Eduskunnan puhemiehelle
Perinnebiotoopit eli kedot, niityt, nummet, hakamaat ja metsälaitumet ovat perinteisen karjatalouden muovaamia runsaslajisia elinympäristöjä. Niissä esiintyy noin neljäsosa maamme kaikista uhanalaisista lajeista, ja pinta-alaansa nähden ne ovat runsaslajisimpia elinympäristöjämme. Perinnebiotooppien perinteinen hoito on pääasiassa ollut niittoa, laidunnusta tai heinänkorjuun jälkeistä laidunnusta, eikä laitumia ja niittyjä ole lannoitettu, muokattu tai kylvetty.
Perinnebiotoopit ovat Suomen uhanalaisimpia luontotyyppejä: 60-luvulta nykypäivään tultaessa niistä on hävinnyt jo yli 90 prosenttia, ja verrattuna 1800-luvun loppuun jäljellä on yksi prosentti. Perinnebiotooppien säilyminen edellyttää jatkuvia luonnonhoitotoimia, käytännössä ennen kaikkea laidunnusta. Jos laiduntava karja poistuu, kohteen monimuotoisuus alkaa heiketä muutamassa vuodessa ja kohteeseen jo tehdyt investoinnit menetetään.
Perinnebiotooppien ja luonnonlaidunten hoito on perustunut maatalousluonnon monimuotoisuuden ja maiseman hoidon viisivuotisiin ympäristösopimuksiin. CAP-rahoituskaudelle 2023—2027 sopimusten tulkintaan tuli muutoksia: korvauskelpoinen ala määritellään aiempaa tiukemmin ehdoin ja aarin tarkkuudella, ja korvaus on pinta-alaperusteinen ja kiinteä. Hallinto perusteli aarin rajaa tulkintojen yhtenäistämisellä ja tuensaajien tasapuolisella kohtelulla. Rajaustarkkuus lisättiin asetukseen kuitenkin vasta lausuntokierroksen jälkeen, eikä perinnebiotooppien hoidon asiantuntijoita kuultu tässä vaiheessa. Osa sittemmin pois rajatuista aloista oli aiemmilla sopimuskausilla hyväksytty sopimukseen maastotarkastuksen jälkeen.
Maatalousluonnon ja maiseman hoitosopimuksissa oli keväällä 2025 mukana noin 23 500 hehtaaria. Esimerkiksi Varsinais-Suomessa, joka on perinnebiotooppien kannalta maamme merkittävin alue, ympäristösopimusten hehtaarimäärät laskivat neljänneksellä. Vähennykset ovat kohdistuneet erityisesti saariston pienipiirteisiin ja mosaiikkimaisiin kohteisiin sekä varsinaisia perinnebiotooppeja ympäröiviin luonnonlaitumiin, joiden on inventoinneissa todettu kuuluvan olennaisena osana hoidettavaan kokonaisuuteen. Rajaus johtaa kehään: nämä alat nousisivat vaadittuun arvoluokkaan vasta laidunnuksen myötä, mutta laidunnusta ei saada alkamaan, koska ne eivät vielä täytä arvoluokkaa. Samanaikaisesti Helmi-elinympäristöohjelman tavoitteena on 52 000 hehtaaria hoidettuja perinnebiotooppeja vuoteen 2030 mennessä. Kehitys kulkee siis vastakkaiseen suuntaan kuin asetetut tavoitteet.
Ympäristösopimusten korvaustasoja on korotettu vuodesta 2026 alkaen 550 euroon hehtaarilta ja arvokkaiden perinnebiotooppikohteiden osalta 650 euroon hehtaarilta. Korotus on tarpeellinen, mutta se ei ratkaise perusongelmaa: kun sopimusalasta rajataan pois kohdekokonaisuuteen kuuluvia aloja, laiduntajan kokonaiskorvaus voi pudota merkittävästi riippumatta hehtaarikorvauksen tasosta. Viisivuotisen sopimuskauden aikana kyse voi olla tuhansista euroista yksittäistä toimijaa kohden. Tämä heikentää laidunnuksen kannattavuutta juuri niillä kohteilla, joilla hoidon luonnonsuojelullinen vaikuttavuus on suurin.
Ongelma kärjistyy siellä, missä kohde on vaikeasti saavutettavissa. Valtaosa kunnostuskelpoisista ja arvokkaimmistakaan kohteista ei sijaitse toimivan maatilan välittömässä läheisyydessä vaan kauempana, usein sellaisten tilojen mailla, joilla maataloustoiminta on päättynyt jo kauan sitten. Erityisesti saaristossa ja Lapissa eläinten kuljettaminen kohteelle ja niiden hyvinvoinnin valvonta vievät huomattavasti aikaa ja rahaa, eikä tukiluokissa oteta tätä huomioon. Kun sopimusala on samalla kutistunut kokonaisuuden rehun tuottoisimpiin osiin, hoidosta ei jää laiduntajalle katetta, laiduntajaa ei löydy ja arvokkain kohde jää hoitamatta.
Helmi-ohjelman varoin kunnostettuja kohteita on jäänyt ympäristösopimusten ulkopuolelle esimerkiksi siksi, että ne on tulkittu kehitykseltään kesken oleviksi tai rehuarvoltaan vähäisiksi välittömästi kunnostusraivauksen jälkeen. Vaikuttavuuden kannalta laidunnuksen tulisi kuitenkin käynnistyä juuri silloin. Vastaavasti Metsähallituksen mahdollisuutta tukea laiduntajaa ylläpitotoimissa on rajoittanut tulkinta päällekkäisestä tuesta. Perinnebiotooppia ei voi ennallistaa kertaluonteisesti eikä se ole koskaan ”valmis”, joten päällekkäisyystulkinta siirtää kohtuuttoman vaatimuksen ennallistamistoimista laiduntajalle. Näin julkisin varoin tehty kunnostustyö jää osin hyödyntämättä.
Rahoituskauden 2028—2034 valmistelu on käynnissä, ja maa- ja metsätalousministeriö käynnistää syksyllä 2026 vuorovaikutuksen kansallisen kumppanuussuunnitelman valmistelusta. Ratkaisevaa on, perustuuko tuleva korvausjärjestelmä edelleen lähes yksinomaan tukikelpoiseen pinta-alaan vai kohteen todelliseen hoitotarpeeseen, tehtyihin toimenpiteisiin ja luontoarvoihin.
Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään viitaten esitän asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen:
Mihin toimiin hallitus on ryhtynyt ympäristövaliokunnan kesäkuussa 2025 esittämien vaatimusten johdosta perinnebiotooppien ja luonnonlaidunten hoidon turvaamiseksi ja
aikooko hallitus muuttaa ympäristösopimusten tulkintaa niin, että mosaiikkimainen laidunkokonaisuus voidaan hyväksyä sopimusalaan yhtenä kohteena, jotta CAP-suunnitelman ja Helmi-ohjelman hoitoalatavoitteet ovat saavutettavissa?