossa viitattaisiin nimenomaisesti c-e alakohdassa mainitun säädöksen nojalla annettuihin säännöksiin.

Säännöksellä täytäntöönpantaisiin ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan c alakohdan iv alakohdan ja 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan velvoitteet siltä osin kuin kyse on aineen markkinoille saattamista ja markkinoilla saataville asettamista koskevista tekotavoista, sekä niihin liittyviä muita velvoitteita (kuten 6 artikla ja 7 artiklan 3 kohta). Markkinoilla saataville asettamista ja markkinoille saattamista koskeva biosidiasetuksen vastainen menettely on jo sellaisenaan rangaistavaa kemikaalirikkomuksena kemikaalilain 59 §:n 4 momentin mukaisesti, eikä muutoksella siten laajennettaisi merkittävästi rangaistavuuden alaa. Muutos merkitsisi rangaistussääntelyn selvää ankaroitumista niiden biosidiasetuksen vastaisten markkinoillesaattamistekojen osalta, jotka ovat omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle.

8 kohdan e alakohdassa Uudensäädettäisiin rangaistavaksi kasvinsuojeluaineasetuksen (Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EY) N:o 1107/2009 kasvinsuojeluaineiden markkinoille saattamisesta sekä neuvoston direktiivien 79/117/ETY ja 91/414/ETY kumoamisesta) vastainen tai asetuksessa edellytetyn luvan vastainen aineen, valmisteen, seoksen, esineen tai tuotteen markkinoille saattaminen. Kasvinsuojeluaineasetuksessa ei säädetä markkinoilla saataville asettamisesta, eli kyseinen tekotapa ei tulisi kysymykseen voimassa olevan kasvinsuojeluaineasetuksen kohdalla.

Kasvinsuojeluaineasetuksen 3 artiklan 9 kohdan mukaan markkinoille saattamisella tarkoitetaan asetuksessa hallussa pitämistä yhteisössä tapahtuvaa myyntiä varten, myös myytäväksi tarjoamista tai muuta joko ilmaiseksi tai korvausta vastaan tapahtuvaa siirtoa sekä itse myyntiä, jakelua ja muita siirtomuotoja, mutta ei palauttamista edelliselle myyjälle. Luovuttaminen vapaaseen liikkeeseen yhteisön alueelle on määritelmän mukaan asetuksessa tarkoitettua markkinoille saattamista.

Aineen markkinoille saattamisesta säädetään useissa asetuksen artikloissa. Kasvinsuojeluaineiden markkinoille saattaminen ja käyttö on asetuksen 28 artiklan mukaan luvanvaraista. Artiklan 1 kohdan mukaan kasvinsuojeluainetta ei saa saattaa markkinoille tai käyttää, ellei sille ole annettu kyseisessä jäsenvaltiossa lupaa asetuksen mukaisesti. Artiklan 2 kohdassa säädetään poikkeuksista luvanvaraisuuteen. Asetuksen 30 artikla mahdollistaa väliaikaisten lupien myöntämisen kasvinsuojeluaineiden markkinoille saattamiselle. Asetuksen 47 artiklassa säädetään vähäriskisten kasvinsuojeluaineiden markkinoille saattamisesta ja käytöstä, 48 artiklassa muuntogeenisen mikro-organismin sisältävien kasvinsuojeluaineiden markkinoille saattamisesta ja käytöstä, 49 artiklassa käsiteltyjen siemenien markkinoille saattamisesta ja 58 artiklassa säädetään liitännäisaineiden markkinoille saattamisesta ja käytöstä.

Myös kasvinsuojeluaineasetus sisältää toimivaltuuden muuttaa muita kuin asetuksen keskeisiä osia sekä täydentää asetusta erityistä menettelyä noudattaen. Toimenpiteistä, joiden tarkoituksena on muuttaa asetuksen muita kuin keskeisiä osia, säädetään asetuksen 78 artiklassa, ja valvontamenettelystä, jota noudattaen toimenpiteistä päätetään, asetuksen 79 artiklassa. Uuden 7 kohdan f alakohdassa viitattaisiin nimenomaisesti c-e alakohdassa mainitun säädöksen nojalla annettuihin säännöksiin, mistä kävisi ilmi, että rangaistavuuden alaan vaikuttavista seikoista voidaan säätää mainitulla tavalla komission antamalla säädöksellä.

Säännöksellä täytäntöönpantaisiin ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan c alakohdan iii alakohtien ja 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan velvoitteet siltä osin kuin kyse on aineen, seoksen tai esineen markkinoille saattamista koskevasta tekotavasta, sekä niihin liittyviä muita velvoitteita (kuten 6 artikla ja 7 artiklan 3 kohta). Muutos laajentaisi rangaistavuuden alaa siltä osin kuin kyse on muusta kuin asetuksen 28 vastaisesta aineen markkinoille saattamisesta, joka on rangaistavaa kasvinsuojeluaineista annetun lain 41 §:n 1 momentin mukaisesti, sekä siltä osin kuin markkinoille saattaminen tapahtuu kasvinsuojeluaineasetuksessa edellytetyn luvan vastaisesti. Muutos merkitsisi lisäksi sääntelyn selvää ankaroitumista niiden kasvinsuojeluaineista annetun lain 41 §:n 1 momentin mukaisten markkinoillesaattamistekojen osalta, jotka ovat omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle.

uuden 8 kohdan f alakohdan Edellä todetulla tavallamukaisesti rangaistavaa olisi 8 kohdan c-e alakohdassa mainitun säädöksen nojalla annettujen säännösten vastainen aineen, valmisteen, seoksen, esineen tai tuotteen markkinoille saattaminen. Alakohdassa viitattaisiin CLP-asetuksen, biosidiasetuksen tai kasvinsuojeluaineasetuksen nojalla annettuihin säännöksiin. Säännöksen myötä tulisi katetuksi myös sellainen menettely, jota koskevista seikoista olisi säädetty esimerkiksi alakohdassa viitatun säädöksen nojalla annetussa täytäntöönpanosäädöksessä. Vastaavalla tavalla on säädetty 1 §:n 1 momentin 2 kohdan g alakohdassa mainittujen asetusten osalta.

Mainittu ehdotus liittyy ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan c alakohdan iii–v alakohtien ja 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan velvoitteisiin siltä osin kuin kyse on aineen, seoksen tai esineen markkinoille saattamista koskevasta tekotavasta, sekä niihin liittyviin muihin velvoitteisiin (kuten 6 artikla ja 7 artiklan 3 kohta).

8 kohdan g alakohdan Uudenmukaisesti rangaistavaa olisi aineen, valmisteen, seoksen, esineen tai tuotteen markkinoille saattaminen vastoin pysyvistä orgaanisista yhdisteistä annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2019/1021 3 tai 4 artiklassa tai niitä koskevissa mainitun asetuksen nojalla annetuissa säännöksissä asetuksen liitteessä I tarkoitetuista aineista säädettyä. Asetukseen ei sisälly markkinoilla saataville asettamista koskevia säännöksiä.

Pysyviä orgaanisia yhdisteitä koskevan asetuksen 2 artiklassa säädetään määritelmistä. Artiklassa viitataan esimerkiksi markkinoille saattamisen, valmistuksen ja käytön osalta REACH-asetuksen määritelmiin. Markkinoille saattamisen käsite kattaa siten myös maahantuonnin (pysyviä orgaanisia yhdisteitä koskevan asetuksen 2 artiklan 1 kohta, REACH-asetuksen 3 artiklan 12 kohta).

Pysyviä orgaanisia yhdisteitä koskevan asetuksen 3 artiklan 1 kohdan mukaan liitteessä I lueteltujen aineiden valmistus, markkinoille saattaminen ja käyttö sellaisenaan, seoksissa tai esineissä kielletään, jollei 4 artiklasta muuta johdu. Asetuksen 4 artiklassa säädetään vapautuksista rajoittamistoimenpiteistä.

Rangaistavuus koskisi nimenomaisesti pysyviä orgaanisia yhdisteitä koskevan asetuksen liitteessä I lueteltujen aineiden markkinoille saattamista. Asetukseen sisältyy myös sen liitteessä II lueteltujen aineiden markkinoille saattamista koskevia rajoituksia. Rangaistavuus ei koskisi näiden säännösten vastaista menettelyä.

Pysyviä orgaanisia yhdisteitä koskevan asetuksen 15 artiklassa säädetään asetuksen liitteiden muuttamisesta. Artiklan 1 kohdassa siirretään komissiolle valta antaa asetuksen 18 artiklan mukaisesti delegoituja säädöksiä, joilla muutetaan esimerkiksi asetuksen liitettä I. Kuten muiden 7 kohdassa viitattujen asetusten kohdalla se, että rangaistavuuden alaan vaikuttavista seikoista voidaan säätää mainitulla tavalla komission antamalla delegoidulla säädöksellä, kävisi ilmi säännöksessä olevasta ilmaisusta, jossa viitataan asetuksen nojalla annetun säännöksen vastaiseen menettelyyn.

Säännöksellä täytäntöönpantaisiin ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan c alakohdan vi alakohdan ja 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan velvoitteet siltä osin kuin kyse on aineen markkinoille saattamista koskevasta tekotavasta, sekä niihin liittyviä muita velvoitteita (kuten 6 artikla ja 7 artiklan 3 kohta). Pysyviä orgaanisia yhdisteitä koskevan asetuksen vastainen aineen markkinoille saattaminen on jo sellaisenaan rangaistavaa kemikaalirikkomuksena kemikaalilain 59 §:n 5 momentin 3 kohdan mukaisesti, eikä muutoksella siten laajennettaisi rangaistavuuden alaa. Muutos merkitsisi sääntelyn selvää ankaroitumista niiden markkinoillesaattamistekojen osalta, jotka ovat omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle.

uudeksi 9 kohdaksi Pykälän 1 momentin nykyiseen 6 kohtaan, joka koskee muuntogeenisiä organismeja, ei tehtäisi sisällöllisiä muutoksia, mutta se siirtyisi. Samalla säännökseen lisättäisiin taikka-sana muuntogeenisiä organismeja ja niitä sisältäviä elintarvikkeita tai rehuja koskevien ilmaisujen väliin, mikä vastaisi voimassa olevaa muotoilua paremmin säännöksen tarkoitusta. Ehdotettavalla muutoksella ei olisi vaikutusta kohdan soveltamiseen tai rangaistavuuden alaan.

uusi 10 kohta Pykälän 1 momenttiin lisättäisiin. Sen mukaisesti rangaistavaa olisi tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta harjoittaa sellaista säteilylaissa tarkoitettua säteilytoimintaa, josta aiheutuu ionisoivaa säteilyä, säteilylain 7, 10, 11, 15 tai 18 luvussa säädetyn tai niiden nojalla annettujen asetusten tai määräysten tai säteilylain 48 §:ssä edellytetyn turvallisuusluvan vastaisesti tai tällaisessa säteilytoiminnassa laiminlyödä säteilylain 130 §:n 1 momentissa säädetty velvollisuus varmistaa säteilyturvallisuus säteilyturvallisuuspoikkeamassa siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle.

Säteilytoiminnalla tarkoitettaisiin säteilylain 4 §:n 25 kohdan mukaisesti a) säteilyn käyttöä; b) toimintaa ja olosuhdetta, jossa altistus luonnonsäteilylle korjaavista toimenpiteistä huolimatta on viitearvoa suurempi; sekä c) vallitsevassa altistustilanteessa tehtäviä suojelutoimia, joissa työperäinen altistus on viitearvoa suurempi. Säteilyn käyttö on määritelty säteilylain 4 §:n 23 kohdassa. Määritelmän mukaisesti säteilyn käytöllä tarkoitetaan a) säteilylähteen käyttöä, valmistusta, kauppaa, asennusta, huoltoa ja korjausta; b) säteilylähteen ja radioaktiivisen jätteen hallussapitoa, säilyttämistä, tuontia, vientiä, siirtoa ja varastointia; c) radioaktiivisen aineen ja radioaktiivisen jätteen kuljetusta; ja d) radioaktiivisen jätteen vaarattomaksi tekemistä. Säteilylakiin sisältyvät myös esimerkiksi radioaktiivisen aineen (4 §:n 14 kohta), säteilyn (4 §:n 21 kohta) ja säteilylähteen (4 §:n 22 kohta) määritelmät. Myös mainittujen käsitteiden merkityssisältö määrittyisi säteilylain mukaisesti.

Säteilytoiminnan määritelmä kattaa radioaktiivisia aineita koskevia toimintoja joiltakin osin laajemmin kuin minkä toimien tulee ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan l alakohdan mukaisesti kuulua rangaistussääntelyn alaan. Tämä koskee esimerkiksi säteilylähteen kauppaamista. Sitä, että rangaistussäännöksessä viitataan säteilytoiminnan harjoittamiseen, voi kuitenkin pitää perusteltuna huomioiden mainitun käsitteen kattamista, radioaktiivisiin aineisiin kohdistuvista toimista aiheutuva riski ympäristölle ja terveydelle. Toisaalta säteilylakiin sisältyvään säteilyn käytön käsitteeseen ei nimenomaisesti sisälly esimerkiksi säteilylähteen tai radioaktiivisen jätteen käsittely. Säteilyn käyttö kuitenkin sisältää esimerkiksi säteilylähteen asennuksen, huollon ja korjauksen sekä säteilylähteen ja radioaktiivisen jätteen hallussapidon ja säilyttämisen, jolloin käsittelyä koskevan tekotavan voi katsoa tulevan mainittujen toimien kautta katetuksi.

Rangaistavuus koskisi ehdotettavan 10 kohdan mukaisesti sellaisen säteilytoiminnan harjoittamista, josta aiheutuu ionisoivaa säteilyä. Säteilylain 4 §:n 7 kohdan mukaisesti ionisoivalla säteilyllä tarkoitetaan säteilyä, joka muodostaa väliaineessa ioneja. Rangaistavuuden ulkopuolelle rajautuisi siten sellainen säteilytoiminnan harjoittaminen, josta aiheutuu ionisoimatonta säteilyä. Ionisoimattomalla säteilyllä tarkoitetaan säteilylain 4 §:n 6 kohdan mukaisesti ultraviolettisäteilyä, näkyvää valoa, infrapunasäteilyä, radiotaajuista säteilyä, pientaajuisia ja staattisia sähkö- ja magneettikenttiä sekä ultraääntä. Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan l alakohdassa viitattava direktiivi 2013/59/Euratom ei koske ionisoimatonta säteilyä, jota ei siten myöskään ympäristörikosdirektiivin kriminalisointivelvoite kata. Sellaisen toiminnan harjoittamiseen, josta aiheutuu ionisoimatonta säteilyä, ei myöskään liity samankaltaista riskiä ympäristön vaarantamisesta tai vahingoittamisesta kuin sellaisen toiminnan harjoittamiseen, josta aiheutuu ionisoivaa säteilyä.

Uuden 10 kohdan mukaisesti rangaistavaa olisi harjoittaa säännöksessä tarkoitettua säteilytoimintaa säteilylain tai sen nojalla annettujen asetusten tai määräysten tai säteilylaissa edellytetyn turvallisuusluvan vastaisesti siten, että teko on omiaan aiheuttamaan säännöksessä tarkoitetun abstraktin vaaran ympäristölle tai terveydelle. Sellaisen säteilytoiminnan harjoittamiseen, josta aiheutuu ionisoivaa säteilyä, säteilylaissa tai sen nojalla annettujen asetusten tai määräysten tai säteilylaissa edellytetyn turvallisuusluvan vastaisesti liittyy lähtökohtaisesti vaara säteilyn pääsemisestä ympäristöön ja siten ympäristön ja ihmisten terveyden vahingoittumisesta. Säteilytoiminnassa säteilylaista ja sen nojalla annetuista asetuksista ja määräyksistä sekä turvallisuusluvasta aiheutuvien velvollisuuksien ja kieltojen noudattaminen on olennaista, jotta voidaan varmistua siitä, että esimerkiksi käytettävien säteilylähteiden käyttö on turvallista sekä ympäristön että ihmisten terveyden kannalta.

Säteilylain 7 lukuun sisältyvät lupajärjestelmää koskevat säännökset. Säteilytoiminnan turvallisuuden varmistamisen ja valvonnan perusteiden kannalta keskeinen pykälä on säteilylain 48 §, jossa säädetään turvallisuusluvasta. Pykälän 1 momentin mukaisesti säteilyn käyttö edellyttää lupaa (turvallisuuslupa), jollei säteilylaissa toisin säädetä. Muuhun säteilytoimintaan on säännöksen mukaan oltava turvallisuuslupa, jos laissa erikseen säädetään. Säteilylain 49 §:ssä säädetään turvallisuusluvasta vapautetusta toiminnasta.

Ilman säteilylaissa edellytettyä turvallisuuslupaa harjoitettavaan toimintaan voi liittyä merkittäviä säteilyturvallisuusriskejä. Turvallisuusluvanhaltijaa koskevat velvollisuudet ovat lähtökohtaisesti voimassa, jos toiminta on sen laatuista, että siltä edellytetään turvallisuuslupaa. Tämä koskee myös tilannetta, jossa esimerkiksi asianmukaista turvallisuuslupaa ei ole syystä tai toisesta haettu tai toimintaa on muutettu siten, että se ei enää vastaa toimintaa tai määräaikainen lupa on rauennut. Säteilytoiminnassa turvallisuuden kriteerit ovat tiukat, ja velvoitteet ovat aina suoraan lain nojalla voimassa turvallisuuslupaa edellyttävässä toiminnassa.

Uuden 10 kohdan mukaisesti rangaistavaa olisi harjoittaa säteilytoimintaa ilman säteilylaissa edellytettyä lupaa, jos teko on omiaan aiheuttamaan rangaistussäännöksessä tarkoitetun abstraktin vaaran ympäristölle. Kohdan mukaisesti rangaistavaa olisi myös turvallisuusluvan vastaisesti toimiminen tunnusmerkistön muiden edellytysten täyttyessä.

Säteilylain 10 lukuun sisältyvät säteilylähteitä koskevat säännökset. Säteilylain 48 §:n 3 momentin mukaisiin turvallisuusluvan myöntämisen edellytyksiin kuuluu muun muassa, että toimintaa voidaan harjoittaa turvallisesti. Toiminnan turvallisuus kytkeytyy säteilylain 5–7 §:iin, joissa säädetään periaatteista, joiden mukaan toimiessa toiminta on lähtökohtaisesti asianmukaista ja turvallista. Konkreettisemmin toiminnan turvallisuuden kannalta olennaisista vaatimuksista säädetään esimerkiksi säteilylain 10 lukuun sisältyvissä 66 (käytönaikainen säteilyturvallisuus), 67 (turvajärjestelyt) ja 68 (käyttökiellot) §:ssä, joiden mukaisten velvollisuuksien vastainen menettely voisi tulla ympäristön turmelemisena uuden 10 kohdan mukaisesti rangaistavaksi tunnusmerkistön muidenkin edellytysten täyttyessä.

Säteilylain 11 luvussa säädetään radioaktiivista jätteistä. Lain 79 §:ssä säädetään radioaktiivisia jätteitä koskevasta toiminnanharjoittajan huolehtimisvelvollisuudesta. Pykälän 1 momentin mukaan toiminnanharjoittajan on säteilytoiminnan aikana ja sitä lopetettaessa huolehdittava, ettei radioaktiivisista jätteistä aiheudu haittaa terveydelle tai ympäristölle. Toiminnanharjoittajan on pykälän 2 momentin mukaan huolehdittava toiminnassa syntyvien radioaktiivisten jätteiden vaarattomiksi tekemisestä. Toiminnanharjoittaja on pykälän nojalla velvollinen huolehtimaan toiminnasta syntyneistä jätteistä. Toiminnanharjoittajan tulee säilyttää ja käsitellä jätettä toiminnan aikana ja huolehtia jätteistä toimintaa lopetettaessa siten, että jätteestä aiheutuva säteilyaltistus jää mahdollisimman pieneksi ja että jätteestä peräisin olevien radioaktiivisten aineiden leviäminen ympäristöön on asianmukaisesti estetty (HE 28/2018 vp, s. 164).

Ympäristön turmelemisena olisi momentin uuden 10 kohdan mukaisesti siten rangaistava esimerkiksi menettely, jossa toiminnanharjoittaja käsittelee radioaktiivista jätettä siten, että radioaktiivisten aineiden leviämistä ympäristöön ei ole estetty säteilylain edellyttämällä tavalla ja menettelystä aiheutuu rangaistussäännöksessä tarkoitettu abstrakti vaara ympäristölle tai terveydelle.

Säteilytoiminnan harjoittamisessa on noudatettava säteilylaissa ja sen nojalla annetuissa säännöksissä säädettyjä ionisoivan säteilyn raja- tai viitearvoja sekä esimerkiksi niin sanottuja vapauttamis- ja vapaarajoja. Esimerkiksi säteilylain 15 luvussa säädetään väestön altistuksesta. Lain 127 §:n 1 momentin mukaisesti radioaktiivisten aineiden päästöjen määrä ei saa olla vähäisen päästön raja-arvoja suurempi.

Säteilylakiin sisältyy lisäksi useita valtuutussäännöksiä, joiden nojalla valtioneuvosto tai sosiaali- ja terveysministeriö voi antaa tarkempia säännöksiä tai Säteilyturvakeskus tarkempia määräyksiä laissa säädetyistä seikoista. Esimerkiksi säteilylain 10 §:n 1 momentin mukaisesti valtioneuvoston asetuksella annetaan Euroopan unionin lainsäädännön täytäntöönpanemiseksi tarkemmat säännökset säteilytoiminnan ja suojelutoimien oikeutusperiaatteen mukaisuuden arvioinnista ja säteilysuojelun optimoinnista sekä säteilyaltistuksen laskenta- ja määrittämisperusteista. Pykälän 2 momentin mukaan valtioneuvoston asetuksella säädetään työntekijöiden ja väestön annosrajoista Euroopan unionin lainsäädännön täytäntöönpanemiseksi. Edelleen pykälän 3 momentin mukaan Säteilyturvakeskus antaa tarkemmat määräykset yleisesti käytettävistä säteilytoiminta- ja säteilylähdekohtaisista annosrajoituksista ja potentiaalista altistusta koskevista rajoituksista ja niiden käytöstä sekä oikeutuksen ja säteilysuojelun optimoinnin toteutumisen osoittamisesta.

Säteilylain nojalla on annettu esimerkiksi valtioneuvoston asetus ionisoivasta säteilystä (1034/2018). Asetuksessa säädetään muun muassa säteilyn annosrajoista. Asetuksen 6 luvussa säädetään lisäksi jätteistä ja päästöistä.

Säteilylain 48 §:n 2 momentin ja terveydensuojelulain (763/1994) 8 §:n 3 momentin ja 21 §:n 1 ja 2 momentin nojalla on annettu sosiaali- ja terveysministeriön asetus talousveden laadusta ja valvonnasta sekä rakennusten vesilaitteistojen riskienhallinnasta (1352/2015). Asetuksessa säädetään muun muassa talousveden radioaktiivisuuden laatuvaatimuksista ja raja-arvoista. Säteilylain nojalla on annettu myös sosiaali- ja terveysministeriön asetus ionisoivasta säteilystä (1044/2018). Asetukseen sisältyy sääntelyä muun muassa luonnonsäteilyn viitearvoista.

Ehdotettavan 10 kohdan mukaisesti rangaistavaa olisi tunnusmerkistön muidenkin edellytysten täyttyessä esimerkiksi sellaisen säteilytoiminnan harjoittaminen, josta aiheutuu ionisoivaa säteilyä, siten, että säteilylähteitä säilytetään tai käytetään tavalla, joka vaarantaa ympäristön tai sitä kautta ihmisen terveyden pykälässä tarkoitetulla tavalla. Kyse voi olla esimerkiksi sellaisesta säteilylähteestä, joka on aktiivisuudeltaan suurempi kuin minkä säteilylain sääntely tai turvallisuuslupa sallii.

Myös säteilylain 15 luvussa säädettyjen, väestön altistusta koskevien velvollisuuksien vastainen menettely voi säteilytoimintaa harjoitettaessa olla omiaan aiheuttamaan esimerkiksi ympäristön pilaantumista. Esimerkiksi säteilylain 126 §:ssä säädetään säteilyaltistuksen rajoittamisesta. Pykälän 1 momentin mukaan toiminnanharjoittajan on rajoitettava väestön altistusta: 1) huolehtimalla säteilylähteiden käytönaikaisesta säteilyturvallisuudesta 66 §:n 1 momentissa säädetyllä tavalla; 2) estämällä radioaktiivisten aineiden pääsy toiminnan harjoittamispaikan ulkopuolelle ja laajemmin ympäristöön riittävän tehokkaasti; sekä 3) rajoittamalla tarvittaessa väestön pääsyä toiminnan harjoittamispaikalle.

Lisäksi luonnonsäteilyä koskevaan 18 lukuun sisältyy säännöksiä velvollisuuksista, joiden vastainen menettely voi aiheuttaa ympäristön turmelemista koskevassa säännöksessä tarkoitetun abstraktin vaaran ympäristölle. Säteilylain 147 §:ssä säädetään säteilyaltistuksen rajoittamisesta. Pykälän 1 momentin mukaan lain 146 §:ssä tarkoitetun selvityksen tekemiseen velvollisen on ilman aiheetonta viivytystä toteutettava toimenpiteet luonnonsäteilyaltistuksen rajoittamiseksi, jos toiminnasta aiheutuva työperäinen tai väestön altistus taikka työpaikan tai talousveden radonpitoisuus on viitearvoa suurempi. Ehdotettavan rangaistussäännöksen mukaisesti ympäristön turmelemisena rangaistava voisi olla teko, jossa joku tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta jättää rajoittamatta säteilylain 147 §:ssä tarkoitettua altistumista luonnonsäteilylle siten, että teko aiheuttaa tunnusmerkistössä tarkoitetun abstraktin vaaran ympäristölle tai terveydelle.

Uuden 10 kohdan mukaisesti rangaistavaa olisi myös tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta säännöksessä tarkoitetussa säteilytoiminnassa laiminlyödä säteilylain 130 §:n 1 momentissa säädetty velvollisuus varmistaa säteilyturvallisuus säteilyturvallisuuspoikkeamassa siten, että teko aiheuttaa pykälässä tarkoitetun abstraktin vaaran. Säteilylain 130 §:n 1 momentin mukaan säteilyturvallisuuspoikkeaman sattuessa turvallisuuslupaa edellyttävässä toiminnassa toiminnanharjoittajan on arvioitava tilanne ja ryhdyttävä säteilyturvallisuuden varmistamiseksi tarpeellisiin toimiin. Säteilyturvallisuuspoikkeaman hoitaminen vaatii erityisiä toimia, joihin turvallisuusluvanhaltijan on varauduttava toiminnan laadun ja laajuuden mukaisesti (HE 28/2018 vp, s. 200). Turvallisuuslupaa myöntäessään Säteilyturvakeskus muun muassa varmistaa, että turvallisuusluvanhaltijalla on edellytykset toimia turvallisuusarvion mukaisissa säteilyturvallisuuspoikkeamissa. Säteilyturvallisuuspoikkeaman sattuessa turvallisuusluvanhaltijan on välittömästi arvioitava tilanne oikeista suojelutoimenpiteistä päättämiseksi ja toimittava sen jälkeen tapahtuman edellyttämällä tavalla.

Kohdassa tarkoitettu menettely olisi momentin muita kohtia vastaavasti rangaistava, jos teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle. Pykälässä edellytetään siten vähintään abstraktia vaaraa ympäristölle tai terveydelle, jolloin teon on oltava luonteeltaan sellainen, että se tyypillisesti aiheuttaisi säännöksessä tarkoitetun seurauksen. Rikoksen toteutuminen ei siten edellytä sen osoittamista, että teko juuri siinä tilanteessa on konkreettisesti aiheuttanut esimerkiksi ympäristön pilaantumisen vaaraa.

Kohdassa tarkoitetun menettelyn kohdalla sovellettavaksi voisi tulla rikoslain 48 luvun 3 §:n mukainen ympäristörikkomusta koskeva säännös, jos ympäristön turmeleminen, huomioon ottaen ympäristölle tai terveydelle aiheutetun vaaran tai vahingon vähäisyys taikka muut rikokseen liittyvät seikat, on kokonaisuutena arvostellen vähäinen.

Säteilylain vastaiset menettelyt ovat nykyisin laajalti rangaistavia säteilylain 185 §:n mukaisena säteilyrikkomuksena tai rikoslain 44 luvun 12 §:n mukaisena varomattomana käsittelynä tai 12 a §:n mukaisena radioaktiivisen aineen hallussapitorikoksena tai rikoslain 34 luvun 4 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaisena terveyden vaarantamisena. Sama teko voisi jatkossa täyttää sekä ympäristön turmelemisen että varomattoman käsittelyn, radioaktiivisen aineen hallussapitorikoksen tai terveyden vaarantamisen tunnusmerkistön. Jälkimmäisiin säännöksiin sisältyy toissijaisuuslauseke. Jos samaan tekoon soveltuu useampi kuin yksi rangaistussäännös, noudatetaan tavanomaisesti yleisiä lainkonkurrenssioppeja, joita on tarkasteltu edellä käsiteltäessä rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin ehdotettavan uuden 3 kohdan a alakohtaa.

Lisäksi rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdassa on säädetty rangaistavaksi säteilyn saattaminen tai päästäminen ympäristöön lain tai luvan vastaisesti tai ilman laissa edellytettyä lupaa siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle. Rangaistus tulisi usean saman pykälän säännöksen soveltuessa samaan tekoon tuomita vain yhdestä ympäristön turmelemisesta. Se, että teko täyttäisi useamman pykälään sisältyvän tunnusmerkistön, voitaisiin ottaa huomioon rangaistuksen määräämisessä rikoslain 6 luvun säännösten mukaisesti.

Momenttiin ehdotettavan uuden 10 kohdan myötä rangaistavuuden alan voidaan arvioida laajentuvan vähäisissä määrin. Uuden säännöksen mukaisesti rangaistavaksi voisi tulla säteilylain tai sen nojalla annetun säännöksen tai määräyksen vastainen teko, jota ei ole nykyisin säädetty rangaistavaksi esimerkiksi säteilyrikkomusta koskevassa säteilylain 185 §:ssä, jos tällainen teko olisi omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle. Rangaistavuus ankaroituisi selvästi sellaisten tekojen kohdalla, joista aiheutuu rikoslain 48 luvun 1 §:ssä tarkoitettu abstrakti vaara ympäristölle tai terveydelle ja jotka nykyisin voivat olla rangaistavia rikoslain 44 luvun 12 §:n mukaisena varomattomana käsittelynä tai 12 a §:n mukaisena radioaktiivisen aineen hallussapitorikoksena.

uusi 11 kohta Pykälän 1 momenttiin ehdotetaan lisättäväksi. Sen mukaisesti rangaistavaa olisi tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta jättää noudattamatta a) ydinaineisiin liittyvän toiminnan säteilyturvallisuutta koskeva ydinenergialain 28 §:n 2 momentissa säädetty vaatimus, b) ydinenergialain 48, 50, 51, 98, 99, 117, 122, 130–132, 152, 180 tai 335 §:ssä säädetty ydinlaitoksen tai sen käyttöönoton, käytön, käytöstäpoiston tai sulkemisen turvallisuutta koskeva velvollisuus, kielto tai rajoitus, c) ydinenergialain 50 §:ssä, 58 §:n 1 momentissa tai 183 §:ssä säädetty ydinaineiden tai ydinjätteiden kuljetuksen turvallisuutta koskeva velvollisuus, kielto tai rajoitus tai d) ydinenergialain 201 tai 213 §:ssä säädetty ydinjätehuollon toimenpiteiden turvallisuutta koskeva velvollisuus siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle. Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin uudessa 11 kohdassa viitattaisiin uuteen ydinenergialakiin, joka tulee voimaan 1.1.2027. Ehdotettava säännös vastaisi tekotapojen osalta merkittäviltä osin rikoslain 34 luvun 4 §:n 4 kohdan a ja b sekä d ja e alakohtia sellaisina kuin niitä on muutettu ydinenergialain kokonaisuudistuksen yhteydessä.

a alakohdan Ehdotettavan uuden 11 kohdanmukaisesti rangaistavaa olisi se, että uuden ydinenergialain 28 §:n 2 momentissa säädettyä ydinaineisiin liittyvän toiminnan säteilyturvallisuutta koskevaa vaatimusta ei noudatettaisi, kun teko olisi tehty tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta ja muutkin rangaistavuuden edellytykset täyttyisivät. Uuden ydinenergialain 28 §:ssä säädetään ydinaineisiin liittyvän toiminnan säteilyturvallisuudesta. Ydinaineella tarkoitetaan uuden ydinenergialain 5 §:n 1 momentin 7 kohdan mukaisesti a) erityistä halkeamiskelpoista ainetta; b) lähtöainetta; c) uraani- tai toriumpitoista malmia. Uuden ydinenergialain 28 §:n 1 momentin mukaan, jos muu kuin ydinlaitosta tai ydinaineen talteenottolaitosta koskevan luvan haltija pitää hallussa, valmistaa, tuottaa, luovuttaa, käsittelee, käyttää tai varastoi ydinaineita, toiminnan säteilyturvallisuuteen sovelletaan, mitä säteilylaissa säädetään toiminnanharjoittajasta, radioaktiivisesta aineesta ja säteilytoiminnasta. Näihin ydinaineisiin sovelletaan, mitä mainitussa laissa säädetään radioaktiivista ainetta sisältävistä säteilylähteistä. Toiminnasta syntyviin radioaktiivisiin jätteisiin sovelletaan, mitä mainitussa laissa säädetään radioaktiivisista jätteistä. Pykälän 2 momenttiin sisältyy 1 momentissa tarkoitetun toiminnanharjoittajan velvollisuus varmistaa, että hallitsematonta ketjureaktiota ei tapahdu. Varmistaminen voi tapahtua käytännössä muun muassa selvittämällä hallitsemattoman ketjureaktion mahdollisuuden olevan erittäin pieni (esimerkiksi lähtöaineen pieni määrä) tai suunnittelemalla ja toteuttamalla tarpeelliset rakenteet ja menettelyt hallitsemattoman ketjureaktion ehkäisemiseksi (ks. HE 24/2026 vp, s. 78). Rangaistavaa olisi siten esimerkiksi ketjureaktion hallintaan liittyvän velvollisuuden laiminlyönti tai puutteellinen noudattaminen siten, että pykälässä tarkoitettu abstraktin vaaran edellytys ja muut rangaistusvastuun edellytykset täyttyvät.

b alakohdassa Ehdotettavan uuden 11 kohdansäädettäisiin rangaistavaksi tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta jättää noudattamatta ydinenergialain 48, 50, 51, 98, 99, 117, 122, 130–132, 152, 180 tai 335 §:ssä säädetty ydinlaitoksen tai sen käyttöönoton, käytön, käytöstäpoiston tai sulkemisen turvallisuutta koskeva velvollisuus, kielto tai rajoitus siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle. Uuden ydinenergialain 5 §:n 1 momentin 38 kohdan mukaisesti ydinlaitoksella tarkoitetaan ydinvoimalaitosta, ydinteknistä laitosta, ydinpolttoaineen tuotantolaitosta ja loppusijoituslaitosta, ei kuitenkaan ydinaineen talteenottolaitosta. Uuden ydinenergialain 5 §:n 1 momenttiin sisältyvät lisäksi muun muassa ydinvoimalaitoksen (32 kohta), ydinteknisen laitoksen (33 kohta) ja laitoksen käytöstäpoiston määritelmät (50 kohta).

Uuden ydinenergialain 48, 50 ja 51 § liittyvät ydinlaitoksen säteilyturvallisuuteen. Uuden lain 48 §:ssä säädetään ydinlaitoksesta aiheutuvan väestön altistuksen rajoittamista koskevasta velvollisuudesta, 50 §:ssä työntekijöiden säteilysuojelusta ja 51 §:ssä ydinlaitoksen radioaktiivisten aineiden päästöjen rajoittamista koskevasta velvollisuudesta. Näiden säännösten vastaisen menettelyn osalta rangaistavaa olisi niissä säädetyn velvollisuuden noudattamatta jättäminen siten, että aiheutuu pykälässä tarkoitettu abstrakti vaara. Alakohdassa mainituista säännöksistä 98 § koskee ydinlaitoksen rakennuksia ja rakenteita koskevia teknisiä vaatimuksia ja 99 § ydinlaitoksen laitteita koskevia teknisiä vaatimuksia. Alakohdan mukaisesti rangaistavaa olisi näiden säännösten vastaisen menettelyn osalta esimerkiksi sellaisen ydinteknisen mekaanisen laitteen valitseminen ydinlaitokseen, joka voi haitata laitoksen turvallisuuden kannalta tärkeiden järjestelmien luotettavaa toimintaa ja siten hidastaa häiriö- tai onnettomuustilanteen havaitsemista, kun menettely aiheuttaa pykälässä tarkoitetun vaaran. Rangaistavaa voisi myös esimerkiksi olla tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta asentaa ydinlaitokseen uuden ydinenergialain 99 §:n vastaisesti sellainen painelaite, joka aiheuttaisi räjähdyksen ja sen seurauksena ydinlaitoksen onnettomuuden ja tämän johdosta pykälässä tarkoitetun abstraktin vaaran.

Alakohdassa viitatuista säännöksistä uuden ydinenergialain 117 §:ssä säädetään ydinpolttoaineen käytöstä ydinvoimalaitoksen reaktorissa. Säännöksen noudattamatta jättämisenä rangaistavaa olisi esimerkiksi ydinpolttoaineen lataaminen ydinvoimalaitoksen turvallisuutta vaarantavalla tavalla siten, että teko aiheuttaa pykälässä tarkoitetun abstraktin vaaran. Uuden ydinenergialain 122 §:ssä säädetään ydinlaitoksen henkilöstöstä. Rangaistavaa olisi mainitun säännöksen vastaisen menettelyn osalta esimerkiksi epäpätevien henkilöiden käyttäminen ydinlaitoksen turvallisuuden kannalta keskeisissä tehtävissä, jos myös tunnusmerkistön abstraktia vaaraa koskeva edellytys täyttyisi.

Ehdotettavassa rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin uuden 11 kohdan b alakohdassa viitattaisiin myös uuden ydinenergialain 130–132 §:ään. Mainitut säännökset liittyvät ydinlaitoksen käytön turvallisuuteen. Uuden ydinenergialain 130 §:ssä säädetään ydinlaitoksen käytön turvallisuudesta, 131 §:ssä ydinvoimalaitoksen ohjaajasta ja 132 §:ssä ydinlaitoksen tilan valvonnasta ja ohjauksesta. Näiden säännösten vastaisen menettelyn osalta rangaistavaa olisi esimerkiksi häiriö-, uhka- tai onnettomuustilanteissa tarpeellisten toimenpiteiden toteuttamisen laiminlyönti tai viivyttely siten, että aiheutuu pykälässä tarkoitettu abstrakti vaara.

Alakohdassa viitattaisiin myös uuden ydinenergialain 152, 180 ja 335 §:ään. Mainituista säännöksistä 152 § koskee laitosalueen valvontaa. Säännöksen vastaisen menettelyn osalta rangaistavaa olisi esimerkiksi pääsynhallintaa koskevan velvoitteen laiminlyönti siten, että ydinlaitokseen tai sen tietojärjestelmiin pääsee henkilö toimimaan tavalla, joka aiheuttaa pykälässä tarkoitetun abstraktin vaaran. Uuden ydinenergialain 180 §:ssä säädetään velvollisuuksista, jotka koskevat toimintaa valmiustilanteessa. Rangaistavaa olisi esimerkiksi säteilyturvallisuuden varmistamiseksi tarpeellisten toimien laiminlyönti tai viivyttely niiden toteuttamisessa siten, että tästä aiheutuisi pykälässä tarkoitettua abstraktia vaaraa. Uuden ydinenergialain 335 § liittyy ydinlaitoksen käytöstäpoiston turvallisuuteen. Kyseisen säännöksen vastaisen menettelyn osalta rangaistavaa olisi esimerkiksi ydinvoimalaitoksen kunnossapidon laiminlyönti siten, että sen käytöstäpoistoa ei voida toteuttaa turvallisesti ja tästä seuraa pykälässä tarkoitettu abstrakti vaara.

c alakohdassa Ehdotettavan uuden 11 kohdansäädettäisiin rangaistavaksi tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta jättää noudattamatta ydinenergialain 50 §:ssä, 58 §:n 1 momentissa tai 183 §:ssä säädetty ydinaineiden tai ydinjätteiden kuljetuksen turvallisuutta koskeva velvollisuus, kielto tai rajoitus siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle. Ydinaineen määritelmää on käsitelty edellä uuden 11 kohdan a alakohdan tarkastelun yhteydessä. Ydinjätteellä tarkoitetaan uudessa ydinenergialaissa sellaista käytettyä ydinpolttoainetta ja ydinlaitoksen käytön tai käytöstäpoiston yhteydessä tai seurauksena aktivoitunutta tai radioaktiivisella aineella kontaminoitunutta rakennetta, laitetta, tavaraa ja ainetta, jolle ei enää ole muuta hyväksyttävää käyttöä tämän lain mukaisesti, sekä käytetyn ydinpolttoaineen ja muiden ydinjätteiden käsittelystä syntynyttä radioaktiivisia aineita sisältävää jätettä (5 §:n 1 momentin 30 kohta).

Esimerkiksi uuden ydinenergialain 50 §:ssä tai 58 §:n 1 momentissa säädetyn velvollisuuden laiminlyönti voi aiheuttaa ydinaineen tai ydinjätteen kuljetuksen aikana vaaran radioaktiivisten aineiden pääsystä ympäristöön ja siten rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitetun abstraktin tai konkreettisen vaaran ympäristölle tai terveydelle. Uuden ydinenergialain 50 §:ää on selostettu edellä. Uuden ydinenergialain 58 §:n 1 momentissa säädetään säteilyaltistuksen rajoittamisesta kuljetuksissa. Ehdotettavassa c alakohdassa viitattu uuden ydinenergialain 183 § koskee velvollisuutta ryhtyä välittömästi toimenpiteisiin, jos kuljetuksessa leviää ympäristöön radioaktiivisia aineita. Myös 183 §:ssä säädetyn velvollisuuden laiminlyönnistä voi seurata ympäristön turmelemista koskevassa pykälässä tarkoitettu vaara.

d alakohdassa Ehdotettavan uuden 11 kohdansäädettäisiin rangaistavaksi tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta jättää noudattamatta ydinenergialain 201 tai 213 §:ssä säädetty ydinjätehuollon toimenpiteiden turvallisuutta koskeva velvollisuus. Uuden ydinenergialain 201 §:ssä säädetään ydinjätehuollon toimenpiteiden turvallisuudesta ja 213 §:ssä ydinjätteiden siirtämisestä liikkumis- ja oleskelurajoitusalueella. Rangaistavaa olisi esimerkiksi laiminlyödä velvollisuus pakata ja muutoin käsitellä ydinjäte varastoinnin ja loppusijoituksen kannalta turvallisesti ja tarkoituksenmukaisesti siten, että teko aiheuttaisi rangaistussäännöksessä tarkoitetun abstraktin vaaran. Rangaistavaa olisi myös liikkumis- ja oleskelurajoitusalueella siirtää uuden ydinenergialain 213 §:ssä säädetyn velvollisuuden vastaisesti ydinjätteitä siten, että käytetyt pakkaukset, kulkuneuvot ja reitit eivät ole turvallisuuden säädetyn mukaisia, kun teko aiheuttaisi pykälässä tarkoitetun abstraktin vaaran ympäristölle tai terveydelle.

Kuten muutoinkin ympäristön turmelemista koskevassa pykälässä, rangaistavuus ei uuden 11 kohdan mukaisesti edellyttäisi, että esimerkiksi ydinenergialaissa säädetyn velvollisuuden noudattamatta jättämisestä aiheutuu ionisoivan säteilyn päästö ympäristöön. Rangaistavuuden perustaisi menettely, jossa toimitaan muutoinkin tunnusmerkistön edellyttämällä tavalla ja aiheutetaan abstrakti vaara ympäristön pilaantumisesta.

Myös ehdotettavassa 11 kohdassa tarkoitetun menettelyn kohdalla sovellettavaksi voisi tulla rikoslain 48 luvun 3 §:n mukainen ympäristörikkomusta koskeva säännös. Edellytyksenä säännöksen soveltumiselle on, että ympäristön turmeleminen, huomioon ottaen ympäristölle tai terveydelle aiheutetun vaaran tai vahingon vähäisyys taikka muut rikokseen liittyvät seikat, on kokonaisuutena arvostellen vähäinen.

Ydinenergialain vastaiset menettelyt ovat nykyisin laajalti rangaistavia rikoslain 44 luvun 10 §:n mukaisena ydinenergian käyttörikoksena tai rikoslain 34 luvun 4 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaisena terveyden vaarantamisena. Sama teko voisi jatkossa täyttää sekä ympäristön turmelemisen että ydinenergian käyttörikoksen tai terveyden vaarantamisen tunnusmerkistön. Jos samaan tekoon soveltuu useampi kuin yksi rangaistussäännös, noudatetaan tavanomaisesti yleisiä lainkonkurrenssioppeja, joita on tarkasteltu edellä käsiteltäessä rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin ehdotettavan uuden 3 kohdan a alakohtaa.

Lisäksi rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdassa on säädetty rangaistavaksi säteilyn saattaminen tai päästäminen ympäristöön lain tai luvan vastaisesti tai ilman laissa edellytettyä lupaa siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle. Rangaistus tulisi usean saman pykälän momentin tai kohdan soveltuessa samaan tekoon tuomita vain yhdestä ympäristön turmelemisesta. Se, että teko täyttäisi useamman lainkohdan mukaisen tunnusmerkistön, voitaisiin ottaa huomioon rangaistuksen määräämisessä rikoslain 6 luvun säännösten mukaisesti.

Ehdotettavan uuden 11 kohdan myötä rangaistavuuden alassa ei tapahtuisi merkittävää muutosta. Ydinenergian käyttörikosta koskeva rikoslain 44 luvun 10 §:n säännös kattaa laajalti ydinenergialain vastaisia menettelyjä. Rangaistavuus kuitenkin ankaroituisi selvästi sellaisten tekojen kohdalla, joista aiheutuu rikoslain 48 luvun 1 §:ssä tarkoitettu abstrakti vaara ympäristölle tai terveydelle.

Ehdotettavien uusien 10 ja 11 kohtien mukaiset menettelyt voisivat tulla rangaistavaksi myös rikoslain 48 luvun 2 §:n mukaisesti törkeänä ympäristön turmelemisena, jonka enimmäisrangaistus on kuusi vuotta vankeutta. Ympäristörikosdirektiivi edellyttää 3 artiklan 2 kohdan l alakohdassa tarkoitettujen tekojen kohdalla, että tahallisen teon enimmäisrangaistus on vähintään viisi vuotta vankeutta. Törkeästä huolimattomuudesta tehtyjen tekojen osalta direktiivissä ei säädetä täsmällistä velvoitetta enimmäisrangaistuksen vähimmäistasosta, vaan direktiivin 5 artiklan 1 kohta edellyttää ainoastaan, että näistä rikoksista voidaan määrätä tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia rikosoikeudellisia seuraamuksia. Törkeän ympäristön turmelemisen enimmäisrangaistus koskee myös törkeästä huolimattomuudesta tehtyjä tekoja. Törkeästä huolimattomuudesta tehtyjen tekojen kohdalla ehdotettavat muutokset johtaisivat siten siihen, että niitä tulisi koskemaan törkeän ympäristön turmelemisen verraten ankara enimmäisrangaistus, vaikka direktiiviin ei sisälly konkreettisia enimmäisrangaistuksen vähimmäistasoa koskevia velvoitteita tällaisten tekojen osalta.

Radioaktiivisiin aineisiin kohdistuvien tekojen vaarallisuutta ympäristön kannalta on perusteltua arvioida samoista lähtökohdista kuin esimerkiksi vaarallisiin kemikaaleihin kohdistuvien tekojen vaarallisuutta. Kun esimerkiksi vaarallisten kemikaalien turvallisuudesta annetun lain vastainen aineen käsittely on säädetty rangaistavaksi ympäristön turmelemisena rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdan a alakohdassa, voidaan pitää perusteltuna, että radioaktiivisiin aineisiin kohdistuvat menettelyt ovat vastaavalla tavalla ja rangaistusuhalla rangaistavia. Myös syyksiluettavuuden osalta olisi perusteltua noudattaa samaa sääntelytapaa kuin esimerkiksi vaarallisten kemikaalien käsittelyn kohdalla, vaikka tämä merkitsee törkeästä huolimattomuudesta tehtyjen tekojen kohdalla verraten ankaraa rangaistusuhkaa 3 artiklan 2 kohdan l alakohdassa ja f alakohdan ii alakohdassa tarkoitettujen tekojen kohdalla.

Uusiksi 10 ja 11 kohdiksi ehdotettavilla säännöksillä täytäntöönpantaisiin ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan l alakohdan ja siihen liittyvät 3 artiklan 4 kohdan ja 4 artiklan 2 kohdan kriminalisointivelvoitteet sekä 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan ii alakohdan ja siihen liittyvät 3 artiklan 4 kohdan ja 4 artiklan 2 kohdan kriminalisointivelvoitteet siltä osin kuin kyse on radioaktiivisesta jätteestä. Kun tekoihin, jotka muutosten myötä säädettäisiin rangaistavaksi, voisi tulla sovellettavaksi myös törkeää ympäristön turmelemista koskeva säännös, muutoksilla täytäntöönpantaisiin lisäksi 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan mukainen enimmäisrangaistuksen vähimmäistasoa koskeva velvoite 3 artiklan 2 kohdan l alakohdan osalta ja f alakohdan ii alakohdan osalta siltä osin kuin kyse on radioaktiivisista jätteistä. Niin ikään direktiivin 6 artiklan edellytys siitä, oikeushenkilöt voidaan saattaa vastuuseen direktiivin 3 ja 4 artikloissa tarkoitetuista rikoksista, tulisi direktiivin 3 artiklan 2 kohdan l alakohdan osalta ja 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan ii alakohdan ja radioaktiivisen jätteen katetuksi ympäristön turmelemista ja törkeää ympäristön turmelemista koskevien rikoslain 48 luvun 1 ja 2 §:n sekä oikeushenkilön vastuuta koskevan saman luvun 9 §:n mukaisesti.

uudeksi 12 kohdaksi Pykälän 1 momentin 7 kohta siirtyisi edellä todetulla tavalla. Lisäksi alakohdassa oleva viittaus aluspurkamoon muutettaisiin viittaukseksi aluskierrätyslaitokseen, jota käsitettä käytetään nykyisin aluskierrätysasetuksessa, johon kohdassa viitataan. Muutos ei näin ollen perustuisi suoranaisesti ympäristörikosdirektiivin täytäntöönpanoon. Lisäksi säännöksestä poistettaisiin tarpeettomana sana ”asetuksen” kohdista, joissa viitataan asetuksen 5 ja 16 artikloihin.

2 momenttiin Pykälän, joka koskee yrityksen rangaistavuutta, lisättäisiin viittaus pykälän 1 momentin 1–11 kohtaan. Näin ollen myös 1–11 kohdassa tarkoitetun teon yritys säädettäisiin rangaistavaksi. Muutoksen myötä rangaistavuuden ala laajentuisi kaikkiin 1 momentin 1–11 kohdassa tarkoitettuihin tekoihin, jotka jäävät yrityksen asteelle.

Säännöksen muutoksella pantaisiin täytäntöön ympäristörikosdirektiivin 4 artiklan 2 kohdan mukaiset velvoitteet direktiivin 3 artiklan 2 kohdan a, c, d, i, j ja l alakohtien sekä f alakohdan ii alakohdan mukaisten rikosten osalta.

Se, että pykälän 2 momentissa säädettäisiin rangaistavaksi kaikkien 1 momentin 2 kohdan alakohdissa mainittujen säädösten vastaisen menettelyn yritys, merkitsisi joiltakin osin yrityksen säätämistä rangaistavaksi laajemmin kuin mitä ympäristörikosdirektiivi edellyttää. Direktiivistä ei seuraa velvoitetta säätää rangaistavaksi pykälän 1 momentin 2 kohdan g alakohdassa tarkoitetun teon yritystä siltä osin kuin siinä viitataan ympäristönsuojelulain nojalla annettuihin säännöksiin eikä h alakohdassa (otsoniasetus), i alakohdassa (F-kaasuasetus) tai k alakohdassa (pesuaineasetus) tarkoitetun teon yritystä. Voidaan kuitenkin katsoa perustelluksi säätää yritys rangaistavaksi myös näiden säädösten vastaisten menettelyjen kohdalla. Mainittujen alakohtien mukaisten säädösten vastaisen menettelyn moitittavuuden voi katsoa vastaavan muissa 2 kohdan alakohdissa tarkoitettujen säädösten vastaisen menettelyn moitittavuutta, mikä koskee myös rikoksen yritystä.

3 momentin 6 kohtaan Pykäläntehtäisiin vähäinen kielellinen korjaus. Sen sijaan, että viitattaisiin ”näiden nojalla” annettuun säännökseen, yleiseen tai yksittäistapausta koskevaan määräykseen taikka kaavaan tai lupaan, käytettäisiin ilmaisua ”1–5 kohdassa mainitun säädöksen nojalla”. Ehdotettavalla muutoksella ei olisi vaikutusta kohdan soveltamiseen tai rangaistavuuden alaan.

uusi 4 momentti Pykälään lisättäisiin. Uuden 4 momentin mukaisesti rangaistavaa olisi ryhtyä muuttamaan ympäristöä muuten kuin pykälän 1 tai 3 momentissa tarkoitetulla tavalla ilman ympäristönsuojelulaissa, kaivoslaissa, eräiden ympäristön käyttöön vaikuttavien hankkeiden lunastusluvasta annetussa laissa, kiinteän omaisuuden ja erityisten oikeuksien lunastuksesta annetussa laissa tai vaarallisten kemikaalien ja räjähteiden käsittelyn turvallisuudesta annetussa laissa edellytettyä lupaa tai liikennejärjestelmästä ja maanteistä annetussa laissa edellytettyä hyväksyttyä yleissuunnitelmaa tai tiesuunnitelmaa tai ratalaissa edellytettyä hyväksyttyä yleissuunnitelmaa tai ratasuunnitelmaa. Rangaistavuuden edellytyksenä olisi, että tekijä ryhtyy tekoon toteuttaakseen ympäristövaikutusten arviointimenettelystä annetun lain (252/2017) 2 §:n 10 kohdassa tarkoitetun hankkeen tai hankkeen muutoksen, johon sovelletaan mainittua lakia sen 3 §:n mukaisesti. Edellytyksenä olisi niin ikään, että teko on omiaan aiheuttamaan vakavuudeltaan ympäristön pilaantumiseen rinnastettavaa muuttumista. Uuden 4 momentin mukainen menettely olisi rangaistava tahallisena.

Ehdotettavassa säännöksessä rangaistavuus koskisi menettelyä, jossa tekijä ryhtyy muuttamaan ympäristöä ilman säännöksessä tarkoitetussa laissa edellytettyä lupaa tai hyväksyttyä suunnitelmaa. Ympäristön muuttamiseen ryhtymisessä kyse olisi konkreettisista ympäristöön puuttuvista toimenpiteistä, kuten kaivuusta, maaperän muutos- tai louhintatöistä, puuston kaatamisesta tai muusta ympäristöä fyysisesti muuttavista toimista. Tällaisia toimia edeltäviin vaiheisiin kuuluvat toimet eli esimerkiksi hankkeen konkreettisten täytäntöönpanotoimien suunnittelu ja valmistelu, kuten mittaustoimet sijaintipaikalla tai tarvittavan kaluston siirtäminen sijaintipaikalle, eivät vielä merkitsisi ympäristön muuttamiseen ryhtymistä.

Menettely olisi rangaistavaa, jos siihen ryhdyttäisiin ilman säännöksessä mainitussa säädöksessä edellytettyä lupaa tai suunnitelmaa. Kyse olisi ilman ympäristönsuojelulaissa, kaivoslaissa, eräiden ympäristön käyttöön vaikuttavien hankkeiden lunastusluvasta annetussa laissa, kiinteän omaisuuden ja erityisten oikeuksien lunastuksesta annetussa laissa tai vaarallisten kemikaalien ja räjähteiden käsittelyn turvallisuudesta annetussa laissa edellytettyä lupaa toimimisesta. Rangaistavuus koskisi myös ilman liikennejärjestelmästä ja maanteistä annetussa laissa edellytettyä hyväksyttyä yleissuunnitelmaa tai tiesuunnitelmaa tai ratalaissa edellytettyä hyväksyttyä yleissuunnitelmaa tai ratasuunnitelmaa toimimista. Ehdotettavassa säännöksessä mainittavien säädösten mukaisia lupia ja suunnitelmia pidettäisiin YVA-laissa tarkoitettuina viranomaisen hankkeen toteuttamiseen myöntäminä lupina tai muina siihen rinnastettavina päätöksinä (YVA-lain 2 §:n 9 kohta). Rangaistavaa olisi nimenomaisesti ilman lupaa tai hyväksyttyä suunnitelmaa toiminen, jolloin mainitussa säännöksessä rangaistavuus ei koskisi tekoa, jossa meneteltäisiin säännöksessä mainitun säädöksen tai tällaisen säädöksen nojalla myönnetyn luvan vastaisesti.

Tietty hanke voi edellyttää useaa eri lupaa, jota koskevasta luvanvaraisuudesta säädetään eri säädöksissä. Menettely voisi tulla uuden 4 momentin mukaisesti rangaistavaksi, jos yksikin hankkeen toteuttamiseksi edellytettävä lupa puuttuisi ja menettely muutoin täyttäisi säännöksen tunnusmerkistön.

Rangaistavuuden edellytyksenä olisi, että tekijä ryhtyy muuttamaan ympäristöä ilman säännöksessä mainitussa säädöksessä edellytettyä lupaa tai suunnitelmaa toteuttaakseen ympäristövaikutusten arviointimenettelystä annetun lain (252/2017) 2 §:n 10 kohdassa tarkoitetun hankkeen tai hankkeen muutoksen, johon sovelletaan mainittua lakia sen 3 §:n mukaisesti. Ympäristövaikutusten arviointimenettelystä annetun lain 2 §:n 10 kohdan mukaan hankkeella tarkoitetaan a) laitoksen, toiminnan ja rakennustyön toteuttamista; sekä b) muuta luonnonympäristöön ja maisemaan kajoamista sekä mineraalivarojen hyödyntämistä. Rangaistavuuden ulkopuolelle jäisivät siten muunlaiset kuin mainitun säännöksen mukaiset hankkeet ja näiden hankkeiden muutokset.

Hankkeen luonteen osalta säännöksessä edellytettäisiin tarkoitustahallisuutta. Tämä tarkoittaisi, että tekijän olisi tullut ryhtyä muuttamaan ympäristöä ilman lupaa nimenomaisena tarkoituksenaan toteuttaa YVA-lain 2 §:n 10 kohdan mukainen hanke, joka kuuluu lain 3 §:n soveltamisalaan.

YVA-lain 3 §:n 1 momentin mukaisesti lakia ja ympäristövaikutusten arviointimenettelyä sovelletaan hankkeisiin ja niiden muutoksiin, joilla todennäköisesti on merkittäviä ympäristövaikutuksia. Ympäristövaikutusten arviointimenettelyssä arvioitavat hankkeet ja niiden muutokset luetellaan YVA-lain liitteessä 1.

YVA-lain liitteessä 1 on hankeluettelo hankkeista, jotka on aina arvioitava YVA-menettelyssä. Liitteen mukaisia hanketyyppejä ovat 1) eläinten pito ja kalankasvatus, 2) luonnonvarojen otto ja käsittely, 3) vesistön rakentaminen ja säännöstely, 4) metalliteollisuus, 5) metsäteollisuus, 6) kemianteollisuus, 7) energian tuotanto, 8) energian ja aineiden siirto sekä varastointi, 9) liikenne, 10) vesihuolto, 11) jätehuolto sekä 12) 1–11 kohdassa tarkoitettuja hankkeita kooltaan vastaavat hankkeiden muutokset. Luettelossa määritellään kullekin hanketyypille tarkempia määreitä tai raja-arvoja.

Ehdotettavan säännöksen mukaisesti rangaistavaa olisi näin ollen tahallaan ryhtyä muuttamaan ympäristöä esimerkiksi ilman ympäristönsuojelulaissa edellytettyä lupaa YVA-lain liitteen 1 mukaisen hankkeen toteuttamiseksi siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vakavuudeltaan ympäristön pilaantumiseen rinnastettavaa muuttumista.

YVA-lain 3 §:n 2 momentin mukaan arviointimenettelyä sovelletaan lisäksi yksittäistapauksessa sellaiseen hankkeeseen tai jo toteutetun hankkeen muuhunkin kuin 1 momentissa tarkoitettuun muutokseen, joka todennäköisesti aiheuttaa laadultaan ja laajuudeltaan, myös eri hankkeiden yhteisvaikutukset huomioon ottaen, YVA-lain 3 §:n 1 momentissa tarkoitettujen hankkeiden vaikutuksiin rinnastettavia merkittäviä ympäristövaikutuksia. YVA-lain 3 §:n 3 momentin mukaan päätettäessä arviointimenettelyn soveltamisesta yksittäistapauksessa on sen lisäksi, mitä pykälän 2 momentissa säädetään, otettava huomioon hankkeen ominaisuudet ja sijainti sekä vaikutusten luonne. Päätöksenteon perustana olevista tekijöistä säädetään YVA-lain liitteessä 2. YVA-lain liitteen 2 mukaisia tekijöitä, joita käytetään päätettäessä ympäristövaikutusten arviointimenettelyn soveltamisesta 3 §:n 2 momentissa tarkoitettuun hankkeeseen, ovat hankkeen ominaisuudet ja sijainti, vaikutusten luonne sekä kuuluminen YVA-direktiivin liitteessä II lueteltuihin hankkeisiin.

Rangaistavaa ehdotettavan säännöksen mukaan olisi siten menettely, jossa tekijän nimenomaisena tarkoituksena olisi toteuttaa YVA-lain liitteessä 1 tarkoitettu hanke tai tällaisen hankkeen muutos. Se, kuuluuko hanke YVA-lain 3 §:n 2 momentin mukaisesti lain soveltamisalaan, ratkaistaan tapauskohtaisesti. Teon tarkoitusta koskeva tunnusmerkki rajaisi rangaistavuuden niihin tilanteisiin, joissa tekijä ryhtyy muuttamaan ympäristöä ilman laissa edellytettyä lupaa tai suunnitelmaa tarkoituksenaan toteuttaa nimenomaisesti YVA-lain soveltamisalaan kuuluva hanke eli hanke, joka sisältyy lain liitteeseen 1, tai hanke, joka todennäköisesti aiheuttaa laadultaan ja laajuudeltaan lain liitteessä 1 tarkoitettujen hankkeiden vaikutuksiin rinnastettavia merkittäviä ympäristövaikutuksia.

Rangaistavaa olisi YVA-lain 3 §:n 2 momentin mukaisten hankkeiden ja hankkeen muutosten osalta menettely, joka koskisi hanketta, joka selvästi kuuluisi YVA-lain 3 §:n 2 momentin soveltamisalaan huomioiden hankkeen luonne, toteutustapa ja laajuus. Kyse olisi siten menettelystä, jossa tekijä ryhtyy muuttamaan ympäristöä ilman lupaa tai hyväksyttyä suunnitelmaa huolimatta siitä, että hanke selvästi kuuluu YVA-lain 3 §:n 2 momentin soveltamisalaan. Rangaistavuus ei sen sijaan koskisi tekoja, joissa olisi kyse hankkeesta, jonka osalta ei olisi ilmeistä, kuuluisiko hanke YVA-lain soveltamisalaan. Asiaa arvioitaisiin tekijällä olleiden tietojen mukaisesti sillä hetkellä, kun tekijä ryhtyy muuttamaan ympäristöä.

Kysymykseen voisi tulla tilanne, jossa esimerkiksi Lupa- ja valvontavirasto olisi tehnyt asiasta YVA-lain 11 §:n mukaisen päätöksen, jonka mukaan kyse olisi YVA-lain 3 §:n 2 momentin mukaisesta hankkeesta, ja tekijä tästä huolimatta ryhtyisi muuttamaan ympäristöä toteuttaakseen hankkeen ilman säännöksessä tarkoitetussa säädöksessä edellytettyä lupaa tai hyväksyttyä suunnitelmaa. Kyse voisi olla myös tilanteesta, jossa hanketta suunnitteleva on ollut ympäristöviranomaisiin hankkeen suunnitteluvaiheessa yhteydessä, minkä myötä on käynyt selväksi, että kyseessä on YVA-lain 3 §:n 2 momentin mukainen hanke, ja tekijä tästä huolimatta ryhtyy muuttamaan ympäristöä ilman lupaa tai hyväksyttyä suunnitelmaa. Rangaistavaa voisi olla myös menettely, jossa tekijä ryhtyy toteuttamaan hanketta, joka esimerkiksi ominaisuuksiltaan ja sijainniltaan sekä todennäköisten vaikutustensa puolesta vastaa tekijän aiemmin toteuttamaa hanketta, jonka osalta hankkeen oli katsottu kuuluvan YVA-lain 3 §:n 2 momentin mukaisiin hankkeisiin ja siten lain soveltamisalaan. Säännöksen mukaan rangaistava voisi lisäksi olla teko, jossa tekijä ei olisi selvittänyt hankkeen kuulumista YVA-lain 3 §:n soveltamisalaan ympäristöviranomaisten kanssa, mutta joka koskisi hanketta, joka esimerkiksi ominaisuuksiensa ja sijaintinsa puolesta selvästi aiheuttaisi todennäköisesti YVA-lain 3 §:n 1 momentissa tarkoitettujen hankkeiden vaikutuksiin rinnastettavia merkittäviä ympäristövaikutuksia ja joka siten aivan ilmeisesti kuuluisi YVA-lain 3 §:n 2 momentin mukaisesti YVA-lain soveltamisalaan.

Säännöksessä rajattaisiin rangaistavuus koskemaan niiden hankkeiden toteuttamiseen ryhtymistä, jotka kuuluisivat YVA-lain soveltamisalaan. Rangaistavuuden ulkopuolelle rajautuisivat siten sellaiset hankkeet, jotka eivät kuuluisi YVA-lain 3 §:n mukaisesti YVA-lain liitteeseen 1 sisältyviin hankkeisiin ja jotka eivät myöskään selvästi kuuluisi YVA-lain 3 §:n 2 momentin mukaisesti lain soveltamisalaan. Tämä tarkoittaisi käytännössä monien pienimuotoisten hankkeiden rajautumista säännöksen soveltamisalan ulkopuolelle.

Rangaistavuus edellyttäisi, että teko on omiaan aiheuttamaan vakavuudeltaan ympäristön pilaantumiseen rinnastettavaa muuttumista. Kyseessä oleva abstraktia vaaraa koskeva tunnusmerkki tarkoittaisi, että teko olisi rangaistava, jos sellainen tyypillisesti aiheuttaisi tunnusmerkistön mukaista ympäristön muuttumista. Rikoksen toteutuminen ei siten edellyttäisi sen osoittamista, että teko juuri siinä tilanteessa on aiheuttanut ympäristön muuttumisen vaaraa. Riittävää olisi, että kyseessä olevan kaltainen teko kokemusperäisesti yleensä aiheuttaa tällaista vaaraa. Sen arvioinnissa, oliko teko omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumiseen rinnastettavaa muuttumista, voitaisiin ottaa huomioon esimerkiksi ympäristön muuttamisen tapa ja laajuus sekä ympäristön perustila ja ominaisuudet. Siten esimerkiksi peruuttamaton maaperän muuttaminen tai hakkuu voisi täyttää abstraktia vaaraa koskevan tunnusmerkin tyypillisemmin kuin vähäisempi ympäristön muuttaminen.

Kyse olisi menettelystä, joka olisi omiaan aiheuttamaan ”ympäristön” pilaantumiseen rinnastettavaa muuttumista, eli ympäristölle abstraktin vaaran aiheuttavasta teosta. Näiltä osin noudatettaisiin ympäristön turmelemista koskevassa pykälässä muutoinkin käytettävää ilmaisua, joka kattaa esimerkiksi vedet, maaperän, kasvillisuuden ja eläimet (HE 94/1993 vp, s. 189). Ympäristön käsitteen voi siten katsoa kattavan ne ympäristön osatekijät, joihin viitataan ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan e alakohdassa (ilman tai maaperän laatu, veden laatu tai tila sekä ekosysteemi, eläimet ja kasvit).

Kyse tulisi olla vakavuudeltaan ympäristön pilaantumiseen rinnastettavasta muuttumisesta. Tunnusmerkki vastaisi pykälän 3 momentissa olevaa tunnusmerkkiä. Ympäristön pilaantumiseen rinnastettava muuttuminen merkitsisi pilaantumiseen rinnastettavaa haitallista muutosta ympäristössä. Säännökseen ei sisältyisi ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan e alakohdassa olevaa edellytystä siitä, että siinä tarkoitetuille ympäristö- tai luontokohteille aiheutuva vahinko on huomattavaa. Kun pykälän 3 momentissa tarkoitetun menettelyn kohdalla ei edellytetä ympäristön muuttumisen huomattavuutta, voidaan pitää perusteltuna asettaa rangaistavuuden raja samaan uudessa 4 momentissa tarkoitettujen tekojen kohdalla. Molemmat säännökset kattavat ympäristön muuttumiseen ryhtymisen ilman säännöksessä tarkoitetussa säädöksessä edellytettyä lupaa.

Uuden säännöksen mukaisen rikoksen tekijänä voisi olla lähtökohtaisesti kuka tahansa. YVA-direktiivistä aiheutuvat, ympäristövaikutusten arviointia koskevat velvoitteet sinänsä kohdistuvat hankkeen toteuttajaan, josta YVA-laissa käytetään hankkeesta vastaavan käsitettä (2 §:n 5 kohta). Rangaistava voisi kuitenkin olla myös muun kuin hankkeen vastaavan asemassa olevan henkilön menettely, jos se täyttäisi säännöksen mukaisen tunnusmerkistön.

Menettely olisi rangaistavaa tahallisena. Rangaistavuus edellyttäisi siten, että tekijä oli rikoslain 3 luvun 6 §:n edellyttämällä tavalla vähintään tietoinen ympäristön muuttamiseen ryhtymisen tapahtumisesta ilman laissa edellytettyä lupaa tai hyväksyttyä suunnitelmaa sekä tunnusmerkistön mukaisesta abstraktista vaarasta ympäristölle. Hankkeen toteuttamista koskevan tunnusmerkin osalta edellytettäisiin edellä todetulla tavalla tarkoitustahallisuutta.

Säännöksessä viitattaisiin ympäristön muuttamiseen ryhtymiseen muuten kuin pykälän 1 tai 3 momentissa tarkoitetulla tavalla. Tällä tuotaisiin esiin, että ympäristöä voidaan ryhtyä muuttamaan myös pykälän 1 tai 3 momentissa tarkoitetulla tavalla, kuten päästämällä ainetta luvan vastaisesti ympäristöön tai toimimalla vastoin rakentamislakia tai vesilakia, mukaan lukien toimiminen ilman 3 momentissa mainitussa säädöksessä edellytettyä lupaa. Tällöin teko voisi tulla rangaistavaksi rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 tai 3 momenttien nojalla. Rangaistus tulisi usean momentin soveltuessa samaan tekoon tuomita vain yhdestä ympäristön turmelemisesta. Se, että teko täyttäisi useamman lainkohdan mukaisen tunnusmerkistön, voitaisiin ottaa huomioon rangaistuksen määräämisessä rikoslain 6 luvun säännösten mukaisesti.

Säännöksen mukaisessa menettelyssä voitaisiin ryhtyä ympäristön muuttamiseen siten, että esimerkiksi puita kaatamalla hävitettäisiin luonnonsuojelulaissa tai sen nojalla suojeltavaksi säädetty luonnonalue tai muu luontoon kuuluva kohde. Sovellettavaksi voisi tunnusmerkistöjen täyttyessä tällöin tulla sekä ympäristön turmelemista koskeva säännös että rikoslain 48 luvun 5 §:n luonnonsuojelurikosta koskeva säännös tai tapauksesta riippuen näiden rikosten törkeitä tekomuotoja koskevat säännökset (rikoslain 48 luvun 2 § ja 5 a §).

Kuten muukin ympäristön turmelemisen tunnusmerkistön täyttävä teko, myös uuden 4 momentin mukainen teko voisi tulla arvioitavaksi rikoslain 48 luvun 2 §:n mukaisena törkeänä ympäristön turmelemisena tai 3 §:n mukaisena ympäristörikkomuksena.

Uudella rangaistussäännöksellä toteutettaisiin ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan e alakohtaa koskeva kriminalisointivelvoite. Rangaistavuuden ala olisi tietyiltä osin laajempi kuin mitä ympäristörikosdirektiivi edellyttää. Tämä johtuu siitä, että YVA-lain 3 §:n mukaiseen soveltamisalaan sisältyy hankkeita, jotka eivät perustu YVA-direktiivin liitteisiin I tai II. YVA-lain liite 1 sisältää myös joitakin muita kuin YVA-direktiivin mukaisia hankkeita. YVA-lain liitteen 1 mukaisia hankkeita, jotka eivät sellaisenaan sisälly YVA-direktiivin hankeluetteloon, ovat esimerkiksi uraanin tai toriumin louhinta, talteenotto, rikastaminen ja käsittely, lukuun ottamatta laboratoriossa tai koerikastamossa tapahtuvaa pienimuotoista käsittelyä, sekä soran ja hiekan otto ja Suomen ja Viron väliset tunnelit. Mainitun kaltaiset hankkeet ovat ominaisuuksiltaan sellaisina, joiden sisältymistä rangaistussäännöksen soveltamisalaan voi pitää perusteltuna huomioiden niiden mahdolliset vaikutukset ympäristöön. Edellä todetulla tavalla uudessa 4 momentissa ei edellytettäisi luonto- tai ympäristökohteelle aiheutuvan vahingon huomattavuutta, miltä osin säännös kattaisi rangaistavia tekoja laajemmin kuin mitä ympäristörikosdirektiivi edellyttää.

Lisäksi YVA-lain 3 §:n 2 momentin mukaisen yksittäistapauspäätöksen soveltamisalaan voi kohdentua muitakin kuin direktiivissä nimettyjä hanketyyppejä. Lisäksi esimerkiksi YVA-direktiivin liitteen I hankkeilla voi olla eri kokorajat kuin kansallisessa hankeluettelossa määritetyissä hankkeissa.

Uuden säännöksen myötä rangaistavuuden ala laajentuisi. Eräiden ympäristön käyttöön vaikuttavien hankkeiden lunastusluvasta annettuun lakiin, kiinteän omaisuuden ja erityisten oikeuksien lunastuksesta annettuun lakiin, lakiin liikennejärjestelmästä ja maanteistä tai ratalakiin ei nykyisin sisälly rangaistussäännöksiä, jotka koskisivat ilman lupaa toimimista. Tällaiset, muiltakin osin tunnusmerkistön täyttävät teot olisivat uuden säännöksen mukaisesti jatkossa rangaistavia.

Siltä osin kuin on kyse ympäristönsuojelulaissa, vaarallisten kemikaalien ja räjähteiden käsittelyn turvallisuudesta annetussa laissa, kaivoslaissa tai maa-aineslaissa nykyisin rangaistavaksi säädetystä, ilman laissa edellytettyä lupaa menettelemisestä, rangaistussääntely ankaroituisi selvästi sellaisen teon kohdalla, joka on omiaan aiheuttamaan vakavuudeltaan ympäristön pilaantumiseen rinnastettavaa muuttumista.

Uuden säännöksen mukainen menettely voisi olla rangaistava myös rikoslain 48 luvun 2 §:n mukaisesti törkeänä ympäristön turmelemisena. Törkeän ympäristön turmelemisen enimmäisrangaistus on kuusi vuotta. Ympäristörikosdirektiivin 5 artiklan 2 kohdan d alakohta edellyttää, että 3 artiklan 2 kohdan e alakohdan mukaisesta rikoksesta voidaan määrätä vähintään viiden vuoden enimmäisrangaistus. Kun uuden 4 momentin mukaisen teon voidaan katsoa moitittavuudeltaan vastaavan muita ympäristön turmelemista koskevan säännöksen kattamia tekoja, perusteltuna voidaan pitää direktiivin enimmäisrangaistuksen vähimmäistason koskevan velvoitteen ylittämistä yhdellä vuodella. Lisäksi 4 momentin mukainen teko olisi rangaistavaa vain tahallisena.

Rikoslain 48 luvun 9 §:ssä säädetään oikeushenkilön rangaistusvastuusta. Säännöksen mukaan luvussa mainittuihin rikoksiin sovelletaan, mitä oikeushenkilön rangaistusvastuusta säädetään. Ympäristörikosdirektiivin 6 artikla edellyttää, että oikeushenkilö on voitava saattaa vastuuseen direktiivin 3 ja 4 artiklassa tarkoitetuista rikoksista. Rikoslain 48 luvun 9 §:n mukaisesti oikeushenkilön rangaistusvastuu soveltuu luvun 1 §:n mukaiseen ympäristön turmelemiseen ja 2 §:n mukaiseen törkeään ympäristön turmelemiseen, mikä täyttäisi direktiivin 6 artiklan velvoitteen direktiivin 3 artiklan 2 kohdan e alakohdassa tarkoitetun rikoksen osalta.

3 §.Ympäristörikkomus.Pykälään lisättäisiin voimassa olevien 1 ja 2 momentin väliin uusi 2 momentti, minkä johdosta nykyiset 2–5 momentin siirtyisivät uusiksi 3–6 momenteiksi. Uuden 2 momentin mukaan ympäristörikkomuksesta tuomittaisiin myös, jos 4 a §:ssä tarkoitettujäterikos, 4 c §:ssä tarkoitettuilmakehän heikentäminen tai 4 e §:ssä tarkoitettu ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikos, huomioon ottaen rikoksen kohteena olevan aineen, jätteen, tuotteiden, laitteiden tai tuotteen tai laitteen osien määrä ja ominaisuudet tai muut rikokseen liittyvät seikat, olisi kokonaisuutena arvostellen vähäinen.

Säännöksessä säädettäisiin 4 a §:ssä tarkoitetun jäterikoksen, 4 c §:ssä tarkoitetun ilmakehän heikentämisen ja 4 d §:ssä tarkoitetun ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksen lievästä tekomuodosta. Mainittujen säännösten mukaiset rikokset voivat olla merkitykseltään verrattain vähäisiä ympäristön suojelun tavoitteiden kannalta. Kyse voi olla esimerkiksi siitä, että rikoksen kohteena olevan aineen tai jätteen määrä on vähäinen tai rangaistavuuden koskiessa muuta kuin vähäistä määrää (ehdotettava 4 a § jäterikoksesta) sellainen, että määrää voitaisiin pitää vähäistä suurempana mutta määrä olisi kuitenkin vähäistä lähestyvä, ja kyse on aineesta tai vaarallisesta jätteestä, johon kohdistuvaa tekoa voidaan aineen tai jätteen ominaisuudet huomioiden pitää vähäisemmin moitittavana. Ainoastaan rikoksen kohteena olevan aineen tai muun kohteen vähäinen tai sellaista lähestyvä määrä ei kuitenkaan välttämättä johtaisi lievää tekomuotoa koskevan säännöksen soveltamiseen. Arvioinnissa otettaisiin huomioon myös rikoksen kohteena olevan aineen tai muun säännöksessä mainitun kohteen ominaisuudet, kuten vahingollisuus tai vaarallisuus sekä aineen olomuoto. Vähäistä lähestyvään määrään esimerkiksi erityisen vaarallista jätettä kohdistuva teko voisi siten täyttää perustekomuotoisen jäterikoksen tunnusmerkistön. Toisaalta jos teko kohdistuisi aineeseen tai jätteeseen, jonka vaara- tai haittaominaisuudet ympäristön tai terveyden kannalta ovat lievemmät, ympäristörikkomusta koskeva säännös voisi soveltua aineen tai jätteen määrän ollessa maltillisesti vähäistä suurempikin.

Rikoksen lievän tekomuodon soveltumista voisivat puoltaa myös muut rikokseen liittyvät seikat. Tällaiset seikat voivat liittyä teon muuten tavallista vähäisempään moitittavuuteen, tekijän menettely ja muut olosuhteet huomioon ottaen. Kyse voisi olla esimerkiksi siitä, että rikos tehdään ajattelemattomasti hyötyä tavoittelematta (HE 94/1993 vp, s. 194).

Ympäristörikkomusta koskevaa säännöstä voitaisiin uuden 2 momentin mukaisesti soveltaa, jos teko olisi kokonaisuutena arvostellen vähäinen. Teon kokonaisarvostelussa olennaista merkitystä olisi niiden etujen merkittävyydellä, joita rikotuilla aineellisilla säännöksillä pyritään suojaamaan.

Ympäristörikkomuksesta säädetään rangaistukseksi sakkoa tai vankeutta enintään kuusi kuukautta. Uuden 2 momentin mukaiset asiat olisi mahdollista käsitellä sakkomenettelyssä sakon ja rikesakon määräämisestä annetun lain (754/2010) mukaisesti.

Muutoksen seurauksena pykälän nykyiset 2–5 momentit siirtyisivät 3–6 momenteiksi. Näihin momentteihin ei tehtäisi sisällöllisiä muutoksia.

Ehdotettava uusi 2 momentti liittyy ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan b, s ja t alakohtia sekä f alakohdan i alakohtaa koskeviin kriminalisointivelvoitteisiin.

4 §.Tuottamuksellinen ympäristön turmeleminen.Pykälän 2 kohtaan tehtäisiin luvun 1 §:ään ehdotettavien muutosten johdosta aiheutuvat tekniset muutokset. Mainitussa kohdassa säädetään rangaistavaksi jätelain tai ympäristönsuojelulain tai niiden nojalla annettujen säännösten tai määräysten rikkominen 1 §:n 1 momentin 2–6 kohdassa tarkoitetulla tavalla. Luvun 1 §:n 1 momenttiin ehdotetaan lisättäväksi useita kohtia, minkä johdosta nykyinen kohtien numerointi muuttuisi. Siten 4 §:n 2 kohdassa ehdotetaan viitattavaksi 1 §:n 1 momentin 2, 4, 6 ja 7 kohtiin, jotka vastaisivat nykyisiä 1 §:n 1 momentin 2–5 kohtia, joissa nykyisin viitataan jätelakiin tai ympäristönsuojelulakiin tai niiden nojalla annettuihin säännöksiin. Luvun 1 §:n 1 momentin nykyisessä 6 kohdassa, joka siirtyisi uudeksi 9 kohdaksi, ei sen sijaan säädetä rangaistavaksi jätelain tai ympäristönsuojelulain tai niiden nojalla annettujen säännösten tai määräysten vastaista menettelyä, minkä johdosta mainittuun kohtaan ei olisi tarpeen viitata 4 §:n 2 kohdassa.

4 a §.Jäterikos.Pykälä olisi uusi. Siinä säädettäisiin eräiden vaarallisten jätteiden keräämistä, kuljettamista ja käsittelyä koskevien menettelyjen sekä eräiden näiden jätteiden jätehuoltoon liittyvien velvoitteiden laiminlyönnin rangaistavuudesta. Lisäksi pykälässä säädettäisiin rangaistavaksi tietyt EU:n jätteensiirtoasetuksen vastaiset menettelyt sekä niin ikään EU:n aluskierrätysasetuksen vastainen aluskierrätys.

Jäterikosta koskevassa säännöksessä olevan toissijaisuuslausekkeen mukaisesti jäterikoksesta tuomittaisiin, jollei teosta muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta. Säännöksessä ei edellytettäisi ympäristön vaarantumista tai vahingoittamista, vaan säännöksen mukaiset teot olisivat rangaistavia sellaisenaan. Jäterikosta koskevan säännöksen mukaiset tekotavat sisältyisivät myös ympäristön turmelemista koskevaan säännökseen, mutta ympäristön turmeleminen edellyttää lisäksi abstraktia tai konkreettista vaaraa tai vahinkoa ympäristölle tai terveydelle. Teon täyttäessä sekä ympäristön turmelemisen että perusmuotoisen jäterikoksen tunnusmerkistön sovellettaisiin yleisten lainkonkurrenssioppien mukaisesti lähtökohtaisesti jäterikosta koskevaa säännöstä. Jos jäterikosta koskevassa säännöksessä rangaistavaksi säädetty teko kuitenkin täyttäisi myös rikoslain 48 luvun 2 §:n mukaisen törkeän ympäristön turmelemisen tunnusmerkistön, jäterikosta koskeva säännös lähtökohtaisesti syrjäytyisi toissijaisuuslausekkeen mukaisesti. Törkeä ympäristön turmeleminen voisi näin ollen soveltua jäterikoksen tai törkeän jäterikoksen sijasta esimerkiksi, jos teossa ympäristölle tai terveydelle aiheutettu vahinko tai tällaisen vahingon vaara olisi erityisen suuri (rikoslain 48 luvun 2 §:n 1 momentin 1 kohta). Törkeä ympäristön turmeleminen kattaa lisäksi törkeästä huolimattomuudesta tehdyt teot, toisin kuin törkeä jäterikos.

Niiden kieltojen ja velvollisuuksien noudattamista, joista säädetään jätteitä koskevissa säädöksissä ja joihin viitattaisiin uudessa jäterikosta koskevassa pykälässä, valvovat toimivaltaiset viranomaiset. Valvontaviranomaisilla on yleensä toimivalta esimerkiksi määrätä virheellisesti toimiva korjaamaan virheensä tai kieltää tietty toimenpide sekä määräysten rikkomistapauksissa mahdollisuus asettaa uhkasakko tai teettämisuhka antamansa kiellon tai määräyksen tueksi. Säännösten noudattamisen kannalta valvonnalla ja hallinnollisilla pakkokeinoilla on käytännössä olennainen merkitys. Jäljempänä esitetyillä jäterikosta koskevan säännöksen soveltamisesimerkeillä ei ole tarkoitus vaikuttaa siihen painotukseen, jonka mukaan näiden säädösten rikkomiset ensisijaisesti hoidetaan valvonnan ja siihen liittyvien hallinnollisten pakkokeinojen avulla.

1 momentin 1 kohta Pykälänkoskisi vaarallisen jätteen käsittelemistä, keräämistä ja kuljettamista. Vaarallisia jätteitä voidaan pitää sinänsä niin haitallisina aineina, että esimerkiksi niitä säännösten vastaisesti käsiteltäessä jonkinasteisen ympäristön tai terveyden vaaran syntyminen on ilmeistä. Säännöksen mukainen menettely olisi ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan i alakohdan edellyttämällä tavalla rangaistavaa sellaisenaan. Toisin kuin ympäristön turmelemista koskevassa säännöksessä, rangaistavuuden edellytyksiin ei siten kuuluisi vaaran tai seurauksen aiheuttaminen ympäristölle tai terveydelle.

Kohdan mukaisesti rangaistavaa olisi tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta kerätä jätteen käsittelyä varten tai kuljettaa tai käsitellä muu kuin vähäinen määrä jätelain 6 §:ssä tai sen nojalla annetuissa säännöksissä tarkoitettua vaarallista jätettä vastoin säännöksessä tarkoitettua säädöstä tai sellaisen nojalla annettua säännöstä tai määräystä tai säännöksessä tarkoitettua lupaa tai päätöstä tai luvan tai päätöksen vastaisesti. Kohdan mukainen menettely voisi säännöksessä olevan toissijaisuuslausekkeen mukaisesti tulla rangaistavaksi myös 1 §:n mukaisena ympäristön turmelemisena tai 2 §:n mukaisena törkeänä ympäristön turmelemisena, jos teko muutoin täyttäisi mainittujen säännösten tunnusmerkistön.

Rangaistavuus koskisi 1 kohdassa jätelain 6 §:ssä tai sen nojalla annetuissa säännöksissä tarkoitettua vaarallista jätettä. Jätelain 6 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan vaarallisella jätteellä tarkoitetaan jätettä, jolla on jokin vaarallinen ominaisuus (vaaraominaisuus). Pykälän 3 momentin mukaan valtioneuvoston asetuksella voidaan antaa tarkempia säännöksiä jätteiden luokittelusta vaarallisiin ja vaarattomiin jätteisiin. Pykälän 4 momentin mukaan jätteen vaaraominaisuuksista annetaan tarkemmat säännökset jätteistä ja tiettyjen direktiivien kumoamisesta annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2008/98/EY mukaisesti valtioneuvoston asetuksella.

Jätelain nojalla on annettu valtioneuvoston asetus jätteistä (978/2021). Asetuksen 4 §:n mukaan asetuksen liitteessä 3 säädetään luettelo jätteistä (jäteluettelo) sekä siitä, mitkä jäteluettelossa mainituista jätteistä luokitellaan vaarallisiksi jätteiksi.

Vaaralliseksi jätteeksi on luokiteltu vaaraominaisuuksiltaan erilaisia jätteitä. Jätteen vaarallisuus riippuu siitä, mitä vaarallisiksi luokiteltuja aineita se sisältää ja kuinka paljon näitä aineita vaaralliseen jätteeseen sisältyy. Erittäin myrkyllisen vaarallisen jätteen, jollaista voi olla esimerkiksi eräitä dioksiiniyhdisteitä sisältävä jäte, kohdalla erittäin pienikin määrä voi aiheuttaa vahinkoa ympäristölle tai terveydelle. Osa vaarallisesta jätteestä aiheuttaa suurempanakin määränä lievemmän haitan riskin. Se, kuinka vaaralliseen jätteeseen jäterikoksen kattama teko kohdistuisi, tulisi huomioitavaksi yleisten rangaistuksen mittaamista koskevien rikoslain 6 luvun säännösten mukaisesti. Tyypillisesti esimerkiksi useita vaaraominaisuuksia sisältävän jätteen lainvastaista käsittelyä olisi pidettävä moitittavampana kuin sellaisen vaarallisen jätteen, johon vaaraominaisuuksiensa puolesta liittyy vähäisempi riski ympäristön kannalta.

Jäterikoksena rangaistava olisi säännöksessä tarkoitettu menettely, joka koskisi muuta kuin vähäistä määrää säännöksen mukaista vaarallista jätettä. Se, että rangaistavuuden ulkopuolelle rajattaisiin menettely, joka koskee vähäistä määrää säännöksen mukaista vaarallista jätettä, perustuisi direktiivin 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan i alakohdassa olevaan rikoksen määritelmään, jonka mukainen kriminalisointivelvoite koskee muuta kuin merkityksetöntä määrää siinä tarkoitettua jätettä. ”Vähäisen” määrän katsottaisiin riittävällä tavalla vastaavan direktiivissä käytettyä ”merkityksetöntä” määrää. Vähäinen määrä on tunnusmerkkinä jo omaksuttu rikoslaissa (esim. rikoslain 50 a luvun 3 § lievästä alkoholirikoksesta), ja sitä voi lähtökohtaisesti pitää paremmin rikoslaissa käytettyyn lakikieleen sopivana.

Absoluuttisia suureita sen määrittämiseksi, milloin kyseessä olisi vähäinen määrä vaarallista jätettä eli milloin menettely ei tulisi mainitun säännöksen mukaisesti rangaistavaksi, ei ole mahdollista määritellä. Sen arvioimisessa, milloin olisi kyse vähäisestä määrästä jätettä, tulisivat huomioitavaksi jätteen laatu ja ominaisuudet, kuten haitallisuus tai vaarallisuus ympäristön ja terveyden kannalta, sekä jätteen olomuoto. Kuten edellä on todettu, jätteen vaarallisuus riippuu sen sisältämistä vaarallisiksi luokitelluista aineista ja näiden määristä.

Arvioinnissa tulisi huomioitavaksi myös jätteen olomuoto. Nestemäisessä tai lietemäisessä muodossa oleva jäte leviää herkemmin kuin kiinteässä muodossa oleva, jolloin tällaisen jätteen kohdalla jätteen käsittelyyn liittyy usein suurempi riski ympäristön ja terveyden kannalta. Lisäksi arvioinnissa olisi merkitystä sillä, minkä kokoisissa erissä tiettyä vaarallista jätettä tavanomaisesti käsitellään vastaavassa toiminnassa.

Kun kyse olisi muutoin ehdotettavan 4 a §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetusta teosta mutta teko koskisi vähäistä määrää jätettä, tekoon voisivat soveltua eräät muut rangaistusäännökset, kuten jätelain rikkominen (jätelain 147 §:n 2 momentti) tai merenkulun ympäristönsuojelulain rikkominen (merenkulun ympäristönsuojelulain 13 luvun 3 §:n 2 momentti).

Momentin mukaisesti rangaistavia tekotapoja olisivat säännöksessä tarkoitetun vaarallisen jätteen kerääminen jätteen käsittelyä varten, kuljettaminen ja käsitteleminen. Tekotapojen sisältö vastaisi rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin uuden 3 kohdan mukaisten tekotapojen osalta edellä todettua.

Rangaistavuus voisi säännöksen perusteella perustua 1 momentin 1 kohdan alakohdissa tarkoitettuihin säädöksiin sisältyvän tai lupaan tai määräykseen perustuvan kiellon rikkomiseen tai alakohtien mukaisiin säädöksiin sisältyvän velvollisuuden vastaiseen menettelyyn. Säännökset, joihin sisältyy jätteiden käsittelyä, keräämistä tai kuljettamista koskevia velvollisuuksia, turvaavat osaltaan kieltojen noudattamista ja toiminnan turvallisuutta ympäristön kannalta. Velvollisuuden rikkomista tai laiminlyöntiä koskevat teot voivat olla luonteeltaan sellaisia, että niistä ei välttämättä voi suoraan aiheutua vastaavanlaista vahinkoa tai vaaraa ympäristölle kuin kieltojen rikkomista koskevista teoista. Tällä tavoin vähäisemmällä moitittavuudella voisi olla yksittäistapauksessa merkitystä, kun rangaistuksen mittaamisessa arvioidaan teon vakavuutta ja vahingollisuutta rikoslain 6 luvun säännösten nojalla. Jos kyse olisi olennaisesti lievemmin moitittavasta tällaisesta teosta, se tulisi arvioitavaksi ympäristörikkomusta koskevan rikoslain 48 luvun 3 §:n mukaisesti kyseiseen pykälään ehdotettavien muutosten myötä.

a alakohdan Pykälän 1 momentin 1 kohdanmukaisesti rangaistavaa olisi kerätä jätteen käsittelyä varten tai kuljettaa tai käsitellä muu kuin vähäinen määrä jätelain 6 §:ssä tai sen nojalla annetuissa säännöksissä tarkoitettua vaarallista jätettä vastoin jätelain 147 §:n 2 momentissa tarkoitettua säännöstä tai jätelain 147 §:n 2 momentin 19 tai 20 kohdassa mainitun lainkohdan nojalla annettua säännöstä, yksittäistapausta koskevaa määräystä tai kieltoa.

Jätelain 147 §:n 2 momentissa viitataan esimerkiksi jätelain 13 §:n mukaiseen kieltoon hylätä jäte tai käsitellä jätettä hallitsemattomasti (147 §:n 2 momentin 1 kohta) sekä 17 §:n 1 momentin mukaiseen vaarallisen jätteen sekoittamiskieltoon. Jäterikoksena rangaistavaa olisi siten tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta hylätä säännöksessä tarkoitettua vaarallista jätettä. Niin ikään jäterikoksena rangaistavaa olisi esimerkiksi laimentaa vaarallista jätettä tai muulla tavoin sekoittaa tällaista jätettä lajiltaan tai laadultaan erilaiseen jätteeseen. Jäterikoksen tunnusmerkistön ulkopuolelle jäisi menettely, joka koskisi vähäistä määrää jätettä, mutta tällainen menettely voisi olla rangaistava esimerkiksi jätelain 147 §:n 2 momentin mukaisena jätelain rikkomisena.

Alakohdassa viitattaisiin lisäksi jätelain 147 §:n 2 momentin 19 tai 20 kohdassa mainitun lainkohdan nojalla annetun säännöksen, yksittäistapausta koskevan määräyksen tai kiellon vastaiseen menettelyyn. Jätelain 147 §:n 2 momentin 19 kohdan mukaisesti jätelain rikkomisesta rangaistaan, jollei teosta ole muualla laissa säädetty ankarampaa rangaistusta, sitä, joka tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoo tai laiminlyö [jätelain] 91 §:n, 96 §:n 2 momentin, 103 §:n 2 momentin, 125 §:n, 126 §:n 1 momentin taikka 127 tai 128 §:n perusteella annettua kieltoa tai määräystä. Momentin 20 kohdan mukaisesti rangaistavaa on tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoa tai laiminlyödä [jätelain] 8 §:n 3 momentin, 10 §:n, 12 §:n 3 momentin, 14 §:n, 15 §:n 3 momentin, 16 §:n 3 momentin tai 49 §:n 1 momentin nojalla annetussa valtioneuvoston asetuksessa säädettyä rajoitusta, kieltoa, vaatimusta, määräystä tai velvollisuutta. Jäterikoksena rangaistavaa olisi siten esimerkiksi sellaisen säännöksen, yksittäistapausta koskevan määräyksen tai kiellon vastainen vaarallisen jätteen käsittely, joka on annettu tai säädetty jätelain 147 §:n 2 momentin 19 tai 20 kohdassa mainitun lainkohdan nojalla, kun kyseessä on muu kuin vähäinen määrä vaarallista jätettä.

Kyse voisi olla esimerkiksi jätteistä annetun valtioneuvoston asetuksen (978/2021) vastaisesta jätteen käsittelystä. Asetuksen 8 §:ssä säädetään vaarallisen jätteen pakkauksesta ja 9 §:ssä vaarallisen jätteen merkitsemisestä. Jäterikoksena rangaistavaa olisi siten käsitellä säännöksessä tarkoitettua vaarallista jätettä vastoin mainittujen säännösten mukaisia velvollisuuksia, kun kyseessä on vähäistä suurempi määrä tällaista jätettä.

b alakohdan Pykälän 1 momentin 1 kohdanmukaisesti rangaistavaa olisi kuljettaa säännöksessä tarkoitettua vaarallista jätettä vastoin vaarallisten aineiden kuljetuksesta annetun lain 3, 4, 7, 11 tai 13 luvun säännöstä tai mainitun lain 45 §:ssä säädettyä edellytystä tai niiden nojalla annettua asetusta tai määräystä tai niissä edellytetyn luvan vastaisesti, kun kyse on muusta kuin vähäisestä määrästä mainitun kaltaista jätettä.

Edellä rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin ehdotettavan uuden 3 kohdan a alakohdan käsittelyn yhteydessä on selostettu VAK-lain keskeistä sääntelyä. Jäterikoksena olisi uuden 4 a §:n 1 momentin 1 kohdan b alakohdan mukaisesti rangaistavaa vaarallisen jätteen kuljettaminen, kun on kyse muusta kuin vähäisestä määrästä tällaista jätettä, vastaavalla tavalla kuin edellä rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin ehdotettavan uuden 3 kohdan a alakohdan osalta on edellä todettu. Jäterikosta koskevan säännöksen soveltuminen ei kuitenkaan edellyttäisi ympäristön vaarantamista tai vahingoittamista, vaan menettely olisi rangaistavaa sellaisenaan. Alakohdan mukaisesti rangaistavaa olisi siten esimerkiksi lain soveltamisalaan kuuluvan vaarallisen jätteen kuljettaminen, kun on kyse muusta kuin vähäisestä määrästä tällaista jätettä, VAK-lain 8 §:ssä säädetyn vaarallisten aineiden luokitusta koskevan velvollisuuden vastaisesti eli ilman asianmukaista luokitusta tai kuljetusyksikössä, jossa ei ole lain 9 §:ssä edellytetyllä tavalla tarvittavia merkintöjä kuljetuksen turvallisuuden varmistamiseksi ja onnettomuustilanteita varten. Kyse voisi olla myös esimerkiksi menettelystä, jossa joku kuljettaa VAK-lain soveltamisalaan kuuluvaa jätettä, kun on kyse muusta kuin vähäisestä määrästä tällaista jätettä, ilman VAK-lain 21 §:ssä edellytettyä lupaa tai tällaisen luvan vastaisesti.

Vaarallisten aineiden kuljetuksesta annetun lain 141 §:ssä säädetään vaarallisten aineiden kuljetusrikkomuksesta määrättävästä liikennevirhemaksusta. Säännös kattaa samoja menettelyjä, jotka olisivat vaarallisen jätteen osalta uuden jäterikosta koskevan säännöksen mukaisesti rangaistavia. Liikennevirhemaksua ei VAK-lain 143 §:n 6 momentin mukaan saa määrätä, jos teosta on kulunut yli yksi vuosi. Seuraamusmaksua ei saa määrätä, jos teosta on kulunut yli viisi vuotta. Jos rikkomus tai laiminlyönti on ollut jatkuvaa, määräaika lasketaan siitä, kun rikkomus tai laiminlyönti on päättynyt. Liikennevirhemaksua ja seuraamusmaksua ei saa myöskään määrätä sille, jota epäillään samasta teosta esitutkinnassa, syyteharkinnassa tai tuomioistuimessa vireillä olevassa rikosasiassa tai jolle on samasta teosta annettu lainvoimainen tuomio. Sille, jolle on määrätty liikennevirhemaksu tai seuraamusmaksu, ei mainitun säännöksen mukaan saa samasta teosta tuomita tuomioistuimessa rangaistusta. Kun jäterikoksena rangaistavaa olisi vaarallisen jätteen kuljettaminen vaarallisten aineiden kuljetuksesta annetun lain vastaisesti, kun kyseessä on muu kuin vähäinen määrä kyseistä jätettä, liikennevirhemaksu voisi nykyiseen tapaan tulla määrättäväksi teosta, joka koskee vähäistä määrää vaarallista jätettä.

c alakohdan Pykälän 1 momentin 1 kohdanmukaisesti rangaistavaa olisi käsitellä muuta kuin vähäistä määrää säännöksessä tarkoitettua vaarallista jätettä vastoin merenkulun ympäristönsuojelulain 10 luvun 1 §:ssä säädettyä jätteiden satamaan jättämistä koskevaa velvollisuutta. Merenkulun ympäristönsuojelulain 10 luvun 1 §:n säännöstä on selostettu edellä rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin ehdotettavan uuden 3 kohdan b alakohdan yhteydessä. Jäterikoksena rangaistavaa olisi mainitun merenkulun ympäristönsuojelulain säännöksen vastainen vaarallisen jätteen käsittely sellaisenaan, kun on kyse muusta kuin vähäisestä määrästä tällaista jätettä. Menettely, joka koskisi vähäistä määrää säännöksessä tarkoitettua vaarallista jätettä, voisi olla rangaistava esimerkiksi merenkulun ympäristönsuojelulain 13 luvun 3 §:n 2 momentin 12 kohdan mukaisena merenkulun ympäristönsuojelurikkomuksena.

d alakohdan Pykälän 1 momentin 1 kohdanmukaisissa teoissa olisi kyse vaarallisen jätteen käsittelystä, keräämisestä tai kuljettamisesta ilman ympäristönsuojelulaissa edellytettyä lupaa tai tällaisen luvan tai ympäristönsuojelulain 115 a–115 d §:ssä edellytetyn ilmoituspäätöksen vastaisesti. Ympäristöluvassa on ympäristönsuojelulain 58 §:n 1 momentin mukaan annettava tarpeelliset määräykset jätteistä ja jätehuollosta jätelain ja sen nojalla annettujen säännösten noudattamiseksi. Pykälän 2 momentin mukaan jätteen käsittelyä koskeva ympäristölupa voidaan rajoittaa tietynlaisen jätteen käsittelyyn. Jätteiden ammattimaisen tai laitosmaisen käsittelyn luvanvaraisuudesta säädetään ympäristönsuojelulaissa (luku 4 ja liitteen 1 kohta 13). Ilmoitusmenettelystä säädetään ympäristönsuojelulain 115 a–115 d §:ssä. Myös ilmoituspäätökseen voi sisältyä vaarallisen jätteen käsittelyä koskevia ehtoja tai määräyksiä.

Alakohdan mukaisesti rangaistavaa olisi menettely, jossa esimerkiksi käsitellään muuta kuin vähäistä määrää vaarallista jätettä ilman ympäristösuojelulaissa edellytettyä lupaa tai ympäristöluvan vastaisesti. Niin ikään alakohdan mukaan rangaistavaa olisi vaarallisen jätteen käsittely ympäristönsuojelulain 115 a–115 d §:n mukaisessa ilmoitusmenettelyssä annetun päätöksen vastaisesti. Jos menettely koskisi vähäistä määrää vaarallista jätettä eikä menettely siten täyttäisi jäterikoksen tunnusmerkistöä, kysymykseen voisivat tulla esimerkiksi ympäristörikkomusta (rikoslain 48 luvun 3 §:n 3 momentti) tai ympäristönsuojelulain rikkomista (ympäristönsuojelulain 225 §:n 1 momentin 2 kohta) koskevat säännökset.

e alakohdan Pykälän 1 momentin 1 kohdanmukaisesti rangaistavaa olisi käsitellä vaarallista jätettä vastoin pysyvistä orgaanisista yhdisteistä annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2019/1021 5 artiklan 1 kohtaa tai 7 artiklaa tai niitä koskevia mainitun asetuksen nojalla annettuja säännöksiä. Asetuksen 7 artikla sisältää jätehuoltoa koskevia velvollisuuksia. Artiklan 1 kohdan mukaan jätteen tuottajien ja haltijoiden on pyrittävä mahdollisuuksien mukaan estämään tämän jätteen saastuminen asetuksen liitteessä IV luetelluilla aineilla. Artiklan 2 kohdan mukaan sen estämättä, mitä neuvoston direktiivissä 96/59/EY säädetään, tämän asetuksen liitteessä IV luetelluista aineista koostuva, niitä sisältävä tai niiden saastuttama jäte on loppukäsiteltävä tai hyödynnettävä ilman aiheetonta viivytystä tämän asetuksen liitteessä V olevan 1 osan mukaisesti ja tällöin on varmistettava jätteen sisältämien POP-yhdisteiden hävittäminen tai niiden muuntaminen palautumattomasti siten, että jäljelle jäävillä jätteillä ja päästöillä ei ole POP-yhdisteiden ominaisuuksia. Kohdan toisen kappaleen mukaan tällaisen loppukäsittelyn tai hyödyntämisen yhteydessä jätteestä voidaan eristää liitteessä IV luetellut aineet, jos ne loppukäsitellään sen jälkeen ensimmäisen alakohdan mukaisesti. Artiklan 3 kohdan mukaan sellaiset loppukäsittely- tai hyödyntämismenetelmät, jotka voivat johtaa liitteessä IV lueteltujen aineiden hyödyntämiseen, kierrätykseen, talteenottoon tai uudelleenkäyttöön sellaisenaan, ovat kiellettyjä. Artiklan 4 kohdassa säädetään poikkeuksista 2 kohtaan. Lisäksi POP-asetuksen 5 artiklan 1 kohdan mukaan jostakin asetuksen liitteessä I tai II luetellusta aineesta, jonka käyttö on kielletty, koostuvan tai sitä sisältävän varaston haltijan on käsiteltävä kyseistä varastoa jätteenä 7 artiklan mukaisesti.

Kuten ehdotetun pykälän 1 momentin 1 kohdasta käy ilmi, jäterikoksena rangaistavia olisivat jätelain mukaista vaarallista jätettä koskevat POP-asetuksen vastaiset teot. Muuta kuin jätelain mukaista vaarallista jätettä koskevat eräät teot, joissa meneteltäisiin POP-asetuksen vastaisesti, voisivat tulla arvioitaviksi rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdan j alakohdan mukaisesti, kun teko muutoinkin täyttäisi mainitun säännöksen edellytykset. Teot, jotka koskisivat vähäistä määrää vaarallista jätettä, voisivat tulla arvioitaviksi esimerkiksi kemikaalilain 59 §:n 5 momentin 3 kohdan mukaisesti kemikaalirikkomuksena tai ympäristönsuojelulain 225 §:n 1 momentin 8 kohdan mukaisesti ympäristönsuojelulain rikkomisena.

Pysyvistä orgaanisista yhdisteistä annetun asetuksen 15 artiklassa säädetään komission toimivallasta antaa delegoituja säädöksiä asetuksen joidenkin liitteiden, mukaan lukien liite I, muuttamiseksi. Liitteissä määritellään asetuksen soveltamisalaan kuuluvat aineet, joten liitteen muuttamisella voi olla merkitystä rangaistavuuden alan määrittymisessä. Rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen edellyttämällä tavalla säännöksessä viitattaisiin siten myös asetuksen nojalla annettuihin säännöksiin.

f alakohdan Pykälän 1 momentin 1 kohdanmukaisesti rangaistavaa olisi elohopeasta ja asetuksen (EY) N:o 1102/2008 kumoamisesta annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2017/852 11 tai 13 artiklan tai niitä koskevien mainitun asetuksen nojalla annettujen säännösten vastainen jätteen käsittely, kun kyse olisi muusta kuin vähäisestä määrästä vaarallista jätettä. Asetuksen 11 artiklassa säädetään velvoitteesta pitää artiklassa tarkoitetuista suurista lähteistä peräisin olevaa elohopeaa ja elohopeayhdisteitä direktiivissä 2008/98/EY (jätedirektiivi) tarkoitettuna jätteenä ja loppukäsitellä ne vaarantamatta ihmisten terveyttä tai vahingoittamatta ympäristöä. Lisäksi artiklassa säädetään suurista lähteistä peräisin olevan jätteen loppukäsittelyä koskevasta kiellosta. Sen mukaisesti artiklassa tarkoitetuista suurista lähteistä peräisin olevan elohopean tai elohopeayhdisteiden loppukäsittely ei saa johtaa elohopean talteenottoon missään muodossa. Jäterikosta koskevan pykälän mukaisesti rangaistavaa olisi siten mainitun asetuksen säännöksen vastaisesti loppukäsitellä artiklassa tarkoitetusta suuresta lähteestä peräisin oleva elohopea tai elohopeayhdiste tavalla, joka johtaa elohopean talteenottoon, sikäli kuin kyse olisi muusta kuin vähäisestä määrästä vaarallista jätettä.

Asetuksen 13 artiklassa on säännökset elohopeajätteen varastoinnista, mukaan lukien loppukäsittely. Artiklan 1 kohdassa säädetään poikkeuksesta direktiivin 1999/31/EY (kaatopaikkadirektiivi) sääntelyyn ja mahdollisuudesta varastoida elohopeajätettä väliaikaisesti nestemäisessä muodossa tietyin edellytyksin, mutta mainittua poikkeusta ei kohdan mukaan sovelleta 1.1. 2026 alkaen. Artiklan 3 kohdassa säädetään velvoitteesta saattaa elohopeajäte muuntamisprosessiin ennen pysyvää loppukäsittelyä ja laitoksista, joissa tällainen jäte voidaan loppukäsitellä sekä velvollisuudesta varmistaa elohopeajätteen varastointi erillään muusta jätteestä ja eräiden muiden vaatimusten mukaisesti. Mainittujen varastointia koskevien velvollisuuksien vastainen menettely voisi tulla alakohdan mukaisesti rangaistavaksi, jos siihen sisältyisi jätteen konkreettista käsittelyä. Muutoin asetuksen vastainen varastointi voisi tulla ympäristön turmelemisena rangaistavaksi rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdan n alakohdan mukaisesti (säilyttämistä koskeva tekotapa), jos menettely aiheuttaisi mainitussa säännöksessä edellytetyn abstraktin vaaran. Toisaalta kohdassa tarkoitettu menettely, joka koskisi vähäistä määrää vaarallista jätettä, voisi tulla arvioitavaksi esimerkiksi jätelain 147 §:n 2 momentin 23 kohdan mukaisena jätelain rikkomisena.

Elohopea-asetuksen 20 artiklaan sisältyy säännös komission toimivallasta antaa delegoituja säädöksiä asetuksen liitteiden muuttamiseksi. Liitteissä määritellään asetuksen soveltamisalaan kuuluvat aineet, joten liitteen muuttamisella voi olla merkitystä rangaistavuuden alan määrittymisessä. Rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen edellyttämällä tavalla pykälän 1 momentin 1 kohdan f alakohdassa viitattaisiin siten myös asetuksen nojalla annettuihin säännöksiin.

g alakohdan Pykälän 1 momentin 1 kohdanmukaisesti rangaistavaa olisi vaarallisen jätteen kerääminen jätteen käsittelyä varten tai kuljettaminen tai käsittely säännöksen e–f alakohdassa mainitun säädöksen nojalla annetun säännöksen vastaisesti. Pysyvistä orgaanisista yhdisteistä annetun asetuksen 15 artiklaan ja elohopea-asetuksen 20 artiklaan sisältyy säännöksiä komission toimivallasta antaa delegoituja säädöksiä asetusten liitteiden muuttamiseksi. Liitteissä määritellään asetusten soveltamisalaan kuuluvat aineet, joten liitteen muuttamisella voi olla merkitystä rangaistavuuden alan määrittymisessä. Rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen edellyttämällä tavalla säännöksessä viitattaisiin siten myös asetusten nojalla annettuihin säännöksiin.

2 kohdassa Pykälän 1 momentinsäädettäisiin rangaistavaksi pykälän 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettua jätettä koskevan jätehuollon järjestämisvelvollisuuden laiminlyönti.

a alakohdan Rangaistavaa olisi 2 kohdanmukaisesti laiminlyödä säännöksen 1 kohdassa tarkoitettua jätettä koskeva, jätelain 28 §:n 1 momentin tai 46 §:n mukainen jätehuollon järjestämisvelvollisuus. Kohdan b alakohdan mukaisesti rangaistavaa olisi laiminlyödä elohopeasta ja asetuksen (EY) N:o 1102/2008 kumoamisesta annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2017/852 10 artiklan 6 kohdassa säädetty amalgaamijätteen jätehuollon järjestämistä koskeva velvollisuus. Edelleen kohdan c alakohdan mukaisesti rangaistavaa olisi laiminlyödä merenkulun ympäristönsuojelulain 9 luvun 1–4 §:n mukainen jätteiden vastaanottolaitteita tai vastaanottojärjestelyjä koskeva velvollisuus.

Alakohdassa viitattaisiin ensinnäkin jätelain 28 §:n 1 momentin tai 46 §:n mukaiseen jätehuollon järjestämisvelvollisuuteen. Jätelain 28 §:n 1 momentissa säädetään jätteen haltijan jätehuollon järjestämisvelvollisuudesta. Jätteen haltijan on säännöksen mukaan järjestettävä jätehuolto, jollei kyseisessä luvussa taikka lain 5 tai 6 luvussa toisin säädetä. Pykälän mukainen jätteen haltijan jätehuollon järjestämisvelvollisuus tarkoittaa kokonaisvastuuta jätehuollosta (HE 199/2010 vp, s. 44).

Jätelain 46 §:ssä säädetään lain 48 §:ssä yksilöityjen tuotteiden maahantuojien ja valmistajien eli tuottajien jätehuollon järjestämisvelvollisuudesta. Säännös merkitsee poikkeusta jätteen haltijan jätehuollon järjestämisvelvollisuudesta ja myös jätelain 5 luvun mukaisesta kunnan jätehuollon järjestämisvelvollisuudesta. Tuottajan on pykälän 1 momentin mukaan järjestettävä markkinoille saattamiensa 48 §:ssä tarkoitettujen tuotteiden jätehuolto sekä vastattava siitä aiheutuvista kustannuksista, jollei jäljempänä toisin säädetä. Tuottajan velvollisuus koskee säännöksen mukaan käytöstä poistettuja tuotteita, jotka luovutetaan 49, 49 a tai 56 §:ssä tarkoitettuun vastaanottopaikkaan tai kuljetukseen. Pykälän 2 momentin mukaan tuottajan 1 momentin mukainen velvollisuus koskee tuottajan Suomen markkinoille saattamia tuotteita ja etäkaupalla suoraan käyttäjille myymiä tuotteita sekä tuottajan markkinaosuuteen nähden kohtuulliseksi katsottavaa osuutta muista vastaavista tuotteista riippumatta tuotteiden markkinoille saattamisen ajankohdasta.

Jätehuollolla tarkoitetaan jätelain 6 §:n 1 momentin 16 kohdan mukaan jätteen keräystä, kuljetusta, hyödyntämistä ja loppukäsittelyä, mukaan lukien tällaisen toiminnan tarkkailu ja seuranta sekä loppukäsittelypaikkojen jälkihoito ja toiminta välittäjänä. Jätehuollon järjestämisvelvollisuuden laiminlyömisestä olisi siten kyse, jos jätteen haltija jättää huolehtimatta velvollisuudestaan järjestää esimerkiksi toiminnassaan syntyvän jätteen käsittely tai tuottajavastuullinen tuottaja laiminlyö velvollisuutensa järjestää maahantuomiensa tai valmistamiensa tuotteiden keräämisen tai käsittelyn.

b alakohdan Toiseksi pykälän 1 momentin 2 kohdanmukaisesti rangaistavaa olisi laiminlyödä elohopeasta ja asetuksen (EY) N:o 1102/2008 kumoamisesta annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2017/852 10 artiklan 6 kohdassa säädetty amalgaamijätteen jätehuollon järjestämistä koskeva velvollisuus. Säännöksen mukaan hammaslääkäreiden on varmistettava, että hyväksytty jätehuoltolaitos tai -yritys käsittelee ja kerää amalgaamijätteen, jonka he tuottavat, myös amalgaamijäämät ja -palaset, amalgaamipaikat sekä hammasamalgaamin saastuttamat hampaat tai niiden osat. Rangaistavaa olisi siten laiminlyödä sen varmistaminen, että asetuksessa tarkoitettu jäte, kun on kyse vaarallista jätteestä, kerätään ja käsitellään säädetyllä tavalla.

c alakohtaan Lisäksi pykälän 1 momentin 2 kohdansisältyisi viittaus merenkulun ympäristönsuojelulain 9 luvun 1–4 §:iin. Mainituissa säännöksissä säädetään sataman pitäjän velvollisuudesta, joka koskee satamassa olevia jätteiden vastaanottolaitteita. Luvun 2–4 §:ssä säädetään jätteiden vastaanottojärjestelyistä korjaussatamassa, kalastussatamassa ja huvivenesatamassa. Rangaistavaksi voisi säännöksen mukaisesti näin ollen tulla mainittujen jätteiden vastaanottolaitteita tai vastaanottojärjestelyitä koskevien velvollisuuksien vastainen menettely, kun on kyse muusta kuin vähäisestä määrästä pykälän 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettua vaarallista jätettä.

3 kohdassa

kaatopaikka-asetus

Pykälän 1 momentinsäädettäisiin rangaistavaksi momentin 1 kohdassa tarkoitettua jätettä eli vaarallista jätettä koskevassa toiminnassa laiminlyödä noudattaa jätelain ja kumotun ympäristönsuojelulain (86/2000) 11, 12 ja 16 §:n nojalla annetun asetuksen säännöksiä kaatopaikan seurannasta ja tarkkailusta taikka ympäristönsuojelulain nojalla myönnetyn luvan määräyksiä jätehuollon tarkkailusta ja seurannasta tai kaivannaisjätteen jätealueen jälkihoidosta. Momentin 1 kohdassa tarkoitettua jätettä koskevaan toimintaan viittaamisella rajattaisiin rangaistavuus koskemaan tilanteita, joissa on kyse mainitussa säännöksessä tarkoitetusta vaarallisesta jätteestä. Jätelain ja kumotun ympäristönsuojelulain 11, 12 ja 16 §:n nojalla on annettu valtioneuvoston asetus kaatopaikoista (331/2013, jäljempänä). Kaatopaikan seurannasta ja tarkkailusta säädetään kyseisen asetuksen 7 luvussa. Kaatopaikka-asetukseen sisältyy säännöksiä velvollisuuksista, jotka koskevat kaatopaikan seurantaa ja tarkkailua. Esimerkiksi asetuksen 42 §:n 1 momentin mukaan jätetäyttöä ja sen painumia on tarkkailtava säännöllisesti täytön aikana sekä kaatopaikan jälkihoitoaikana. Lisäksi asetukseen sisältyy esimerkiksi kaatopaikkakaasun tarkkailua (43 §), kaatopaikkavesien tarkkailua (44 §) ja pintavesien tarkkailua (45 §) koskevia velvollisuuksia.

Jätehuollon seurantaa ja tarkkailua koskevia määräyksiä voi sisältyä myös ympäristönsuojelulain nojalla myönnettyyn ympäristölupaan. Ympäristönsuojelulain 62 §:ssä säädetään seuranta- ja tarkkailumääräyksistä. Pykälän 1 momentin mukaan ympäristöluvassa on annettava tarpeelliset määräykset päästöjen ja toiminnan tarkkailusta sekä toiminnan vaikutusten ja toiminnan lopettamisen jälkeisen ympäristön tilan tarkkailusta. Luvassa on säännöksen mukaan lisäksi annettava tarpeelliset määräykset jätelain 120 §:ssä säädetystä jätehuollon seurannasta ja tarkkailusta sekä jätteen käsittelyn seuranta- ja tarkkailusuunnitelmasta ja sen noudattamisesta. Lisäksi ympäristönsuojelulain 113 §:n 1 momentin mukaan kaivannaistoimintaa koskevassa ympäristöluvassa tai 119 §:n mukaisen ilmoituksen johdosta annettavassa päätöksessä on annettava tarpeelliset määräykset kaivannaisjätteestä sekä toimintaa koskevasta kaivannaisjätteen jätehuoltosuunnitelmasta ja sen noudattamisesta. Pykälän 2 momentin mukaan kaivannaisjätteen jätealueen luvassa on annettava tarpeelliset määräykset jätealueen perustamisesta, hoidosta, käytöstä poistamisesta ja jälkihoidosta sekä määräykset suuronnettomuuden vaaraa aiheuttavan kaivannaisjätteen jätealueen sisäisestä pelastussuunnitelmasta.

Uuden 3 kohdan mukaisesti rangaistava olisi siten esimerkiksi teko, jossa toiminnanharjoittaja laiminlyö edellä mainitun tarkkailuvelvollisuutensa, kun kyseessä on vaarallisen jätteen kaatopaikka. Kohdan mukaisesti voisi lisäksi tulla rangaistavaksi teko, jossa toiminnanharjoittaja jättää noudattamatta ympäristölupaan sisältyviä määräyksiä esimerkiksi jätehuollon tarkkailusta ja seurannasta tai kaivannaisjätteen jätealueen jälkihoidosta, kun kyseessä on pykälän 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettu vaarallinen jäte.

2 momentin Pykälänmukaisesti rangaistavaa olisi, jollei teko ole rangaistava 1 tai 2 §:ssä tarkoitettuna rikoksena, tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta tuoda maahan, viedä maasta tai siirtää Suomen alueen kautta muu kuin vähäinen määrä jätettä jätteiden siirroista sekä asetusten (EU) N:o 1257/2013 ja (EU) 2020/1056 muuttamisesta ja asetuksen (EY) N:o 1013/2006 kumoamisesta annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2024/1157 3 artiklan 26 alakohdassa tarkoitetulla tavalla tai vastoin mainitun asetuksen 45 artiklan nojalla annettuja säännöksiä. Kohdassa viitattaisiin Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseen (EU) 2024/1157 jätteiden siirroista sekä asetusten (EU) N:o 1257/2013 ja (EU) 2020/1056 muuttamisesta ja asetuksen (EY) N:o 1013/2006 kumoamisesta eli jätteensiirtoasetukseen ja nimenomaisesti sen 3 artiklan 26 alakohtaan.

Jätteensiirtoasetuksen 3 artiklan 21 kohdan mukaan tuonnilla tarkoitetaan kaikkea jätteen tuloa unioniin, lukuun ottamatta kauttakulkua unionin kautta. Viennillä tarkoitetaan saman artiklan 22 kohdan mukaan toimintaa, jolla jäte viedään pois unionista, lukuun ottamatta kauttakulkua unionin kautta. Maahan tuonnin ja maasta viennin käsitteitä käytettäisiin säännöksessä saman sisältöisinä kuin ne ovat rikoslain 46 luvun 4 §:n salakuljetusta koskevassa säännöksessä. Maahantuojana ja maasta viejänä pidetään sekä sitä, joka konkreettisesti vie jotain rajan yli, että hänen toimeksiantajaansa (HE 94/1993 vp, s. 188). Tunnusmerkistöön sisältyvä syyksiluettavuusedellytys koskisi yhtä lailla toimeksiantajaa kuin kuljettajaakin. Rangaistusvastuu koskisi siten muidenkin rangaistusvastuun edellytysten täyttyessä esimerkiksi sellaista toimeksiantajaa tai kuljettajaa, joka olisi säännöksessä edellytetyllä tavalla tietoinen jätekuljetuksen jätteensiirtoasetuksen vastaisesta sisällöstä.

Jätteen siirrolla tarkoitetaan jätteensiirtoasetuksen 3 artiklan 25 kohdan mukaisesti jätteen kuljetusta hyödyntämistä tai loppukäsittelyä varten kuljetuksen alkamispaikasta siihen saakka, kun jätteen hyödyntävä tai loppukäsittelevä laitos vastaanottaa sen vastaanottomaassa, kun kuljetus toteutetaan tai se on suunniteltu toteutettavaksi a) maasta toiseen; b) jonkin maan ja sen suojeluksessa olevan merentakaisen maan tai alueen taikka muun alueen välillä; c) jonkin maan ja jonkin sellaisen maantieteellisen alueen välillä, joka ei kansainvälisen oikeuden mukaan kuulu mihinkään maahan; d) jonkin maan ja Etelämantereen välillä; e) jostakin maasta jonkin a–d alakohdassa tarkoitetun alueen kautta; f) jossakin maassa jonkin a–d alakohdassa tarkoitetun alueen kautta ja kuljetus alkaa ja päättyy tässä samassa maassa; tai g) johonkin maahan joltakin maantieteelliseltä alueelta, joka ei kuulu minkään maan kansalliseen lainkäyttövaltaan.

Asetuksen 3 artiklan 26 alakohdassa määritellään laiton siirto. Määritelmän mukaisesti laittoman siirron käsitteeseen sisältyy sekä tekoja, joissa on kyse nimenomaisten kieltojen vastaisesta jätteiden siirrosta, että velvollisuuden rikkomista koskevia tekoja. Jälkimmäisistä teosta ei välttämättä suoraan aiheudu vastaavanlaista vahinkoa tai vaaraa ympäristölle kuin kieltojen rikkomista koskevista teoista. Tällä voisi olla yksittäistapauksessa merkitystä, kun rangaistuksen mittaamisessa arvioidaan teon vakavuutta ja vahingollisuutta rikoslain 6 luvun säännösten nojalla. Jos kyse olisi olennaisesti lievemmin moitittavasta tällaisesta teosta, se tulisi arvioitavaksi ympäristörikkomusta koskevan rikoslain 48 luvun 3 §:n mukaisesti.

Asetuksen 3 artiklan 26 alakohdan a alakohdan mukaisesti laittomana tuontina, vientinä tai siirtona rangaistavaa olisi siirto, joka toteutetaan tekemättä asetuksen mukaista ilmoitusta asianomaisille toimivaltaisille viranomaisille. Ilmoituksella tarkoitetaan asetuksen 5 artiklan mukaista ilmoitusta. Rangaistava olisi siten jätteiden siirto ilman, että tehdään asetuksen 5 artiklan mukaista ilmoitusta toimivaltaiselle viranomaiselle.

Säännöksessä tarkoitettuna laittomana tuontina, vientinä tai siirtona rangaistavaa olisi jätteensiirtoasetuksen 3 artiklan 26 alakohdan b alakohdan mukaisesti siirtää jätettä ilman asianomaisten toimivaltaisten viranomaisten asetuksen nojalla antamaa hyväksyntää. Alakohdassa tarkoitetusta hyväksynnästä säädetään asetuksen 9 artiklassa.

Rangaistavaa olisi myös jätteensiirtoasetuksen 3 artiklan 26 alakohdan c alakohdassa tarkoitettu jätteen maahan tuonti, maasta vienti tai siirto asianomaisten toimivaltaisten viranomaisten asetuksen nojalla antamalla hyväksynnällä, joka olisi saatu väärennöksen, harhaanjohtamisen tai erehdyttämisen avulla.

Rangaistusvastuu ei edellyttäisi sitä, että toiminnanharjoittaja olisi itse käyttänyt jotakin säännöksessä tarkoitettua epäasiallista keinoa hyväksynnän saamiseen. Rangaistusvastuun kannalta olisi tältä osin riittävää se, että joku olisi käyttänyt tällaista keinoa hyväksynnän saamiseen ja kyseisen luvan nojalla toimiva toiminnanharjoittaja olisi kyseeseen tulevan syyksiluettavuuden asteen edellyttämällä tavalla tietoinen siitä, että hyväksynnän saamiseen olisi käytetty jotain tällaista epäasiallista keinoa.

Väärennöksellä tarkoitettaisiin jäljitelmää, joka on tehty näyttämään aidolta tai alkuperäiseltä tarkoituksena johtaa toista harhaan. Väärennöksen kohteena voi olla esimerkiksi asiakirja. Harhaanjohtamisessa ja erehdyttämisessä on kyse samankaltaisesta toiminnasta. Nämä termit kattaisivat menettelyn, jossa hyväksyntä on saatu käyttämällä vääriä tai harhaanjohtavia tietoja. Kyse olisi asetuksen 3 artiklan 26 alakohdan c alakohdassa tarkoitetusta harhaanjohtamisesta tai erehdyttämisestä, jos asiaa koskevassa ilmoituksessa on annettu totuudenvastaista tai harhaanjohtavia tietoa, jätetty kertomatta olennaisia asioita tai esitetty asiat tavalla, joka johtaa virheellisiin johtopäätöksiin.

Harhaanjohtamisen tai erehdyttämisen taikka väärennöksen käyttämisen selvittämiseen olisi perusteltua soveltaa vastaavia säännöksiä kuin rahapesurikoksessa esirikoksen suhteen (HE 53/2002 vp, s. 37). Selvitettynä olisi siten oltava se, että harhaanjohtaminen, erehdyttäminen tai väärennöksen käyttäminen on tosimaailmassa ilmenevänä tekona tapahtunut. Rangaistavuuden edellytyksenä ei olisi se, että tekijä tuomitaan rangaistukseen rikoksesta, jossa on kyse mainitun epäasiallisen keinon käyttämisestä tai edes se, että harhauttamista, erehdyttämistä tai väärennöstä käyttänyt henkilö on tiedossa. Päärikoksen syyksiluettavuuden asteen olisi katettava myös edellä epäasiallisesta keinosta todetut seikat.

Väärän tai väärennetyn todistuskappaleen käyttäminen todisteena on erikseen säädetty rangaistavaksi rikoslain 33 luvun 1 §:n mukaisena väärennyksenä. Mainitun luvun 2 §:ssä säädetään törkeästä väärennyksestä ja 3 §:ssä lievästä väärennyksestä. Sikäli kuin menettely täyttäisi sekä jäterikoksen että väärennyksen tunnusmerkistöt, sovellettavaksi voisivat tulla molemmat säännökset ja rikoslain 7 luvun säännökset yhteisestä rangaistuksesta.

Edelleen rangaistava olisi asetuksen 3 artiklan 26 alakohdan d alakohdassa tarkoitettu laiton siirto, joka tehtäisiin tavalla, joka ei ole ilmoitusasiakirjaan sisältyvien taikka siirtoasiakirjaan sisältyvien tai siinä annettavien tietojen mukainen, ilmoitus- tai siirtoasiakirjan vähäisiä kirjausvirheitä lukuun ottamatta. Näiltä osin huomioitavaksi tulisi jätteensiirtoasetuksen johdanto-osan kappale 18, jossa selitetään laittoman siirron määritelmää vähäisten kirjoitusvirheiden ja vastaavien puutteiden osalta. Kappaleen mukaan, jotta vältetään aiheuttamasta tarpeetonta rasitetta jäsenvaltioiden toimivaltaisille viranomaisille ja oikeusjärjestelmille tämän asetuksen täytäntöönpanon valvonnassa, siirtoa ei pitäisi katsoa laittomaksi, jos ilmoitus- tai siirtoasiakirjoissa tai liitteessä VII olevan lomakkeen täyttämisestä saadussa asiakirjassa, jäljempänä ”liitteen VII asiakirja” ilmenee vain vähäisiä kirjausvirheitä, kuten ilmoitus- tai siirtoasiakirjoja tai liitteen VII asiakirjoja täyttäessä sattuneita kirjoitusvirheitä tai puutteita jonkin siirtoon osallistuvan henkilön yhteystiedoissa. Tällaiset laittoman siirron määritelmään tehtävät poikkeukset olisi kuitenkin rajattava tiukasti vähäisiin kirjausvirheisiin, joita esiintyy poikkeuksellisesti, jotka eivät merkittävästi muuta kyseisten asiakirjojen sisältöä ja jotka eivät vaikuta tämän asetuksen tavoitteiden saavuttamiseen.

Jätteensiirtoasetuksessa tarkoitetut jätteiden siirrot perustuvat ilmoitukseen, jonka mukana on siirtoasiakirja. Mainitun alakohdan mukaisessa laittomassa siirrossa olisi kyse menettelystä, jossa toiminnanharjoittaja poikkeaisi ilmoituksessa antamistaan tiedoista. Tällainen menettely olisi kyseessä, jos toiminnanharjoittaja esimerkiksi siirtää eri jätelajia tai eri määrän jätettä kuin mitä on ilmoitettu tai jäte voi olla pakattu eri tavoin kuin mitä ilmoituksessa on todettu. Toiminnanharjoittaja poikkeaisi ilmoituksessa antamistaan tiedoista, jos jäte vietäisiin eri maahan kuin mihin se ilmoituksen mukaisesti vietäisiin tai muun kuin sen valtion kautta, jota koskevasta kauttakulusta on ilmoitettu.

Asetuksen 3 artiklan 26 alakohdan e alakohdan mukaisesti laittomasta siirrosta olisi kyse jätteiden siirrossa, joka toteutetaan tavalla, joka johtaa jätteen hyödyntämiseen tai loppukäsittelyyn unionin tai kansainvälisen oikeuden vastaisesti. Unionin oikeuden vastaisesta siirron toteuttamisen tavasta olisi kyse ensinnäkin, jos sekalaista jätettä vietäisiin kaatopaikalle toiseen maahan. Kansainvälisen oikeuden vastainen jätteen siirto on kyseessä, jos vaarallista jätettä viedään OECD-maiden ja Euroopan unionin jäsenvaltioiden ulkopuolelle. Tällaiset jätteiden siirrot kielletään vaarallisten jätteiden maan rajan ylittävien siirtojen ja käsittelyn valvontaa koskevassa Baselin yleissopimuksessa eli vaarallisten jätteiden maanrajan ylittävien siirtojen ja käsittelyn valvontaa koskevassa yleissopimuksessa (SopS 45/1992).

Euroopan unionin antamassa pysyviä orgaanisia yhdisteitä koskevassa asetuksessa (EU) 2019/1021 kielletään pysyviä orgaanisia yhdisteitä sisältävän jätteen kierrättäminen. Mainitun asetuksen vastaista olisi siten pysyviä orgaanisia yhdisteitä sisältävän jätteen kierrättämiseen johtava jätteen siirtäminen. Mainitun alakohdan mukainen laiton jätteen siirto kattaisi myös jätteiden siirron, joka toteutetaan tavalla, joka johtaa jätteen dumppaamiseen toisessa maassa.

Jätteensiirtoasetuksen 3 artiklan 26 alakohdan f alakohdan mukaisesti laittomana siirtona pidetään jätteiden siirtoa, joka toteutetaan asetuksen 4 artiklan 1 kohdan, 4 artiklan 3 kohdan tai 37, 39, 40, 45, 46, 48, 49, 50 tai 52 artiklan vastaisesti. Näissä artikloissa säädetään jätteiden siirtoa koskevista kielloista ja niitä koskevista poikkeuksista tai rajoituksista. Rangaistavaa olisi siten mainituissa säännöksissä säädettyjen kieltojen vastainen jätteiden siirto, jos kyse olisi muusta kuin vähäisestä määrästä jätettä.

Asetuksen 45 artiklassa säädetään viennin valvonnasta ja suojamenettelystä. Artiklan nojalla komissio voi kieltää tietyn jätteen viennin tiettyyn OECD-maahan, jos havaitaan, että jätettä viedään sellaiseen käsittelyyn, joka ei olisi asetuksen 59 artiklan mukaisesti ympäristön kannalta hyväksyttävää. Asetuksen 59 artiklassa säädetään ympäristön kannalta hyväksyttävästä jätehuollosta. Asetuksen 45 artiklassa tarkoitettu komission kielto annetaan asetuksen 80 artiklan mukaisesti delegoidulla säädöksellä. Rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen edellytysten toteuttamiseksi rangaistussäännöksessä viitattaisiin nimenomaisesti toimimiseen vastoin asetuksen 45 artiklan nojalla annettuja säännöksiä.

Asetuksen 3 artiklan 26 alakohdan g alakohdan mukaisesti laiton on jätteiden siirto, joka toteutetaan asetuksen 4 artiklan 4 ja 5 kohdassa tarkoitetun jätteiden siirron osalta tavalla, joka ei ole 18 artiklan 2, 4, 6 ja 10 kohdassa tarkoitettujen vaatimusten mukainen taikka liitteen VII mukaiseen asiakirjaan sisältyvien tai siinä annettavien tietojen mukainen, liitteen VII mukaisen asiakirjan vähäisiä kirjausvirheitä lukuun ottamatta. Asetuksen 18 artiklassa säädetään yleisistä tietojen antamista koskevista vaatimuksista. Asetuksen 18 artiklan 2, 4, 6 ja 10 kohdat koskevat niin sanottujen vihreiden jätteiden siirtoja ja niitä sovelletaan myös jätteiden siirtoihin laboratorioon analysoitavaksi tai käsittelykokeita varten. Vihreillä jätteillä tarkoitetaan sellaisia jätesiirtoja, joista ei todennäköisesti aiheudu riskiä ympäristölle, kuten lasin, paperin ja metallin jätesiirrot. Laittomasta siirrosta olisi siten kyseisen alakohdan mukaan kyse, jos jätteiden siirrossa rikottaisiin mainittuja tietojen antamista koskevia velvoitteita ja kyse olisi muusta kuin vähäisestä määrästä jätettä.

Jäterikoksena rangaistava olisi pykälän 2 momentin mukaisesti menettely, joka koskisi muuta kuin vähäistä määrää jätettä. Rangaistavuuden ulkopuolelle rajattaisiin menettely, joka koskee vähäistä määrää jätettä. Rajaus perustuisi direktiivin 3 artiklan 2 kohdan g alakohdassa olevaan rikoksen määritelmään, jonka mukainen kriminalisointivelvoite koskee menettelyä, joka koskee muuta kuin merkityksetöntä määrää jätettä. Kuten edellä 1 momentin kohdalla on todettu, ”vähäisen” määrän katsottaisiin riittävällä tavalla vastaavan direktiivissä käytettyä ”merkityksetöntä” määrää.

Sen määritteleminen absoluuttisin arvoin, milloin kyseessä olisi vähäinen määrä jätettä eli milloin menettely ei olisi mainitun säännöksen mukaisesti rangaistavaa, ei ole mahdollista. Kyse olisi joka tapauksessa pienestä määrästä jätettä. Sen arvioimisessa, milloin olisi kyse vähäisestä määrästä jätettä, tulisi huomioitavaksi siirrettävänä olevan jätteen määrä esimerkiksi kontteina tai muina yksikköinä.

Vähäisen määrän arvioinnissa merkitystä olisi myös vastaavaa jätettä koskevissa siirroissa tavanomaisesti siirrettävällä jätteen määrällä. Vähäisen määrän arvioinnissa tulisivat lisäksi otettavaksi huomioon jätteen laatu ja ominaisuudet sekä jätteen olomuoto. Vaikka kyse olisi tavanomaista pienemmästä määrästä tiettyjä jätelajia, kyse ei välttämättä olisi vielä rangaistavuuden ulkopuolelle jäävästä määrästä.

Jätteen määrän arvioimisessa olisi huomioitava, että menettelyn tulee ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan g alakohdan mukaan olla rangaistava riippumatta siitä, onko kyseessä erillinen siirto vai monta ilmeisesti toisiinsa yhteydessä olevaa siirtoa. Näennäisesti erilliset siirrot voisivat siten tulla arvioitavaksi yhtenä tekona, eikä olisi mahdollista kiertää sääntelyä esimerkiksi jakamalla asiallisesti yksi isompi siirto useisiin siirtoihin, joissa siirrettäisiin vähäinen määrä jätettä. Se, täyttäisikö mainitun kaltainen menettely yksittäistapauksessa jäterikoksen, vai jätelain rikkomisen tunnusmerkistön, ratkaistaisiin tavanomaisten rikosten yksiköintiä koskevien lähtökohtien mukaisesti (esimerkiksi KKO 2018:17, kohdat 10–11).

Pykälän 1 ja 2 momentin mukaisen menettelyn rangaistavuus edellyttäisi tahallisuutta tai törkeää huolimattomuutta. Rangaistusvastuu voisi siten perustua menettelyyn, jossa toiminnanharjoittaja esimerkiksi siirtää jätteensiirtoasetuksen vastaisesti jätettä tekemättä asiasta asetuksen edellyttämää ilmoitusta toimivaltaiselle viranomaiselle tai siirtää eri jätelajia kuin mikä on ilmoitettu tahallisuuden edellyttämällä tavalla tietoisena siitä, että siirto toteutetaan mainitulla tavalla asetuksen vastaisesti, tai menettely, jossa tekijän olisi pitänyt tietää ilmoituksen tekemättä jättämisestä tai siirron tosiasiallisesta sisällöstä mutta tämä ei ole noudattanut huolellisuusvelvollisuuttaan esimerkiksi asian selvittämisessä ja tätä huolimattomuutta olisi pidettävä törkeänä.

Jätelain 131 §:ssä säädetään laiminlyöntimaksusta. Säännös kattaa jätteensiirtoasetuksen osalta joitakin samoja menettelyjä, jotka olisivat uuden jäterikosta koskevan säännöksen mukaisesti rangaistavia. Jätelain 133 §:n 2 momentissa säädetään laiminlyöntimaksun toissijaisuudesta suhteessa rikosoikeudelliseen seuraamukseen. Säännöksen mukaan laiminlyöntimaksua ei voida määrätä sille, joka on tuomittu rangaistukseen samaa asiaa koskevasta rikkomuksesta tai jos asia on vireillä esitutkinnassa, syyteharkinnassa tai tuomioistuimessa. Kun jäterikoksena rangaistavaa olisi jätteiden siirto jätteensiirtoasetuksen 3 artiklan 26 alakohdassa säädetyllä tavalla laittomasti tai vastoin mainitun asetuksen 45 artiklan nojalla annettua säännöstä, kun kyseessä on muu kuin vähäinen määrä jätettä, laiminlyöntimaksu voisi nykyiseen tapaan tulla määrättäväksi teosta, joka koskee vähäistä määrää jätettä.

3 momentin Pykälänmukaan rangaistavaa olisi aluskierrätyksestä sekä asetuksen (EY) N:o 1013/2006 ja direktiivin 2009/16/EY muuttamisesta annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 1257/2013 6 artiklan 2 kohdan a alakohdassa säädetyn vastaisesti siirtää alus purettavaksi muualle kuin mainitussa alakohdassa tarkoitettuun eurooppalaisessa luettelossa mainittuun aluskierrätyslaitokseen. Rangaistussäännöksen taustalla on ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan h alakohta.

Momentissa viitattaisiin Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseen 1257/2013 aluskierrätyksestä sekä asetuksen (EY) N:o 1013/2006 ja direktiivin 2009/16/EY muuttamisesta eli niin sanottuun aluskierrätysasetukseen. Rangaistavaa olisi aluskierrätysasetuksen 6 artiklan 2 kohdan a alakohdassa säädetyn vastaisesti siirtää alus purettavaksi muualle kuin mainitussa alakohdassa tarkoitettuun eurooppalaisessa luettelossa mainittuun aluskierrätyslaitokseen. Menettely olisi rangaistavaa vain tahallisena, mikä vastaa direktiivin velvoitteita. Rangaistavaa olisi säännöksen mukainen menettely sellaisenaan, eli rangaistavuuden edellytyksenä ei olisi esimerkiksi abstraktin vaaran aiheuttaminen ympäristölle, toisin kuin rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin uudeksi 12 kohdaksi siirtyvässä rangaistussäännöksessä.

Aluskierrätysasetuksen 6 artiklan 2 kohdan mukaan alusten omistajien on varmistettava, että a) kierrätettäväksi tarkoitetut alukset kierrätetään ainoastaan eurooppalaiseen luetteloon sisältyvissä aluskierrätyslaitoksissa, ja, kun on kyse aluksista, jotka katsotaan vaaralliseksi jätteeksi, joka sijaitsee jonkin jäsenvaltion kansalliseen lainkäyttövaltaan kuuluvalla alueella ja joka viedään unionista, ainoastaan niissä eurooppalaisessa luettelossa mainituissa laitoksissa, jotka sijaitsevat Baselin yleissopimuksen liitteessä VII luetelluissa maissa.

Rangaistavuus koskisi nimenomaisesti aluksen omistajaa. Asia käy ilmi myös ympäristörikosdirektiivin johdanto-osan kappaleesta 19. Sen mukaan, kun on kyse direktiivissä käyttöön otetusta rikoksesta Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 1257/2013 soveltamisalaan kuuluvien alusten kierrätyksen yhteydessä, on syytä huomauttaa, että tällä hetkellä unionin oikeuden nojalla mainitussa asetuksessa vahvistettuja velvoitteita sovelletaan ainoastaan mainitussa asetuksessa määriteltyihin aluksen omistajiin. Sikäli kuin Euroopan unionin sääntelyä aluskierrätyksestä muutettaisiin siten, että 6 artiklan 2 kohdan a alakohdan velvoite soveltuisi muihinkin kuin aluksen omistajaan, rangaistavuus voisi tulla koskemaan myös muita toimijoita.

Säännöksen mukaan rangaistavaa olisi menettely, jossa aluksen omistaja siirtää aluksen purettavaksi muuhun kuin aluskierrätysasetuksen mukaiseen eurooppalaiseen luetteloon sisältyvään aluskierrätyslaitokseen. Kun on kyse aluksesta, joka katsotaan vaaralliseksi jätteeksi, joka sijaitsee jonkin jäsenvaltion kansalliseen lainkäyttövaltaan kuuluvalla alueella ja joka viedään unionista, rangaistavaa olisi aluksen siirtäminen muuhun kuin sellaiseen aluskierrätysasetuksen mukaisessa eurooppalaisessa luettelossa mainittuun laitokseen, joka sijaitsee Baselin yleissopimuksen liitteessä VII luetellussa maassa. Kyse olisi aluksen siirtämisestä purettavaksi asetuksessa säädetyn vastaisesti. Näiltä osin käytettäisiin samaa ilmaisua kuin 1 §:n 1 momentin uudeksi 12 kohdassa siirtyvässä rangaistussäännöksessä.

Aluskierrätysasetuksen 16 artiklan mukaan komissio hyväksyy eurooppalaisen luettelon täytäntöönpanosäädöksin. Luettelo julkaistaan Euroopan unionin virallisessa lehdessä. Tunnusmerkistössä viitattaisiin aluskierrätysasetuksen 16 artiklassa ja sen nojalla annetuissa säännöksissä tarkoitetussa eurooppalaisessa luettelossa mainittuun aluskierrätyslaitokseen.

Rangaistavuuden edellytyksenä olisi, että alus olisi siirretty aluskierrätyslaitokseen. Siirtämistä edeltävät valmistelutoimet jäisivät siten rangaistavuuden ulkopuolelle, samoin kuin aluksen kuljetuksen tai siirtymisen aikaiset toimet.

4 momentin Pykälänmukaan 1 ja 2 momentissa tarkoitetun tahallisen rikoksen yritys olisi rangaistava. Pykälän 3 momentin mukaisen teon yritys ei siten olisi rangaistava.

Jäterikoksen rangaistusasteikko olisi sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta. Enimmäisrangaistus vastaisi ympäristön turmelemisesta säädettyä enimmäisrangaistusta. Vaarallisten jätteiden keräämisen, kuljettamisen ja käsittelyn jäterikosta koskevassa säännöksessä mainittujen säädösten tai niiden nojalla annettujen säännösten tai määräysten vastaisesti tai esimerkiksi ilman edellytettyä lupaa voidaan vaarallisten jätteiden ympäristöä vaarantavien ominaisuuksien johdosta katsoa olevan sellaisenaan ympäristön turmelemiseen verrattavalla tavalla moitittavaa, vaikka teon ei voitaisi osoittaa aiheuttaneen vähintään abstraktia vaaraa ympäristölle. Sama koskee jätteensiirtoasetuksen vastaista jätteiden siirtoa sekä aluskierrätysasetuksen vastaista aluskierrätystä. Jätteiden siirroista yli rajojen voi aiheutua riskejä ympäristölle ja ihmisten terveydelle, jos asetuksen velvollisuuksia ei noudateta ja jos jätteiden siirtoja ei pystytä tehokkaasti valvomaan. Jätteensiirtoasetukseen sisältyvien kieltojen ja rajoitusten samoin kuin aluskierrätysasetuksen sääntelyn tarkoituksena on myös varmistaa, ettei Euroopan unionista viedä jätteisiin liittyviä ongelmia Euroopan ulkopuolelle.

Pykälän 1 momenttiin ehdotettava sääntely laajentaisi rangaistavuuden alaa nykyisestä. Erityisen merkittävä muutos rangaistavuuden alassa olisi niiden tekojen kohdalla, joissa on kyse vaarallisen jätteen kuljetuksesta vastoin säännöksessä mainittuja vaarallisten aineiden kuljetuksesta annetun lain säännöksiä tai mainitun lain nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä tai mainitussa laissa edellytetyn luvan vastaisesti. VAK-lain vastaisista menettelyistä on nykyisin säädetty seuraamukseksi liikennevirhemaksu. VAK-lain vastainen menettely voi tulla myös vaarallisten aineiden kuljetusrikoksena rangaistavaksi rikoslain 44 luvun 13 §:n mukaan, mutta kyseinen pykälä edellyttää, että menettely on omiaan aiheuttamaan vaaraa toisen hengelle tai terveydelle taikka siitä on vaaraa toisen omaisuudelle. Ehdotettavan sääntelyn johdosta nykyisin hallinnollisin seuraamusmaksuin sanktioitu menettely tulisi siten rangaistussääntelyn piiriin ja verraten ankaran rangaistusuhan alaiseksi.

Jätelaissa säädettyjen kieltojen ja velvollisuuksien rikkomisen osalta rangaistussääntely ankaroituisi selvästi vaarallista jätettä koskevien tekojen kohdalla ja kun on kyse muusta kuin vähäisestä määrästä tällaista jätettä. Jätelain 147 §:n 2 momentissa mainittujen säännösten vastainen jätteen kerääminen jätteen käsittelyä varten ja jätteen kuljettaminen ja käsittely on nykyisin rangaistava jätelain rikkomisena. Rangaistus jätelain rikkomisesta on sakkoa. Rangaistussääntely ankaroituisi myös niiden tekojen kohdalla, joissa on kyse muun kuin vähäisen määrän vaarallista jätettä käsittelystä, keräämisestä tai kuljettamisesta jätelain nojalla annetun säännöksen, yksittäistapausta koskevan määräyksen tai kiellon vastaisesta menettelystä, joka on nyt sakonuhkaisena rangaistava jätelain rikkomisensa jätelain 147 §:n 2 momentin 19 tai 20 kohdan mukaisesti. Jätelain 147 §:n 2 momentin 21, 21 a, 21 b ja 22 kohtien mukaisesti rangaistavia ovat myös eräät EU:n jätteensiirtoasetuksen vastaiset menettelyt, miltä osin rangaistavuus niin ikään ankaroituisi huomattavasti ehdotettavan uuden säännöksen kattamilta osin.

Lisäksi jätelain seuraamussääntelyn osalta merkittävää on, että tietyt jätteensiirtoasetuksen vastaiset menettelyt on nykyisin sanktioitu jätelain 131 §:n mukaisesti laiminlyöntimaksulla. Vastaavat menettelyt olisivat jäterikoksena rangaistavia, kun kyseessä on muu kuin vähäinen määrä jätettä. Näiltä osin seuraamussääntely siten ankaroituisi merkittävästi.

Pysyvistä orgaanisista yhdisteistä annetun asetuksen vastainen jätteen käsittely on nykyisin rangaistava rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdan j alakohdan mukaisesti sillä edellytyksellä, että teko on omiaan aiheuttamaan esimerkiksi ympäristön pilaantumista. Pykälä kattaa asetuksen vastaisen menettelyn riippumatta siitä, onko kyseessä jätelain mukainen vaarallinen jäte vai muunlainen jäte. Lisäksi ympäristönsuojelulain rikkomisena on mainitun lain 225 §:n 8 kohdan mukaisesti rangaistavaa tahallaan tai huolimattomuudesta laiminlyödä pysyvistä orgaanisista yhdisteistä annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2019/1021 7 artiklan mukainen velvollisuus. Kemikaalirikkomuksena on kemikaalilain 59 §:n 5 momentin 3 kohdan mukaisesti rangaistavaa tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoa POP-asetuksen 3 artiklassa tarkoitettua kieltoa ja rajoitusta taikka laiminlyödä 5 artiklan varastoa koskevien määräysten noudattamisen. Rangaistavuuden alassa ei näin ollen tapahtuisi muutosta, mutta seuraamussääntely ankaroituisi merkittävästi sellaisten tekojen kohdalla, joissa on kyse muusta kuin vähäisestä määrästä jätelaissa tarkoitettua vaarallista jätettä.

Jätehuollon järjestämisvelvollisuuden laiminlyönti on jätteen ja kiinteistön haltijan ja tuottajan osalta nykyisin rangaistava jätelain rikkomisena jätelain 147 §:n 2 momentin 6 ja 13 kohtien mukaisesti. Ehdotettavan pykälän myötä rangaistussääntely ankaroituisi selvästi sellaisten tekojen kohdalla, joissa on kyse muusta kuin vähäisestä määrästä jätelaissa tarkoitettua vaarallista jätettä.

Rangaistussääntely ankaroituisi merkittävästi myös siltä osin kuin kyse on jätelain 6 §:ssä tarkoitetusta vaarallisesta jätteestä ja elohopea-asetuksen 10 artiklan 6 kohdassa säädetyn velvollisuuden laiminlyönnistä tai elohopea-asetuksen 11 artiklan loppukäsittelyä koskevan velvollisuuden rikkomisesta. Nykyisin mainitun säännöksen mukaisten velvollisuuksien laiminlyönti tai rikkominen on sakonuhkaisena rangaistava jätelain rikkomisena jätelain 147 §:n 2 momentin 23 kohdan mukaisesti.

Nykyistä ankarammin rangaistava olisi muutoksen myötä myös pykälän 1 momentin 3 kohdan mukainen teko, jossa laiminlyödään noudattaa ympäristönsuojelulain nojalla myönnetyn luvan määräyksiä jätehuollon tarkkailusta ja seurannasta tai kaivannaisjätteen jätealueen jälkihoidosta. Nykyisin ympäristönsuojelulain 225 §:n 1 momentin 2 kohtaan sisältyy sakonuhkainen rangaistussäännös, jossa on säädetty rangaistavaksi tahallaan tai huolimattomuudesta laiminlyödä ympäristöluvan lupamääräyksen mukainen velvollisuus. Säännöksessä mainitun kaatopaikoista annetun valtioneuvoston asetuksen säännösten laiminlyönti on nykyisin rangaistava jätelain 147 §:n 2 momentin 20 kohdan mukaisesti, eli myös näiltä osin rangaistavuuden ala ankaroituisi.

Rangaistussääntely ankaroituisi selvästi myös siltä osin kuin kyse on merenkulun ympäristönsuojelulain 9 luvun 1–4 §:n ja 10 luvun 1 §:n vastaisesta menettelystä, joka koskee muuta kuin vähäistä määrää vaarallista jätettä. Mainittujen säännösten vastainen menettely sellaisenaan on nykyisin säädetty sakonuhkaisena rangaistavaksi merenkulun ympäristönsuojelulain 13 luvun 3 §:n 2 momentin 11 ja 12 kohdissa. Vastaavasti rangaistusasteikko ankaroituisi aluskierrätysasetuksen 6 artiklan 2 kohdan a alakohdan vastaisen toiminnan osalta. Aluskierrätysasetuksen 6 artiklassa säädettyä aluksen kierrättämistä tai purkamista koskevan velvoitteen rikkominen on säädetty sakonuhkaisena rangaistavaksi merenkulun ympäristönsuojelulain 13 luvun 3 §:n 2 momentin 10 c kohdassa. Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin nykyisen 7 kohdan mukaisesti on puolestaan rangaistavaa tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta aluskierrätysasetuksen vastaisesti siirtää aluksen purettavaksi muualle kuin asetuksen 16 artiklassa tarkoitetussa eurooppalaisessa luettelossa mainittuun aluspurkamoon siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle. Tämän säännöksen rangaistusasteikko on sakko tai enintään kaksi vuotta vankeutta.

Lisäksi nykyistä ankarammin rangaistavaa olisi käsitellä muu kuin vähäinen määrä vaarallista jätettä ilman ympäristönsuojelulaissa edellytettyä lupaa tai tällaisen luvan tai ympäristönsuojelulain 115 a–115 d §:ssä edellytetyn ilmoituspäätöksen vastaisesti, jos teko olisi omiaan aiheuttamaan säännöksessä tarkoitetun vahingon. Nykyisin mainitut teot voivat sellaisinaan tulla rangaistavaksi ympäristörikkomuksena rikoslain 48 luvun 3 §:n 3 momentin mukaisesti (ympäristöluvan hakemista koskevan velvollisuuden laiminlyönti) tai ympäristönsuojelulain rikkomisena ympäristönsuojelulain 225 §:n 1 momentin 5 kohdan mukaisesti (ilmoituksenvaraisen toiminnan aloittaminen ennen ympäristönsuojelulain 115 c §:ssä säädettyä määräaikaa).

Rangaistavuuden alan kannalta merkitystä on myös sillä, että jätelain nojalla annettuun valtioneuvoston asetukseen jätteistä sisältyvän jäteluettelon mukaisesti vaaralliseksi jätteeksi on luokiteltu joitakin sellaisia jätteitä, jotka eivät ole jätedirektiivin mukaisesti vaarallista jätettä. Näiltä osin rangaistavuus olisi vähäisiltä osin ympäristörikosdirektiivin edellyttämää laajempi.

Ehdotettavan jäterikosta koskevan rikoslain 48 luvun 4 a §:n 1 momentilla täytäntöönpantaisiin ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan i alakohdan ja sen osalta 4 artiklan 2 kohdan mukaiset kriminalisointivelvoitteet ja muita näihin liittyviä velvoitteita (erityisesti 6 artikla ja 7 artiklan 3 kohta) sekä yhdessä törkeää jäterikosta koskevan säännöksen kanssa 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan mukainen enimmäisrangaistuksen vähimmäistasoa koskeva velvoite 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan i alakohdan osalta.

Pykälän 2 momentilla täytäntöönpantaisiin ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan g alakohdan kriminalisointivelvoitteet ja osin 4 artiklan ja 5 artiklan d kohtien velvoitteet ja 3 momentilla direktiivin 3 artiklan 2 kohdan h alakohdan velvoitteet sekä muita näihin liittyviä velvoitteita vastaavasti.

Rikoslain 48 luvun 9 §:n mukaisesti oikeushenkilön rangaistusvastuu soveltuisi myös 4 a §:n mukaiseen jäterikokseen ja 4 b §:n mukaiseen törkeään jäterikokseen, mikä täyttäisi direktiivin 6 artiklan oikeushenkilön vastuuta koskevan velvoitteen direktiivin 3 artiklan 2 kohdan s ja t alakohdissa tarkoitettujen rikosten osalta.

4 b §.Törkeä jäterikos.Ehdotettavassa uudessa 4 b §:ssä säädettäisiin törkeästä jäterikoksesta. Rikoksen ankaroittamisperusteet koskisivat rikokseen liittyvän jätteen määrää sekä tekijän toimintatapoja. Törkeää tekotapaa koskevan säännöksen soveltuminen edellyttäisi, että teko olisi myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

Törkeä jäterikos olisi rangaistava tahallisena. Se, että rangaistavuus koskisi vain tahallisia tekoja, perustuu ympäristörikosdirektiivin 5 artiklan 2 kohtaan. Siinä edellytetään vähintään viiden vuoden enimmäisrangaistusta tahallisten tekojen kohdalla, kun taas törkeästä huolimattomuudesta tehtyjen tekojen kohdalla nimenomaisesta enimmäisrangaistuksen vähimmäistasoa koskevasta velvoitteesta säädetään vain kuoleman aiheuttavien tekojen osalta. Muutoin merkityksellinen on direktiivin 5 artiklan 1 kohta, joka edellyttää varmistamaan, että 3 ja 4 artiklassa tarkoitetuista rikoksista voidaan määrätä tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia rikosoikeudellisia seuraamuksia. Kahden vuoden enimmäisrangaistuksen arvioidaan olevan törkeästä huolimattomuudesta tehtyjen tekojen kohdalla oikeasuhtainen enimmäisrangaistus huomioiden tällaisten tekojen tahallisia tekoja vähäisempi moitittavuus, pyrkimys välttää direktiivin velvoitteiden täytäntöönpanemista laajemmin kuin mikä on välttämätöntä sekä se seikka, että myös törkeästä huolimattomuudesta tehtyjen tekojen kohdalla eräät jäterikoksen tunnusmerkistön kattamat moitittavimmat teot, eli ne, jotka aiheuttavat esimerkiksi konkreettista vaaraa tai vahinkoa ympäristölle tai terveydelle, voisivat olla rangaistavia ympäristön turmelemisena tai törkeänä ympäristön turmelemisena, jonka enimmäisrangaistus on kuusi vuotta vankeutta. Asiaa on tarkasteltu laajemmin edellä jaksossa 5.1.3.

1 kohdan Pykälän 1 momentinmukainen kvalifiointiperuste koskisi rikoksen kohteena olevan jätteen erityisen suurta määrää. Säännöksen mukaisesti rikosta voitaisiin pitää törkeänä, jos rikoksen kohteena olisi erityisen suuri määrä jätettä ja teko olisi myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Kohdan mukainen kvalifiointiperuste voisi käytännössä soveltua 4 a §:n 1 ja 2 momentin mukaisiin tekoihin. Sen sijaan 3 momentin mukaisissa teoissa, joissa on kyse aluskierrätysasetuksen vastaisesta menettelystä, teon kohteena ei ole tietty määrä jätettä vaan kierrätettävä alus, jolloin 1 kohdan mukainen kvalifiointiperuste ei tyypillisesti voisi soveltua.

Kohdan mukaisen kvalifiointiperusteen soveltuminen edellyttäisi, että rikos kohdistuisi erityisen suureen määrään jätettä. Kun jäterikosta koskeva säännös kattaa osin keskenään erityyppisiä tekoja, sen yksityiskohtainen määrittäminen, milloin kyseessä olisi erityisen suuri määrä jätettä eli milloin asiaa koskeva kvalifiointiperuste soveltuisi, ei ole mahdollista. Kyse olisi joka tapauksessa merkittävästi tavanomaista suuremmasta määrästä jätettä. Sen arvioinnissa, milloin olisi kyseessä erityisen suuri määrä jätettä, otettaisiin huomioon esimerkiksi se, mikä on tavanomainen käsiteltävän tai siirrettävän jätteen määrä vastaavaa jätettä koskevissa menettelyissä. Jos tiettyä jätelajia, esimerkiksi erityisen vaarallista jätettä, kuljetetaan tavanomaisesti pienissä erissä verrattuna toisen jätelajin kuljetuksiin, sen arvioinnissa, milloin kyseessä olisi erityisen suuri määrä jätettä, merkityksellinen olisi tavanomainen tilanne erityisesti kyseessä olevan jätelajin kohdalla. Arvioinnissa merkitystä olisi siten myös jätteen laadulla ja ominaisuuksilla.

2 kohdan Pykälänmukainen ankaroittamisperuste koskisi huomattavan taloudellisen hyödyn tavoittelua. Esimerkiksi jätteiden käsittely ja siirtäminen sekä alusten kierrättäminen liittyvät yleensä taloudelliseen toimintaan, jossa voidaan pyrkiä saamaan huomattavaa taloudellista hyötyä esimerkiksi jättämällä jätehuoltoon liittyvät lakisääteiset velvoitteet hoitamatta kustannusten minimoimiseksi. Tämä voi tapahtua esimerkiksi käsittelemällä jäte sääntelyssä edellytetystä poikkeavalla tavalla tai jättämällä jäte käsittelemättä kokonaan taikka siirtämällä jäte tai kierrätettävä alus sellaiseen määränpäähän, jossa lainsäädännön edellytykset ja siitä aiheutuvat kustannukset ovat esimerkiksi kansallista ja EU-sääntelyä väljemmät. Jätteitä voidaan myös viedä jätteensiirtoasetuksen vastaisesti tuotteina, jolloin jätetään kokonaan jätteensiirtoasetuksen velvoitteet noudattamatta, tai jätettä siirrettäessä voidaan ilmoittaa väärä jätelaji. Elinkeinotoiminta perustuu lähtökohtaisesti taloudellisen hyödyn tavoittelulle, eikä kaikkia elinkeinotoiminnan yhteydessä tehtyjä rikoksia ole perusteltua arvioida törkeiksi. Jotta peruste tulisi sovellettavaksi, rikoksella tavoitellun taloudellisen hyödyn tulisi olla huomattavaa. Arvioinnin tulisi tapahtua ennemmin suhteessa vastaavanlaisesta rikoksesta yleensä odotettavissa olevaan hyötyyn nähden (HE 254/1998 vp, s. 24). Yksiselitteistä arvoa huomattavan hyödyn määrästä ei ole mahdollista antaa. Huomattavan taloudellisen hyödyn tavoittelu riittäisi täyttämään 2 kohdan edellytyksen, eli sitä, että hyötyä olisi myös saatu, ei edellytettäisi.

Huomattavan taloudellisen hyödyn tavoittelua koskevan kvalifiointiperusteen osalta edellytettäisiin tarkoitustahallisuutta. Säännöksen sanamuodosta "tavoitellaan" ilmenee, että taloudellisen hyödyn saamisen tulisi olla tekijän tarkoituksena. Kysymys on tekijän subjektiivista tarkoitusperää koskevasta vastuuedellytyksestä. Käytännössä tarkoituksen arvioinnissa ja todentamisessa voitaisiin hyödyntää muun muassa teon laatua ja muita olosuhteita.

3 kohdan Pykälännojalla rikos voitaisiin katsoa törkeäksi, jos se tehtäisiin erityisen suunnitelmallisesti. Menettely, jossa esimerkiksi rikotaan jätteiden käsittelyä tai siirtoa koskevia kieltoja tai velvollisuuksia tahallisesti, edellyttää tyypillisesti jonkinasteista suunnitelmallisuutta. Ankaroittamisperuste soveltuisi silloin, kun rikoksentekijä on rikoksen toteuttamiseksi ryhtynyt tavallista pidemmälle meneviin järjestelyihin tai pitkäkestoiseen tai toistuvaan suunnitelmalliseen toimintaan. Suunnitelmallisuus voisi kuitenkin ilmetä myös ainutkertaisen teon yhteydessä.

Törkeän jäterikoksen rangaistusasteikko olisi vähintään neljä kuukautta ja enintään viisi vuotta. Rangaistusasteikko poikkeaisi siten vakiintuneesti käytössä olevasta rangaistusasteikosta, joka on törkeiden tekotapojen osalta tavanomaisesti neljästä kuukaudesta neljään vuoteen vankeutta. Poikkeamista ei voi pitää aivan ongelmattomana Suomen rikoslaissa noudatetun suhteellisuusperiaatteen eikä rikoslain sisäisen johdonmukaisuuden kannalta. Ympäristörikosdirektiivi edellyttää vähintään viiden vuoden enimmäisrangaistusta 3 artiklan 2 kohdan f alakohdassa tarkoitetuista tahallisista teoista, ja ehdotettava viiden vuoden enimmäisrangaistus johtuu mainitusta velvoitteesta. Monen direktiiviin sisältyvän rikostyypin osalta direktiivi ei mahdollista alempaa enimmäisrangaistusta kuin viisi vuotta vankeutta, millä perusteella rikoslain vakiintuneista asteikoista on voitu poiketa (LaVM 29/2014 vp, s. 3). Viiden vuoden enimmäisvankeusrangaistuksen voidaan arvioida olevan oikeasuhtainen, kun otetaan huomioon vaarallisen jätteen osalta tällaisen jätteen jätehuollon laiminlyönnin moitittavuus ja esimerkiksi tällaisen jätteen lainvastaiseen keräämiseen, käsittelyyn ja kuljettamiseen liittyvät ympäristön ja terveyden vahingoittumisen riskit. Myös jätteensiirtoasetuksen mukaisesti laittomiksi määritellyistä siirroista voi aiheutua merkittäviä riskejä ympäristölle ja terveydelle, jos asetuksen velvollisuuksia ei noudateta eikä siirtoja pystytä tehokkaasti valvomaan, samoin kuin laittomasta alusten kierrättämisestä. Törkeästä jäterikoksesta ehdotettava viiden vuoden enimmäisrangaistus koskisi vakavimpia tahallisia tekoja.

2 momentissa Pykälänsäädettäisiin yrityksen rangaistavuudesta. Säännöksen mukaan törkeän jäterikoksen yritys olisi rangaistava.

Ehdotettava säännös törkeästä jäterikoksesta perustuu jäterikoksen käsittelyn yhteydessä todettuihin ympäristörikosdirektiivin velvoitteisiin (muun muassa 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan i alakohta sekä 3 artiklan 2 kohdan g ja h alakohdat; 4 artiklan 2 kohta; 5 artiklan 2 alakohdan d alakohta).

4 c §.

Ilmakehän heikentäminen.

1 momentin 1 kohdan

Pykälä olisi uusi. Senmukaisesti ilmakehän heikentämisenä rangaistavaa olisi tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta otsonikerrosta heikentävistä aineista ja asetuksen (EY) N:o 1005/2009 kumoamisesta annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2024/590 tai sen nojalla annettujen säännösten tai mainitussa asetuksessa edellytetyn luvan vastaisesti päästää asetuksen 2 artiklan a alakohdassa tarkoitettua otsonikerrosta heikentävää ainetta tai tuottaa, saattaa markkinoille, tuoda maahan, viedä maasta, käyttää, ottaa talteen tai hävittää tällaista ainetta tai tällaista ainetta sisältävää asetuksen 2 artiklan b alakohdassa tarkoitettua tuotetta tai laitetta tai sellaisen osaa taikka sellaista tuotetta tai laitetta tai sellaisen tuotteen tai laitteen osaa, jonka toiminta perustuu tällaiseen aineeseen.

2 kohdan Momentinmukaisesti ilmakehän heikentämisenä rangaistavaa olisi tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta fluoratuista kasvihuonekaasuista, direktiivin (EU) 2019/1937 muuttamisesta ja asetuksen (EU) N:o 517/2014 kumoamisesta annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2024/573 tai sen nojalla annettujen säännösten tai mainitussa asetuksessa edellytetyn luvan vastaisesti päästää asetuksen 2 artiklan a alakohdassa tarkoitettua fluorattua kasvihuonekaasua tai tuottaa, saattaa markkinoille, tuoda maahan, viedä maasta, käyttää, ottaa talteen tai hävittää tällaista kaasua tai tällaista kaasua sisältävää asetuksen 2 artiklan b alakohdassa tarkoitettua tuotetta tai laitetta tai sellaisen osaa taikka sellaista tuotetta tai laitetta tai sellaisen tuotteen tai laitteen osaa, jonka toiminta perustuu tällaiseen kaasuun, tai ottaa käyttöön tällainen tuote tai laite.

otsoniasetus Pykälän 1 momentin 1 kohdan mukaisesti rangaistava olisi menettely, joka kohdistuisi otsonikerrosta heikentäviä aineita koskevan asetuksen (jäljempänä) 2 artiklan a alakohdassa tarkoitettuun aineeseen tai tuotteeseen tai 2 artiklan b alakohdassa tarkoitettuun tuotteeseen tai laitteeseen tai tuotteen tai laitteen osaan, joka sisältää a alakohdassa tarkoitettua ainetta tai jonka toiminta perustuu tällaiseen aineeseen. Otsoniasetuksen 2 artiklan mukaan asetusta sovelletaan a) liitteissä I ja II lueteltuihin otsonikerrosta heikentäviin aineisiin ja niiden isomeereihin, sekä yksinään että seoksissa; ja b) tuotteisiin ja laitteisiin sekä niiden osiin, jotka sisältävät otsonikerrosta heikentäviä aineita tai joiden toiminta perustuu kyseisiin aineisiin.

F-kaasuasetus Vastaavasti pykälän 1 momentin 2 kohdan mukaisesti rangaistava olisi teko, joka kohdistuisi fluorattuja kasvihuonekaasuja koskevan asetuksen (jäljempänä) 2 artiklan a alakohdassa tarkoitettuun fluorattuun kasvihuonekaasuun tai 2 artiklan b alakohdassa tarkoitettuun tuotteeseen tai laitteeseen tai tuotteen tai laitteen osaan, joka sisältää b alakohdassa tarkoitettua kaasua tai jonka toiminta perustuu tällaiseen kaasuun. F-kaasuasetuksen 2 artiklan mukaan kyseistä asetusta sovelletaan a) liitteessä I, II ja III lueteltuihin fluorattuihin kasvihuonekaasuihin, sekä yksin että seoksissa; ja b) tuotteisiin ja laitteisiin sekä niiden osiin, jotka sisältävät fluorattuja kasvihuonekaasuja tai joiden toiminta perustuu kyseisiin kaasuihin.

Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan s ja t alakohtien rikosten määritelmät koskevat otsonikerrosta heikentäviin aineisiin ja fluorattuihin kasvihuonekaasuihin kohdistuvia tekoja, kun on kyse tällaisista aineista tai kaasuista ”yksinään tai seoksessa”. Tunnusmerkistössä käytettävät ilmaisut ”aine” ja ”kaasu” kattaisivat myös aineiden tai kaasujen seokset, joissa olisi mukana otsonikerrosta heikentävää ainetta tai fluorattua kasvihuonekaasua asetusten tarkoittamalla tavalla.

Otsoniasetuksen 3 artiklan 13 kohdan mukaan tuotteilla ja laitteilla tarkoitetaan kaikkia otsonikerrosta heikentävien aineiden kuljettamiseen tai varastoimiseen käytettäviä tuotteita ja laitteita, mukaan lukien niiden osat, säiliöitä lukuun ottamatta. F-kaasusasetukseen ei sisälly laitteen tai tuotteen määritelmää.

Laitteella tarkoitettaisiin säännöksessä fyysistä esinettä, joka on suunniteltu tiettyä tarkoitusta tai tehtävää varten. Tuote viittaisi tuotannon tuloksena syntyneeseen valmisteeseen. Otsoniasetuksessa tarkoitettuja laitteita ovat esimerkiksi kylmälaitteet ja F-kaasuasetuksessa tarkoitettuja laitteita ilmalämpöpumput ja F-kaasua ponneaineena sisältävät aerosolit.

Rangaistava teko voisi koskea otsoni- tai F-kaasuasetuksessa tarkoitettua tuotetta tai laitetta, joka sisältää otsonikerrosta heikentävää ainetta tai fluorattua kasvihuonekaasua tai jonka toiminta perustuu tällaiseen aineeseen tai kaasuun, tai sellaista tuotteen tai laitteen osaa, joka sisältää tällaista ainetta tai kaasua tai jonka toiminta perustuu tällaiseen aineeseen tai kaasuun.

Momentin 1 ja 2 kohdissa viitattaisiin otsoni- ja F-kaasuasetusten ohella niiden nojalla annettujen säännösten vastaiseen menettelyyn. Molempiin asetuksiin sisältyvät säännökset, joilla komissiolle on annettu toimivalta antaa delegoituja säännöksiä asetuksen liitteiden muuttamiseksi (otsoniasetuksen 22 artikla, F-kaasuasetuksen 35 artikla). Rangaistavuus kattaisi siten myös sellaisia aineita tai kaasuja tai niitä sisältäviä tuotteita ja laitteita koskevat teot, jotka olisi lisätty asetuksen liitteisiin komission täytäntöönpanosäädöksellä varsinaisen asetuksen hyväksymisen jälkeen.

Pykälän 1 momentin 1 ja 2 kohtien mukaisesti rangaistavuus koskisi niissä tarkoitetun asetuksen tai asetuksen nojalla annettujen säännösten tai asetuksen edellyttämän luvan vastaisesti toimimista. Otsoniasetuksen 13 ja 14 artiklan mukaisesti tiettyjen asetuksen mukaisten aineiden tuonti ja vienti on sallittua komission myöntämän luvan nojalla. Sama koskee F-kaasuasetuksen mukaisten aineiden tuontia ja vientiä kyseisen asetuksen 22 artiklan mukaisesti. Säännöksen mukaisesti rangaistavaa asetuksen vastaista vientiä olisi siten esimerkiksi, se, että joku menettelee säännöksessä tarkoitetulla tavalla vastoin asetuksessa edellytettyä lupaa tai ilman tällaista lupaa.

Uuden säännöksen mukaisia tekotapoja olisivat otsoni- ja F-kaasuasetusten mukaisten otsonikerrosta heikentävien aineiden ja fluorattujen kasvihuonekaasujen päästäminen, tuottaminen, markkinoille saattaminen, tuonti, vienti, käyttäminen, talteen otto ja hävittäminen. Lisäksi rangaistavaa olisi fluorattuja kasvihuonekaasuja sisältävien tuotteiden tai laitteiden käyttöönotto säännöksessä tarkoitetulla tavalla.

Päästäminen tekotapana tarkoittaisi aineen tai kaasun vapauttamista ympäristöön. Tuottamisella tarkoitettaisiin valmistamista prosessissa, jossa raaka-aineista valmistetaan asetuksen mukainen kaasu, aine, tuote tai laite. Otsoni- ja F-kaasuasetuksiin ei sisälly aineen tai kaasun päästämisen tai tuottamisen määritelmää.

Markkinoille saattamisella tarkoitettaisiin pykälässä luovutusta vapaaseen liikkeeseen unionissa tai toimittamista ensimmäisen kerran unionissa toiselle henkilölle tai asettamista toisen henkilön saataville maksua vastaan tai maksutta tai omaan käyttöön tuotettujen aineiden tai omaan käyttöön valmistettujen tuotteiden tai laitteiden käyttöä. Mainittu määritelmä sisältyy otsoniasetuksen 3 artiklan 5 kohtaan ja F-kaasuasetuksen 3 artiklan 6 kohtaan.

Ympäristörikosdirektiivin johdanto-osan kappale 16 edellyttää, että jos direktiivissä määritelty rikos liittyy esimerkiksi markkinoille saattamiseen, tähän olisi sisällytettävä menettely, joka toteutetaan tieto- ja viestintäteknologioiden välityksellä. Rikoslain sääntely soveltuu teknologianeutraalina lähtökohtaisesti myös tällaisia teknologioita käyttäen tehtyihin tekoihin.

Tuonnilla tarkoitettaisiin otsoniasetuksen 3 artiklan 3 kohdan ja F-kaasuasetuksen 3 artiklan 7 kohdan mukaisesti aineiden, tuotteiden ja laitteiden saapumista unionin tullialueelle, sikäli kuin vuonna 1987 tehdyn, otsonikerrosta heikentäviä aineita koskevan Montrealin pöytäkirjan ratifiointi koskee tätä aluetta, johon luetaan väliaikainen varastointi ja asetuksen (EU) N:o 952/2013 201 ja 210 artiklassa tarkoitetut tullimenettelyt. Rangaistavuus kattaisi siten vain tuonnin Euroopan unionin tullialueella. Säännöksen mukaan rangaistavaa ei näin ollen olisi tuonti toisesta EU:n jäsenvaltiosta Suomeen.

Viennillä tarkoitettaisiin otsoniasetuksen 3 artiklan 4 kohdan ja F-kaasuasetuksen 3 artiklan 8 kohdan mukaisesti aineiden, tuotteiden ja laitteiden poistumista unionin tullialueelta, sikäli kuin kyseinen alue kuuluu Montrealin pöytäkirjan ratifioinnin piiriin. Myös viennin osalta rangaistavuus koskisi siten vain vientiä unionin tullialueelta.

Käyttö tekotapana tarkoittaisi otsoniasetuksen 3 artiklan 6 kohdan ja F-kaasuasetuksen 3 artiklan 36 kohdan mukaisesti otsonikerrosta heikentävien aineiden tai fluorattujen kasvihuonekaasujen osalta niiden käyttöä tuotteiden ja laitteiden tuotannossa, kunnossapidossa tai huollossa, uudelleentäyttö mukaan lukien, tai muissa asetuksessa tarkoitetuissa toimissa ja prosesseissa.

Ehdotettavassa 4 c §:ssä talteenoton ja hävittämisen käsitteet vastaisivat otsoniasetuksen määritelmiä. Talteenotto ja hävittäminen määritellään otsoniasetuksen 3 artiklan 8 kohdassa ja F-kaasuasetuksen 3 artiklan 11 kohdassa vastaavalla tavalla. Määritelmän mukaan talteenotolla tarkoitetaan säiliöistä, tuotteista ja laitteista peräisin olevien otsonikerrosta heikentävien aineiden tai fluorattujen kasvihuonekaasujen keräämistä ja varastointia kunnossapidon tai huollon aikana tai ennen säiliöiden, tuotteiden tai laitteiden loppukäsittelyä. Hävittämisellä tarkoitetaan otsoniasetuksen 3 artiklan 16 kohdan ja F-kaasuasetuksen 3 artiklan 14 kohdan mukaisesti prosessia, jossa otsonikerrosta heikentävä aine muutetaan tai hajotetaan pysyvästi ja mahdollisimman täydellisesti yhdeksi tai useammaksi pysyväksi aineeksi, joka ei ole otsonikerrosta heikentävä aine.

Otsoniasetuksen 20 artiklassa ja F-kaasuasetuksen 8 artiklassa säädetään asetusten mukaisten aineiden talteenottoa ja hävittämistä koskevista velvollisuuksista. Otsoniasetuksen 20 artiklassa säädetään esimerkiksi velvollisuudesta ottaa otsonikerrosta heikentävät aineet tai sellaisia sisältävät tuotteet talteen hävitettäväksi, kierrätettäväksi tai regeneroitavaksi. Artiklan 4 kohtaan sisältyy kielto hävittää asetuksessa tarkoitetut halonit, ellei ole dokumentoitua näyttöä siitä, että talteenotetun tai kierrätetyn aineen puhtaus ei teknisesti mahdollista sen talteenottoa ja sen jälkeistä uudelleenkäyttöä.

F-kaasuasetuksen 8 artiklan 1 kohdan mukaisesti sellaisten laitteiden, jotka sisältävät fluorattuja kasvihuonekaasuja, jotka eivät sisälly solumuoveihin, haltijoiden on varmistettava, että kyseiset aineet otetaan talteen ja että laitteen käytöstä poistamisen jälkeen ne kierrätetään, regeneroidaan tai hävitetään. Säännöksen mukaan näiden aineiden talteenoton suorittajan on oltava luonnollinen henkilö, jolla on 10 artiklassa säädetty asiaankuuluva todistus. F-kaasuasetuksen 8 artiklassa säädetään myös muita näiden kaasujen talteenottotilanteita koskevista pätevyysvaatimuksista sekä velvollisuudesta ottaa tietyt fluoratut kasvihuonekaasut talteen niiden kierrätyksen, regeneroinnin tai hävittämisen varmistamiseksi. F-kaasuasetuksen vastaisella tuotteen tai laitteen käyttöönotolla tarkoitettaisiin uuden laitteen tai tuotteen ottamista tai saattamista käyttöön ensimmäistä kertaa.

Rangaistavuus voisi säännöksen perusteella perustua otsoni- tai F-kaasuasetukseen tai niiden nojalla annettuihin säännöksiin sisältyvän kiellon rikkomiseen tai asetukseen sisältyvän velvollisuuden vastaiseen menettelyyn. Esimerkiksi otsoniasetuksen 4 artiklan 1 kohdassa kielletään asetuksen liitteessä I lueteltujen otsonikerrosta heikentävien aineiden tuotanto, markkinoille saattaminen sekä käyttö ja 2 kohdassa tällaisen aineiden tuonti ja vienti. Vastaavasti otsoniasetuksen 5 artiklassa säädetään sellaisten tuotteiden ja laitteiden kieltämisestä, jotka sisältävät otsonikerrosta heikentäviä aineita tai joiden toiminta perustuu näihin aineisiin. Otsoniasetuksen 6–14 artikloissa säädetään kieltoja koskevista poikkeuksista. Käytännössä kyse on otsoniasetuksen liitteessä I lueteltujen aineiden sallituista käyttötarkoituksista. Lisäksi otsoniasetuksen 19 artiklassa kielletään liitteen I aineiden tuonti ja vienti asetuksessa tarkoitetun Montrealin pöytäkirjan (SopS 65–66/1988) soveltamisalaan kuulumattomiin valtioihin.

F-kaasujen osalta käytön valvonnasta säädetään F-kaasuasetuksen 13 artiklassa. Artiklassa säädetään kielloista käyttää siinä mainittuja fluorattuja kasvihuonekaasuja tiettyihin tarkoituksiin.

Ilmakehän heikentämistä koskevan säännöksen perusteella rangaistavaa olisi siten esimerkiksi otsonikerrosta heikentävän aineen tai F-kaasuasetuksessa tarkoitettujen fluorattujen kasvihuonekaasujen käyttö muuhun kuin asetuksen perusteella sallittuihin tarkoituksiin.

Otsoniasetuksen 21 artiklassa säädetään otsonikerrosta heikentävien aineiden pääsystä ilmakehään ja vuototarkastuksista. Artiklan 1 kohdan mukaan otsonikerrosta heikentävien aineiden tahallinen päästäminen ilmakehään, myös silloin, kun ne sisältyvät tuotteisiin ja laitteisiin, on kielletty, jos päästäminen ei ole teknisesti välttämätöntä asetuksen mukaisesti sallittuja käyttötarkoituksia varten. Pitkälti vastaavalla tavalla säädetään fluorattujen kasvihuonekaasujen päästämisestä ilmakehään F-kaasuasetuksen 4 artiklassa.

Rangaistavasta otsonikerrosta heikentävän aineen päästämisestä voisi olla kyse esimerkiksi, jos otsonikerrosta heikentävää ainetta sisältävän kylmälaitteen sisältämät asetuksessa tarkoitetut aineet päästetään laitteen huollon yhteydessä ympäristöön sen sijaan, että ne otettaisiin asetuksen edellyttämällä tavalla talteen.

Fluorattujen kasvihuonekaasujen markkinoille saattaminen perustuu F-kaasuasetuksen 16 artiklan mukaisesti kiintiöjärjestelmään. Artiklan 1 kohdan mukaan fluorihiilivetyjen saattaminen markkinoille on sallittu vain niiden kiintiöiden mukaisesti, jotka komissio on jakanut tuottajille ja tuojille 17 artiklan nojalla. Artiklan 2 kohdassa säädetään, että tuottajat ja tuojat, jotka saattavat markkinoille fluorihiilivetyjä, eivät saa ylittää kiintiötä, joka kullakin on käytettävissään markkinoille saattamisen hetkellä. Rangaistavaa voisi siten säännöksen 1 momentin 2 kohdan mukaisesti olla menettely, jossa toiminnanharjoittaja saattaa markkinoille fluorattuja kasvihuonekaasuja ilman asetuksen mukaisesti tälle myönnettyä kiintiötä tai saattaa markkinoille näitä kaasuja enemmän kuin mitä kiintiö sallii.

Otsoni- ja F-kaasuasetuksiin sisältyvät toimintavelvollisuuksia koskevat säännökset turvaavat osaltaan asetusten mukaisten kieltojen noudattamista. Esimerkiksi F-kaasuasetuksen 12 artiklan mukaisesti artiklan mukaiset tuotteet ja laitteet, jotka sisältävät fluorattuja kasvihuonekaasuja tai joiden toiminta perustuu kyseisiin kaasuihin, saa saattaa markkinoille ja myöhemmin toimittaa tai asettaa toisen henkilön saataville vain, jos niissä on asianmukaiset merkinnät. Teko, jossa fluorattuja kasvihuonekaasuja sisältävä laite saatettaisiin markkinoille ilman asianmukaisia merkintöjä, voisi siten tulla rangaistavaksi säännöksen mukaisesti.

F-kaasuasetuksen 10 artikla edellyttää luonnollisilta henkilöiltä ja oikeushenkilöiltä asetuksen mukaista pätevyyttä esimerkiksi tiettyjen asetuksen mukaisten laitteiden kunnossapitoon ja huoltoon liittyvien toimien suorittamista varten. Rangaistavaa F-kaasuasetuksen vastaista laitteen käyttöä olisi siten menettely, jossa mainittuja toimia suorittaa henkilö, jolla ei ole asetuksen edellyttämää pätevyyttä.

Mainitun kaltaisiin, toimintavelvollisuuden rikkomista koskeviin tekoihin ei välttämättä suoraan liity riskiä vastaavanlaisesta vahingosta tai vaarasta ympäristölle kuin kieltojen rikkomista koskeviin tekoihin. Tällä voisi olla yksittäistapauksessa merkitystä, kun rangaistuksen mittaamisessa arvioidaan teon vakavuutta ja vahingollisuutta rikoslain 6 luvun säännösten nojalla. Jos kyse olisi olennaisesti lievemmin moitittavasta tällaisesta teosta, se tulisi arvioitavaksi ympäristörikkomusta koskevan rikoslain 48 luvun 3 §:n mukaisesti.

Ilmakehän heikentämisen tunnusmerkistö edellyttäisi tahallisuutta tai törkeää huolimattomuutta.

Säännökseen sisältyisi toissijaisuuslauseke, jonka mukaan säännöksen mukaisesta menettelystä olisi tuomittava ilmakehän heikentämisenä, jollei teosta muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta. Otsoni- ja F-kaasuasetusten vastainen aineen käyttäminen, käsittely ja valmistus on rangaistavaa rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdan h ja i alakohtien mukaisesti ja tuonti ja vienti saman momentin 5 kohdan b ja c alakohtien mukaisesti, jos teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle. Menettely voi olla rangaistavaa myös rikoslain 48 luvun 2 §:n mukaisena törkeänä ympäristön turmelemisena.

Kun rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohtaa muutettaisiin ehdotettavalla tavalla siten, että sen mukaisesti rangaistavaa olisi myös Euroopan unionin antaman ympäristönsuojelua koskevan asetuksen vastainen aineen päästäminen ympäristöön siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle, myös otsoni- ja F-kaasuasetuksen vastainen aineen tai kaasun päästäminen voisi olla rangaistava ympäristön turmelemisena tai 2 §:n mukaisesti törkeänä ympäristön turmelemisena, mikäli teko täyttäisi säännöksen edellyttämän abstraktin vaaran edellytyksen tai aiheuttaisi konkreettista vaaraa tai vahinkoa ympäristölle.

Ilmakehän heikentämistä koskevan säännöksen mukaisten tekotapojen voi edellä todetulla tavalla katsoa sisältyvän myös ympäristön turmelemista koskevaan säännökseen markkinoille saattamista lukuun ottamatta sillä erotuksella, että ympäristön turmeleminen edellyttää lisäksi abstraktia vaaraa ympäristölle tai terveydelle. Teon täyttäessä sekä ympäristön turmelemisen että perusmuotoisen ilmakehän heikentämisen tunnusmerkistön sovellettaisiin yleisten lainkonkurrenssioppien mukaisesti lähtökohtaisesti jälkimmäistä säännöstä. Jos ilmakehän heikentämistä koskevassa säännöksessä rangaistavaksi säädetty teko täyttäisi myös törkeän ympäristön turmelemisen tunnusmerkistön, ilmakehän heikentämistä koskeva säännös lähtökohtaisesti syrjäytyisi toissijaisuuslausekkeen mukaisesti.

Ilmakehän heikentämisestä tuomittaisiin rangaistukseksi sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta. Perustekomuodon mukaisen teon kahden vuoden enimmäisrangaistus merkitsisi merkittävää rangaistussääntelyn ankaroitumista. Enimmäisrangaistus vastaisi ympäristön turmelemisesta säädettyä enimmäisrangaistusta ja myös esimerkiksi rikoslain 46 luvun 1 §:n mukaisen säännöstelyrikoksen enimmäisrangaistusta. Otsonikerrosta heikentävät aineet ja fluoratut kasvihuonekaasut ovat ilmakehää voimakkaasti vahingoittavia aineita, joita koskevia laittomia tekoja voidaan pitää sellaisenaan ympäristön turmelemiseen verrattavalla tavalla moitittavina, vaikka teon ei voitaisi osoittaa aiheuttaneen vähintään abstraktia vaaraa ympäristölle.

2 momentin Tahallisen ilmakehän heikentämisen yritys olisi pykälänmukaisesti rangaistava.

Ilmakehän heikentämistä ja sen yritystä koskevalla säännöksellä pantaisiin täytäntöön ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan s ja t alakohtia koskevat kriminalisointivelvoitteet, näiden alakohtien osalta 4 artiklan 2 kohtaa koskevat velvoitteet (yrityksen rangaistavuus) ja muut näihin liittyvät velvoitteet (erityisesti 6 artikla ja 7 artiklan 3 kohta) sekä yhdessä törkeää ilmakehän heikentämistä koskevan säännöksen kanssa direktiivin 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan enimmäisrangaistuksen vähimmäistasoa koskeva velvoite.

Ympäristönsuojelulain rikkomisena rangaistavia ovat ympäristönsuojelulain 225 §:n 1 momentin 10 ja 11 kohdan ja 2 momentin mukaisesti eräät otsoniasetuksen ja F-kaasuasetuksen vastaiset teot. Ympäristönsuojelulain 225 §:n sääntely kattaa näiltä osin tahallaan tai huolimattomuudesta tehdyt teot, joita ei säädettäisi rangaistavaksi ilmakehän heikentämisenä. Lisäksi ympäristönsuojelulain rikkomisena rangaistavia ovat eräät sellaiset huolimattomuudesta tehdyt teot, jotka tahallisena tai törkeästä huolimattomuudesta tehtyinä olisivat rangaistavia ilmakehän heikentämisenä (ks. HE 195/2025 vp).

Ennen mainittujen säännösten voimaantuloa (1.4.2026) vanhojen otsoni- ja F-kaasuasetusten vastainen menettely oli rangaistavaa ympäristönsuojelulain rikkomisena ympäristönsuojelulain 225 §:n mukaisesti. Kyseisessä säännöksessä rangaistavuus kattoi samat tekotavat kuin mitkä säädettäisiin rangaistavaksi ilmakehän heikentämistä koskevassa säännöksessä. Uusien otsoni- ja F-kaasuasetusten sääntely ei mainittujen tekojen kattaman toiminnan osalta merkittävällä tavalla eroa vanhojen asetusten sääntelystä. Rangaistavuuden alassa ei siten tapahdu olennaista muutosta täytettyjen tekojen osalta verrattuna myöskään vanhojen otsoni- ja F-kaasuasetusten vastaisia menettelyjä koskeviin rangaistussäännöksiin. Tahallisen ilmakehän heikentämisen yritys olisi 4 c §:n 2 momentin mukaisesti rangaistava, miltä osin rangaistavuus laajenisi näihin verrattuna.

Tekoja, jotka ovat aiemmin olleet rangaistavia ympäristönsuojelulain rikkomisena, tulisi muutoksen myötä rangaistavaksi ilmakehän heikentämisenä. Siten seuraamussääntely ankaroituisi muutoksen myötä selvästi sellaisten tekojen osalta, joista ei aiheudu abstraktia vaaraa ympäristölle tai terveydelle ja jotka siten eivät olisi rangaistavia myöskään ympäristön turmelemisena.

Otsoni- ja F-kaasuasetuksen vastaisen aineen talteenoton ja hävittämisen osalta rangaistussääntely olisi vähäiseltä osin ankarampaa kuin mitä ympäristörikosdirektiivi edellyttää. Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan s ja t alakohdat eivät velvoita säätämään rangaistavaksi asetusten vastaista aineen talteenottoa tai hävittämistä. Käytännössä talteenotossa ja hävittämisessä, joista säädetään otsoniasetuksen 20 artiklassa ja F-kaasuasetuksen 8 artiklassa, on kyse jätteen käsittelystä, jota koskevasta kriminalisointivelvoitteesta säädetään erikseen direktiivin 3 artiklan 2 kohdan f alakohdassa. Otsonikerrosta heikentäviä aineita sisältävät solumuovit ovat vaarallista jätettä, mutta F-kaasuja sisältävät solumuovit eivät ole vaarallista jätettä. Sekä otsonikerrosta heikentävät aineet että F-kaasut kaasuina ovat vaarallista jätettä. Kuten otsoni- ja F-kaasuasetusten vastaisten tekojen kohdalla, myös laittoman vaarallisen jätteen käsittelyn tulee ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan ii alakohdan mukaisesti olla sellaisenaan rangaistavaa, kun kyse on muusta kuin merkityksettömästä määrästä vaarallista jätettä. Sekä otsoni- ja F-kaasuasetusten vastaisten menettelyjen että laittoman vaarallisten jätteiden käsittelyn enimmäisrangaistuksen tulee direktiivin 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan mukaisesti olla viisi vuotta. Ehdotettavasta sääntelyratkaisusta seuraa, että otsoni- ja F-kaasuasetuksen vastainen aineen talteenotto tai hävittäminen olisi ilmakehän heikentämisenä rangaistavaa huolimatta siitä, olisiko kyse vaarallisesta jätteestä vai muusta kuin vaarallisesta jätteestä, sekä siitä, olisiko vaarallisen jätteen kohdalla kyse merkityksettömästä määrästä vai muusta kuin merkityksettömästä määrästä, jollaista koskevien laittomien tekojen kriminalisointia ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan f alakohdan i alakohta siinä tarkoitettujen vaarallisten jätteiden osalta edellyttää.

Kun otsoni- ja F-kaasuasetuksessa tarkoitettuja aineiden tai kaasujen asetuksen vastaista talteenottoa ja hävittämistä voidaan pitää ympäristön kannalta samankaltaista riskiä aiheuttavana kuin muiden uuden 4 c §:n mukaisten tekotapojen ja siten yhtä moitittavana kuin mainittuja tekotapoja, voidaan pitää perusteltuna, että kaikista asetuksen vastaisista teoista säädetään samassa rangaistussäännöksessä yhtäläisin edellytyksin.

Rikoslain 48 luvun 9 §:n mukaan kyseisessä luvussa mainittuihin rikoksiin sovelletaan, mitä oikeushenkilön rangaistusvastuusta säädetään. Ympäristörikosdirektiivin 6 artikla edellyttää, että oikeushenkilö on voitava saattaa vastuuseen direktiivin 3 ja 4 artiklassa tarkoitetuista rikoksista. Rikoslain 48 luvun 9 §:n mukaisesti oikeushenkilön rangaistusvastuu soveltuisi myös 4 c §:n mukaiseen ilmakehän heikentämiseen ja 4 d §:n mukaiseen törkeään ilmakehän heikentämiseen, mikä täyttäisi direktiivin 6 artiklan velvoitteen direktiivin 3 artiklan 2 kohdan s ja t alakohdissa tarkoitettujen rikosten osalta.

4 d §.Törkeä ilmakehän heikentäminen.Pykälässä säädettäisiin ilmakehän heikentämisen törkeästä tekomuodosta. Rikoksen ankaroittamisperusteet koskisivat rikokseen liittyvän aineen, kaasun, laitteiden, tuotteiden tai laitteen tai tuotteen osien määrää sekä tekijän toimintatapoja. Törkeää tekotapaa koskevan säännöksen soveltuminen edellyttäisi, että teko olisi myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Törkeä ilmakehän heikentäminen olisi rangaistava tahallisena. Syyksiluettavuutta koskevan rajauksen perustelujen osalta viitataan edellä törkeää jäterikosta koskeviin säännöskohtaisiin perusteluihin sekä jaksoon 5.1.3.

1 kohdan Pykälänmukainen kvalifiointiperuste koskisi rikoksen kohteena olevan aineen, kaasun, laitteiden, tuotteiden tai laitteiden tai tuotteiden osien erityisen suurta määrää. Säännöksen mukaisesti rikosta voitaisiin pitää törkeänä, jos rikoksen kohteena olisi erityisen suuri määrä 4 c §:ssä tarkoitettua ainetta, kaasua, laitteita, tuotteita tai laitteen tai tuotteen osia ja teko olisi myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Kvalifiointiperusteen soveltuminen edellyttäisi erityisen suurta määrää esimerkiksi otsonikerrosta heikentävää ainetta tai fluorattua kasvihuonekaasua, jolloin kyse olisi selvästi tavanomaista suuremmasta määrästä tuotetta tai hyödykettä.

Teon kohdistumista erityisen suureen määrään otsonikerrosta heikentäviä aineita tai fluorattuja kasvihuonekaasuja voidaan pitää erityisen moitittavana johtuen siitä, että näiden aineiden tai kaasujen vaikutus otsonikerrokseen tai ilmastoa lämmittävä vaikutus on sitä haitallisempi, mitä suurempi määrä niitä pääsee ilmakehään. Aineiden ja kaasujen määrää tulisi näin ollen arvioida suhteessa niiden ilmakehävaikutuksiin eli ilmastoa lämmittävään vaikutukseen tai vaikutukseen otsonikerrokseen. Eri fluoratuilla kasvihuonekaasuilla on erilainen ilmastonlämmityspotentiaali (Global Warming Potential, GWP), jolloin niiden määrää tulisi arvioida hiilidioksidiekvivalenttitonneina (t-CO2 ekv.). Otsonikerrosta heikentävien aineiden määrää arvioitaessa tulisi puolestaan huomioida kaasujen otsonikerrosta heikentävä potentiaali (Ozone Depleting Potential, ODP), jolloin määrää kuvataan ODP-tonneina. Laitteiden ja tuotteiden osalta tulisi vastaavasti huomioida niiden sisältämien kaasujen ilmakehävaikutus.

Sen arvioinnissa, milloin olisi kyseessä erityisen suuri määrä esimerkiksi ainetta tai kaasua, otettaisiin huomioon kyseessä olevan toiminnan koko ja laajamittaisuus. Mainittu kvalifiointiperuste voisi tulla sovellettavaksi esimerkiksi tilanteessa, jossa laajamittaista fluorattuja kasvihuonekaasuja koskevaa toimintaa harjoittavassa laitoksessa päästettäisiin tai käytettäisiin ilmastovaikutuksiltaan erityisen suurta määrää näitä kaasuja F-kaasuasetuksen vastaisesti. Fluorattujen kasvihuonekaasujen osalta arvioinnissa merkitystä olisi myös asetuksen mukaisen kiintiöjärjestelmän puitteilla. Esimerkiksi markkinoille saattamisessa ilmastovaikutuksiltaan huomattavasta määrästä olisi kyse, jos toiminnanharjoittaja saattaisi markkinoille fluorattuja kasvihuonekaasuja määrän, joka vastaisi merkittävää osuutta (esimerkiksi 20 %) Suomen toiminnanharjoittajille yhteensä tiettynä vuonna myönnetystä kiintiöstä.

2 kohdan Pykälänmukainen ankaroittamisperuste koskisi huomattavan taloudellisen hyödyn tavoittelua. Perustetta on käytetty useissa taloudelliseen toimintaan liittyvissä törkeää tekomuotoa koskevissa säännöksissä. Otsonikerrosta heikentäviä aineita ja F-kaasuja koskevassa toiminnassa on kyse taloudellisesta toiminnasta, jossa voidaan pyrkiä saamaan huomattavaa taloudellista hyötyä esimerkiksi saattamalla markkinoille aineita, kaasuja tai laitteita, jotka eivät ole otsoni- tai F-kaasuasetuksen sallimia. Elinkeinotoiminnassa tavoitellaan lähtökohtaisesti taloudellista hyötyä, eikä kaikkia elinkeinotoiminnan yhteydessä tehtyjä rikoksia olisi perusteltua arvioida törkeiksi. Jotta peruste tulisi sovellettavaksi, rikoksella tavoitellun taloudellisen hyödyn tulisi olla huomattavaa. Arvioinnin tulisi tapahtua ennemmin suhteessa vastaavanlaisesta rikoksesta yleensä odotettavissa olevaan hyötyyn nähden (HE 254/1998 vp, s. 24). Yksiselitteistä arvoa huomattavan hyödyn määrästä ei ole mahdollista antaa. Huomattavan taloudellisen hyödyn tavoittelu riittäisi täyttämään 2 kohdan edellytyksen, eli hyödyn saamista ei edellytettäisi.

Huomattavan taloudellisen hyödyn tavoittelua koskevan kvalifiointiperusteen osalta edellytettäisiin tarkoitustahallisuutta. Säännöksen sanamuodosta "tavoitellaan" ilmenee, että taloudellisen hyödyn saamisen tulisi olla tekijän tarkoituksena. Kysymys on tekijän subjektiivista tarkoitusperää koskevasta vastuuedellytyksestä. Käytännössä tarkoituksen arvioinnissa ja todentamisessa voitaisiin hyödyntää muun muassa teon laatua ja muita olosuhteita.

3 kohdan Pykälännojalla rikos voitaisiin katsoa törkeäksi, jos se tehtäisiin erityisen suunnitelmallisesti. Otsoni- ja F-kaasuasetukseen sisältyvien kieltojen tahallinen rikkominen edellyttää tyypillisesti jonkinasteista suunnitelmallisuutta. Ankaroittamisperuste soveltuisi silloin, kun rikoksentekijä on rikoksen toteuttamiseksi ryhtynyt tavallista pidemmälle meneviin järjestelyihin tai pitkäkestoiseen tai toistuvaan suunnitelmalliseen toimintaan. Suunnitelmallisuus voisi kuitenkin ilmetä myös ainutkertaisen teon yhteydessä.

Törkeän ilmakehän heikentämisen rangaistusasteikko olisi vähintään neljä kuukautta ja enintään viisi vuotta vankeutta. Rangaistusasteikon osalta poikettaisiin vakiintuneesti käytössä olevasta rangaistusasteikosta, joka on törkeiden tekotapojen osalta tavanomaisesti neljästä kuukaudesta neljään vuoteen vankeutta. Vakiintuneesta rikoslain sääntelytavasta poikkeava rangaistusasteikko ei ole aivan ongelmaton Suomen rikoslaissa noudatetun suhteellisuusperiaatteen eikä rikoslain sisäisen johdonmukaisuuden kannalta. Ehdotettava sääntely merkitsisi rangaistussääntelyn erittäin merkittävää ankaroitumista.

Ehdotettava viiden vuoden enimmäisrangaistus johtuu direktiivin 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan velvoitteesta. Monen direktiiviin sisältyvän rikostyypin osalta direktiivi ei mahdollista alempaa enimmäisrangaistusta kuin viisi vuotta vankeutta, millä perusteella rikoslain vakiintuneista asteikoista on voitu poiketa (LaVM 29/2014 vp, s. 3). Viiden vuoden enimmäisvankeusrangaistuksen voidaan arvioida olevan oikeasuhtainen, kun otetaan huomioon otsoni- ja F-kaasuasetusten kattamien aineiden, kaasujen, tuotteiden ja laitteiden ympäristön kannalta haitalliset ominaisuudet sekä ilmakehää vahingoittavan toiminnan torjumisen tarpeellisuus. Viiden vuoden enimmäisrangaistus koskisi vakavimpia tahallisia tekoja.

2 momentin Törkeän ilmakehän heikentämisen yritys olisi pykälänmukaisesti rangaistava.

Törkeää ilmakehän heikentämistä koskevalla säännöksellä pantaisiin täytäntöön ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan s ja t alakohtaa, osin 3 artiklan 4 kohtaa sekä 5 artiklan 2 kohdan d alakohtaa koskevia velvoitteita.

4 e §.Ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikos.Pykälä olisi uusi. Siinä säädettäisiin ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksesta. Mainitusta rikoksesta tuomittaisiin se, joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta saattaa tai luovuttaa markkinoille ympäristöä vaarantavan tuotteen 1) vastoin 3 momentissa mainitussa laissa, asetuksessa tai Euroopan unionin antamassa asetuksessa tai niiden nojalla annetuissa säännöksissä ympäristön suojelemiseksi säädettyä, tuotteen markkinoille saattamista koskevaa kieltoa tai vaatimusta, 2) vastoin 1 kohdassa tarkoitettuun säännökseen perustuvaa, viranomaisen tuotteen markkinoille saattamiselle määräämää kieltoa, 3) vastoin 1 kohdassa tarkoitetussa säännöksessä tuotteen markkinoille saattamiselle edellytettyä lupaa tai 4) ilman 3 kohdassa tarkoitettua lupaa. Pykälän 3 momenttiin sisältyisi ympäristöä vaarantavan tuotteen määritelmä.

Markkinoille saattamisella tarkoitetaan Euroopan unionin oikeudessa tyypillisesti tuotteen asettamista ensimmäistä kertaa saataville unionin markkinoilla. Myös monessa 3 momentin 1–21 kohdan mukaisessa säädöksessä markkinoille saattamisella on kyseinen merkityssisältö. Kuitenkin esimerkiksi mainitun säännöksen 9 kohdassa tarkoitetussa niin sanotussa REACH-asetuksessa markkinoille saattamisen määritelmä eroaa edellä mainitusta. Markkinoille saattamisen käsitteen osalta noudatettaisiin aineelliseen säädökseen sisältyvää markkinoille saattamisen määritelmää. Markkinoille luovuttamisen on tarkoitus vastata merkitykseltään markkinoille saattamista. Pykälän 3 momentin 20 kohdassa viitataan ympäristönsuojelulain 216 §:n 2 momentin ja 218 §:n 1 momentin nojalla annettuun asetukseen moottoribensiinin, dieselöljyn ja eräiden muiden nestemäisten polttoaineiden laatuvaatimuksista. Viittaus koskee valtioneuvoston asetusta moottoribensiinin, dieselöljyn ja eräiden muiden nestemäisten polttoaineiden laatuvaatimuksista (883/2022). Lisäksi pykälän 3 momentin 21 kohdassa viitattaisiin ympäristönsuojelulain 216 §:n 2 momentin ja 218 §:n 2 momentin nojalla annettuun asetukseen orgaanisten liuottimien käytöstä eräissä maaleissa ja lakoissa sekä ajoneuvojen korjausmaalaustuotteissa aiheutuvien haihtuvien orgaanisten yhdisteiden päästöjen rajoittamisesta, jolla tarkoitettaisiin asiaa koskevaa valtioneuvoston asetusta (189/2022). Mainituissa asetuksissa käytetään markkinoille luovuttamisen käsitettä.

Rangaistavuus koskisi toimia, joissa on nimenomaisesti kyse markkinoille saattamisesta. Joissakin Euroopan unionin antamissa säädöksissä säädetään esimerkiksi tuotteen markkinoilla saataville asettamisesta. Tällaisen Euroopan unionin sääntelyn tai sitä täytäntöönpanevan kansallisen lainsäädännön vastaiset toimet eivät olisi uuden 4 e §:n mukaisesti rangaistavia.

Ympäristörikosdirektiivin johdanto-osan kappale 16 edellyttää, että jos direktiivissä määritelty rikos liittyy esimerkiksi markkinoille saattamiseen, tähän olisi sisällytettävä menettely, joka toteutetaan tieto- ja viestintäteknologioiden välityksellä. Rikoslain sääntely soveltuu teknologianeutraalina lähtökohtaisesti myös tällaisia teknologioita käyttäen tehtyihin tekoihin.

Pykälän 3 momenttiin sisältyisi ympäristöä vaarantavan tuotteen määritelmä. Ympäristöä vaarantavalla tuotteella tarkoitettaisiin tuotetta, jota voidaan käyttää laajasti, jonka laaja käyttö johtaa aineen, energian tai säteilyn saattamiseen tai päästämiseen ympäristöön siten, että se on omiaan aiheuttamaan huomattavaa vahinkoa ympäristölle taikka kuoleman, vakavan vamman tai vakavan sairauden ihmiselle, ja jonka markkinoille saattamisesta säädetään momentin 1–21 kohdassa tarkoitetussa säädöksessä. Tuotteella tarkoitettaisiin tuotannon tuloksena syntynyttä tai valmistettua tuotosta, kuten esinettä, laitetta, ainetta, seosta tai kemikaalia.

1 momentin 1 kohdan Rangaistavaa olisimukaan ensinnäkin menettely, jossa toimitaan vastoin pykälän 3 momentissa mainitussa laissa, asetuksessa tai Euroopan unionin antamassa asetuksessa tai niiden nojalla annetuissa säännöksissä ympäristön suojelemiseksi säädettyä, tuotteen markkinoille saattamista koskevaa kieltoa. Jotta kyse olisi säännöksessä tarkoitetusta kiellosta, sen tarkoituksena tulisi näin ollen olla ympäristönsuojelu. Kun esimerkiksi markkinoille saattamista koskevan kiellon tulisi olla ympäristön suojelemiseksi säädetty, säännöksen soveltamisalan ulkopuolelle rajautuisi tuote, jota koskevasta markkinoille saattamisen kiellosta säädettäisiin esimerkiksi työntekijöiden tai alaikäisten suojaamiseksi.

Kiellolla tarkoitettaisiin säädökseen, määräykseen tai lupaan sisältyvää kieltävää määräystä tai ehtoa. Kielto voi koskea esimerkiksi sitä, että kielletään tiettyä ainetta sisältävän tuotteen markkinoille saattaminen kokonaan. Kyse voi olla myös siitä, että muiden kuin esimerkiksi Euroopan unionin asetuksen mukaiset edellytykset täyttävien tuotteiden markkinoille saattaminen on kielletty. Esimerkiksi ehdotettavan pykälän 3 momentin 10 kohdassa viitatun CLP-asetuksen 4 artiklan 1 kohdan mukaisesti valmistajien, maahantuojien ja jatkokäyttäjien on luokiteltava aineet ja seokset asetuksen II osaston mukaisesti ennen niiden saattamista markkinoille. Artiklan 4 kohdan mukaan, jos aine tai seos luokitellaan vaaralliseksi, toimittajien on varmistettava, että aine tai seos on ennen sen markkinoille saattamista merkitty ja pakattu asetuksen III ja IV osaston säännösten mukaisesti. Artiklan 10 kohdan mukaan aineita ja seoksia ei saa saattaa markkinoille, jos ne eivät ole asetuksen mukaisia. Rangaistavaa ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksena olisi siten menettely, jossa CLP-asetuksessa säädetyn kiellon vastaisesti saatetaan markkinoille aine, joka ei ole asetuksessa säädetyn mukainen, jos tällainen tuote täyttää ympäristöä vaarantavan tuotteen määritelmän edellytykset.

Kiellon tulisi koskea nimenomaisesti markkinoille saattamista. Esimerkiksi tuontia koskevan kiellon rikkominen ei siten tulisi uuden pykälän mukaisesti rangaistavaksi, paitsi jos markkinoille saattamisen käsite kattaa myös tuonnin.

1 kohdan Rangaistavaa olisi momentinmukaan myös menettely, jossa toimittaisiin pykälässä tarkoitetussa säännöksessä säädetyn, tuotteen markkinoille saattamista koskevan vaatimuksen vastaisesti. Vaatimuksella tarkoitettaisiin säädökseen tai lupaan sisältyvää velvollisuutta, ehtoa tai edellytystä, ja sen tulisi olla säädetty ympäristön suojelemiseksi. Tuotteen markkinoille saattamista koskeva vaatimus voi liittyä esimerkiksi siihen, että tuotteen tulee täyttää Euroopan unionin asetuksessa tai laissa tai niiden nojalla annetuissa säännöksissä säädetyllä tavalla vaatimustenmukaisuutta koskevat edellytykset. Jotta kyseessä olisi säännöksen kannalta merkityksellinen tuotteen markkinoillesaattamista koskeva vaatimus, sen tarkoituksena tulisi olla ympäristönsuojelu. Tuotteen markkinoille saattamista koskeva vaatimus voisi koskea myös esimerkiksi tuotteeseen tehtäviä merkintöjä tai velvollisuutta esittää tuotetta markkinoille saatettaessa tuotteen vaatimustenmukaisuutta koskeva vakuutus.

Tuotteen markkinoille saattamista koskevat kiellot tai velvollisuudet kohdistuvat säädöksestä riippuen esimerkiksi tuotteen valmistajaan, maahantuojaan tai jakelijaan tai useampaan näistä. Rangaistusvastuu voisi siten kohdistua mainitussa asemassa olevaan toimijaan, joka toimii vastoin säädettyä kieltoa tai laiminlyö sille säädetyn, markkinoille saattamista koskevan vaatimuksen.

Rikoslain 48 luvun 3 §:ää ehdotetaan muutettavaksi siten, että mainitussa säännöksessä säädettäisiin ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksen lievästä tekomuodosta. Siltä osin kuin menettelyssä on kyse markkinoille saattamista koskevan velvollisuuden rikkomisesta, teosta ei välttämättä suoraan aiheudu vastaavanlaista vahinkoa tai vaaraa ympäristölle kuin kiellon rikkomista koskevista teoista. Tällä voisi olla yksittäistapauksessa merkitystä, kun rangaistuksen mittaamisessa arvioidaan teon vakavuutta ja vahingollisuutta rikoslain 6 luvun säännösten nojalla. Jos kyse olisi olennaisesti lievemmin moitittavasta tällaisesta teosta, se tulisi arvioitavaksi ympäristörikkomusta koskevan rikoslain 48 luvun 3 §:n mukaisesti. Esimerkiksi teko, jossa on rikottu tuotteen markkinoille saattamista koskevan asiakirjan toimittamista koskevaa velvollisuutta tai velvollisuutta, joka koskee tuotteesta annettavia tietoja tai tuotteeseen tehtäviä merkintöjä tavalla, jota ei voi pitää ympäristönsuojelun tarkoituksen kannalta erityisen merkittävänä, olisi lievemmin moitittavana tyypillisesti ympäristörikkomuksena rangaistava.

2 kohdan Joihinkin ehdotettavan 4 e §:n 3 momentissa mainittuihin säädöksiin, kuten säteilylakiin (15 kohta), sisältyy säännöksiä, joilla toimivaltaiselle viranomaiselle on säädetty toimivalta kieltää tuotteen markkinoille saattaminen. Ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksena rangaistavaa olisi momentinmukaan myös pykälässä tarkoitettuun säännökseen perustuvan, viranomaisen tuotteen markkinoille saattamiselle määräämän kiellon vastainen tuotteen markkinoille saattaminen.

3 ja 4 kohdan Lisäksi rangaistavaa olisi momentinmukaan menettely, jossa toimittaisiin pykälässä tarkoitetussa säännöksessä tuotteen markkinoille saattamiselle edellytetyn luvan vastaisesti tai ilman tällaista lupaa. Joissakin pykälän 3 momentissa mainituissa säädöksissä on säädetty markkinoille saattamisen edellytykseksi toimivaltaisen viranomaisen myöntämä lupa. Esimerkiksi 3 momentin 14 kohdassa mainittuun geenitekniikkalakiin ja 8 kohdan mukaiseen kasvinsuojeluaineasetukseen sisältyy markkinoille saattamista koskevaa lupasääntelyä. Rangaistavaa olisi siten saattaa pykälässä tarkoitettu tuote markkinoille ilman siinä tarkoitetussa säädöksessä edellytettyä lupaa tai tällaisen luvan ehtojen vastaisesti.

2 momentin Tahallisen ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksen yritys olisi pykälänmukaisesti rangaistava.

3 momentissa Pykälänsäädettäisiin ympäristöä vaarantavan tuotteen määritelmästä. Ympäristöä vaarantavalla tuotteella tarkoitettaisiin tuotetta, jota voidaan käyttää laajasti, jonka laaja käyttö johtaa aineen, energian tai säteilyn saattamiseen tai päästämiseen ympäristöön siten, että se on omiaan aiheuttamaan huomattavaa vahinkoa ympäristölle taikka kuoleman tai vakavan vamman tai vakavan sairauden ihmiselle, ja jonka markkinoille saattamisesta säädetään jossakin momentin 1–21 kohdassa mainitusta säädöksestä.

Jotta ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikosta koskeva pykälä soveltuisi, kyse tulisi olla tuotteesta, jonka kohdalla täyttyvät kaikki ehdotettavan pykälän 3 momentissa määritellyt edellytykset. Kaikki tuotteet, joita 3 momentin 1–21 kohdissa mainittujen säädösten markkinoille saattamista koskeva sääntely koskee, eivät siten välttämättä kuuluisi säännöksen alaan, jos niiden kohdalla eivät täyttyisi myös laajaa käyttöä ja laajasta käytöstä ja siitä aiheutuvasta aineen, energian tai säteilyn ympäristöön päästämisestä johtuvaa ympäristön tai terveyden vähintään abstraktia vaarantamista koskevat edellytykset.

Kyse tulisi ensinnäkin olla tuotteesta, jota voidaan käyttää laajasti. Tuotteen laajaa käyttöä koskeva ilmaisu vastaisi direktiivin 3 artiklan 2 kohdan b alakohdassa käytettävää ilmaisua ”käyttö laajemmassa mittakaavassa, eli siten että tuotetta käyttävät useat käyttäjät heidän lukumäärästään riippumatta”. Laaja käyttö viittaisi siten siihen, että tuotetta käyttävät useat henkilöt. Kyse ei välttämättä olisi laaja-alaisesta käytöstä siten, että tuotetta käytettäisiin maantieteellisesti laajalla alueella, vaan tuotteen laajaa käyttöä voisi olla maantieteellisesti rajatulla alueella tapahtuva käyttö, jos kyse olisi tuotteesta, jota käyttävät useat henkilöt. Tuote, joka ei ylipäätään sovellu laajaan käyttöön, ei täyttäisi laajan käytön mainittua edellytystä. Edellytys siitä, että tuotetta ”voidaan käyttää” laajasti, viittaisi siihen, että tuote on ominaisuuksiltaan ja käyttötarkoitukseltaan sellainen, että sitä voidaan käyttää pykälässä tarkoitetulla tavalla laajasti. Tunnusmerkistön toteutumiseksi ei edellytettäisi, että tuote on otettu laajasti käyttöön.

Toiseksi, jotta kyse olisi ympäristöä vaarantavasta tuotteesta, kyseessä tulisi olla tuote, jonka laaja käyttö johtaa aineen, energian tai säteilyn saattamiseen tai päästämiseen ympäristöön siten, että se on omiaan aiheuttamaan huomattavaa vahinkoa ympäristölle taikka kuoleman, vakavan vamman tai vakavan sairauden ihmiselle. Kyse olisi siten tuotteen laajan käytön yhteisvaikutuksesta, joka aiheutuu siitä, että tuotetta käyttävät useat käyttäjät heidän lukumäärästään riippumatta (ks. direktiivin johdanto-osan kappale 17).

Kyseisen edellytyksen mukaisesti tuotteen laajan käytön tulisi johtaa aineen, energian tai säteilyn saattamiseen tai päästämiseen ympäristöön. Kyse olisi siten tuotteesta, jonka laajasta käytöstä seuraa esimerkiksi haitallisen aineen, kuten kemikaalin, tai säteilyn päästäminen ympäristöön.

Lisäksi edellytettäisiin, että tuotteen laajan käytön tulisi esimerkiksi aineen ympäristöön päästämisen johdosta olla omiaan aiheuttamaan huomattavaa vahinkoa ympäristölle taikka kuoleman, vakavan vamman tai vakavan sairauden ihmiselle. Tuotteen laajan käytön tulisi siten aiheuttaa säännöksen mukainen abstrakti vaara ympäristölle tai terveydelle. Toisin kuin ympäristön turmelemista koskevassa säännöksessä, jossa abstrakti vaara koskee tekoa, ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksessa arvioitaisiin säännöksessä tarkoitetun tuotteen laajasta käytöstä ja siitä aiheutuvasta aineen, energian tai säteilyn päästämisestä aiheutuvaa abstraktia vaaraa. Kyse olisi siitä, että tuotteen laaja käyttö ja siitä aiheutuva aineen, energian tai säteilyn päästäminen ympäristöön olisi luonteeltaan sellaista, että se tyypillisesti aiheuttaisi säännöksen mukaisen vakavan vahingon. Jotta kyse olisi ympäristöä vaarantavasta tuotteesta, ei siten edellytettäisi sen osoittamista, että säännöksessä tarkoitettu tuotteen laaja käyttö on juuri tietyssä tilanteessa aiheuttanut huomattavaa vaaraa ympäristölle tai kuoleman, vakavan vamman tai vakavan sairauden vaaran. Riittävää olisi, että tällaisen tuotteen laaja käyttö kokemusperäisesti yleensä aiheuttaa siitä aiheutuvan aineen, energian tai säteilyn ympäristön päästämisen johdosta mainitun seurauksen. Kyse voisi olla paitsi abstraktin vaaran myös konkreettisen vaaran ja vahingon aiheuttavasta laajasta käytöstä.

Ympäristön käsitteen merkityssisältö ymmärrettäisiin laajasti siten, että se käsittäisi veden, ilman, maaperän sekä luonnon eliöt ja niiden muodostamat kokonaisuudet. Ympäristölle aiheutuvan vahingon osalta vahingon huomattavuuden arvioinnissa merkitystä olisi ensinnäkin vahingon pitkäaikaisuudella ja laajalla ulottuvuudella. Hyvin lyhytaikainen tai pienelle alueelle rajoittuva vahinko ei tyypillisesti täyttäisi huomattavuuden edellytystä. Vahingon huomattavuuden arvioinnissa voitaisiin ottaa huomioon myös vahingon vakavuus ja laadullinen muutos ympäristössä sekä ympäristön perustila. Merkitystä voisi tällöin olla esimerkiksi sillä, millaiselle luonto- tai ympäristöarvolle tai -kohteelle vahinko voisi aiheutua. Edellä mainittujen seikkojen voi katsoa kuuluvan niihin tekijöihin, jotka voidaan ja joista ainakin yksi tulee ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 6 kohdan mukaan huomioida, kun arvioidaan sitä, onko vahinko tai todennäköinen vahinko huomattava. Huomattavaa vahinkoa ympäristölle voi olla omiaan aiheuttamaan esimerkiksi sellainen tuotteen laaja käyttö, jossa tuotteen sisältämää vaarallista kemikaalia pääsee ympäristöön merkittäviä määriä.

Säännös kattaisi myös menettelyn, joka olisi omiaan aiheuttamaan kuoleman, vakavan vamman tai vakavan sairauden ihmiselle. Jotta säännös soveltuisi, kuoleman tai vakavan vamman tai vakavan sairauden abstraktin vaaran tulisi aiheutua ympäristön kautta. Näiltä osin lähtökohta olisi sama kuin ympäristön turmelemista koskevassa säännöksessä (HE 94/1993 vp, s. 189). Vakavalla vammalla tai vakavalla sairaudella tarkoitettaisiin vakavaa ihmiselle aiheutuvaa fyysisen haitan muotoa. Kyse voisi olla lyhyt- tai pitkäaikaisesta sairaudesta, joka selvästi heikentäisi henkilön terveyttä. Vakava vamma voisi olla ulkoinen tai sisäinen ruumiinvamma. Vakavan vamman tai vakavan sairauden käsitteen ulkopuolelle jäisivät mielenterveyteen kohdistuvat vammat tai sairaudet. Lähtökohta vastaisi ympäristörikosdirektiivin johdanto-osan kappaleessa 14 omaksuttua vamman käsitteen merkityssisältöä.

Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan b alakohdan rikoksen määritelmässä viitataan aineen, energian ja säteilyn ohella materiaaliin. Pykälässä käytetyn aine-sanan voi katsoa sisältävän myös materiaalin, joka on tai sisältää ainetta. Lisäksi direktiivin 3 artiklan 2 kohdan b alakohta sisältää myös johtamisen tekotavan, joka sisältyy saattamista koskevaan tekotapaan.

Kolmanneksi ympäristöä vaarantavan tuotteen määritelmään sisältyisi edellytys siitä, että kyse on tuotteesta, jonka markkinoille saattamisesta säädetään jossakin momentin 1–21 kohdassa mainituista säädöksistä. Rangaistussäännös koskisi vain sellaisten tuotteiden markkinoille saattamista, joiden markkinoille saattamisesta säädetään pykälän 3 momentin 1–21 kohdassa. Säännökseen sisältyisi viittaus seuraaviin säädöksiin: 1) pyroteknisten tuotteiden vaatimustenmukaisuudesta annettu laki, 2) räjähteiden vaatimustenmukaisuudesta annettu laki, 3) vaarallisten kemikaalien ja räjähteiden käsittelyn turvallisuudesta annettu laki, 4) moottoriajoneuvojen ja niiden perävaunujen sekä tällaisiin ajoneuvoihin tarkoitettujen järjestelmien, komponenttien ja erillisten teknisten yksiköiden hyväksynnästä ja markkinavalvonnasta, asetusten (EY) N:o 715/2007 ja (EY) N:o 595/2009 muuttamisesta sekä direktiivin 2007/46/EY kumoamisesta annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) 2018/858, 5) maa- ja metsätaloudessa käytettävien ajoneuvojen hyväksynnästä ja markkinavalvonnasta annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) N:o 167/2013, 6) kaksi- ja kolmipyöräisten ajoneuvojen ja nelipyörien hyväksynnästä ja markkinavalvonnasta annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) N:o 168/2013, 7) huviveneiden turvallisuudesta ja päästövaatimuksista annettu laki (1712/2015), 8) kasvinsuojeluaineasetus, 9) REACH-asetus, 10) CLP-asetus, 11) biosidiasetus, 12) pysyvistä orgaanisista yhdisteistä annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksessa (EU) 2019/1021, 13) kemikaalilaki, 14) geenitekniikkalaki, 15) säteilylaki, 16) akuista ja paristoista ja jäteakuista ja -paristoista, direktiivin 2008/98/EY ja asetuksen (EU) 2019/1020 muuttamisesta sekä direktiivin 2006/66/EY kumoamisesta annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) 2023/1542, 17) vaarallisten aineiden käytön rajoittamisesta sähkö- ja elektroniikkalaitteissa annettu laki (387/2013), 18) jätelain ja ympäristönsuojelulain 83 §:n 4 momentin nojalla annettu asetus romuajoneuvoista sekä vaarallisten aineiden käytön rajoittamisesta ajoneuvoissa, 19) merenkulun ympäristönsuojelulaki, 20) ympäristönsuojelulain 216 §:n 2 momentin ja 218 §:n 1 momentin nojalla annettu asetus moottoribensiinin, dieselöljyn ja eräiden muiden nestemäisten polttoaineiden laatuvaatimuksista ja 21) ympäristönsuojelulain 216 §:n 2 momentin ja 218 §:n 2 momentin nojalla annettu asetus orgaanisten liuottimien käytöstä eräissä maaleissa ja lakoissa sekä ajoneuvojen korjausmaalaustuotteissa aiheutuvien haihtuvien orgaanisten yhdisteiden päästöjen rajoittamisesta. Momentin 18 kohdassa viitatulla asetuksella tarkoitettaisiin valtioneuvoston asetusta 123/2015 romuajoneuvoista sekä vaarallisten aineiden käytön rajoittamisesta ajoneuvoissa ja 20 kohdassa viitatulla asetuksella valtioneuvoston asetusta 883/2022 moottoribensiinin, dieselöljyn ja eräiden muiden nestemäisten polttoaineiden laatuvaatimuksista. Momentin 21 kohdassa viitatulla asetuksella tarkoitettaisiin valtioneuvoston asetusta 189/2022 orgaanisten liuottimien käytöstä eräissä maaleissa ja lakoissa sekä ajoneuvojen korjausmaalaustuotteissa aiheutuvien haihtuvien orgaanisten yhdisteiden päästöjen rajoittamisesta.

Pykälän

3 momentin 1 kohdassa

viitattaisiin lakiin pyroteknisten tuotteiden vaatimustenmukaisuudesta. Mainitussa laissa markkinoille saattamisella tarkoitetaan lain 3 §:n 5 kohdan mukaisesti pyroteknisen tuotteen asettamista ensimmäistä kertaa saataville unionin markkinoilla. Lain 5 §:n mukaan pyroteknisen tuotteen on täytettävä mainitussa laissa säädetyt olennaiset turvallisuusvaatimukset, jotta tuote voidaan saattaa markkinoille. Lain 8 §:ssä säädetään valmistajan velvollisuudesta varmistaa pyroteknisen tuotteen vaatimustenmukaisuus. Lain 10–12 §:iin sisältyy pyroteknisen tuotteen merkintää koskevia velvollisuuksia. Lain 13 §:ssä säädetään maahantuojan velvollisuuksista pyroteknisen tuotteen markkinoille saattamisen yhteydessä. Lisäksi lain 15 §:ssä säädetään valmistajan velvollisuuksien soveltamisesta maahantuojaan ja jakelijaan. Pyroteknisten tuotteiden vaatimustenmukaisuudesta annetun lain nojalla säädetyssä valtioneuvoston asetuksessa pyroteknisten tuotteiden vaatimustenmukaisuudesta (719/2015) säädetään muun muassa pyroteknisiä tuotteita koskevista olennaisista turvallisuusvaatimuksista, EU-vaatimustenmukaisuusvakuutuksesta sekä pyroteknisen tuotteen merkinnöille asetettavista vaatimuksista.

2 kohtaan Momentinsisältyisi viittaus lakiin räjähteiden vaatimustenmukaisuudesta. Kyseisessä laissa markkinoille saattamisella tarkoitetaan räjähteen asettamista ensimmäistä kertaa saataville unionin markkinoilla. Lain 6 §:ssä säädetään olennaisista turvallisuusvaatimuksista. Pykälän 1 momentin mukaan räjähteen markkinoille saattaminen edellyttää, että räjähde täyttää seuraavat vaatimukset (olennaiset turvallisuusvaatimukset): 1) räjähde on suunniteltava, valmistettava ja toimitettava siten, että sen aiheuttama vaara ihmisten terveydelle, turvallisuudelle, ympäristölle ja omaisuudelle on mahdollisimman vähäinen normaaleissa ja ennakoitavissa olevissa käyttöolosuhteissa; 2) räjähteen tulee olla tarkoitukseensa sopiva, ja sen on toimittava oikealla tavalla, kun sitä käytetään aiottuun tarkoitukseen; 3) räjähde on suunniteltava ja valmistettava siten, että se voidaan hävittää asianmukaisesti siten, että ympäristövaikutukset ovat mahdollisimman vähäiset; 4) räjähde tulee varustaa turvallisen käytön edellyttämillä merkinnöillä ja sen mukana on oltava turvallista käyttöä koskevat ohjeet ja tiedot. Pykälän 2 momentin mukaan valtioneuvoston asetuksella säädetään tarkemmin olennaisista turvallisuusvaatimuksista. Räjähteiden vaatimustenmukaisuudesta annetun lain nojalla säädetyssä valtioneuvoston asetuksessa räjähteiden vaatimustenmukaisuudesta (1440/2016) säädetään muun muassa räjähteiden olennaisista turvallisuusvaatimuksista, EU-vaatimustenmukaisuusvakuutuksesta sekä räjähteen merkinnöille ja ohjeille asetettavista vaatimuksista.

Räjähteiden vaatimustenmukaisuudesta annetun lain 8 §:ssä säädetään valmistajan velvollisuudesta varmistaa räjähteen vaatimustenmukaisuus ja lain 12 § sisältää räjähteen merkintöjä, ohjeita, turvallisuus- ja yhteystietoja sekä kielivaatimuksia koskevia velvollisuuksia. Lain 14 §:ssä säädetään maahantuojan velvollisuuksista markkinoille saattamisen yhteydessä.

3 kohdassa Momentinviitattaisiin lakiin vaarallisten kemikaalien ja räjähteiden käsittelyn turvallisuudesta. Lain 67 §:ssä säädetään räjähteitä koskevista yleisistä vaatimuksista. Pykälän 1 momentin mukaan markkinoille saatettavat räjähteet on suunniteltava ja valmistettava siten, että niiden aiheuttama vaara ihmisten turvallisuudelle, ympäristölle ja omaisuudelle on mahdollisimman vähäinen normaaleissa ja ennakoitavissa olevissa käyttöolosuhteissa. Pykälän 2 momentin mukaan sen lisäksi, mitä 67 §:ssä säädetään, pyroteknisten tuotteiden on toimittava oikealla tavalla, kun niitä käytetään aiottuun tarkoitukseen. Pyrotekniset tuotteet on suunniteltava ja valmistettava siten, että ne voidaan hävittää turvallisesti. Säännöksen mukaan pyroteknisten tuotteiden tulee olla asianmukaisesti pakattuja ja niiden mukana tulee seurata turvallista varastointia ja käyttöä koskevat tiedot ja ohjeet. Ne tulee lisäksi varustaa turvallisen käytön edellyttämillä merkinnöillä. Lisäksi kemikaaliturvallisuuslain 49 §:ssä säädetään vaarallisen kemikaalin säiliöiden vaatimuksista ja 50 §:ssä tähän liittyvästä vaatimustenmukaisuuden osoittamisesta markkinoille saattamisen yhteydessä. Lain 51 §:ssä säädetään 49 §:ssä säädettyjä tuotteita koskevista ohjeista merkinnöistä.

Kemikaaliturvallisuuslain 106 §:ssä säädetään tuotteen tai räjähteen kieltämisestä. Pykälän 1 momentin mukaan, jos 5 luvussa tarkoitettu tuote tai räjähde ei täytä tämän lain säännöksiä tai saattaa tavanomaisissa ja ennakoitavissa käyttöolosuhteissa vaarantaa ihmisten turvallisuutta tai aiheuttaa vaaraa ympäristölle tai omaisuudelle, Turvallisuus- ja kemikaaliviraston tulee kieltää toiminnanharjoittajaa valmistamasta sitä, saattamasta sitä markkinoille, pitämästä sitä kaupan, myymästä sitä tai luovuttamasta sitä muutoin elinkeinotoiminnan yhteydessä. Jos kyseessä on pyrotekninen tuote, Turvallisuus- ja kemikaaliviraston tulee lisäksi peruuttaa antamansa hyväksyminen. Lakiin vaarallisten kemikaalien ja räjähteiden käsittelyn turvallisuudesta ei sisälly markkinoille saattamisen määritelmää.

4 kohdassa Momentinviitattaisiin Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseen (EU) 2018/858 moottoriajoneuvojen ja niiden perävaunujen sekä tällaisiin ajoneuvoihin tarkoitettujen järjestelmien, komponenttien ja erillisten teknisten yksiköiden hyväksynnästä ja markkinavalvonnasta, asetusten (EY) N:o 715/2007 ja (EY) N:o 595/2009 muuttamisesta sekä direktiivin 2007/46/EY kumoamisesta eli autojen ja niiden perävaunujen puiteasetukseen. Markkinoille saattamisella tarkoitetaan mainitussa asetuksessa ajoneuvon, järjestelmän, komponentin, erillisen teknisen yksikön, osan tai varusteen asettamista ensimmäistä kertaa saataville unionissa (3 artiklan 50 kohta).

Autojen ja niiden perävaunujen puiteasetuksen 13 artiklassa säädetään valmistajien yleisistä velvollisuuksista. Artiklan mukaan valmistajien on esimerkiksi huolehdittava siitä, että niiden valmistamat ja markkinoille saattamat ajoneuvot, järjestelmät, komponentit ja erilliset tekniset yksiköt on valmistettu ja hyväksytty tässä asetuksessa ja erityisesti 5 artiklassa säädettyjen vaatimusten mukaisesti. Asetuksen 16 artiklassa säädetään maahantuojien velvollisuuksista. Artiklan 1 kohdan mukaisesti maahantuojat saavat saattaa markkinoille ainoastaan sellaisia ajoneuvoja, järjestelmiä, komponentteja tai erillisiä teknisiä yksiköitä, jotka ovat tämän asetuksen mukaisia. Artiklan 2 kohdan mukaisesti maahantuojien on ennen tyyppihyväksytyn ajoneuvon, järjestelmän, komponentin tai erillisen teknisen yksikön markkinoille saattamista todennettava, että sillä on voimassa oleva EU-tyyppihyväksyntätodistus ja että kyseisessä järjestelmässä, komponentissa tai erillisessä teknisessä yksikössä on vaadittu tyyppihyväksyntämerkki ja se on 13 artiklan 8 kohdan mukainen. Ajoneuvon tapauksessa maahantuojan on varmistettava, että ajoneuvon mukana on vaadittu vaatimustenmukaisuustodistus. Artiklan 3 kohdan mukaisesti, jos ajoneuvo, järjestelmä, komponentti tai erillinen tekninen yksikkö ei ole tämän asetuksen vaatimusten mukainen eikä erityisesti vastaa tyyppihyväksyntäänsä, maahantuojat eivät saa saattaa ajoneuvoa, järjestelmää, komponenttia tai erillistä teknistä yksikköä markkinoille, sallia sen käyttöönottoa eikä rekisteröidä sitä ennen kuin se on saatettu vaatimusten mukaiseksi.

Autojen ja niiden perävaunujen puiteasetuksen 38 artiklassa säädetään valmistajan lakisääteisestä kilvestä ja lisäkilvistä, merkinnöistä sekä komponenttien ja erillisten teknisten yksiköiden tyyppihyväksyntämerkistä. Talouden toimijat saavat artiklan 4 kohdan mukaan saattaa markkinoille tai asettaa saataville markkinoilla ainoastaan sellaisia ajoneuvoja, komponentteja ja erillisiä teknisiä yksiköitä, jotka on merkitty tämän asetuksen mukaisesti.

Autojen ja niiden perävaunujen puiteasetuksen 55 artiklassa säädetään sellaisten osien tai varusteiden saattamisesta markkinoille ja käyttöönotosta, jotka saattavat aiheuttaa vakavan riskin keskeisten järjestelmien moitteettomalle toiminnalle. Artiklan 1 kohdan mukaisesti osia tai varusteita, jotka saattavat aiheuttaa vakavan riskin ajoneuvon turvallisuuden tai sen ympäristöominaisuuksien kannalta keskeisten järjestelmien moitteettomalle toiminnalle, ei saa saattaa markkinoille eikä ottaa käyttöön, ja ne on kiellettävä, paitsi jos hyväksyntäviranomainen on antanut niitä koskevan luvan 56 artiklan mukaisesti.

5 kohtaan

traktoreiden ja niiden perävaunujen puiteasetus

Momentinsisältyisi viittaus Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseen (EU) N:o 167/2013 maa- ja metsätaloudessa käytettävien ajoneuvojen hyväksynnästä ja markkinavalvonnasta (jäljempänä). Traktoreiden ja niiden perävaunujen puiteasetuksen 8 artiklassa säädetään valmistajan velvoitteista. Artiklan 1 kohdan mukaisesti valmistajan on huolehdittava siitä, että kun sen valmistamia ajoneuvoja, järjestelmiä, komponentteja tai erillisiä teknisiä yksiköitä saatetaan markkinoille tai otetaan käyttöön, ne on valmistettu ja hyväksytty tässä asetuksessa ja tämän asetuksen nojalla annettavissa delegoiduissa säädöksissä ja täytäntöönpanosäädöksissä vahvistettujen vaatimusten mukaisesti.

Traktoreiden ja niiden perävaunujen puiteasetuksen 11 artiklassa säädetään maahantuojan velvoitteista. Artiklan 1 kohdan mukaisesti maahantuoja saa saattaa markkinoille ainoastaan vaatimustenmukaisia ajoneuvoja, järjestelmiä, komponentteja tai erillisiä teknisiä yksiköitä, joilla on joko EU-tyyppihyväksyntä tai jotka täyttävät kansallisen hyväksynnän vaatimukset, taikka osia tai varusteita, joihin sovelletaan kaikilta osin asetuksessa (EY) N:o 765/2008 säädettyjä vaatimuksia. Artiklan 2 kohdassa säädetään, että maahantuojan on ennen tyyppihyväksytyn ajoneuvon, järjestelmän, komponentin tai erillisen teknisen yksikön markkinoille saattamista tarkistettava, että sen mukana ovat 24 artiklan 10 kohdan mukaiset hyväksyntäasiakirjat ja että kyseisessä järjestelmässä, komponentissa tai erillisessä teknisessä yksikössä on vaadittu tyyppihyväksyntämerkki ja se on 8 artiklan 8 kohdan mukainen. Ajoneuvon osalta maahantuojan on tarkistettava, että ajoneuvon mukana on vaadittu vaatimustenmukaisuustodistus.

Lisäksi 11 artiklassa säädetään muun muassa, että jos maahantuoja katsoo tai sillä on syytä uskoa, että ajoneuvo, järjestelmä, komponentti, erillinen tekninen yksikkö, osa tai varuste ei ole tämän asetuksen vaatimusten mukainen ja erityisesti ettei se vastaa tyyppihyväksyntäänsä, maahantuoja ei saa saattaa ajoneuvoa, järjestelmää, komponenttia tai erillistä teknistä yksikköä markkinoille, sallia sen käyttöönottoa eikä rekisteröidä sitä ennen kuin se on saatettu vaatimusten mukaiseksi. Jos maahantuoja lisäksi katsoo tai sillä on syytä uskoa, että ajoneuvo, järjestelmä, komponentti, erillinen tekninen yksikkö, osa tai varuste aiheuttaa vakavan riskin, maahantuojan on tiedotettava asiasta valmistajalle ja markkinavalvontaviranomaisille. Jos ajoneuvo, järjestelmä, komponentti tai erillinen tekninen yksikkö on tyyppihyväksytty, maahantuojan on tiedotettava asiasta myös kyseisen hyväksynnän myöntäneelle hyväksyntäviranomaiselle.

Traktoreiden ja niiden perävaunujen puiteasetuksen 45 artiklassa säädetään sellaisten osien tai varusteiden markkinoille saattamisesta ja käyttöönotosta, jotka saattavat aiheuttaa vakavan riskin keskeisten järjestelmien moitteettomalle toiminnalle. Artiklan 1 kohdan mukaisesti osia tai varusteita, jotka saattavat aiheuttaa vakavan riskin ajoneuvon turvallisuuden tai ympäristöominaisuuksien kannalta keskeisten järjestelmien moitteettomalle toiminnalle, ei saa saattaa markkinoille, rekisteröidä tai ottaa käyttöön ja ne on kiellettävä, paitsi jos hyväksyntäviranomainen on antanut niitä koskevan luvan 46 artiklan 1, 2 ja 4 kohdan mukaisesti.

6 kohtaan Momentinsisältyisi viittaus Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseen (EU) N:o 168/2013 kaksi- ja kolmipyöräisten ajoneuvojen ja nelipyörien hyväksynnästä ja markkinavalvonnasta eli niin sanottuun L-luokan ajoneuvojen puiteasetukseen. Mainitussa asetuksessa markkinoille saattamisella tarkoitetaan ajoneuvon, järjestelmän, komponentin, erillisen teknisen yksikön, osan tai varusteen asettamista ensimmäistä kertaa saataville unionissa (3 artiklan 54 kohta).

L-luokan ajoneuvojen puiteasetuksen 9 artiklassa säädetään valmistajan velvoitteista. Artiklan 1 kohdan mukaisesti valmistajan on huolehdittava siitä, että kun sen valmistamia ajoneuvoja, järjestelmiä, komponentteja tai erillisiä teknisiä yksiköitä saatetaan markkinoille tai otetaan käyttöön, ne on valmistettu ja hyväksytty tässä asetuksessa ja tämän asetuksen nojalla annettavissa delegoiduissa säädöksissä ja täytäntöönpanosäädöksissä vahvistettujen vaatimusten mukaisesti.

L-luokan ajoneuvojen puiteasetuksen 12 artiklassa säädetään maahantuojan velvoitteista. Artiklan 1 kohdan mukaisesti maahantuoja saa saattaa markkinoille ainoastaan vaatimustenmukaisia ajoneuvoja, järjestelmiä, komponentteja tai erillisiä teknisiä yksiköitä, joilla on joko EU-tyyppihyväksyntä tai jotka täyttävät kansallisen hyväksynnän vaatimukset, taikka osia tai varusteita, joihin sovelletaan kaikilta osin asetuksessa (EY) N:o 765/2008 säädettyjä vaatimuksia. Artiklan 2 kohdan mukaisesti maahantuojan on ennen tyyppihyväksytyn ajoneuvon, järjestelmän, komponentin tai erillisen teknisen yksikön markkinoille saattamista tarkistettava, että sen mukana ovat 29 artiklan 10 kohdan mukaiset hyväksyntäasiakirjat ja että kyseisessä järjestelmässä, komponentissa tai erillisessä teknisessä yksikössä on vaadittu tyyppihyväksyntämerkki ja se on 9 artiklan 8 kohdan mukainen. Ajoneuvon osalta maahantuojan on tarkistettava, että ajoneuvon mukana on vaadittu vaatimustenmukaisuustodistus.

Lisäksi L-luokan ajoneuvojen puiteasetuksen 12 artiklan 3 kohdan mukaisesti, jos maahantuoja katsoo tai sillä on syytä uskoa, että ajoneuvo, järjestelmä, komponentti, erillinen tekninen yksikkö, osa tai varuste ei ole tämän asetuksen vaatimusten mukainen ja erityisesti ettei se vastaa tyyppihyväksyntäänsä, maahantuoja ei saa saattaa ajoneuvoa, järjestelmää, komponenttia tai erillistä teknistä yksikköä markkinoille, sallia sen käyttöönottoa eikä rekisteröidä sitä ennen kuin se on saatettu vaatimusten mukaiseksi. Jos maahantuoja lisäksi katsoo tai sillä on syytä uskoa, että ajoneuvo, järjestelmä, komponentti, erillinen tekninen yksikkö, osa tai varuste aiheuttaa vakavan riskin, maahantuojan on tiedotettava asiasta valmistajalle ja markkinavalvontaviranomaisille. Jos ajoneuvo, järjestelmä, komponentti tai erillinen tekninen yksikkö on tyyppihyväksytty, maahantuojan on tiedotettava asiasta myös kyseisen hyväksynnän myöntäneelle hyväksyntäviranomaiselle.

L-luokan ajoneuvojen puiteasetuksen 23 artiklassa säädetään ympäristöominaisuuksia koskevista vaatimuksista. Artiklan 10 kohdan mukaisesti valmistajan on varmistettava, että kaikki uudet unionissa markkinoille saatettavat tai käyttöön otettavat korvaavat pilaantumista rajoittavat laitteet tyyppihyväksytään tämän asetuksen mukaisesti.

Lisäksi L-luokan ajoneuvojen puiteasetuksen 50 artiklassa säädetään sellaisten osien tai varusteiden markkinoille saattamisesta ja käyttöönotosta, jotka saattavat aiheuttaa vakavan riskin keskeisten järjestelmien moitteettomalle toiminnalle. Artiklan 1 kohdan mukaisesti osia tai varusteita, jotka saattavat aiheuttaa vakavan riskin ajoneuvon turvallisuuden tai ympäristöominaisuuksien kannalta keskeisten järjestelmien moitteettomalle toiminnalle, ei saa saattaa markkinoille, rekisteröidä tai ottaa käyttöön ja ne on kiellettävä, paitsi jos hyväksyntäviranomainen on antanut niitä koskevan luvan 51 artiklan 1 ja 4 kohdan mukaisesti.

7 kohdassa Momentinviitattaisiin lakiin huviveneiden turvallisuudesta ja päästövaatimuksista. Mainitun lain 5 §:n 16 kohdan mukaisesti markkinoille saattamisella tarkoitetaan tuotteen asettamista ensimmäistä kertaa saataville Euroopan unionin tai Euroopan talousalueen markkinoilla. Lain 7 §:ssä säädetään vaatimustenmukaisuuden arvioinnista ja 8 §:ssä CE-merkinnästä ja tunnusnumerosta. 7 §:n 1 momentin mukaisesti ennen tuotteen markkinoille saattamista on tuotteelle suoritettava soveltuva vaatimustenmukaisuuden arviointi sen varmistamiseksi, että tuote täyttää sille tässä laissa tai sen nojalla säädetyt vaatimukset. Lain 8 §:n 1 momentin mukaisesti vaatimustenmukaisuuden osoittamiseksi tulee vesikulkuneuvoihin, varusteisiin ja moottoreihin kiinnittää CE-merkintä ennen kuin tuote saatetaan markkinoille tai otetaan käyttöön. Lain 9 §:ssä säädetään tuotteiden mukana olevista asiakirjoista ja asiakirjojen kielestä.

Huviveneiden turvallisuudesta ja päästövaatimuksista annetun lain 10 §:ssä säädetään valmistajan velvollisuudesta varmistaa tuotteen vaatimustenmukaisuus ja laatia tuotetta koskevat asiakirjat. Valmistajan on 10 §:n 1 momentin mukaisesti varmistettava, että markkinoille saatettava tuote on suunniteltu ja valmistettu huvivenedirektiivin liitteen I olennaisten vaatimusten mukaisesti. Valmistajan on pykälän 2 momentin mukaisesti huolehdittava siitä, että tuotteelle suoritetaan soveltuva vaatimustenmukaisuuden arviointi. Lain 16 §:ssä säädetään maahantuojan velvollisuudesta varmistua tuotteen vaatimustenmukaisuudesta ja asiakirjojen laatimisesta sekä velvollisuus ilmoittaa puutteista. Lain 23 §:n mukaan maahantuojaan ja jakelijaan sovelletaan samoja velvollisuuksia kuin valmistajaan, jos ne saattavat tuotteen markkinoille omalla nimellään tai tavaramerkillään taikka muuttavat markkinoille jo saatettua tuotetta tavalla, joka voi vaikuttaa tämän lain vaatimusten täyttymiseen.

8 kohdassa Momentinviitattaisiin kasvinsuojeluaineasetukseen ((EY) N:o 1107/2009). Markkinoille saattamisella tarkoitetaan kasvinsuojeluaineasetuksen 3 artiklan 9 kohdan mukaisesti hallussapitämistä yhteisössä tapahtuvaa myyntiä varten, myös myytäväksi tarjoamista tai muuta joko ilmaiseksi tai korvausta vastaan tapahtuvaa siirtoa sekä itse myyntiä, jakelua ja muita siirtomuotoja, mutta ei palauttamista edelliselle myyjälle. Luovuttaminen vapaaseen liikkeeseen yhteisön alueelle on asetuksessa tarkoitettua markkinoille saattamista.

Kasvinsuojeluaineasetuksen 28 artiklassa säädetään markkinoille saattamista ja käyttöä koskevasta luvasta. Artiklan 1 kohdan mukaisesti kasvinsuojeluainetta ei saa saattaa markkinoille tai käyttää, ellei sille ole annettu kyseisessä jäsenvaltiossa lupaa asetuksen mukaisesti. Artiklan 2 kohdassa säädetään poikkeuksista 1 kohdassa säädetystä. Asetuksen 29 artiklassa säädetään markkinoille saattamista koskevaan lupaan sovellettavista vaatimuksista. Vähäriskisten kasvinsuojeluaineiden markkinoille saattamisesta ja käytöstä säädetään asetuksen 47 artiklassa, muuntogeenisen mikro-organismin sisältävien kasvinsuojeluaineiden saattamisesta markkinoille ja käytöstä 48 artiklassa, käsiteltyjen siemenien markkinoille saattamisesta 49 artiklassa ja liitännäisaineiden markkinoille saattamisesta ja käytöstä 58 artiklassa.

9 kohtaan Momentinsisältyisi viittaus niin sanottuun REACH-asetukseen ((EY) N:o 1907/2006). REACH-asetuksessa markkinoille saattamisella tarkoitetaan asetuksen 3 artiklan 12 kohdan mukaisesti toimittamista tai tarjoamista kolmannelle osapuolelle joko maksua vastaan tai maksutta. Maahantuontia pidetään säännöksen mukaan markkinoille saattamisena.

REACH-asetuksen 1 luvussa säädetään yleisestä rekisteröintivelvollisuudesta ja tietovaatimuksista. Asetuksen 5 artiklan mukaisesti lähtökohta on, että asetuksessa tarkoitettuja aineita ei saa saattaa markkinoille, jollei niitä ole rekisteröity asetuksessa edellytetyllä tavalla. Asetuksen VII osastossa säädetään lupamenettelystä. Asetuksen VIII osastossa säädetään tiettyjen vaarallisten aineiden, seoksien ja esineiden valmistusta, markkinoille saattamista ja käyttöä koskevista rajoituksista. Näihin asetuksen säännöksiin sisältyy muun muassa markkinoille saattamista koskevia edellytyksiä, kuten se, että markkinoille saattamiselle on asetuksen mukainen lupa.

10 kohdassa Momentinviitattaisiin niin sanottuun CLP-asetukseen ((EY) N:o 1272/2008). Sen 2 artiklan 18 alakohdan mukaan markkinoille saattamisella tarkoitetaan toimittamista tai tarjoamista kolmannelle osapuolelle joko maksua vastaan tai maksutta. Maahantuontia pidetään asetuksessa markkinoille saattamisena.

CLP-asetuksen 4 artiklan 1 kohdassa säädetään aineiden ja seosten luokittelusta. Säännöksen mukaan valmistajien, maahantuojien ja jatkokäyttäjien on luokiteltava aineet ja seokset asetuksen II osaston mukaisesti ennen niiden saattamista markkinoille. Artiklan 4 kohdan mukaan, jos aine tai seos luokitellaan vaaralliseksi, toimittajien on varmistettava, että aine tai seos on ennen sen markkinoille saattamista merkitty ja pakattu asetuksen III ja IV osaston säännösten mukaisesti. Artiklan 10 kohdan mukaan aineita ja seoksia ei saa saattaa markkinoille, jos ne eivät ole asetuksen mukaisia.

11 kohtaan Momentinsisältyisi viittaus niin sanottuun biosidiasetukseen ((EU) N:o 528/2012). Markkinoille saattamisella tarkoitetaan biosidiasetuksessa biosidivalmisteen tai käsitellyn esineen asettamista ensimmäistä kertaa saataville markkinoilla (3 artiklan 1 kohdan j alakohta). Asetukseen sisältyy myös markkinoilla saataville asettamisen määritelmä, jonka mukaan kyseisellä termillä tarkoitetaan biosidivalmisteen tai käsitellyn esineen toimittamista liiketoiminnan yhteydessä jakelua tai käyttöä varten joko maksua vastaan tai maksutta (3 artiklan 1 kohdan i alakohta).

Biosidiasetuksen 17 artiklassa säädetään biosidivalmisteiden markkinoilla saataville asettamisesta ja käytöstä. Artiklan 1 kohdan mukaan biosidivalmisteita ei saa asettaa saataville markkinoilla tai käyttää, ellei niille ole annettu asetuksen mukaista lupaa. Mainitussa artiklassa ei säädetä markkinoille saattamisesta. Asetukseen sisältyy luvanvaraisuutta koskevia poikkeuksia ja rajoituksia. Asetuksen mukaisen luvan voi myöntää tapauksesta riippuen jäsenvaltion toimivaltainen viranomainen tai kemikaalivirasto.

Lisäksi biosidiasetuksen 58 artiklassa säädetään käsiteltyjen esineiden markkinoille saattamisesta. Artiklassa tarkoitettua käsiteltyä esinettä ei artiklan 2 kohdan mukaan saa saattaa markkinoille, ellei niihin biosidivalmisteisiin, joilla se on käsitelty tai joita se sisältää, sisältyviä kaikkia tehoaineita ole sisällytetty asetuksen 9 artiklan 2 kohdan mukaisesti laadittuun luetteloon kyseisen valmisteryhmän ja käytön osalta tai liitteeseen I ja elleivät kaikki niissä säädetyt ehdot tai rajoitukset täyty. Artiklassa säädetään lisäksi muun muassa käsiteltyjen esineiden merkintävaatimuksista.

12 kohdassa Momentinviitattaisiin pysyvistä orgaanisista yhdisteistä annettuun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseen (EU) 2019/1021 eli niin sanottuun POP-asetukseen. Markkinoille saattamisen määritelmän osalta asetuksen 2 artiklan 1 kohdassa viitataan REACH-asetuksen määritelmään (ks. edellä).

POP-asetuksen 3 artiklaan sisältyvät muun muassa markkinoille saattamista koskevat kiellot. Artiklan 1 kohdan mukaan asetuksen liitteessä I lueteltujen aineiden valmistus, markkinoille saattaminen ja käyttö sellaisenaan, seoksissa tai esineissä kielletään, jollei 4 artiklasta muuta johdu. Artiklan 2 kohdan mukaan liitteessä II lueteltujen aineiden valmistusta, markkinoille saattamista ja käyttöä sellaisenaan, seoksissa tai esineissä rajoitetaan, jollei 4 artiklasta muuta johdu. Asetuksen 4 artiklassa säädetään vapautuksista rajoittamistoimenpiteistä. POP-asetuksen 15 artiklassa säädetään komissiolle toimivalta antaa asetuksen 18 artiklan mukaisesti delegoituja säädöksiä asetuksen liitteiden muuttamiseksi.

13 kohtaan Momentinsisältyisi viittauskemikaalilakiin. Niin sanotun biosidiasetuksen mukaisten biosidivalmisteiden hyväksymisestä säädetään kansallisesti kemikaalilaissa. Kemikaalilain 27 §:n mukaisesti laissa tarkoitettua biosidivalmistetta ei saa saattaa markkinoille eikä käyttää ilman valmisteen hyväksymistä, ellei jäljempänä [laissa] tai biosidiasetuksessa toisin säädetä. Hyväksymisestä päättää Turvallisuus- ja kemikaalivirasto. Kemikaalilain 28–30 §:ssä säädetään hyväksymisen hakemisesta ja edellytyksistä sekä hyväksymispäätöksestä ja biosidivalmisteiden merkinnöistä.

14 kohdassa Momentinviitattaisiin geenitekniikkalakiin. Kyseisessä laissa markkinoille saattamisella tarkoitetaan tuotteen saattamista kolmansien osapuolten saataville joko maksua vastaan tai vastikkeetta (3 §:n 1 momentin 7 kohta). Markkinoille saattamisena ei pidetä muuntogeenisten organismien luovuttamista käyttöön suljetussa tilassa tai tarkoitukselliseen levittämiseen ympäristöön muussa kuin markkinoillesaattamistarkoituksessa.

Geenitekniikkalain 6 luvussa ovat tuotteiden markkinoille saattamista koskevat säännökset. Lain 20 §:n 1 momentin mukaisesti ennen kuin tuotteina tai tuotteissa oleva muuntogeeninen organismi tai organismien yhdistelmä saatetaan markkinoille Suomessa, toiminnanharjoittajan on tehtävä siitä lupahakemus geenitekniikan lautakunnalle. Lain 21 §:n 1 momentin mukaisesti toiminnanharjoittaja saa aloittaa markkinoille saattamisen vasta saatuaan geenitekniikan lautakunnan kirjallisen luvan ja lupaan sisällytettyjen ehtojen mukaisesti. Jos geenitekniikan lautakunta on laatimassaan arviointikertomuksessa päätynyt siihen, ettei tuotetta tule saattaa markkinoille, hakemus on lain 21 §:n 2 momentin mukaisesti hylättävä. Päätös on perusteltava. Edelleen pykälän 3 momentin mukaan, jos geenitekniikan lautakunta katsoo, että tuote voidaan saattaa markkinoille, lautakunnan on annettava tuotteen markkinoille saattamista koskeva kirjallinen lupa. Lupa tulee antaa, jos 8 §:ssä säädetty riskinarviointi osoittaa, ettei tuote aiheuta vaaraa ihmisen tai eläinten terveydelle tai ympäristölle ja mikään Euroopan yhteisöjen jäsenvaltio tai komissio ei esitä perusteltua vastalausetta eikä asiaan liity kysymyksiä, joita ei ole kyetty ratkaisemaan Euroopan yhteisöjen jäsenvaltioiden ja komission kesken. Lain 21 c §:ssä säädetään merkinnöistä muuntogeenisten tuotteiden pakkausmerkinnöissä tai tuotteen mukana olevassa asiakirjassa.

15 kohdassa Momentinviitattaisiin säteilylakiin. Säteilylain 56 §:ssä säädetään tuotteen säteilyturvallisuuden osoittamisesta. Pykälän 1 momentin mukaisesti toiminnanharjoittajan, joka valmistaa, tuo maahan, saattaa markkinoille, tarjoaa, pitää kaupan, myy tai muuten luovuttaa säteilylähteitä tai säteilytoiminnan turvallisuuteen liittyviä varusteita ja muita tuotteita (tuote), on voitava osoittaa, että tuote on turvallinen. Lain 57 §:n 2 momentin mukaisesti jos 56 §:ssä tarkoitettu tuote voi aiheuttaa merkittävää haittaa terveydelle, valvontaviranomainen voi kieltää tuotteen valmistamisen, tuonnin, viennin, siirron, markkinoille saattamisen, tarjoamisen, kaupan pitämisen, myynnin ja muun luovuttamisen myös muulta oikeushenkilöltä tai luonnolliselta henkilöltä, kuin 56 §:ssä tarkoitetulta toiminnanharjoittajalta. Säteilylakiin ei sisälly markkinoille saattamisen määritelmää.

16 kohdassa Momentinviitattaisiin niin sanottuun akkuasetukseen ((EU) 2023/1542). Akkuasetuksen 3 artiklan 16 kohdan mukaisesti markkinoille saattamisella tarkoitetaan akun tai pariston asettamista ensimmäistä kertaa saataville unionin markkinoilla.

Akkuasetuksen 5 artiklassa säädetään akkujen ja paristojen kestävyys-, turvallisuus-, merkintä- ja tietovaatimuksista. Artiklan 1 kohdan mukaisesti akkuja ja paristoja saa saattaa markkinoille tai ottaa käyttöön ainoastaan, jos ne täyttävät seuraavat vaatimukset: a) 6–10 ja 12 artiklassa vahvistetut kestävyys- ja turvallisuusvaatimukset; ja b) III luvussa vahvistetut merkintä- ja tietovaatimukset. Artiklan 2 kohdan mukaisesti niiden seikkojen osalta, jotka eivät kuulu II ja III luvun soveltamisalaan, 1 kohdan mukaisesti markkinoille saatetut tai käyttöön otetut akut ja paristot eivät saa muodostaa riskiä ihmisten terveydelle, ihmisten turvallisuudelle, omaisuudelle eivätkä ympäristölle.

Akkuasetuksen 6 artiklassa säädetään aineita koskevista rajoituksista, 7 artiklassa sähköajoneuvojen ajovoima-akkujen, ladattavien teollisuusakkujen ja kevyiden liikkumisvälineiden akkujen hiilijalanjäljestä, 8 artiklassa kierrätetystä sisällöstä teollisuusakuissa, sähköajoneuvojen ajovoima-akuissa, kevyiden liikkumisvälineiden akuissa ja ajoneuvoakuissa, 9 artiklassa yleiskäyttöisten kannettavien akkujen ja paristojen suorituskyky- ja kestovaatimuksista ja 10 artiklassa ladattavien teollisuusakkujen, kevyiden liikkumisvälineiden akkujen ja sähköajoneuvojen ajovoima-akkujen suorituskyky- ja kestovaatimuksista. Asetuksen 12 artiklassa säädetään kiinteiden akkupohjaisten energiavarastojärjestelmien turvallisuudesta.

Akkuasetuksen 38 artiklassa säädetään valmistajan velvollisuuksista. Artiklan 1 kohdan mukaisesti saattaessaan akkua tai paristoa markkinoille tai ottaessaan sitä käyttöön, myös valmistajan omiin tarkoituksiin, valmistajien on varmistettava, että akku tai paristo a) on suunniteltu ja valmistettu 6–10 artiklan sekä 12 ja 14 artiklan mukaisesti, ja että sen mukana on selkeät, ymmärrettävät ja helppolukuiset ohjeet ja turvallisuustiedot yhdellä tai useammalla kielellä, jota loppukäyttäjät ymmärtävät vaivatta, siten kuin se jäsenvaltio, jossa akku tai paristo saatetaan markkinoille tai otetaan käyttöön, on ne määritellyt; ja b) siinä on 13 artiklan mukaiset merkinnät. Artiklan 2 kohdan mukaisesti valmistajien on ennen akun tai pariston saattamista markkinoille tai ennen sen käyttöönottoa laadittava liitteessä VIII tarkoitetut tekniset asiakirjat ja suoritettava tai suoritutettava 17 artiklassa tarkoitettu vaatimustenmukaisuuden arviointimenettely.

Akkuasetuksen 41 artiklassa säädetään maahantuojien velvollisuuksista. Artiklan 1 kohdan mukaan maahantuojat saavat saattaa markkinoille ainoastaan asetuksen 6–10 artiklan sekä 12, 13 ja 14 artiklan mukaisia akkuja ja paristoja. Artiklan 2 kohdan mukaan ennen akun tai pariston saattamista markkinoille maahantuojan on tarkistettava, että a) liitteessä VIII tarkoitettu EU-vaatimustenmukaisuusvakuutus ja tekniset asiakirjat on laadittu ja että valmistaja on suorittanut 17 artiklassa tarkoitetun asiaankuuluvan vaatimustenmukaisuuden arviointimenettelyn; b) akussa tai paristossa on 19 artiklassa tarkoitettu CE-merkintä, ja siinä on 13 artiklan mukaiset merkinnät; c) akun tai pariston mukana on 6–10 artiklan sekä 12, 13 ja 14 artiklan mukaisesti vaaditut asiakirjat sekä ohjeet ja turvallisuustiedot, jotka on laadittu yhdellä tai useammalla kielellä, jota loppukäyttäjät ymmärtävät vaivatta, siten kuin se jäsenvaltio, jonka markkinoilla akku tai paristo on tarkoitus asettaa saataville, on ne määritellyt; ja d) valmistaja on noudattanut 38 artiklan 6 ja 7 kohdassa säädettyjä vaatimuksia. Lisäksi artiklan 2 kohdan mukaan, jos maahantuoja katsoo tai sillä on syytä uskoa, että akku tai paristo ei ole 6–10 artiklan eikä 12, 13 ja 14 artiklan mukainen, maahantuoja ei saa saattaa kyseistä akkua tai paristoa markkinoille ennen kuin se on saatettu vaatimusten mukaiseksi. Jos akku tai paristo aiheuttaa riskin, maahantuojan on lisäksi tiedotettava asiasta valmistajalle ja markkinavalvontaviranomaisille ja ilmoitettava yksityiskohtaiset tiedot vaatimustenvastaisuudesta ja mahdollisesti toteutetuista korjaavista toimista. Asetuksen 41 artiklaan sisältyy myös muita maahantuojien velvollisuuksia.

Akkuasetuksen 44 artiklassa säädetään tapauksista, joissa valmistajien velvollisuuksia sovelletaan maahantuojiin ja jakelijoihin. Asetuksen 45 artiklassa säädetään niiden talouden toimijoiden velvollisuuksista, jotka saattavat markkinoille tai ottavat käyttöön akkuja tai paristoja, jotka on valmisteltu uudelleenkäyttöön tai käyttötarkoituksen muuttamiseen tai joiden käyttötarkoitus on muutettu tai jotka on uudelleenvalmistettu.

17 kohtaan Momentinsisältyisi viittaus vaarallisten aineiden käytön rajoittamisesta sähkö- ja elektroniikkalaitteissa annettuun lakiin. Kyseisessä laissa markkinoille saattamisella tarkoitetaan lain 3 §:n 10 kohdan mukaisesti sähkö- ja elektroniikkalaitteen asettamista ensimmäistä kertaa saataville Euroopan talousalueen markkinoilla. Lain 5 §:ssä säädetään sähkö- ja elektroniikkalaitteen vaatimustenmukaisuuden varmistamisesta. Pykälän 1 momentin mukaisesti valmistajan on ennen sähkö- ja elektroniikkalaitteen markkinoille saattamista varmistettava, että laite on suunniteltu ja valmistettu mainitun lain vaatimusten mukaisesti. Lain 6 § velvoittaa valmistajan laatimaan RoHS-direktiivin liitteen VI mukaisen EU-vaatimustenmukaisuusvakuutuksen. RoHS-direktiivillä tarkoitetaan tiettyjen vaarallisten aineiden käytön rajoittamisesta sähkö- ja elektroniikkalaitteissa annettua Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviä 2011/65/EU. Vaarallisten aineiden käytön rajoittamisesta sähkö- ja elektroniikkalaitteissa annetun lain 7 §:ssä säädetään valmistajan velvollisuudesta, joka koskee sähkö- ja elektroniikkalaitteeseen kiinnitettäviä merkintöjä ja yhteystietoja.

Vaarallisten aineiden käytön rajoittamisesta sähkö- ja elektroniikkalaitteissa annetun lain 11 §:ssä säädetään maahantuojan velvollisuuksista laitteen markkinoille saattamisen yhteydessä. Pykälän 1 momentin mukaan maahantuojan on ennen sähkö- ja elektroniikkalaitteen markkinoille saattamista varmistettava, että valmistaja on täyttänyt 5 §:n 1 ja 2 momentissa, 6 ja 7 §:ssä sekä 9 §:n 2 momentissa säädetyt velvoitteet. Jos maahantuojalla on syytä epäillä, että sähkö- ja elektroniikkalaite ei ole tämän lain vaatimusten mukainen, maahantuojan on ilmoitettava tästä välittömästi valmistajalle ja markkinavalvontaviranomaiselle. Maahantuoja saa saattaa laitteen markkinoille vasta, kun laite on tämän lain vaatimusten mukainen. Lain 15 §:n mukaan maahantuojalla ja jakelijalla on samat velvollisuudet kuin valmistajalla, jos ne saattavat sähkö- ja elektroniikkalaitteen markkinoille omalla nimellään tai tavaramerkillään taikka muuttavat markkinoille jo saatettua laitetta tavalla, joka voi vaikuttaa tämän lain mukaisten vaatimusten täyttymiseen.

18 kohtaan Momentinsisältyisi viittaus jätelain ja ympäristönsuojelulain 83 §:n 4 momentin nojalla annettuun asetukseen romuajoneuvoista sekä vaarallisten aineiden käytön rajoittamisesta ajoneuvoissa. Asetuksella tarkoitettaisiin valtioneuvoston asetusta 123/2015 romuajoneuvoista. Mainitun asetuksen 4 §:n 1 momentin mukaan markkinoille saatettavan ajoneuvon materiaalit ja osat eivät saa sisältää lyijyä, elohopeaa, kadmiumia tai kuudenarvoista kromia. Pykälän 2 momentin mukaan edellä 1 momentissa säädettyä kieltoa ei sovelleta liitteessä 1 tarkoitetuissa tapauksissa siinä säädetyin edellytyksin.

n 19 kohtaan Momentisisältyisi viittaus merenkulun ympäristönsuojelulakiin, jossa ehdotetaan säädettäväksi tiettyjen nestemäisten polttoaineiden rikkipitoisuuden vähentämisestä annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviin (EU) 2016/802 sisältyvistä meriliikenteessä käytettävän kaasuöljyn ja dieselpolttoaineen rikkopitoisuutta ja markkinoille saattamista koskevista vaatimuksista (10. lakiehdotus). Merenkulun ympäristönsuojelulain 7 luvun 11 a §:ään lisättäisiin ehdotuksen mukaisesti uusi 1 momentti, jossa kiellettäisiin meriliikenteessä käytettävien polttoaineiden toimittajaa saattamasta markkinoille meriliikenteessä käytettävää dieselpolttoainetta tai kaasuöljyä, jonka rikkipitoisuus ylittää direktiivissä asetetut rajat (dieselpolttoaineen osalta 1,5 painoprosenttia ja kaasuöljyn osalta 0,10 painoprosenttia).

Merenkulun ympäristönsuojelulain 1 luvun 2 §:n 33 kohdan mukaan markkinoille saattamisella tarkoitetaan mainitussa laissa meriliikenteessä käytettävien polttoaineiden toimittamista jakeluun tai polttoaineen käyttäjille tai asettamista näiden käyttöön vastiketta vastaan tai vastikkeetta käytettäväksi aluksilla polttoaineena Suomen lainkäyttövaltaan kuuluvilla alueilla, ei kuitenkaan meriliikenteessä käytettävien polttoaineiden toimittamista tai asettamista käyttöön vietäviksi ulkomaille alusten säiliöissä.

20 kohdassa Momentinviitattaisiin ympäristönsuojelulain 216 §:n 2 momentin ja 218 §:n 1 momentin nojalla annettuun asetukseen moottoribensiinin, dieselöljyn ja eräiden muiden nestemäisten polttoaineiden laatuvaatimuksista. Ympäristönsuojelulain 216 §:n 2 momentin ja 218 §:n 1 momentin nojalla on annettu valtioneuvoston asetus moottoribensiinin, dieselöljyn ja eräiden muiden nestemäisten polttoaineiden laatuvaatimuksista (883/2022). Valtioneuvoston asetuksen 3 §:ssä säädetään lyijyllisen moottoribensiinin markkinoille luovuttamisen kiellosta. Asetuksen 4 §:ssä säädetään lyijyttömän moottoribensiinin laatuvaatimuksista ja 6 §:ssä muiden nestemäisten polttoaineiden rikkipitoisuusvaatimuksista. Asetuksen 7 §:ssä säädetään metallisista lisäaineista.

21 kohdassa Momentinviitattaisiin ympäristönsuojelulain 216 §:n 2 momentin ja 218 §:n 2 momentin nojalla annetussa asetuksessa orgaanisten liuottimien käytöstä eräissä maaleissa ja lakoissa sekä ajoneuvojen korjausmaalaustuotteissa aiheutuvien haihtuvien orgaanisten yhdisteiden päästöjen rajoittamisesta. Asetuksella tarkoitettaisiin valtioneuvoston asetusta orgaanisten liuottimien käytöstä eräissä maaleissa ja lakoissa sekä ajoneuvojen korjausmaalaustuotteissa aiheutuvien haihtuvien orgaanisten yhdisteiden päästöjen rajoittamisesta (189/2022). Mainitun asetuksen 2 §:n 11 kohdan mukaisesti markkinoille luovuttamisella tarkoitetaan tuotteen asettamista kolmansien osapuolten saataville maksua vastaan tai maksutta ja maahantuontia Euroopan unionin tullialueelle.

Mainitun valtioneuvoston asetuksen 3 §:ssä säädetään raja-arvoista tuotteiden VOC-pitoisuudelle. Pykälän mukaan markkinoille luovutettavien liitteen 1 kohdassa 1 määriteltyjen maalien ja lakkojen VOC-pitoisuus ei saa ylittää liitteen 2 taulukon 1 mukaisia raja-arvoja eikä liitteen 1 kohdassa 2 määriteltyjen ajoneuvojen korjausmaalauksessa käytettävien tuotteiden VOC-pitoisuus liitteen 2 taulukon 2 mukaisia raja-arvoja. Asetuksen 4 §:ssä säädetään tuotteiden merkitsemisestä. Pykälän mukaisesti markkinoille luovutettavat tuotteet on merkittävä siten, että merkinnästä ilmenee liitteen 1 mukainen tuotteen alaluokka ja tuotteen VOC-pitoisuudelle liitteessä 2 määritelty raja-arvo grammoina litrassa sekä käyttövalmiin tuotteen VOC-yhdisteiden enimmäispitoisuus grammoina litrassa.

Ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksen tunnusmerkistö edellyttäisi tahallisuutta tai törkeää huolimattomuutta. Tahallisuuden ja törkeän huolimattomuuden sisältöä koskevat yleiset niitä koskevat säännöt ja lähtökohdat.

Ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksen rangaistusasteikko olisi sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta. Enimmäisrangaistus vastaisi ympäristön turmelemisesta säädettyä enimmäisrangaistusta sekä esimerkiksi rikoslain 46 luvun 1 §:n mukaisen säännöstelyrikoksen enimmäisrangaistusta. Rangaistusasteikko olisi lisäksi sama kuin ehdotettavassa ilmakehän heikentämistä koskevassa rikoslain 48 luvun 4 c §:ssä, johon sisältyy otsoni- ja F-kaasuasetusten vastaisen aineen, kaasun, tuotteen markkinoille saattamista koskeva kriminalisointi. Ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikos kohdistuu sellaisiin tuotteisiin, joiden laajasta käytöstä aiheutuva aineen, energian tai säteilyn päästäminen ympäristöön on omiaan aiheuttamaan huomattavaa vahinkoa ympäristölle taikka kuoleman, vakavan vamman tai vakavan sairauden ihmiselle. Kyse on siten tuotteista, joiden laajasta käytöstä johtuva esimerkiksi aineen ympäristöön päästäminen tyypillisesti aiheuttaa tällaisen vakavan seurauksen ympäristölle tai terveydelle. Mainittuja tekoja voidaan näin ollen pitää sellaisenaan ympäristön turmelemiseen verrattavalla tavalla moitittavina, vaikka markkinoillesaattamisteon sinänsä ei voitaisi osoittaa aiheuttaneen vähintään abstraktia vaaraa ympäristölle.

Ehdotettavan 4 e §:n mukainen teko voisi rikoslain 48 luvun 3 §:n uudeksi 2 momentiksi ehdotettavan säännöksen mukaisesti olla ympäristörikkomuksena rangaistava, jos se olisi kokonaisuutena arvostellen vähäinen, huomioon ottaen rikoksen kohteena olevan aineen, jätteen, tuotteiden, laitteiden tai tuotteen tai laitteen osien määrä ja ominaisuudet tai muut rikokseen liittyvät seikat.

Pykälän tunnusmerkistöstä kävisi ilmi, että sen mukaisesta teosta rangaistaisiin ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksena, jollei teosta muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta. Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin uudeksi 8 kohdaksi ehdotetaan lisättäväksi säännös, jonka mukaisesti ympäristön turmelemisena rangaistavaa olisi kemikaalilain, REACH-asetuksen, CLP-asetuksen, biosidiasetuksen, kasvinsuojeluasetuksen tai POP-asetuksen vastainen aineen tai tuotteen markkinoille saattaminen siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle. Teon täyttäessä sekä ympäristön turmelemisen että perusmuotoisen ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksen tunnusmerkistön sovellettaisiin yleisten lainkonkurrenssioppien mukaisesti lähtökohtaisesti jälkimmäistä säännöstä. Jos ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamista koskevassa säännöksessä rangaistavaksi säädetty teko täyttäisi myös törkeän ympäristön turmelemisen tunnusmerkistön, ensiksi mainittu säännös lähtökohtaisesti syrjäytyisi toissijaisuuslausekkeen mukaisesti.

Ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksen tunnusmerkistön täyttävä teko voisi myös täyttää rikoslain 44 luvun 1 §:n mukaisen terveysrikoksen tai 11 §:n mukaisen räjähderikoksen tunnusmerkistön siltä osin kuin kyse on markkinoille saattamisen määritelmän mukaisesta tekotavasta ja ympäristöä vaarantavan tuotteen määritelmässä ja mainituissa tunnusmerkistöissä tarkoitettujen säädösten kattamista tuotteista. Näiden säännösten soveltumisen osalta noudatettaisiin yleisiä lainkonkurrenssioppeja, joita on tarkasteltu edellä käsiteltäessä rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin ehdotettavan uuden 3 kohdan c alakohdassa kohdan säännöskohtaisia perusteluja.

Ehdotettavan pykälän myötä rangaistavuuden ala laajentuisi. Merkittävää laajentuminen olisi siltä osin kuin kyse on autojen ja niiden perävaunujen puiteasetuksessa, traktoreiden ja niiden perävaunujen puiteasetuksessa ja L-luokan ajoneuvojen puiteasetuksessa (ehdotettavan 4 e §:n 3 momentin 4–6 kohdat) tarkoitetuista tuotteista, jotka täyttävät ympäristöä vaarantavan tuotteen määritelmän. Näiden asetusten vastaisesta tuotteen markkinoille saattamisesta voidaan nykyisin määrätä ajoneuvolain 189 §:n mukaisesti hallinnollinen seuraamusmaksu, eli ehdotettavan muutoksen myötä mainitut teot tulisivat rikosoikeudellisen järjestelmän piiriin ja lisäksi varsin ankaran rangaistusuhan alaisiksi. Mainittu pykälä kattaa samoja menettelyjä, jotka olisivat ehdotettavan ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikosta koskevan säännöksen mukaisesti rangaistavia. Ajoneuvolain 193 §:n 3 momentin mukaan seuraamusmaksua ei saa määrätä sille, jota epäillään samasta teosta esitutkinnassa, syyteharkinnassa tai tuomioistuimessa vireillä olevassa rikosasiassa tai jolle on samasta teosta annettu lainvoimainen tuomio. Sille, jolle on määrätty seuraamusmaksu, ei säännöksen mukaan saa samasta teosta tuomita tuomioistuimessa rangaistusta. Samasta teosta ei näin ollen voisi tulla määrättäväksi sekä rikosoikeudellinen että hallinnollinen seuraamusmaksu rangaistuksenluonteisena hallinnollisena seuraamuksena.

Lisäksi rangaistavuus tulisi ehdotuksen mukaisesti koskemaan myös tahallisen rikoksen yritystä, miltä osin rangaistavuuden ala laajenisi.

Sellaisia tuotteita koskevaan lainsäädäntöön, joiden markkinoille saattamisesta säädetään ehdotettavan 4 e §:n 3 momentin muiden kohtien mukaisissa säädöksissä, sisältyy rangaistussäännöksiä, joissa on säädetty rangaistavaksi markkinoille saattamista koskevien säännösten vastainen menettely. Joiltakin osin nykyinen rangaistussääntely kattaa vain joidenkin markkinoille saattamista koskevien kieltojen tai velvollisuuksien vastaisen menettelyn. Ehdotettava säännös tulisi kattamaan näidenkin säädösten kohdalla joitakin sellaisia markkinoille saattamistekoja, joita ei ole nykyisin kriminalisoitu. Rangaistussääntely myös ankaroituisi merkittävästi, kun kysymyksessä on säännöksessä tarkoitettu sellaisen tuotteen laiton markkinoille saattaminen, joka täyttää ympäristöä vaarantavan tuotteen määritelmän.

Ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikosta ja sen yritystä koskevilla säännöksillä pantaisiin täytäntöön ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan b alakohtaa koskevat kriminalisointivelvoitteet, 4 artiklan 2 kohtaa koskevat velvoitteet mainitun rikoksen osalta (yrityksen rangaistavuus) ja näihin liittyviä muita velvoitteita (erityisesti 6 artikla ja 7 artiklan 3 kohta) sekä yhdessä törkeää tekotapaa koskevan säännöksen kanssa 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan velvoitteet enimmäisrangaistuksen vähimmäistason osalta.

Ympäristörikosdirektiivin 6 artikla edellyttää, että oikeushenkilö on voitava saattaa vastuuseen direktiivin 3 ja 4 artiklassa tarkoitetuista rikoksista. Rikoslain 48 luvun 9 §:n mukaisesti oikeushenkilön rangaistusvastuu soveltuu kaikkiin luvun rikoksiin, joten säännös kattaisi myös 4 e §:n mukaisen ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksen ja 4 f §:n mukaisen törkeän ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksen. Tämä täyttäisi direktiivin 6 artiklan velvoitteen direktiivin 3 artiklan 2 kohdan b alakohdissa tarkoitettujen rikosten osalta.

4 f §.Törkeä ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikos.Pykälässä säädettäisiin ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksen törkeästä tekomuodosta. Ankaroittamisperusteissa olisi kyse rikoksen kohteena olevien tuotteiden erityisen suuresta määrästä sekä tekijän toimintatavoista. Törkeää tekotapaa koskevan säännöksen soveltuminen edellyttäisi, että teko on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Törkeä ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikos olisi rangaistava tahallisena. Syyksiluettavuutta koskevan rajauksen perustelujen osalta viitataan edellä törkeää jäterikosta koskeviin säännöskohtaisiin perusteluihin sekä jaksoon 5.1.3.

1 kohdan Pykälänmukainen kvalifiointiperuste koskisi rikoksen kohteena olevien tuotteiden erityisen suurta määrää. Säännöksen mukaisesti ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoille saattamisrikosta voitaisiin pitää törkeänä, jos rikoksen kohteena olisi erityisen suuri määrä 4 e §:ssä tarkoitettuja tuotteita ja teko olisi myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Kvalifiointiperusteen soveltuminen edellyttäisi erityisen suurta määrää ympäristöä vaarantavia tuotteita, jolloin kyse olisi merkittävästi tavanomaista suuremmasta määrästä tällaisia tuotteita. Sen arvioinnissa, milloin olisi kyseessä erityisen suuri määrä 4 e §:ssä tarkoitettuja tuotteita, otettaisiin huomioon esimerkiksi se, millaisia määriä vastaavia tuotteita tavanomaisesti saatetaan markkinoille.

2 kohdan Pykälänmukainen ankaroittamisperuste koskisi huomattavan taloudellisen hyödyn tavoittelua. Peruste sisältyy useisiin taloudelliseen toimintaan liittyviin törkeää tekomuotoa koskeviin säännöksiin. Tuotteiden markkinoille saattaminen on lähtökohtaisesti luonteeltaan taloudellista toimintaa, jossa voidaan pyrkiä saamaan taloudellista hyötyä esimerkiksi saattamalla markkinoille tuotteita, jotka eivät ole lainsäädännössä edellytetyllä tavalla vaatimustenmukaisia. Elinkeinotoiminnassa tavoitellaan lähtökohtaisesti taloudellista hyötyä, eikä kaikkia elinkeinotoiminnan yhteydessä tehtyjä rikoksia olisi perusteltua arvioida törkeiksi. Jotta peruste tulisi sovellettavaksi, rikoksella tavoitellun taloudellisen hyödyn tulisi olla huomattavaa. Arvioinnin tulisi tapahtua ennemmin suhteessa vastaavanlaisesta rikoksesta yleensä odotettavissa olevaan hyötyyn nähden (HE 254/1998 vp, s. 24). Yksiselitteistä arvoa huomattavan hyödyn määrästä ei ole mahdollista antaa. Huomattavan taloudellisen hyödyn tavoittelu riittäisi täyttämään 2 kohdan edellytyksen, eli hyödyn saamista ei edellyttäisi.

Huomattavan taloudellisen hyödyn tavoittelua koskevan kvalifiointiperusteen osalta edellytettäisiin tarkoitustahallisuutta. Säännöksen sanamuodosta "tavoitellaan" ilmenee, että taloudellisen hyödyn saamisen tulisi olla tekijän tarkoituksena. Kysymys on tekijän subjektiivista tarkoitusperää koskevasta vastuuedellytyksestä. Käytännössä tarkoituksen arvioinnissa ja todentamisessa voitaisiin hyödyntää muun muassa teon laatua ja muita olosuhteita.

3 kohdan Pykälännojalla rikos voitaisiin katsoa törkeäksi, jos se tehtäisiin erityisen suunnitelmallisesti. Esimerkiksi tuotteiden markkinoille saattamista koskevien kieltojen tahallinen rikkominen edellyttää tyypillisesti jonkinasteista suunnitelmallisuutta. Ankaroittamisperuste soveltuisi silloin, kun rikoksentekijä on rikoksen toteuttamiseksi ryhtynyt tavallista pidemmälle meneviin järjestelyihin tai pitkäkestoiseen tai toistuvaan suunnitelmalliseen toimintaan. Suunnitelmallisuus voisi kuitenkin ilmetä myös ainutkertaisen teon yhteydessä.

Törkeän ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksen rangaistusasteikko olisi vähintään neljä kuukautta ja enintään viisi vuotta vankeutta. Tavanomaisesti törkeiden tekotapojen rangaistusasteikko on neljästä kuukaudesta neljään vuoteen vankeutta. Näiltä osin siis poikettaisiin vakiintuneesti käytössä olevasta rangaistusasteikosta. Vakiintuneesta rikoslain sääntelytavasta poikkeava rangaistusasteikko ei ole aivan ongelmaton Suomen rikoslaissa noudatetun suhteellisuusperiaatteen eikä rikoslain sisäisen johdonmukaisuuden kannalta. Ehdotettava viiden vuoden enimmäisrangaistus johtuu direktiivin 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan velvoitteesta. Monen direktiiviin sisältyvän rikostyypin osalta direktiivi ei mahdollista alempaa enimmäisrangaistusta kuin viisi vuotta vankeutta, millä perusteella rikoslain vakiintuneista asteikoista on voitu poiketa (LaVM 29/2014 vp, s. 3). Ehdotettava sääntely merkitsisi erittäin merkittävää rangaistusasteikon ankaroitumista niiden tekojen kohdalla, jotka täyttävät törkeän ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksen tunnusmerkistön.

Kyse on tuotteista, joiden laaja käyttö lähtökohtaisesti aiheuttaa ympäristölle tai terveydelle vähintään abstraktia huomattavan vahingon vaaraa. Jos markkinoille saatetaan asiaa koskevien säännösten, luvan tai viranomaisen määräämän kiellon vastaisesti tai ilman lainsäädännössä edellytettyä lupaa esimerkiksi ympäristölle vahingollista ainetta sisältävä tuote, jota voidaan käyttää laajasti, menettelyyn sisältyy riski merkittävästä vahingosta ympäristölle tai terveydelle, ja menettelyä voidaan siten pitää varsin moitittavana. Esimerkiksi ympäristöominaisuuksiltaan vaatimustenvastainen tuote voi markkinoille saattamisen jälkeen levitä laajalle ja siten aiheuttaa huomattavaa vaaraa tai vahinkoa ympäristölle. Pykälän mukainen viiden vuoden enimmäisrangaistus koskisi vakavimpia tahallisia tekoja.

Törkeän ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisirikoksen yritys olisi pykälän 2 momentin mukaisesti rangaistava.

Törkeää ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikosta koskevalla säännöksellä pantaisiin täytäntöön ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan b alakohtaa, osin 3 artiklan 4 kohtaa sekä 5 artiklan 2 kohdan d alakohtaa koskevat velvoitteet.

4 g §.Vieraslajirikos.Uudessa pykälässä säädettäisiin vieraslajirikoksena rangaistavaksi Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 1143/2014 haitallisten vieraslajien tuonnin ja leviämisen ennalta ehkäisemisestä ja hallinnasta eli niin sanotun vieraslajiasetuksen mukaisia haitallisia vieraslajeja sekä kansallisesti merkityksellisiä haitallisia vieraslajeja koskevia tekoja, jos teko olisi omiaan aiheuttamaan huomattavaa vahinkoa ympäristölle taikka kuoleman, vakavan vamman tai vakavan sairauden ihmiselle.

1 momentin Pykälänmukaan rangaistavaa olisi oikeudettomasti vieraslajiasetuksen 7 artiklan 1 kohdan vastaisesti taikka vastoin asetuksen 8 artiklan nojalla tai 9 artiklan mukaisen hyväksynnän nojalla myönnettyä lupaa tai 9 artiklan nojalla annetun hyväksynnän ehtoa 1) päästää ympäristöön, saattaa markkinoille, tuoda Euroopan unionin alueelle, pitää hallussaan, käyttää, vaihtaa, kasvattaa tai viljellä taikka kuljettaa Euroopan unionin alueelta tai sen sisällä vieraslajiasetuksessa tai sen nojalla annetuissa säännöksissä tarkoitettu, Euroopan unionin kannalta merkityksellinen haitallinen vieraslaji tai 2) sallia tällaisen vieraslajin lisääntyminen tarkoituksena sen kasvattaminen tai viljeleminen siten, että teko on omiaan aiheuttamaan huomattavaa vahinkoa ympäristölle taikka kuoleman, vakavan vamman tai vakavan sairauden ihmiselle.

Pykälän 1 momentti koskisi vieraslajiasetuksessa tai sen nojalla annetuissa säännöksissä tarkoitettuja vieraslajeja, kun kyseessä on unionin kannalta merkityksellinen haitallinen vieraslaji. Vieraslaji määritellään vieraslajiasetuksen 3 artiklan 1 kohdassa. Vieraslajilla tarkoitetaan kyseisen kohdan mukaan eläimen, kasvin, sienen tai mikro-organismin lajin, alalajin tai sitä alemman taksonin elävää yksilöä, joka tuodaan sen luontaisen levinneisyysalueen ulkopuolelle, mukaan lukien sen mikä tahansa osa, sukusolut, siemenet, munat tai lisääntymisyksiköt sekä mitkä tahansa hybridit, lajikkeet tai rodut, jotka saattavat selviytyä ja myöhemmin lisääntyä. Haitallisella vieraslajilla tarkoitetaan asetuksessa vieraslajia, jonka tuonnin tai leviämisen on todettu uhkaavan luonnon monimuotoisuutta ja siihen liittyviä ekosysteemipalveluja tai vaikuttavan niihin haitallisesti (3 artiklan 2 kohta). Unionin kannalta merkityksellisellä haitallisella vieraslajilla tarkoitetaan haitallista vieraslajia, jonka haittavaikutukset on arvioitu niin merkittäviksi, että ne edellyttävät yhteistä toimintaa unionin tasolla asetuksen 4 artiklan 3 kohdan nojalla (3 artiklan 3 kohta).

Säännöksessä viitattaisiin asetuksessa ”tai sen nojalla annetuissa säännöksissä” tarkoitettuun, unionin kannalta merkitykselliseen haitalliseen vieraslajiin. Viittaus asetuksen nojalla annettuihin säännöksiin johtuu siitä, että unionin kannalta merkityksellisistä haitallisista vieraslajeista säädetään asetuksen 4 artiklan mukaan erikseen täytäntöönpanosäädöksellä. Asetuksen 4 artiklan 1 kohdan mukaan komissio hyväksyy täytäntöönpanosäädöksillä unionin kannalta merkityksellisten haitallisten vieraslajien luettelon (unionin luettelo) 4 artiklan 3 kohdassa säädettyjen perusteiden pohjalta. Komissio tarkastelee uudelleen unionin luetteloa säännöllisesti (4 artiklan 2 kohta). Unionin luetteloon sisältyy sekä kasvilajeja että eläinlajeja. Suomen kannalta merkittäviä eläinlajeja ovat muun muassa supikoira ja täplärapu ja kasvilajeja puolestaan muun muassa jättipalsami ja jättiputket.

Komission alkuperäinen täytäntöönpanoasetus unionin kannalta merkityksellisten haitallisten vieraslajien luettelon hyväksymisestä Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 1143/2014 nojalla ((EU) 2016/1141) annettiin vuonna 2016. Asetusta on sen antamisen jälkeen täydennetty neljä kertaa.

1 momentin Rangaistavaa olisimukaan ensinnäkin menetellä säännöksessä mainitulla tavalla vieraslajiasetuksen 7 artiklan 1 kohdan vastaisesti. Asetuksen 7 artiklassa säädetään rajoituksista. Artiklan 1 kohdan mukaan unionin kannalta merkityksellisiä haitallisia vieraslajeja ei saa tarkoituksellisesti a) tuoda unionin alueelle, tullivalvonnassa tapahtuva kauttakuljetus mukaan lukien; b) pitää, ei myöskään suljetussa säilössä; c) kasvattaa, ei myöskään suljetussa säilössä; d) kuljettaa unioniin, unionista tai unionissa, lukuun ottamatta lajien kuljettamista toiseen paikkaan niiden hävittämisen yhteydessä; e) saattaa markkinoille; f) käyttää tai vaihtaa; g) sallia lisäämis-, kasvatus- tai viljelytarkoituksiin, ei myöskään suljetussa säilössä; tai h) päästää ympäristöön.

Rangaistavaa olisi 1 momentin mukaan myös menetteleminen vastoin vieraslajiasetuksen 8 artiklan nojalla tai asetuksen 9 artiklan mukaisen hyväksynnän nojalla myönnettyä lupaa tai 9 artiklan nojalla annetun hyväksynnän ehtoa. Vieraslajiasetuksen 8 artiklassa säädetään luvista. Artiklan mukaan 7 artiklan 1 kohdan a, b, c, d, f ja g alakohdassa säädetyistä rajoituksista poiketen ja jollei 8 artiklan 2 kohdasta muuta johdu, jäsenvaltioiden on perustettava lupajärjestelmä, jonka mukaisesti toimipaikkojen sallitaan harjoittaa unionin kannalta merkityksellisten haitallisten vieraslajien tutkimusta tai ex situ -suojelua. Jos unionin kannalta merkityksellisistä haitallisista vieraslajeista saatavien tuotteiden käyttäminen on välttämätöntä ihmisten terveyden edistämiseksi, jäsenvaltiot saavat sisällyttää lupajärjestelmänsä piiriin myös tieteellisen tuotannon ja sen jälkeisen käytön lääkkeenä. Artiklassa säädetään lisäksi muun muassa edellytyksistä, joiden täyttyessä artiklan 1 kohdan mukaisiin toimiin voidaan myöntää luvat.

Rangaistavaa olisi myös menetellä säännöksessä tarkoitetulla tavalla vastoin vieraslajiasetuksen 9 artiklan mukaisen hyväksynnän nojalla myönnettyä lupaa tai 9 artiklan nojalla annetun hyväksynnän ehtoa. Asetuksen 9 artiklassa säädetään hyväksynnöistä. Poikkeustapauksissa, joissa se on pakottavaan yleiseen etuun liittyvistä syistä tarpeen, mukaan lukien luonteeltaan sosiaaliset tai taloudelliset syyt, jäsenvaltiot voivat säännöksen mukaan antaa lupia, joilla toimipaikat saavat suorittaa muita kuin 8 artiklan 1 kohdassa säädettyjä toimia edellyttäen, että komissio on antanut tälle hyväksynnän tässä artiklassa säädetyn menettelyn mukaisesti ja 8 artiklan 2 ja 3 kohdassa asetetuin edellytyksin (9 artiklan 1 kohta). Artiklan 2 kohdan mukaan komissio perustaa ja ottaa käyttöön sähköisen hyväksyntäjärjestelmän ja tekee päätökset hyväksyntää koskevien hakemusten johdosta 60 päivän kuluessa hakemuksen vastaanottamisesta.

Kansallisesti asetuksen 9 artiklan mukaisia hyväksyntöjä koskevaa sääntelyä on vieraslajeista aiheutuvien riskien hallinnasta annetun lain eli niin sanotun vieraslajilain 10 §:ssä. Säännöksen mukaan maa- ja metsätalousministeriö voi hakea Euroopan komissiolta vieraslajiasetuksen 9 artiklassa tarkoitettua hyväksyntää. Maa- ja metsätalousministeriö hakee asetuksen 9 artiklan mukaista hyväksyntää komissiolta. Hakemukseen tulee sisällyttää tiedot esimerkiksi tiloista, jotka olisivat hyväksynnän piirissä. Lupa- ja valvontavirasto myöntää luvat kullekin toimijalle hyväksynnän saamisen jälkeen.

Käytännössä kyse voisi tyypillisesti olla asetuksen 9 artiklan mukaisen hyväksynnän nojalla myönnetyn luvan vastaisesta menettelystä. Ehdotettavassa säännöksessä kuitenkin mainittaisiin erikseen vastoin asetuksen 9 artiklan nojalla annetun hyväksynnän ehtoa toimiminen, koska rangaistavuuden olisi katettava myös tilanne, jossa komissio olisi antanut toiminnalle hyväksynnän mutta asiaa koskevaa lupaa ei olisi vielä myönnetty. Tällaisessa tilanteessa toimijaa eivät vielä sitoisi luvan edellytykset, mutta komission antaman hyväksynnän mukaiset määräykset olisivat voimassa ja niiden vastainen menettely olisi direktiivin perusteella oltava rangaistavaa.

Jotta pykälässä tarkoitettu teko olisi vieraslajirikoksena rangaistava, se tulisi tehdä oikeudettomasti. Esimerkiksi kansainväliseen kauppamerenkulkuun voi liittyä tilanteita, joissa vieraslajeja tulee päästetyksi ympäristöön menettelyssä, jossa noudatetaan kansainvälisen merenkulun määräyksiin perustuvia merenkulun ympäristönsuojelulain asiaa koskevia säännöksiä. Vieraslajirikoksena rangaistavaa ei näin ollen olisi lainsäädännön mukaisesti toimiminen, vaikka teko sinänsä vaikuttaisi täyttävän esimerkiksi haitallisen vieraslajin ympäristöön päästämisen tekotavan.

Pykälän 1 momentin mukaan rangaistavia tekotapoja olisivat 1) unionin kannalta merkityksellisen haitallisen vieraslajin päästäminen ympäristöön, markkinoille saattaminen, tuominen Euroopan unionin alueelle, hallussa pitäminen, käyttäminen, vaihtaminen, kasvattaminen ja viljeleminen sekä kuljettaminen Euroopan unionin alueelta tai alueella sekä 2) 1 kohdassa tarkoitetun vieraslajin lisääntymisen salliminen tarkoituksena sen kasvattaminen tai viljeleminen siten, että säännöksen mukainen abstraktin vaaran tunnusmerkki täyttyisi.

Säännöksessä tarkoitetun vieraslajin päästäminen ympäristöön tarkoittaisi vieraslajin vapauttamista ympäristöön siten, että vapautettu yksilö ei olisi enää palautettavissa tekijän haltuun tai muuten tekijän kontrollissa. Ympäristöön päästämisen osalta edellytettäisiin tekijän aktiivisia toimia, jotta kyse olisi rangaistavasta menettelystä.

Markkinoille saattamisella tarkoitettaisiin haitallisen vieraslajin asettamista kolmansien saataville maksua vastaan (ks. myös HE 82/2015 vp, s. 48).

Asetuksen 7 artiklan 1 kohdan mukaisesti unionin alueelle tuominen kattaisi myös tullivalvonnassa tapahtuvan kauttakuljetuksen. Tuomista koskeva tekotapa pitäisi sisällään ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan r alakohdan mukaisen unioniin kuljettamista koskevan tekotavan. Tuominen kattaisi säännöksessä tarkoitetun haitallisen vieraslajin tuomisen unioniin eri kulkuvälineillä, kuten ajoneuvon tai aluksen kyydissä tai rautateitse.

Hallussa pitämisellä tarkoitettaisiin sellaista vieraslajin pitämistä henkilön hallinnassa tai käytössä, joka ilmenee nimenomaisin, hallintatahtoa osoittavin toimenpitein, kuten vieraslajin säilyttämisen kannalta olennaisia järjestelyjä ja toimia tehden. Hallussa pitäminen kattaisi asetuksen 7 artiklan 1 kohdan mukaisesti myös unionin kannalta merkityksellisen haitallisen vieraslajin hallussa pitämisen, vaikka vieraslaji säilytettäisiin suljetussa säilössä. Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan r alakohdassa käytettävän pitää-verbin merkityssisältö vieraslajiin kohdistuvana on osin tulkinnanvarainen, mutta vieraslajiasetuksen 7 artiklan 1 kohdassa käytetty ilmaisu ”pitää, ei myöskään suljetussa säilössä” viittaa siihen, että sääntelyssä tarkoitetaan hallussa pitämistä (ks. myös HE 82/2015 vp). Säännöksessä tarkoitettua hallussapitoa ei olisi passiivisena pysyminen tilanteessa, jossa haitallinen vieraslaji kasvaa henkilön määräysvallassa olevalla kiinteistöllä. Vieraslajin kiinteistöllä kasvamisen kohdalla kyse voisi tietyin edellytyksin olla jäljempänä käsiteltävästä kasvattamista koskevasta tekotavasta. Tyypillisesti säännöksessä tarkoitetussa hallussapidossa voisi muutkin tunnusmerkistötekijät huomioiden olla kyse haitallisen vieraslajin leviämisen kannalta epäasianmukaisesta säilytystavasta tai -olosuhteista.

Käyttäminen rikoksen tekotapana tarkoittaisi haitallisen vieraslajin hyödyntämistä ilman omaa hallussapitoa. Vaihtaminen viittaa Kielitoimiston sanakirjan mukaisesti siihen, että henkilö antaa jotakin (omistamaansa) toiselle ja saa tilalle jotakin muuta. Vaihtamisella tarkoitettaisiin säännöksessä vieraslajin vaihtamista toiseen vieraslajiin tai muuhun kappaleeseen tai muuta vastikkeellista vaihtokauppaa, jossa vieraslaji voitaisiin vaihtaa myös rahaan. Vaihtaminen ei kuitenkaan edellyttäisi rahan tai vastaavan maksuvälineen käyttöä.

Kasvattamisessa ja viljelemisessä olisi kyse säännöksessä tarkoitetun vieraslajin istuttamisesta, kasvamassa pitämisestä ja kasvuedellytysten toteuttamisesta käytännön toimenpitein, kuten ravintoa ja vettä antamalla tai tarjoamalla. Kyse voisi olla eläin- tai kasvilajista, kuten muidenkin tekotapojen kohdalla. Kasvattaminen kattaisi esimerkiksi säännöksessä tarkoitetun haitallisen vieraslajin tarhauksen. Kyse voisi olla esimerkiksi supikoiran tarhauksesta, mikäli tarhaukselle ei olisi myönnetty asetuksen 8 artiklan mukaista lupaa ja 9 artiklan nojalla annettua hyväksyntää.

Kuljettamisella tarkoitettaisiin haitallisen vieraslajin siirtämistä paikasta toiseen. Rangaistava kuljettaminen ei kattaisi vieraslajien kuljettamista toiseen paikkaan niiden hävittämisen yhteydessä (vieraslajiasetuksen 7 artiklan 1 kohdan d alakohta). Säännöksen sanamuodon mukaisesti kuljetus kattaisi kuljetuksen Euroopan unionin alueelta sekä kuljetuksen unionin sisällä. Kuljetus voisi tapahtua eri kulkuvälinein, samoin kuin on todettu edellä unioniin tuomista koskevasta tekotavasta. Niiltä osin kuin kyseessä olisi Suomen ulkopuolella tehty teko, sovellettaisiin rikoslain 1 luvun säännöksiä Suomen rikosoikeuden soveltamisalasta.

Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan r alakohdassa mainitaan rikoksen tekotapana jalostaminen. Jalostamisessa on kyse esimerkiksi kasvi- tai eläinlajikkeen kehittämisestä valikoimalla tai risteyttämällä muulla vastaavalla tavalla, jolloin jalostamisen tekotapa sisältyisi kasvattamisen tai viljelemisen tekotapoihin. Asetuksen 7 artiklan 1 kohta ei sisällä nimenomaista jalostamista koskevaa rajoitusta.

Tekotapana olisi lisäksi säännöksessä tarkoitetun haitallisen vieraslajin lisääntymisen salliminen tarkoituksena sen kasvattaminen tai viljeleminen. Tekotapa vastaisi vieraslajiasetuksen 7 artiklan 1 kohdan g alakohdassa säädetyssä kiellossa käytettävää ilmaisua, joka koskee unionin kannalta merkityksellisen haitallisen vieraslajin ”sallimista lisäämis-, kasvatus- tai viljelytarkoituksiin, ei myöskään suljetussa säilössä”.

Kun kyse olisi lisääntymisen sallimisesta tarkoituksena vieraslajin kasvattaminen tai viljeleminen, rangaistavuus koskisi tekoja, joissa tekijä sallii vieraslajin lisääntymisen nimenomaisena tarkoituksenaan vieraslajin kasvattaminen tai viljely. Rangaistavuus edellyttäisi viljelemisen tai kasvattamisen tarkoitusta, minkä johdosta rangaistavuuden ulkopuolelle rajautuisivat esimerkiksi yksityiset pihat ja puutarhat, joissa kasvaa vieraslajeja mutta joita ei tarkoituksellisesti kasvateta tai viljellä. Samoin tarkoitusta koskevan tunnusmerkin myötä rangaistavuuden ulkopuolelle jäisivät tilanteet, joissa esimerkiksi tienpientareilla, taloyhtiöiden tai seurakuntien pihoilla tai muilla vastaavilla alueilla kasvavat vieraslajit pääsevät lisääntymään mutta joissa ei ole kyse vieraslajin nimenomaisesta kasvattamisesta tai viljelemisestä. Lisääntymisen sallimista koskeva tekotapa kattaisi eläinlajien kohdalla esimerkiksi haitallisen vieraslajin tarhauksen siten, että yksilöt päästetään lisääntymään vapaasti tarkoituksena kyseisen vieraslajin kasvattaminen sikäli kuin kyse ei ole vieraslajiasetuksen 8 artiklan mukaisen luvan ja 9 artiklan mukaisen hyväksynnän kattamasta toiminnasta. Kasvilajien osalta kyse voisi olla lisääntymisen sallimisesta esimerkiksi taimitarhalla, jossa viljeleminen on tarkoituksellista ja tapahtuu elinkeinotoiminnassa.

Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan r alakohdassa mainitaan rikoksen tekotapana myös unionin kannalta merkityksellisen haitallisen vieraslajin levittäminen. Haitallisen vieraslajin levittämisen edellytyksenä voidaan katsoa olevan se, että vieraslaji päästetään ympäristöön. Levittämisen tekotapa sisältyisi siten ympäristöön päästämisen tekotapaan. Asetuksen 7 artiklan 1 kohta ei sisällä nimenomaista levittämistä koskevaa rajoitusta.

Säännöksen mukaisiin rangaistavuuden edellytyksiin kuuluisi ehdotettavassa pykälässä lisäksi se, että teko on omiaan aiheuttamaan huomattavaa vahinkoa ympäristölle taikka kuoleman tai vakavan vamman tai vakavan sairauden ihmiselle. Teon edellytettäisiin siten aiheuttavan säännöksen mukaisen abstraktin vaaran ympäristölle tai terveydelle. Kyse olisi siitä, että teko olisi luonteeltaan sellainen, että se tyypillisesti aiheuttaisi säännöksen mukaisen vakavan vahingon. Rikoksen toteutuminen ei siten edellyttäisi sen osoittamista, että teko juuri siinä tilanteessa on aiheuttanut huomattavaa vaaraa ympäristölle tai kuoleman tai vakavan vamman tai vakavan sairauden vaaran. Riittävää olisi, että kyseessä olevan kaltainen teko kokemusperäisesti yleensä aiheuttaa tällaista vahinkoa. Rangaistavuus kattaisi luonnollisesti myös konkreettisen vaaran ja vahingon aiheuttavat teot.

Ympäristön käsitteen merkityssisältö ymmärrettäisiin laajasti siten, että se käsittäisi veden, ilman, maaperän sekä luonnon eliöt ja niiden muodostamat kokonaisuudet. Ympäristölle aiheutuvan vahingon osalta vahingon huomattavuuden arvioinnissa merkitystä olisi ensinnäkin vahingon pitkäaikaisuudella ja laajalla ulottuvuudella. Hyvin lyhytaikainen tai pienelle alueelle rajoittuva vahinko ei tyypillisesti täyttäisi huomattavuuden edellytystä. Vahingon huomattavuuden arvioinnissa voitaisiin ottaa huomioon myös vahingon vakavuus ja laadullinen muutos ympäristössä sekä ympäristön perustila. Merkitystä voisi tällöin olla esimerkiksi sillä, millaiselle luonto- tai ympäristöarvolle tai -kohteelle vahinko voisi aiheutua ja onko kyseessä esimerkiksi harvinaiseen tai uhanalaiseen luontotyyppiin tai lajiin kohdistuva tai sellaista uhkaava vahinko. Vahingon huomattavuuden arvioinnissa merkitystä olisi myös sillä, olisiko teossa kyse sellaisesta haitallisesta vieraslajista, jota ei esiinny entuudestaan Suomessa. Uusi haitallinen vieraslaji voi aiheuttaa laajamittaista vahinkoa, kun paikallinen lajisto ei ole siihen tottunut, eikä uuden haitallisen vieraslajin torjuntaan ole välttämättä varauduttu. Edellä mainittujen seikkojen voi katsoa kuuluvan niihin tekijöihin, jotka voidaan ja joista ainakin yksi tulee ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 6 kohdan mukaan huomioida, kun arvioidaan sitä, onko vahinko tai todennäköinen vahinko huomattava.

Haitallisen vieraslajin päästäminen vesistöön on esimerkki teosta, joka voi aiheuttaa huomattavaa vahinkoa ympäristölle, koska mereen tai muuhun vesistöön päässyttä vieraslajia ei ole aina mahdollista poistaa eikä vahinkoa estää. Erityisesti kyseeseen voisi tulla tilanne, jossa laji päästetään vesistöön, joka on yhteydessä toiseen vesistöön tai mereen, taikka päästäminen suoraan mereen. Erityisesti jos vieraslajia ei esiinny vesistössä ennestään, sen päästäminen vesistöön voi aiheuttaa huomattavaa vahinkoa ympäristölle. Lisäksi esimerkiksi maa-ainestoimituksiin voi liittyä menettelyjä, jotka voivat olla omiaan aiheuttamaan huomattavaa vahinkoa ympäristölle, jos maamassoissa on haitallisia vieraslajeja. Saastuneen maamassan toimittaminen toistuvasti maantieteellisesti laajalle tai luontoarvoiltaan herkälle alueelle voi olla omiaan aiheuttamaan säännöksessä tarkoitettua huomattavaa vahinkoa.

Myös esimerkiksi koirasusien päästäminen ympäristöön voi aiheuttaa huomattavaa vahinkoa alkuperäislajille eli sudelle. Koirasusi uhkaa susikannan geneettistä puhtautta pariutuessaan ja risteytyessään susien kanssa.

Säännös kattaisi myös menettelyn, joka olisi omiaan aiheuttamaan kuoleman tai vakavan vamman tai vakavan sairauden ihmiselle. Jotta säännös soveltuisi, kuoleman tai vakavan vamman tai vakavan sairauden abstraktin vaaran tulisi aiheutua ympäristön kautta. Näiltä osin lähtökohta olisi sama kuin ympäristön turmelemista koskevassa säännöksessä (HE 94/1993 vp, s. 189). Kyse voisi olla esimerkiksi eläimestä ihmiseen leviävästä vakavasta sairaudesta, kuten rabies, tai vakavasta loistartunnasta.

Vakavalla vammalla tai vakavalla sairaudella tarkoitettaisiin vakavaa ihmiselle aiheutuvaa fyysisen haitan muotoa. Kyse voisi olla lyhyt- tai pitkäaikaisesta sairaudesta, joka selvästi heikentäisi henkilön terveyttä. Vakava vamma voisi olla ulkoinen tai sisäinen ruumiinvamma. Vakavan vamman ja vakavan sairauden käsitteiden ulkopuolelle jäisivät mielenterveyteen kohdistuvat vammat tai sairaudet. Lähtökohta vastaisi ympäristörikosdirektiivin johdanto-osan kappaleessa 14 omaksuttua vamman käsitteen merkityssisältöä.

Pykälän 1 momentin mukainen menettely olisi rangaistavaa tahallisena. Tahallisuuden tulisi kattaa sekä unionin kannalta merkitykselliseen haitalliseen vieraslajiin kohdistuva tekotapa että abstraktia vaaraa koskeva tunnusmerkki. Tekijän tulisi siten vähintään olla tahallisuuden edellyttämällä tavalla tietoinen siitä, että kyseessä olisi unionin kannalta merkityksellinen haitallinen vieraslaji ja että teko on omiaan aiheuttamaan säännöksessä tarkoitetun vahingon.

2 momentissa Pykälänsäädettäisiin rangaistavaksi tietyt menettelyt, kun tekijä toimii törkeästä huolimattomuudesta oikeudettomasti vastoin vieraslajiasetuksen 8 artiklan nojalla tai asetuksen 9 artiklan mukaisen hyväksynnän nojalla myönnettyä lupaa tai 9 artiklan nojalla annetun hyväksynnän ehtoa. Momentin mukaisesti rangaistavat tekotavat olisivat muutoin samat kuin 1 momentissa, mutta säännöksen mukaisesti rangaistavaa ei olisi unionin kannalta haitallisen vieraslajin markkinoille saattaminen eikä ympäristöön päästäminen, koska tällaisia tekoja koskevasta rajoituksesta ei ole asetuksen 8 artiklan 1 kohdan tai 9 artiklan mukaisesti mahdollista poiketa.

Pykälän 2 momentin mukaisen teon rangaistavuus edellyttäisi törkeää huolimattomuutta. Teko voisi tulla törkeästä huolimattomuudesta rangaistavaksi, jos tekijä olisi toiminut tunnusmerkistössä kuvatulla tavalla ja rikkonut häneltä edellytettyä selonotto- tai huolellisuusvelvoitetta tavalla, jota voitaisiin pitää törkeänä rikoslain 3 luvun 7 §:n 2 momentin mukaisesti.

Pykälän 1 ja 2 momenteilla täytäntöönpantaisiin ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan r alakohdan i ja ii alakohtien ja 5 artiklan 2 kohdan e alakohdan velvoitteet sekä näihin liittyviä muita velvoitteita (erityisesti 6 artiklan ja 7 artiklan 3 kohta).

Vieraslajiasetuksen vastaisia tekoja on nykyisin säädetty rangaistavaksi vieraslajilain 21 §:n 1 ja 2 momentissa. Vieraslajirikosta koskevan 4 g §:n 1 ja 2 momenttien myötä rangaistavuuden alassa tapahtuisi joitakin muutoksia. Pykälän 1 momenttiin sisältyvien tekotapojen osalta voidaan todeta, että vieraslajilain 21 §:n 1 momentissa ei ole nimenomaisesti mainittu tekotapana viljelemistä eikä lisääntymisen sallimista, mutta näiden tekotapojen voidaan katsoa ainakin pääosin sisältyvän kasvattamista ja käyttämistä koskeviin tekotapoihin. Pykälän 2 momentissa mainitut teot olisivat rangaistavia myös törkeästä huolimattomuudesta, kun taas vieraslajilain 21 §:n 1 momentissa rangaistavuus koskee vain tahallisia tekoja. Lisäksi 2 momentissa säädettäisiin rangaistavaksi asetuksen 8 tai 9 artiklan nojalla myönnetyn luvan vastaisesti toimimisen ohella asetuksen 9 artiklan nojalla annetun hyväksynnän ehdon vastaisesti toimiminen. Jälkimmäistä ei ole säädetty rangaistavaksi vieraslajilain 21 §:n 1 momentissa, ja näiltäkin osin rangaistavuus siten laajenisi ehdotettavan säännöksen myötä.

Pykälän 1 ja 2 momentteihin sisältyvien tekotapojen osalta rangaistussääntely ankaroituisi merkittävästi niiden tekojen osalta, jotka olisivat omiaan aiheuttamaan säännöksen mukaisen vahingon, kun rikoksesta voitaisiin tuomita enintään kolmen vuoden vankeusrangaistus.

3 momentissa Pykälänsäädettäisiin kansallisesti merkityksellisiä haitallisia vieraslajeja koskevista teoista. Rangaistavaa olisi oikeudettomasti päästää ympäristöön tai pitää hallussaan, kasvattaa, kuljettaa omaan lukuunsa tai luovuttaa omaan lukuunsa kuljetettavaksi taikka saattaa markkinoille, myydä tai muuten luovuttaa vieraslajeista aiheutuvien riskien hallinnasta annetun lain (1709/2015) 11 §:ssä tai sen nojalla annetuissa säännöksissä tarkoitettu kansallisesti merkityksellinen haitallinen vieraslaji vastoin mainitun pykälän 2 momentissa säädettyä kieltoa siten, että teko on omiaan aiheuttamaan huomattavaa vahinkoa ympäristölle taikka kuoleman tai vakavan vamman tai vakavan sairauden ihmiselle. Pykälän 3 momentin mukainen teko olisi rangaistava tahallisena.

Kansallisesti merkityksellisistä haitallisista vieraslajeista säädetään vieraslajilain 11 §:ssä. Pykälän 1 momentin mukaan kansallisesti merkityksellisenä haitallisena vieraslajina pidetään sellaista muuta kuin unionin luetteloon kuuluvaa haitallista vieraslajia, josta saatavilla olevan tieteellisen näytön perusteella voi aiheutua vahinkoa luonnon monimuotoisuudelle tai muuta vahinkoa luonnonvaraiselle eliöstölle taikka vaaraa terveydelle tai turvallisuudelle. Kansallisesti merkityksellistä haitallista vieraslajia ei pykälän 2 momentin mukaan saa: 1) päästää ympäristöön; 2) tarkoituksellisesti tuoda maahan Euroopan unionin ulkopuolelta tai Euroopan unionin jäsenvaltiosta, pitää hallussa, kasvattaa, kuljettaa, saattaa markkinoille, välittää taikka myydä tai muuten luovuttaa. Vieraslajilain 21 §:n 1 ja 2 momentissa on säädetty sellaisenaan rangaistavaksi lain 11 §:n 2 momentin vastaiset teot. Vieraslajilain 11 §:n 2 momentin 2 kohtaa ehdotetaan muutettavaksi siten, että siitä poistetaan viittaus tarkoituksellisuuteen.

Vieraslajilain 11 §:n 3 momentin mukaan valtioneuvoston asetuksella säädetään tarkemmin, mitkä lajit tai mihin lajiryhmiin kuuluvat lajit ovat kansallisesti merkityksellisiä haitallisia vieraslajeja. Valtioneuvoston asetuksella voidaan säätää, että haitalliseen vieraslajiin tai sen tiettyyn käyttötarkoitukseen ei sovelleta 2 momentin 2 kohdassa säädettyä kieltoa taikka 4 tai 5 §:ssä säädettyä velvoitetta jossakin tai missään osassa maata, jos kiellon tai velvoitteen soveltamista ei voida pitää perusteltuna lajista aiheutuvan 1 momentissa tarkoitetun vahingon tai vaaran vähentämiseksi. Valtioneuvoston asetuksella voidaan säätää myös, että 2 momentin 2 kohdassa tarkoitettua kieltoa ei asetuksella säädettävän siirtymäajan kuluessa sovelleta lajin yksilöihin, jotka on saatu haltuun ennen asetuksen voimaantuloa. Asetuksella säädettävä siirtymäaika voi olla enintään kolme vuotta asetuksen voimaantulosta. Jos 2 momentin 2 kohdassa tarkoitettu kielto koskee eläinlajia, asetuksella voidaan säätää, että omistaja saa pitää eläimen hallussaan sen luonnolliseen kuolemaan saakka. Vieraslajilain 11 §:n 3 momentin nojalla on annettu valtioneuvoston asetus vieraslajeista aiheutuvien riskien hallinnasta (704/2019).

Pykälän 3 momentin mukaisten tekotapojen ja abstraktia vaaraa koskevan tunnusmerkin osalta noudatettaisiin samoja lähtökohtia kuin 1 momentin osalta edellä on todettu. Tekotavat vastaisivat vieraslajilain 21 §:n 1 ja 2 momentissa rangaistavaksi säädettyjä tekotapoja (ks. HE 82/2015 vp, s. 48).

4 momentin Pykälänmukaisesti tahallisen rikoksen yritys olisi rangaistava.

Ympäristörikosdirektiivi ei velvoita säätämään rangaistavaksi kansallisesti merkityksellisiä haitallisia vieraslajeja koskevia tekoja. Pykälän 3 momentin osalta rangaistavuus olisi siten laajempi kuin mitä direktiivi edellyttää. Kansallisesti merkityksellinen haitallinen vieraslaji voi olla yhtä haitallinen ympäristön kannalta kuin Euroopan unionin kannalta merkityksellinen haitallinen vieraslaji, ja kansallisesti haitallista merkityksellistä vieraslajia koskeva teko voi siten olla yhtä moitittava. Myös sääntelyn johdonmukaisuuden kannalta kansallisesti merkityksellisiä haitallisia vieraslajeja koskevien tekojen olisi siten perusteltua olla vieraslajirikoksena rangaistavia. Pykälän 3 momentissa rangaistavuus koskisi tekoja, jotka on säädetty rangaistavaksi vieraslajilain 21 §:n 1 ja 2 momentissa. Vieraslajirikosta koskevan säännöksen myötä näitä tekoja koskeva rangaistussääntely kuitenkin ankaroituisi selvästi sellaisen teon kohdalla, joka olisi omiaan aiheuttamaan huomattavaa vahinkoa ympäristölle taikka kuoleman tai vakavan vamman tai vakavan sairauden ihmiselle.

Vieraslajirikosta koskevan säännöksen 4 momentin mukaisesti tahallisen rikoksen yritys olisi rangaistava. Rangaistavuus laajenisi näin ollen tahallisen vieraslajirikoksen yrityksen osalta, jota ei nykyisin ole säädetty vieraslajilain 21 §:n kattamien tekojenkaan osalta rangaistavaksi. Momentin myötä täytettäisiin ympäristörikosdirektiivin 4 artiklan 2 kohdan velvoite 3 artiklan 2 kohdan r alakohdan mukaisten tekojen osalta.

Vieraslajirikoksen rangaistusasteikko olisi sakkoa tai vankeutta vähintään kolme vuotta. Asteikko on ankarampi kuin esimerkiksi rikoslain 48 luvun 1 §:n mukaisen ympäristön turmelemisen asteikko. Asteikko myös poikkeaa rikoslain tavanomaisista tyyppirangaistusasteikoista, joissa vähimmäisrangaistuksena on sakkoa ja enimmäisrangaistuksena enintään kaksi vuotta vankeutta. Rangaistusasteikko perustuu pykälän 1 momentin osalta direktiivin 5 artiklan velvoitteisiin. Direktiivi ei näiden tahallisten tekojen osalta mahdollista alempaa enimmäisrangaistusta kuin kolme vuotta vankeutta. Tällaisella perusteella rikoslain vakiintuneista asteikoista on voitu poiketa (LaVM 29/2014 vp, s. 3). Rikoksen esimerkiksi ympäristön turmelemista ankarampi asteikko on perusteltu myös sen vuoksi, että säännöksen mukaiselta teolta edellytettävässä abstraktissa vaarantamisessa kyse olisi huomattavan vahingon aiheuttamisesta ympäristölle tai kuoleman tai vakavan vamman tai vakavan sairauden aiheuttamisesta ihmiselle.

Rikoslain 48 luvun 9 §:ssä säädetään oikeushenkilön rangaistusvastuusta. Säännöksen mukaan luvussa mainittuihin rikoksiin sovelletaan, mitä oikeushenkilön rangaistusvastuusta säädetään. Ympäristörikosdirektiivin 6 artikla edellyttää, että oikeushenkilö on voitava saattaa vastuuseen direktiivin 3 ja 4 artiklassa tarkoitetuista rikoksista. Rikoslain 48 luvun 9 §:n mukaisesti oikeushenkilön rangaistusvastuu soveltuisi myös 4 g §:n mukaiseen vieraslajirikokseen, mikä täyttäisi direktiivin 6 artiklan velvoitteen direktiivin 3 artiklan 2 kohdan r alakohdassa tarkoitetun rikoksen osalta.

Vieraslajirikosta koskevaan säännökseen viitattaisiin uudessa rikoslain 48 luvun 5 b §:ssä, joka koskee ympäristön tuhoamista. Jos vieraslajirikoksen tunnusmerkistön täyttävällä teolla aiheutettaisiin ympäristön tuhoamista koskevassa säännöksessä tarkoitettu erityisen vakava vahinko ympäristölle, vieraslajirikosta koskevan säännöksen sijasta sovellettaisiin ympäristön tuhoamista koskevaa säännöstä.

5 §.

Luonnonsuojelurikos.

1 momentin 2 kohtaan

Pykälänlisättäisiin ensinnäkin myytäväksi tarjoamista koskeva uusi tekotapa. Rangaistavaa olisi siten tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta luonnonsuojelulain tai sen nojalla annetun säännöksen tai määräyksen vastaisesti tarjota myytäväksi kohde, joka on mainitulla tavalla eli luonnonsuojelulain tai sen nojalla annetun säännöksen tai määräyksen vastaisesti erotettu ympäristöstään, tuotu maahan tai viety maasta.

Myytäväksi tarjoamisella tarkoitettaisiin myynti-ilmoituksen tekemistä tai muuta tarjolle asettamista, joka voi johtaa myyntiin. Myytäväksi tarjoamista olisi esimerkiksi kohteen pitäminen esillä myymälässä tai myynti-ilmoituksen tekeminen internetissä. Tekotapa täyttyisi, vaikka menettely ei johtaisi kaupantekoon asti.

Momentin 2 kohtaan ehdotettavalla muutoksella pantaisiin täytäntöön ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan n alakohdan mukainen kriminalisointivelvoite. Ehdotettavalla rikoslain säännöksen muutoksella pantaisiin täytäntöön myös täytäntöönpantavan direktiivin kriminalisointivelvoitteen osalta siihen liitetyt direktiivin seuraavat säännökset: 1) direktiivin 3 artiklan 4 kohta edellyttää, että n alakohdan mukaisten tekojen kohdalla myös törkeästä huolimattomuudesta tehty teko säädetään rangaistavaksi ja 2) direktiivin 5 artiklan 2 kohdan e alakohdan mukaisesti tahallisen rikoksen enimmäisrangaistuksen on oltava vähintään kolme vuotta. Viimeksi mainitun osalta olennainen on luonnonsuojelurikoksen törkeä tekomuoto (rikoslain 48 luvun 5 a §), jonka enimmäisrangaistus on vankeutta enintään neljä vuotta.

Muutoksen myötä myytäväksi tarjoamista koskevan teon rangaistusasteikko ankaroituisi pelkästä sakosta asteikkoon, joka perusmuotoisen teon kohdalla olisi sakosta vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi ja törkeän tekomuodon kohdalla vankeutta vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään neljäksi vuodeksi. Lisäksi tekoon tulisi sovellettavaksi oikeushenkilön rangaistusvastuu, sillä rikoslain 48 luvun §:n mukaan kyseisessä luvussa mainittuihin rikoksiin sovelletaan, mitä oikeushenkilön rangaistusvastuusta säädetään.

Myytäväksi tarjoamista koskevaan tekotapaan soveltuisi 5 momentin mukainen tahallisen rikoksen yrityksen rangaistavuus, vaikka direktiivi ei tätä edellytä kyseisen tekotavan, tai muidenkaan 3 artiklan 2 kohdan n alakohdan tekotapojen osalta. Kriminalisointi olisi tältä osin direktiivin edellyttämää laajempi, sillä voidaan katsoa, että myytäväksi tarjoaminen rinnastuu muihin 1 momentin 2 kohdan tekotapoihin siinä määrin, että tahallisen rikoksen yrityksen rangaistavuus on sen kohdalla perusteltu.

1 momentin 3 kohtaa Pykälänehdotetaan lisäksi muutettavaksi siten, että kohdassa kyseessä olevien CITES-asetuksen vastaisten tekojen luetteloon lisättäisiin kohdan loppuun tekotapa koskien CITES-asetuksen liitteessä C tarkoitetun kohteen tuontia maahan. Kyse olisi CITES-asetuksen (luonnonvaraisten eläinten ja kasvien suojelusta niiden kauppaa sääntelemällä annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 338/97) vastaisesta toiminnasta.

CITES-asetuksen liitteessä C lueteltuihin lajeihin kuuluvat CITES-yleissopimuksen liitteessä II luetellut lajit, joiden suhteen unionin jäsenvaltiot ovat tehneet varauman sekä yleissopimuksen liitteessä III luetellut, yksittäisten sopimusosapuolten ilmoittamat lajit, joiden luonnosta ottamista ne oman lainkäyttövaltansa piirissä estävät tai rajoittavat ja tarvitsevat muiden sopimusosapuolten yhteistyötä lajeihin kohdistuvan kansainvälisen kaupan säännöstelyssä, edellyttäen, että unionin jäsenvaltiot eivät ole tehneet varaumaa niiden osalta.

CITES-asetuksen liitteen C lajeja koskevasta tuonnista säädetään asetuksen 4 artiklan 3 kohdassa. Asetuksen 4 artikla koskee tuontia yhteisöön. Ehdotettavassa luonnonsuojelurikoksen tunnusmerkistöön lisättävässä tekotavassa, jossa on kyse siitä, että henkilö CITES-asetuksen vastaisesti ”tuo maahan” mainitun asetuksen liitteessä C tarkoitetun kohteen, olisi siten kyse tuonnista maahan yhteisön ulkopuolelta, ei tuonnista maahan toisesta EU-maasta, sillä tällaisesta tuonnista ei ole kyse CITES-asetuksen 4 artiklan 3 kohdassa.

CITES-asetuksen 4 artiklan 3 kohdan mukaan liitteessä C lueteltujen lajien yksilöiden tuontia varten yhteisöön on tehtävä tarpeelliset tarkastukset ja tätä ennen esitettävä tuonti-ilmoitus siinä rajatullitoimipaikassa, jonka kautta tuonti tapahtuu ja a) jos on kyse liitteessä C olevan lajin yhteydessä mainitusta maasta lähtevästä viennistä, on hakijan esitettävä asianomaisen maan toimivaltaisen viranomaisen yleissopimuksen nojalla myöntämä vientilupa osoituksena siitä, että yksilöt on hankittu tämän lajin säilymistä koskevaa kansallista lainsäädäntöä muodostaen, tai b) jos on kyse muusta kuin liitteessä C olevan lajin yhteydessä mainitusta maasta lähtevästä viennistä tai jälleenviennistä mistä tahansa maasta, on hakijan esitettävä vienti- tai jälleenvientimaan toimivaltaisen viranomaisen yleissopimuksen nojalla myöntämä vientilupa, jälleenvientitodistus tai alkuperätodistus.

Pykälän 1 momentin 3 kohtaan ehdotettavalla muutoksella pantaisiin täytäntöön ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan o alakohdan mukaisen kriminalisointivelvoitteen sisältämä laajennus suhteessa aikaisemman ympäristörikosdirektiivin vastaavaan kriminalisointivelvoitteeseen eli velvoite säätää rangaistavaksi laiton ja tahallinen neuvoston asetuksen (EY) N:o 338/97 (CITES-asetus) liitteessä C lueteltujen lajien yksilön tai yksilöiden taikka niiden osien tai johdannaisten tuonti, paitsi jos tällainen menettely koskee merkityksetöntä määrää tällaisia yksilöitä. Ehdotettavalla rikoslain säännöksen muutoksella pantaisiin täytäntöön myös täytäntöönpantavan direktiivin kriminalisointivelvoitteen osalta siihen liitetyt direktiivin seuraavat säännökset: 1) direktiivin 3 artiklan 4 kohta edellyttää, että o alakohdan mukaisten tekojen kohdalla myös törkeästä huolimattomuudesta tehty teko säädetään rangaistavaksi, 2) direktiivin 4 artiklan 2 kohta edellyttää, että yrityksestä tehdä o alakohdan mukainen rikos voidaan rangaista rikoksena ja 3) direktiivin 5 artiklan 2 kohdan e alakohdan mukaisesti tahallisen rikoksen enimmäisrangaistuksen on oltava vähintään kolme vuotta. Viimeksi mainitun osalta olennainen on luonnonsuojelurikoksen törkeä tekomuoto (rikoslain 48 luvun 5 a §), jonka enimmäisrangaistus on vankeutta enintään neljä vuotta.

Ehdotettavalla muutoksella rangaistavuuden ala laajenisi kattamaan myös kyseisen tahallisen teon yrityksen ja sovellettava rangaistusasteikko ankaroituisi pelkästä sakosta asteikkoon, joka perusmuotoisen teon kohdalla olisi sakosta vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi ja törkeän tekomuodon kohdalla vankeutta vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään neljäksi vuodeksi. Lisäksi tekoon tulisi sovellettavaksi oikeushenkilön rangaistusvastuu, sillä rikoslain 48 luvun 9 §:n mukaan kyseisessä luvussa mainittuihin rikoksiin sovelletaan, mitä oikeushenkilön rangaistusvastuusta säädetään.

1 momenttiin

uusi 4 kohta

Lisäksi pykälänehdotetaan lisättäväksi, jolla lisättäisiin luonnonsuojelurikoksen tekotavaksi se, että joku oikeudettomasti häiritsee Natura 2000 -verkostoon kuuluvalla alueella olevaa alueen suojelun perusteena olevan, luontotyyppien sekä luonnonvaraisen eläimistön ja kasviston suojelusta annetussa neuvoston direktiivissä 92/43/ETY eli luontodirektiivissä tarkoitetun eläinlajin yksilöä tai yksilöitä siten, että se haittaa merkittävästi lajin suotuisan suojelutason säilyttämistä tai saavuttamista.

Kuten 1 momentin mukaiset muut tekotavat, teko olisi rangaistava tahallisena ja törkeästä huolimattomuudesta ja siitä tuomittaisiin sakkoa tai vankeutta enintään kahdeksi vuodeksi. Voimassa olevan 4 momentin mukainen soveltamisalan rajaus koskisi myös ehdotettavaa uutta 4 kohtaa. 4 momentin mukaan luonnonsuojelurikoksena ei kuitenkaan pidetä tekoa, jonka merkitys luonnonsuojelun kannalta on vähäinen.

Säännöksen kattamat, siinä viitatussa direktiivissä eli luontodirektiivissä tarkoitetut eläinlajit luetellaan luontodirektiivin liitteen II a kohdassa.

Natura 2000 -verkostoon Suomessa kuuluvista alueista säädetään luonnonsuojelulain 33 §:n 1 momentissa. Säännöksen mukaan Euroopan unionin Natura 2000 -verkosto Suomessa koostuu muun muassa 2) erityisten suojelutoimien alueista, joista on säädetty ympäristöministeriön asetuksella sen jälkeen, kun Euroopan komissio tai Euroopan unionin neuvosto on luontodirektiivin perusteella hyväksynyt kyseiset alueet Euroopan unionin tärkeinä pitämiksi alueiksi. Säännöksen 4 momentin mukaan Suomen Natura 2000 -verkostoon sisältyvien alueiden luettelo ja kartat julkaistaan ympäristöministeriön asetuksella. Alueita koskeva luettelo sisältää alueen tunnusnumeron, nimen, keskipisteen koordinaatit, alueen suojelun perusteen ja tiedon siitä, esiintyykö alueella luontodirektiivin liitteessä I tarkoitettu ensisijaisesti suojeltava luontotyyppi tai liitteessä II tarkoitettu ensisijaisesti suojeltava eliölaji.

Aineellinen heikentämiskielto on luonnonsuojelulaissa. Luonnonsuojelulain 34 §:n mukaan Natura 2000 -verkostoon kuuluvan alueen suojelun perusteena olevia luonnonarvoja ei saa merkittävästi heikentää. Luonnonsuojelulain 34 §:ää koskevissa lain esitöissä täsmennetään heikentämiskiellon sisältöä. Esitöiden mukaan pykälässä säädetään yleinen aineellinen kielto merkittävästi heikentää Natura 2000 -verkostoon kuuluvan alueen suojelun perusteena olevia lajeja tai luontotyyppejä, jotka on lueteltu Natura 2000 -tietokannan aluekohtaisissa tietolomakkeissa. Esitöissä todetaan myös, että kyseisen heikentämiskiellon käsitteen piiriin kuuluvat myös lajeihin kohdistuvat merkittävät häiriöt. Esitöissä myös tuodaan esiin luontodirektiivin 6 artiklan 2 kohta (HE 76/2022 vp, s. 162).

Ehdotettavassa säännöksessä käytettäisiin ilmaisua ”haittaa merkittävästi”, jota voidaan pitää kielellisesti sopivana mainittuun sääntely-yhteyteen. Ilmaisun merkityssisältö vastaisi pitkälti luonnonsuojelulain 34 §:ssä käytettyä ilmaisua ”merkittävästi heikentää”.

Ehdotettavan säännöksen ilmaisu ”alueella olevaa - - eläinlajin yksilöä tai yksilöitä” merkitsisi sitä, että eläinlajin yksilön tai yksilöiden olisi oltava Natura 2000 -verkostoon kuuluvalla alueella. Sen sijaan ei edellytettäisi sitä, että häiritsijä toimisi tällaisen alueen sisäpuolella. Käytännössä on jopa tyypillistä, että häiriö on lähtöisin alueen ulkopuolelta ja aiheutuu alueen sisäpuolella. Esimerkkinä tällaisesta voi toimia moottoritien rakentaminen Natura 2000 -verkostoon kuuluvan alueen viereen.

Ollakseen luonnonsuojelurikoksena rangaistavaa häiritsemisen tulisi olla oikeudetonta. Menettely on oikeudetonta esimerkiksi, kun toimitaan vastoin luonnonsuojelulaissa säädettyä kieltoa ja ilman mainitun lain nojalla myönnettyä poikkeusta laissa säädetystä kiellosta tai rikotaan myönnetyn luvan ehtoja. Esimerkiksi luonnonsuojelulain säännösten tai sen nojalla myönnetyn luvan nojalla toimiminen ei siten olisi oikeudetonta eikä näin ollen rangaistavaa, ellei kyseessä olisi ehdotettavassa uudessa 8 §:ssä tarkoitettu tilanne.

Luontodirektiivin 6 artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava erityisten suojelutoimien alueilla tarpeellisia toimenpiteitä luontotyyppien ja lajien elinympäristöjen heikentymisen sekä niitä lajeja koskevien häiriöiden estämiseksi, joita varten alueet on osoitettu, siinä määrin kuin nämä häiriöt saattaisivat vaikuttaa merkittävästi tämän direktiivin tavoitteisiin. Kyseisessä luontodirektiivin kohdassa mainituista luontodirektiivin tavoitteista säädetään luontodirektiivin 2 artiklassa. Kyseisen 2 artiklan 1 kohdan mukaan direktiivin tavoitteena on edistää luonnon monimuotoisuuden säilymistä suojelemalla luontotyyppejä ja luonnonvaraista eläimistöä ja kasvistoa jäsenvaltioiden sillä Euroopassa olevalla alueella, jossa perustamissopimusta sovelletaan. 2 kohdan mukaan direktiivin mukaisesti toteutetuilla toimenpiteillä pyritään varmistamaan yhteisön tärkeänä pitämien luontotyyppien ja luonnonvaraisen eläin- ja kasvilajien suotuisan suojelun tason säilyttäminen tai sen ennalleen saattaminen. Ehdotettavassa rangaistussäännöksessä ”häiritsemisellä” ”siten, että se haittaa merkittävästi lajin suotuisan suojelutason säilyttämistä tai saavuttamista”, pantaisiin täytäntöön ympäristörikosdirektiivin kriminalisointivelvoitteen tekotapaa koskeva edellytys siitä, että henkilö aiheuttaa ”häiriötä” luontodirektiivin ”6 artiklan 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla, kun tällainen - - häiriö on merkittävää”.

Momenttiin lisättäväksi ehdotettavalla uudella 4 kohdalla pantaisiin täytäntöön ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan q alakohdan mukaisen kriminalisointivelvoitteen sisältämä kokonaan uusi tekotapa suhteessa aikaisemman ympäristörikosdirektiivin vastaavaan kriminalisointivelvoitteeseen, eli velvoite säätää rangaistavaksi laiton ja tahallinen menettely, joka aiheuttaa häiriötä suojelualueella oleville, direktiivin 92/43/ETY (luontodirektiivi) liitteessä II olevassa a kohdassa luetelluille eläinlajeille mainitun direktiivin 6 artiklan 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla, kun tällainen häiriö on merkittävää. Ehdotettavalla rikoslain säännöksen muutoksella pantaisiin täytäntöön myös täytäntöönpantavan direktiivin kriminalisointivelvoitteen osalta siihen liitetyt direktiivin seuraavat säännökset: 1) direktiivin 3 artiklan 4 kohta edellyttää, että q alakohdan mukaisten tekojen kohdalla myös törkeästä huolimattomuudesta tehty teko säädetään rangaistavaksi ja 2) direktiivin 5 artiklan 2 kohdan e alakohdan mukaisesti tahallisen rikoksen enimmäisrangaistuksen on oltava vähintään kolme vuotta. Viimeksi mainitun osalta olennainen on luonnonsuojelurikoksen törkeä tekomuoto (rikoslain 48 luvun 5 a), jonka enimmäisrangaistus on vankeutta enintään neljä vuotta.

Ehdotettavalla uudella 4 kohdalla Natura 2000 -verkostoon kuuluvalla alueella olevan alueen suojelun perusteena olevan luontodirektiivissä tarkoitetun eläinlajin yksilön tai yksilöiden kohdassa tarkoitetun häiritsemisen rangaistusasteikko ankaroituisi pelkästä sakosta asteikkoon, joka perusmuotoisen teon kohdalla olisi sakosta vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi ja törkeän tekomuodon kohdalla vankeutta vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään neljäksi vuodeksi. Lisäksi tekoon tulisi sovellettavaksi oikeushenkilön rangaistusvastuu, sillä rikoslain 48 luvun 9 §:n mukaan kyseisessä luvussa mainittuihin rikoksiin sovelletaan, mitä oikeushenkilön rangaistusvastuusta säädetään.

Pykälän 4 momentin mukaan luonnonsuojelurikoksena ei pidetä tekoa, jonka merkitys luonnonsuojelun kannalta on vähäinen. Siltä osin kuin on kyse pykälän 1 momentin 3 kohtaan lisättäväksi ehdotettavasta tekotavasta eli CITES-asetuksen liitteessä C tarkoitetun kohteen maahantuonnista, teon vähäisyyden arvioinnissa voidaan tarvittaessa hyödyntää tieteellistä viranomaista, kuten Suomen osalta Luonnontieteellistä keskusmuseota. Pykälän 1 momenttiin ehdotettavan uuden 4 kohdan mukaista tekoa ei kyseessä olevan teon luonne huomioiden voitaisi pitää sellaisena, jonka merkitys luonnonsuojelun kannalta olisi vähäinen.

5 momenttia Pykälänehdotetaan lisäksi muutettavaksi siten, että tahallisen rikoksen yrityksen rangaistavuus rajattaisiin koskemaan vain pykälän nykyään kattamia tekoja ja pykälän 1 momentin 2 ja 3 kohtaan lisättäväksi ehdotettavia tekotapoja eikä 1 momentin uutena 4 kohtana ehdotettavaa uutta eläinlajin yksilön tai yksilöiden häiritsemistä koskevaa tekotapaa. Direktiivi ei edellytä tällaisen teon yrityksen rangaistavuutta.

5 b §.Ympäristön tuhoaminen.Lukuun lisättäisiin uusi rangaistussäännös ympäristön tuhoamisesta. Ympäristön tuhoamiseen syyllistyisi se, joka aiheuttaisi säännöksessä tarkoitetulla tahallisella rikoksella säännöksessä määritellyllä tavalla erityisen vakavan vahingon ympäristölle. Jotta säännös soveltuisi, teon tulisi siis ensinnäkin täyttää säännöksessä viitatun rikoksen tunnusmerkistö. Kyse tulisi olla rikoslain 48 luvun 2 §:n mukaisen törkeän ympäristön turmelemisen, ehdotettavan uuden 4 g §:n mukaisen vieraslajirikoksen tai 5 a §:n mukaisen törkeän luonnonsuojelurikoksen tunnusmerkistön täyttävästä teosta. Lähinnä kyseeseen tulisivat rikoslain 48 luvun keskeisten säännösten eli ympäristön turmelemisen tai luonnonsuojelurikoksen törkeän tekomuodon (rikoslain 48:2 ja 48:5 a) täyttävät teot. Sen sijaan ehdotettavan vieraslajirikoksen tunnusmerkistön täyttävässä teossa ei tyypillisesti voida aiheuttaa ympäristön tuhoamista koskevan säännöksen mukaista vakavaa vahinkoa ympäristön tuhoamista koskevassa säännöksessä tarkoitetuille ympäristö- tai luontoarvoille, eli tällaisten tekojen kohdalla ympäristön tuhoamista koskeva säännös voisi soveltua hyvin poikkeuksellisesti.

Pykälään ei sisältyisi viittausta muihin ehdotettaviin uusiin rangaistussäännöksiin kuin vieraslajirikosta koskevaan rikoslain 48 luvun 4 g §:ään. Ehdotettavan 4 a §:n mukaisen jäterikoksen ja 4 b §:n mukaisen törkeän jäterikoksen tunnusmerkistön täyttävät teot olisivat ympäristön turmelemisena tai törkeänä ympäristön turmelemisena rangaistavia niiden aiheuttaessa ehdotettavassa 5 b §:ssä tarkoitetun vakavan vahingon. Sama koskee 4 c §:n mukaista ilmakehän heikentämistä ja 4 d §:n mukaista törkeää ilmakehän heikentämistä markkinoille saattamista koskevaa tekotapaa lukuun ottamatta. Voidaan katsoa, että markkinoille saattaminen sellaisenaan on tekotapa, jolla ei voida välittömästi aiheuttaa ympäristön tuhoamisen tunnusmerkistöön kuuluvaa vakavaa ympäristövahinkoa. Tällainen vahinko on mahdollista aiheuttaa tiettyä tuotetta käyttämällä ja esimerkiksi päästämällä ympäristöön vaarallista ainetta, mutta tällöin kyse on markkinoille saattamisen jälkeisistä toimista. Näin ollen myöskään ehdotettavan 4 f §:n mukaisella, törkeän ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksen tunnusmerkistön täyttävällä teolla ei voitaisi aiheuttaa ympäristön tuhoamista koskevassa pykälässä tarkoitettua vahinkoa eikä mainittuun pykälään siten olisi perusteltua viitata ympäristön tuhoamista koskevassa pykälässä. Myöskään rikoslain 48 a lukuun ehdotettavan uuden 4 d §:n mukaisen törkeän metsäkatorikoksen tunnusmerkistön täyttävä teko ei voi aiheuttaa ympäristön tuhoamista koskevassa pykälässä tarkoitettua vahinkoa, huomioiden mainitun rikoksen tekotavat eli markkinoille saattaminen, markkinoilla saataville asettaminen ja vienti sekä kyseessä olevien hyödykkeiden ja tuotteiden ominaisuudet, minkä johdosta myöskään törkeään metsäkatorikokseen ei olisi perusteltua eikä tarpeen viitata ympäristön tuhoamista koskevassa pykälässä.

Toiseksi ympäristön tuhoamista koskevan säännöksen soveltaminen edellyttäisi, että säännöksessä tarkoitetussa rikoksessa aiheutetaan 1) kooltaan tai ympäristöarvoltaan huomattavan ekosysteemin taikka luonnonsuojelulain 33 §:ssä tarkoitetun Natura 2000 -verkostoon kuuluvan alueen tuhoutuminen tai edellä tarkoitettuun ekosysteemiin tai alueeseen kohdistuvaa laajalle levinnyttä ja huomattavaa vahinkoa, joka on peruuttamatonta tai pitkäkestoista, tai 2) ilman, maaperän tai veden laatuun kohdistuvaa laajalle levinnyttä ja huomattavaa vahinkoa, joka on peruuttamatonta tai pitkäkestoista. Kysymyksessä on siis seuraustunnusmerkki.

Ympäristörikosdirektiivin 2 artiklan 2 kohdan c alakohdan mukaisesti ekosysteemillä tarkoitetaan dynaamista kokonaisuutta, jossa kasvi-, eläin-, sieni- ja pieneliöyhteisöt ovat elottomassa ympäristössään toisiinsa vuorovaikutussuhteessa toiminnallisena yksikkönä, ja joka kattaa luontotyypit, lajien elinympäristöt ja lajien kannat. Direktiivin johdanto-osan kappaleen 13 mukaan ekosysteemin olisi käsitettävä myös ekosysteemipalvelut, joiden kautta ekosysteemi myötävaikuttaa suoraan tai välillisesti ihmisten hyvinvointiin, ja ekosysteemitoiminnot, joilla tarkoitetaan luonnollisia prosesseja jossakin ekosysteemissä. Johdanto-osan kappaleen mukaan pienemmät yksiköt, kuten mehiläispesä, muurahaiskeko tai kanto, voivat olla osa ekosysteemiä, mutta niitä ei katsottaisi itsessään ekosysteemiksi.

Jotta ympäristön tuhoamista koskeva säännös soveltuisi pykälän 1 kohdan mukaisesti ekosysteemiin kohdistuvan rikoksen kohdalla, rikoksessa tulisi aiheuttaa kooltaan tai ympäristöarvoltaan huomattavan ekosysteemin tuhoutuminen tai tällaiseen ekosysteemiin kohdistuvaa laajalle levinnyttä ja huomattavaa vahinkoa, joka on peruuttamatonta tai pitkäkestoista. Direktiivin 2 artiklan 2 kohdan c alakohdan mukaisesti tarkastelu kohdistuisi luontotyyppeihin, lajien elinympäristöihin ja lajien kantoihin. Se, milloin olisi kyse ympäristöarvoltaan huomattavasta ekosysteemistä, määrittyisi tapauskohtaisesti. Lajistollisesta näkökulmasta kyse olisi ympäristöarvoltaan huomattavasta ekosysteemistä esimerkiksi, jos ekosysteemissä elää uhanalaisia ja harvinaisia lajeja tai jos se on neuvoston direktiivin 92/43/ETY luontotyyppien sekä luonnonvaraisen eläimistön ja kasviston suojelusta (luontodirektiivi) mukaisen lajin elinpaikka. Esimerkki tällaisesta ekosysteemistä on saimaannorpan elinympäristö ja pesintäalueet Saimaalla. Luontotyyppien näkökulmasta tällaisesta ekosysteemistä olisi kyse, jos ekosysteemi kattaisi Suomessa uhanalaisia luontotyyppejä tai luontodirektiivin liitteessä I yksilöityjä, ensisijaisesti suojeltuja (priorisoituja) luontotyyppejä.

1 kohdan Pykälänmukaisesti säännöksessä tarkoitetun rikoksen tunnusmerkistön täyttävästä teosta tuomittaisiin ympäristön tuhoamisena, jos teossa aiheutettaisiin luonnonsuojelulain 33 §:ssä tarkoitetun Natura 2000 -verkostoon kuuluvan alueen tuhoutuminen tai tällaiseen alueeseen kohdistuvaa laajalle levinnyttä ja huomattavaa vahinkoa, joka on peruuttamatonta tai pitkäkestoista. Luonnonsuojelulain 33 §:n 1 momentin mukaisesti Euroopan unionin Natura 2000 -verkosto Suomessa koostuu: 1) lintudirektiivin perusteella Euroopan komissiolle ilmoitetuista erityisistä suojelualueista; 2) erityisten suojelutoimien alueista, joista on säädetty ympäristöministeriön asetuksella sen jälkeen, kun Euroopan komissio tai Euroopan unionin neuvosto on luontodirektiivin perusteella hyväksynyt kyseiset alueet Euroopan unionin tärkeinä pitämiksi alueiksi. Pykälän 4 momentin mukaan Suomen Natura 2000 -verkostoon sisältyvien alueiden luettelo ja kartat julkaistaan ympäristöministeriön asetuksella.

Edellytyksenä olisi säännöksessä tarkoitetun ekosysteemin tai Natura 2000 -verkostoon kuuluvan alueen tuhoutuminen tai laajalle levinnyt ja huomattava vahinko, joka on peruuttamatonta tai pitkäkestoista. Tuhoutumisella tarkoitettaisiin ekosysteemin tai alueen kokonaisvaltaista turmelemista tai hävittämistä. Vahingon peruuttamattomuudella tarkoitettaisiin vahinkoa, joka ei merkitsisi täydellistä tuhoutumista mutta jossa kyse olisi niin merkittävästä vahingosta, ettei ekosysteemi tai alue kykenisi palautumaan ennen tekoa vallinneeseen tilaansa edes pitkän ajan kuluessa. Pitkäkestoisesta vahingosta olisi kyse, kun vahinkoa ei voitaisi pitää peruuttamattomana ja ekosysteemi tai alue voisi palata ennen tekoa vallinneeseen tilaansa, mutta vahingosta palautuminen vaatisi pitkän, ennemmin vuosikymmenissä kuin kuukausissa tai yksittäisissä vuosissa mitattavan ajan. Vahingon pitkäkestoisuutta tai peruuttamattomuutta olisi arvioitava sen mukaisesti, mihin lajeihin tai luontotyyppeihin ekosysteemin huomattava ympäristöarvo perustuisi.

Vahingon tulisi olla peruuttamattomuuden tai pitkäkestoisuuden lisäksi laajalle levinnyttä. Vaikka vahinko olisi aiheutettu ympäristöarvoltaan huomattavalle ekosysteemille, teko ei olisi ympäristön tuhoamisena rangaistava, jos vahinko ei olisi laajalle levinnyt. Pienelle alueelle kohdistunut, vaikkakin ympäristöarvoltaan huomattavaan ekosysteemiin kohdistunut vahinko ei siten olisi säännöksessä tarkoitettua laajalle levinnyttä vahinkoa. Kun vahingon tulisi olla laajalle levinnyt, edellytettäisiin vahingon laaja-alaisuutta eli sitä, että vahinko kattaisi ulottuvuudeltaan laajan alueen. Lähtökohtaisesti yksi Natura 2000 -verkostoon sisältyvä alue kokonaisuudessaan olisi alueeltaan säännöksessä tarkoitetulla tavalla laaja. Edellytyksenä ei kuitenkaan olisi se, että vahinko ulottuu koko Natura-alueelle.

Lisäksi edellytettäisiin, että ekosysteemiin tai Natura 2000 -verkostoon kuuluvaan alueeseen kohdistunut vahinko olisi huomattavaa. Vahingon huomattavuus liittyisi vahingon vakavuuteen ja kielteiseen laadulliseen muutokseen ympäristö- tai luontoarvossa tai -kohteessa. Vahinko olisi huomattava, jos se heikentäisi merkittävästi säännöksen mukaisen ympäristö- tai luontoarvon tai -kohteen lähtö- tai luonnontilaa. Huomattavasta vahingosta voisi siten olla kyse esimerkiksi, jos se heikentäisi merkittävästi kooltaan tai ympäristöarvoltaan huomattavan ekosysteemin ominaispiirteitä tai lajiston suojelutasoa tai Natura 2000 -verkostoon kuuluvan alueen suojeluperusteena olevia luontotyyppejä tai lajien elinympäristöjä. Vahingon huomattavuus olisi yhteydessä vahingon pitkäkestoisuuteen ja laaja-alaisuuteen, mutta sekä vahingon huomattavuutta että sen laajalle levinneisyyttä ja pitkäaikaisuutta tai peruuttamattomuutta koskevien edellytysten tulisi täyttyä erikseen.

2 kohdan Pykälänmukaisesti teko voisi tulla ympäristön tuhoamisena rangaistavaksi, jos siinä aiheutetaan ilman, maaperän tai veden laatuun kohdistuvaa laajalle levinnyttä ja huomattavaa vahinkoa, joka on peruuttamatonta tai pitkäkestoista. Säännöksen mukaisesti vahingon olisi kohdistuttava myös ilman tai maaperän osalta näiden laatuun, vaikka direktiivin 3 artiklan 3 kohdassa ei suomenkielisessä tekstissä viitata näiltä osin laatuun. Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan useissa alakohdissa (esim. a ja c alakohdat) viitataan nimenomaisesti ilman, maaperän tai veden laatuun. Lainsäätäjän tarkoituksen voi myös esimerkiksi direktiivin 3 artiklan 3 kohdan englannin- ja ruotsinkielisten versioiden perusteella katsoa olleen liittää laatua koskeva määre myös ilmaan ja maaperään kohdistuneeseen vahinkoon (engl. the quality of air, soil or water; ruots. luft-, mark- eller vattenkvaliteten).

Ilman, maaperän tai veden laatuun kohdistuvan vahingon laajalle levinneisyyttä, huomattavuutta, peruuttamattomuutta ja pitkäkestoisuutta arvioitaisiin kuten edellä on ekosysteemiin ja Natura 2000 -verkostoon kuuluvaan alueeseen kohdistuvan vahingon osalta todettu. Maaperän laatuun kohdistuva laajalle levinnyt ja huomattava vahinko voitaisiin aiheuttaa esimerkiksi rikoksella, jossa haitallista kemikaalia tai öljyä päästetään maaperään.

Veden laatuun kohdistuvassa vahingossa voisi olla luonnollisen tai keinotekoisen vesialueen tai pohjaveden laatuun kohdistuvasta vahingosta. Kun edellytyksenä olisi vahingon laaja levinneisyys, kooltaan vaatimattomaan vesiesiintymään kohdistuva vahinko ei tyypillisesti voisi tulla mainitun kohdan perusteella rangaistavaksi. Tällaiseenkin esiintymään kohdistuva teko voisi kuitenkin tulla ympäristön tuhoamisena rangaistavaksi, jos teolla aiheutettaisiin ympäristöarvoltaan huomattavan ekosysteemin tuhoutuminen.

Ympäristön tuhoamisen rangaistusasteikkoa voidaan pitää varsin ankarana, mikä johtuu yhtäältä välittömästi direktiivin edellytyksistä mutta on toisaalta myös perusteltavissa säännöksen kattamien tekojen moitittavuudella. Tunnusmerkistön jossakin määrin avoimia käsitteitä, kuten vahingon huomattavuutta ja laajalle levinneisyyttä koskevia tunnusmerkkejä, on syytä tulkita suppeasti. Ympäristön tuhoamisen tunnusmerkistö on perusteltua rajata koskemaan niitä erityisen vakavina pidettäviä tekoja, joiden rikosoikeudellinen arviointi selvästi edellyttää kyseisen säännöksen soveltamista.

Rangaistus ympäristön tuhoamisesta olisi vankeutta vähintään yksi vuosi ja enintään kahdeksan vuotta. Ehdotettava rangaistusasteikko ei vastaa tavanomaisia tyyppirangaistusasteikkoja. Vakiintuneesta rikoslain sääntelytavasta poikkeava rangaistusasteikko ei ole ongelmaton Suomen rikoslaissa noudatettujen tyyppirangaistusasteikkojen ja suhteellisuusperiaatteen eikä rikoslain sisäisen johdonmukaisuuden kannalta. Ehdotettava kahdeksan vuoden enimmäisrangaistus johtuu direktiivin 5 artiklan 2 kohdan b alakohdan velvoitteesta. Direktiivi edellyttää näiden tekojen kohdalla vähintään kahdeksan vuoden enimmäisrangaistusta eli lievempi enimmäisrangaistus ei ole mahdollinen. Tällaisella perusteella rikoslain vakiintuneista asteikoista on voitu poiketa (LaVM 29/2014 vp, s. 3). Kahdeksan vuoden enimmäisrangaistusta voidaan pitää ankarana mutta oikeasuhtaisena, kun otetaan huomioon, että ympäristön tuhoamisen tunnusmerkistö edellyttää erityisen vakavan ympäristö- tai luontovahingon aiheuttamista. Kyse on tahallisista ja erityisen vahingollisista teoista, joiden moitittavuuden perusteella kahdeksan vuoden enimmäisrangaistusta voidaan pitää perusteltuna.

Ympäristön tuhoaminen olisi rangaistava tahallisena. Tahallisuuden tulisi peittämisperiaatteen mukaisesti kattaa kaikki tunnusmerkistöön kuuluvat seikat teon seuraukset mukaan lukien. Tekijän olisi näin ollen tullut vähintään pitää varsin todennäköisenä sitä, että hänen tekonsa aiheuttaa säännöksen mukaisen vahingon.

Kun teko täyttäisi ympäristön tuhoamista koskevassa säännöksessä tarkoitetun rikoksen tunnusmerkistön ja rikoksessa aiheutettaisiin ympäristön tuhoamista koskevan säännöksen mukainen vahinko, tekijä tuomittaisiin ympäristön tuhoamisesta. Vaikka teko täyttäisi myös esimerkiksi törkeän ympäristön turmelemisen tunnusmerkistön, tekijä tuomittaisiin vain ympäristön tuhoamisesta.

Rikoslain 48 luvun 9 §:n mukaan kyseisessä luvussa mainittuihin rikoksiin sovelletaan, mitä oikeushenkilön rangaistusvastuusta säädetään. Ympäristörikosdirektiivin 6 artikla edellyttää, että oikeushenkilö on voitava saattaa vastuuseen direktiivin 3 ja 4 artiklassa tarkoitetuista rikoksista. Rikoslain 48 luvun 9 §:n mukaisesti oikeushenkilön rangaistusvastuu soveltuisi myös 5 a §:n mukaiseen ympäristön tuhoamiseen, mikä täyttäisi direktiivin 6 artiklan velvoitteen direktiivin 3 artiklan 3 kohdassa tarkoitettujen rikosten osalta.

Kun ympäristön tuhoamista koskeva pykälä ei sisältäisi itsenäistä tekotapatunnusmerkkiä, sen säätäminen ei itsessään merkitsisi rangaistavuuden alan laajenemista. Pykälän myötä nykyisin törkeänä ympäristön turmelemisena ja törkeänä luonnonsuojelurikoksena rangaistavien tekojen enimmäisrangaistus ankaroituisi merkittävästi niiden tekojen kohdalla, jotka aiheuttaisivat ympäristön tuhoamista koskevan säännöksen mukaisen vakavan vahingon siinä tarkoitetulle ympäristö- tai luontoarvolle. Säännös tulisi luonnollisesti kattamaan myös ne pykälän tunnusmerkistön muutoinkin täyttävät teot, jotka ympäristörikosdirektiivin täytäntöönpanon myötä säädettäisiin rangaistavaksi ympäristön turmelemisena tai luonnonsuojelurikoksena ja joihin soveltuisi näiden rikosten törkeää tekotapaa koskeva säännös. Vieraslajirikoksen tunnusmerkistön täyttävien tekojen osalta ympäristön tuhoamista koskevasta säännöksestä aiheutuisi erittäin merkittävä rangaistusasteikon ankaroituminen niiden tekojen kohdalla, jotka aiheuttavat ympäristön tuhoamista koskevassa pykälässä tarkoitetun vakavan vahingon ympäristölle.

Ympäristön tuhoamista koskevalla säännöksellä pantaisiin täytäntöön ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 3 kohdan ja 5 artiklan 2 kohdan b alakohtaa koskevat velvoitteet.

8 §.Soveltamisalasäännös.Rikoslain 48 lukuun ehdotetaan lisättäväksi uusi soveltamisalaa koskeva 8 §. Pykälän mukaan ilman lupaa toimimiseen rinnastettaisiin kyseistä lukua sovellettaessa toimiminen toimivaltaisen viranomaisen myöntämän sellaisen luvan nojalla, jota haettaessa lupaviranomaista on erehdytetty luvan myöntämisen kannalta olennaisista seikoista, lahjottu tai pakotettu, taikka sellaisen luvan nojalla, joka ilmeisellä ja olennaisella tavalla rikkoo asiaankuuluvia aineellisoikeudellisia vaatimuksia. Myös luvan nojalla toimiminen voisi siten olla rangaistavaa, mikäli luvan hakemisessa olisi käytetty säännöksessä tarkoitettua epäasiallista menettelyä tai keinoa tai jos lupa itsessään olisi säännöksessä tarkoitetulla tavalla sisällöllisesti epäasianmukainen suhteessa asiaankuuluviin aineellisoikeudellisiin vaatimuksiin. Tarkoitetun kaltaista ilman lupaa toimimista koskisi kulloisenkin rangaistussäännöksen sisältämä syyksiluettavuusvaatimus.

Esityksellä ei olisi tarkoitus puuttua siihen, mitä tarkoitetaan ”luvalla”. Esimerkkinä erilaisista ympäristöön liittyvistä luvista voidaan mainita ympäristönsuojelulain mukainen lupa. Lisäksi esimerkkeinä voidaan mainita myös muun muassa vesilain mukainen lupa, Traficomin myöntämät tilannekohtaiset ja tilapäiset vapautukset, kuten esimerkiksi merenkulun ympäristönsuojelulain 10 luvun 5 §:n mukainen vapautus jätteiden jättöpakosta, ilmoitusvelvollisuudesta ja maksuista, sekä Säteilyturvakeskuksen hyväksyntä uudelleenkäyttöä, kierrättämistä, hyödyntämistä ja loppukäsittelyä koskevassa säteilylain 84 §:ssä tarkoitetuissa tilanteissa. Se, mitä nimitystä viranomaisen luvan myöntävästä päätöksestä käytetään, ei ole oikeudellisesti ratkaisevaa sen kannalta, katsotaanko kyseessä olevan lupa. Hallintolupa on päätös, jolla viranomainen yksittäistapauksessa sallii muuten kielletyn tai julkisoikeudellisten rajoitusten alaisen toiminnan. Luvan sisällön laajuuden osalta voidaan mainita korkeimman oikeuden ratkaisu KKO 2019:102, jossa oli kyse tilanteesta, jossa kaivosyhtiön jätevesipäästöissä oli ollut eräitä ympäristölle haitallisia aineita huomattavasti suurempia määriä kuin yhtiön ympäristölupahakemuksessa oli arvioitu. Yhtiölle myönnetyssä ympäristöluvassa ei ollut annettu määräyksiä kyseisten aineiden päästöraja-arvoista. Korkein oikeus katsoi, että ympäristölupahakemuksessa esitetyt ja ympäristölupapäätöksen kertoelmaosaan kirjatut päästöjä koskevat tiedot olivat osa ympäristölupaa ja siten ympäristön turmelemisrikoksessa tarkoitettuja lupaehtoja.

Ilmaisulla ”jota haettaessa lupaviranomaista on” viitattaisiin siihen, ettei rangaistusvastuu edellyttäisi sitä, että lupaa ei olisi saatu ilman jonkin ehdotettavassa säännöksessä tarkoitetun keinon käyttämistä. On mahdollista, että lupaviranomaisen edustajaa esimerkiksi ikään kuin varmuuden vuoksi lahjotaan luvan saamisen varmistamiseksi tilanteessa, jossa luvan saaminen on epävarmaa mutta jossa lupa todellisuudessa myönnettäisiin myös ilman lahjontaa. Kyseeseen voi tulla myös tilanne, jossa lupaviranomaisen edustajaa esimerkiksi lahjotaan luvan saamisen nopeuttamiseksi. Koska lahjonta ja muut ehdotettavassa säännöksessä tarkoitetut epäasialliset keinot vaarantavat lupaharkinnan tai sen lopputuloksen asianmukaisuuden ympäristön kannalta ja sitä kautta ympäristön, olisi perusteltua perustaa luvan nojalla toimimista koskeva rangaistusvastuu jo siihen, että luvan saamiseksi olisi käytetty jotain säännöksessä tarkoitettua epäasiallista keinoa.

Passiivimuodoilla ”on erehdytetty”, ”on lahjottu” ja ”on pakotettu” viitattaisiin siihen, ettei rangaistusvastuu edellyttäisi sitä, että toiminnanharjoittaja olisi itse käyttänyt jotakin säännöksessä tarkoitettua epäasiallista keinoa luvan saamiseen. Päinvastoin rangaistusvastuun kannalta olisi tältä osin riittävää se, että joku olisi käyttänyt tällaista keinoa luvan saamiseen ja kyseisen luvan nojalla toimiva toiminnanharjoittaja olisi kyseeseen tulevan syyksiluettavuuden asteen edellyttämällä tavalla tietoinen siitä, että luvan saamiseen olisi käytetty jotain tällaista epäasiallista keinoa.

Ilmaisulla ”erehdytetty luvan myöntämisen kannalta olennaisista seikoista” tarkoitettaisiin luvan hakuvaiheessa erehdyttämistä antamalla lupaviranomaiselle luvan myöntämisen kannalta olennaisista seikoista totuudenvastaisia tai harhaanjohtavia tietoja. Ilmaisu sisältäisi myös luvan kannalta olennaisista seikoista olennaisien tietojen antamatta jättämisen.

Olennaisina luvan myöntämisen kannalta voitaisiin pitää totuudenvastaisia tai harhaanjohtavia tai antamatta jätettyjä tietoja, jotka ovat suoranaisesti vaikuttaneet siihen, että lupa on myönnetty. Olennaisia seikkoja olisivat siten sellaiset seikat, joista oikean tiedon antaminen olisi johtanut luvan myöntämättä jättämiseen kokonaan tai myöntämiseen olennaisilta osin rajoitetumpana. Tietoja voitaisiin antaa lupaprosessin eri vaiheissa paitsi itse hakemusasiakirjassa myös hakemuksen liitteinä esitettävissä asiakirjoissa. Luvan myöntämisen kannalta olennainen tieto voisi koskea esimerkiksi toiminnan sisältöä, laajuutta tai kestoa.

Totuudenvastaisuus olisi sellaisen seikan esittämistä, jota todellisuudessa ei ole olemassa, ja harhaanjohtavasta tiedosta olisi kyse, jos annettu tieto siinä olevien puutteiden, esitystavan tai asiayhteyden vuoksi on selvästi omiaan johtamaan viranomaisia harhaan luvan myöntämismenettelyssä. Tiedon harhaanjohtavuutta ja sen merkitystä luvan myöntämisen kannalta olisi arvioitava asiayhteydessään kokonaisuuden valossa.

”Lahjomisella” tarkoitettaisiin rikoslain 16 luvun 13 tai 14 §:ssä tarkoitettua lahjontaa tai törkeää lahjontaa. Lahjuksen antaminen on säädetty rangaistavaksi rikoslain 16 luvun 13 §:ssä ja ja törkeä lahjuksen antaminen 14 §:ssä. Lahjuksen antamisena rangaistavaa on esimerkiksi antaa virkamiehelle hänen toiminnastaan palvelussuhteessa hänelle tai toiselle tarkoitettu lahja tai muu etu, jolla vaikutetaan tai pyritään vaikuttamaan taikka joka on omiaan vaikuttamaan virkamiehen toimintaan palvelussuhteessa. Lahjuksen antamisena rangaistavaa on näin ollen jo se, että tällainen lahja tai etu annetaan virkamiehelle. Mainitun säännöksen tarkoituksena on suojata virkatoiminnan puolueettomuutta sekä turvata yleistä luottamusta viranomaistoiminnan riippumattomuuteen. Ehdotettavan ympäristörikoksia koskevan soveltamisalasäännöksen soveltaminen sen sijaan edellyttäisi myös siinä tarkoitetun luvan nojalla toimimista, ja säännöksellä suojattaisiin ympäristöä. Sama menettely voisi näin ollen tulla arvioitavaksi sekä lahjuksen antamisena että esimerkiksi osana ympäristön turmelemista.

Lahjomiseen viittaamisen osalta ehdotettavalla säännöksellä täytäntöön pantaisiin direktiivin 3 artiklan 1 kohdan mukainen velvoite siitä, että kohdassa tarkemmin määritellyn normiston rikkomista koskevan menettelyn on oltava laitonta silloinkin, kun se toteutetaan jäsenvaltion toimivaltaisen viranomaisen antaman luvan nojalla, jos tällainen lupa on saatu lahjomalla.

”Pakottamisella” tarkoitettaisiin ensinnäkin rikoslain 25 luvun 8 §:ssä tarkoitettua pakottamista. Mainitun pykälän mukaan pakottamisesta tuomitaan muun muassa se, joka oikeudettomasti väkivallalla tai uhkauksella pakottaa toisen tekemään jotakin, jollei teosta muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta. Pakottamista koskevan rangaistussäännöksen soveltamisalaa selvennetään lain esitöissä. Väkivallan ei tarvitse olla väkivaltarikoksena rangaistavaa eikä uhkauksen tarvitse merkitä henkilöön kohdistuvalla väkivallalla uhkaamista. Hyvin monet oikeudettomat painostuskeinot, myös taloudelliset, tulevat kysymykseen, ja pakottaminen on mahdollista myös uhkaamalla tehdä jotakin pahaa taivutettavan läheiselle henkilölle. Olennaista on se, että painostuskeinolla voidaan vaikuttaa toisen tahtoon siten, että tämä esimerkiksi tekee jotakin pakottajan tahtomaa. Pakottamista on myös se, että laittomalla keinolla uhaten saadaan toinen tekemään jotakin, minkä vaatiminen sinänsä on oikeutettua. Oikeudettomuutta on tulkittava siitä näkökulmasta, onko kiellettyä käyttää käytettyä pakotuskeinoa sen suhtautumisen aikaan saamiseksi, jota on tavoiteltu. (HE 94/1993 vp, s. 111.)

Mikäli luvan hakemisen yhteydessä pakottamisessa käytetään tai uhataan käyttää väkivaltaa, kyseeseen tulee rikoslain 25 luvun 8 §:n mukaisen pakottamisen sijaan rikoslain 16 luvun 1 §:n mukainen virkamiehen väkivaltainen vastustaminen tai 2 §:n mukainen virkamiehen vastustaminen. Ehdotettavassa 8 §:ssä ”pakottamisella” tarkoitettaisiin siksi myös mainittujen 16 luvun säännösten mukaista pakottamista.

”Pakottamisen” osalta säännöksellä pantaisiin täytäntöön direktiivin 3 artiklan 1 kohdan mukainen velvoite siitä, että kohdassa tarkemmin määritellyn normiston rikkomista koskevan menettelyn on oltava laitonta silloinkin, kun se toteutetaan jäsenvaltion toimivaltaisen viranomaisen antaman luvan nojalla, jos tällainen lupa on saatu kiristämällä tai pakottamalla.

Erehdyttämisen tai esirikoksen selvittämiseen olisi perusteltua soveltaa vastaavia säännöksiä kuin rahapesurikoksessa esirikoksen suhteen (HE 53/2002 vp, s. 37). Selvitettynä olisi siten oltava se, että erehdyttäminen tai esirikos on tosimaailmassa ilmenevänä tekona tapahtunut ja että se täyttää jonkin 8 §:ssä tarkoitetun esirikoksen tunnusmerkistön tai sen, mitä kyseisessä pykälässä tarkoitetaan erehdyttämisellä. Sen sijaan rangaistavuuden edellytyksenä ei olisi esirikoksen tekijän tuomitseminen rangaistukseen tai edes se, että erehdyttäjä tai esirikoksen tekijä on tiedossa. Esirikoksen vanhentuminen ei estäisi ehdotettavan säännöksen soveltamista. Päärikoksen syyksiluettavuuden asteen olisi katettava myös edellä erehdyttämisestä ja esirikoksesta todetut seikat.

Joissakin tilanteissa on mahdollista, että esirikos tehdään ulkomailla. Esimerkiksi Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseen (EU) 2024/590 otsonikerrosta heikentävistä aineista ja asetuksen (EY) N:o 1005/2009 kumoamisesta, johon viitataan ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan s alakohdassa, sisältyy lupasääntelyä, jossa luvan myöntäjänä on komissio, joten on ajateltavissa, että ehdotettavassa soveltamisalasäännöksessä tarkoitettu esirikos voitaisiin tehdä kokonaan ulkomailla. Tältä osin on ratkaistava, minkä valtion lain mukaan esirikoksen rangaistavuutta arvioidaan. Viranomaisen lahjonta tai pakottaminen virkatoimen tekemiseen lienevät useimmissa valtioissa säädetty rangaistaviksi. Siksi mikäli esirikos eli lahjominen tai pakottaminen olisi tehty ulkomailla, voitaisiin näihin Suomen lain soveltamisen osalta edellyttää pääsäännön mukaista kaksoisrangaistavuutta eli sitä, että kyseinen esirikos olisi myös tekopaikan lain mukaan rangaistava. Koska ehdotettavassa säännöksessä tarkoitettu erehdyttäminen ei sellaisenaan vastaa Suomen rikosoikeudellisessa sääntelyssä mitään rikosta, erehdyttämisen arvioinnin osalta ei ole mielekästä arvioida kaksoisrangaistavuutta koskevia kysymyksiä.

Ehdotettavan säännöksen sanamuoto vastaisi edellä todetulla tavalla osin direktiivin sanamuotoa. Direktiivin sanamuodon sisältämää sanaa ”vilpillisesti” ei kuitenkaan sisällytettäisi ehdotettavaan soveltamisalaa koskevaan säännökseen, koska rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen sisältämän täsmällisyysvaatimuksen kannalta perustellumpana voidaan pitää ehdotettavaan säännökseen valittua ilmaisua, jonka mukaan lupaviranomaista on ”erehdytetty luvan myöntämisen kannalta olennaisista seikoista”. Valitun ilmaisun katsottaisiin riittävällä tavalla vastaavan direktiivin sisältämää velvoitetta koskien vilpillisyyttä.

Luvalla ”joka ilmeisellä ja olennaisella tavalla rikkoo asiaankuuluvia aineellisoikeudellisia vaatimuksia” tarkoitettaisiin niin ilmiselvää tilannetta, että toiminnanharjoittajan pitäisi ymmärtää luvan mukaisen menettelynsä olevan kiellettyä. Vaikka luvan hakemiseen ei, toisin kuin edellä tarkoitetuissa tilanteissa, liittyisi moitittavia elementtejä, toiminta olisi moitittavaa siinä vaiheessa, kun toiminnanharjoittaja ryhtyisi toimimaan sellaisen luvan nojalla, jossa olisi niin ilmeinen ja olennainen virhe, ettei ulkopuolinen ja objektiivinen tarkkailija voisi olla sitä huomaamatta ja ettei toiminnan siten voitaisi katsoa tapahtuvan vilpittömässä mielessä. Esimerkkinä tällaisesta tilanteesta voidaan mainita ilmiselvä ja olennainen lyöntivirhe esimerkiksi koskien lukumääriä. Lisäksi esimerkiksi luvan, joka olisi pilaamiskiellon, kuten ympäristönsuojelulain 16 §:ssä tarkoitetun maaperän pilaamiskiellon tai 17 §:ssä tarkoitetun pohjaveden pilaamiskiellon vastainen, voitaisiin lähtökohtaisesti katsoa rikkovan ilmeisellä ja olennaisella tavalla asiaankuuluvia aineellisoikeudellisia vaatimuksia”. Ilmaisua ”joka ilmeisellä ja olennaisella tavalla rikkoo asiaankuuluvia aineellisoikeudellisia vaatimuksia” olisi kuitenkin tulkittava suppeasti, ja soveltamisalasäännös voisi tältä osin tulla sovellettavaksi vain poikkeuksellisissa tilanteissa.

Säännöksellä ei direktiivin johdanto-osan 10 kappaleen mukaisesti siirrettäisi velvollisuutta varmistaa, että luvat ovat lainmukaisia, toimivaltaisilta viranomaisilta toiminnanharjoittajille. Säännös soveltuisi siten tilanteessa, jossa luvan lainvastaisuus on objektiivisesti arvioiden aivan ilmeistä.

”Asiaankuuluvilla aineellisoikeudellisilla vaatimuksilla” tarkoitettaisiin luvan edellytyksiä ja lupaehtoja koskevia olennaisia aineellisia säännöksiä. Kuten direktiivin johdanto-osan 10 kappaleessa todetaan, säännöksen tarkoituksena ei olisi sisältää menettelyvaatimusten tai luvan vähäisten osatekijöiden rikkomisia. Jotta säännös soveltuisi, kyse tulisi olla sääntelyn tarkoituksen eli ympäristönsuojelun kannalta merkityksellisen aineellisen vaatimuksen rikkomisesta ilmeisellä ja olennaisella tavalla.

Säännöksen soveltuminen edellyttäisi ”toimimista” siinä tarkoitetun luvan nojalla. Tämä tarkoittaisi, että toiminnanharjoittajan on tullut ryhtyä toimimaan luvassa tarkoitetulla tavalla. Siltä osin kuin kyse olisi luvasta, joka ilmeisellä ja olennaisella tavalla rikkoo asiaankuuluvia aineellisoikeudellisia vaatimuksia, edellytettäisiin näin ollen, että toiminnanharjoittaja on ryhtynyt toimimaan tällaisen luvan mukaisesti ja toiminta ilmiselvästi esimerkiksi ylittää sääntelyssä sallitun päästörajan olennaisella tavalla tai johtaa maaperän pilaantumiseen maaperän pilaamiskiellon vastaisesti.

Direktiivin 3 artiklan 1 kohdan sanamuodon sisältämää sanaa ”kiristämällä” ei sisällytettäisi ehdotettavaan säännökseen, koska direktiivissä mainitun kiristämisen (extortion) katsottaisiin sisältyvän ehdotettavan säännöksen ”pakotettu”-sanaan. Yleiskielessä sanan ”kiristää” yhtenä merkityssisältönä on saada jotakin hellittämättä vaatimalla, tiukkaamalla tai uhkaamalla. Pakottamista koskevan rikoslain 25 luvun 8 §:n mukaan pakottamisesta tuomitaan muun muassa se, joka oikeudettomasti uhkauksella pakottaa toisen tekemään jotakin. Lain esitöiden mukaan pakottamista koskien hyvin monet oikeudettomat painostuskeinot tulevat kysymykseen ja olennaista on se, että painostuskeinolla voidaan vaikuttaa toisen tahtoon siten, että tämä esimerkiksi tekee jotakin pakottajan tahtomaa (HE 94/1993 vp, s. 111.). Direktiivissä mainitulla kiristämisen käsitteellä katsottaisiin tarkoitettavan erityyppistä toimintaa kuin mitä rikoslain 31 luvun 3 ja 4 §:n mukaisilla kiristyksellä ja törkeällä kiristyksellä tarkoitetaan. Viimeksi mainittujen tunnusmerkistöjen osalta edellytetään sitä, että pakottamisen kohteena on luopuminen taloudellista edusta, mitä ei tavanomaisesti voida asiallisesti yhdistää esimerkiksi ympäristöluvan myöntämiseen tai muuhun vastaavaan direktiivissä tarkoitettuun menettelyyn. Koska rikoslaissa tarkoitettu kiristys on erityissäännös suhteessa yksilön toimintavapautta yleisesti suojaavaan lain pakottamissäännökseen, ensiksi mainitun ei myöskään lähtökohtaisesti voida ajatella merkitsevän sellaista pakottamissäännöstä laajempaa soveltamisalaa, johon viittaamisesta pidättäytymisen vuoksi direktiivin velvoitteen voitaisiin ajatella tulevan puutteellisesti täytetyksi.

Direktiivin johdanto-osan 10 kappaleen mukaan ilmaisua ”selvästi rikkoo asiaankuuluvia aineellisoikeudellisia vaatimuksia” voidaan tulkita siten, että sillä tarkoitetaan ilmiselvää ja olennaista asiaankuuluvien aineellisoikeudellisten vaatimusten rikkomista. Ehdotettavassa soveltamisalaa koskevassa säännöksessä käytettäisiin täsmällisyyden vuoksi kyseisen johdanto-osan kappaleen ilmaisua ilmiselvästä ja olennaisesta rikkomisesta direktiivin artiklatekstin ilmaisun ”selvästi rikkoo” sijaan.

Edellä kuvatulta osin ehdotettavalla sääntelyllä pantaisiin täytäntöön direktiivin 3 artiklan 1 kohdan mukainen velvoite siitä, että kohdassa tarkemmin määritellyn normiston rikkomista koskevan menettelyn on oltava laitonta silloinkin, kun se toteutetaan jäsenvaltion toimivaltaisen viranomaisen antaman luvan nojalla, jos tällainen lupa selvästi rikkoo asiaankuuluvia aineellisoikeudellisia vaatimuksia.

Rikosoikeudelliseen laillisuusperiaatteeseen sisältyvään taannehtivan rikoslain kieltoon kiinnittyvistä syistä ehdotettavan siirtymäsäännöksen mukaan soveltamisalasäännöstä ei sovellettaisi sellaisen luvan nojalla toimimiseen, joka olisi myönnetty ennen soveltamisalasäännöksen sisältävän lain voimaantuloa.

10 §.Ulkomaiselta alukselta talousvyöhykkeellä tehty ympäristörikos.Pykälän mukaan merenkulun ympäristönsuojelulain 13 luvun 3 §:ssä tarkoitetusta, ulkomaiselta alukselta Suomen talousvyöhykkeellä tehdystä, tämän luvun [rikoslain 48 luvun] 1–4 §:ssä rangaistavaksi säädetystä teosta saa tuomita vain sakkoa. Pykälään ehdotetaan lisättäväksi viittaus ehdotettavaan uuteen rikoslain 48 luvun 5 b §:ään, jossa säädettäisiin ympäristön tuhoamisesta. Muutoksen johdosta ympäristön tuhoamisesta saataisiin tuomita vain sakkoa silloin, kun kyseessä on merenkulun ympäristönsuojelulain 13 luvun 3 §:ssä tarkoitettu, ulkomaiselta alukselta Suomen talousvyöhykkeellä tehty pykälän mukainen ympäristörikos.

Ehdotettavat muutokset eivät välittömästi seuraa ympäristörikosdirektiivin velvoitteista, vaan perustuvat siihen, että esitykseen sisältyy ehdotus uudesta ympäristön tuhoamista koskevasta rangaistussäännöksestä ja sen osalta olisi tehtävä tarvittavat muutokset myös rikoslain 48 luvun 10 §:ään.

48 a luku Luonnonvararikoksista

3 c §.Metsäkatorikos.Pykälä olisi uusi. Sen mukaisesti metsäkatorikoksena rangaistavaa olisi tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta tiettyjen metsäkatoon ja metsien tilan heikkenemiseen liittyvien hyödykkeiden ja tuotteiden asettamisesta saataville unionin markkinoilla ja viennistä unionista sekä asetuksen (EU) N:o 995/2010 kumoamisesta annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2023/1115 3 artiklassa säädetyn kiellon vastaisesti saattaa Euroopan unionin markkinoille, asettaa saataville Euroopan unionin markkinoilla tai viedä Euroopan unionin markkinoilta muu kuin vähäinen määrä asetuksen 2 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua hyödykettä tai 2 kohdassa tarkoitettua tuotetta.

1 momentin Rangaistavaa olisi pykälänmukaan saattaa markkinoille, asettaa saataville markkinoilla tai viedä asetuksen mukainen muu kuin vähäinen määrä asianomaista tuotetta tai asianomaista hyödykettä EU:n metsäkatoasetuksen 3 artiklan kiellon vastaisesti.

Markkinoille saattamisella tarkoitetaan EU:n metsäkatoasetuksessa asianomaisen hyödykkeen tai asianomaisen tuotteen asettamista ensimmäistä kertaa saataville unionin markkinoilla ja asettamisella saataville markkinoilla asianomaisen tuotteen toimittamista kaupallisen toiminnan yhteydessä unionin markkinoille jakelua, kulutusta tai käyttöä varten joko maksua vastaan tai maksutta (2 artiklan 16 ja 18 kohdat). Ympäristörikosdirektiivin johdanto-osan kappale 16 edellyttää, että jos direktiivissä määritelty rikos liittyy esimerkiksi markkinoilla saataville asettamiseen tai markkinoille saattamiseen, tähän olisi sisällytettävä menettely, joka toteutetaan tieto- ja viestintäteknologioiden välityksellä eli esimerkiksi verkkosivujen välityksellä. Rikoslain sääntely soveltuu teknologianeutraalina lähtökohtaisesti myös tällaisia teknologioita käyttäen tehtyihin tekoihin. Viennillä tarkoitettaisiin EU:n metsäkatoasetuksen 2 artiklan 37 kohdan mukaisesti asetuksen (EU) N:o 952/2013 269 artiklassa vahvistettua menettelyä. Euroopan Parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 952/2013 unionin tullikoodeksista 269 artiklassa säädetään unionin tavaroiden viennistä.

EU:n metsäkatoasetuksessa asianomaisilla hyödykkeillä tarkoitetaan asetuksen 2 artiklan 1 kohdan mukaan nautaeläimiä, kaakaota, kahvia, öljypalmua, kumia, soijaa ja puuta. Asianomaisilla tuotteilla tarkoitetaan asetuksen 2 artiklan 2 kohdan mukaan asetuksen liitteessä I lueteltuja tuotteita, jotka sisältävät tai joiden ravintona on käytetty asianomaisia hyödykkeitä tai jotka on valmistettu käyttäen asianomaisia hyödykkeitä. Rangaistavuus koskisi nimenomaisesti näitä tuotteita tai hyödykkeitä koskevia tekoja.

EU:n metsäkatoasetuksen 3 artiklan mukaisesti asianomaisia hyödykkeitä ja asianomaisia tuotteita ei saa saattaa markkinoille, asettaa saataville markkinoilla tai viedä, elleivät kaikki seuraavat edellytykset täyty: a) ne ovat metsäkatoa aiheuttamattomia; b) ne on tuotettu tuotantomaan asiaa koskevan lainsäädännön mukaisesti; ja c) niistä on annettu asianmukaista huolellisuutta koskeva vakuutus tai yksinkertaistettu ilmoitus asetuksen asiaa koskevien säännösten edellyttämällä tavalla. Rangaistavaa olisi sellainen EU:n metsäkatoasetuksessa tarkoitetun hyödykkeen tai tuotteen markkinoille saattaminen, markkinoilla saataville asettaminen tai vieminen, joka rikkoo yhtäkin EU:n metsäkatoasetuksen 3 artiklan mukaista edellytystä. Metsäkatorikoksena voisi siten tulla rangaistavaksi teko, jossa esimerkiksi saatetaan markkinoille tuote, joka on metsäkatoa aiheuttamaton ja joka on tuotettu tuotantomaan asiaa koskevan lainsäädännön mukaisesti, mutta josta ei ole annettu asianmukaista huolellisuutta koskevaa vakuutusta. Rangaistavuus koskisi luonnollisesti myös tekoa, jossa saatetaan markkinoille tuote, jonka kohdalla yksikään asetuksen 3 artiklan mukaisista edellytyksistä ei täyty.

EU:n metsäkatoasetuksen 3 artiklassa yhtenä edellytyksenä hyödykkeen tai tuotteen markkinoille saattamiselle, markkinoilla saataville asettamiselle ja viennille on, että hyödyke tai tuote on metsäkatoa aiheuttamaton. Metsäkadolla tarkoitetaan asetuksen 2 artiklan 3 kohdan mukaan metsän muuntamista maatalouskäyttöön riippumatta siitä, onko muutos ihmisen toiminnan aiheuttama vai ei. Metsäkatoa aiheuttamattoman käsitteellä tarkoitetaan asetuksen 2 artiklan 13 kohdan mukaan sitä, että asianomaiset tuotteet sisältävät tai niiden ravintona on käytetty sellaisia asianomaisia hyödykkeitä tai ne on valmistettu käyttäen sellaisia asianomaisia hyödykkeitä, jotka on tuotettu maalla, joka ei ole ollut metsäkadon kohteena 31 päivän joulukuuta 2020 jälkeen. Kun on kyse asianomaisista tuotteista, jotka sisältävät puuta tai jotka on valmistettu käyttäen puuta, käsitteellä tarkoitetaan, että puu on korjattu metsästä aiheuttamatta metsien tilan heikkenemistä 31 päivän joulukuuta 2020 jälkeen. Metsien tilan heikkenemisellä tarkoitetaan metsäpinta-alan rakenteellisia muutoksia, jotka toteutetaan a) muuntamalla ikimetsiä tai luontaisesti uudistuvia metsiä plantaaseiksi tai muuksi puustoiseksi maaksi; tai b) muuntamalla ikimetsiä viljelymetsiksi (asetuksen 2 artiklan 7 kohta).

Asetuksen sääntelystä seuraa, että asianmukaisista hyödykkeistä valmistettavaa tuotetta ei ole saanut tuottaa maalla, joka on ollut metsäkadon kohteena 31.12.2020 jälkeen. Puutuotteiden osalta puun tulee olla korjattu metsästä aiheuttamatta metsien tilan heikkenemistä 31.12.2020 jälkeen. Sääntelyyn liittyy joitakin täsmennyksiä, jotka ilmenevät asetuksen muista kohdista. Esimerkiksi asetuksen 1 artiklan 2 kohdan mukaan soveltamisalaa rajataan niin, että asetusta ei sovelleta asetuksen liitteessä I lueteltuihin tuotteisiin, jotka on tuotettu ennen asetuksen voimaantulopäivää eli ennen 29.6.2023. Tämä rajaus ei kuitenkaan koske puutavara-asetuksessa tarkoitettuja tuotteita, jotka on tuotettu ennen 29.6.2023 ja saatettu markkinoille 31.12.2029 alkaen, sillä niiden on oltava EU:n metsäkatoasetuksen mukaisia asetuksen 37 artiklan 3 kohdan mukaisesti.

Esimerkiksi Suomessa tuotetun puutavaran osalta tarvittavat tiedot asetuksessa tarkoitettuun riskiarvioon metsäkadon aiheuttamattomuuden osalta ilmenevät käytännössä metsänkäyttöilmoituksesta, puukauppasopimuksesta ja muista vastaavista asiakirjoista, kuten mittaustodistuksesta. Nautaeläinten osalta asianmukaiseen huolellisuuteen tarvittavia tietoja voidaan saada hyödyntämällä esimerkiksi olemassa olevia viranomaisrekistereitä sekä toimijoiden omia järjestelmiä. EU:n metsäkatoasetuksen 3 artiklan mukaisesti edellytyksenä tuotteen tai hyödykkeen markkinoille saattamiselle, markkinoilla saataville asettamiselle ja viennille on myös, että tuote tai hyödyke on tuotettu tuotantomaan asiaa koskevan lainsäädännön mukaisesti. Asetuksessa tuotantomaan asiaa koskevalla lainsäädännöllä tarkoitetaan asetuksen 2 artiklan 40 kohdan mukaan tuotantomaassa sovellettavia lakeja, jotka koskevat tuotantoalueen oikeudellista asemaa seuraavien osalta: a) maankäyttöoikeudet; b) ympäristönsuojelu; c) metsiin liittyvät säännöt, metsänhoito ja biologisen monimuotoisuuden säilyttäminen mukaan lukien, jos ne liittyvät suoraan puunkorjuuseen; d) kolmansien osapuolten oikeudet; e) työelämäoikeudet; f) kansainvälisessä oikeudessa suojatut ihmisoikeudet; g) vapaan ja tietoon perustuvan ennakkosuostumuksen periaate, myös sellaisena kuin se esitetään YK:n julistuksessa alkuperäiskansojen oikeuksista; ja h) vero-, korruptiontorjunta-, kauppa- ja tullisäännökset.

EU:n metsäkatoasetuksen 2 artiklan 40 kohdan tuotantomaan asiaa koskevan lainsäädännön määritelmässä viitataan nimenomaisesti lakeihin. Kyse tulisi siten olla nimenomaan lainsäädännössä määritellyistä velvoitteista. Huomioiden, että ympäristörikosdirektiivin johdanto-osan kappaleen 8 mukaan jäsenvaltioiden olisi säädettävä kansallisessa lainsäädännössään rikosoikeudellisia seuraamuksia ympäristönsuojelua koskevan unionin oikeuden vakavista rikkomisista, rangaistavuus ei koskisi menettelyä, jossa esimerkiksi saatetaan markkinoille asianomainen tuote siten, että tuotantomaan asiaa koskevaa lainsäädäntöä ei olisi noudatettu mutta kyse olisi merkitykseltään vähäisen aineellisen tai menettelyllisen velvoitteen vastaisesta menettelystä. Jotta kyse voisi olla rangaistavasta menettelystä, kyse tulisi olla esimerkiksi tuotteen tai hyödykkeen tuottamista koskevan, lainsäädäntöön sisältyvän olennaisen velvoitteen vastaisesta menettelystä.

Euroopan komissio on marraskuussa 2024 julkaissut komission tiedonannon C/2024/6789 13.11.2024, johon sisältyy ohjeasiakirja metsäkatoa aiheuttamattomia tuotteita koskevan asetuksen (EU) 2023/1115 soveltamisesta. Komissio on päivittänyt ohjeasiakirjan 15.4.2025 ja 4.5.2026. Ohjeasiakirja ei ole oikeudellisesti sitova. Asiakirjan tarkoituksena on antaa tietoa tietyistä EU:n metsäkatoasetuksen osa-alueista. Ohjeasiakirjalla ei sen johdannon mukaan korvata, lisätä tai muuteta EU:n metsäkatoasetuksen säännöksiä, joissa vahvistetaan oikeudelliset velvoitteet. Ohjeasiakirjaa ei pitäisi tarkastella erillisenä itsenäisenä asiakirjana, vaan sitä on asiakirjan mukaan käytettävä yhdessä lainsäädännön kanssa.

Ohjeasiakirjan mukaan siltä osin kuin kyse on tuotantomaan asiaa koskevasta lainsäädännöstä, tarkastelu kohdistuu lainsäädäntöön, joka on olennainen tuotteen tai hyödykkeen tuotantoalueen kannalta (ohjeasiakirjan kohta 6). Asiakirjan mukaan ainoastaan tuotantoalueen oikeudellista asemaa koskevat lait katsotaan asiaa koskevaksi lainsäädännöksi EU:n metsäkatoasetuksen 2 artiklan 40 alakohdan nojalla. Esimerkiksi puutavaran tuotannon kannalta kyse olisi siten nimenomaisesti puutavaran tuotantoa koskevan lainsäädännön mukaisesti toimimisesta. Kansallisesti keskeinen tältä osin on metsälain (1093/1996) mukainen järjestelmä, jossa hakkuut edellyttävät metsänkäyttöilmoitusta (14 §), sekä muu metsänkäyttöä koskeva lainsäädäntö. Olennaisia ovat sekä puutavaran että naudanlihan osalta myös maanomistusta koskeva lainsäädäntö ja sitä koskevat rekisteritiedot.

Sikäli kun metsäkatorikosta koskeva syyte perustuisi sellaisen tuotteen markkinoille saattamiseen, jonka kohdalla edellytys tuotantomaan lainsäädännön mukaisuudesta ei täyttyisi, asian toteen näyttäminen olisi syyttäjän tehtävä kuten tavallista. Syyttäjän olisi siten osoitettava, että asianomaista tuotetta tai hyödykettä ei olisi tuotettu tuotantomaan asiaa koskevan lainsäädännön mukaisesti.

EU:n metsäkatoasetuksen 3 artikla edellyttää lisäksi, että asetuksen mukaisista hyödykkeistä tai tuotteista on annettu asianmukaista huolellisuutta koskeva vakuutus tai yksinkertaistettu ilmoitus asetuksen asiaa koskevien säännösten edellyttämällä tavalla. Rangaistavaa olisi siten esimerkiksi asianomaisen tuotteen tai asianomaisen hyödykkeen markkinoille saattaminen siten, että asianmukaista huolellisuutta koskevaa vakuutusta ei olisi annettu, jos kyseessä olisi muu kuin vähäinen määrä tuotetta tai hyödykettä. Jos menettely muuten täyttäisi asetuksen 3 artiklan edellytykset ja myös asianmukaista huolellisuutta koskeva vakuutus olisi annettu, mahdolliset muut puutteet EU:n metsäkatoasetuksen mukaisen asianmukaisen huolellisuuden velvollisuuden täyttämisessä eivät johtaisi rangaistusvastuuseen metsäkatorikosta koskevan säännöksen mukaisesti.

Rangaistavuus koskisi menettelyä, jossa saatetaan markkinoille, asetetaan saataville markkinoilla tai viedään muu kuin vähäinen määrä asianomaista hyödykettä tai asianomaista tuotetta. Säännöksessä käytettäisiin ilmaisua ”vähäinen määrä” direktiivin ilmaisun ”merkityksetön määrä” sijasta.

Tältä osin voidaan huomioida ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 8 kohta, jossa säädetään tekijöistä, joista vähintään yksi olisi otettava huomioon arvioitaessa, onko määrä merkityksetön vai muu kuin merkityksetön. Nämä tekijät ovat a) asianomaisten kohteiden lukumäärä, b) missä määrin jokin 1 kohdan toisen alakohdan a ja b alakohdassa tarkoitetussa unionin oikeudessa tai kansallisessa lainsäädännössä asetettu sääntelyn mukainen kynnysarvo, arvo tai muu pakollinen parametri ylittyy, c) kyseisen eläin- tai kasvilajin suojelutaso ja d) ympäristön ennallistamisen kustannukset, jos nämä kustannukset on mahdollista arvioida.

Ympäristörikosdirektiivin johdanto-osan kappaleen 20 mukaisesti arvioitaessa, onko jonkin Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksessa (EU) 2023/1115 tarkoitettuun metsäkatoon tai metsien tilan heikkenemiseen liittyvän asianomaisen hyödykkeen tai asianomaisen tuotteen määrä merkityksetön, jäsenvaltiot voisivat ottaa huomioon esimerkiksi asianomaisen hyödykkeen tai tuotteen määrän ilmaistuna nettopainona tai tarvittaessa tilavuutena taikka yksikköjen lukumääränä taikka sen, onko kyseessä olevan toiminnan mittakaava merkityksetön. Lisäksi johdanto-osan kappaleessa todetaan, että tällaisessa arvioinnissa jäsenvaltiot voisivat tapauksen mukaan ottaa huomioon myös direktiivissä tiettyjen rikosten osalta luetellut muut seikat, mukaan lukien kyseisen lajin suojelutaso tai ympäristön ennallistamisen kustannukset. Mainituilla seikoilla ei kuitenkaan ole asiallista merkitystä EU:n metsäkatoasetuksen sääntelyn sisältö huomioiden.

Se, että rangaistavuuden ulkopuolelle rajattaisiin menettely, joka koskisi vähäistä määrää säännöksessä tarkoitettua hyödykettä tai tuotetta, perustuisi direktiivin 3 artiklan 2 kohdan p alakohdassa olevaan rikoksen määritelmään, jonka mukainen kriminalisointivelvoite koskee muuta kuin merkityksetöntä määrää siinä tarkoitettuja tuotteita tai hyödykkeitä. Kuten edellä on todettu ehdotettavaa uutta rikoslain 48 luvun 4 a §:ää koskevissa säännöskohtaisissa perusteluissa, ”vähäisen” määrän katsottaisiin riittävällä tavalla vastaavan direktiivissä käytettyä ”merkityksetöntä” määrää. Vähäinen määrä on tunnusmerkkinä jo omaksuttu rikoslaissa, ja sitä voi lähtökohtaisesti pitää paremmin rikoslaissa käytettyyn lakikieleen sopivana kuin ilmaisua ”merkityksetön määrä”.

Vähäisen määrän arvioinnissa voitaisiin huomioida asianomaisen hyödykkeen tai asianomaisen tuotteen kappalemäärä sekä määrä nettopainona tai tilavuutena. Jotta menettely jäisi rangaistavuuden ulkopuolelle, kyseessä tulisi olla rajallinen, pieni määrä hyödykettä tai tuotetta. Johdantokappaleen 20 mukaan huomioitavaksi voi tulla myös se, onko kyseessä olevan toiminnan mittakaava merkityksetön. Siten sen arvioimisessa, olisiko kyse vähäisestä määrästä, voitaisiin huomioida esimerkiksi se, mikä markkinoille saatettavan puutavaran tai naudanlihan määrä on suhteessa kyseisen toiminnan mittakaavaan yleisesti. Rangaistussääntelyn ulkopuolelle voisi siten jäädä esimerkiksi menettely, jossa yksityishenkilö saattaa markkinoille puutavaraa tai naudanlihaa kyseisen toiminnan yleiseen mittakaavaan nähden vähäisesti.

EU:n metsäkatoasetuksen markkinoille saattamista, markkinoilla saataville asettamista ja vientiä koskevat velvoitteet ovat jossakin määrin erilaiset sen mukaan, onko kyse asetuksen mukaisesta toimijasta, kauppaa käyvästä vai toimitusketjussa alempana sijaitsevasta toimijasta. Asetuksen 2 artiklan 15 kohdan mukaisesti toimijalla tarkoitetaan luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä, joka kaupallisen toiminnan yhteydessä saattaa asianomaisia tuotteita markkinoille tai vie niitä lukuun ottamatta toimitusketjussa alempana sijaitsevia toimijoita. Kauppaa käyvä on puolestaan määritelty metsäkatoasetuksen 2 artiklan 17 kohdassa, jonka mukaan kauppaa käyvällä tarkoitetaan toimitusketjuun kuuluvaa muuta henkilöä kuin toimijaa tai toimitusketjussa alempana sijaitsevaa toimijaa, joka kaupallisen toiminnan yhteydessä asettaa asianomaisia tuotteita saataville markkinoilla. Käytännössä asetuksen 3 artiklaa voisi rikkoa myös toimitusketjussa alempana sijaitseva toimija, sillä se metsäkatoasetuksen 2 artiklan 15 b kohdan mukaisesti saattaa markkinoille tai vie asianomaisia tuotteita. On kuitenkin otettava huomioon, että metsäkatoasetuksessa säädetyt velvoitteet ovat kevyemmät toimitusketjussa alempana sijaitseville toimijoille ja kauppaa käyville verrattuna asetuksen 2 artiklan 15 kohdassa tarkoitettuihin toimijoihin.

Metsäkatorikoksen rangaistusasteikko olisi sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta. Sama rangaistusasteikko koskisi sekä tahallisia että törkeästä huolimattomuudesta tehtyjä tekoja. Näiltä osin noudatettaisiin samaa lähtökohtaa kuin lähes kaikissa muissakin nykyisissä rikoslain 48 ja 48 a luvun rangaistussäännöksissä. Sääntely, jossa perustekomuotoisen teon enimmäisrangaistus on kaksi vuotta ja törkeän tekomuodon viisi vuotta, ei ole tavanomainen rikoslaissa. Valittua rangaistusasteikkoa kokonaisuudessaan olisi pidettävä perusteltuna huomioiden yhtäältä puutavararikoksesta rikoslain 48 a luvun 3 b §:ssä säädetty kuuden kuukauden enimmäisrangaistus ja muiden ympäristö- ja luonnonvararikosten tavanomainen kahden vuoden enimmäisrangaistus perustekomuotoisissa teoissa sekä perustekomuotoisen teon enimmäisrangaistus niissä muissa rikoslain rangaistussäännöksissä, joita koskevan törkeän tekomuodon enimmäisrangaistus on viisi vuotta.

Metsäkatorikoksen enimmäisrangaistus myös vastaisi rikoslain 46 luvun 1 §:n mukaisesta säännöstelyrikoksesta säädettyä kahden vuoden enimmäisrangaistusta. Säännöstelyrikoksena rangaistavaksi voi mainitun pykälän 1 momentin 7 kohdan mukaisesti tulla teko, jossa rikotaan tai yritetään rikkoa Euroopan unionin antamissa tuontia ja vientiä koskevissa asetuksissa säädettyä tai mainittujen säädösten nojalla annettua säännöstelymääräystä. Törkeästä säännöstelyrikoksesta säädetään rikoslain 46 luvun 2 §:ssä, ja mainitun teon enimmäisrangaistus on neljä vuotta vankeutta. Näiden säännösten soveltumisen osalta noudatettaisiin yleisiä lainkonkurrenssioppeja, joita on tarkasteltu edellä käsiteltäessä rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin ehdotettavan uuden 3 kohdan c alakohdassa kohdan säännöskohtaisia perusteluja.

Rangaistavuus edellyttäisi tahallisuutta tai törkeää huolimattomuutta. Rangaistusvastuun voisi siten perustaa menettely, jossa tekijä esimerkiksi saattaa tuotteen markkinoille tahallisuuden edellyttämällä tavalla tietoisena siitä, että tuotetta ei ole tuotettu tuotantomaan asiaa koskevan lainsäädännön mukaisesti, tai menettely, jossa tekijän olisi pitänyt tämä tietää mutta tekijä ei ole noudattanut huolellisuusvelvollisuuttaan esimerkiksi asian selvittämisessä ja tätä huolimattomuutta olisi pidettävä törkeänä.

Rangaistuksen määräämisessä noudatettaisiin yleisiä asiaa koskevia rikoslain 6 luvun säännöksiä. Kuten näihin lähtökohtiin kuuluu, tahallisen rikoksen moitittavuus on lähtökohtaisesti suurempi kuin törkeästä huolimattomuudesta tehdyn teon moitittavuus. Metsäkatorikoksen tunnusmerkistö kattaa moitittavuudeltaan eri tasoisia tekoja, mikä tulisi huomioitavaksi rangaistuksen mittaamisessa. Tyypillisesti teko, jossa esimerkiksi saatetaan markkinoille metsäkatoa aiheuttava tuote tai tuote, jota ei ole tuotettu tuotantomaan lainsäädännön mukaisesti, on moitittavampi kuin sellainen markkinoille saattaminen, jossa ainoastaan jätetään toimittamatta asianmukaista huolellisuutta koskeva vakuutus tai yksinkertaistettu ilmoitus, mutta jossa kyse on EU:n metsäkatoasetuksen edellytykset täyttävästä tuotteesta.

2 momentin Pykälänmukaisesti tahallisen metsäkatorikoksen yritys olisi rangaistava.

Metsäkatorikosta koskevalla säännöksellä pantaisiin täytäntöön ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan p alakohtaa ja osin 3 artiklan 4 kohtaa koskevat velvoitteet ja 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan velvoite mainitun rikoksen osalta sekä muita direktiivin velvoitteita (erityisesti 6 artikla ja 7 kohdan 3 kohta).

EU:n metsäkatoasetuksen 3 artiklan vastaista menettelyä ei ole nykyisin säädetty rangaistavaksi. Metsäkatorikosta koskevan säännöksen myötä rangaistavuuden piiriin tulisi siten sellaisia tekoja, jotka nykyisin eivät ole rangaistavia, eli rangaistavuuden ala laajenisi säännöksen kattamiin tekoihin.

3 d §.Törkeä metsäkatorikos.Pykälässä säädettäisiin metsäkatorikoksen törkeästä tekomuodosta. Ankaroittamisperusteet koskisivat rikokseen liittyvän tuotteen tai hyödykkeen määrää sekä tekijän toimintatapoja. Törkeää tekotapaa koskevan säännöksen soveltuminen edellyttäisi aina, että teko olisi myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Törkeä metsäkatorikos edellyttäisi tahallisuutta.

1 momentin

1 kohdan

Pykälännojalla rikosta voitaisiin pitää törkeänä, jos sen kohteena olisi erityisen suuri määrä 3 c §:ssä tarkoitettua hyödykettä tai tuotetta ja teko olisi myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Metsäkatorikokselle voi olla tyypillistä, että asetuksen mukaista tuotetta, kuten puutavaraa, saatetaan markkinoille suuri määrä. Myös yhteen asianmukaisen huolellisuuden vakuutukseen voi sisältyä suuri määrä tuotteita, kun toimija voi käytännössä ilmoittaa yhdellä vakuutuksella arvion tuotteista, joita on saattamassa markkinoille tai asettamassa saataville markkinoilla taikka viemässä seuraavan 12 kuukauden ajanjaksolta. Kvalifiointiperusteen soveltuminen edellyttäisi erityisen suurta määrää tuotetta tai hyödykettä, jolloin kyse olisi selvästi tavanomaista suuremmasta määrästä tuotetta tai hyödykettä. Arvioinnissa otettaisiin huomioon se, minkä suuruisissa erissä tuotteita tavanomaisesti saatetaan markkinoille. Kun kvalifiointiperusteen soveltaminen edellyttäisi myös kokonaistörkeysarvostelun täyttymistä, peruste voisi tyypillisesti tulla sovellettavaksi, jos teko koskisi erityisen suurta määrää tuotetta tai hyödykettä, joka ei olisi metsäkatoa aiheuttamaton tai jota ei olisi tuotettu tuotantomaan asiaa koskevan lainsäädännön mukaisesti. Tyypillisesti se, että on esimerkiksi saatettu markkinoille tuote, joka on metsäkatoa aiheuttamaton ja joka on tuotettu tuotantomaan asiaa koskevan lainsäädännön mukaisesti mutta josta ei ole annettu EU:n metsäkatoasetuksen 3 artiklan c kohdassa edellytetyllä tavalla asianmukaista huolellisuutta koskevaa vakuutusta, on sen sijaan moitittavuudeltaan vähäisempi. Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan p alakohdassa tai muissa sitä koskevissa velvoitteissa näitä tilanteita ei kuitenkaan ole eritelty muista asetuksen 3 artiklaan sisältyvän kiellon vastaisista tilanteista. Ehdotettavaan 3 d §:ään sisältyvän kokonaisarviointia koskevan edellytyksen johdosta teot, joita ei olisi perusteltua pitää luonteeltaan törkeinä, eivät tulisi kyseisen säännöksen soveltamisalaan. Edellytyksenä törkeää tekotapaa koskevan säännöksen soveltamiselle voidaan pitää sitä, että teko on rangaistusarvoltaan sellainen, jonka kohdalla tällaisen säännöksen soveltaminen on perusteltua. Kokonaistörkeysarvostelun ei siten voisi tyypillisesti katsoa täyttyvän tilanteessa, jossa olisi esimerkiksi säännöksessä tarkoitetulla tavalla saatettu markkinoille tuote ilman, että olisi annettu asetuksessa edellytetty asianmukaisen huolellisuuden vakuutus tai yksinkertaistettu ilmoitus, mutta jossa kyse olisi erityisen suuresta määrästä sellaisia tuotteita tai hyödykkeitä, jotka olisivat metsäkatoa aiheuttamattomia ja tuotettu asetuksen edellyttämällä tavalla tuotantomaan asiaa koskevan lainsäädännön mukaisesti.

2 kohdan Pykälänmukainen ankaroittamisperuste olisi huomattavan taloudellisen hyödyn tavoittelu. Perustetta on käytetty useissa taloudelliseen toimintaan liittyvissä törkeää tekomuotoa koskevissa säännöksissä. Myös metsäkatorikoksessa voidaan pyrkiä saamaan huomattavaa taloudellista hyötyä esimerkiksi kustannuksia välttäen saattamalla markkinoille tuotteita, jotka on tuotettu tuotantomaan lainsäädäntöä noudattamatta. Kvalifiointiperustetta sovellettaessa olisi huomioitava, että elinkeinotoiminnassa tavoitellaan lähtökohtaisesti taloudellista hyötyä, eikä kaikkia elinkeinotoiminnan yhteydessä tehtyjä rikoksia arvioitaisi törkeiksi. Jotta peruste tulisi sovellettavaksi, tulisi rikoksella tavoitellun taloudellisen hyödyn joka tapauksessa olla huomattavaa. Yksiselitteistä arvoa huomattavan hyödyn määrästä ei ole mahdollista antaa. Merkitystä sen arvioinnissa, minkä suuruista tavoiteltua hyötyä tulisi pitää huomattavana, voitaisiin antaa sille, että säännöksen kattamat EU:n metsäkatoasetuksen vastaiset teot voivat olla luonteeltaan ja olosuhteiltaan erilaisia. Arvioinnin tulisi tapahtua ennemminkin suhteessa vastaavanlaisesta rikoksesta yleensä odotettavaan hyötyyn nähden kuin esimerkiksi siihen, mihin on luonteeltaan toisenlaisissa rikoksissa huomattavan taloudellisen hyödyn raja asetettu (ks. myös HE 254/1998 vp, s. 24).

Pykälän sanamuoto ei edellyttäisi, että rikoksentekijä olisi saanut säännöksessä tarkoitettua hyötyä vaan pelkästään sen tavoittelu riittäisi. Pykälän 2 kohdan mukaisen kvalifiointiperusteen muodostavan seikan osalta edellytettäisiin tarkoitustahallisuutta. Säännöksen sanamuodosta "tavoitellaan" ilmenee, että taloudellisen hyödyn saamisen tulee olla tekijän tarkoituksena. Kysymys on tekijän subjektiivista tarkoitusperää koskevasta vastuuedellytyksestä. Käytännössä tarkoitus jouduttaisiin olennaisesti päättelemään teon laadusta tai muista olosuhteista.

3 kohdan Pykälännojalla rikos voitaisiin katsoa törkeäksi, jos se tehtäisiin erityisen suunnitelmallisesti. EU:n metsäkatoasetuksen 3 artiklan mukaisen kiellon tahallinen rikkominen edellyttää jo tyypillisesti jonkinasteista suunnitelmallisuutta. Ankaroittamisperuste soveltuisi silloin, kun rikoksentekijä on rikoksen toteuttamiseksi ryhtynyt tavallista pidemmälle meneviin järjestelyihin tai pitkäkestoiseen tai toistuvaan suunnitelmalliseen toimintaan. Suunnitelmallisuus voisi kuitenkin ilmetä myös ainutkertaisen teon yhteydessä.

Rangaistusasteikon osalta pyritään lähtökohtaisesti käyttämään vakiintuneesti käytössä olevia rangaistusasteikkoja. Törkeiden tekotapojen osalta asteikko on tavanomaisesti neljästä kuukaudesta neljään vuoteen vankeutta. Viiden vuoden enimmäisrangaistus poikkeaa vakiintuneesta rikoslain sääntelytavasta, eikä se siten ole aivan ongelmaton Suomen rikoslaissa noudatetun suhteellisuusperiaatteen eikä rikoslain sisäisen johdonmukaisuuden kannalta. Ehdotettava viiden vuoden enimmäisrangaistus johtuu direktiivin 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan velvoitteesta, joka ei usean rikostyypin osalta jätä mahdollisuutta alempaan enimmäisrangaistukseen kuin viisi vuotta vankeutta. Tällaisella perusteella rikoslain vakiintuneista asteikoista on voitu poiketa (LaVM 29/2014 vp, s. 3). Viiden vuoden enimmäisvankeusrangaistusta voidaan tässä tapauksessa myös pitää oikeasuhtaisena, kun otetaan huomioon metsäkadon sekä kasvihuonekaasupäästöjen ja biologisen monimuotoisuuden vähenemisen torjumisen merkitys ja moitittavimpien tahallisten tekojen vakavuus.

2 momentin Pykälänmukaisesti törkeän metsäkatorikoksen yritys olisi rangaistava.

Törkeää metsäkatorikosta koskevalla säännöksellä pantaisiin täytäntöön ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan p alakohtaa, osin 3 artiklan 4 kohtaa sekä 5 artiklan 2 kohdan d alakohtaa koskevat velvoitteet.

4 b §.Soveltamisala.Pykälä olisi uusi. Se vastaisi täysin rikoslain 48 lukuun ehdotettavaa soveltamisalasäännöstä, ja säännöksiä tulisi tulkita keskenään yhteneväisesti. Pykälän mukaan ilman lupaa toimimiseen rinnastettaisiin kyseistä lukua sovellettaessa toimiminen toimivaltaisen viranomaisen myöntämän sellaisen luvan nojalla, jota haettaessa lupaviranomaista on erehdytetty luvan myöntämisen kannalta olennaisista seikoista, lahjottu tai pakotettu, taikka sellaisen luvan nojalla, joka ilmeisellä ja olennaisella tavalla rikkoo asiaankuuluvia aineellisoikeudellisia vaatimuksia.

Ehdotettavaa soveltamisalasäännöstä koskisi vastaavin perustein vastaava siirtymäsääntely kuin 48 lukuun ehdotettavaa vastaavaa säännöstä.

6 a §.Oikeushenkilön rangaistusvastuu.Pykälään lisättäisiin viittaus metsäkatorikokseen ja törkeään metsäkatorikokseen, minkä johdosta niihin sovellettaisiin oikeushenkilön rangaistusvastuuta. Muutoksella täytäntöönpantaisiin direktiivin 3 artiklan 2 kohdan p alakohtaan liittyen direktiivin 6 artiklan velvoite, jonka mukaan oikeushenkilö on voitava saattaa vastuuseen direktiivin 3 ja 4 artiklassa tarkoitetuista rikoksista.

7.2

Pakkokeinolaki

10 luku Salaiset pakkokeinot

3 §.Telekuuntelu ja sen edellytykset.Pykälän 2 momentin 18 kohtaa ehdotetaan muutettavaksi siten, että siinä viitattaisiin törkeän ympäristön turmelemisen ohella törkeään jäterikokseen ja ympäristön tuhoamiseen. Muutoksen johdosta telekuuntelu olisi muidenkin edellytysten täyttyessä mahdollista, jos epäiltyä olisi syytä epäillä mainituista rikoksista.

Kuten muidenkin luvun salaisten pakkokeinojen kohdalla, myös telekuuntelun käyttäminen edellyttää perusterikosta koskevan edellytyksen lisäksi muiden pakkokeinolaissa säädettyjen pakkokeinon käytön edellytysten täyttymistä. Osa näistä muista edellytyksistä on yleisiä (esimerkiksi suhteellisuusperiaatteen noudattaminen), osa keinokohtaisia. Luvun 2 §:n 2 momentin mukaan telekuuntelua saadaan käyttää vain, jos sillä voidaan olettaa olevan erittäin tärkeä merkitys rikoksen selvittämiselle. Suhteellisuusperiaatteesta seuraa, että arvioitaessa pakkokeinon käyttöedellytyksiä on otettava huomioon se, mitä vakavuustasoa rikos konkreettisessa tapauksessa edustaa.

Ehdotettu muutos tekisi törkeästä jäterikoksesta ja ympäristön tuhoamisesta luvun 4 §:n 1 momentin nojalla myös telekuuntelun sijasta tapahtuvan tietojen hankkimisen perusterikoksen ja 27 §:n 2 momentin nojalla myös peitetoiminnan perusterikoksen.

17 §.Asuntokuuntelu ja sen edellytykset.Asuntokuuntelua koskevan pykälän 9 kohdassa viitataan muun muassa rikoslain 34 a luvun 2 §:n 1 momentin 2–9 kohdassa taikka 2 tai 2 momentissa tarkoitettuun terroristisessa tarkoituksessa tehtyyn rikokseen. Kohtaa muutettaisiin siten, että siinä viitattaisiin rikoslain 34 a luvun 2 §:n 1 momentin 2–10 kohtaan. Ehdotettava muutos johtuu siitä, että mainitussa rikoslain pykälässä ehdotetaan säädettäväksi terroristisessa tarkoituksessa tehdystä ympäristön tuhoamisesta, josta säädettäisiin mainitun momentin uudessa 6 kohdassa, jolloin nykyiset 6–9 kohdat siirtyisivät 7–10 kohdiksi. Muutoksen johdosta asuntokuuntelu olisi muidenkin edellytysten täyttyessä mahdollista, jos epäiltyä olisi syytä epäillä terroristisessa tarkoituksessa tehdystä ympäristön tuhoamisesta.

7.3

Poliisilaki

9 luku Erinäiset säännökset

2 a §.Toisen viranomaisen tuki poliisille kansainvälistä apua annettaessa.Pykälän 3 momentin mukaan pykälässä tarkoitettu tuki poliisille voi sisältää poliisitehtävän suorittamiseen soveltuvan sotilaan henkilökohtaista aseistusta voimakkaamman aseistuksen käyttöä. Momentin mukaan edellytyksenä on, että tuen on tilanteesta, tapahtumasta tai tilaisuudesta tehtyjen havaintojen tai siitä muutoin saatujen yksilöityjen tietojen perusteella perusteltua olettaa olevan välttämätöntä suuren ihmismäärän henkeä tai terveyttä vakavasti vaarantavan rikoslain 34 a luvun 2 §:n 1 momentin 2, 3, 5–7 tai 9 kohdassa taikka 2 tai 3 momentissa tarkoitetun terrorismirikoksen estämiseksi tai keskeyttämiseksi taikka edellä tarkoitettuun rikokseen vaikutuksiltaan rinnastuvan rikoslain 21 luvun 1 tai 2 §:ssä, 25 luvun 4 §:ssä tai 34 luvun 1, 3, 5, 6 tai 11 §:ssä tarkoitetun rikoksen estämiseksi tai keskeyttämiseksi.

Säännöstä olisi tarpeen muuttaa sen johdosta, että rikoslaissa ehdotetaan säädettäväksi terroristisessa tarkoituksessa tehdystä ympäristön tuhoamisesta, mistä aiheutuisi muutoksia terroristisessa tarkoituksessa tehtyjä rikoksia koskevan pykälän kohtanumerointiin. Poliisilain 9 luvun 2 a §:n 3 momenttia muutettaisiin siten, että siinä viitattaisiin 5–7 tai 9 kohdan sijasta 5–8 tai 10 kohtaan. Muutoksen myötä pykälässä tarkoitettua aseistusta sisältävä tuki olisi muiden pykälässä säädettyjen edellytysten täyttyessä mahdollinen myös terroristisessa tarkoituksessa tehdyn ympäristön tuhoamisen estämiseksi tai keskeyttämiseksi.

7.4

Kansalaisuuslaki

33 a §.Kansalaisuuden menettäminen maanpetos- tai valtiopetosrikokseen tai terroristiseen rikokseen syyllistymisen perusteella.Pykälän 1 momentin mukaan, jos henkilö, jolla on Suomen kansalaisuuden lisäksi jonkin muun valtion kansalaisuus, on tuomittu Suomessa lainvoimaisella tuomiolla rikoslain (39/1889) 12 luvun 1–6 tai 9 §:n, 13 luvun 1 tai 2 §:n, 34 luvun 12 §:n, 34 a luvun 2 §:n 1 momentin 3–9 kohdan tai 2–4 momentin taikka 3–7 tai 9–11 §:n mukaisesta Suomen elintärkeitä etuja vastaan kohdistuneesta rikoksesta vähintään kahden vuoden pituiseen ehdottomaan vankeus- tai yhdistelmärangaistukseen, voidaan päättää, että henkilö menettää Suomen kansalaisuuden. Säännöksen mukaan kansalaisuuden voi menettää myös henkilö, joka on tuomittu edellä tarkoitettuun rangaistukseen edellä tarkoitetun rikoksen yrityksestä tai osallisuudesta sellaiseen rikokseen tai sen yritykseen.

Momenttia muutettaisiin siten, että siinä viitattaisiin rikoslain 34 a luvun 2 §:n 1 momentin 3–10 kohtaan. Ehdotettava muutos johtuu siitä, että mainitussa rikoslain pykälässä ehdotetaan säädettäväksi terroristisessa tarkoituksessa tehdystä ympäristön tuhoamisesta, josta säädettäisiin mainitun momentin uudessa 6 kohdassa, jolloin nykyiset 6–9 kohdat siirtyisivät 7–10 kohdiksi. Muutoksen myötä terroristisessa tarkoituksessa tehtyä ympäristön tuhoamista koskeva lainvoimainen tuomio voisi muidenkin pykälässä säädettyjen edellytysten täyttyessä olla perusteena Suomen kansalaisuuden menettämiselle pykälässä tarkoitetussa tilanteessa.

7.5

Rajavartiolaki

77 a §.Vaativa virka-apu poliisille.Pykälässä säädetään poliisin oikeudesta saada pykälässä tarkoitettua vaativaa virka-apua Rajavartiolaitokselta sekä sen edellytyksistä. Pykälän 2 momentissa säädetään rikoksista, joiden estämiseksi tai keskeyttämiseksi vaativaa virka-apua voidaan momentissa määritellyissä tilanteissa saada. Momentin 1 kohdassa viitataan rikoslain 34 a luvun 2 §:n 1 momentin 2, 3, 5–7 tai 9 kohdassa taikka 2 tai 3 momentissa tarkoitettuun terroristiseen rikokseen.

Kohtaa muutettaisiin siten, että siinä viitattaisiin rikoslain 34 a luvun 2 §:n 1 momentin 5–7 ja 9 kohtien sijasta 5–8 ja 10 kohtiin. Ehdotettava muutos johtuu siitä, että mainitussa rikoslain pykälässä ehdotetaan säädettäväksi terroristisessa tarkoituksessa tehdystä ympäristön tuhoamisesta, josta säädettäisiin mainitun lainkohdan uudessa 6 kohdassa, jolloin nykyiset 6–9 kohdat siirtyisivät 7–10 kohdiksi. Muutoksen myötä poliisi voisi saada Rajavartiolaitokselta vaativaa virka-apua pykälän muidenkin edellytysten täyttyessä terroristisessa tarkoituksessa tehdyn ympäristön tuhoamisen estämiseksi tai keskeyttämiseksi.

7.6

Laki Puolustusvoimien virka-avusta poliisille

8 §.Vaativa virka-apu.Pykälässä säädetään vaativan virka-avun sisällöstä ja edellytyksistä. Pykälän 1 kohdassa säädetään rikoksista, joiden estämisen tai keskeyttämisen kohdalla vaativa virka-apu voi sisältää pykälässä tarkoitettua aseistusta. Pykälän 1 kohdan mukaan tällaisia rikoksia ovat pykälässä tarkoitetuissa tilanteissa rikoslain 34 a luvun 2 §:n 1 momentin 2, 3, 5–7 tai 9 kohdassa taikka 2 tai 3 momentissa tarkoitetut terrorismirikokset. Kohtaa muutettaisiin siten, että siinä viitattaisiin rikoslain 34 a luvun 2 §:n 1 momentin 5–7 ja 9 kohtien sijasta 5–8 ja 10 kohtiin. Ehdotettava muutos johtuu siitä, että mainitussa rikoslain pykälässä ehdotetaan säädettäväksi terroristisessa tarkoituksessa tehdystä ympäristön tuhoamisesta, josta säädettäisiin mainitun lainkohdan uudessa 6 kohdassa, jolloin nykyiset 6–9 kohdat siirtyisivät 7–10 kohdiksi. Muutoksen myötä pykälässä tarkoitettu vaativa virka-apu voisi olla pykälässä tarkoitetun kaltaista pykälän muidenkin edellytysten täyttyessä myös terroristisessa tarkoituksessa tehdyn ympäristön tuhoamisen estämisen tai keskeyttämisen ollessa kyseessä.

7.7

Laki julkisista hankinnoista ja käyttöoikeussopimuksista

80 §.Pakolliset poissulkemisperusteet.Pykälässä säädetään ehdokkaiden ja tarjoajien poissulkemisesta tarjouskilpailusta eräitä rikoksia koskevien tuomioiden perusteella.

Pykälän 2 momentissa ehdotetaan säädettäväksi, että tarjouskilpailusta olisi suljettava myös ehdokas tai tarjoaja, jonka johto- tai valvontahenkilö on tuomittu rikosrekisteristä ilmenevällä tavalla rikoslain 48 luvun 4 b §:ssä tarkoitetusta törkeästä jäterikoksesta, 4 d §:ssä tarkoitetusta törkeästä ilmakehän heikentämisestä, 4 f §:ssä tarkoitetusta törkeästä ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksesta tai 5 b §:ssä tarkoitetusta ympäristön tuhoamisesta.

Kuten muissakin pakollisissa poissulkemisperusteissa, ehdotettavat uudet rikoslain 48 luvun rikokset tulisi näyttää toteen lainvoimaisella tuomiolla. Tämän ohella rikoksen tulisi olla merkittynä rikosrekisteriin. Toisin kuin hankintalain 80 §:n 1 momentissa tarkoitetuissa poissulkemisperusteissa, 2 momentissa mainittujen rikosten osalta ei otettaisi huomioon tarjoajan itse saamia tuomioita, kuten yhteisösakkoja.

7.8

Laki vesi- ja energiahuollon, liikenteen ja postipalvelujen alalla toimivien yksiköiden hankinnoista ja käyttöoikeussopimuksista

84 §.Pakolliset poissulkemisperusteet.Pakollisia poissulkemisperusteita koskevan pykälän 2 momenttia täydennettäisiin siten, että tarjouskilpailusta olisi suljettava myös ehdokas tai tarjoaja, jonka johto- tai valvontahenkilö olisi tuomittu rikosrekisteristä ilmenevällä tavalla rikoslain 48 luvun 4 b §:ssä tarkoitetusta törkeästä jäterikoksesta, 4 d §:ssä tarkoitetusta törkeästä ilmakehän heikentämisestä, 4 f §:ssä tarkoitetusta törkeästä ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksesta tai 5 b §:ssä tarkoitetusta ympäristön tuhoamisesta. Muutos vastaisi hankintalain 80 §:ään ehdotettavaa muutosta.

7.9

Rikosrekisterilaki

6 b §.Pykälän 10 kohtaa muutettaisiin siten, että sen mukaan rikosrekisteriotteeseen merkittäisiin tiedot myös lainvoimaisesta päätöksestä, jolla henkilö on tuomittu rikoslain 48 luvun 4 b §:n nojalla törkeästä jäterikoksesta, 48 luvun 4 d §:n nojalla törkeästä ilmakehän heikentämisestä, 48 luvun 4 f §:n nojalla törkeästä ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksesta tai 48 luvun 5 b §:n nojalla ympäristön tuhoamisesta.

Säännöksen 10 kohtaan ehdotettavan muutoksen sisältämät rikosnimikkeet vastaisivat niitä rikosnimikkeitä, jotka ehdotetaan lisättäväksi hankintalain 80 §:n 2 momenttiin ja erityisalojen hankintalain 84 §:n 2 momenttiin.

Ehdotuksen taustalla on hankintadirektiivin 57 artiklan 4 kohdan a alakohta, jonka mukaan hankintaviranomaiset voivat sulkea talouden toimijan pois hankintamenettelystä tai jäsenvaltiot voivat vaatia sen poissulkemista, kun hankintaviranomainen voi asianmukaisesti osoittaa hankintadirektiivin 18 artiklan 2 kohdassa tarkoitettujen sovellettavien velvoitteiden rikkomisen. Hankintadirektiivin 18 artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava aiheellisia toimenpiteitä varmistaakseen, että talouden toimijat noudattavat hankintasopimuksia toteuttaessaan sovellettavia ympäristö-, sosiaali- ja työoikeudellisia velvoitteita, jotka on vahvistettu unionin oikeudessa, kansallisessa lainsäädännössä tai hankintadirektiivin liitteessä X luetelluissa kansainvälisissä ympäristö-, sosiaali- ja työoikeudellisissa säännöksissä.

7.10

Merenkulun ympäristönsuojelulaki

7 luku Aluksista aiheutuvan ilman pilaantumisen ehkäiseminen

11 a §.Meriliikenteessä käytettävien polttoaineiden toimittajia koskevat velvoitteet.Pykälää ehdotetaan muutettavan ympäristörikosdirektiivin täytäntöönpanoon liittyen. Pykälään lisättäisiin uusi 1 momentti, jossa kiellettäisiin meriliikenteessä käytettävien polttoaineiden toimittajaa saattamasta markkinoille meriliikenteessä käytettävää dieselpolttoainetta tai kaasuöljyä, jonka rikkipitoisuus ylittää direktiivissä asetetut rajat (dieselpolttoaineen osalta 1,5 painoprosenttia ja kaasuöljyn osalta 0,10 painoprosenttia).

Säännös perustuisi tiettyjen nestemäisten polttoaineiden rikkipitoisuuden vähentämisestä annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2016/802 (rikkidirektiivi) 6 artiklan 10 kohtaan ja 7 artiklan 3 kohtaan, joissa säädetään EU:n alueella markkinoille saatettavien meriliikenteessä käytettävien polttoaineiden enimmäisrikkipitoisuudesta. Ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan tuotteiden markkinoille saattamista koskevan b kohdan täytäntöönpanon valmistelun aikana huomattiin, ettei näitä rikkidirektiivin säännöksiä ollut saatettu täysimääräisesti osaksi Suomen lainsäädäntöä rikkidirektiivin täytäntöönpanon yhteydessä.

Voimassa olevan pykälän nykyiset 1 ja 2 momentit siirtyisivät sellaisinaan 2 ja 3 momenteiksi.

Suomessa markkinoille luovutettavan meriliikenteessä käytettävän kaasuöljyn enimmäisrikkipitoisuudesta säädetään merenkulun ympäristönsuojelusta annetun valtioneuvoston asetuksen (76/2010) 6 luvun 7 §:ssä. Tämä säännös tulisi kumota esitetyn lisäyksen vuoksi.

13 luku Erinäiset säännökset

3 §.Rangaistussäännökset.Pykälän 1 momentissa säädetään viittauksista rikoslakiin. Säännöksen mukaan rangaistus vastoin tätä lakia tai sen nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä tehdystä ympäristön turmelemisesta, jollei siihen ole syyllistytty huolimattomuudesta ulkomaiselta alukselta, säädetään rikoslain (39/1889) 48 luvun 1–4 §:ssä. Pykälää muutettaisiin siten, että siihen lisättäisiin viittaukset eräisiin ehdotettaviin uusiin rikoslain pykäliin eli jäterikosta koskevaan rikoslain 4 a §:ään, törkeää jäterikosta koskevaan saman luvun 4 b §:ään ja ympäristön tuhoamista koskevaan niin ikään 48 luvun 5 b §:ään. Lisäksi momenttiin lisättäisiin viittaus ehdotettaviin uusiin ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikosta koskevaan rikoslain 48 luvun 4 e §:ään ja törkeää ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikosta koskevaan saman luvun 4 f §:ään.

Rikkidirektiivin vaatimusten tehokkaan täytäntöönpanon lisäksi ehdotetaan, että 11 a §:ään lisätyn vaatimusten vastaisen polttoaineen toimittamista koskevan velvoitteen laiminlyönti olisi merenkulun ympäristönsuojelurikkomuksena sakkorangaistuksen uhalla rangaistavaa. Siksi ehdotetaan, että lain rangaistussäännöksiä koskevan 13 luvun 3 §:n 2 momenttiin tehtäisiin eräitä muutoksia.

Ensinnäkin voimassa olevan säännöksen 8 kohtaa muutettaisiin siten, että se kattaisi vain toimimisen vastoin 7 luvun 5 §:n ja 11 §:n 3 momentin mukaisia ilmaan menevien päästöjen rajoittamiseksi vaadittuja laitevaatimuksia kuten dieselmoottoreita ja jätteenpolttouuneja koskevia vaatimuksia. Siitä erotettaisiin 7 luvun 7 §:n mukainen polttoaineita koskeviin vaatimuksiin liittyvä kriminalisointi, joka yhdessä nyt ehdotettavan 7 luvun 11 a §:n uuden 1 momentin mukaisten polttoaineita koskevan seuraamusuhan kanssa muodostaisi jatkossa 8 a kohdan. Nykyinen 8 a kohta, jossa kriminalisoidaan toimiminen vastoin 7 luvun 9 b §:n mukaista pakokaasujen puhdistusjärjestelmän pesuvesien ja jäämien päästökieltoa, siirtyisi sisällöltään muuttumattomana uudeksi 8 b kohdaksi. Voimassa olevan 3 §:n 2 momentin loppuosan mukaisesti 7 luvun 11 a §:n 1 momentin mukaisen velvoitteen vastaisesta toiminnasta määrättävän seuraamuksen edellytyksenä on, että teko ei ole vähäinen ja ettei teosta ole muualla laissa säädetty ankarampaa rangaistusta.

Ehdotettavan muutoksen myötä rangaistavuuden ala laajenisi kattamaan 11 a §:ään lisätyn vaatimusten vastaisen polttoaineen toimittamista koskevan velvoitteen laiminlyönnin. Merenkulun ympäristönsuojelulain 7 luvun 7 §:n mukaisten polttoaineita koskevien vaatimusten vastainen menettely on edellä todetulla tavalla jo nykyisin rangaistavaa 13 luvun 3 §:n 2 momentin 8 kohdan mukaisesti. Ehdotettavassa uudessa 7 luvun 11 a §:ssä säädettäisiin nimenomaisesta kiellosta saattaa markkinoille tiettyjä polttoaineita, jotka eivät ole säädettyjen edellytysten mukaisia. Ehdotuksen mukaista kriminalisointia voidaan pitää perusteltuna ympäristön suojaamiseksi vaatimustenvastaisten polttoaineiden käytöstä aiheutuvilta haitoilta.

5 §.Oikeus pakkokeinojen käyttöön Suomen talousvyöhykkeellä ulkomaista alusta kohtaan.Pykälän mukaan tutkittaessa sellaista 3 §:ssä tarkoitettua rikoslain 48 luvun 1–4 §:ssä rangaistavaksi säädettyä tekoa, josta rikoslain 48 luvun 10 §:n mukaan rangaistuksena voidaan tuomita vain sakkoa, oikeus pakkokeinojen käyttöön määräytyy rikoslain 48 luvun 1–4 §:ssä säädettyjen rangaistusasteikkojen perusteella. Esityksen sisältyy ehdotus rikoslain 48 luvun 10 §:n muuttamiseksi siten, että siinä viitattaisiin myös ehdotettavaan uuteen rikoslain 48 luvun 5 b §:ään, jossa säädettäisiin ympäristön tuhoamisesta. Myös pakkokeinojen käyttämistä koskevaa merenkulun ympäristönsuojelulain 13 luvun 5 §:ää on tarpeen muuttaa, jotta rikoslain 48 luvun 10 §:ssä tarkoitetun ympäristön tuhoamisen tutkinnassa olisivat käytettävissä asianmukaiset pakkokeinot.

7.11

Luonnonsuojelulaki

130 §.Viittaus rikoslakiin.Pykälän mukaan rangaistus ympäristön turmelemisesta säädetään rikoslain 48 luvun 1–4 §:ssä, ja rangaistus luonnonsuojelurikoksesta 48 luvun 5 ja 5 a §:ssä. Momenttia muutettaisiin siten, että siihen lisättäisiin viittaus ehdotettavaan uuteen ympäristön tuhoamista koskevaan rikoslain 48 luvun 5 b §:ään.

Ehdotettava muutos olisi merkityksellinen luonnonsuojelulain 129 §:n kannalta. Mainittu säännös koskee toimintaa rikosasiassa. Sen 1 momentin mukaisesti lain 122 §:ssä mainittujen luonnonsuojelun valvontaviranomaisten on tehtävä ilmoitus 130 ja 131 §:ssä tarkoitetuista teoista tai laiminlyönneistä poliisille esitutkintaa varten. Ilmoitus saadaan kuitenkin jättää tekemättä, jos teolla tai laiminlyönnillä ei ole ollut olennaista vaikutusta suojeltuihin luonnonarvoihin, sillä ei ole tavoiteltu vähäistä suurempaa taloudellista hyötyä ja sitä on muutoinkin pidettävä olosuhteet huomioon ottaen erittäin vähäisenä. Pykälän 2 momentin mukaan Lupa- ja valvontavirasto on rikosasiassa asianomistaja. Lain 129 §:n mukainen ilmoitusvelvollisuus tulisi näin ollen koskemaan myös ympäristön tuhoamista.

7.12

Laki Suomen talousvyöhykkeestä

11 §.Ympäristörikokset talousvyöhykkeellä.Pykälän 1 momentissa säädetään rikoslain 48 luvun 1–5 ja 5 a §:n soveltumisesta, kun on kyse talousvyöhykkeellä tehdystä rikoksesta, joka tehdään vastoin Suomen talousvyöhykkeestä annetun lain 3 §:n 1 momentissa tai 4 §:ssä mainittuja lakeja. Pykälän mukaan rangaistus vastoin 3 §:n 1 momentissa tai 4 §:ssä mainittuja lakeja talousvyöhykkeellä tehdystä ympäristön turmelemisesta, törkeästä ympäristön turmelemisesta, ympäristörikkomuksesta, tuottamuksellisesta ympäristön turmelemisesta, luonnonsuojelurikoksesta ja törkeästä luonnonsuojelurikoksesta tuomitaan rikoslain 48 luvun 1–5 tai 5 a §:n mukaan. Säännöksen mukaan tässä momentissa tarkoitettuihin rikoksiin sovelletaan, mitä rikoslaissa säädetään oikeushenkilön rangaistusvastuusta.

Momenttia muutettaisiin siten, että siihen lisättäisiin viittaukset ehdotettaviin uusiin rikoslain 48 luvun 4 a ja 4 b §:iin, jotka koskevat jäterikosta ja törkeää jäterikosta, sekä ympäristön tuhoamista koskevaan 5 b §:ään. Jäterikoksen tunnusmerkistön voi täyttää teko, jossa menetellään siinä tarkoitetulla tavalla esimerkiksi vastoin ympäristönsuojelulaissa edellytettyä lupaa. Suomen talousvyöhykkeestä annetun lain 3 §:n 1 momentissa viitataan ympäristönsuojelulakiin. Ympäristön tuhoamisen tunnusmerkistön voi puolestaan täyttää teko, jossa toimitaan vastoin Suomen talousvyöhykkeestä annetun lain 3 §:n 1 momentissa mainittuja säädöksiä.

7.13

Jätelaki

147 §.Rangaistussäännökset.Pykälän 1 momentissa on viittaus rikoslakiin. Säännöksen mukaan rangaistus ympäristön turmelemisesta säädetään rikoslain 48 luvun 1–4 §:ssä. Säännöstä muutettaisiin siten, että siihen lisättäisiin viittaukset ehdotettaviin uusiin rikoslain jäterikosta (48 luvun 4 a §), törkeää jäterikosta (48 luvun 4 b §), ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikosta (48 luvun 4 e §), törkeää ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikosta (48 luvun 4 f §) ja ympäristön tuhoamista (48 luvun 5 b §) koskeviin pykäliin.

Ehdotettavalla muutoksella olisi vaikutusta jätelain 136 §:n soveltamiseen. Mainitussa säännöksessä säädetään toiminnasta rikosasioissa. Pykälän 1 momentin mukaan valvontaviranomaisen tulee tehdä ilmoitus poliisille tai, jos kysymys on tullirikoksesta, ensisijaisesti Tullille esitutkintaa varten, jos on aihetta epäillä 147 §:n 1 momentissa tarkoitettua tekoa tai laiminlyöntiä. Ilmoitus saadaan kuitenkin jättää tekemättä, jos tekoa on pidettävä olosuhteet huomioon ottaen vähäisenä eikä yleisen edun ole katsottava vaativan syytteen nostamista. Pykälän 2 momentin mukaan Lupa- ja valvontavirasto on rikosasiassa asianomistaja, jos yleistä etua on loukattu. Suomen ympäristökeskus on jätteen kansainvälisiä siirtoja koskevassa rikosasiassa asianomistaja, jos yleistä etua on loukattu.

Ehdotettavan muutoksen johdosta valvontaviranomaisen ilmoitusvelvollisuus laajenisi koskemaan jätelain 147 §:n 1 momenttiin lisättäväksi ehdotettavia rikoksia.

7.14

Laki vaarallisten aineiden kuljetuksesta

140 §.Viittaus rikoslakiin.Pykälän 2 momentin mukaan rangaistus ympäristön turmelemisesta säädetään rikoslain 48 luvun 1, 2 ja 4 §:ssä sekä ympäristörikkomuksesta 3 §:ssä. Momenttia muutettaisiin siten, että siihen lisättäisiin viittaukset ehdotettaviin uusiin rikoslain jäterikosta (48 luvun 4 a §), törkeää jäterikosta (48 luvun 4 b §) ja ympäristön tuhoamista (48 luvun 5 b §) koskeviin pykäliin.

7.15

Laki vieraslajeista aiheutuvien riskien hallinnasta

11 §.Kansallisesti merkitykselliset haitalliset vieraslajit.Pykälän 2 momentin 2 kohdasta poistettaisiin viittaus tarkoitukselliseen menettelytapaan. Tarkoituksellisuudesta säätämiselle 11 §:n 2 momentin 2 kohdassa ei ole erityisiä perusteita. Lain 21 §:ssä säädetään rangaistavaksi tietyt tahalliset teot, mukaan lukien lain 11 §:n 2 momentin 2 kohdan vastaiset teot, joten jälkimmäiseen säännökseen sisältyvä viittaus tarkoituksellisuuteen ei ole aivan johdonmukainen suhteessa rangaistussäännökseen. Muutoksella parannettaisiin lain sisäistä johdonmukaisuutta ja selkeytettäisiin sitä, että lain mukaiset rangaistukset koskisivat tahallisia tekoja.

21 §.Rangaistukset.Pykälän 5 momentissa säädetään viittauksista rikoslain rangaistussäännöksiin. Pykälää muutettaisiin siten, että siihen lisättäisiin viittaus ehdotettavaan uuteen vieraslajirikosta koskevaan rikoslain 48 luvun 4 g §:ään ja ympäristön tuhoamista koskevaan saman luvun 5 b §:ään.

7.16

Ajoneuvolaki

196 §.Viittaukset rikoslakiin.Pykälässä säädetään viittauksista rikoslakiin. Pykälän 1 momentissa on viittaus rikoslain 23 luvun 1 §:ään (liikenneturvallisuuden vaarantaminen) ja 2 momentissa 16 luvun 8 §:ään (väärän todistuksen antaminen viranomaiselle). Pykälään lisättäisiin uusi 3 momentti, jossa säädettäisiin viittauksesta ehdotettaviin uusiin rikoslain 48 luvun 4 e §:ään ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksesta ja 4 f §:ään törkeästä ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksesta.

7.17

Laki ympäristövaikutusten arviointimenettelystä

35 a §.Viittaus rikoslakiin.Ympäristövaikutusten arviointimenettelystä annettuun lakiin lisättäisiin uusi 35 a §, jossa säädettäisiin viittauksesta rikoslakiin. Pykälän mukaan rangaistus ympäristön turmelemisesta säädettäisiin rikoslain 48 luvun 1, 2 ja 4 §:ssä ja ympäristörikkomuksesta 3 §:ssä ja rangaistus ympäristön tuhoamisesta rikoslain 48 luvun 5 b §:ssä.

7.18

Maa-aineslaki

17 §.Rangaistussäännös.Pykälän 1 momentissa säädetään viittauksesta rikoslakiin. Pykälän mukaan rangaistus vastoin tätä lakia tai sen nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä tehdystä ympäristön turmelemisesta säädetään rikoslain 48 luvun 1–4 §:ssä. Mainittua säännöstä muutettaisiin siten, että siihen lisättäisiin viittaus ehdotettavaan uuteen ympäristön tuhoamista koskevaan rikoslain 48 luvun 5 b §:ään.

Ehdotettava muutos olisi merkityksellinen maa-aineslain 18 §:n kannalta. Mainittu säännös koskee ilmoitusta syytteen nostamiseksi. Sen 1 momentin mukaisesti valvontaviranomaisen on 17 §:ssä tarkoitetun teon tai laiminlyönnin todettuaan ilmoitettava asiasta syyttäjäviranomaiselle syytteen nostamista varten. Pykälän 2 momentin mukaan 1 momentissa tarkoitettu ilmoitus saadaan kuitenkin jättää tekemättä, jos tekoa olosuhteet huomioon ottaen on pidettävä vähäisenä eikä yleisen edun ole katsottava vaativan viranomaisen toimenpiteitä. Lain 17 §:n mukainen ilmoitusvelvollisuus tulisi näin ollen koskemaan myös ympäristön tuhoamista.

7.19

Laki liikennejärjestelmästä ja maanteistä

109 c §.Viittaus rikoslakiin.Liikennejärjestelmästä ja maanteistä annettuun lakiin lisättäisiin uusi 109 c §, jossa säädettäisiin viittauksesta rikoslakiin. Pykälän mukaan rangaistus ympäristön turmelemisesta säädettäisiin rikoslain 48 luvun 1, 2 ja 4 §:ssä ja ympäristörikkomuksesta 3 §:ssä ja rangaistus ympäristön tuhoamisesta rikoslain 48 luvun 5 b §:ssä.

7.20

Ratalaki

96 a §.Viittaus rikoslakiin.Ratalakiin lisättäisiin uusi 96 a §, jossa säädettäisiin viittauksesta rikoslakiin. Pykälän mukaan rangaistus ympäristön turmelemisesta säädettäisiin rikoslain 48 luvun 1, 2 ja 4 §:ssä ja ympäristörikkomuksesta 3 §:ssä ja rangaistus ympäristön tuhoamisesta rikoslain 48 luvun 5 b §:ssä.

7.21

Rakentamislaki

151 §.Viittaus rikoslakiin.Pykälässä säädetään viittauksesta rikoslakiin. Pykälän mukaan rangaistus ympäristön turmelemisesta, törkeästä ympäristön turmelemisesta, ympäristörikkomuksesta ja tuottamuksellisesta ympäristön turmelemisesta säädetään rikoslain (39/1889) 48 luvun 1–4 §:ssä ja rakennussuojelurikoksesta 48 luvun 6 §:ssä. Mainittua säännöstä muutettaisiin siten, että siihen lisättäisiin viittaus ehdotettavaan uuteen ympäristön tuhoamista koskevaan rikoslain 48 luvun 5 b §:ään.

152 §.Rangaistussäännökset.Pykälässä on rakennusrikkomusta koskeva rangaistussäännös. Pykälässä säädetään rakennusrikkomuksena rangaistavaksi tietyt rakennuslain vastaiset menettelyt, jollei teko ole rangaistava rikoslain 48 luvun 1–4 §:n mukaisena ympäristön turmelemisena, törkeänä ympäristön turmelemisena, ympäristörikkomuksena tai tuottamuksellisena ympäristörikoksena tai 6 §:ssä tarkoitettuna rakennussuojelurikoksena. Pykälää muutettaisiin siten, että siihen lisättäisiin mainittujen rikoslain pykälien lisäksi viittaus ehdotettavaan uuteen ympäristön tuhoamista koskevaan rikoslain 48 luvun 5 b §:ään. Samassa yhteydessä korjattaisiin virheellinen viittaus tuottamukselliseen ympäristörikokseen viittaukseksi tuottamukselliseen ympäristön turmelemiseen, jota säännöksessä tarkoitetaan.

7.22

Alueidenkäyttölaki

185 §.Viittaus rikoslakiin.Pykälässä säädetään viittauksesta rikoslakiin. Pykälän mukaan rangaistus ympäristön turmelemisesta, törkeästä ympäristön turmelemisesta, ympäristörikkomuksesta ja tuottamuksellisesta ympäristön turmelemisesta säädetään rikoslain (39/1889) 48 luvun 1–4 §:ssä ja rakennussuojelurikoksesta 6 §:ssä. Mainittua säännöstä muutettaisiin siten, että siihen lisättäisiin viittaus ehdotettavaan uuteen ympäristön tuhoamista koskevaan rikoslain 48 luvun 5 b §:ään.

7.23

Vesilaki

16 luku

1 §.Ympäristörikokset ja yleisvaaralliset rikokset.Pykälässä säädetään rangaistuksia koskevista viittaussäännöksistä. Pykälän 1 momentin mukaan rangaistus vastoin tätä lakia tehdystä ympäristön turmelemisesta säädetään rikoslain 48 luvun 1–4 §:ssä. Mainittua momenttia muutettaisiin siten, että siihen lisättäisiin viittaus ehdotettavaan uuteen ympäristön tuhoamista koskevaan rikoslain 48 luvun 5 b §:ään.

7.24

Uusi ydinenergialaki

358 §.Tarkastusoikeus.Uuden ydinenergialain 358 §:ssä säädetään valvontaviranomaisen valvontaan liittyvistä tarkastusoikeuksista. Pykälän 3 momentissa säädetään valvontatoimenpiteiden kohdistamisesta kotirauhan suojaamiin paikkoihin. Säännöksen mukaisesti pykälän 1 momentissa tarkoitetun toimenpiteen saa tehdä rikoslain 24 luvun 11 §:ssä tarkoitettuihin tiloihin ainoastaan, jos toimenpide on välttämätön valvonnan kohteena olevien seikkojen selvittämiseksi ja on syytä epäillä, että on tehty mainitun lain 34 luvun 4, 6 tai 9 §:ssä taikka 44 luvun 10 tai 12 §:ssä tarkoitettu rikos. Pykälään lisättäisiin viittaus 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 tai 11 kohdassa tarkoitettuun rikokseen eli ympäristön turmelemiseen. Kyseisen pykälän 1 momentin 1 kohdassa on säädetty rangaistavaksi esimerkiksi aineen tai säteilyn päästäminen ympäristöön lain tai lupaehtojen vastaisesti, mikä voi tarkoittaa ydinenergialain tai sen nojalla myönnetyn luvan ehtojen vastaista menettelyä. Pykälän 1 momentin uudessa 11 kohdassa ehdotetaan säädettäväksi uudesta tekotavasta, joka koskee eräiden ydinenergialain säännösten vastaista menettelyä.

402 §.Rangaistuksia koskevat viittaussäännökset.Pykälässä säädetään rangaistuksia koskevista viittaussäännöksistä. Pykälän 6 momentin mukaan rangaistus ympäristön turmelemisesta säädetään rikoslain 48 luvun 1, 2 ja 4 §:ssä. Mainittua momenttia muutettaisiin siten, että viittausta rikoslain 48 luvun pykäliin täsmennettäisiin ja momenttiin lisättäisiin viittaus ehdotettavaan uuteen ympäristön tuhoamista koskevaan rikoslain 48 luvun 5 b §:ään.

7.25

Kaivoslaki

159 a §.Viittaus rikoslakiin.Kaivoslakiin lisättäisiin uusi 159 a §, jossa säädettäisiin viittauksesta rikoslakiin. Pykälän mukaan rangaistus ympäristön turmelemisesta säädettäisiin rikoslain 48 luvun 1, 2 ja 4 §:ssä ja ympäristörikkomuksesta 3 §:ssä ja rangaistus ympäristön tuhoamisesta rikoslain 48 luvun 5 b §:ssä.

7.26

Laki eräiden ympäristön käyttöön vaikuttavien hankkeiden lunastusluvasta

4 b §.Viittaus rikoslakiin.Eräiden ympäristön käyttöön vaikuttavien hankkeiden lunastusluvasta annettuun lakiin lisättäisiin uusi 4 b §, jossa säädettäisiin viittauksesta rikoslakiin. Pykälän mukaan rangaistus ympäristön turmelemisesta säädettäisiin rikoslain 48 luvun 1, 2 ja 4 §:ssä ja ympäristörikkomuksesta 3 §:ssä ja rangaistus ympäristön tuhoamisesta rikoslain 48 luvun 5 b §:ssä.

7.27

Laki kiinteän omaisuuden ja erityisten oikeuksien lunastuksesta

101 a §.Kiinteän omaisuuden ja erityisten oikeuksien lunastuksesta annettuun lakiin lisättäisiin uusi 101 a §, jossa säädettäisiin viittauksesta rikoslakiin. Pykälän mukaan rangaistus ympäristön turmelemisesta säädettäisiin rikoslain 48 luvun 1, 2 ja 4 §:ssä ja ympäristörikkomuksesta 3 §:ssä ja rangaistus ympäristön tuhoamisesta rikoslain 48 luvun 5 b §:ssä.

7.28

Ympäristönsuojelulaki

224 §.Rangaistussäännökset.Pykälän 1 momentin mukaan rangaistus ympäristön turmelemisesta säädetään rikoslain (39/1889) 48 luvun 1–4 §:ssä. Pykälää muutettaisiin siten, että 1 momenttiin lisättäisiin viittaus ehdotettavaan uuteen rikoslain 48 luvun 5 b §:n mukaiseen ympäristön tuhoamiseen. Pykälään ehdotetaan lisäksi lisättäväksi uudet 2–4 momentit. Uuden 2 momentin mukaan rangaistus jäterikoksesta säädettäisiin rikoslain 48 luvun 4 a §:ssä ja törkeästä jäterikoksesta 48 luvun 4 b §:ssä. Uudessa 3 momentissa säädettäisiin viittauksesta ehdotettaviin ilmakehän heikentämistä koskevaan rikoslain 48 luvun 4 c §:ään ja törkeää ilmakehän heikentämistä koskevaan saman luvun 4 d §:ään. Uudessa 4 momentissa olisi lisäksi viittaussäännös, jonka mukaan rangaistus ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksesta säädettäisiin rikoslain 48 luvun 4 e §:ssä ja törkeästä ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksesta 48 luvun 4 f §:ssä.

Ympäristönsuojelulain 188 §:ssä säädetään toiminnasta rikosasiassa. Pykälän 1 momentin mukaan valvontaviranomaisen tulee tehdä ilmoitus 224 ja 225 §:ssä tarkoitetusta teosta tai laiminlyönnistä poliisille esitutkintaa varten. Ilmoitus saadaan kuitenkin jättää tekemättä, jos tekoa on pidettävä olosuhteet huomioon ottaen vähäisenä eikä yleisen edun ole katsottava vaativan syytteen nostamista. Pykälän 2 momentin mukaan Lupa- ja valvontavirasto on rikosasiassa asianomistaja, jos yleistä etua on loukattu. Lain 224 §:ään ehdotettavan muutoksen johdosta lain 188 §:n mukainen ilmoitusvelvollisuus tulisi koskemaan myös ehdotettavia uusia jäterikosta, törkeää jäterikosta, ilmakehän heikentämistä, törkeää ilmakehän heikentämistä, ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikosta, törkeää ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikosta sekä ympäristön tuhoamista.

7.29

Laki pyroteknisten tuotteiden vaatimustenmukaisuudesta

46 §.Rangaistussäännökset.Pykälän 1 momentissa säädetään viittauksesta räjähderikosta koskevaan rikoslain 44 luvun 11 §:ään. Pykälään lisättäisiin viittaukset ehdotettavaan uuteen rikoslain 48 luvun 4 e §:n mukaiseen ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikokseen ja ehdotettavaan uuteen saman luvun 4 f §:n mukaiseen törkeään ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikokseen.

7.30

Laki räjähteiden vaatimustenmukaisuudesta

23 §.Rangaistussäännökset.Pykälän 1 momentissa säädetään viittauksesta räjähderikosta koskevaan rikoslain 44 luvun 11 §:ään. Pykälään lisättäisiin viittaukset ehdotettavaan uuteen rikoslain 48 luvun 4 e §:n mukaiseen ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikokseen ja ehdotettavaan uuteen saman luvun 4 f §:n mukaiseen törkeään ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikokseen.

7.31

Laki vaarallisten kemikaalien ja räjähteiden käsittelyn turvallisuudesta

124 §.Rangaistuksia koskevat viittaussäännökset.Pykälässä säädetään rangaistuksia koskevista viittauksista. Pykälän 5 momentin mukaan rangaistus ympäristörikoksista säädetään rikoslain 48 luvussa. Pykälään muutettaisiin siten, että yleinen viittaus rikoslain 48 luvun mukaisiin ympäristörikoksiin korvattaisiin täsmällisillä viittauksilla vaarallisten kemikaalien ja räjähteiden käsittelyn turvallisuudesta annetun lain kannalta merkityksellisiin mainitun luvun säännöksiin. Pykälässä säädettäisiin näin ollen, että rangaistus ympäristön turmelemisesta säädetään rikoslain 48 luvun 1, 2 ja 4 §:ssä, ympäristörikkomuksesta 3 §:ssä ja ympäristön tuhoamisesta 5 b §:ssä. Niin ikään momentissa säädettäisiin, että rangaistus ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksesta säädetään rikoslain 48 luvun 4 e §:ssä ja törkeästä ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksesta 48 luvun 4 f §:ssä.

7.32

Laki huviveneiden turvallisuudesta ja päästövaatimuksista

55 a §.Viittaus rikoslakiin.Huviveneiden turvallisuudesta ja päästövaatimuksista annettuun lakiin lisättäisiin uusi 55 a § viittauksesta rikoslakiin. Pykälässä säädettäisiin, että rangaistus ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksesta säädetään rikoslain (39/1889) 48 luvun 4 e §:ssä ja törkeästä ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksesta saman luvun 4 f §:ssä.

7.33

Laki kasvinsuojeluaineista

43 §.Rangaistuksia koskevat viittaussäännökset.Pykälässä säädetään rangaistuksia koskevista viittaussäännöksistä. Pykälän ensimmäisessä virkkeessä on viittaus ympäristön turmelemista koskeviin rikoslain 48 luvun 1–4 §:iin. Virkkeeseen lisättäisiin viittaus ehdotettavaan uuteen ympäristön tuhoamista koskevaan rikoslain 48 luvun 5 b §:ään. Lisäksi mainitun virkkeen jälkeen lisättäisiin viittaus ehdotettavaan uuteen ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikosta koskevaan rikoslain 48 luvun 4 e §:ään ja niin ikään ehdotettavaan uuteen törkeää ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikosta koskevaan saman luvun 4 f §:ään. Samalla pykälän otsikko muutettaisiin vastaamaan nykyohjeistusta.

7.34

Kemikaalilaki

60 §.Viittaus rikoslakiin.Pykälässä säädetään viittauksesta rikoslakiin. Pykälän 2 momentissa on viittaus ympäristön turmelemista koskeviin rikoslain 48 luvun 1–4 §:ään. Momenttiin lisättäisiin viittaus ehdotettavaan uuteen ympäristön tuhoamista koskevaan rikoslain 48 luvun 5 b §:ään. Lisäksi pykälään lisättäisiin uusi 3 momentti, jossa säädettäisiin viittauksesta ehdotettavaan uuteen ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikosta koskevaan rikoslain 48 luvun 4 e §:ään ja ehdotettavaan uuteen törkeää ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikosta koskevaan saman luvun 4 f §:ään.

7.35

Geenitekniikkalaki

42 §.Rangaistuksia koskevat viittaussäännökset.Pykälässä säädetään rangaistuksia koskevista viittaussäännöksistä. Pykälän 3 momentissa on viittaus ympäristön turmelemista koskeviin rikoslain 48 luvun 1–4 §:iin. Momenttiin lisättäisiin viittaus ehdotettavaan uuteen ympäristön tuhoamista koskevaan rikoslain 48 luvun 5 b §:ään sekä ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikosta koskevaan mainitun luvun 4 e §:ään ja törkeää ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikosta koskevaan saman luvun 4 f §:ään.

7.36

Säteilylaki

176 §.Tarkastus-, tiedonsaanti- ja tutkintaoikeus. Pykälässä säädetään valvontaviranomaisen tarkastus-, tiedonsaanti- ja tutkintaoikeuksista. Pykälän 2 momentissa säädetään valvontatoimien kohdistamisesta kotirauhan suojaamiin paikkoihin. Säännöksen ensimmäisen virkkeen mukaisesti pykälän 1 momentissa tarkoitettuja valvontatoimia voidaan ulottaa pysyväisluonteiseen asumiseen käytettyihin tiloihin vain, jos tarkastus on välttämätön tarkastuksen kohteena olevien seikkojen selvittämiseksi ja on syytä epäillä, että on tehty rikoslain (39/1889) 34 luvun 4 §:ssä, 44 luvun 1, 12 tai 12 a §:ssä tai 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettu rikos. Mainittuun virkkeeseen lisättäisiin viittaus myös rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 10 kohdassa tarkoitettuun rikokseen. Mainitussa säännöksessä ehdotetaan säädettäväksi uudesta tekotavasta, joka koskee säteilylain vastaista menettelyä.

186 §.Rangaistuksia koskevat viittaussäännökset.Pykälässä säädetään rangaistuksia koskevista viittaussäännöksistä. Pykälän 4 momentissa on viittaus ympäristön turmelemista koskeviin rikoslain 48 luvun 1, 2 ja 4 §:ään ja ympäristörikkomusta koskevaan 3 §:ään. Momenttiin lisättäisiin viittaus ehdotettavaan uuteen ympäristön tuhoamista koskevaan rikoslain 48 luvun 5 b §:ään.

Lisäksi pykälään lisättäisiin uusi 5 momentti. Siinä säädettäisiin, että rangaistus ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksesta säädetään rikoslain 48 luvun 4 e §:ssä ja törkeästä ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksesta 4 f §:ssä.

7.37

Laki vaarallisten aineiden käytön rajoittamisesta sähkö- ja elektroniikkalaitteissa

21 §.Viittaus rikoslakiin.Vaarallisten aineiden käytön rajoittamisesta sähkö- ja elektroniikkalaitteissa annettuun lakiin lisättäisiin uusi 21 § laista aiemmin kumotun 21 §:n tilalle. Pykälässä säädettäisiin viittauksesta rikoslakiin. Pykälän mukaan rangaistus ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksesta säädetään rikoslain (39/1889) 48 luvun 4 e §:ssä ja törkeästä ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksesta 4 f §:ssä.

7.38

Patoturvallisuuslaki

34 §.Ympäristörikokset ja yleisvaaralliset rikokset.Pykälässä säädetään viittauksista rikoslakiin. Pykälän 1 momentin mukaan rangaistus vastoin tätä lakia tai sen nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä tehdystä ympäristön turmelemisesta, törkeästä ympäristön turmelemisesta, ympäristörikkomuksesta ja tuottamuksellisesta ympäristön turmelemisesta säädetään rikoslain (39/1889) 48 luvun 1–4 §:ssä. Pykälän 2 momentin mukaan rangaistus vedentulva aikaansaamalla tehdystä tuhotyöstä, törkeästä tuhotyöstä, yleisvaaran tuottamuksesta tai törkeästä yleisvaaran tuottamuksesta säädetään rikoslain 34 luvun 1, 3, 7 ja 8 §:ssä.

Pykälän 1 momenttia muutettaisiin siten, että siihen lisättäisiin viittaus ehdotettavaan uuteen ympäristön tuhoamista koskevaan rikoslain 48 luvun 5 b §:ään.

7.39

Laki Neuvostoliiton kanssa Saimaan ja Vuoksen juoksutussäännöstä tehdyn sopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä sekä sopimuksen soveltamisesta

4 a §.Pykälän 1 momentissa on valvontaa ja pakkokeinoja koskeva viittaus vesilain sääntelyyn vesistön säännöstelystä. Pykälän 2 momentin mukaan rangaistus vastoin juoksutussääntöä tai sen nojalla annettuja määräyksiä tehdystä ympäristön turmelemisesta säädetään rikoslain 48 luvun 1–4 §:ssä. Pykälän 2 momenttiin lisättäisiin viittaus ehdotettavaan uuteen ympäristön tuhoamista koskevaan rikoslain 48 luvun 5 b §:ään.

7.40

Laki hiilidioksidin talteenottamisesta ja varastoinnista

17 §.Rangaistussäännökset.Pykälän 1 momentissa on viittaussäännös rikoslakiin. Pykälän 2 momentissa on hiilidioksidin talteenottamisesta ja varastoinnista annetun lain rikkomista koskeva rangaistussäännös.

Pykälän 1 momentin mukaan rangaistuksesta vastoin tätä lakia tehdystä ympäristön turmelemisesta säädetään rikoslain (39/1889) 48 luvun 1–4 §:ssä. Mainittua momenttia muutettaisiin siten, että siihen lisättäisiin viittaus ehdotettavaan uuteen ympäristön tuhoamista koskevaan rikoslain 48 luvun 5 b §:ään.

7.41

Merensuojelulaki

15 §.Rangaistussäännökset.Pykälän 1 momentissa on viittaussäännös rikoslakiin. Säännöksen mukaan rangaistus vastoin tätä lakia tai sen nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä tehdystä ympäristön turmelemisesta säädetään rikoslain 48 luvun 1–4 §:ssä. Pykälän 2 momentin mukaan tämän lain rikkomista koskeva asia pannaan vireille Helsingin käräjäoikeudessa. Pykälän 1 momenttia muutettaisiin siten, että siihen lisättäisiin viittaus ehdotettavaan uuteen ympäristön tuhoamista koskevaan rikoslain 48 luvun 5 b §:ään.

7.42

Laki Etelämantereen ympäristönsuojelusta

38 §.Viittaussäännös.Pykälässä on viittaussäännös, ja siinä viitataan rikoslakiin. Pykälän otsikko muutettaisiin viittaukseksi rikoslakiin, jotta jo otsikosta kävisi ilmi, että kyse on nimenomaisesti rikoslakia koskevasta viittaussäännöksestä.

Pykälän mukaan rangaistus lain 4 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetun kiellon vastaisesti tehdystä ydinräjähteen räjäyttämisestä säädetään rikoslain (39/1889) 34 luvun 6 §:ssä. Säännöksen mukaan rangaistus muusta tämän lain 4 §:n 1 momentin 1 kohdassa sekä 32 tai 33 §:ssä tarkoitetusta ympäristön turmelemisesta säädetään rikoslain 48 luvun 1–4 §:ssä. Rangaistus tämän lain 4 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetun kiellon vastaisesta kajoamisesta Etelämanneralueen mineraaliesiintymään säädetään säännöksen mukaan rikoslain 48 a luvun 3 a §:ssä. Pykälää muutettaisiin siten, että sen toisessa virkkeessä viitattaisiin nykyisten säännösten lisäksi ehdotettavaan uuteen ympäristön tuhoamista koskevaan rikoslain 48 luvun 5 b §:ään.

7.43

Terveydensuojelulaki

54 §.Rangaistussäännökset.Pykälässä on viittaussäännökset rikoslakiin (1–3 momentit) sekä terveyden vaarantamisrikkomusta koskeva rangaistussäännös (4 momentti). Pykälän 3 momentissa säädetään viittauksesta ympäristön turmelemista koskevaan rikoslain 48 luvun 1–4 §:ään. Mainittua momenttia muutettaisiin siten, että siinä viitattaisiin näiden säännösten lisäksi ehdotettavaan uuteen ympäristön tuhoamista koskevaan rikoslain 48 luvun 5 b §:ään.

7.44

Kalastuslaki

118 §.Kalastusrikkomus.Pykälässä säädetään kalastusrikkomuksesta (1 ja 4 momentit), rikesakosta ainoana rangaistuksena tietyistä rikkomuksista (2 momentti) sekä viittauksista rikoslakiin (3 momentti). Pykälän 3 momentin mukaan rangaistus luvattomasta pyynnistä säädetään rikoslain 28 luvun 10 §:ssä. Rangaistus kalastusrikoksesta säädetään rikoslain 48 a luvun 2 §:ssä. Rangaistus ympäristön turmelemisesta säädetään rikoslain 48 luvun 1 §:ssä.

Pykälän 3 momentin viimeiseen virkkeeseen lisättäisiin viittaukset rikoslain 48 luvun 2 ja 4 §:ään, ympäristörikkomusta koskevaan rikoslain 48 luvun 3 §:ään ja ehdotettavaan uuteen saman luvun 5 b §:ään ympäristön tuhoamisesta.

8

Voimaantulo

Ehdotetut lait on tarkoitettu tulemaan voimaan mahdollisimman pian. Direktiivin kansallisen voimaansaattamisen määräaika on ollut 21.5.2026.

Esityksen 1. lakiehdotuksen voimaantulon osalta on huomioitava, että uusi ydinenergialaki, johon viitattaisiin ehdotettavassa rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin uudessa 11 kohdassa, tulee voimaan 1.1.2027. Sikäli kuin mainitun lakiehdotuksen voimaantulo olisi ennen kyseistä ajankohtaa, mainitun lainkohdan soveltamisen alkamisesta 1.1.2027 alkaen olisi säädettävä erikseen.

Esityksen 1. lakiehdotukseen ehdotetaan sisällytettäväksi siirtymäsäännös, joka koskisi ehdotettavia uusia rikoslain 48 luvun 8 §:ää ja 48 a luvun 4 b §:ää. Ehdotettavan siirtymäsäännöksen mukaisesti kyseisiä soveltamisalasäännöksiä ei sovellettaisi sellaisen luvan nojalla toimimiseen, joka olisi myönnetty ennen soveltamisalasäännöksen sisältävän lain voimaantuloa.

Lisäksi 1. lakiehdotukseen ehdotetaan sisällytettäväksi siirtymäsäännös, jossa säädettäisiin ehdotettavien uusien metsäkatorikosta ja törkeää metsäkatorikosta koskevien säännösten soveltamisen alkamisesta EU:n metsäkatoasetuksen soveltamisen alkamisajankohtien mukaisesti.

Muilta osin soveltuisi rangaistussääntelyn osalta rikoslain 3 luvun 2 §, jossa säädetään rangaistussäännösten ajallisesta soveltuvuudesta. Pykälän 1 momentin mukaan rikokseen sovelletaan sitä lakia, joka oli voimassa, kun rikos tehtiin. Pykälän 2 momentin mukaan, jos tuomittaessa on voimassa toinen laki kuin rikosta tehtäessä, sovelletaan kuitenkin uutta lakia, jos sen soveltaminen johtaa lievempään lopputulokseen. Pykälän 4 momentissa säädetään, että jos lakiin sisältyvä rikossäännös saa täsmällisen sisältönsä muualta laista tai sen nojalla annetuista säännöksistä tai määräyksistä, teon rangaistavuus arvioidaan tekohetkellä voimassa olleiden säännösten tai määräysten perusteella, jollei laissa ole toisin säädetty tai jollei uusi sääntely osoita suhtautumisen teon rangaistavuuteen muuttuneen.

9

Toimeenpano ja seuranta

Rikoslain 48 ja 48 a lukujen sääntelyyn ehdotetaan useita muutoksia, minkä ohella esitykseen sisältyy merkittäviä muutosehdotuksia erityisesti siltä osin kuin on kyse ympäristörikosdirektiivin täytäntöönpanon kannalta merkityksellisten rikosten johdosta määrättävän yhteisösakon asteikosta. Vaikka rangaistussäännöksiä koskevilla muutoksilla ei arvioida olevan erityisen merkittäviä vaikutuksia esimerkiksi ympäristörikoksia koskevien rikosilmoitusten määrään tai rangaistuskäytäntöön, ehdotettavien muutosten vaikutuksia on perusteltua seurata ja arvioida tarkoituksenmukaisin tavoin.

10

Suhde muihin esityksiin

Eduskunnan käsiteltävänä on hallituksen esitys HE 70/2026 vp uudeksi alueidenkäyttölaiksi ja laeiksi eräiden siihen liittyvien lakien muuttamisesta, johon sisältyy myös ehdotus rikoslain 48 luvun 1 §:n 3 momentin muuttamiseksi. Käsillä olevassa esityksessä ehdotetaan muutettavaksi samaa pykälää sekä alueidenkäyttölain 185 §:ää, minkä johdosta esitykset on tarpeen yhteensovittaa eduskuntakäsittelyssä.

Maa- ja metsätalousministeriössä on valmisteltavana hallituksen esitys eduskunnalle laiksi EU:n metsäkatoasetuksen velvoitteiden valvonnasta ja seuraamuksista sekä siihen liittyviksi laeiksi. Kyseiseen esitykseen on tarkoitus sisällyttää eräitä lainsäädäntöehdotuksia, joissa viitataan käsillä olevaan ehdotukseen sisältyviin uusiin metsäkatorikosta ja törkeää metsäkatorikosta koskeviin säännöksiin. Esitysten yhteensovittaminen eduskuntakäsittelyssä on tarpeen. Asiaa on käsitelty edellä jaksossa 3.3.2.2.16.

https://oikeusministerio.fi/hanke?tunnus=OM087:00/2023

Oikeusministeriössä on meneillään hanke rikoslain alueellista soveltamisalaa koskevien säännösten uudistamiseksi (). Oikeusministeriön asettaman työryhmän mietintöön sisältyy ehdotus rikoslain 1 luvun 7 §:n muuttamiseksi. Asiaa koskeva hallituksen esitys on tarkoitus antaa eduskunnalle syksyllä 2026. Mainittua säännöstä ehdotetaan muutettavaksi myös käsillä olevassa hallituksen esityksessä, minkä johdosta esitysten yhteensovittaminen eduskuntakäsittelyssä on tarpeen.

Liikenne- ja viestintäministeriössä on valmisteilla aluspäästödirektiivin täytäntöönpanoa koskeva hallituksen esitys, joka on tarkoitus antaa eduskunnalle syksyllä 2026. Esitykseen on tarkoitus sisällyttää merenkulun ympäristönsuojelulain muutosehdotus, joka koskisi lain 13 luvun 3 §:ää, jota ehdotetaan muutettavaksi myös käsillä olevassa esityksessä. Esitykset on näin ollen tarpeen yhteensovittaa eduskuntakäsittelyssä.

https://ym.fi/hankesivu?tunnus=YM012:00/2024

Eduskunnan käsiteltävänä on hallituksen esitys eduskunnalle laiksi rakentamislain muuttamisesta (HE 83/2026 vp), jossa ehdotetaan muutettavaksi rakentamislain 152 §:ää. Ympäristöministeriössä on myös valmisteltavana hallituksen esitys eduskunnalle laiksi käytöstä poistetun maatuulivoimalan purkamisesta ja purkuvakuudesta sekä laiksi rakentamislain muuttamisesta (). Hankkeeseen on tarkoitus sisältyä rakentamislain 152 §:ää koskeva muutosehdotus, ja samaa säännöstä ehdotetaan muutettavaksi käsillä olevassa hallituksen esityksessä. Hallituksen esitys on tarkoitus antaa eduskunnalle syksyllä 2026. Esitykset on mainituilta osin yhteensovitettava eduskuntakäsittelyssä.

Lisäksi on tarpeen huomioida, että eduskunnan käsiteltävänä on hallituksen esitys eduskunnalle laiksi pakkokeinolain 2 ja 10 luvun muuttamisesta sekä siihen liittyviksi laeiksi (HE 98/2026 vp). Esitykseen sisältyvät muun ohella ehdotukset salaista etsintää koskeviksi säännöksiksi. Ehdotuksen mukaan salaisen kotietsinnän käyttö olisi sidottu pakkokeinolain 10 luvun 3 §:n mukaisiin telekuuntelun perusterikoksiin. Näin ollen käsillä olevan esityksen mukaisten jäterikoksen ja ympäristön tuhoamisen, jotka ehdotetaan lisättäväksi telekuuntelun perusterikoksiksi, kohdalla rikostutkinnassa käytettävissä olisivat hallituksen esityksen HE 98/2026 vp ehdotusten mukaisesti myös salainen kotietsintä ja salainen erityinen kotietsintä. Lisäksi salaisen paikanetsinnän käyttö olisi ehdotuksen mukaan sidottu pakkokeinolain 10 luvun 16 §:n mukaisen teknisen kuuntelun perustekynnykseen ja -rikoksiin. Tekninen kuuntelu on pakkokeinolain 10 luvun 16 §:n mukaisesti käytettävissä eräiden säännöksessä listattujen rikosten ohella sellaisten rikosten kohdalla, joista säädetty ankarin rangaistus on vähintään neljä vuotta vankeutta, jollaisia olisivat käsillä olevaan esitykseen sisältyvät uudet törkeä jäterikos, törkeä ilmakehän heikentäminen, törkeä ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikos, törkeä metsäkatorikos sekä ympäristön tuhoaminen. Hallituksen esityksessä HE 98/2026 vp on kiinnitetty huomiota perusterikoslistaan tehtävien muutosten perusoikeusvaikutuksiin (s. 102–103).

11

Suhde perustuslakiin ja säätämisjärjestys

Ympäristörikosdirektiivin täytäntöönpanemiseksi valmistellussa esityksessä ehdotetaan lainsäädäntömuutoksia, joilla on merkitystä erityisesti tiettyjen perustuslain säännösten kannalta. Kun kyse on lainsäädäntömuutoksista, joiden tarkoituksena on vahvistaa ympäristönsuojelua, esitys on merkityksellinen vastuuta ympäristöstä koskevan perustuslain 20 §:n kannalta. Perustuslain 8 §:n mukaisen rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen kannalta merkityksellisiä ovat rikoslakiin ehdotettavat muutokset, joilla laajennettaisiin rangaistavan käyttäytymisen alaa tai säädettäisiin nykyistä ankarammista rikosoikeudellisista seuraamuksista. Joiltakin osin rikosoikeudellista sääntelyä myös täsmennettäisiin.

Pakkokeinolakiin ehdotettavat muutokset sekä ehdotukset, jotka koskevat pysyväisluonteiseen asumiseen käytetyssä tilassa tehtävää tarkastusta (säteilylain 176 §:n 2 momentti ja uuden ydinenergialain 358 §:n 3 momentti) ovat merkityksellisiä yksityiselämän suojan kannalta, josta säädetään perustuslain 10 §:ssä. Esitykseen sisältyy myös ehdotus, jolla säädettäisiin luvan nojalla toimimisen rinnastettavuudesta tietyissä poikkeuksellisissa tilanteissa ilman lupaa toimimiseen ja jonka perusteella myös viranomaisen myöntämän luvan nojalla toimiminen olisi tietyin edellytyksin rangaistavaa. Mainitulla ehdotuksella on liityntä oikeusturvaa koskevaan perustuslain 21 §:ään. Lisäksi ehdotus liittyy perustuslain 22 §:ään, jossa säädetään perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien turvaamisesta, sekä perustuslain 120 §:ään Ahvenanmaan erityisasemasta.

11.1

Vastuu ympäristöstä ja perusoikeuksien turvaaminen

Perustuslain 20 §:n 1 momentin mukaan vastuu luonnosta ja sen monimuotoisuudesta, ympäristöstä ja kulttuuriperinnöstä kuuluu kaikille. Vastuu kohdistuu sekä julkiseen valtaan että yksityisiin luonnollisiin henkilöihin ja oikeushenkilöihin (HE 309/1993 vp, s. 66). Julkisen vallan on pykälän 2 momentin mukaan pyrittävä turvaamaan jokaiselle oikeus terveelliseen ympäristöön sekä mahdollisuus vaikuttaa elinympäristöään koskevaan päätöksentekoon. Pykälässä yhtäältä säädetään yleisestä ympäristöön kohdistuvasta vastuusta sekä toisaalta asetetaan julkiselle vallalle ympäristöä koskeva toimintavelvoite. Jälkimmäisen, perustuslain 20 §:n 2 momentin velvoitteen on katsottu merkitsevän perustuslaillista toimeksiantoa ympäristölainsäädännön kehittämiseksi siten, että ihmisten vaikutusmahdollisuuksia omaa elinympäristöään koskevaan päätöksentekoon laajennetaan (HE 309/1993 vp, s. 67/I; PeVL 38/1998 vp, s. 2/I).

Perustuslain 20 § vastaa aiempaa hallitusmuodon 14 a §:ää, jonka perusteluiden mukaan säännöksellä pyritään korostamaan luonnon ja muun ympäristön suojeluun liittyen myös sellaisia arvoja, jotka eivät ole palautettavissa ihmisyksilöiden oikeuksiksi (HE 309/1993 vp, s. 66). Tältä osin jokaisen velvollisuudet luontoa kohtaan voidaan ymmärtää joko luonnon itseisarvosta lähteviksi tai ilmaukseksi kaikille ihmisille jakamattomasti kuuluvasta oikeudesta. Tällaisen ihmisoikeuden subjekteina voidaan pitää myös tulevia ihmissukupolvia. Säännöksen on perusteluissa tarkoitettu toteutuvan muun lainsäädännön tuella ja välityksellä. Säännöksessä tarkoitetun luonnon monimuotoisuuden osa-alueita ovat perustelujen mukaan muun muassa eläin- ja kasvikunnan geneettinen rikkaus sekä kaikkien uusiutumattomien luonnonvarojen tehokas suojeleminen.

Ympäristöperusoikeuden oikeudellinen merkitys on perustuslain säätämisajankohdan jälkeen merkittävästi vahvistunut. Oikeuskirjallisuudessa ja perustuslakivaliokunnan lausunnoissa (muun muassa PeVL 21/1996 vp ja PeVL 38/1998 vp) on omaksuttu tulkinta, jonka mukaan kyse on normatiivisesti velvoittavasta perusoikeussäännöksestä. Ympäristöperusoikeussäännöksen ilmaisemat ympäristöarvot tulee ottaa huomioon kaikessa ympäristöllisesti merkityksellisessä lainsäädännössä ja lainkäytössä.

Perustuslakivaliokunta on lausunnossaan PeVL 69/2018 vp todennut, että niin sanotun ympäristöperusoikeuden oikeudellinen merkitys on säätämisajankohdan ja silloin esitettyjen julistuksenomaisuuteen viittaavien perustelujen jälkeen vahvistunut. Valiokunnan mukaan perustuslain 20 §:n säännös ilmaisee ihmisten kaikinpuolisen vastuun sellaisesta taloudellisen ja yhteiskunnallisen toiminnan lähtökohdasta, joka turvaa elollisen ja elottoman luonnon monimuotoisuuden säilymisen. Säännöksen piiriin kuuluvat sekä ympäristön tuhoutumisen tai pilaantumisen estäminen että aktiiviset luonnolle suotuisat toimet. Siten säännös ilmaisee ihmisten kaikinpuolisen vastuun sellaisesta taloudellisen ja yhteiskunnallisen toiminnan kokonaislinjasta, joka turvaa elollisen ja elottoman luonnon monimuotoisuuden säilymisen. Valiokunta on todennut myös, että yksilön osuus ympäristönsuojelussa voi toteutua sekä aktiivisena tekemisenä että passiivisena pidättymisenä ympäristön vahingoittamisesta (PeVL 32/2010 vp, s. 8/II, HE 309/1993 vp, s. 66). Perustuslain 20 §:n 2 momentissa säädetään julkiselle vallalle velvoite pyrkiä turvaamaan jokaiselle oikeus terveelliseen ympäristöön sekä mahdollisuus vaikuttaa elinympäristöään koskevaan päätöksentekoon. Tämä säännös on tarkoitettu vaikuttamaan ensisijaisesti lainsäätäjän ja muiden norminantajien toimintaan (HE 309/1993 vp, s. 66/II).

Esityksessä ehdotettavat muutokset ympäristörikoksia koskeviin rikoslain säännöksiin sekä ehdotettavat uudet rangaistussäännökset ovat perustuslain 20 §:n säännöksen kannalta merkityksellisiä. Rikoslain 48 ja 48 a lukujen voimassa olevilla rangaistussäännöksillä suojataan ympäristöä, luonnon monimuotoisuutta ja luonnonvarojen kestävää käyttöä sekä välillisesti myös ihmisten terveyttä. Vaikka mainittujen oikeushyvien suojelussa keskeistä on aineellisen lainsäädännön kattavuus ja ajantasaisuus, rikosoikeuden käyttöä ympäristöön, luontoon ja luonnonvaroihin kohdistuvien vahingollisten tai vaarallisten tekojen estämiseksi on pidetty perusteltuna.

Ehdotettavilla lakimuutoksilla laajennettaisiin rikosoikeudellista ympäristön, luonnon, luonnonvarojen ja ihmisen terveyden suojaa. Suurelta osin muutoksissa on kyse esimerkiksi ympäristöön kohdistuvien tekojen rangaistusuhan ankaroitumisesta. Joiltakin osin myös rangaistavuuden ala laajenisi edellä todetulla tavalla. Ympäristöperusoikeuden toteuttaminen muodostaa perustan ympäristörikossäännösten säätämisen hyväksyttävyydelle. Sillä on olennainen merkitys myös, kun arvioidaan ehdotettavista uusista ympäristörikoksista ehdotettavien rangaistusasteikkojen oikeasuhtaisuutta. Kyse on myös sen arvioimisesta, miten ympäristöperusoikeuden ja ympäristöoikeushyvän suojeleminen rikosoikeuden keinoin ja ehdotettavat rangaistusasteikot suhteutetaan muita perusoikeuksia suojaaviin rikoslain rangaistussäännöksiin ja niissä säädettyihin rangaistusasteikkoihin.

Valtiolle on perustuslain 22 §:ssä säädetty velvollisuus turvata perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Tämä tarkoittaa, että valtiolla on velvollisuus paitsi itse pidättäytyä loukkaamasta kansalaisten perusoikeuksia myös aktiivisin toimenpitein suojata kansalaisia toisten yksilöiden loukkauksia vastaan. Perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutumisen turvaamisvelvollisuus koskee siten myös oikeuksien toteutumista yksityisten keskinäisissä suhteissa (HE 309/1993 vp, s. 75/II). Esitykseen sisältyvien lakiehdotusten mukaisesti vahvistettaisiin perustuslaissa turvatun vastuuta ympäristöstä koskevan perusoikeuden suojaa ja toteutumista edellä mainitulla tavalla.

11.2

Perusoikeuksien yleiset rajoitusedellytykset ja kriminalisointiperiaatteet

Perusoikeudet määrittävät rajoja sille, millaisia menettelyjä voidaan säätää rangaistavaksi sekä esimerkiksi sille, millaisia seuraamuksia rangaistavaksi säädettäviin tekoihin voidaan liittää. Rangaistussäännösten tulee muiden perusoikeuksien rajoitusten tavoin täyttää perusoikeuksien rajoittamiseen kohdistuvat yleiset edellytykset ja kulloisestakin perusoikeussäännöksestä mahdollisesti johtuvat erityiset edellytykset (ks. esim. PeVL 17/2006 vp, s. 2, PeVL 56/2018 vp, s. 2). Vaikka rangaistavaksi säädettävä teko itsessään ei koskisikaan toimia, joihin perustuslaki nimenomaisesti oikeuttaa, merkitsee esimerkiksi sakkorangaistus joka tapauksessa kajoamista tuomitun omaisuuteen ja vankeusrangaistus henkilökohtaiseen vapauteen, joita suojataan perustuslain omaisuuden suojaa koskevassa 15 §:ssä ja oikeutta elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen koskevassa 7 §:ssä. Perustuslakivaliokunnan perusoikeuksien rajoittamisedellytyksiin palautuva käytäntö koskee rikoslainsäädäntöä yleisesti (esimerkiksi PeVL 20/2018 vp, s. 2–4, PeVL 48/2017 vp, s. 7–8, PeVL 15/2010 vp, PeVL 17/2006 vp, s. 2/II, PeVL 20/2002 vp, s. 6/I, PeVL 23/1997 vp, s. 2–3).

Perusoikeuksien yleiset rajoitusedellytykset edellyttävät muun ohella, että rajoitukset ovat tarkkarajaisia ja riittävän täsmällisesti määriteltyjä ja rajoitusperusteet hyväksyttäviä. Rajoittamisen tulee olla painavan yhteiskunnallisen tarpeen vaatimaa, ja rajoitusten on oltava suhteellisuusperiaatteen mukaisia ja välttämättömiä hyväksyttävän tarkoituksen saavuttamiseksi. Keskeistä on se, että kriminalisoinnille on olemassa painava yhteiskunnallinen tarve ja perusoikeusjärjestelmän kannalta hyväksyttävä peruste. Rangaistavaksi säätämisen on täytettävä myös suhteellisuusvaatimuksen edellytykset. Tällöin arviointi koskee sitä, onko kriminalisointi välttämätön sen taustalla olevan, perusoikeuteen kiinnittyvän oikeushyvän suojaamiseksi ja onko vastaava tavoite saavutettavissa muulla, perusoikeuteen vähemmän puuttuvalla keinolla kuin kriminalisoinnilla. Suhteellisuusperiaatteen kannalta tulee arvioida myös sitä, onko rangaistusseuraamus ankaruudeltaan oikeassa suhteessa teon moitittavuuteen. (Ks. esim. PeVL 23/1997 vp, s. 2/II, PeVL 61/2014 vp ja PeVL 9/2016 vp.)

Lakivaliokunnan käytännössä ovat vakiintuneet niin sanotut kriminalisointiperiaatteet eli ultima ratio -periaate, rikosoikeudellinen laillisuusperiaate, oikeushyvien suojelun periaate, hyöty–haitta-punninnan periaate ja ihmisarvon loukkaamattomuuden periaate (LaVL 9/2004 vp, LaVM 8/2004 vp, LaVM 15/2005 vp ja LaVM 2/2006 vp sekä myös mm. LaVM 36/2010 vp, LaVM 43/2010 vp, LaVM 4/2014 vp, LaVM 11/2014 vp, LaVM 2/2017 vp, LaVM 16/2022 vp, LaVM 9/2024 vp ja LaVM 4/2025 vp). Niin sanotun ultima ratio -periaatteen mukaisesti rangaistavaksi säätämistä voidaan käyttää viimesijaisena keinona siinä tilanteessa, jossa käytettävissä ei ole muita, perusoikeuksia vähemmän rajoittavia keinoja. Suhteellisuusvaatimuksen mukaisesti tulee arvioida, onko kriminalisointi välttämätön sen taustalla olevan oikeushyvän suojaamiseksi ja onko vastaava tavoite saavutettavissa muulla perusoikeuteen vähemmän puuttuvalla keinolla kuin kriminalisoinnilla. (PeVL 23/1997 vp, s. 2/II; PeVL 48/2017 vp, s. 7.) Hyöty–haitta-punninnan periaatteen mukaisesti kriminalisoinnista on oltava enemmän hyötyä kuin haittaa. Oikeushyvien suojelun periaatteen mukaisesti rangaistavaksi on perusteltua säätää vain sellainen moitittava menettely, joka loukkaa tai konkreettisesti vaarantaa oikeusjärjestyksen suojaamia oikeushyviä (LaVL 17/2017 vp, s. 5).

Rikossäännökset rangaistusseuraamuksineen ovat myös keinoja, joiden avulla oikeusjärjestys antaa turvaa perusoikeuksille. Perusoikeuksista voidaan siten johtaa lainsäätäjään kohdistuva velvoite säätää ja ylläpitää kriminalisointeja, jotka ovat välttämättömiä perusoikeuden turvaamiseksi ulkopuolisten loukkauksilta (PeVL 48/2017 vp, s. 7).

Perusoikeuksien rajoitusedellytyksiin kuuluvasta hyväksyttävyysvaatimuksesta seuraa, että perusteen, jolla perusoikeutta rajoitetaan, tulee olla perusoikeusjärjestelmän kokonaisuuden kannalta hyväksyttävä. Rikosoikeudellisessa sääntelyssä hyväksyttävänä rajoitusperusteena voi olla esimerkiksi pyrkimys suojata jonkin muun kuin rajoituksen kohteena olevan perusoikeuden toteutumista tai saavuttaa jokin muu sellainen päämäärä, joka on perusoikeusjärjestelmän kokonaisuuden kannalta objektiivisin perustein arvioituna normatiivisessa mielessä hyväksyttävä (PeVL 9/2016 vp ja PeVL 61/2014 vp, s. 3/I).

Rikosoikeudellisen sääntelyn tulee lisäksi olla painavan yhteiskunnallisen tarpeen vaatimaa. Perusoikeuksia ei pidä rajoittaa tarpeettomasti tai vain varmuuden vuoksi, vaikka käsillä olisikin sinänsä hyväksyttävä rajoitusperuste. Kriminalisoinnille on siten kyettävä esittämään painava yhteiskunnallinen ja perusoikeusjärjestelmän kannalta hyväksyttävä peruste, joka edellyttää juuri uuden rikostunnusmerkistön säätämistä hyväksyttäväksi arvioidun tavoitteen saavuttamiseksi (ks. esimerkiksi PeVL 23/1997 vp, PeVL 61/2014 vp ja PeVL 9/2016 vp; LaVL 17/2017 vp, s. 5). Perustuslakivaliokunta on esimerkiksi katsonut, ettei tekoja pidä säätää rangaistaviksi, jos rangaistussäännöksellä on lähinnä symbolinen merkitys (ks. PeVL 5/2009 vp, s. 3/II ja PeVL 29/2001 vp, s. 4/I). Perusoikeuksien yleisiin rajoitusedellytyksiin sisältyvä hyväksyttävyysvaatimus koskee myös rikosoikeudellista seuraamusjärjestelmää ja voi olla käytännössä merkittävä rangaistuksia koskevan sääntelyn kannalta (esimerkiksi PeVL 9/2016 vp s. 4–6).

Oikeasuhtaisuusvaatimus puolestaan edellyttää sen arvioimista, onko vastaava tavoite saavutettavissa muulla perusoikeuteen vähemmän puuttuvalla tavalla kuin rangaistussäännöksellä. Myös rangaistuksen ankaruus on yhteydessä suhteellisuusvaatimukseen (ks. esim. PeVL 20/2002 vp, s. 6/I, PeVL 23/1997 vp, s. 2/II). Rangaistusseuraamuksen ankaruuden tulee olla oikeassa suhteessa teon moitittavuuteen, ja rangaistusjärjestelmän kokonaisuudessaan tulee täyttää suhteellisuuden vaatimukset (PeVL 9/2016 vp, s. 2, PeVL 56/2014 vp, s. 2–3, PeVL 16/2013 vp, s. 2/I, PeVL 23/1997 vp, s. 2/II).

Perustuslakivaliokunnan mukaan rangaistusjärjestelmän yleisesti tunnustettuna tavoitteena on rikosten ehkäiseminen eri vaikutusmekanismeilla sekä rikosten ja rikollisuuskontrollin aiheuttamien kärsimysten ja kustannusten minimoiminen ja niiden oikeudenmukainen jakaminen eri osapuolten kesken (PeVL 9/2016 vp, s. 2, PeVL 7/2025 vp, s. 3–4). Valiokunnan mukaan lainsäätäjän tehtävä on muotoilla järjestelmän osatekijät tavalla, joka parhaiten vähentää sekä rikollisuudesta että rikosten kontrollijärjestelmästä aiheutuvia inhimillisiä ja materiaalisia haittoja ja kärsimyksiä. Perusteltu rangaistustaso määräytyy valiokunnan mukaan oikeudenmukaisuusnäkökohtien ohella sen mukaan, kuinka hyvin rangaistusten avulla kyetään ehkäisemään rikoksia, millaista yhteiskunnallista ja yksilöllistä rasitusta ja kärsimystä tuon järjestelmän soveltaminen tuottaa sekä mitkä muut keinot yhteiskunnalla olisi käytössään samaan päämäärään pyrittäessä. Tämänkaltaisia yleisiä rangaistusjärjestelmän taustalla olevia näkökohtia ja tavoitteita voidaan valiokunnan mukaan pitää perusoikeusjärjestelmän kannalta hyväksyttävinä (PeVL 37/2024 vp, kappale 4, PeVL 9/2016 vp, s. 3). Lisäksi perustuslakivaliokunta on pitänyt oikeasuhtaisuuden kannalta merkityksellisinä myös enimmäisrangaistuksen korottamisen rikosprosessuaalisia ja muita seurannaisvaikutuksia (PeVL 56/2014 vp, s. 3/II). Perustuslaki ei kuitenkaan aseta tiukkoja rajoja rangaistusten korottamiselle, kunhan muutokset kytketään hyväksyttäviin perusteisiin (PeVL 23/1997 vp, s. 2/I, PeVL 9/2016 vp, s. 5–6, PeVL 56/2018 vp, s. 2 ja PeVL 37/2024 vp, s. 3).

Rangaistussäännöksiä säädettäessä merkityksellisiä ovat myös rikoslain kokonaisuudistuksessa omaksutut rikosoikeudelliset lainkirjoitusperiaatteet. Nämä periaatteet liittyvät muun muassa rangaistussäännösten kirjoitustapaan ja rangaistusasteikkojen asettamiseen. (LaVM 4/2025 vp, s. 9.)

11.2.1

Rangaistavuuden alan laajeneminen ja rikosoikeudellisen seuraamussääntelyn ankaroituminen

Ympäristörikosdirektiivin velvoitteiden täytäntöönpanemiseksi ehdotettavat muutokset rikoslakiin merkitsisivät joiltakin osin nykyistä laajempaa rikosoikeudellista vastuuta aineellisen ympäristölainsäädännön vastaisesta menettelystä sekä joidenkin tällaisten rikosten rangaistussääntelyn merkittävää ankaroitumista. Ehdotukset perustuvat direktiiviin eli Suomea sitoviin kansainvälisiin velvoitteisiin. Perustuslakivaliokunta on todennut tällaisen yhteyden sääntelyn hyväksyttävyyttä tukevaksi seikaksi (esimerkiksi PeVL 38/2012 vp, s. 3/I). Myös kansainväliset velvoitteet on toteutettava perus- ja ihmisoikeuksien mukaisesti.

Ehdotettavilla lakimuutoksilla laajennetaan ja vahvistetaan rikosoikeudellista ympäristön, luonnon, luonnonvarojen ja ihmisten terveyden suojaa. Perustan ympäristön suojaamiselle rikosoikeuden keinoin muodostaa perustuslain 20 §:n mukainen vastuuta ympäristöstä koskeva perusoikeus, jota on tarkasteltu edellä (jakso 11.1). Ympäristörikoksia koskevilla säännöksillä suojataan ympäristö- ja luontoarvoja, kuten maaperää, ilmaa, luonnoneliöitä ja luonnon monimuotoisuutta sekä rakennettua ympäristöä haitallisilta muutoksilta ja pilaantumiselta. Ympäristörikossäännökset suojaavat välillisesti myös ihmisten terveyttä ja hyvinvointia sekä esimerkiksi tulevien sukupolvien oikeutta puhtaaseen elinympäristöön. Pohjimmiltaan ympäristön suojaamisen voi katsoa kytkeytyvän myös perustuslaissa turvattuun oikeuteen elämään (7 §), jonka edellytyksinä on terveellinen ja elinkelpoinen ympäristö.

Ympäristön suojaamisessa keskeisessä asemassa on aineellinen ympäristölainsäädäntö sekä ympäristöhallinnon ja -valvonnan toimivuus. Ympäristöpolitiikan ohjauskeinoina keskeisiä ja ympäristön tilan kannalta vaikuttavimpia ovat hallinnolliset ja taloudelliset keinot.

Rikosoikeudellisen sääntelyn merkitys muiden ympäristöä suojaavien keinojen täydennyksenä on kuitenkin ilmeinen. Yhteiskunnan kannalta haitallisimpien ja paheksuttavimpien tekojen rangaistavuudesta säädetään rikoslaissa. Rikosoikeusjärjestelmän johdonmukaisuus ja oikeasuhtaisuus edellyttää rikoslain rangaistussäännöksiä myös ympäristöön kohdistuvien tekojen kohdalla. Ympäristön keskeisen merkityksen koko yhteiskunnan toiminnan kannalta on perusteltua näkyä myös ympäristöä vaarantavasta tai vahingoittavasta menettelystä tuomittavien seuraamusten ankaruudessa.

Ehdotettavilla täydennyksillä nykyisiin rangaistussäännöksiin sekä ehdotettavilla uusilla rangaistussäännöksillä on osin tarkoitus laajentaa ympäristön rikosoikeudellista suojaa, mutta laajalti muutoksissa on kansallisesti kyse rangaistussääntelyn merkittävästä ankaroitumisesta. Useat teot, jotka säädettäisiin rangaistavaksi esimerkiksi ympäristön turmelemisena, luonnonsuojelurikoksena tai ehdotettavien uusien rangaistussäännösten mukaisesti, ovat jo nykyisin rangaistavia aineellisessa ympäristölainsäädännössä olevien rangaistussäännösten mukaisesti.

Ympäristön turmelemista koskevaan rikoslain 48 luvun 1 §:ään muun muassa lisättäisiin uusina tekotapoina tiettyjen kemikaaleja koskevien EU-säädösten vastainen aineen tai muun vastaavan markkinoille saattaminen ja markkinoilla saataville asettaminen ja tietyt säteilylain ja uuden ydinenergialain vastaiset menettelyt sekä ympäristön muuttamiseen ryhtyminen YVA-laissa tarkoitetun hankkeen toteuttamiseksi ilman tietyissä säädöksissä edellytettyä lupaa tai suunnitelmaa. Myös esimerkiksi lain tai luvan vastainen jätteen käsittely, kerääminen ja kuljettaminen säädettäisiin nykyistä laajemmin rangaistavaksi ympäristön turmelemisena. Lisäksi pykälän voimassa olevia lainkohtia täydennettäisiin ja täsmennettäisiin joiltakin muiltakin osin.

Ehdotusten myötä mainitut teot olisivat ympäristön turmelemisena rangaistavia, jos ne tehdään siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle (muut kuin YVA-hanketta koskeva lainkohta) tai vakavuudeltaan ympäristön pilaantumiseen rinnastettavaa muuttumista (YVA-hanketta koskeva lainkohta). Kyseisten tekojen voidaan katsoa rinnastuvan moitittavuudeltaan niihin tekoihin, jotka jo ovat ympäristön turmelemisena rangaistavia eli joita vastaan ympäristöä jo suojataan rikosoikeudellisesti. Edellä todetulla tavalla ehdotukset perustuvat ympäristörikosdirektiivin velvoitteisiin.

Sitä, miltä osin mainitut ehdotukset laajentaisivat rangaistavuuden alaa, on käsitelty yksityiskohtaisesti jaksossa 7.1 (Säännöskohtaiset perustelut). Erityisen merkityksellisenä rangaistavuuden alan laajentumisen kannalta voidaan pitää rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin uutta 3 kohtaa koskevaa ehdotusta, jolla säädettäisiin rangaistavaksi jätteiden kuljettaminen tiettyjen vaarallisten aineiden kuljetuksesta annetun lain säännösten vastaisesti. Mainitun lain vastainen menettely on nykyisin sanktioitu vaarallisten aineiden kuljetuksesta annetun lain mukaisesti hallinnollisin seuraamusmaksuin, minkä ohella rikoslain 44 luvun 13 §:n mukaisesti vaarallisten aineiden kuljetusrikoksena on säädetty rangaistavaksi tietyt mainitun lain vastaiset teot, kun tällainen teko on omiaan aiheuttamaan vaaraa toisen hengelle tai terveydelle taikka siitä on vaaraa toisen omaisuudelle.

Vaarallisten jätteiden kuljettamiseen voi liittyä merkittävä riski ympäristön ja sitä kautta myös terveyden vahingoittumisesta. Laittomaan jätemarkkinaan kytkeytyy EU:n tasolla järjestäytynyttä rikollisuutta, ja mainitun markkinan vuosituoton on arvioitu EU:ssa olevan useita miljardeja euroja. Kun lainvastainen aineen päästäminen tai jättäminen ympäristöön on jo ympäristön turmelemisena rangaistavaa rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaisesti, mainitun muutoksen käytännön merkityksen arvioidaan jäävän maltilliseksi.

Rikoslakiin ehdotetaan säädettäväksi useita uusia rangaistussäännöksiä. Vaarallisen jätteen kerääminen, kuljettaminen ja käsittely sekä eräiden vaarallisen jätteen jätehuoltoa koskevien velvollisuuksien vastainen menettely, EU:n jätteensiirtoasetuksessa tarkoitettu laiton jätteiden siirtäminen sekä EU:n aluskierrätysasetuksen vastainen aluskierrätys säädettäisiin jäterikoksena rangaistavaksi. Ilmakehän heikentämisenä säädettäisiin rangaistavaksi EU:n otsoniasetuksen tai F-kaasuasetuksen vastaiset menettelyt ja ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksena teko, jossa saatetaan markkinoille mainitussa pykälässä määritelty ympäristöä vaarantava tuote esimerkiksi laissa säädetyn vastaisesti. Lisäksi rangaistavaksi säädettäisiin eräät EU:n vieraslajiasetuksen vastaiset menettelyt ja EU:n metsäkatoasetuksen vastainen markkinoille saattaminen, markkinoilla saataville asettaminen ja vienti. Rikoslakiin lisättäisiin lisäksi uudet ympäristön tuhoamista ja terroristisessa tarkoituksessa tehtyä ympäristön tuhoamista koskevat rangaistussäännökset ja lisättäisiin ympäristön tuhoaminen rikokseksi, jonka ilmoittamatta jättäminen olisi rangaistavaa törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämisenä.

Jäterikoksena, ilmakehän heikentämisenä ja ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksena rangaistavaksi ehdotetaan säädettäväksi tiettyjen ympäristöalan säädösten vastaiset menettelyt sellaisenaan. Rangaistavuus ei siten näiden pykälien kattamien tekojen kohdalla edellyttäisi erikseen ympäristön vaarantamisen tai vahingoittamisen arviointia. Sääntelyä voi pitää rikoslain 48 luvun perusrikosta eli ympäristön turmelemista (1 §) täydentävänä. Mainitussa pykälässä on säädetty rangaistavaksi esimerkiksi aineen päästäminen tai jättäminen ympäristöön lain tai luvan vastaisesti, kun teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle. Monet teot, jotka säädettäisiin rangaistavaksi jäterikoksena, ilmakehän heikentämisenä tai ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksena, on nykyisin säädetty rangaistavaksi asiaa koskevassa aineellisessa lainsäädännössä.

Mainitut jäterikosta, ilmakehän heikentämistä ja ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikosta koskevat pykälät kattavat osaltaan sen tyyppistä toimintaa, jota voidaan pitää ympäristöä ja terveyttä vaarantavana mutta jonka osalta esimerkiksi abstraktin vaaran toteen näyttäminen voi olla varsin työlästä. Tämä koskee esimerkiksi otsoni- ja F-kaasuasetusten vastaiset menettelyt kattavaa ilmakehän heikentämistä sekä jätteensiirtoasetuksen ja aluskierrätysasetuksen vastaisia menettelyjä, jotka ehdotuksen mukaan olisivat jäterikoksena rangaistavia. Myös ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikos koskee sellaisten tuotteiden markkinoille saattamista esimerkiksi lain, EU-asetuksen tai luvan vastaisesti, joiden käyttö mainitussa pykälässä tarkoitetulla tavalla laajasti on omiaan aiheuttamaan esimerkiksi huomattavaa vahinkoa ympäristölle. Jäterikosta, ilmakehän heikentämistä ja ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikosta koskevien rangaistussäännösten kattama menettely on tyypillisesti elinkeinotoiminnassa harjoitettavaa, jolloin ympäristön kannalta riskialtista toimintaa harjoitetaan taloudellisen hyötymisen tarkoituksessa. Erityisesti jätteiden keräämiseen, kuljetukseen ja käsittelyyn liittyy EU:n mittakaavassa järjestäytynyttä rikollisuutta.

Ehdotettavan metsäkatorikosta koskevan rangaistussäännöksen mukaisesti rangaistavia olisivat tietyt EU:n metsäkatoasetuksen vastaiset menettelyt. Metsäkatoasetus on uutta sääntelyä, jota koskevaa kansallista täydentävää sääntelyä, mukaan lukien seuraamukset, koskeva uusi hallituksen esitys on tarkoitus antaa eduskunnalle syksyllä 2026. Ehdotettavan säännöksen myötä rangaistavuuden ala laajenisi kattamaan tietyt asetuksen vastaiset menettelyt. Ympäristörikosdirektiivin mukaisesti rangaistavaksi on säädettävä tietyt metsäkatoasetuksen vastaiset menettelyt eli asetuksessa tarkoitettujen hyödykkeiden ja tuotteiden markkinoille saattaminen, markkinoilla saataville asettaminen ja vienti asetuksen 3 artiklan mukaisen kiellon vastaisesti, ja muilta osin asetuksen rikkomisen seuraamukset ovat kansallisesti määritettävissä asetuksen 25 artiklan mukaisesti.

Metsäkatoasetuksen tarkoituksena on vähentää maailmanlaajuista metsäkatoa, metsien tilan heikkenemistä ja luonnon monimuotoisuuden köyhtymistä. Asetuksessa tarkoitettujen tuotteiden tai hyödykkeiden markkinoille saattaminen, markkinoilla saataville asettaminen tai vieminen asetuksen 3 artiklassa säädetyn kiellon vastaisesti voi osoittaa tietoista pyrkimystä kiellon rikkomiseen tai välinpitämättömyyttä sääntelyn tavoitteiden ja vaikutusten suhteen esimerkiksi taloudellisen hyödyn tavoittelemiseksi.

Jäterikoksen, ilmakehän heikentämisen ja ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksen rangaistusasteikoksi ehdotetaan sakkoa tai vankeutta enintään kahdeksi vuodeksi. Sama koskee metsäkatorikosta. Tällainen rangaistusasteikko vastaisi esimerkiksi ympäristön turmelemisesta ja luonnonsuojelurikoksesta säädettyjä asteikkoja. Toisaalta rangaistusasteikko olisi sama kuin esimerkiksi räjähderikoksessa (rikoslain 44 luvun 11 §) ja säännöstelyrikoksessa (rikoslain 46 luvun 1 §). Nämä säännökset kattavat joitakin vastaavanlaisia menettelyjä tai tekotapoja kuin ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikos ja metsäkatorikos.

Erityisesti jäterikoksessa, ilmakehän heikentämisessä ja ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksessa on kyse teoista, jotka kohdistuvat ympäristön kannalta haitallisiin, vaarallisiin tai riskiä aiheuttaviin aineisiin, tuotteisiin tai jätteisiin. Näitä tekoja voidaan useimmissa tapauksissa pitää lähtökohtaisesti ympäristöä vaarantavina, minkä pohjalta voidaan pitää asianmukaisena rangaistusasteikkoa, joka vastaa ympäristön turmelemisesta säädettyä asteikkoa.

Törkeän jäterikoksen, törkeän ilmakehän heikentämisen, törkeän ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksen ja törkeän metsäkatorikoksen enimmäisrangaistukseksi ehdotetaan viittä vuotta vankeutta. Mainitut enimmäisrangaistukset poikkeaisivat vakiintuneesti käytössä olevien rangaistusasteikkojen mukaisesta enimmäisrangaistuksesta, joka törkeiden tekotapojen osalta on tavanomaisesti neljä vuotta vankeutta. Ehdotettu viiden vuoden enimmäisrangaistus johtuu direktiivin 5 artiklan 2 kohdan d alakohdan velvoitteesta, joka ei usean rikostyypin osalta jätä mahdollisuutta alempaan enimmäisrangaistukseen kuin viisi vuotta vankeutta. Tällaisella perusteella rikoslain vakiintuneista asteikoista on voitu poiketa (LaVM 29/2014 vp, s. 3).

Toisin kuin rikoslain 48 luvun voimassa olevissa säännöksissä ja myös esimerkiksi rikoslain 48 a luvun 1 a §:n mukaista törkeää metsästysrikosta koskevassa säännöksessä, ehdotettavien uusien törkeää tekotapaa koskevien säännösten mukaisesti rangaistavaa olisi vain tahallinen menettely siitäkin huolimatta, että perustekomuotoa koskevat säännökset kattaisivat myös törkeästä huolimattomuudesta tehdyt teot. Näiltä osin pitäydyttäisiin siten direktiivin edellyttämässä.

Rikoslain 48 luvun 2 §:n mukaisen törkeän ympäristön turmelemisen enimmäisrangaistus on kuusi vuotta vankeutta. Mainittu enimmäisrangaistus koskee sekä tahallisia että törkeästä huolimattomuudesta tehtyjä tekoja. Ehdotettavissa uusissa törkeää tekotapaa koskevissa säännöksissä enimmäisrangaistus olisi näin ollen vuoden alhaisempi kuin törkeässä ympäristön turmelemisessa. Sääntely eroaisi törkeästä ympäristön turmelemisesta myös syyksiluettavuutta koskevan vaatimuksen osalta. Ehdotettavien uusien törkeitä tekotapoja koskevien rangaistussäännösten viiden vuoden enimmäisrangaistus ei näin ollen vaikuta muodostuvan oikeasuhtaisuuden kannalta ongelmallisen epäsuhtaiseksi suhteessa esimerkiksi törkeästä ympäristön turmelemisesta säädettyyn enimmäisrangaistukseen.

Siltä osin kuin on kyse esimerkiksi tuotteiden tai aineiden tuontia, vientiä, markkinoille saattamista tai markkinoilla saataville asettamista koskevista tekotavoista, voidaan huomioida rikoslain 46 luvun 2 §:n törkeän säännöstelyrikoksen enimmäisrangaistus, joka on neljä vuotta vankeutta. Ehdotettavien uusien törkeitä tekotapoja koskevien rangaistussäännösten viiden vuoden enimmäisrangaistuksen ei siten voida katsoa vaikuttavan ongelmallisen epäsuhtaiselta suhteessa myöskään törkeän säännöstelyrikoksen enimmäisrangaistukseen.

Viiden vuoden enimmäisvankeusrangaistusta voidaan pitää oikeasuhtaisena, kun otetaan huomioon myös suojattavan oikeushyvän eli ympäristön, kuten maaperän, ilman ja veden laadun, ekosysteemipalveluiden ja luonnon monimuotoisuuden merkitys itsessään sekä elinkelpoisen ja terveellisen ympäristön merkitys ihmiskunnalle. Mainittujen törkeitä tekotapoja koskevien säännösten kattamista tekotavoista vakavimmat liittyvät ympäristön kannalta riskialttiiseen toimintaan, joka monesti tapahtuu elinkeinotoiminnassa tai muussa taloudellisessa toiminnassa hyötymistarkoituksessa. Ympäristöä on perusteltua suojata tällaista toimintaa vastaan myös verraten ankarilla rangaistuksilla.

Rangaistussääntelyn merkitys ja tavoitteet huomioon ottaen törkeää jäterikosta, törkeää ilmakehän heikentämistä, törkeää ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikosta ja törkeää metsäkatorikosta koskevien säännösten kattamia tekoja voidaan pitää törkeimmillään erityisen vakavina. Viiden vuoden enimmäisrangaistusta voidaan sen vuoksi pitää oikeasuhtaisena.

Rangaistavaksi säädettäväksi ehdotettava vieraslajirikos kattaisi ensinnäkin EU:n antaman vieraslajiasetuksen vastaiset menettelyt ympäristörikosdirektiivin edellyttämällä tavalla. Tunnusmerkistö edellyttäisi, että teko olisi omiaan aiheuttamaan huomattavaa vahinkoa ympäristölle taikka kuoleman tai vakavan vamman tai vakavan sairauden ihmiselle. Lisäksi vieraslajirikoksena säädettäisiin rangaistavaksi tietyt kansallisesti merkityksellisiä haitallisia vieraslajeja koskevat teot, kun tällainen teko on omiaan aiheuttamaan huomattavaa vahinkoa ympäristölle taikka kuoleman tai vakavan vamman tai vakavan sairauden ihmiselle. Kansallisesti merkityksellisistä haitallisista vieraslajeista säädetään vieraslajeista aiheutuvien riskien hallinnasta annetussa laissa.

Haitalliset vieraslajit uhkaavat luonnon monimuotoisuutta tai siihen liittyviä ekosysteemipalveluja, ja ne voivat aiheuttaa haittaa myös taloudelle tai terveydelle. Haitalliset vieraslajit voivat aiheuttaa alkuperäisten kasvi- tai eläinlajien sukupuuttoja sekä esimerkiksi levittää tauteja. Vieraslajisääntelyn vastaisen menettelyn rangaistavaksi säätämisellä voidaan näin ollen katsoa suojattavan merkittäviä ympäristöarvoja ja myös terveyttä.

Monet sekä vieraslajiasetuksen että vieraslajilain vastaiset menettelyt on nykyisin säädetty rangaistavaksi vieraslajilaissa. Rangaistavuuden alassa ei tapahtuisi siten merkittävää muutosta. Rangaistussääntely kuitenkin ankaroituisi selvästi.

Vieraslajirikokselle ehdotettava kolmen vuoden enimmäisrangaistus olisi ankarampi kuin esimerkiksi rikoslain 48 luvun 1 §:n mukaisen ympäristön turmelemisen enimmäisrangaistus. Asteikko myös poikkeaa rikoslain tavanomaisista tyyppirangaistusasteikoista, joissa vähimmäisrangaistuksena on sakkoa ja enimmäisrangaistuksena kaksi vuotta vankeutta. Ehdotettava rangaistusasteikko perustuu pykälän 1 ja 2 momentin osalta direktiivin 5 artiklan velvoitteisiin. Direktiivi ei näiden tekojen osalta mahdollista alempaa enimmäisrangaistusta kuin kolme vuotta vankeutta. Tällaisella perusteella rikoslain vakiintuneista asteikoista on edellä todetulla tavalla voitu poiketa (ks. LaVM 29/2014 vp, s. 3). Rikoksen esimerkiksi ympäristön turmelemista ankarampaa asteikkoa voidaan pitää perusteltuna myös sen vuoksi, että säännöksen mukaiselta teolta edellytettävässä abstraktissa vaarantamisessa kyse olisi huomattavan vahingon aiheuttamisesta ympäristölle tai kuoleman tai vakavan vamman tai vakavan sairauden aiheuttamisesta ihmiselle. Asteikko kattaisi siten myös teot, joilla aiheutetaan esimerkiksi säännöksessä tarkoitettu huomattava vahinko ympäristölle.

Ympäristörikosdirektiivi ei velvoita säätämään rangaistavaksi kansallisesti merkityksellisiä haitallisia vieraslajeja koskevia tekoja. Näiltä osin rangaistavuus olisi siten laajempi kuin mitä direktiivi edellyttää. Vieraslajilain 11 §:n 1 momentin mukaan kansallisesti merkityksellisenä haitallisena vieraslajina pidetään muuta kuin unionin luetteloon kuuluvaa haitallista vieraslajia, josta saatavilla olevan tieteellisen näytön perusteella voi aiheutua vahinkoa luonnon monimuotoisuudelle tai muuta vahinkoa luonnonvaraiselle eliöstölle taikka vaaraa terveydelle tai turvallisuudelle. Kansallisesti merkityksellinen haitallinen vieraslaji voi näin ollen olla yhtä haitallinen ympäristön kannalta kuin Euroopan unionin kannalta merkityksellinen haitallinen vieraslaji. Kansallisesti haitallisia merkityksellisiä vieraslajia koskevia tekoja voidaan siten pitää yhtä moitittavina kuin EU:n kannalta merkityksellisiin haitallisiin vieraslajeihin kohdistuvia tekoja. Myös sääntelyn johdonmukaisuus perustelee osaltaan sitä, että myös kansallisesti merkityksellisiä haitallisia vieraslajeja koskevat teot olisivat rangaistavia vieraslajirikoksena, jota koskeva säännös kattaa teot, jotka aiheuttavat abstraktia huomattavan vahingon vaaraa ympäristölle tai terveydelle.

Yksi vieraslajirikoksen tekotavoista olisi säännöksessä tarkoitetun haitallisen vieraslajin hallussapito siten, että teko on omiaan aiheuttamaan huomattavaa vahinkoa ympäristölle taikka kuoleman tai vakavan vamman tai vakavan sairauden ihmiselle. Perustuslakivaliokunnan mukaan hallussapidon rangaistavaksi säätämisen tulee olla poikkeuksellista ja mahdollista vain, jos rangaistavuudelle on esitettävissä suojeluintressin painavuuteen liittyvät poikkeukselliset perusteet (PeVL 23/1997 vp, s. 4/I). Eräissä sääntely-yhteyksissä perustuslakivaliokunta on katsonut, että hallussapidon kriminalisoinnille ei ollut esitettävissä suojeluintressin painavuuteen liittyviä poikkeuksellisia perusteita eikä ehdotettu sääntely ollut oikeassa suhteessa sen taustalla olevan intressin suojaamiseksi, jolloin kysymys on ollut lakiehdotuksen säätämisjärjestykseen vaikuttavasta kysymyksestä (PeVL 26/2004 vp, s. 4 ja PeVL 5/2009 vp, s. 3/II). EU:n niin sanotussa vieraslajiasetuksessa ja vieraslajeista aiheutuvien riskien hallinnasta annetussa laissa tarkoitettujen haitallisten vieraslajien tahallinen hallussapito on jo säädetty rangaistavaksi haitallisista vieraslajeista annettujen säännösten rikkomisena vieraslajeista aiheutuvien riskien hallinnasta annetussa laissa (21 §). Tässä yhteydessä kyse on näin ollen siitä, että eräät teot, mukaan lukien hallussapito, säädetään nykyistä ankarammin rangaistavaksi, kun teko aiheuttaa säännöksessä tarkoitetun abstraktin vaaran. Eräiltä osin rangaistavuus laajenisi koskemaan myös törkeästä huolimattomuudesta tehtyjä tekoja, kun edellä todettu abstraktin vaaran edellytys täyttyy. Vieraslajirikoksesta ehdotettavaa kolmen vuoden enimmäisrangaistusta voidaan edellä käsitellyin perustein pitää perusteltuna ja oikeasuhtaisena.

Myös luonnonsuojelurikosta koskevaan rikoslain pykälään ehdotetaan muutoksia, jotka merkitsisivät rangaistussääntelyn ankaroitumista. Luonnonsuojelurikoksena rangaistavaksi säädettäisiin tietyt teot, jotka on nykyisin säädetty luonnonsuojelulaissa luonnonsuojelurikkomuksena rangaistavaksi. Muutoksilla säädettäisiin nykyistä ankarammin rangaistavaksi mainitut suojeltuihin lajeihin kohdistuvat teot, mikä korostaisi näiden tekojen paheksuttavuutta ja moitittavuutta. Direktiivi edellyttää, että tahallisista teoista, joiden rangaistussääntely ankaroituisi, tulee voida määrätä vähintään kolmen vuoden vankeusrangaistus. Näitä tekoja voidaan myös pitää moitittavuudeltaan vastaavina kuin luonnonsuojelurikoksina nykyisin rangaistavia tekoja. Rangaistussääntelyn ankaroitumista voidaan siten pitää perusteltuna ja oikeasuhtaisena.

Esitykseen sisältyy lisäksi ehdotus uudeksi ympäristön tuhoamista koskevaksi rangaistussäännökseksi. Sen kattamien, ympäristölle erityisen vakavan vahingon aiheuttavien tahallisten tekojen enimmäisrangaistukseksi ehdotetaan kahdeksan vuotta vankeutta. Lisäksi ehdotetaan säädettäväksi terroristisessa tarkoituksessa tehdystä ympäristön tuhoamisesta, jonka enimmäisrangaistus olisi kymmenen vuotta vankeutta.

Ympäristön tuhoamiselle ehdotettava rangaistusasteikko poikkeaisi vakiintuneesta rikoslain sääntelytavasta, mitä ei voida pitää ongelmattomana Suomen rikoslaissa noudatettujen tyyppirangaistusasteikkojen ja suhteellisuusperiaatteen eikä rikoslain sisäisen johdonmukaisuuden kannalta. Ehdotettava kahdeksan vuoden enimmäisrangaistus johtuu direktiivin 5 artiklan 2 kohdan b alakohdan velvoitteesta. Direktiivi edellyttää näiden tekojen kohdalla vähintään kahdeksan vuoden enimmäisrangaistusta eli lievempi enimmäisrangaistus ei ole mahdollinen. Tällaisella perusteella rikoslain vakiintuneista asteikoista on voitu poiketa (LaVM 29/2014 vp, s. 3).

Ympäristön tuhoamisen enimmäisrangaistus olisi kaksi vuotta ankarampi kuin törkeän ympäristön turmelemisen. Ympäristön tuhoamisen tunnusmerkistö edellyttää erityisen vakavan ympäristö- tai luontovahingon aiheuttamista. Kyse on tahallisista ja erityisen vahingollisista teoista, joita voidaan pitää erityisen paheksuttavina. Kahdeksan vuoden enimmäisrangaistusta voidaan näin ollen pitää oikeasuhtaisena ympäristön tuhoamista koskevan säännöksen kattamien tekojen kohdalla. Mainitun enimmäisrangaistuksen ei myöskään voida katsoa muodostuvan ongelmalliseksi suhteessa rikoslain muihin rikoksiin, joista on säädetty hyvin ankara enimmäisrangaistus, kuten rikoslain 34 luvun 3 §:ään (törkeä tuhotyö) tai 5 §:ään (törkeä terveyden vaarantaminen).

Terroristisessa tarkoituksessa tehdyn ympäristön tuhoamisen enimmäisrangaistus olisi kymmenen vuotta vankeutta. Ehdotettava enimmäisrangaistus olisi kaksi vuotta ankarampi kuin ilman tällaista tarkoitusta tehdyn ympäristön tuhoamisen enimmäisrangaistus, mikä vastaa sääntelyn lähtökohtaa monen muun terroristisessa tarkoituksessa tehdyn rikoksen kohdalla suhteessa ilman tällaista tarkoitusta tehtyyn rikokseen. Mainitussa tarkoituksessa tehdyn ympäristön tuhoamisen enimmäisrangaistus olisi niin ikään kaksi vuotta ankarampi kuin terroristisessa tarkoituksessa tehdyn törkeän ympäristön turmelemisen. Terroristisessa tarkoituksessa tehdyn ympäristön tuhoamisen enimmäisrangaistuksen voi siten katsoa olevan oikeasuhtainen verrattuna ilman tällaista tarkoitusta tehtyyn ympäristön tuhoamiseen ja muiden terroristisessa tarkoituksessa tehtyjen rikosten enimmäisrangaistuksiin.

Edellä käsitellyillä ehdotettavilla enimmäisrangaistuksilla on tiettyjä rikosprosessuaalisia ja muita seurannaisvaikutuksia. Tällaisia ovat esimerkiksi viranomaisten toimivallan laajentuminen ja vanhentumisaikojen pidentyminen. Näillä seikoilla on merkitystä oikeasuhtaisuuden arvioinnin kannalta.

Yleisesti ottaen ankarampiin rangaistuksiin johtavilla lainsäädäntömuutoksilla korostetaan kysymyksessä olevien rikosten paheksuttavuutta ja moitittavuutta, millä voi olla jossain määrin yleisestävää ja erityisestävää vaikutusta.

Voimassa oleviin rikoslain säännöksiin ehdotettavilla muutoksilla ja ehdotettavilla uusilla rangaistussäännöksillä voidaan edellä todetulla tavalla katsoa olevan hyväksyttävä tavoite ja painava yhteiskunnallinen tarve. Niiden voidaan siten katsoa olevan perustuslain kannalta perusteltuja. Rangaistussääntelyn ankaroitumista voidaan tiettyjen tekojen kohdalla pitää erittäin merkittävänä mutta edellä todetuilla perusteilla kuitenkin oikeasuhtaisena ja siten perustuslain kannalta perusteltuna.

11.2.2

Yhteisösakon rangaistusasteikon ankaroituminen ja oikeushenkilön rangaistusvastuun soveltamisalan laajeneminen

Esitykseen sisältyvän ehdotuksen mukaisesti oikeushenkilölle määrättävän yhteisösakon rangaistusasteikkoa muutettaisiin merkittävällä tavalla niiden rikoslajien kohdalla, jotka ovat merkityksellisiä ympäristörikosdirektiivin kriminalisointivelvoitteiden täytäntöönpanon kannalta. Lisäksi oikeushenkilön rangaistusvastuun soveltamisala laajenisi uusiin rikoksiin.

Ehdotuksen mukaisesti mainittujen rikosten johdosta määrättävälle yhteisösakolle säädettäisiin ehdotettavassa uudessa rikoslain 9 luvun 5 a §:ssä kaksi asteikkoa: yleinen asteikko ja erityinen, erittäin suuria oikeushenkilöitä koskeva asteikko. Perusasteikoksi ehdotetaan vähintään 2 000 ja enintään 3 000 000 euroa. Jos oikeushenkilö, jonka toiminnassa säännöksessä tarkoitettu rikos on tehty, olisi erittäin suuri, yhteisösakon alin rahamäärä olisi 15 000 euroa ja ylin rahamäärä 40 000 000 euroa, kuitenkin enintään viisi prosenttia oikeushenkilön maailmanlaajuisesta liikevaihdosta tai muusta vastaavasta tuotosta yhteisösakon määräämistä edeltäneellä tilikaudella.

Edellä jaksossa 11.2 selostettuja kriminalisointiperiaatteita ja perusoikeuksien rajoitusedellytyksiä voidaan soveltuvin osin soveltaa myös oikeushenkilön rangaistusvastuuta ja sen ankaruutta koskeviin kysymyksiin. Sanottuihin edellytyksiin kuuluvat muiden ohella painavaa yhteiskunnallista tarvetta koskeva edellytys sekä rangaistusjärjestelmän suhteellisuutta koskeva edellytys. Siltä osin kun sääntelytarve perustuu direktiivissä säädettyihin velvoitteisiin, sijaa kriminalisointiperiaatteiden arviointiin ei sääntelyvelvollisuuden sisällön suhteen juuri ole. Sitä vastoin niillä on merkitystä arvioitaessa valittua sääntelymallia suhteessa vaihtoehtoisiin malleihin.

Sitä, että yhteisösakon asteikkoa korotetaan vain niitä rikoslajeja koskevana, jotka ympäristörikosdirektiivi kattaa, ei voida pitää täysin ongelmattomana ratkaisuna rikoslain sisäisen oikeasuhtaisuuden ja johdonmukaisuuden kannalta eikä myöskään yhdenvertaisuuden näkökulmasta. Ratkaisun johdosta yhteisösakon rangaistusasteikko poikkeaa joidenkin rikoslajien kohdalla merkittävästi muihin rikoslajeihin sovellettavasta yleisestä asteikosta. Tehtyä valintaa siitä, mihin rikoslajeihin soveltuu muita rikoksia ankarampi asteikko, ei ole ohjannut eri rikoslajien moitittavuutta koskeva arviointi. Valitusta sääntelyratkaisusta seuraa, että tuomittaessa yhteisösakkoa joidenkin rikoslajien johdosta, joita voidaan luonnolliselle henkilölle määrättävän enimmäisrangaistuksen pohjalta arvioiden pitää moitittavampina kuin ympäristörikosdirektiivin kattamia rikoslajeja, yhteisösakon enimmäismäärä on selvästi alhaisempi kuin ympäristörikosdirektiivin kattamissa rikoslajeissa.

Ympäristörikosdirektiivin velvoitteet yhteisösakon enimmäismäärän vähimmäistasosta koskevat kuitenkin vain direktiivissä määriteltyjä rikoksia. Rikosoikeudellisen direktiivin täytäntöönpanossa ei yksittäisen unioni-instrumentin seurauksena ole lakivaliokunnan kannan mukaan perusteltua lähteä toteuttamaan alaltaan ja vaikutukseltaan laaja-alaisempia rikosoikeudelliseen lainsäädäntöön kohdistuvia muutoksia (ks. esim. LaVM 9/2021 vp, s. 2—3, LaVM 13/2020 vp, s. 3 ja LaVM 21/2018 vp, s. 4). Vastaavanlaiseen, vain tiettyä rikoslajia koskevaan sääntelyratkaisuun on päädytty myös niin sanotun pakoterikosdirektiivin täytäntöönpanossa (rikoslain 46 luvun 13 §, HE 202/2024 vp), joskin kyseinen muutos tarkoitettiin väliaikaiseksi (HE 202/2024 vp, s. 38).

Ympäristörikosdirektiivin 7 artiklan 3 kohta mahdollistaisi sääntelyn, jossa joitakin rikoksia koskee euromääräisten enimmäismäärien mallissa alhaisempi enimmäismäärä. Lisäksi direktiivin 7 artiklan 3 kohta edellyttää säätämään direktiivin mukaisesta enimmäismäärän vähimmäistasosta vain direktiivin 6 artiklan 1 kohdan mukaisesti vastuussa oleville oikeushenkilöille eli kun direktiivin mukaisen rikoksen on oikeushenkilön hyväksi tehnyt henkilö, joka on johtavassa asemassa kyseisessä oikeushenkilössä, ja kun kyseessä on tahallinen rikos.

Rikosten, joita koskee direktiivissä lievempi yhteisösakon enimmäismäärän vähimmäistaso, ei kuitenkaan voida katsoa poikkeavan kaikissa tapauksissa vakavuudeltaan merkittävästi muista direktiivissä määritellyistä rikoksista. Tätä osoittaa osin myös se, millaiset enimmäisrangaistukset tulisivat kansallisesti koskemaan mainittuja rikoksia. Vain yhdestä yhteisösakon asteikosta säätämistä kaikista direktiivin täytäntöönpanon kannalta merkityksellisistä rikoksista voidaan myös pitää lainsäädännöllisesti selväpiirteisenä ratkaisuna ja paremmin nykyistä rikoslain perusratkaisua vastaavana.

Oikeushenkilön vastuun perusteen osalta rikoslain 9 luvun mukainen oikeushenkilön vastuu voi perustua johdon osallisuutta tai rikoksen tekemisen sallimista koskevaan perusteeseen tai niin sanottuun organisaatiohuolimattomuuteen, ja eri tilanteisiin soveltuu sama asteikko. Oikeushenkilön rangaistusvastuu koskee rikoslain mukaisesti nykyisinkin joidenkin rikoslajien kohdalla sekä tahallisia että perusmuotoisesta tai törkeästä huolimattomuudesta tehtyjä tekoja. Näin on myös niiden rikoslain 48 ja 48 a lukujen mukaisten rikosten kohdalla, joita oikeushenkilön rangaistusvastuu nykyisin koskee. Myös näiltä osin voidaan pitää perusteltuna noudattaa rikoslain 9 luvussa yhteisösakon osalta omaksuttua perusratkaisua myös niiden rikosten kohdalla, joita koskevin säännöksin täytäntöönpannaan ympäristörikosdirektiivin kriminalisointivelvoitteita. Ehdotettavaa sääntelyratkaisua voidaan pitää myös näiltä osin selkeänä. Arvioinnissa voidaan ottaa huomioon, että yhteisösakon mittaamisessa tulee joka tapauksessa huomioitavaksi esimerkiksi tehdyn rikoksen laji ja vakavuus.

Ehdotusten johdosta yhteisösakon asteikko ankaroituisi ehdotuksen kattamien rikosten kohdalla selvästi, mitä olisi arvioitava seuraamusjärjestelmän oikeasuhtaisuutta koskevan edellytyksen näkökulmasta. Suurinta osaa oikeushenkilöistä koskisi käytännössä esityksen mukainen yhteisösakon yleinen asteikko, jolloin yhteisösakon alin rahamäärä nousisi kyseessä olevien rikosten kohdalla 850 eurosta 2 000 euroon ja ylin rahamäärä 850 000 eurosta 3 000 000 euroon. Sellaisen oikeushenkilön, joka on erittäin suuri kirjanpitolain 1 luvun 4 c §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla, tai tällaiseen taloudelliselta asemaltaan rinnastuvan muun oikeushenkilön kohdalla yhteisösakon ylin rahamäärä nousisi erittäin merkittävästi. Yhteisösakon ylin rahamäärä olisi tällaisten oikeushenkilöiden kohdalla nykyisen 850 000 euron sijasta 40 000 000 miljoonaa euroa, kuitenkin enintään viisi prosenttia oikeushenkilön maailmanlaajuisesta liikevaihdosta tai muusta vastaavasta tuotosta yhteisösakon määräämistä edeltäneellä tilikaudella. Myös yhteisösakon alinta rahamäärää korotettaisiin näiden oikeushenkilöiden kohdalla selvästi nykyisestä eli 850 eurosta 15 000 euroon.

Yhteisösakon asteikkoa koskeva ehdotus perustuu ensinnäkin ympäristörikosdirektiivin 7 artiklan 3 kohdan velvoitteisiin, jonka mukaisesti jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että ainakin 6 artiklan 1 kohdan nojalla vastuussa oleville oikeushenkilöille voidaan määrätä 3 artiklan 2 kohdan soveltamisalaan kuuluvista rikoksista rikosoikeudellisia tai muita kuin rikosoikeudellisia sakkoja, joiden määrä on oikeassa suhteessa menettelyn vakavuuteen sekä kyseisen oikeushenkilön yksilöllisiin, taloudellisiin ja muihin olosuhteisiin. Arvioinnissa voidaan ottaa huomioon, että yhteisösakon nykyisen, yleisesti sovellettavan asteikon mukaisia rahamääriä ei ole muutettu niiden voimaantulon eli vuoden 1995 jälkeen muutoin kuin euroon siirtymisen johdosta välttämättömällä tavalla.

Lisäksi kohta sisältää sakkojen enimmäistasoja koskevan velvoitteen siitä, että oikeushenkilölle voidaan määrätä sakko, jonka enimmäismäärä on vähintään 5 tai 3 % oikeushenkilön maailmanlaajuisesta kokonaisliikevaihdosta tai 40 tai 24 miljoonaa euroa vastaava määrä. Mainittu enimmäistasoja koskeva velvoite voidaan direktiivin johdanto-osan kappaleen 35 perusteella rajata sovellettavaksi taloudellisesti vahvoihin oikeushenkilöihin. Erittäin suuria oikeushenkilöitä koskevan asteikon yläraja perustuu siten direktiivin velvoitteisiin.

Suhteellisuusperiaatteen kuten myös jäljempänä jaksossa 11.3 tarkemmin käsiteltävän rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen näkökulmasta merkityksellistä on, että ehdotettavien säännösten mukaisesti yhteisösakoille määritettäisiin absoluuttinen enimmäismäärä, toisin kuin sellaisessa direktiivin sallimassa mallissa, jossa enimmäismäärä perustuisi oikeushenkilön liikevaihtoon.

Toisin kuin yhteisösakon ylärajasta, ympäristörikosdirektiivissä ei säädetä täsmällisesti oikeushenkilölle määrättävän sakon vähimmäismäärää koskevista velvoitteista. Yhteisösakon alarajasta säädettäessä on otettava huomioon muun muassa se, että yhteisösakon asteikko koskee monenlaisia oikeushenkilöitä ja yhteisövastuuseen voi joutua muukin kuin elinkeinoa päätoimintamuotonaan harjoittava yritys. Välttämättä ei myöskään edellytetä, että oikeushenkilön velvollisuuden rikkominen olisi luonteeltaan vakavaa. Yhteisösakon tarkoituksena on osoittaa yhteiskunnallista paheksumista ja vaikuttaa riittävän tuntuvasti siihen, ettei oikeushenkilön toiminnassa tapahtuisi lainvastaisuuksia. (Ks. HE 95/1993 vp, s. 20–21.)

Yhteisösakon yleisen asteikon mukaisen vähimmäismäärän osalta on kiinnitettävä huomiota siihen, että sen olisi oltava taloudellisilta voimavaroiltaan pienen oikeushenkilön näkökulmasta tuntuva mutta ei niin suuri, että se silloinkaan voisi lähtökohtaisesti muodostua kohtuuttomaksi. Yhteisösakon enimmäismäärä olisi perusasteikossa puolestaan mitoitettu siten, että se voisi muodostua hyvin merkittäväksi niiden oikeushenkilöiden osalta, joihin seuraamus tulee sovellettavaksi, eli muiden kuin erittäin suurten yritysten osalta. Enimmäismäärän asettamisessa on myös otettava huomioon, että ei olisi laillisuusperiaatteen kannalta optimaalista, jos kiinteämääräisen yhteisösakon yleinen asteikko olisi hyvin laaja, kun ei ole säädetty hyvin yksityiskohtaisesti yhteisösakon mittaamisesta, vaan mittaamisessa hyödynnettäisiin edelleen suhteellisen yleisiä rikoslain 9 luvun 6 §:n kriteereitä. Yhteisösakon rahamäärä vahvistetaan rikoslain 9 luvun 6 §:n 1 momentin mukaisesti oikeushenkilön 2 §:ssä tarkoitetun laiminlyönnin laadun ja laajuuden tai johdon osuuden sekä oikeushenkilön taloudellisen aseman mukaan. Pykälän 3 momentin mukaisesti taloudellista asemaa arvioitaessa otetaan huomioon oikeushenkilön koko, vakavaraisuus, toiminnan taloudellinen tulos sekä muut oikeushenkilön talouden arvioimiseen olennaisesti vaikuttavat seikat. Ehdotettavan sääntelyn oikeasuhtaisuutta koskevassa arvioinnissa tulee huomioitavaksi se, että yhteisösakon suuruus mitattaisiin nykyiseen tapaan mainittujen säännösten mukaisesti, jolloin konkreettisessa tapauksessa huomioon otettaisiin useita oikeushenkilön talouden arvioimisen kannalta olennaisia seikkoja.

Ehdotettavassa uudessa rikoslain 9 luvun 5 a §:ssä on huomioitu erilaisten oikeushenkilöiden asema siten, että erityinen, ankarampi asteikko koskisi pykälän kattamien rikosten kohdalla vain kooltaan hyvin suuria ja taloudelliselta asemaltaan kantokykyisimpiä oikeushenkilöitä. Näiden oikeushenkilöiden kohdalla yhteisösakon yläraja nousisi erittäin paljon. Ankarampaa asteikkoa voidaan pitää nykyistä asianmukaisempana sen soveltumisen piiriin tulevien oikeushenkilöiden näkökulmasta huomioiden erityisesti seuraamusjärjestelmän yleisestävyyttä koskevat näkökohdat sekä se, että vakavimmista rikoksista olisi mahdollista tuomita oikeushenkilölle sakko, jolla on myös tosiasiallista merkitystä ja siten erityisestävyyttä tällaisen oikeushenkilön näkökulmasta.

Edellä esitetyt seikat huomioon ottaen ehdotettuja muutoksia yhteisösakon rangaistusasteikkoon voidaan pitää hyväksyttävään perusteeseen perustuvana, painavan yhteiskunnallisen tarpeen vaatimana ja oikeasuhtaisina.

Ehdotuksessa esitetään oikeushenkilön rangaistusvastuun laajentamista niihin tekoihin, jotka säädettäisiin rangaistaviksi voimassa olevia rangaistussäännöksiä täydentämällä tai ehdotettavien uusien rangaistussäännösten mukaisesti. Myös oikeushenkilön rangaistusvastuuseen liittyviä kysymyksiä tulee tarkastella yleisten kriminalisointiperiaatteiden näkökulmista. Rangaistusvastuun aineellisen alan laajentamista koskevan arvioinnin lähtökohtana on tällöinkin rangaistusjärjestelmän käytön viimesijaisuutta koskeva ultima ratio -periaate. Yhteisösakon tiettyyn rikostyyppiin ulottamisen yleisenä edellytyksenä on pidetty sitä, että kyse on lähtökohtaisesti verraten vakavasta ja suunnitelmallisesta rikollisuudesta, jonka suhteen yksilövastuuta ei voida pitää riittävänä (HE 95/1993 vp; HE 258/2016 vp, s. 9–11).

Oikeushenkilön rangaistusvastuuta sovelletaan rikoslain 48 luvun 9 §:n mukaisesti kaikkiin luvun rikoksiin. Rikoslain 9 luvussa tarkoitettu oikeushenkilön rangaistusvastuu koskee luvun 1 §:n 1 momentin mukaan vain rikoslaissa rangaistavaksi säädettyjä tekoja, jos oikeushenkilön rangaistusvastuu on tietyn rikoslaissa rangaistavaksi säädetyn teon seuraamukseksi säädetty. Oikeushenkilön rangaistusvastuu ei näin voi kohdistua rikoslain ulkopuoliseen kriminalisointiin (HE 95/1993 vp, s. 28/II). Näiltä osin merkityksellisiä ovat sekä ympäristön turmelemista ja luonnonsuojelurikosta koskeviin säännöksiin ehdotettavat laajennukset että ehdotettavat jäterikosta, törkeää jäterikosta, ilmakehän heikentämistä, törkeää ilmakehän heikentämistä, ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikosta, törkeää ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikosta, vieraslajirikosta, metsäkatorikosta ja törkeää metsäkatorikosta koskevat säännökset. Mainittujen säännösten, metsäkatorikosta ja törkeää metsäkatorikosta koskevia pykäliä lukuun ottamatta, mukaiset menettelyt on voimassa olevassa lainsäädännössä melko suurelta osin säädetty rangaistavaksi aineellisissa ympäristösäädöksissä sakonuhkaisina, eikä niihin siten nykyisin sovellu oikeushenkilön rangaistusvastuu. Ehdotettavat muutokset laajentaisivat näin ollen oikeushenkilön rangaistusvastuuta merkittävällä tavalla.

Ympäristörikosdirektiivi edellyttää oikeushenkilön vastuusta säätämistä direktiivin mukaisten rikosten kohdalla, ja oikeushenkilön rangaistusvastuun soveltamisalaa ja enimmäismäärää koskevat ehdotukset perustuvat mainittuun EU-velvoitteeseen, mikä perustelee osaltaan ehdotusten hyväksyttävyyttä. Rikoslain 48 luvun 9 §:n mukaisesti oikeushenkilön rangaistusvastuu soveltuu kaikkiin luvussa rangaistavaksi säädettyihin tekoihin. Nykyisen rikoslain 48 luvun sääntelyn mukaisesti oikeushenkilön rangaistusvastuu on ulotettu myös lievemmin rangaistavaan ympäristörikkomukseen (3 §) sekä tuottamukselliseen ympäristön turmelemiseen (4 §). Ympäristörikoksia on pidetty usein taloudellisen rikollisuuden ja samalla yhteisörikollisuuden esiintymismuotona, minkä johdosta oikeushenkilön rangaistusvastuuta on pidetty perusteltuna (ks. esim. HE 93/1994 vp). Teot, jotka tulisivat rikoslain 48 tai 48 a luvussa muutettavaksi ehdotettavien säännösten tai ehdotettavien kokonaan uusien rikoslain säännösten piiriin, voidaan monesti tehdä yritystoiminnassa.

Edellä esitetyt seikat huomioon ottaen voidaan katsoa, että myös ehdotettavia muutoksia oikeushenkilön rangaistusvastuun soveltamisalaan voidaan pitää hyväksyttävään perusteeseen perustuvina, painavan yhteiskunnallisen tarpeen vaatimina ja oikeasuhtaisina.

11.3

Rikosoikeudellinen laillisuusperiaate

Perustuslain 8 §:ssä säädetään rikosoikeudellisesta laillisuusperiaatteesta. Sen mukaan ketään ei saa pitää syyllisenä rikokseen eikä tuomita rangaistukseen sellaisen teon perusteella, jota ei tekohetkellä ole laissa säädetty rangaistavaksi. Rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen ydinsisällön mukaan rikoksen tunnusmerkistö on ilmaistava riittävällä täsmällisyydellä siten, että säännöksen sanamuodon perusteella on ennakoitavissa, onko jokin toiminta tai laiminlyönti rangaistavaa.

Laillisuusperiaatteesta määrätään myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen (SopS 18–19/1990; sellaisena kuin se on myöhemmin muutettuna SopS 71 ja 72/1994, SopS 85 ja 86/1998, SopS 8 ja 9/2005, SopS 6 ja 7/2005, SopS 50 ja 51/2010, SopS 52 ja 53/2018 sekä SopS 45 ja 46/2021) 7 artiklassa. Kyseisen määräyksen 1 kohdan mukaan ketään ei ole pidettävä syypäänä rikokseen sellaisen teon tai laiminlyönnin perusteella, joka ei ollut tekohetkellä kansallisen lainsäädännön tai kansainvälisen oikeuden mukaan rikos. Rikoksen tekohetkellä sovellettavissa ollutta rangaistusta ankarampaa rangaistusta ei saa määrätä. Myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen mainittuun määräykseen sisältyy edellytys rangaistussäännösten ennustettavuudesta, riittävästä yksityiskohtaisuudesta ja täsmällisyydestä. Laillisuusperiaate sisältyy myös Euroopan unionin perusoikeuskirjaan, jonka 49 artiklan 1 kohdan mukaan ketään ei saa pitää syyllisenä rikokseen sellaisen teon tai laiminlyönnin perusteella, joka ei ollut tekohetkellä rikos kansallisen lainsäädännön tai kansainvälisen oikeuden mukaan. Rikoksesta ei saa määrätä sen tekohetkellä sovellettavissa ollutta rangaistusta ankarampaa rangaistusta. Jos rikoksenteon jälkeen laissa säädetään lievemmästä rangaistuksesta, on sovellettava kyseistä lievempää rangaistusta.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja EU-tuomioistuimen käytännössä laillisuusperiaatteelle on annettu käytännössä perustuslain 8 §:ää vastaava ydinsisältö, jossa on korostettu rikosoikeudellisen sääntelyn ennustettavuutta eli sitä, että säännöksen sanamuodon perusteella voidaan ennakoida, mikä on rangaistavaa (ks. esim. PeVL 20/2022 vp, 11 kohta; PeVL 12/2021 vp, 57 kohta; PeVL 20/2018 vp, s. 2; PeVL 10/2016 vp; PeVL 56/2014 vp, s. 2/I ja PeVL 6/2014 vp, s. 3/I).

Esitykseen sisältyy ehdotus uudesta soveltamisalaa koskevasta säännöksestä, jollainen lisättäisiin rikoslain 48 ja 48 a lukuihin (rikoslain 48 luvun uusi 8 § ja 48 a luvun uusi 4 b §). Sen mukaisesti ilman lupaa toimimiseen rinnastettaisiin kummassakin luvussa toimiminen sellaisen toimivaltaisen viranomaisen myöntämän luvan nojalla, jota haettaessa lupaviranomaista on erehdytetty luvan myöntämisen kannalta olennaisista seikoista, lahjottu tai pakotettu, taikka sellaisen luvan nojalla, joka ilmeisellä ja olennaisella tavalla rikkoo asiaankuuluvia aineellisoikeudellisia vaatimuksia. Vaikka säännöksen asiallisten lähtökohtien voidaan jossain määrin katsoa jo sisältyvän suomalaiseen oikeusjärjestykseen, soveltamisalasäännöksen voidaan katsoa olevan perusteltu ja tarpeen rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen ja siihen sisältyvän täsmällisyysvaatimuksen kannalta. Se, miten mainitun kaltaisten lupien nojalla toimimiseen tulisi suhtautua rangaistavuuden osalta, ei edempänä jaksossa 3.3.2 käsitellyllä tavalla ole ollut aivan selvää, mistä näkökulmasta ehdotusta voi pitää nykytilaa selkeyttävänä.

Mainittua säännöstä on arvioitava rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen näkökulmasta myös suhteessa siihen, voidaanko rangaistussääntelyä sen perusteella pitää riittävällä tavalla ennakoitavana. Kysymyksen voi katsoa koskevan erityisesti sitä säännöksen osaa, joka koskee sellaisen luvan nojalla toimimista, joka ilmeisellä ja olennaisella tavalla rikkoo asiaankuuluvia aineellisoikeudellisia vaatimuksia. Asia liittyy myös oikeusturvaa koskevaan perusoikeuteen ja erityisesti sitä koskevaan luottamuksen suojan periaatteeseen, jota käsitellään jäljempänä jaksossa 11.6.

Siltä osin kuin kyse on sellaisen luvan nojalla toimimisesta, joka ilmeisellä ja olennaisella tavalla rikkoo asiaankuuluvia aineellisoikeudellisia vaatimuksia, määreiden ”ilmeinen” ja ”olennainen” voi katsoa selvästi määrittävän sitä, millaista asiaankuuluvien aineellisoikeudellisten vaatimusten rikkomista edellytettäisiin ja siten rajaavan sitä, minkälaisen luvan nojalla toimisesta voisi seurata rangaistusvastuu. Pykälän säännöskohtaisissa perusteluissa selitettäisiin mainittuja käsitteitä ja tuotaisiin selvästi esiin, että kyse olisi säännöksestä, jota sovellettaisiin näiltä osin suppeasti ja poikkeuksellisissa tilanteissa.

Mainitun soveltamisalaa koskevan säännöksen kannalta merkityksellinen on lisäksi rikosoikeudelliseen laillisuusperiaatteeseen liittyvä, rikoslain 3 luvun 2 §:n 2 momentin mukainen lievemmän lain periaate, joka on rikosoikeudellisten esitysten vakiintuneen tavan mukaan merkityksellinen uuden lain soveltamisen kannalta. Rikosoikeuden ajallista soveltamista koskevat lähtökohdat edellyttävät, että uutta, ankarampaa lakia sovelletaan vain lain voimaantulon jälkeen tehtyihin tekoihin. Ehdotettavan siirtymäsäännöksen mukaan soveltamisalaa koskevaa säännöstä ei sovellettaisi sellaisen luvan nojalla toimimiseen, joka olisi myönnetty ennen soveltamisalasäännöksen sisältävän lain voimaantuloa.

Perustuslakivaliokunnan käytännössä on täsmennetty laillisuusperiaatteen vaatimuksia niin sanotuille blankorangaistussäännöksille. Blankorangaistussääntelyn osalta tavoitteena tulee perustuslakivaliokunnan mukaan olla, että viittauksen sisältäviin rangaistussäännöksiin sisältyvät valtuutusketjut ovat täsmällisiä, rangaistavuuden edellytykset ilmaisevat aineelliset säännökset on kirjoitettu rangaistussäännöksiltä vaaditulla tarkkuudella ja nämä säännökset käsittävästä normistosta käy ilmi myös niiden rikkomisen rangaistavuus. Kriminalisoinnin sisältävässä lain säännöksessä tulee lisäksi olla asiallinen luonnehdinta kriminalisoitavaksi tarkoitetusta teosta. (PeVL 62/2018 vp, s. 9; PeVL 53/2018 vp, s. 3; PeVL 14/2018 vp, s. 21–22; PeVL 9/2018 vp, s. 9; PeVL 25/1994 vp, s. 8 ja niissä viitatut lausunnot.) Valiokunta on joissakin tapauksissa pitänyt blankorikossääntelyn täsmentämistä edellytyksenä lakiehdotuksen käsittelylle tavallisen lain säätämisjärjestyksessä (PeVL 10/2016 vp, s. 8–9 ja PeVL 53/2018 vp, s. 3). Myös tilanteessa, jossa säännöksessä luetellaan niitä tekotapoja, jotka voivat tulla rangaistaviksi, sääntelyä on perustuslakivaliokunnan käytännön mukaan ollut täsmennettävä viittaussäännöksiä ja rikoksen tunnusmerkistötekijöitä tarkentamalla (PeVL 14/2018 vp, s. 21—22). Perustuslakivaliokunta on muotoillut blankotyyppisiä rangaistussäännöksiä koskevat kriteerit ensimmäisen kerran perusoikeusuudistusta koskeneessa mietinnössä PeVM 25/1994 vp. Suomi ei tuolloin vielä ollut EU:n jäsen, eikä kriteerien muotoilussa ole voitu ottaa huomioon sellaisia blankotyyppisiin rangaistussäännöksiin sisältyviä ongelmakysymyksiä, joita nykyään sisältyy rikosoikeudellisen EU-sääntelyn toimeenpanoon.

Muutettavaksi ehdotettavien ja ehdotettavien, kokonaan uusien rangaistussäännösten mukaisten rangaistavien tekojen yksityiskohtainen sisältö määriteltäisiin aineellisessa ympäristölainsäädännössä, joten näiden säännösten voidaan katsoa olevan luonteeltaan blankotyyppisiä rangaistussäännöksiä. Vaikka blankorangaistussääntelyyn on perustuslakivaliokunnan käytännössä lähtökohtaisesti suhtauduttu torjuvasti, sen käyttäminen on mahdollista edellyttäen, että tällaiselle sääntelylle asetetut edellytykset täyttyvät. Esimerkiksi rikoslain 48 luvun sääntely perustuu blankotyyppiselle sääntelytekniikalle, jota näin ollen voidaan pitää asianmukaisena sääntelytapana kyseisten tekojen kohdalla.

Blankorangaistussääntelylle asetetut edellytykset on huomioitu esityksen valmistelussa, joskin tämä on ollut nyt kysymyksessä olevan sääntelyhankkeen yhteydessä poikkeuksellisen haastavaa. Muutettavissa ja ehdotettavissa uusissa ympäristö- ja luonnonvararikoksia koskevissa säännöksissä viitattaisiin selkeästi niihin säädöksiin, joissa säädettyjä normeja rikkomalla rikokseen voisi syyllistyä. Osin on kyse suoraan sovellettavista EU:n asetuksista ja osin direktiivejä täytäntöönpanevasta kansallisesta lainsäädännöstä. Siltä osin kuin rangaistussäännöksissä viitattaisiin EU:n asetukseen, on hyväksyttävä se, että asetusten säännökset eivät vastaa kirjoitustavaltaan täysin rikoslain rangaistussäännöksiä. EU:n asetukset on kuitenkin laadittu suoraan sovellettaviksi. EU:n asetuksissa ei voida viitata takaisin Suomen rikoslakiin, mutta tätä kompensoi jossain määrin se, että asetuksissa useimmiten nimenomaisesti velvoitetaan jäsenvaltioita säätämään niiden säännösten rikkomisesta seuraamukset.

Joidenkin ympäristön suojelemisen tarkoitusta toteuttavien nykyisten ja ehdotettavien uusien rangaistussäännösten mukaisesti rangaistavaa on tai olisi lain tai EU:n antaman asetuksen nojalla annettujen säännösten vastainen menettely. Ympäristön turmelemista koskevassa säännöksessä sekä uutta ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikosta koskevassa säännöksessä viitattaisiin tiettyjen säädösten nojalla annettuihin, nimenomaisesti tiettyä menettelyä koskeviin säännöksiin. Valmistelussa on lähdetty siitä, että kyseisten säädösten säädöstason asianmukaisuus on arvioitu siinä vaiheessa, kun kyseiset säädökset on annettu. Rangaistavuuden olisi näiltä osin tarkoitus kattaa nimenomaisesti tiettyyn valtioneuvoston asetukseen sisältyvän sääntelyn vastaisen menettelyn. Valmistelussa on tältä osin huomioitu perustuslakivaliokunnan erinäisissä lausunnoissa (mm. PeVL 27/2013 vp, s. 4/II ja PeVL 20/2005 vp, s. 8/II) todettu kanta, jonka mukaan säädösten hierarkkisten suhteiden vuoksi ei ole asianmukaista mainita asetusta nimeltä laissa. Asiaan liittyy kysymys rikosoikeudellisen sääntelyn erityisluonteesta ja rikosoikeudelliseen laillisuusperiaatteeseen sisältyvästä täsmällisyysvaatimuksesta.

Osin rangaistussäännöksiin sisältyvät viittaukset aineellisiin säädöksiin olisivat säännös- tai artiklakohtaisia. Eduskunnan lakivaliokunnan käytännön mukaisesti parhaiten rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen vaatimuksia toteuttaa EU-asetukseen viitattaessa sääntely, jossa kansallisessa rangaistussäännöksessä viitataan EU-asetukseen artiklakohtaisesti. Lakivaliokunnan mukaan tämä ei aina kuitenkaan ole mahdollista ja jos artiklakohtainen viittaaminen tekisi kansallisesta sääntelystä vaikeammin tulkittavaa, artiklakohtaisia viittauksia ei välttämättä ole edellytetty (LaVL 34/2018 vp, s. 8–9).

Ehdotettavissa muutoksissa on joiltakin osin viitattu säännösten sijasta säädöksen tiettyihin lukuihin. Mainittu sääntelytekniikka on ollut tarpeen selkeyden säilyttämiseksi ja pitkien säännöslistausten välttämiseksi. Lukuihin viittaamalla on toisaalta pyritty välttämään laajaa viittausta tietyn säädöksen vastaiseen menettelyyn yleisesti eli täsmentämään sitä, minkä säännösten vastainen menettely voi olla rangaistussäännöksen mukaisesti rangaistavaa.

Esimerkiksi ehdotettavassa uudessa ilmakehän heikentämistä koskevassa rikoslain 48 luvun 4 c §:ssä tunnusmerkistössä ei viitattaisi tiettyihin siinä tarkoitettujen asetusten artikloihin, vaan rangaistavaa olisi menetellä pykälässä tarkoitetulla tavalla viitatun asetuksen vastaisesti. Artiklakohtaista viittaamista ei ole pidetty tarkoituksenmukaisena, koska se edellyttäisi suurimman osan artikloista listaamista rangaistussäännöksessä. Tällaista sääntelytekniikkaa ei ole syytä pitää valittua tekniikkaa selkeämpänä eikä laillisuusperiaatteen vaatimuksia paremmin toteuttavana.

Perustuslakivaliokunnan lausuntokäytännön mukaisesti blankoluonteiseen rangaistussäännökseen on sisällyttävä jonkinlainen asiallinen luonnehdinta rangaistavaksi säädetystä teosta. Rangaistava teko on näin ollen pyrittävä kuvaamaan rangaistussäännöksessä, mikä kattaa rangaistavaa käyttäytymistä ilmentävistä tekotavoista, viittauksista sekä rangaistavuuden kannalta olennaisista tunnusmerkistötekijöistä säätämisen. Sikäli kuin rangaistavuuden alan kannalta merkityksellistä aineellista lainsäädäntöä ei olisi mahdollista sen laajuuden vuoksi täsmällisesti määritellä rangaistussäännöksessä, rangaistussäännöksen täsmentäminen voitaisiin toteuttaa rikoksen tunnusmerkistötekijöitä tarkentamalla (PeVL 14/2018 vp, s. 22). Tämä olisi mahdollista toteuttaa säätämällä esimerkiksi oikeudettomuutta koskevasta edellytyksestä tai sen nimenomaisesta mainitsemisesta, että rangaistavuus edellyttää toimimista vastoin tietyn tahon suostumusta tai asetetun kiellon vastaisesti (TaVM 38/2018 vp, s. 9).

Edellä todetulla tavalla perustuslakivaliokunnan muotoilemiin blankorangaistussääntelyä koskeviin edellytyksiin kuuluu myös niin sanottua takaisinkytkentää koskeva vaatimus. Sen mukaan rangaistavuuden aineelliset edellytykset ilmaisevat säännökset käsittävästä normistosta tulee käydä ilmi niiden rikkomisen rangaistavuus (PeVM 25/1994 vp, s. 8/I; PeVL 51/2018 vp, s. 16; PeVL 52/2018 vp, s. 11–12; PeVL 58/2018 vp, s. 13; PeVL 60/2018 vp, s. 13 ja PeVL 62/2018 vp, s. 9). Lakivaliokunta on lausuntokäytännössään katsonut perustelluksi, että takaisinkytkentäsäännös on itsenäinen viittauksen rikoslakiin sisältävä rangaistussäännöksensä (LaVM 13/2021 vp, s. 13 ja 25).

Ehdotuksessa on pyritty varmistamaan, että niihin aineelliseen lainsäädäntöön kuuluviin säädöksiin, joiden vastainen menettely voi tulla ehdotettavalla tavalla muutettavien ja ehdotettavien uusien rangaistussäännösten mukaisesti rangaistavaksi, lisättäisiin viittausta rikoslakiin koskeva säännös tai että voimassa olevaa tällaista säännöstä täydennettäisiin viittauksilla relevantteihin ehdotettaviin uusiin rangaistussäännöksiin. Siltä osin kuin kyse on EU-asetuksen vastaisesta menettelystä, takaisinviittauksen sisältävää säännöstä ei luonnollisesti ole kansallisessa lainsäädäntöprosessissa mahdollista tällaiseen asetukseen sisällyttää. Asetuksissa kuitenkin monesti nimenomaisesti velvoitetaan jäsenvaltioita säätämään niiden säännösten rikkomisesta seuraamukset, minkä voidaan katsoa jossain määrin toteuttavan takaisinviittauksen vaatimusta (ks. myös HE 202/2024 vp, s. 66). EU-asetusten kohdalla on lisäksi pyritty huolehtimaan takaisinviittauksesta asetusta täydentävässä kansallisessa sääntelyssä.

Ehdotettavat säännösmuutokset ja uudet rangaistussäännökset sisältävät säännös-, luku-, artikla- tai säädöskohtaisten viittausten ohella täsmälliset kuvaukset rangaistavaksi säädettävistä teoista. Säännöksissä on mahdollisimman täsmällisesti kuvattu kysymykseen tulevat tekotavat sekä muita tunnusmerkistötekijöitä, kuten velvollisuuden tai kiellon vastaisuus ja teon kohde. Joiltakin osin viittausten ja tunnusmerkistötekijöiden kokonaisuus johtaa tiettyyn monitahoisuuteen ja vaikeaselkoisuuteen, mutta toisaalta sääntelyn riittävällä yksityiskohtaisuudella voidaan edistää perustuslain 8 §:n mukaisen rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen edellyttämää sääntelyn tarkkarajaisuutta.

Lakivaliokunta on myös huomioinut laillisuusperiaatteen toteutumista arvioidessaan sääntelyn kohteen. Esimerkiksi arvioidessaan tavaramerkki- ja teollisoikeuksia koskevia rangaistussäännöksiä lakivaliokunta on tuonut esiin, että mainitut säännökset oletettavasti ainakin useimmissa tilanteissa tulevat sovellettaviksi elinkeinonharjoittajien tai muuten mainituista aineellisista säännöksistä perillä olevien tahojen toimintaan, jolloin sääntelyn kohteille voidaan asettaa tietty selonottovelvollisuus (LaVL 34/2018 vp, s. 8). Sama koskee monia sekä direktiivin kannalta merkityksellisten voimassa olevien että ehdotettavien ympäristörikossäännösten kattamia tilanteita. Kyse on suurelta osin sellaisen aineellisen ympäristölainsäädännön vastaisesta menettelystä, joka koskee ensisijaisesti toiminnanharjoittajia, joiden voidaan lähtökohtaisesti olettaa tuntevan harjoittamaansa toimintaa koskevassa aineellisessa lainsäädännössä säädetyt kiellot ja velvollisuudet. Poikkeus edeltävästä on esimerkiksi ehdotettava vieraslajirikosta koskeva rikoslain 48 luvun 4 g §, jonka mukaisesti rangaistavaksi voi tulla kenen tahansa henkilön menettely. Myös jotkut rikoslain 48 luvun 1 §:n mukaiset tekotavat, kuten lainvastainen aineen ympäristöön jättäminen, ovat sellaisia, joihin kuka tahansa voi syyllistyä.

Sääntelyn kohteella on merkitystä rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen toteutumista arvioitaessa esimerkiksi, kun huomioidaan tiettyjen ehdotuksiin sisältyvien käsitteiden merkityssisältö. Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momenttiin ehdotetaan lisättäväksi esimerkiksi niin sanotun REACH-asetuksen ja tiettyjen muiden EU:n antamien asetusten vastaista aineen markkinoille saattamista koskeva tekotapa. REACH-asetuksessa markkinoille saattamisen käsite kattaa asetuksen 3 artiklan 12 kohdan mukaisesti maahantuonnin, ja tähän määritelmään on voitu viitata muissakin EU:n asetuksissa. Myös ehdotettavassa uudessa ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikosta koskevassa säännöksessä (rikoslain 48 luvun 4 e §) tekotapana olisi tuotteen markkinoille saattaminen. Kyseiseen pykälään sisältyy viittauksia useisiin EU:n antamiin ja kansallisiin säädöksiin, joissa markkinoille saattamisen merkityssisältö voi jossain määrin vaihdella.

Kun markkinoille saattamisen ei sanan yleiskielisessä merkityksessä välttämättä voida katsoa sisältävän maahantuontia, on pohdittava, tulisiko mainittuihin säännöksiin esimerkiksi sisällyttää määritelmäsäännös. Tältä osin voidaan ensinnäkin huomioida, että pääsääntöisesti EU:n antaman asetuksen sisältöä ei tule toistaa kansallisessa lainsäädännössä. Sikäli kuin tällainen toistaminen katsottaisiin välttämättömäksi esimerkiksi selkeyden vuoksi, se olisi kuitenkin mahdollista. Voidaan kuitenkin katsoa, että kun kyseessä on esimerkiksi ympäristölle haitallisen aineen tai tuotteen markkinoille saattaminen, toiminnanharjoittajien voidaan olettaa tuntevan sääntelyn sisällön siinä määrin yksityiskohtaisesti, että myös markkinoille saattamisen käsitteen sisältökin on toimijoiden tiedossa. Kun markkinoille saattamisen käsitteen merkityssisältö vaihtelee jossain määrin säädöksittäin, määritelmäsäännösten sisällyttäminen mainittuihin pykäliin tekisi niistä entistäkin vaikeaselkoisempia. Markkinoille saattamisen käsitteen merkityssisältöä avattaisiin säännöskohtaisissa perusteluissa. Vaikka määritelmäsäännöstä voitaisiin toisaalta pitää selkeyttä lisäävänä, rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen ei voida katsoa välttämättä edellyttävän, että markkinoille saattaminen määriteltäisiin nimenomaisesti rikoslaissa.

11.4

Kaksoisrangaistavuuden kielto

Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan mukaan ketään ei saa saman valtion tuomiovallan nojalla tutkia uudelleen tai rangaista oikeudenkäynnissä rikoksesta, josta hänet on jo lopullisesti vapautettu tai tuomittu syylliseksi kyseisen valtion lakien ja oikeudenkäyntimenettelyn mukaisesti. Tämä niin sanottu ne bis in idem -kielto sisältyy myös kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen (Sops 7–8/1976) 14 artiklan 7 kohtaan ja EU:n perusoikeuskirjan 50 artiklaan. Kiellon katsotaan sisältyvän myös Suomen perustuslain yksilön oikeusturvaa koskevan 21 §:n 2 momentin säännökseen oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeista, jotka on lailla turvattava (HE 309/1993 vp, s. 74/II; ks. myös PeVL 9/2012 vp, s. 3).

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä kaksoisrangaistavuuden kiellon soveltamisala ei rajoitu vain varsinaisiin rikosoikeudellisiin rangaistuksiin, vaan se ulottuu myös erilaisiin rangaistusluonteisiin hallinnollisiin seuraamuksiin (ks. esim. Jussila v. Suomi, Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomio 23.11.2006 ja Ruotsalainen v. Suomi 16.6.2009). Tällaisia ovat esimerkiksi hallinnolliset seuraamusmaksut. Kaksoisrangaistavuuden kielto ei sinänsä merkitse ehdotonta kieltoa säätää aineellisesti päällekkäisistä tunnusmerkeistä, mutta hallinnollisten seuraamusmaksujen ja rikosoikeudellisten seuraamusten käyttö tulee sovittaa menettelyllisesti yhteen (LaVL 5/2018 vp, s. 6).

Ehdotettavien uusien jäterikosta (rikoslain 48 luvun 4 b §) ja ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikosta (rikoslain 48 luvun 4 e §) koskevien pykälien mukaisesti rangaistavia olisivat tietyt teot, jotka on nykyisin sanktioitu hallinnollisin seuraamusmaksuin. Tietyiltä osin sama teko voisi siten jatkossa tulla sanktioiduksi rikosoikeudellisella rangaistuksella tai hallinnollisella seuraamusmaksulla. Mainitut rangaistussäännökset ja seuraamusmaksuja koskevat säännökset eivät kuitenkaan olisi täysin päällekkäisiä siltä osin, mistä teoista voi tulla määrättäväksi rikosoikeudellinen tai hallinnollinen seuraamus. Hallinnollisia seuraamusmaksuja koskeville säännöksille jäisi siten erillistä soveltamisalaa, minkä johdosta näitä säännöksiä ei ehdoteta kumottaviksi tai muutettaviksi. Mainitut ehdotukset ovat näin ollen merkityksellisiä kaksoisrangaistavuuden kiellon kannalta.

Tarkasteltavan kysymyksen kannalta merkityksellistä sääntelyä, jossa säädetään hallinnollisista seuraamusmaksuista osin samoista teoista kuin mistä ehdotettavien rangaistussäännösten mukaisesti voitaisiin tuomita rikosoikeudellinen seuraamus, sisältyy jätelakiin, ajoneuvolakiin sekä vaarallisten aineiden kuljetuksesta annettuun lakiin. Näihin säädöksiin sisältyy myös sääntelyä, joka koskee hallinnollisen seuraamusmaksun toissijaisuutta (jätelain 133 §:n 2 momentti, ajoneuvolain 193 §:n 3 momentti ja vaarallisten aineiden kuljetuksesta annetun lain 143 §:n 6 momentti) ja jolla on näin ollen pyritty lainsäädäntövaiheessa ratkaisemaan kaksoisrangaistavuuden kiellon kannalta merkitykselliset tilanteet.

Kaksoisrangaistavuuden kielto on otettava huomioon lakia sovellettaessa. Esityksen valmistelussa kaksoisrangaistavuuden kiellon huomioimiseksi riittävänä on pidetty mainittuihin säädöksiin sisältyvää, hallinnollisia seuraamusmaksuja ja niiden toissijaisuutta koskevaa sääntelyä.

11.5

Yksityiselämän suoja

YK

KP-sopimus

Perustuslain 10 §:ssä säädetään yksityiselämän suojasta. Pykälän 1 momentin mukaan jokaisen yksityiselämä, kunnia ja kotirauha on turvattu, ja 2 momentin mukaan kirjeen, puhelun ja muun luottamuksellisen viestin salaisuus on loukkaamaton. Pykälän 3 momentin mukaan lailla voidaan kuitenkin säätää rikosten selvittämiseksi välttämättömistä kotirauhan piiriin ulottuvista toimenpiteistä. Yksityiselämän suoja on turvattu myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa ja EU:n perusoikeuskirjan 7 artiklassa sekä useissa Yhdistyneiden Kansakuntien (jäljempänä) ihmisoikeussopimuksissa, kuten kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen (SopS 7 ja 8/1976, jäljempänä) 17 artiklassa.

Esityksen 2. lakiehdotuksessa ehdotetaan muutoksia pakkokeinolain 10 lukuun, joka koskee salaisia pakkokeinoja. Salaisten pakkokeinojen käyttämistä koskeva sääntely on merkityksellisiä muun muassa perustuslain 10 §:ssä turvatun yksityiselämän suojan kannalta. Ehdotettavan muutoksen kannalta merkityksellistä on, että perustuslakivaliokunnan vakiintuneessa käytännössä viestin tunnistamistietojen on katsottu jäävän luottamuksellisen viestin salaisuutta suojaavan perusoikeuden ydinalueen ulkopuolelle (ks. esim. PeVL 6/2012 vp, s. 3/II).

Esityksessä ehdotetaan, että telekuuntelun käyttöedellytyksiä koskevaan pakkokeinolain 10 luvun 3 §:n 2 momentin perusterikoslistaan lisättäisiin törkeä jäterikos ja ympäristön tuhoaminen. Telekuuntelu tulisi lisäksi mahdolliseksi terroristisessa tarkoituksessa tehdyn ympäristön tuhoamisen kohdalla sen johdosta, että rikoslain 34 a luvun 2 §:n mukaiset terroristisessa tarkoituksessa tehdyt rikokset ovat pakkokeinolain 10 luvun 3 §:n 2 momentin 11 kohdan mukaisesti telekuuntelun perusterikoksia. Samalla kyseisistä rikoksista tulisi pakkokeinolain 10 luvun 4 §:n 1 momentin nojalla myös telekuuntelun sijasta tapahtuvan tietojen hankkimisen perusterikoksia ja 27 §:n 2 momentin nojalla myös peitetoiminnan perusterikoksia. Lisäksi terroristisessa tarkoituksessa tehty ympäristön tuhoaminen ehdotetaan lisättäväksi eräiden muiden terroristisessa tarkoituksessa tehtyjen rikosten ohella pakkokeinolain 10 luvun 17 §:n mukaisen asuntokuuntelun perusterikokseksi. Terroristisessa tarkoituksessa tehty ympäristön tuhoaminen olisi hyvin vakava rikos, ja sen kohdalla voitaisiin katsoa mainitun pakkokeinon käytön mahdollistamisen olevan suhteellisuusvaatimuksen mukaista ja täyttävän hyväksyttävyysedellytyksen sekä edellytyksen painavasta yhteiskunnallisesta tarpeesta samaan tapaan kuin on katsottu muiden terroristisessa tarkoituksessa tehtyjen rikosten kohdalla, jotka on säädetty asuntokuuntelun perusterikoksiksi.

Telekuunteluvaltuuden laajentaminen koskemaan tietyissä tilanteissa muun muassa törkeimpiä talousrikoksia on katsottu perustelluksi erityisesti ammattimaisen ja järjestäytyneen talousrikollisuuden selvittämiseen liittyvillä seikoilla. Mitä suurempaa hyötyä talousrikoksella on tavoiteltu, sitä suurempi on yhteiskunnallinen intressi selvittää se. Lisäksi mitä suunnitelmallisemmin talousrikos tehdään, sitä vaikeampi se on selvittää perinteisin keinoin (PeVL 36/2002 vp, s. 4–5).

Ehdotettavien rikosnimikkeiden lisäämistä telekuuntelun perusterikosten piiriin voidaan pitää perusoikeusjärjestelmän edellyttämällä tavalla hyväksyttävänä. Kyse olisi ensinnäkin vakavista rikoksista. Törkeän jäterikoksen rangaistusasteikoksi ehdotetaan vankeutta vähintään neljä kuukautta ja enintään viisi vuotta. Ympäristön tuhoamisen vähimmäisrangaistukseksi ehdotetaan yhtä vuotta vankeutta ja enimmäisrangaistukseksi kahdeksan vuotta vankeutta ja terroristisessa tarkoituksessa tehdyn ympäristön tuhoamisen vastaavasti yksi ja kymmenen vuotta vankeutta.

Törkeän jäterikoksen ehdotettava rangaistusasteikko vastaa useiden pakkokeinolain 10 luvun 3 §:n 2 momentissa mainittujen rikosten rangaistusasteikkoa. Ympäristön tuhoamisen enimmäisrangaistus puolestaan on kahdeksan vuotta, joka on ankarampi kuin esimerkiksi törkeän ympäristön turmelemisen, joka on säädetty telekuuntelun perusterikokseksi. Terroristisessa tarkoituksessa tehdyt rikokset on pääsääntöisesti säädetty telekuuntelun perusterikoksiksi pakkokeinolain 10 luvun 3 §:n 2 momentin 11 kohdassa.

Törkeää jäterikosta, ympäristön tuhoamista ja terroristisessa tarkoituksessa tehtyä ympäristön tuhoamista koskevilla säännöksillä suojataan edellä esitettyyn tapaan perusoikeuksia. Näihin rikoksiin liittyy erityisesti niiden vakavuus huomioiden tärkeä yhteiskunnallinen selvittämisintressi. Kyseisen pakkokeinon lisääminen keinovalikoimaan on erityisen tärkeää esimerkiksi reaaliaikaisten tapausten selvittämiseksi ja yleisesti epäiltyjen rikosten paljastamiseksi. Keino on toisin sanoen erityisen merkityksellinen rikosten ilmitulon tehostamiseksi.

Perusoikeuksien rajoitusedellytysten mukaan on huolehdittava riittävistä oikeusturvajärjestelyistä. Perusoikeuteen puuttumisen merkityksen kannalta olennaista on, että telekuuntelun mahdollistaminen näiden rikosten selvittämisessä ei automaattisesti johda siihen, että telekuuntelua saadaan käyttää kunkin epäiltävän perusterikoksen selvittämisessä. Edellytyksenä olisi pakkokeinolain 10 luvun 2 §:n mukaisesti, että telekuuntelun käytöllä voidaan olettaa saatavan rikoksen selvittämiseksi tarvittavia tietoja. Lisäksi telekuuntelua saataisiin käyttää vain, jos sillä voidaan olettaa olevan erittäin tärkeä merkitys kyseisen rikoksen selvittämiselle. Telekuuntelua käytettäessä olisi myös aina huomioitava erityisesti pakkokeinolain 1 luvun 2 ja 3 §:ssä tarkoitetut suhteellisuus- ja vähimmän haitan periaatteet. Suhteellisuusperiaatteesta seuraa, että arvioitaessa pakkokeinon käyttöedellytyksiä on otettava huomioon se, mitä vakavuustasoa rikos konkreettisessa muodossa edustaa. On lisäksi huomattava, että telekuuntelusta päättää aina tuomioistuin. Mainituilla seikoilla on merkitystä myös yleisen suhteellisuusvaatimuksen toteutumisen arvioinnissa.

Edellä mainitut seikat huomioiden myös telekuunteluun liittyvän ehdotuksen voidaan katsoa olevan suhteellisuusvaatimuksen mukainen. Ehdotukselle voidaan katsoa olevan hyväksyttävät perusteet sekä painava yhteiskunnallinen tarve. Perusoikeuteen kohdistuva rajoitus perustuisi laissa olevaan tarkkarajaiseen ja täsmälliseen säännökseen.

Yksityiselämän suojan kannalta merkityksellinen ehdotus sisältyy myös 24. ja 36. lakiehdotukseen. Nämä ehdotukset koskevat toimivaltaisen viranomaisen tarkastusoikeuksia pysyväisluonteiseen asumiseen käytettävään tilaan. Säteilylain 176 §:n 3 momentissa säädetään oikeudesta ulottaa pykälässä tarkoitettuja valvontatoimia pysyväisluonteiseen asumiseen käytettyihin tiloihin vain, jos tarkastus on välttämätön tarkastuksen kohteena olevien seikkojen selvittämiseksi ja on syytä epäillä jotakin pykälässä yksilöityä rikosta. Vastaavasti on ehdotettu säädettäväksi uuden ydinenergialain 358 §:n 3 momentissa. Lisättäväksi säteilylain 176 §:n 3 momenttiin ehdotetaan viittaus rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 10 kohdassa tarkoitettuun rikokseen ja uuden ydinenergialain 358 §:n 3 momenttiin viittaus rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 tai 11 kohdassa tarkoitettuun rikokseen.

Perustuslakivaliokunta on katsonut kotirauhan piiriin ulottuvan toimen olevan hyväksyttävä rikosten selvittämiseksi, jos toimi sidotaan säännöksessä siihen, että on olemassa konkreettinen ja yksilöity syy epäillä lakia rikotun tai rikottavan (PeVL 20/2001 vp ja PeVL 69/2002 vp). Kotirauhan piiriin puuttuvan sääntelyn osalta valiokunta on lausunnoissaan (PeVL 46/2001 vp ja PeVL 48/2001 vp) pitänyt tavallisen lainsäätämisjärjestyksen edellytyksenä sitä, että lainsäännöksistä tulee ilmetä, että tarkastus voidaan toimittaa asunnossa vain, jos se on välttämätöntä tarkastuksen kohteena olevien seikkojen selvittämiseksi.

Säteilylakiin ja uuden ydinenergialakiin esitettävien muutosten osalta kyse on tarkastusoikeuden laajentamisesta tilanteisiin, joissa on syytä epäillä rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdan tai ehdotettavan 10 tai 11 kohdan mukaista rikosta. Mainitussa 1 kohdassa on kyse esimerkiksi säteilyn päästämisestä ympäristöön lain tai lupaehtojen vastaisesti. Perusteltuna voidaan pitää, että toimivaltaisella viranomaisella on pykälässä tarkoitettu tarkastusoikeus tällaisia tekoja epäiltäessä ja tarkastuksen edellytysten muutoinkin täyttyessä. Ehdotettavissa saman momentin 10 ja 11 kohdissa on kyse säteilylain ja uuden ydinenergialain vastaisista teoista. Se, että toimivaltaisella viranomaisella on tarkastusoikeus myös, kun on syytä epäillä näitä rikoksia ja tarkastuksen edellytykset muutoinkin täyttyvät, on perusteltua, kun huomioidaan muun muassa kyseessä olevien tekojen luonne, toimivaltaisen viranomaisen mahdollisuus saada selvitystä sekä se, minkä muiden rikosten kyseessä ollessa tarkastus voidaan säteilylain 176 §:n 3 momentin ja uuden ydinenergialain 358 §:n 3 momentin mukaisesti tehdä.

11.6

Oikeusturva

Esityksen 1. lakiehdotukseen sisältyy ehdotus, jonka mukaan rikoslain 48 ja 48 a lukuihin lisättäisiin soveltamisalaa koskeva säännös, jossa säädettäisiin luvan nojalla toimimisen rinnastettavuudesta tietyissä poikkeuksellisissa tilanteissa ilman lupaa toimimiseen. Säännöksen mukaisesti ilman lupaa toimimiseen rinnastettaisiin mainituissa luvuissa toimiminen sellaisen toimivaltaisen viranomaisen myöntämän luvan nojalla, jota haettaessa lupaviranomaista on erehdytetty luvan myöntämisen kannalta olennaisista seikoista, lahjottu tai pakotettu, taikka sellaisen luvan nojalla, joka ilmeisellä ja olennaisella tavalla rikkoo asiaankuuluvia aineellisoikeudellisia vaatimuksia. Säännöksen mukaisesti viranomaisen myöntämän luvan nojalla toimiminen olisi säännöksen mukaisin edellytyksin rangaistavaa siltä osin kuin jonkun rikoslain 48 tai 48 a luvun rikoksen tunnusmerkistö kattaisi ilman laissa edellytettyä lupaa toimimisen.

Säännös on merkityksellinen perustuslain oikeusturvaa koskevan 21 §:n kannalta. Pykälän 1 momentin mukaan jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi asianmukaisesti ja ilman aiheetonta viivytystä lain mukaan toimivaltaisessa tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa sekä oikeus saada oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan koskeva päätös tuomioistuimen tai muun riippumattoman lainkäyttöelimen käsiteltäväksi. Pykälän 2 momentin mukaan käsittelyn julkisuus sekä oikeus tulla kuulluksi, saada perusteltu päätös ja hakea muutosta samoin kuin muut oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja hyvän hallinnon takeet turvataan lailla.

Perustuslain 21 §:n 2 momentti sisältää vaatimuksen hyvän hallinnon takeiden turvaamisesta lailla. Hyvän hallinnon takeista säädetään hallintolaissa (434/2003), jonka 6 §:n mukaisiin hallinnon oikeusperiaatteisiin kuuluu se, että viranomaisen toimet ovat puolueettomia ja oikeassa suhteessa tavoiteltuun päämäärään nähden ja että ne suojaavat oikeusjärjestyksen perusteella oikeutettuja odotuksia.

Mainittu säännös merkitsee niin sanotun luottamuksensuojaperiaatteen laintasoista vahvistamista. Luottamuksen suojaamisen keskeisenä sisältönä on, että yksityisten tulee voida luottaa viranomaisten toiminnan oikeellisuuteen ja virheettömyyteen sekä viranomaisten tekemien hallintopäätösten pysyvyyteen. Periaatteen soveltamisessa on kysymys siitä, millä edellytyksillä yksityinen oikeussubjekti voi luottaa julkista valtaa käyttäen tehdyn päätöksen pysyvyyteen ja minkälainen turva tällä on viranomaisten toiminnan odottamattomia muutoksia vastaan. Luottamuksensuojan periaate rajoittaa edunsuovien päätösten peruuttamista taannehtivin vaikutuksin ja yleensäkin päätösten muuttamista yksityiselle haitalliseen suuntaan. (HE 72/2002 vp, s. 60–61.)

Hallintolain 6 §:n mukainen luottamuksen suojaaminen on rajoitettu koskemaan oikeusjärjestyksen perusteella oikeutettuja odotuksia. Tämä edellyttää, että suojaamisen kohteena olevat odotukset voidaan perustaa viime kädessä johonkin oikeusjärjestyksen kokonaisuuden keskeisistä ainesosista, joita ovat lainsäädäntö, yleiset oikeusperiaatteet ja kansainväliset sopimukset. Yksityisen tietoinen lainvastainen menettely tai se, että oikeustilan muutos on ollut ennakoitavissa, eivät oikeuttaisi suojaamisen arvoiseen luottamukseen. Luottamuksensuojan saamisen edellytyksenä siis on, ettei päätös perustu asianosaisen antamiin virheellisiin tai olennaisesti puutteellisiin tietoihin. (HE 72/2002 vp, s. 61.)

Ehdotettavassa uudessa rikoslain 48 luvun 8 §:ssä ja sitä vastaavassa uudessa rikoslain 48 a luvun 4 b §:ssä säädettäisiin ensinnäkin siitä, että ilman lupaa toimimiseen rinnastettaisiin mainituissa luvuissa toimiminen sellaisen toimivaltaisen viranomaisen myöntämän luvan nojalla, jota haettaessa lupaviranomaista on erehdytetty luvan myöntämisen kannalta olennaisista seikoista, lahjottu tai pakotettu. Voidaan katsoa, että viranomaisen erehdyttämisessä sekä viranomaisen lahjomisessa ja pakottamisessa on selvästi kyse menettelyistä, joihin perustuen saatuun lupaan ei voida yhdistää oikeusjärjestyksen perusteella oikeutettuja ja suojattuja odotuksia.

Ehdotettavien pykälien mukaisesti ilman lupaa toimimiseen rinnastettaisiin mainituissa luvuissa myös toimiminen sellaisen toimivaltaisen viranomaisen myöntämän luvan nojalla, joka ilmeisellä ja olennaisella tavalla rikkoo asiaankuuluvia aineellisoikeudellisia vaatimuksia. Ehdotettava säännös merkitsisi rajattua puuttumista edellä mainittuun yleiseen lähtökohtaan, jonka mukaisesti esimerkiksi toiminnanharjoittaja voi lähtökohtaisesti luottaa viranomaisen tekemään lupapäätökseen ja tällaiseen päätökseen perustuvan luvan pysyvyyteen.

Mainittua säännöstä koskevissa säännöskohtaisissa perusteluissa tuodaan kuitenkin esiin, että kun kyse olisi asiaankuuluvien aineellisoikeudellisten vaatimusten rikkomisesta tavalla, joka on ilmeinen ja olennainen, tarkoitettaisiin toimimista sellaisen luvan nojalla, jossa olisi niin ilmeinen ja olennainen virhe, ettei sitä voisi olla huomaamatta ja ettei toiminnan siten voitaisi katsoa tapahtuvan vilpittömässä mielessä. Myös mainitun kaltaisessa tilanteessa luvansaajan menettely olisi siten asiallisesti sellaista, ettei sitä voitaisi pitää lainmukaisena ja ettei sille siten olisi perusteltua antaa luottamuksensuojaa. Ehdotettavalla säännöksellä ei siten olisi tarkoitus muuttaa sitä yleistä lähtökohtaa, että viranomaisen myöntämän luvan oikeellisuuteen voi luottaa. Ehdotettava säännös voisi tulla sovellettavaksi vain poikkeuksellisissa tilanteissa, joissa luvan lainvastaisuus on objektiivisesti arvioiden aivan ilmeistä.

Ehdotettavat soveltamisalasäännökset perustuvat ympäristörikosdirektiivin 3 artiklan 1 kohdassa säädettyyn velvoitteeseen, eli kyseessä on Suomea sitovan kansainvälisen velvoitteen täytäntöönpano. Kun mainittuun velvoitteeseen sisältyvistä seikoista ei nykyisin säädetä Suomen lainsäädännössä eikä lainsäädännön esitöissäkään käsitellä kattavasti kysymystä siitä, miten Suomessa on tarkoitus rikosoikeudellisesti arvioida direktiivin säännöksessä tarkoitettuja tilanteita, asiasta voidaan katsoa perustelluksi säätää rikoslaissa. Arvioinnissa on otettava huomioon myös edellä tarkasteltuun rikosoikeudelliseen laillisuusperiaatteeseen sisältyvä täsmällisyyden ja tarkkarajaisuuden vaatimus.

Ehdotettava soveltamisalasäännös on pyritty laatimaan täsmälliseksi siten, että sen perusteella voidaan katsoa olevan kohtuudella ennakoitavissa, minkälainen menettely johtaa rangaistusvastuuseen. Säännöskohtaisissa perusteluissa on edelleen käsitelty esimerkiksi sitä, milloin kyseessä on ilmeisellä ja olennaisella tavalla tapahtuva asiaankuuluvien aineellisoikeudellisten vaatimusten rikkominen. Perusteluissa tuodaan esiin, että tilanne, jossa on kyse sellaisen luvan nojalla toimimisesta, joka ilmeisellä ja olennaisella tavalla rikkoo asiaankuuluvia aineellisoikeudellisia vaatimuksia, rajautuisi ilmeisiin tapauksiin, joissa luvan saaneen ei voitaisi katsoa toimineen vilpittömässä mielessä. Säännöskohtaisissa perusteluissakin todetulla tavalla ilmaisua ”joka ilmeisellä ja olennaisella tavalla rikkoo asiaankuuluvia aineellisoikeudellisia vaatimuksia” olisi tulkittava suppeasti. Myös tässä tarkoitetun kaltaista luvan nojalla toimimista koskisi kulloisenkin rangaistussäännöksen sisältämä syyksiluettavuusvaatimus. Ehdotettavat soveltamisalaa koskevat säännökset olisi rajattu koskemaan vain mainittuihin lukuihin sisältyvissä rangaistussäännöksissä tarkoitettuja tekoja.

Ehdotettuja soveltamisalasäännöksiä ei mainituilla perusteilla ole pidettävä ongelmallisena perustuslain 21 §:n mukaisen oikeusturvan eikä tarkemmin hallinto-oikeudellisen luottamuksensuojan näkökulmasta.

11.7

Ahvenanmaan maakunnan toimivalta

itsehallintolaki Perustuslain 120 §:n mukaan Ahvenanmaan maakunnalla on itsehallinto sen mukaan kuin Ahvenanmaan itsehallintolaissa erikseen säädetään. Edelleen perustuslain 75 §:n 1 momentin mukaan Ahvenanmaan itsehallintolain ja Ahvenanmaan maanhankintalain säätämisjärjestyksestä on voimassa, mitä siitä mainituissa laeissa erikseen säädetään. Ahvenanmaan itsehallintolaki (1144/1991; jäljempänä) on eduskunnan säätämä laki, jonka voimaan tulemiselle Ahvenanmaan maakuntapäivät on antanut suostumuksensa. Itsehallintolaki on säädetty samassa järjestyksessä kuin perustuslaki, ja maakuntapäivien päätös on tehty määräenemmistöllä. Itsehallintolain kumoaminen ja muuttaminen edellyttävät Ahvenanmaan maakuntapäivien suostumusta.

Itsehallintolain mukaan Ahvenanmaan maakuntaa koskeva lainsäädäntövalta on jaettu valtakunnan ja maakunnan kesken. Myös ympäristörikosdirektiivin täytäntöönpanon osalta lainsäädäntövalta on jakautunutta.

Itsehallintolain 27 §:n 22 kohdan mukaan rikosoikeus kuuluu valtakunnan lainsäädäntövaltaan lain 18 §:n 25 kohdan mukaisin poikkeuksin. Näin ollen esimerkiksi rikosoikeuden yleisistä opeista säätäminen kuuluu valtakunnan lainsäädäntövaltaan.

Itsehallintolain 18 §:n 25 kohdan mukaan maakunnalla on lainsäädäntövalta asioissa, jotka koskevat teon rangaistavaksi säätämistä ja rangaistuksen määrää, kun on kysymys maakunnan lainsäädäntövaltaan kuuluvasta oikeudenalasta. Itsehallintolain mukaan maakunnalla on lainsäädäntövalta esimerkiksi asioissa, jotka koskevat luonnon- ja ympäristönsuojelua, luonnon virkistyskäyttöä ja vesioikeutta (18 §:n 10 kohta), maa- ja metsätaloutta (18 §:n 15 kohta), metsästystä ja kalastusta (18 §:n 16 kohta) sekä teitä ja kanavia, tieliikennettä, raideliikennettä, veneliikennettä, paikallisen meriliikenteen väyliä (18 §:n 21 kohta). Näin ollen käsillä olevaan esitykseen sisältyvissä rangaistussäännöksiin ehdotettavissa muutoksissa ja uusissa rangaistussäännöksissä kyseessä olevista asioista suuri osa kuuluu maakunnan lainsäädäntövaltaan. Toisaalta valtakunnalla on itsehallintolain 27 §:n 18 ja 25 kohtien mukaisesti lainsäädäntövalta esimerkiksi asioissa, jotka koskevat ydinvoimaa.

Myös muiden kuin rikoslakia koskevien, esitykseen sisältyvien ehdotusten kattamien asioiden osalta lainsäädäntövalta on jaettu maakunnan ja valtakunnan kesken. Edellä todetulla tavalla esimerkiksi luonnon- ja ympäristönsuojelua koskevat asiat kuuluvat maakunnan lainsäädäntövaltaan. Toisaalta valtakunnan lainsäädäntövaltaan kuuluvat esimerkiksi asiat, jotka koskevat lainkäyttöä ottaen huomioon lain 25 ja 26 §:n säännökset; esitutkintaa, tuomioiden ja rangaistusten täytäntöönpanoa sekä rikoksentekijän luovuttamista (27 §:n 23 kohta) ja kansalaisuutta (27 §:n 26 kohta).

Itsehallintolain 59 b §:n mukaan maakunnan ja valtakunnan välinen toimivallan jako säilyy myös yhteisön oikeuden täytäntöönpanossa. Maakunta vastaa siten direktiivin velvoitteiden täytäntöönpanosta siltä osin kuin kyse on itsehallintolain mukaan maakunnan toimivaltaan kuuluvasta asiasta.

11.8

Perustuslakivaliokunnan lausunnon tarpeellisuuden arviointi

Lakiehdotukset voidaan hallituksen käsityksen mukaan edellä mainituilla perusteilla käsitellä tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä. Ehdotettuihin lainsäädäntömuutoksiin liittyy kuitenkin perustuslain ja perustuslakivaliokunnan tulkintakäytännön valossa tulkinnanvaraisia kysymyksiä.

Perustuslain 8 §:ssä ilmaistuun rikosoikeudelliseen laillisuusperiaatteeseen liittyy sen arviointi, ovatko nykyiseen rikoslain sääntelyyn ehdotettavat muutokset ja täydennykset sekä ehdotettavat uudet rangaistussäännökset riittävän tarkkarajaisia ja täsmällisiä. Perustuslakivaliokunnan korostamaan rangaistusseuraamusten suhteellisuusvaatimukseen liittyy ympäristön turmelemista ja luonnonsuojelurikosta koskevien säännösten täydentäminen uusilla tekotavoilla, minkä johdosta rangaistussääntely ankaroituu merkittävästi joidenkin tekojen kohdalla. Suhteellisuusvaatimuksen kannalta merkityksellisiä ovat myös jäterikoksesta, törkeästä jäterikoksesta, ilmakehän heikentämisestä, törkeästä ilmakehän heikentämisestä, ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksesta, törkeästä ympäristöä vaarantavan tuotteen markkinoillesaattamisrikoksesta, vieraslajirikoksesta, metsäkatorikoksesta, törkeästä metsäkatorikoksesta ja ympäristön tuhoamisesta ehdotettavat enimmäisrangaistukset ja joidenkin näiden säännösten kattamien tekojen rangaistusasteikkojen merkittävä ankaroituminen. Rangaistussääntelyn ankaroituminen liittyy myös perustuslain 7 §:n 1 momentissa suojattuun henkilökohtaiseen vapauteen. Siltä osin kuin ehdotusten mukaisten rangaistussäännösten myötä rangaistavuuden ala laajenee, olisi arvioitava kriminalisointiperiaatteiden ja perusoikeuksien rajoitusedellytysten täyttymistä. Perustuslain 10 §:ssä turvattua luottamuksellisen viestin salaisuutta koskee erityisesti sen arvioiminen, onko perusoikeuksien yleisten rajoitusedellytysten valossa hyväksyttävää, että törkeä jäterikos ja ympäristön tuhoaminen lisättäisiin telekuuntelun käytön perusterikoksiin, sekä uuden ydinenergialain ja säteilylain viranomaisten tarkastusoikeuksia koskevien säännösten täydentämisen arviointi. Perustuslain 21 §:n mukaisen oikeusturvan ja siihen liittyvän luottamuksensuojan periaatteen kannalta arvioitavana olisi kysymys rikoslain 48 ja 48 a lukuihin ehdotettavasta soveltamisalasäännöksestä, jonka mukaan luvan nojalla toimiminen rinnastettaisiin tietyissä poikkeuksellisissa tilanteissa ilman lupaa toimimiseen.

Voidaan näin ollen pitää suotavana, että perustuslakivaliokunta antaisi esityksestä lausunnon.

Koska direktiivissä on säännöksiä, jotka ehdotetaan pantaviksi täytäntöön lailla, annetaan eduskunnan hyväksyttäviksi seuraavat lakiehdotukset: