Hallituksen esitys eduskunnalle laeiksi kuolemansyyn selvittämisestä annetun lain sekä ihmisen elimien, kudoksien ja solujen lääketieteellisestä käytöstä annetun lain muuttamisesta

ESITYKSEN PÄÄASIALLINEN SISÄLTÖ

Esityksessä ehdotetaan muutettavaksi kuolemansyyn selvittämisestä annettua sekä ihmisen elimien, kudoksien ja solujen lääketieteellisestä käytöstä annettua lakia.

Kuolemansyyn selvittämisestä annettuun lakiin ehdotetaan lisättäväksi perussäännökset menettelyistä kuoleman toteamiseksi, kun nykyisin kuoleman toteamisesta säädetään asetuksella. Laissa säädettäisiin edellytyksistä, joiden täyttyessä lääkärin lisäksi sairaanhoitaja tai ensihoitaja voisivat todeta kuoleman. Sääntelyä kuolemasta ilmoittamisesta, lääketieteellisestä kuolemansyyn selvittämisestä sekä vainajan ruumiin käsittelystä ja säilyttämisestä täsmennettäisiin säätämällä tarkemmin eri toimijoiden velvoitteista.

Poliisia koskevaa sääntelyä muutettaisiin säätämällä mahdollisuudesta siirtää vainajan ruumis kylmäsäilytystilaan poliisimiehen päätöksen perusteella tiettyjen edellytysten täyttyessä. Lisäksi tehtäisiin poliisin tehtäviä koskevaan sääntelyyn eräitä muita täsmennyksiä.

Kuolintodistusta ja hautauslupaa sekä eräitä muita seikkoja koskevat säännökset siirrettäisiin asetuksesta lakiin, ja niiden sääntelyä ajantasaistettaisiin. Tilastokeskukselle säädettäisiin mahdollisuus saada kuolintodistus Kanta-palveluiden kautta. Lain rangaistussääntelyä täsmennettäisiin.

Ihmisen elimien, kudoksien ja solujen lääketieteellisestä käytöstä annettuun lakiin tehtäisiin muutokset, jotka aiheutuvat siitä, että kuoleman toteamisesta säädettäisiin jatkossa kuolemansyyn selvittämisestä annetussa laissa.

Esitys liittyy esitykseen valtion vuoden 2027 talousarvioksi ja on tarkoitettu käsiteltäväksi sen yhteydessä.

Ehdotetut lait on tarkoitettu tulemaan voimaan 1.1.2027.

PERUSTELUT

1

Asian tausta ja valmistelu

1.1

Tausta

Suomessa kuolee vuosittain noin 60 000 ihmistä. Kuolemansyyn selvittämisestä säädetään kuolemansyyn selvittämisestä annetussa laissa (459/1973) ja -asetuksessa (948/1973). Kuoleman toteamisesta säädetään kuoleman toteamisesta annetussa sosiaali- ja terveysministeriön asetuksessa (27/2004). Hautauksesta säädetään hautaustoimilaissa (457/2003). Lainsäädännössä kuolemansyyn selvittämisen menettelyt jakautuvat lääketieteelliseen ja oikeuslääketieteelliseen kuolemansyyn selvittämiseen. Kuoleman olosuhteet määrittävät, kumman menettelyn mukaan kuolema selvitetään. Kuolemansyyn selvittämistä koskevassa lainsäädännössä säädetään myös muun muassa kuolemasta ilmoittamisesta, sitä koskevan tiedon tallentamisesta väestötietojärjestelmään sekä hautausluvasta.

Kuolemaa koskeva lainsäädäntö on vanhahkoa. Kuolemansyyn selvittämistä koskeva laki ja - asetus tulivat voimaan 1 päivänä tammikuuta 1974. Lainsäädäntöön on 1990- ja 2000- luvuilla tehty eräitä tarkistuksia, mutta monet lainsäädännön perusratkaisut ovat vuosikymmeniä vanhoja. Osittain vanhentunut ja aukollinen lainsäädäntö on aiheuttanut ongelmia käytännön toiminnassa ja yhteiskunnan resurssien tarkoituksenmukaisessa käytössä.

kudoslaki Käsitellessään hallituksen esitystä ihmisen elimien, kudoksien ja solujen lääketieteellisestä käytöstä annetun lain (101/2001), jäljempänä, muuttamisesta (HE 276/2009 vp) perustuslakivaliokunta kiinnitti lausunnossaan (PeVL 24/2010 vp) huomiota siihen, että kudoslain 8 §:n 2 momentin mukaan kuolema on todettava siten kuin asetuksella säädetään. Kyseisen säädös on kuoleman toteamisesta annettu sosiaali ja terveysministeriön asetus. Perustuslakivaliokunta viittasi lausunnossaan perustuslain 7 §:n säännökseen, jossa säädetään oikeudesta elämään, ja 80 §:n 1 momentin säännökseen, jonka mukaan yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteista on säädettävä lailla. Perustuslakivaliokunta piti välttämättömänä, että valtioneuvoston piirissä ryhdytään välittömästi toimenpiteisiin kuoleman toteamista koskevan perussäännöksen säätämiseksi lain tasolla. Käsitellessään toista kudoslain lakimuutosehdotusta (HE 54/2018 vp) vuonna 2018 perustuslakivaliokunta totesi, että valiokunnan aiemmasta kannanotosta huolimatta kudoslakia ei tältä osin ole muutettu vastaamaan perustuslain vaatimuksia. Perustuslakivaliokunta uudisti aikaisemmin esittämänsä kannan ja kiirehtii perustuslainvastaisen sääntelyn pikaista korjaamista (PeVL 27/2018 vp).

Vahva ja välittävä Suomi. Pääministeri Petteri Orpon hallituksen ohjelma 20.6.2023, s. 26.

Pääministeri Orpon hallituksen ohjelmassa on useita kirjauksia liittyen sosiaali- ja terveydenhuollon sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstöön ja sen saatavuuteen ja riittävyyteen liittyviin toimiin. Hallitusohjelman mukaan selkeytetään työnjakoa ja tarkastellaan kelpoisuusehtoja, sekä mahdollistetaan ammattihenkilöiden välinen joustava työnjako.

1.2

Valmistelu

Kuolemaa koskevan lainsäädännön valmistelu on ollut sosiaali- ja terveysministeriössä työn alla pitkään. Sosiaali- ja terveysministeriössä toimi ajanjaksona 6.6.2011‒31.12.2012 Oikeuslääkintä ja kuoleman toteamisen käytännöt -ohjausryhmä (STM042:00/2011). Ohjausryhmän johtopäätös oli, että kuolemansyyn selvittämistä koskeva lainsäädäntö tarvitsee laajempaa uudistusta kuin vain kuoleman toteamisista koskevien säännösten uudistaminen. Sosiaali- ja terveysministeriö asetti toimikaudelle 6.11.2015–30.4.2019 Kuolemansyyn selvittämisen lainsäädännön ja oikeuslääkinnän kustannusten työryhmän (STM084:00/2015), jonka tehtävänä oli valmistella aiemman ohjausryhmän ehdottamat säädösmuutokset sekä muut mahdolliset kuolemaa koskevaan lainsäädäntöön liittyvät tarpeelliset säädösmuutokset sekä muut mahdolliset kuolemaa koskevan lainsäädäntöön liittyvät tarpeelliset säädösmuutokset lähtökohtaisesti lainsäädännön kokonaisuudistukseen tähdäten. Sosiaali- ja terveysministeriön resurssien vuoksi lainvalmistelutyö supistui syksyllä 2019 siten, että kuolemansyyn selvittämisen lainsäädännön kokonaisuudistuksesta luovuttiin. Kokonaisuudistusta suppeammasta lakiehdotuksesta järjestettiin lausuntokierros ajalla 18.6.–7.8.2020.

Lausuntokierrokselle lähetetyssä esityksessä ehdotettiin, että laissa säädettäisiin perussäännökset kuoleman toteamisen menettelyistä. Laissa ehdotettiin säädettävän menettelystä, jossa ennakoidussa kuolemantapauksessa lääkärin ohjeistama sairaanhoitaja voisi tehdä kuoleman toteamiseksi suoritettavat tutkimukset, jotta vainajan ruumis voidaan siirtää kylmäsäilytystilaan odottamaan varsinaista lääkärin suorittamaa kuoleman toteamista. Lääkärin tulisi tällöin suorittaa vainajan ruumiin ulkoinen tarkastus ja todeta kuolema viimeistään kolmen vuorokauden kuluessa.

Sosiaali- ja terveysministeriön valmisteluresurssien takia vuonna 2020 lausuntokierroksella olleen hallituksen esityksen jatkovalmistelu keskeytyi uudelleen eikä esitystä koskaan annettu eduskunnalle.

Tämän hallituksen esityksen valmistelu on tehty sosiaali- ja terveysministeriössä virkatyönä yhteistyössä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen kanssa. Esityksen valmistelussa on hyödynnetty yllä selostettua sosiaali- ja terveysministeriössä aiemmin tehtyä valmistelutyötä soveltuvin osin. Poliisia koskevissa ehdotuksissa on tehty yhteistyötä sisäministeriön ja Poliisihallituksen kanssa, ja Tilastokeskusta koskevassa ehdotuksessa Tilastokeskuksen kanssa. Sosiaali- ja terveysministeriön, Ahvenanmaan maakunnan hallituksen ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen välillä pidettiin kokous lainsäädäntömuutoksista 13.5.2026.

Sosiaali- ja terveysministeriö lähetti hyvinvointialueille alkuvuonna 2026 kyselyn, jossa tiedusteltiin kuoleman toteamisen käytänteistä ja yksikkökustannuksista erityisesti esityksen taloudellisten vaikutusten arviointien laatimista varten. Vastauksia hyödynnettiin esityksen nykytilan arvioinnissa ja taloudellisten vaikutusten arvioinnissa.

Esityksestä pidettiin suomenkielinen lausuntokierros ajalla 22.6.–12.8.2026 ja ruotsinkielinen lausuntokierros ajalla 25.6–18.8.2026. Lausuntopyyntö lähetettiin hyvinvointialueille, Ahvenanmaan maakunnan hallitukselle, Ahvenanmaan kunnille, keskeisille ministeriöille ja muille valtion viranomaisille, ammattijärjestöille ja muille keskeisille sidosryhmille. Lausuntopalautetta käsitellään jaksossa 6.

2

Nykytila ja sen arviointi

2.1

Ihmisten kuolinpaikat ja elämän loppuvaiheen asuin- ja hoitopaikat

Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen vuonna 2025 sosiaali- ja terveysministeriön toimeksiannosta toteuttaman rekisteritutkimuksen mukaan vuonna 2024 kuolleista kuoli terveydenhuollon osastohoidossa 44 prosenttia, sosiaalihuollon ympärivuorokautisessa palveluasumisessa tai laitoshoidossa 28 prosenttia ja muualla (koti, palveluasunto, polikliinisesti, muualla, ulkomailla, ei ilmoitettu) 28 prosenttia. Vuonna 2024 suomalaiset kuolivat keskimäärin 81-vuotiaina (mediaani).

https://doi.org/10.1177/1403494820944073

Forma L, Aaltonen M, Raitanen J, Anthun KS, Kalseth J 2020: Place of death among older people in Finland and Norway. Scandinavian Journal of Public Health.

Vielä vuonna 2011 yleisin iäkkäiden, vähintään 70-vuotiaina kuolleiden, kuolinpaikka Suomessa oli terveyskeskussairaala (46 prosenttia). Erikoissairaanhoidossa kuoli 21 prosenttia, vanhainkodissa tai palvelutalossa kuoli 12 prosenttia, tehostetussa palveluasumisessa 7 prosenttia ja muualla 15 prosenttia.

On huomattava, että sosiaalihuollon ympärivuorokautisessa palveluasumisessa tai laitoshoidossa kuolleiden osuus on kasvanut vuosikymmenen aikana suhteellisen merkittävästi. Vuonna 2024 joka neljäs kuoli sosiaalihuollon ympärivuorokautisessa palveluasumisessa tai laitoshoidossa.

Sosiaalihuollon laitos- ja asumispalvelut 2024

THL Tilastoraportti 14.5.2025 30/2025: Sosiaalihuollon laitos- ja asumispalvelut 2024. .

Iäkkäiden laitos- ja asumispalvelujen asiakkaana oli vuoden 2024 lopussa noin 55 000 asiakasta.Iäkkäiden laitospalvelun asiakasmäärä väheni edellisestä vuodesta 20 prosenttia. Laitospalvelun vuodenvaihteen asiakasmäärä laskenut viimeisen kymmenen vuoden aikana iäkkäiden palveluissa 80 ja kehitysvammaisten palveluissa 60 prosenttia. Ympärivuorokautisen palveluasumisen asiakasmäärä on puolestaan kasvanut samalla ajanjaksolla noin 30 prosenttia.

Vuoden 2024 lopussa sosiaalihuollon iäkkäiden, vammaisten ja mielenterveyskuntoutujien ympärivuorokautisissa palveluissa oli yhteensä noin 67 500 ja ei-ympärivuorokautisissa palveluissa noin 13 000 asiakasta. Koko vuoden aikana ympärivuorokautisten palvelujen piirissä oli kaikkiaan noin 115 000 henkilöä.

Kuvio 1. Iäkkäiden laitos- ja asumispalvelujen asiakkaat yhteensä vuosien 2015–2024 lopussa.

Taulukko 1. Vuonna 2024 sosiaalihuollon ympärivuorokautisessa palveluasumisessa ja laitoshoidossa kuolleet.

2.2

Kuolemasta ilmoittaminen

Kuolemansyyn selvittämisestä annetun lain 1 §:n mukaan kuolemasta on viipymättä ilmoitettava lääkärille tai poliisille. Kuolemansyyn selvittämisestä annetun asetuksen 1 §:ssä tarkennetaan sääntelyä siten, että kuolemasta on viipymättä ilmoitettava ensisijaisesti sille lääkärille, jonka hoidossa kuollut henkilö viimeisen sairautensa aikana oli, tai kuolinpaikan terveyskeskuksen lääkärille taikka poliisille. Mainitun lääkärin on asetuksen 3 §:n mukaan saatuaan ilmoituksen kuolemasta suoritettava viivytyksettä ulkoinen ruumiintarkastus kuoleman toteamiseksi ja sen syiden sekä muiden olosuhteiden selvittämiseksi.

Kuolemasta ilmoittamista koskeva sääntely ei erottele eri tilanteita, milloin kuolemasta ensisijaisesti ilmoitetaan sosiaali- tai terveydenhuollolle ja milloin poliisille. Lainsäädäntöä on tarkoituksenmukaista kehittää siten, että ilmoitukset ohjautuvat oikealle taholle. Kun kyseessä on ennakoitu kuolemantapaus, jossa ei ole aihetta epäillä esimerkiksi rikosta tai onnettomuutta, ei ole tarkoituksenmukaista, että poliisi vastaanottaa tiedon kuolemasta sosiaali- tai terveydenhuollon sijaan. Kuitenkin kuolleen ihmisen kohdatessaan ihmiset usein soittavat hätäkeskukseen, joka ohjaa paikalle poliisin sekä ensihoidon, mikä on perusteltua huomioida sääntelyssä.

On myös perusteltua, että ilmoitus kuolemasta voidaan tehdä hoitovastuussa olevaan organisaatioon ennemmin kuin tietylle lääkärille, ottaen huomioon muun muassa se, että henkilöä voi hoitaa usea eri lääkäri, ja tietyn lääkärin läsnäolo on riippuvainen hänen työajoistaan. Voimassa olevan asetuksen viittaus terveyskeskukseen ei ole ajantasainen, vaan lainsäädännössä on palvelujärjestelmässä tapahtunut kehitys huomioon ottaen perustellumpaa viitata palvelunjärjestäjiin ja -tuottajiin.

Kuolemansyyn selvittämisestä annetun lain 1 §:n mukaan terveydenhuollon toimintayksikön tai lääkärin on ilmoitettava tieto kuolemasta väestötietojärjestelmään ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselle sekä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen edelleen Tilastokeskukselle. Tiedon ilmoittamisesta annetaan tarkempia säännöksiä valtioneuvoston asetuksella. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen velvollisuudesta ilmoittaa kuolemasta väestötietojärjestelmään sekä kuolleena syntyneestä tehtävästä ilmoituksesta säädetään valtioneuvoston asetuksella.

Kuolemansyyn selvittämisestä annetun asetuksen 18 §:n mukaan terveydenhuollon toimintayksikön, Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tai asianomaisen lääkärin on viipymättä ilmoitettava tieto kuolemasta väestötietojärjestelmään, kun lääkäri on todennut kuoleman. Jos kuolinpäivää ei kyetä kuoleman toteamisen yhteydessä määrittämään, toimijan on viipymättä ilmoitettava tieto kuolemasta väestötietojärjestelmään, kun kuolinpäivä on määritetty tai arvioitu. Jollei ilmoitusta tehdä teknisen rajapinnan välityksellä, tieto kuolemasta ilmoitetaan Digi- ja väestötietovirastolle tai Ahvenanmaan valtionvirastolle. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella on kuolemansyyn selvittämisestä annetun asetuksen 21 a §:n perusteella viimesijainen velvoite poikkeustilanteissa ilmoittaa kuolemasta väestötietojärjestelmään. Asetuksen 23 §:n mukaan poiketen 18 §:n sääntelystä terveydenhuollon toimintayksikön tai asianomaisen lääkärin on kuitenkin ilmoitettava tieto kuolleena syntyneestä Kansaneläkelaitokselle.

Nykytilassa kuolemasta ilmoittamisen tietosisällöt on jaettu. Väestötietojärjestelmään ilmoitetaan tiedot kuoleman tapahtumasta. Lääkäri tai toimintayksikkö ilmoittaa laajemmat, myös kuolemansyyt sisältävät, tiedot kuolemasta Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselle ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitos edelleen Tilastokeskukselle. Lain 1 §:n sääntely ei siten vastaa sanamuodoltaan nykyistä tosiasiallista menettelyä.

ammattihenkilölaki Terveydenhuollon ammattihenkilön eli esimerkiksi lääkärin yleisistä velvoitteista säädetään terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetussa laissa (559/1994), jäljempänä myös. Ammattihenkilölain 15 a §:ssä on viittaussäännös, jonka mukaan terveydenhuollon ammattihenkilön velvollisuudesta ilmoittaa syntymästä ja kuolemasta säädetään erikseen. Kyseisen pykälän esitöiden perusteella (HE 56/1997 vp, s. 9) säännös viittaa kuolemansyyn selvittämisestä annetun lain 1 §:ään.

VTJ-laki

VTJ-asetus,

Kuolemansyyn selvittämisestä annetun asetuksen sääntely täydentää väestötietojärjestelmästä ja Digi- ja väestötietoviraston varmennepalveluista annetun lain (661/2009), jäljempänä myös, sääntelyä. VTJ-lain 13 §:n mukaan väestötietojärjestelmään tallennetaan muun muassa kuolinaikaa koskeva tieto. Väestötietojärjestelmästä annetun valtioneuvoston asetuksen (128/2010), jäljempänä14 §:n mukaan kuolinaikaa koskevana tietona talletetaan väestötietojärjestelmään kuolinpäivä. VTJ-lain 25 §:n mukaan lain 23 §:ssä tarkoitetuilla viranomaisilla on velvollisuus ilmoittaa tiedot väestötietojärjestelmän rekisterinpitäjälle välittömästi sen jälkeen, kun tiedoissa on todettu lisäys-, muutos- tai korjaustarve taikka rekisterinpitäjä on esittänyt lisätieto- tai selvityspyynnön. Tiedot on ilmoitettava henkilön yksilöinti- ja tunnistetietoineen. Lain 23 §:n mukaisia viranomaisia ovat muun muassa terveydenhuollon toimintayksiköt ja ammattihenkilöt sekä sosiaalihuollon toimintayksiköt ja ammattihenkilöt. Lain 26 §:n mukaan väestötietojärjestelmään talletettavat tiedot on ilmoitettava rekisterinpitäjälle kirjallisesti, teknisen rajapinnan avulla tai muutoin sähköisesti taikka muulla tarkoitukseen soveltuvalla luotettavalla ja turvallisella tavalla.

Kuten jaksossa 2.1 on tuotu esiin, sosiaalihuollon palveluissa kuolleiden osuus on kasvanut melko merkittävästi vuosikymmenen aikana. Lain tasolla olisi perusteltua tunnistaa niin sosiaali- kuin terveydenhuoltoa antavat palveluiden järjestäjät ja tuottajat toimijoina, joille voi tehdä ilmoituksen kuolemasta. On myös perusteltua säätää niiden velvoitteesta ilmoittaa kuolemasta väestötietojärjestelmään.

2.3

Kuoleman toteaminen

Kuolemansyyn selvittämisestä annetun asetuksen 3 §:n mukaan asetuksen 1 §:ssä tarkoitetun lääkärin (ensisijaisesti lääkäri, jonka hoidossa kuollut henkilö viimeisen sairautensa aikana oli, tai kuolinpaikan terveyskeskuksen lääkäri) on saatuaan ilmoituksen kuolemasta viivytyksettä suoritettava ulkonainen ruumiintarkastus kuoleman toteamiseksi ja sen syiden sekä muiden olosuhteiden selvittämiseksi.

Kudoslain 21 §:n mukaan ihminen on kuollut, kun kaikki hänen aivotoimintansa ovat pysyvästi loppuneet. Kudoslain 8 §:n 2 momentin mukaan kuolema on todettava siten kuin sosiaali- ja terveysministeriön asetuksella säädetään. Kuoleman toteamisesta annetussa sosiaali- ja terveysministeriön asetuksessa säädetään perusteista, joiden mukaan ihminen voidaan todeta kuolleeksi, sekä kuoleman toteamiseksi tehtävistä tutkimuksista.

Kuoleman toteamisesta annetussa sosiaali- ja terveysministeriön asetuksen 3 §:ssä säädetään kuoleman toteamisen edellytyksistä sydämen sykkimisen lakattua. Sydämen sykkimisen lakattua ihminen voidaan todeta kuolleeksi jollakin seuraavista perusteista:

1) toissijaiset kuolemanmerkit ovat ilmaantuneet; tai

2) elimistö on silpoutunut tai murskaantunut elinkelvottomaksi (ruumiin tuhoutuminen); tai

3) hengitys ja verenkierto ovat pysähtyneet, eikä verenkierto hoitotoimenpiteistä huolimatta käynnisty taikka hoitotoimenpiteisiin ei ryhdytä, koska ihmisellä olevan sairauden perusteella tiedetään, että hoitotoimenpiteistä ei ole hyötyä tai koska elvytystä ei ole voitu aloittaa riittävän ajoissa hengityksen ja verenkierron käynnistämiseksi (hengityksen ja verenkierron pysähtyminen).

Kuoleman toteamisesta annetun sosiaali- ja terveysministeriön asetuksen 4 §:ssä säädetään kuoleman toteamisen edellytyksistä sydämen vielä sykkiessä. Sen mukaan ihminen voidaan todeta kuolleeksi kaikkien aivotoimintojen pysyvästi loputtua (aivokuolema). Edellytyksenä kuoleman toteamiselle sydämen vielä sykkiessä on, että aivoperäiset vasteet puuttuvat ja hengityskeskuksen toiminta on loppunut ja että aivotoimintojen loppumisen syy tai patofysiologinen mekanismi on selvitetty. Aivoperäisten vasteiden puuttumisen ja hengityskeskuksen toiminnan loppumisen toteamiseksi on tehtävä tarpeelliset kipureaktion, lihasjäntevyyden sekä aivohermojen ja hengitystä säätelevien aivorakenteiden toimintaa koskevat tutkimukset. Tarvittaessa perustutkimuksia on täydennettävä lisätutkimuksilla. Kun on viitteitä siitä, että aivotoiminnan häiriö on ohimenevä tai että tilan on aiheuttanut aivojen ulkopuolinen syy, on tehtävä riittävät täydentävät ja poissuljentatutkimukset.

Kuoleman toteamisesta annetussa sosiaali- ja terveysministeriön asetuksessa säädetään myös sikiön kohdunsisäisen kuoleman toteamisesta (asetuksen 5 §).

Kuoleman toteamisen sääntelyn on tunnistettu olevan valtiosääntöoikeudellisesti ongelmallinen. Perustuslakivaliokunta on katsonut, että kuoleman toteamisesta on säädettävä lakitasoinen perussäännös, kun kuoleman toteamisesta säädetään nyt ministeriön asetuksella (ks. jakso 1.1.). Perustuslakivaliokunnan edellyttämiä lakitasoisia perussäännöksiä kuoleman toteamisesta ei ole vielä säädetty.

Lisäksi kuoleman toteamisessa on käytännön toiminnan ja yhteiskunnan resurssien käytön kannalta osoittautunut osittain ongelmalliseksi kuolemansyyn selvittämisestä annetun asetuksen sanamuoto, jonka mukaan lääkärin on saatuaan ilmoituksen kuolemasta aina ”viivytyksettä” suoritettava ulkonainen ruumiintarkastus kuoleman toteamiseksi ja sen syiden sekä muiden olosuhteiden selvittämiseksi. Edellytys kuoleman toteamisesta ”viivytyksettä” on osoittautunut käytännössä haasteelliseksi erityisesti silloin, kun ennakoitu kuolema tapahtuu yksikössä, jossa lääkäri ei välttämättä ole päivittäin paikalla. Eduskunnan oikeusasiamies on laillisuusvalvonnassa käsitellyt ohjeita, joissa on ohjeistettu, että kuoleman tapahtuessa viikonloppuna, lääkäri toteaa kuoleman viimeistään seuraavana arkipäivänä eli käytännössä seuraavana maanantaina. Menettelyn ei ole katsottu laillisuusvalvonnassa olevan lainmukainen (EOAK/1478/2010 ja EOAK/6134/2024). Laillisuusvalvonnassa ei kuitenkaan ole määritetty selkeää enimmäisaikaa, mitä velvoitteella todeta kuolema ”viivytyksettä” tarkoitetaan. Käytännössä nykytilassa edellytys siitä, että lääkärin on todettava kuolema ”viivytyksettä”, merkitsee sitä, että kuoleman tapahtuessa muualla kuin sairaalassa lääkärin olisi tehtävä ylimääräinen päivystyskäynti kuoleman toteamista varten, tai vainajan ruumis kuljetetaan sairaalaan tai terveyskeskukseen kuoleman toteamista varten. Kuitenkin tiedetään, että muualla päivystävää lääkäriä ei kaikissa tapauksissa kutsuta erikseen toteamaan kuolemaa heti sen tapahduttua, vaan on odotettu seuraavaan arkipäivään tai päivystyskäyntiin. Vainajan ruumis on voitu siirtää kylmätiloihin odottamaan virallista kuoleman toteamista, minkä ei ole tulkittu olevan lainmukaista, vaikkei asiasta ole nimenomaista säännöstä. Myös eduskunnan oikeusasiamies on katsonut, että vainajan ruumis voidaan siirtää kylmätiloihin vasta, kun lääkäri on todennut kuoleman (EOAK/1999/2019, EOAK/6134/2024).

ammattihenkilöasetus Kuoleman toteamisesta annetun sosiaali- ja terveysministeriön asetuksen mukaan kuoleman voi todeta laillistettu tai luvan saanut lääkäri taikka terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun asetuksen (564/1994), jäljempänä myös, 3 §:n 1 momentissa tarkoitettu, laillistetun lääkärin tehtävää valtiolla, hyvinvointialueella tai HUS-yhtymässä hoitava lääketieteen opiskelija. Sääntely viittaa lääketieteen opiskelijaan, joka on suorittanut hyväksytysti yliopistojen tutkinnoista annetussa valtioneuvoston asetuksessa (794/2004) tarkoitetut, vähintään viiteen ensimmäiseen opintovuoteen kuuluvat opinnot ja jolla on suoritettujen opintojen perusteella riittävät edellytykset kyseisen tehtävän hoitamiseen. Tällainen opiskelija voi tilapäisesti toimia lääkärin tehtävässä, mukaan lukien päivystys, laillistetun lääkärin johdon ja valvonnan alaisena potilaan asemasta ja oikeuksista annetun lain (785/1992) 2 §:n 4 kohdassa tarkoitetussa terveydenhuollon toimintayksikössä tai sosiaalihuoltolain (710/1982) 24 §:ssä tarkoitetussa laitoshuoltoa antavassa sosiaalihuollon toimintayksikössä. (Laitospalveluista säädetään nykyisin sosiaalihuoltolain (1301/2014) 22 §:ssä). Aivokuoleman toteaminen edellyttää, että aivoperäisiä vasteita tutkivalla laillistetulla tai luvan saaneella lääkärillä on neurologisten tutkimusten tekemiseen riittävä koulutus ja että hengitystä säätelevien aivorakenteiden toimintaa tutkivalla lääkärillä riittävä anestesiologian alan koulutus.

Kuolinpaikkojen lisäksi sosiaali- ja terveydenhuollon kenttä on muuttunut ja erityisesti terveydenhuollon päivystysajan palveluita on alueellisesti keskitetty suuriin yksiköihin. Lääkäri on saatavilla ympärivuorokautisesti yhä harvemmissa toimipisteissä. Iäkkäitä ihmisiä asuu kotonaan, laitoksissa tai palveluasumisyksiköissä, joissa lääkäri ei pääsääntöisesti ole välittömästi paikalla toteamassa kuolemaa. Päivittäisessä huolenpidossa sosiaalihuollon laitospalveluissa ja palveluasumisyksiköistä vastaavat yleensä hoitajat. On inhimillistä, että ihminen saa kuolla tutussa ympäristössä eikä potilasta siirretä sairaalaan, kun kuoleman ennakoidaan olevan lähellä ja hoidon kannalta siirtyminen sairaalaan ei ole tarpeen.

Kuoleman toteaminen ei aina edellytä lääkärin erityisosaamista vaativia tutkimuksia. Edellytys, että ainoastaan lääkäri tai tietyin edellytyksin lääketieteen opiskelija voi todeta kuoleman, ei vastaa nykyisen väestö- ja palvelurakenteen tarpeisiin. Kuoleman toteamisen menettely ei mahdollista resurssien tarkoituksenmukaista käyttöä, ja epätarkoituksenmukaisella sääntelyllä voi olla vaikutuksia myös potilasturvallisuuteen sekä vainajien kunnioittavan käsittelyn varmistamiseen. Siten kuoleman toteamisen käytänteitä olisi perusteltua muuttaa vastaamaan nykytilan väestön ja palvelujärjestelmän edellytyksiä siten, että säädetään edellytyksistä, joiden täyttyessä muukin terveydenhuollon ammattihenkilö kuin lääkäri voi todeta kuoleman.

Nykyisessä lainsäädännössä ei ole myöskään säännelty kuoleman toteamisen menettelyistä silloin, kuin kuolema on ilmeinen ruumiin tuhoutumisen tai pitkälle edenneiden toissijaisten kuolemanmerkkien ilmaantumisen takia. Kotikuolemassa ruumiin mätänemismuutokset voivat löydettäessä olla jo pitkälle edenneet. Lisäksi esimerkiksi maastosta voi löytyä luuranko tai junan alle jääneenä löytyy silpoutunut ruumis. Tällaisissa tilanteissa kuolinpaikalle saapuu useimmiten poliisi, eikä välttämättä lainkaan lääkäri. Kun kuolema on ilmeinen, ei tällaisissa tilanteissa ole tarkoituksenmukaista edellyttää, että lääkärin tulee todeta kuolema ennen vainajan siirtoa kylmätiloihin. Näin ollen olisi perusteltua säätää edellytyksistä, joiden täyttyessä vainaja voitaisiin siirtää ruumiin säilytystiloihin poliisimiehen päätöksen perusteella.

Kuoleman määritelmästä säädetään kudoslain 21 §:n lisäksi kuoleman toteamisesta annetun asetuksen 2 §:ssä. Kuoleman määritelmästä olisi luontevampaa säätää lainsäädännössä, jossa säädetään laajemmin kuolemaa koskevista seikoista, eli kuolemansyyn selvittämisestä annetussa laissa.

Ulkoinen ruumiintarkastus eli vainajan ulkotarkastus tarkoittaa lääkärin suorittamaa vainajan ruumiin tutkimusta tarkoituksena todeta kuolema ja selvittää kuolemansyy ja kuoleman olosuhteet. Lääkäri tutkii ensisijaisten ja toissijaisten kuolemanmerkkien ilmaantumisen sekä sairauteen tai vammaan liittyvät ulkoiset löydökset. Tarvittaessa lääkäri kirjaa vainajan henkilöllisyyttä osoittavat löydökset. Vainajan ulkotarkastuksen yhteydessä voidaan tarvittaessa ottaa näytteitä, kuten verinäyte, ja irrottaa sähköiset hoitolaitteet, kuten sydämentahdistin. Ulkotarkastuksen löydökset kirjataan potilasasiakirjoihin tai, mikäli tarkastus tehdään ruumiinavauksen yhteydessä, ruumiinavauspöytäkirjaan.

Lainsäädännön sanamuotojen perusteella lääketieteellisessä kuoleman toteamisessa ja kuolemansyyn selvittämisessä suoritetaan useimmiten vain yksi ruumiin tutkiminen. Nykyisessä sääntelyssä ei siis ole eroteltu kuoleman toteamisen ja kuolemansyyn selvittämisen menettelyjä, vaan säädösten lähtökohtana on, että kaikki toimenpiteet suoritetaan yhdellä kertaa. Nykyisten säädösten sanamuotojen perusteella voitaisiin tulkita, että sama lääkäri ottaisi vastaan ilmoituksen kuolemasta, tekisi ulkoisen tarkastuksen kuoleman toteamiseksi, selvittäisi kuolemansyyn ja kirjoittaisi hautausluvan ja kuolintodistuksen. Tämä ei kuitenkaan aina vastaa tosiasiallista tilannetta.

Koska esityksessä ehdotettaisiin kuoleman toteamisen käytänteiden muutosta, olisi perusteltua muuttaa myös ulkotarkastukseen liittyvää sääntelyä. Lainsäädännössä olisi perusteltua erotella selkeästi kuoleman toteaminen ja sen jälkeinen lääkärin tutkimus vainajalle, koska kuoleman voisi todeta muukin kuin lääkäri, mutta ulkotarkastuksen tekisi aina lääkäri. Nykytilassa on myös tavallista, että kuoleman toteaa yksi lääkäri ja kuolemansyyn selvityksen tekee toinen lääkäri. Sääntelyä olisi perusteltua muuttaa siten, että lainsäädännön mukaan tämä tehtävien jakautuminen on mahdollista. Edelleen olisi perusteltua säätää siitä, missä ajassa kuoleman toteamisen jälkeen olisi suoritettava vainajan tutkimus.

Eduskunnan oikeusasiamies on ratkaisuissaan useasti todennut tarpeen kuoleman toteamista koskevan lainsäädännön uudistamiselle (EOAK/1478/4/10, EOAK/836/2015 ja EOAK/1999/2019). Oikeusasiamies kiirehtii lainsäädäntöuudistuksen loppuun saattamista vuonna 2026 antamassaan ratkaisussaan (EOAK/2342/2024).

2.4

Potilasasiakirjoihin merkittävät tiedot

Kuoleman toteamisesta annetun sosiaali- ja terveysministeriön asetuksen 7 §:n mukaan kuoleman toteamisesta ja kuoleman ajankohdasta on tehtävä merkintä potilaskirjoihin. Lisäksi potilaskirjoihin tulee merkitä kuoleman toteamiseksi tehtävät tutkimukset ja niiden tulokset, tutkimusten ajankohta sekä tieto tutkimusten tekijästä tai tekijöistä. Kohdunsisäisen kuoleman toteamista koskevat merkinnät tehdään raskaana olleen naisen potilasasiakirjoihin.

asiakastietolaki,Potilasasiakirjoihin tehtävistä merkinnöistä säädetään nykyisin sosiaali- ja terveydenhuollon asiakastietojen käsittelystä annetussa laissa (703/2023), jäljempänäja erityisesti sen 5 luvussa. Luvun säännöksissä ei nimenomaisesti säädetä kuoleman toteamiseen liittyvistä merkinnöistä. Kuoleman toteamisesta annettavan asetuksen kumoutuessa lainsäädännössä on jatkossakin säädettävä kuoleman toteamiseksi tehtävistä merkinnöistä. Säännösten lisääminen asiakastietolakiin edellyttäisi systemaattista tarkastelua sen suhteen, miltä osin laki soveltuu vainajista tehtäviin merkintöihin, mikä ei ole tämän lakihankkeen piiriin kuuluva asia. On perusteltua säätää potilasasiakirjoihin tehtävistä merkinnöistä kuolemansyyn selvittämisestä annetussa laissa.

2.5

Kuolemansyyn selvittäminen

Jokaisesta vainajasta on tehtävä kuolemansyyn selvitys, joko lääketieteellinen kuolemansyyn selvitys tai oikeuslääketieteellinen kuolemansyyn selvitys. Kuolemansyyn selvittämisen määritelmästä ei säädetä laissa. Sillä tarkoitetaan menettelyä, jossa selvitetään vainajan henkilöllisyys, arvioidaan kuoleman ajankohta, selvitetään kuolinhetkellä vallinneet olosuhteet ja kuolintapahtumaan liittyvät seikat. Siinä määritetään kuolemansyyt ja kuolemanluokka sekä laaditaan kuolemansyyn selvittämiseen kuuluvat asiakirjat. Kuolemansyy on se tauti, vamma tai ulkoinen syy, joka aiheutti kuoleman. Kuolemanluokka osoittaa, aiheutuiko kuolema sairaudesta vai ulkoisesta syystä kuten tapaturmasta tai väkivallanteosta.

Kuolemansyyn selvittämisestä annetun lain 7 §:n mukaan kuolemansyyn selvittämiseksi poliisin on suoritettava tutkinta (eli oikeuslääketieteellinen kuolemansyyn selvitys),

1) kun kuoleman ei tiedetä johtuneen sairaudesta tai kun vainaja ei viimeisen sairautensa aikana ole ollut lääkärin hoidossa;

2) kun kuoleman on aiheuttanut rikos, tapaturma, itsemurha, myrkytys, ammattitauti tai hoitotoimenpide tahi kun on aihetta epäillä kuoleman johtuneen jostakin sellaisesta syystä; tai

3) kun kuolema muuten on tapahtunut yllättävästi.

Muissa kuin 7 §:ssä säädetyissä tilanteissa suoritetaan lääketieteellinen kuolemansyyn selvitys, eli selvitys, joka tehdään vain lääketieteellisistä lähtökohdista ilman tarvetta poliisin osallistumiselle. Valtaosassa kuolemia suoritetaan lääketieteellinen kuolemansyyn selvittäminen. Lääketieteelliseen kuolemansyyn selvittämiseen voi kuulua ruumiinavaus, mutta useimmissa tapauksissa sitä ei tehdä. Oikeuslääketieteellisessä kuolemansyyn selvittämisessä ruumiinavaus useimmiten suoritetaan. Kuolemansyyn selvittämisestä annetun lain 12 b §:n mukaan Terveyden ja hyvinvoinnin laitos vastaa oikeuslääketieteellisestä ruumiinavaustoiminnasta. Laissa ja asetuksessa on useita säännöksiä kuolemansyyn selvittämiseen ja ruumiinavaukseen liittyen, niin lääketieteellisen kuin oikeuslääketieteellisen kuolemansyyn selvittämisen osalta.

Kuolemansyyn selvittämisestä annetun lain sääntely lääketieteellisestä kuolemansyyn selvittämisestä on kuitenkin niukkaa. Lain 3 §:n mukaan säännöksiä lääketieteellisessä kuolemansyyn selvittämisessä noudatettavista menettelytavoista annetaan sosiaali- ja terveysministeriön asetuksella. Tällaista asetusta ei kuitenkaan ole, vaan kuolemansyyn selvittämisestä on annettu sääntelyä kuolemansyyn selvittämisestä annetussa asetuksessa, joka on valtioneuvoston asetus. Kuolemansyyn selvittämisestä annetussa laissa on säännöksiä oikeastaan vain lääketieteellisestä ruumiinavauksesta, ja perussäännökset siitä, mitä lääketieteellinen kuolemansyyn selvittäminen sisältää, puuttuvat. Vaikka tämän lakihankkeen tarkoituksena ei ole systemaattisesti täydentää aukollista sääntelyä, lääketieteellisen kuolemansyyn selvittämisen sääntelyä on tarpeen täydentää edes tietyin osin, jotta uudistettavat säännökset muodostavat toimivan kokonaisuuden.

2.6

Kuolintodistus ja hautauslupa

Kuolemansyyn selvittämisestä annetun asetuksen 19 §:n mukaan selvitettyään kuolemansyyn lääkärin on laadittava kuolintodistus ja annettava lupa hautaamiseen sille, joka on ilmoittanut huolehtivansa vainajan hautaamisesta tai tuhkaamisesta, eli yleensä vainajan lähiomaisille. Hautauslupa tai sen kopio voidaan luovuttaa myös taholle, joka hautauksesta tai tuhkauksesta huolehtivan toimeksiannosta hoitaa hautaukseen tai tuhkaukseen liittyviä käytännön järjestelyjä. Viittauksella toimijaan, joka hautauksesta tai tuhkauksesta huolehtivan toimeksiannosta hoitaa hautaukseen tai tuhkaukseen liittyviä käytännön järjestelyjä, käytännössä tarkoitetaan hautaustoimistoa. Hautaustoimilain 23 §:ssä säädetään tahoista, jotka voivat huolehtia hautaamiseen, tuhkaamiseen ja tuhkan käsittelyyn liittyvistä järjestelyistä.

Kuolemansyyn selvittämisestä annetun asetuksen 19 §:n mukaan, jos kuolemansyyn selvittäminen viivästyy erikoistutkimuksen johdosta tai muusta vastaavasta syystä, lääkärin on suoritettuaan välittömästi ruumiiseen liittyvät tutkimukset annettava lupa hautaamiseen. Kuolemansyyn tultua selvitetyksi on lääkärin viipymättä laadittava kuolintodistus. Terveydenhuollon toimintayksikön tai asianomaisen lääkärin on viipymättä, kuitenkin viimeistään kolmen kuukauden kuluessa kuoleman toteamisesta, lähetettävä kuolintodistus Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselle. Eräissä rajallisissa tilanteissa kuolintodistuksen ja hautausluvan sijaan Terveyden ja hyvinvoinnin laitos ja poliisi voivat asetuksen 20 ja 21 §:n mukaan antaa näitä asiakirjoja vastaavan kuolinselvityksen.

Kuolemansyyn selvittämisestä annetun asetuksen 22 a §:n mukaan sosiaali- tai terveydenhuollon toimintayksikkö, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos taikka muu vainajan ruumista säilyttävä taho saa luovuttaa vainajan ruumiin haudattavaksi tai tuhkattavaksi, kun lääkäri on laatinut hautausluvan tai kuolinselvitys on laadittu, ja se on annettu sille, joka on ilmoittanut huolehtivansa vainajan hautaamisesta tai tuhkaamisesta, taikka sille, joka hautauksesta tai tuhkauksesta huolehtivan toimeksiannosta hoitaa hautaukseen tai tuhkaukseen liittyviä käytännön järjestelyjä. Hautaus tai tuhkaus saadaan toimittaa, kun hautauslupa tai kuolinselvitys on annettu hautausmaan ylläpitäjälle tai krematoriolle.

Poliisi tai Terveyden ja hyvinvoinnin laitos ei käytännössä koskaan laadi lainsäädännössä tarkoitettuja kuolinselvityksiä, eli sääntely on tältä osin vanhentunutta. Tilanteessa, jossa kuolintodistusta ja hautauslupaa ei ole laatinut niiden laatimisesta ensisijaisesti vastuussa oleva lääkäri, voitaisiin Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselle antaa toimivalta niiden laatimiseen, jotta ne tulevat laadituiksi. Sääntely olisi vastaavanlainen kuin kuoleman ilmoittamista koskeva voimassa oleva kuolemansyyn selvittämisestä annetun asetuksen 21 a §:n sääntely, jonka mukaan Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tehtävänä on eräissä tilanteissa ilmoittaa kuolemasta väestötietojärjestelmään.

Kuolemansyyn selvittämisestä annetun asetuksen 22 §:n 1 momentin mukaan Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen oikeuslääkärin on tarkastettava kuolintodistus tai kuolinselvitys sekä epäselvissä tapauksissa hankittava tarpeellinen lisäselvitys ja pyrittävä saamaan selville todellinen kuolinsyy ja tehtävä tästä tarpeellinen merkintä kuolintodistukseen tai kuolinselvitykseen. Pykälän 2 momentin mukaan Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen on lähetettävä kuolintodistukset ja kuolinselvitykset kuukausittain Tilastokeskukselle. Kuolemansyyn selvittämisestä annetun lain 1 §:n 4 momentin mukaan Tilastokeskuksen tehtävänä on säilyttää mainitun lain nojalla sille toimitetut asiakirjat ja tiedot. Asiakirjat tai asiakirjoihin sisältyvät tiedot voidaan säilyttää pysyvästi. Momentissa on lisäksi viittaussäännös, jonka mukaan asiakirjojen tai asiakirjoihin sisältyvien tietojen säilyttämisestä pysyvästi säädetään arkistolaissa (831/1994).

Kuolemansyyn selvittämisestä annetun asetuksen 22 §:n sääntely käytännössä tarkoittaa, että Terveyden ja hyvinvoinnin laitos tarkastaa jokaisen Suomessa laaditun kuolintodistuksen ja tarvittaessa pyytää lääkäriä täydentämään ja korjaamaan kuolintodistusta. Koska Terveyden ja hyvinvoinnin laitos tarkastaa kaikki kuolintodistukset, on sen velvoitteeksi säädetty toimittaa ne Tilastokeskukselle, jonka tehtävänä taas on säilyttää ne. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos käytännössä toimittaa kuolintodistukset Tilastokeskukselle useammin kuin kuukausittain.

Asiakastietolain 67 §:n mukaan palvelunantajan on liityttävä valtakunnallisten tietojärjestelmäpalvelujen käyttäjäksi, ja otettava käyttöön tietyt tietojärjestelmäpalvelut, joihin sillä on velvoite tallentaa asiakastietoja tai jonka avulla sille voidaan luovuttaa asiakastietoja. Valtakunnallisilla tietojärjestelmäpalveluilla tarkoitetaan käytännössä Kansaneläkelaitoksen ylläpitämiä Kanta-palveluita. Palvelunantajalla tarkoitetaan muun muassa viranomaista, joka järjestää tai toteuttaa sosiaalipalveluja tai terveyspalveluja. Yksityisen sosiaali- ja terveydenhuollon palvelunantajan on liityttävä valtakunnallisten tietojärjestelmäpalvelujen käyttäjäksi, jos sillä on käytössään potilastietojen tai sosiaalihuollon asiakastietojen käsittelyyn tarkoitettu tietojärjestelmä. Ahvenanmaan maakunnan sosiaali- ja terveydenhuollon palvelunantaja voi liittyä valtakunnallisten tietojärjestelmäpalvelujen käyttäjäksi. Lain 69 §:n mukaan valtakunnallisiin tietojärjestelmäpalveluihin liittymisen jälkeen palvelunantajan tulee tallentaa asiakasasiakirjojen alkuperäiset kappaleet sekä jäljennökset kysely- ja välityspalvelun kautta välitettävistä asiakirjoista valtakunnalliseen asiakastietovarantoon eräin poikkeuksin. Lain 102 §:n siirtymäsääntelyn mukaan terveydenhuollon palvelunantajan tulee tallentaa jäljennös kuolintodistuksesta valtakunnalliseen asiakastietovarantoon 1.10.2026 lukien.

Asiakastietolain 76 §:n mukaan valtakunnallisten tietojärjestelmäpalvelujen avulla saadaan välittää todistuksia, lausuntoja ja muita asiakastietoja sisältäviä asiakirjoja sosiaali- ja terveydenhuollon ulkopuoliselle toimijalle. Asiakirjoja saadaan salassapitosäännösten estämättä välittää asiakkaan pyynnön tai vastaanottajan lakiin perustuvan pyynnön taikka tiedon luovuttajan lakiin perustuvan tiedonantovelvollisuuden perusteella. Asiakirjojen välittäminen toteutetaan valtakunnalliseen tietojärjestelmäpalveluun kuuluvan kysely- ja välityspalvelun avulla.

Asiakastietolain sääntely käytännössä tarkoittaa, että kuolintodistus on saatavissa Kanta-palveluiden kautta, ja on perusteltua, että Tilastokeskus voi saada kuolintodistuksen tätä kautta ilman, että Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen pitää sitä erikseen toimittaa Tilastokeskukselle. Tilastokeskuksen tiedonsaantioikeus edellyttää kuitenkin lain muuttamista.

Euroopan parlamentin ja neuvoston asetusta (EU) 2016/679, annettu 27 päivänä huhtikuuta 2016, luonnollisten henkilöiden suojelusta henkilötietojen käsittelyssä sekä näiden tietojen vapaasta liikkuvuudesta ja direktiivin 95/46/EY kumoamisesta (yleinen tietosuoja-asetus) ja tietosuojalakia (1050/2018) ei sovelleta kuolleita henkilöitä koskeviin tietoihin. Kuolintodistus sisältää myös eläviä henkilöitä koskevia henkilötietoja, eli keskeisesti ainakin sen laatineen lääkärin tiedot. Tietojen luovutuksesta säädetään Suomessa lailla, joten kuolemansyyn selvittämisestä annetun asetuksen 22 §:n sääntelyä muutettaessa sääntely on siirrettävä lakiin. Kuolintodistusta ja hautauslupaa koskeva sääntely on asetuksessa, eikä laissa kuolemansyyn selvittämisestä ole juurikaan säännöksiä asiasta. Jotta sääntely muodostaa loogisen kokonaisuuden, on kuolintodistusta ja hautauslupaa koskeva sääntely perusteltua siirtää lakiin.

2.7

Vainajan ruumiin käsittely ja säilytys

Hautaustoimilain 2 §:n mukaan vainajan ruumis on ilman aiheetonta viivytystä haudattava tai tuhkattava. Vainajan ruumista ja tuhkaa tulee käsitellä arvokkaalla ja vainajan muistoa kunnioittavalla tavalla. Terveydensuojeluasetuksessa (1280/1994) on eräitä säännöksiä vainajan ruumiin käsittelystä. Terveydensuojeluasetuksen 41 §:n mukaan muualla kuin sairaalan tiloissa ruumis on säilytettävä asianmukaisessa tiiviissä arkussa tai vastaavassa ennen hautaamista. Ruumiin kuljettaminen on sallittua vain siihen tarkoitukseen varatussa kulkuneuvossa. Lisäksi pykälässä säädetään, että jos vainaja on sairastanut tarttuvaa tautia ja tartunnan vaara on edelleen olemassa, on vainajan kuolinsyyn selvittäjän ilmoitettava tästä ruumista käsittelevälle henkilölle.

Terveydenhuoltolain (1326/2010) 75 §:n mukaan hyvinvointialueen ja HUS-yhtymän tulee huolehtia siitä, että Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen käytettävissä on tarvittaessa oikeuslääketieteellisten ruumiinavausten suorittamiseksi tarvittavat tilat tarvittavine varusteineen, mukaan lukien toiminnan edellyttämät säilytystilat ja henkilökunnan sosiaalitilat. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tulee suorittaa tilojen käytöstä kohtuullisia kustannuksia vastaava korvaus.

Voimassa olevassa lainsäädännössä on siis vain niukasti vainajan käsittelyä ja säilytystä koskevia säännöksiä. Lainsäädännössä ei säädetä tarkemmin esimerkiksi vainajan ruumiin käsittelystä ennen vainajan luovuttamista hautaamista varten.

Lainsäädännössä ei myöskään säädetä selkeästi hyvinvointialueiden velvollisuudesta huolehtia riittävistä vainajien säilytystiloista. Vaikka nykytilassa lainsäädännössä ei ole nimenomaista säännöstä, joka velvoittaisi hyvinvointialueet ylläpitämään riittäviä vainajien säilytystiloja, on kuitenkin selvää, että lääketieteellinen kuolemansyyn selvittäminen edellyttää käytännössä terveydenhuoltoa ja tarvittaessa myös sosiaalihuoltoa toteuttavissa toimintayksiköissä vainajien kylmäsäilytystiloja. Olennaista on, että palvelujärjestelmätasolla palveluketjut toimivat ja säilytystiloja on riittävästi. Kirkkojärjestyksen (657/2023) 3 luvun 55 §:n mukaan seurakunnalla tulee olla säilytystila vainajia varten hautausmaalla tai muualla sopivassa paikassa.

Sosiaali- ja terveysministeriö lähetti esityksen valmistelun aikana 27.1.2026 tietopyynnön hyvinvointialueille, jossa kysyttiin muun ohella hyvinvointialueiden näkemystä nykyisten vainajien säilytystilojen riittävyyteen. Tietopyynnön perusteella vainajien säilytystilojen riittävyys vaihtelee alueittain. Joillakin alueilla tilat ovat riittävät eikä puutteita ole raportoitu, kun taas useilla alueilla tilat ovat ajoittain riittämättömiä tai niitä on liian vähän. Päijät-Hämeen hyvinvointialueella kylmätilat vastaavat alueen väestön tarvetta, ja kylmätilat riittävät hyvin. Etelä-Karjalan hyvinvointialueella nykyiset vainajien säilytystilat ovat riittävät. Kainuun hyvinvointialueella tilat ovat toistaiseksi riittäneet, vaikka täyttöasteessa on ajallista vaihtelua. Myös Pohjois-Savon hyvinvointialueella tilat ovat toistaiseksi riittäneet, vaikka ajoittain täyttöaste on korkea. Itä-Uudellamaalla vainajien säilytystilat eivät ole puutteellisia, mutta tiloista on ajoittain pulaa.

Sen sijaan useilla muilla hyvinvointialueilla tilat ovat hyvinvointialueiden antamien vastausten mukaan ajoittain riittämättömiä tai määrältään liian vähäisiä. Pirkanmaan hyvinvointialueella hautaamisen viiveet aiheuttavat ruuhkautumista ja säilytyspaikkojen riittämättömyyttä. Vantaan ja Keravan hyvinvointialueen mukaan ruuhkia syntyy erityisesti juhlapyhien aikaan. Keski-Suomen hyvinvointialueella riittävyydessä on usein haasteita. Kymenlaaksossa vainajien säilytystilat ovat uusissa sairaaloissa uudet ja asianmukaiset, mutta säilytystiloja on liian vähän. Satakunnan hyvinvointialueella ei ole merkittäviä puutteita kapasiteetin vähyyden lisäksi. Varsinais-Suomen hyvinvointialueella säilytyspaikkoja on liian vähän tarpeeseen nähden, erityisesti Turun seudulla. Pohjois-Karjalan hyvinvointialueella useilla alueilla paikkoja on selvästi liian vähän.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos teki lisäksi keväällä 2026 selvityksen vainajasäilytyspaikoista. Sen mukaan tilanne on parantunut vertailuvuoteen 2019 nähden. Vuonna 2019 vainajasäilytyspaikkoja oli arviolta 7100–8000 ja vuonna 2026 noin 9000. Ottaen huomioon kuolleiden määrissä tapahtuneet muutokset säilytyspaikkoja oli vuonna 2019 140 paikkaa/1000 vainajaa, ja vuonna 2026 157/1000 vainajaa. Sosiaali- ja terveydenhuollossa vainajasäilytyspaikkoja oli vuonna 2019 n. 65/1000 vainajaa ja vuonna 2026 88/1000 vainajaa. Sosiaali- ja terveydenhuollossa vainajasäilytyspaikkojen määrä on siis kasvanut viidessä vuodessa yli 25 %. Noin 40 % säilytystiloista on 1–5 vainajan paikkoja. Uusia vainajasäilytystiloja on rakennettu erityisesti pääkaupunkiseudulla ja vainajasäilytyksessä on otettu käyttöön tietojärjestelmiä ja säilytyspaikoista tehdään seurantaa hyvinvointialueilla. Haasteena säilytyskapasiteetin osalta on, että vainajia ei aina saada siirrettyä eteenpäin hautaukseen tai tuhkaukseen. Asian vaikuttaa esimerkiksi omaisten toive lauantaina järjestettävistä hautajaisista. Ruuhkautumista tapahtuu tyypillisesti vuodenvaihteessa.

Käytännössä on tullut esiin vastuukysymys vainajilla olevien hoitolaitteiden poistosta. Voimassa olevassa lainsäädännössä ei ole säädetty asiasta. Erityisesti vainajilla olevien sydäntahdistimien osalta selkeät ja asianmukaiset menettelytavat ovat turvallisuussyistä tärkeitä. Rytmihäiriön hoitoon tarkoitetun tahdistimen poistoon liittyy sähköiskun vaara, mikäli laitetta ei ole ohjelmoitu pois päältä. Lisäksi tuhkattaessa vainaja sydäntahdistimissa oleva paristo voi räjähtää, mikä voi aiheuttaa vahinkoa polttouunille tai vaaratilanteen uunia käyttävälle henkilölle. Vainajissa voi olla kiinni myös muita hoitolaitteita, kuten katetreja, dreenejä, kanyyleitä ja intubaatiotuubeja. On käynyt ilmi, ettei terveydenhuollossa aina poisteta laitteita ja joskus hautaustoimistot joutuvat poistamaan tahdistimia ja muita hoitolaitteita.

Eduskunnan oikeusasiamies on ratkaisussaan asiassa EOAK/2342/2024 katsonut, että vainajien käsittelystä, kuljetuksesta ja säilyttämisestä vastaavaa tahoa olisi aiheellista selkeyttää lainsäädännössä. Samassa ratkaisussa oikeusasiamies totesi, että tulisi myös harkita, onko lainsäädännössä tai erillisellä ohjeistuksella syytä ottaa kantaa myös velvollisuuteen hoitolaitteiden poistamiseen, vainajan ruumiin siistimiseen sekä vainajatietojen kirjaamiseen ja tiedonvälittämiseen taikka kuljetuskustannusten jakautumiseen eri tahojen välillä.

Lainsäädännössä olisi perusteltua säätää selkeästi vainajien ruumiiden käsittelystä ja säilyttämisestä. Sääntelyllä voitaisiin pyrkiä varmistamaan nykyistä paremmin se, että hyvinvointialueilla on asianmukaiset vainajien säilytystilat. Lisäksi selkeällä vainajien käsittelyä koskevalla sääntelyllä voitaisiin varmistaa nykyistä paremmin se, että vainajan ruumiin vastaanotto- ja luovutustilanteissa vainajan henkilöllisyys varmistetaan ja tieto vainajan ruumiin säilytyspaikasta kulkeutuu sitä tarvitseville viranomaisille, omaisille ja hautaustoimistolle. Vastuiden selkeyttäminen olisi perusteltua myös hoitolaitteiden poistamisen ja vainajan ruumiin siistimisen osalta.

2.8

Ahvenanmaa

itsehallintolaki Ahvenanmaan itsehallintolain (1141/1991), jäljempänä, 26 §:n 12 kohdan mukaan Ahvenanmaan maakunnalla on lainsäädäntövalta asioissa, jotka koskevat terveyden- ja sairaanhoitoa lain 27 §:n 24, 29 ja 30 kohdassa säädetyin poikkeuksin, sekä polttohautausta. Lain 26 §:n 13 kohdan mukaan maakunnalla on lisäksi lainsäädäntövalta asioissa, jotka koskevat sosiaalihuoltoa. Lain 27 §:n 29 kohdan mukaan mukaan valtakunnalla on lainsäädäntövalta asioissa, jotka koskevat oikeuslääketieteellisiä tutkimuksia, 30 kohdan mukaan terveyden- ja sairaanhoidon piirissä toimivien kelpoisuusvaatimuksia ja 6 kohdan mukaan kuolleeksi julistamista. Hautaaminen kuuluu osittain valtakunnan toimivaltaan 27 §:n 25 kohdan perusteella. Kohdan mukaan valtakunnan lainsäädäntövaltaan kuuluu kirkkolaki ja muuta uskonnollisia yhdyskuntia koskeva lainsäädäntö. Lisäksi 27 §:n 42 kohdan mukaan valtakunnalla on lainsäädäntövalta koskien muita itsehallintolain perusteiden mukaan valtakunnan lainsäädäntövaltaan kuuluviksi katsottavia asioita. Lain 29 §:n 1 momentin mukaan valtakunnan lainsäädäntövaltaan kuuluu väestökirjanpito.

Itsehallintolain 27 §:n 29 kohdassa mainitaan nimenomaisesti vain oikeuslääketieteelliset tutkimukset valtakunnan toimivaltaan kuuluvana. Toimivallan jaosta kuoleman toteamisen ja lääketieteellisen kuolemansyyn selvittämisen osalta on käyty keskusteluja Ahvenanmaan maakunnan ja sosiaali- ja terveysministeriön välillä. Itsehallintolakia on tulkittu siten, että valtakunnan toimivaltaan kuuluu myös lääketieteellinen kuolemansyyn selvittäminen ja kuoleman toteaminen.

Itsehallintolain 27 §:n 22 kohdan mukaan valtakunnalla on lainsäädäntövalta asioissa, jotka koskevat rikosoikeutta 18 §:n 25 kohdassa säädetyin poikkeuksin. Itsehallintolain 18 §:n 25 kohdan mukaan maakunnan teon rangaistavaksi säätämistä ja rangaistuksen määrää, kun on kysymys maakunnan lainsäädäntövaltaan kuuluvasta oikeudenalasta.

Terveydensuojelua ei mainita erikseen itsehallintolaissa, mutta käytännössä sen on pääosin katsottu kuuluvan maakunnan lainsäädäntövaltaan. Toimivallan jako määräytyy kuitenkin niiden muiden oikeudenalojen perusteella, joita terveydensuojelun ala kattaa itsehallintolaissa. Ahvenanmaalla julkisen terveydenhuollon järjestää Ålands hälso- och sjukvård (ÅHS)- niminen maakunnan viranomainen. Sosiaalihuollon järjestävät Ahvenanmaan kunnat. Ahvenanmaalla toimii myös yksityisiä sosiaali- ja terveydenhuollon palveluntuottajia.

Ålands polismyndighet on maakunnallinen poliisiviranomainen. Poliisihallinnosta Ahvenanmaan maakunnassa annettu tasavallan presidentin asetus (56/2020) on itsehallintolain 32 §:n mukainen sopimusasetus, jolla maakunnan hallituksen suostumuksella voidaan valtakunnan hallinnolle kuuluvia tehtäviä siirtää asetuksella määräajaksi tai toistaiseksi maakunnan viranomaiselle. Ålands polismyndighet hoitaa kuolemansyyn selvittämistä koskevassa lainsäädännössä poliisille kuuluvat tehtävät mainitun asetuksen mukaisesti.

Lakia kuolemansyyn selvittämisestä sovelletaan myös Ahvenanmaalla, joten kuoleman toteamista ja kuolemansyyn selvittämistä koskevat lainsäädäntömuutokset lähtökohtaisesti soveltuvat myös Ahvenanmaalla. Myös asiaa koskevat rangaistussäännökset ovat valtakunnan lainsäädäntövallan piirissä.

2.9

Lain sääntelytapa ja hyvinvointialueiden velvoitteet

Kuolemansyyn selvittämisestä annettu laki ja -asetus sääntelevät kuolemansyyn selvittämistä siten, että laissa säädetään lääkärin tehtävistä ottamatta lähtökohtaisesti kantaa siihen, minkä palvelunjärjestäjän tai -tuottajan palveluksessa lääkäri toimii. Asetuksessa säädetään, että kuolemasta ilmoitetaan ensisijaisesti sille lääkärille, jonka hoidossa kuollut henkilö viimeisen sairautensa aikana. Tämän lääkärin on tehtävä ulkotarkastus kuoleman toteamiseksi ja kuolemansyyn selvittämiseksi. Sääntelyn logiikka on, että se lääkäri, joka hoiti vainajaa ennen hänen kuolemaansa, on ensisijainen taho, joka tekee lääketieteellisen kuolemansyyn selvittämisen, koska hän tuntee vainajan ja hänen sairaushistoriansa. Tällainen lääkäri voi olla hyvinvointialueen lääkärin lisäksi yksityissektorilla toimiva lääkäri taikka toimia valtion viranomaisen palveluksessa, jos henkilö saa valtion järjestämiä terveyspalveluita. Lisäksi kuolemansyyn selvittämisestä annettua lakia sovelletaan myös Ahvenanmaalla, ja Ahvenanmaan itsehallintolaista johtuvista syistä valtakunnan lainsäädännössä ei anneta sellaisia säännöksiä, joissa mainitaan maakunnan viranomainen, eli tässä tapauksessa ÅHS. Lähtökohtaisesti kuolemansyyn selvittämisestä annetun lain organisaationeutraalia sääntelytapaa voidaan pitää perusteltuna, jotta se kattaa erilaiset tilanteet. On myös otettava huomioon, että osa lääkäriä koskevaa sääntelyä koskee oikeuslääketieteellisen kuolemansyyn selvittämisen yhteydessä tehtäviä toimia, ja lääkärillä voidaan tarkoittaa myös Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen oikeuslääkäriä sekä muuta lääkäriä, jota poliisi käyttää apuna.

Sääntelyssä myös tunnistetaan se, että aina ei ole tiedossa vainajaa ennen hänen kuolemaansa hoitanutta lääkäriä tai yhteydenotto juuri kyseiseen lääkäriin ei ole mahdollista tai tarkoituksenmukaista. Ilmoituksen kuolemasta voi tehdä myös kuolinpaikan terveyskeskuksen lääkärille. Kansanterveyslaki (66/1972), jonka myötä terveyskeskusjärjestelmä perustettiin, edelsi hieman kuolemansyyn selvittämisestä annetun lain säätämistä. Viittaus terveyskeskukseen ymmärretään viittaukseksi julkiseen terveyskeskukseen, vaikkei kuolemansyyn selvittämistä koskevassa laissa erikseen mainittu terveyskeskusten ylläpitoon velvoitettuja kuntia vastuutahona kuolemaa koskevien ilmoitusten vastaanottamisessa ja lääketieteellisen kuolemansyyn selvittämisen suorittajana.

Kuolemansyyn selvittämisestä annetun lain ja -asetuksen ainoat nimenomaiset viittaukset hyvinvointialueisiin ovat lain 5 §:ssä ja asetuksen 5 §:ssä koskien sairaanhoitolaitoksia tai terveyskeskuksia, joissa voidaan suorittaa lääketieteellisen ruumiinavauksia. Käytännössä lääketieteellisiä ruumiinavauksia koskevaa sääntelyä tulkitaan siten, ettei yksityinen palveluntuottaja voi tehdä päätöstä lääketieteellisen ruumiinavauksen tekemisestä.

On jatkossakin tarkoituksenmukaista, että ensisijaisesti ilmoituksen vainajan kuolemasta ottaa vastaan lääkäri tai se sosiaali- tai terveyspalveluiden järjestäjä tai -tuottaja, joka hoiti vainajaa ennen hänen kuolemaansa, ja että tämä lääkäri taikka palvelujärjestäjän tai -tuottajan palveluksessa oleva muu lääkäri toteaa kuoleman ja tekee lääketieteellisen kuolemansyyn selvittämisen. Valtaosassa tilanteita tämä taho on se hyvinvointialue, jonka asukas vainaja eläessään oli.

Periaatteessa lainsäädäntöä voisi olla perusteltua kehittää siten, että nykyistä selkeämmin säädettäisiin hyvinvointialueiden velvoitteista kuolemansyyn selvittämisessä esimerkiksi siten, että ensisijaisesti säädettäisiin lääketieteellisen kuolemansyyn selvittämisen olevan hyvinvointialueiden tehtävä, ja säädettäisiin mahdollisuudesta myös muiden toimijoiden tekemään kuolemansyyn selvittämiseen. Uudistamisessa tulisi ratkaista sääntelytapa koskien Ahvenanmaan viranomaisia. Lain sääntelytavan uudistaminen edellyttäisi kuitenkin käytännössä lain kokonaisuudistuksen tekemistä, mikä ei ole tämä lainsäädäntöhankkeen piirissä oleva asia. Lainsäädäntöä on kuitenkin perusteltua täsmentää tässä yhteydessä siten, että säädetään hyvinvointialueiden velvoitteista lääketieteellisessä kuolemansyyn selvittämisessä silloin, kun vastuutahosta on epäselvyyttä. Tämä turvaisi lakisääteisten kuolemaan liittyvien menettelyjen toteutumista.

3

Tavoitteet

Esityksen tavoitteena on korjata valtiosääntöoikeudellisesti ongelmallinen tilanne, jossa kuoleman toteamisesta ei ole lakitasoisia perussäännöksiä. Tavoitteena on myös sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisen ja tuottamisen kannalta toimivien käytännön toimintamallien luominen ja on terveydenhuollon ammattihenkilöiden työpanoksen tarkoituksenmukaisempi kohdentaminen. Lisäksi tavoitteena on sellaisten käytännössä ongelmallisiksi osoittautuneiden säännösten selkeyttäminen ja tunnistettujen lainsäädännön aukkojen paikkaaminen, jotka ovat tarkoituksenmukaista tehdä tämän lakihankeen yhteydessä. Edelleen ehdotettavien menettelytapojen muutoksien tarkoituksena on turvata potilasturvallisuus, yksilöiden oikeusturva ja ihmisarvon kunnioittaminen kestävällä tavalla.

4

Ehdotukset ja niiden vaikutukset

4.1

Keskeiset ehdotukset

Kuolemansyyn selvittämisestä annettuun lakiin ehdotetaan lisättäväksi perussäännökset menettelyistä kuoleman toteamiseksi, kun nykyisin kuoleman toteamisesta säädetään asetuksella. Laissa säädettäisiin edellytyksistä, joiden täyttyessä lääkärin lisäksi sairaanhoitaja tai ensihoitaja voisivat todeta kuoleman. Sääntelyä kuolemasta ilmoittamisesta, lääketieteellisestä kuolemansyyn selvittämisestä sekä vainajan ruumiin käsittelystä ja säilyttämisestä täsmennettäisiin säätämällä tarkemmin eri toimijoiden velvoitteista.

Poliisia koskevaa sääntelyä muutettaisiin säätämällä mahdollisuudesta siirtää vainajan ruumis kylmäsäilytystilaan poliisimiehen päätöksen perusteella tiettyjen edellytysten täyttyessä sekä tehtäisiin poliisin tehtäviä koskevaan sääntelyyn myös eräitä muita täsmennyksiä.

Kuolintodistusta ja hautauslupaa sekä eräitä muita seikkoja koskevat säännökset siirrettäisiin asetuksesta lakiin, ja niiden sääntelyä ajantasaistettaisiin. Tilastokeskukselle säädettäisiin mahdollisuus saada kuolintodistus Kanta-palveluiden kautta. Lain rangaistussääntelyä täsmennettäisiin.

Kudoslakiin tehtäisiin muutokset, jotka aiheutuvat siitä, että kuoleman toteamisesta säädettäisiin jatkossa kuolemansyyn selvittämisestä annetussa laissa.

4.2

Pääasialliset vaikutukset

4.2.1

Taloudelliset vaikutukset

Hyvinvointialueet

Poliisi

Tilastokeskus

Yritykset ja kotitaloudet

hyvinvointialueiden rahoituslaki Hyvinvointialueiden rahoituksesta annetun lain (617/2021,) 9 §:n 1 momentin mukaan valtion rahoituksen tasoa varainhoitovuodelle määritettäessä otetaan lain 5 §:ssä tarkoitetulla tavalla täysimääräisesti huomioon hyvinvointialueiden järjestämisvastuulle kuuluvien tehtävien laajuuden tai laadun muutos, jos se aiheutuu asianomaista tehtävää koskevasta laista tai asetuksesta, lakiin tai asetukseen perustuvasta valtion viranomaisen määräyksestä tai valtion talousarviosta. Valtion rahoitusta voidaan korottaa tai alentaa tehtävien laajuuden tai laadun muutoksen perusteella. Esityksen kuoleman toteamisesta koskevissa muutosesityksissä olisi kyse hyvinvointialueen rahoituslain 9 §:n 1 mukaisista tehtävän laadun muutoksista, joilla on menoja vähentävä vaikutus hyvinvointialueiden talouteen. Pääasiallinen säästövaikutus syntyy siitä, että sairaanhoitaja voi jatkossa todeta kuoleman lääkärin sijaan osassa lääketieteellistä kuolemansyyn selvittämistä edellyttävistä kuolemantapauksista.

Maassa tapahtuu vuosittain noin 60 000 kuolemaa, joista noin 51 500 edellyttää lääketieteellistä kuolemansyyn selvittämistä. THL:n vuonna 2025 toteuttaman rekisteritutkimuksen mukaan vuonna 2024 kuolemista noin 44 prosenttia tapahtui terveydenhuollon osastohoidossa, noin 28 prosenttia sosiaalihuollon ympärivuorokautisessa palveluasumisessa ja laitoshoidossa ja noin 28 prosenttia muualla. Kotisairaanhoidon piirissä tapahtuneiden kuolemien osuudesta ei ole kattavaa tilastotietoa, mutta voidaan arvioida, että noin neljännes muualla tapahtuneista lääketieteellistä kuolemansyyn selvittämistä edellyttävistä kuolemista tapahtui kotisairaanhoidon tai kotihoidon piirissa. Kun otetaan huomioon kuolinpaikat, poikkeustapaukset sekä se, että sairaanhoitaja voi todeta ainoastaan ennakoituja kuolemia, arvioidaan, että voi sairaanhoitaja jatkossa todeta kuoleman noin 40 prosentissa lääketieteellistä kuolemansyyn selvittämistä edellyttävistä kuolemantapauksista.

Sosiaali- ja terveysministeriö lähetti valmistelun aikana hyvinvointialueille kyselyn kuoleman toteamisen kustannuksista. Vastauksissa oli huomattavaa hyvinvointialueiden välistä vaihtelua, mutta kyselyn perusteella lääkärin virka-aikana terveydenhuollon toimintayksikössä tapahtuvan kuoleman toteamisen yksikkökustannuksen arvioidaan olevan noin 30 euroa, mikä vastaa lääkärin palkkakustannuksia sivukuluineen 15 minuutin työajalta. Lääkärin erillisenä päivystyskäyntinä toteamasta kuolemasta hyvinvointialueelle muodostuvat kustannukset matkakuluineen ovat arviolta noin 180 euroa.

ADDIN ZOTERO_ITEM CSL_CITATION {"citationID":"sNcQa86e","properties":{"formattedCitation":"\\uc0\\u8221{}Yksikk\\uc0\\u246{}kustannukset\\uc0\\u8221{}, THL, viitattu 22. toukokuuta 2026, https://thl.fi/data-ja-tilastot/sote-talous/yksikkokustannukset.","plainCitation":"”Yksikkökustannukset”, THL, viitattu 22. toukokuuta 2026, https://thl.fi/data-ja-tilastot/sote-talous/yksikkokustannukset.","noteIndex":1},"citationItems":[{"id":43,"uris":["http://zotero.org/users/local/o6nF5oj8/items/3QM65MQC"],"itemData":{"id":43,"type":"webpage","container-title":"THL","language":"fi","title":"Yksikkökustannukset","URL":"https://thl.fi/data-ja-tilastot/sote-talous/yksikkokustannukset","accessed":{"date-parts":[["2026",5,22]]}}}],"schema":"https://github.com/citation-style-language/schema/raw/master/csl-citation.json"} Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Terveydenhuollon yksikkökustannukset 2024. Saatavilla: https://thl.fi/data-ja-tilastot/sote-talous/yksikkokustannukset.

THL:n vuoden 2024 yksikkökustannustietojenperusteella perusterveydenhuollon sairaanhoitajan vastaanoton yksikkökustannus on noin 41 prosenttia lääkärin vastaanoton yksikkökustannuksesta. Sairaanhoitajan virka-aikana toteamasta kuolemasta muodostuvaksi kustannukseksi arvioidaan siten noin 12,30 euroa ja päivystyskäyntinä toteamasta kuolemasta noin 73,80 euroa matkakuluineen.

Esityksen seurauksena hyvinvointialueiden menojen arvioidaan alenevan 0,8 miljoonalla eurolla vuosittain koko maan tasolla.

Nykytilassa hyvinvointialueiden kuoleman toteamisen kokonaiskustannusten arvioidaan olevan noin 2,6 miljoonaa euroa vuodessa. Kustannus muodostuu noin 22 700 terveydenhuollon osastohoidossa tapahtuvasta virka-aikaisesta toteamisesta 30 euron yksikkökustannuksella, noin 14 400 sosiaalihuollon ympärivuorokautisessa palveluasumisessa tapahtuvasta toteamisesta, joista arviolta 25 prosenttia toteutuu päivystyskäynteinä 180 euron yksikkökustannuksella, sekä muualla tapahtuvista noin 14 400 toteamisesta vastaavalla jakaumalla.

Esityksen myötä sairaanhoitajan arvioidaan korvaavan lääkärin noin 40 prosentissa tapauksista. Arvio kuvastaa tilannetta, jossa sairaanhoitaja toteaisi 40 prosenttia terveydenhuollon osastohoidossa tapahtuneista kuolemista, 60 prosenttia sosiaalihuollon ympärivuorokautisessa palveluasumisessa ja laitoshoidossa tapahtuneista kuolemista, ja 15 prosenttia muualla tapahtuneista kuolemista. Sairaanhoitaja toteaisi 60 prosenttia kotisairaanhoidon tai kotihoidon piirissä tapahtuneista kuolemista, jotka muodostavat noin 25 prosenttia muualla tapahtuneista kuolemista. Sairaanhoitajan toteamista kuolemista aiheutuviksi kokonaiskustannuksiksi arvioidaan noin 410 000 euroa ja lääkärin toteamista noin 1 410 000 euroa vuodessa lakimuutoksen tultua voimaan. Kokonaiskustannus alenee siten noin 1,8 miljoonaan euroon vuodessa, mikä tarkoittaa noin 0,8 miljoonan euron vuosittaista menovähennystä. Hyvinvointialueiden tehtävien laadullisista muutoksista aiheutuva vuosittainen 0,8 miljoonan euron menovähennys vähennetään hyvinvointialueiden ja Helsingin kaupungin yleiskatteellisesta rahoituksesta hyvinvointialueiden rahoituslain 9 §:n 1 momentin mukaisesti.

Taulukko 2. Kuoleman toteamiset ammateittain ja kustannusvaikutukset ennen ja jälkeen lakimuutoksen.

Arviossa epävarmuutta aiheuttaa kuoleman toteamisen käytäntöjen huomattava vaihtelu hyvinvointialueiden välillä. Terveydenhuollossa tapahtunutta kuolemaa ei todeta lääkärin erillisenä päivystyskäyntinä, eikä esityksen oleteta muuttavan tätä käytäntöä. Sosiaalihuollon yksiköissä sekä muualla tapahtuvien kuolemien osalta käytännöissä saattaa esiintyä vaihtelua, mutta hyvinvointialueiden vastausten perusteella erillisiä päivystyskäyntejä tapahtuu nykytilanteessakin vähän ja suurimmassa osassa tapauksista vainaja kuljetetaan terveydenhuollon yksikköön, jossa lääkäri toteaa kuoleman. On myös mahdollista, että sairaanhoitajien mahdollisuutta todeta kuolema ei hyödynnetä täysimääräisesti käytännössä. Hyvinvointialuekohtaiset säästöpotentiaalit voivat siis vaihdella merkittävästi alueen kustannustason ja vakiintuneiden käytäntöjen mukaan. Lisäksi kuoleman toteamisen suoritetta ei tällä hetkellä ole huomioitu erillään sen jälkeisistä tutkimuksista tilastoissa, mikä lisää arvion epävarmuutta.

Esityksen säätämisjärjestysjaksossa (jakso 12) käsitellään sitä, onko kuoleman toteaminen julkisen vallan käyttöä vai ei. Asialla on merkitystä, koska hyvinvointialueesta annetun lain (611/2021) 92 §:n 2 momentin mukaan tehtävää, jossa käytetään julkista valtaa, hoidetaan virkasuhteessa. Valtaosa sairaanhoitajista työskentelee työsopimussuhteessa. Esityksessä esitetään arvio, ettei kuoleman toteaminen ole julkisen vallan käyttöä, mutta jos perustuslakivaliokunta päätyy vastakkaiseen arvioon, 92 §:n 2 momentin sääntely todennäköisesti rajoittaisi merkittävästi esityksen sisältyvää säästöpotentiaalia, ellei sitten mainitusta 92 §:n 2 momentin säännöksestä voitaisi säätää poikkeusta, jonka mukaan kuoleman saa todeta myös muu kuin virkasuhteessa hyvinvointialueeseen oleva. Tämä kuitenkin vaatisi esityksen eduskuntakäsittelyssä sen arviointia, onko tällaista muutosta mahdollista tehdä osana esityksen eduskuntakäsittelyä vai vaatisiko muutos erillisen lainvalmistelun. Vaihtoehtoisesti olisi mahdollista, että eduskunta hyväksyy esitetyt kuoleman toteamista koskevat lakimuutokset, muttei tekisi poikkeusta mainitun 92 §:n 2 momentin sääntelyyn, ja hyvinvointialueet mahdollisesti ainakin pidemmällä tähtäimellä siirtyisivät virkasuhteen käyttöön niiden sairaanhoitajien osalta, jotka toteavat kuolemia. Käytännössä siis perustuslakivaliokunnan asiassa tekemä valtiosääntöoikeudellinen arviointi ja sen perusteella tehtävät ratkaisut voivat merkittävästi vaikuttaa esityksen taloudellisiin vaikutuksiin, jotka tulisi ottaa huomioon vuoden 2027 talousarviossa.

Hyvinvointialueille voi seurata lakimuutoksesta kustannuksia liittyen erityisesti sairaanhoitajien kouluttamiseen. Kuoleman toteamisen kouluttaminen voidaan toteuttaa työnantajan kustannusvastuulla olevana täydennyskoulutuksena. Hallinnollista työtä ja siitä seuraavia kustannuksia voi seurata esimerkiksi sisäisten ohjeistusten ja prosessikuvausten laatimisesta tai uudistamisesta.

Lakiin ehdotetaan uusia nimenomaisia säännöksiä vainajan ruumiin käsittelystä ja säilyttämisestä. Lain 10 b §:n 5 momenttiin ehdotetaan säännöstä, jonka mukaan hyvinvointialueen on huolehdittava riittävistä vainajien säilytystiloista. Vainajan ruumiin käsittelyyn ja säilytystiloihin liittyvät säännösehdotukset eivät ole hyvinvointialueen rahoituslain 9 §:n 1 momentissa tarkoitettuja hyvinvointialueen tehtävien laajuuden tai laadun muutoksia, jolla olisi vaikutusta hyvinvointialueen ennakolliseen rahoitukseen. Hyvinvointialueen tehtäviin kuoleman toteamisessa ja lääketieteellisen kuolemansyyn menettelyissä implisiittisesti sisältyy jo nyt velvoite kylmäsäilytystilojen ylläpitoon, sillä näitä tehtäviä ei voi hoitaa ilman asianmukaisia säilytystiloja. Kyse on lainsäädännön täsmentämisestä. Vainajan ruumiin asianmukaiseen käsittelyyn liittyvät säännökset taas ovat luonteeltaan tarkempia menettelysäännöksiä ennemmin kuin uusia velvoitteita.

Lakiin ehdotetaan lisäksi eräitä säännöksiä, joissa hyvinvointialueille kohdennetaan viimesijainen velvoite huolehtia eräistä tehtävistä. Näiden tehtävien ei katsottaisi olevan hyvinvointialueen rahoituslain 9 §:n 1 mukaisia tehtävien laadun tai laajuuden muutoksia. Niiden ei käytännön tasolla arvioida muuttavan jo nyt olemassa olevia toimintamalleja.

Lain 1 §:n 1 momentissa säädettäisiin, että ilmoitus vainajasta on tehtävä sille hyvinvointialueelle, jonka alueella vainaja sijaitsee, jos vainajaa ennen hänen kuolemaansa hoitanutta lääkäriä taikka palvelunjärjestäjää tai -tuottajaa ei ole tiedossa. Lain 3 §:n 3 momentissa säädettäisiin, että jos tiedossa ei ole lääkäriä taikka palvelunjärjestäjää tai -tuottajaa, joka suorittaa lääketieteellisen kuolemansyyn selvittämisen, tai jos se on muuten erityisestä syystä perusteltua, lääketieteellisen kuolemansyyn selvittämisen suorittamisesta vastuussa on se hyvinvointialue, jonka alueella vainajan ruumis sijaitsee. Säännöksien tarkoituksena on lakisääteisesti varmistaa se, että kuoleman toteaminen ja lääketieteellinen kuolemansyyn selvittäminen tulevat hoidetuksi, koska lain sääntelytavasta johtuen laissa ei ensisijaisesti säädetä näiden tehtävien hoitamista hyvinvointialueella olevana velvoitteena vaan lain systematiikan mukaan ilmoitus kuolemasta tehdään hoitavalle lääkärille tai sille palvelunjärjestäjälle tai – tuottajalle, jonka hoidossa vainaja ennen kuolemaansa oli, minkä myötä käynnistyy lääketieteellisen kuolemansyyn selvittämisen menettelyt. Esille voi tulla esimerkiksi tilanteita, joissa yksityissektorilla toimivaa lääkäriä ei tavoiteta tai hän ei jostain syystä tee kuoleman toteamista tai lääketieteellistä kuolemansyyn selvittämistä.

Hyvinvointialueen viimesijainen vastuu näiden tehtävien hoitamiseksi voidaan johtaa jo voimassa olevasta sääntelystä. Kuolemansyyn selvittämisestä annetun asetuksen 1 §:n mukaan kuolemasta on viipymättä ilmoitettava ensisijaisesti sille lääkärille, jonka hoidossa kuollut henkilö viimeisen sairautensa aikana oli, tai kuolinpaikan terveyskeskuksen lääkärille. Asetuksen 3 §:n mukaan 1 §:ssä tarkoitetun lääkärin on saatuaan ilmoituksen kuolemasta viivytyksettä suoritettava ulkonainen ruumiintarkastus kuoleman toteamiseksi ja sen syiden sekä muiden olosuhteiden selvittämiseksi. Viittaus terveyskeskukseen on ymmärrettävissä viittaukseksi hyvinvointialueeseen (ks. jakso 2.9).

Säännösten ei käytännön tasolla ennakoida muuttavan jo nykyisin tosiasiallisesti tapahtuvia menettelyjä, joissa lääketieteelliset kuolemansyyn selvittämiset pääosin ohjautuvat hyvinvointialueiden hoidettavaksi. Arvio on, että täysin yksityistä terveydenhuoltoa edustavat lääkärit laativat vuosittain vain ehkä muutamia kymmeniä kuolintodistuksia. Varsinkin iäkkäillä ja vakavasti sairailla ihmisillä on yleensä jonkinlainen hoitosuhde julkisiin sosiaali- ja terveyspalveluihin. Näissä tilanteissa sekä tilanteissa, joissa ihminen kuolee muualla kuin sosiaali- tai terveydenhuoltoa toteuttavassa toimintayksikössä, voidaan ennakoida omaisten ohjaavan ilmoitukset kuolemasta ensisijaisesti viranomaisille jo nyt. Säännösten vaikutuksia suhteessa voimassa olevaan sääntelyyn vähentää myös se, että jos osana lääketieteellistä kuolemansyyn selvittämistä tehdään ruumiinavaus, voi sitä koskevan päätöksen tehdä vain julkinen palvelunjärjestäjä, joskin lääketieteellisiä ruumiinavauksia tehdään melko vähän. Lisäksi lain mukaan kuolemansyyn selvittäminen ohjautuu tehtäväksi oikeuslääketieteellisenä kuolemansyyn selvittämisenä, jos vainaja ei viimeisen sairautensa aikana ole ollut lääkärin hoidossa, tai jos kuolema on tapahtunut yllättävästi. Esimerkiksi kotoaan tai julkiselta paikalta kuolleena löytyneen työikäisen henkilön, jonka ei tiedetä sairastaneen vakavasti, kuolemansyyn selvittäminen ohjautuu ensisijaisesti oikeuslääketieteelliseen kuolemansyyn selvittämiseen.

Lain 10 a §:n 4 momentiksi ehdotetaan lisäksi säännös, jonka mukaan jos vainaja on kuollut muualla kuin terveydenhuoltoa toteuttavassa toimintayksikössä, hänen ruumistaan ei ole viety säilytykseen terveydenhuoltoa toteuttavaan toimintayksikköön tai toimintayksiköllä ei ole osaamista turvallisuusriskin aiheuttavan hoitolaitteen poistoon, on sen hyvinvointialueen, jonka alueella vainajan ruumis sijaitsee, vastuulla huolehtia hoitolaitteiden poistosta. Pääosin momentissa olisi kyse tilanteista, joissa vainaja ohjautuisi muutenkin hyvinvointialueen vastuun piiriin. Kyse olisi tyypillisesti siitä, että hyvinvointialueen järjestämisvastuun piirissä olevassa sosiaalihuollon palveluasumisyksikössä tai laitoshoidon yksikössä oleva vainaja siirrettäisiin hyvinvointialueella sairaalaan tai terveyskeskukseen, jossa tehdään hoitolaitteiden poisto. Tämä olisi riippumaton siitä, onko palvelun tuottava yksikkö julkinen tai yksityinen. Tehtävä olisi hyvinvointialueelle uusi lähinnä niissä tilanteissa, joissa potilas on ollut kokonaan yksityisen sosiaali- tai terveydenhuollon palveluiden piirissä ja vainajan ulkotarkastuksen on tehnyt yksityinen lääkäri, jolla ei kuitenkaan ole osaamista sydäntahdistimien poistoon. Näiden tilanteiden arvioidaan olevan erittäin harvinaisia, korkeintaan muutamia tapauksia vuodessa koko maan tasolla. Muutoksen kustannusvaikutus hyvinvointialueille olisi kokonaisuudessaan vuositasolla korkeintaan muutamia tuhansia euroja.

Lakiin ehdotetaan säännöstä, jonka mukaan ensihoitaja tai ensihoidossa työskentelevä sairaanhoitaja voi todeta kuoleman, jos poliisi päättää vainajan löytymisen yhteydessä, että vainajalle suoritetaan oikeuslääketieteellinen kuolemansyyn selvittäminen. Säännös voi jossain määrin joustavoittaa poliisin työtä, kun esimerkiksi onnettomuuspaikalle ei erikseen kutsuta lääkäriä toteamaan kuolemaa tai vainajaa ei kuljeteta erikseen sairaalaan kuoleman toteamista varten, vaan paikalla oleva ensihoitaja tai ensihoidossa työskentelevä sairaanhoitaja voi sen tehdä. Vastaavasti ehdotus, jonka mukaan vainajan ruumis voidaan siirtää kylmäsäilytystiloihin poliisimiehen päätöksen perusteella, jos kuolema on ilmeinen ruumiin tuhoutumisen tai pitkälle edenneiden toissijaisten kuolemanmerkkien takia, tuo joustoa poliisin työhön ja resurssien käyttöön.

Muutosehdotukset voivat jossain määrin myös vähentää poliisille aiheutuvia kustannuksia. Kuolemansyyn selvittämisestä annetun lain 12 §:n mukaan oikeuslääketieteellisestä kuolemansyyn selvittämisestä aiheutuvista kustannuksista vastaa valtio, jollei erikseen ole toisin säädetty tai tuomioistuin, milloin asia on ollut sen käsiteltävänä, toisin päätä. Poliisin tilaamia kuljetuskustannuksia maksetaan Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen oikeuslääkinnän momentilta 33.02.20, johon poliisilla on käyttöoikeus. Euromääräistä säästövaikutusta on kuitenkin vaikea arvioida.

Tilastokeskus on tuottanut kuolemansyytilastot yhtäjaksoisesti vuodesta 1936 alkaen ja toimii kuolintodistusten arkistointiviranomaisena. Lain 10 e §:ssä ehdotetaan säädettävän, että kuolintodistus voidaan luovuttaa Tilastokeskukselle asiakastietolain 76 §:ssä tarkoitetun valtakunnalliseen tietojärjestelmäpalveluun kuuluvan kysely- ja välityspalvelun välityksellä. Jos Tilastokeskus ei saa kuolintodistusta mainitun palvelun välityksellä, Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen on lähetettävä kuolintodistus Tilastokeskukselle. Säännösmuutos liittyy asiakastietolain muutokseen, jonka mukaan terveydenhuollon palvelunantajan tulee tallentaa jäljennös kuolintodistuksesta valtakunnalliseen asiakastietovarantoon 1.10.2026 lukien. Kyseessä olisi mahdollistava lainsäädäntö, joka ei suoraan velvoittaisi Tilastokeskusta tekemään toimia, jotka mahdollistavat kuolintodistusten hakemisen kysely- ja välityspalvelusta.

Tilastokeskuksen suunnitelmana on kuitenkin avata yhteys kysely- ja välityspalveluun. Tilastokeskuksen arvion mukaan yhteyden avaaminen kysely- ja välityspalveluun maksaisi noin 150 000 euroa kertaluonteisina kustannuksina. Kustannukset Tilastokeskukselle muodostuvat yhteyksien rakentamisesta Kantapalvelun kysely- ja välityspalveluun, jo käytössä olevan Suomi.fi palveluväylän vaatimista toimenpiteistä sekä aineiston vastaanottamisesta palvelun kautta. Lisäksi kustannuksia arvioidaan syntyvän tietoturvaselvitykseen liittyvistä toimenpiteistä. Kantapalvelun kautta saatavan aineiston vastaanoton ja käsittelyn ei arvioida aiheuttavan muita lisäkustannuksia.  Lisäkustannukset ovat kehittämisen kertaluonteisia kustannuksia eivätkä edellytä viranomaisten välisiä budjettisiirtoja tai lisärahoitusta. Vuotuisten kustannusten arvioidaan pysyvän nykyisellä tasolla.

Kantapalveluille ei aiheutuisi yhteyden avaamisesta erillisiä kustannuksia.

Esityksellä ei arvioida olevan merkittäviä yrityksiin kohdistuvia vaikutuksia. Yksityiset terveydenhuollon toimijat muodostivat vuonna 2022 terveydenhuollon bruttoinvestoinneista koko maan tasolla noin 20 prosenttia. Tilastoitua tietoa kuolintodistuksen laativan lääkärin toimipaikasta ei ole, mutta arvion mukaan yksityisen terveydenhuollon toimijoiden laatimien kuolintodistusten määrä on vähäinen. Selvästi valtaosa kuolintodistuksista laaditaan julkisen järjestämisvastuun piirissä.

Lainsäädäntömuutokset voivat johtaa siihen, että hyvinvointialueet tekevät päivityksiä hankintasopimuksiinsa. Näillä voisi olla taloudellisia vaikutuksia myös hyvinvointialueille palveluita tuottaville sosiaali- ja terveydenhuollon palveluntuottajille. Esimerkiksi hyvinvointialueille säädetty velvoite huolehtia riittävistä vainajien säilytystiloista voi johtaa siihen, että hyvinvointialueen kilpailutuksissa edellytetään kylmäsäilytystilojen ylläpitoa myös sosiaalihuoltoa tuottavissa yksiköissä tai ulkoistetussa terveysasemassa.

Vähäisiä vaikutuksia saattaa kohdistua sellaisiin täysin yksityisiin sosiaali- ja terveysalan yrityksiin, joissa toteutetaan kuoleman toteamisia ja lääketieteellisiä kuolemansyyn selvityksiä. Vaikutukset syntyisivät pääosin siitä, että sairaanhoitaja voisi lääkärin sijaan todeta kuoleman. Tämä todennäköisesti tehostaisi lääkäriresurssin kohdentumista ja teoriassa mahdollistaisi yrityksessä kustannussäästöjä. Ottaen kuitenkin huomioon mahdolliset koulutuskustannukset sekä yksityisten terveydenhuollon toimijoiden laatimien kuolintodistusten vähäinen määrä, ovat terveydenhuollon yrityksiin kohdistuvat vaikutukset kokonaisarviona vähäiset tai olemattomat. Esityksen sisältämät ehdotukset kuoleman toteamisen käytänteiden joustavoittamisesta eivät myöskään ole yrityksiä velvoittavia, joten on mahdollista, että vaikutuksia ei muodostu ollenkaan.

Esityksellä saattaa myös olla mahdollisia vaikutuksia yksityisiin ensihoito- ja kuljetuspalveluja tuottaviin yrityksiin. Hyvinvointialueen kanssa hankintasopimuksessa oleva ensihoitopalvelua tuottava yritys saattaa esimerkiksi lakimuutoksen myötä hyvinvointialueen pyynnöstä joutua järjestämään ensihoitajilleen erillistä koulutusta, mistä voi muodostua yrityksille lisäkustannuksia. Kokonaisarviona seuraukset ovat kuitenkin epävarmoja ja niiden vaikutukset vähäiset. Aiemmissa jaksoissa todetun mukaisesti vainajakuljetukset voivat jossain määrin vähentyä, mikä vähentäisi vainajakuljetuksia tekevien yritysten liikevaihtoa.

Esityksellä ei arvioida olevan taloudellisia vaikutuksia kotitalouksiin.

4.2.2

Vaikutukset viranomaisten toimintaan

Hyvinvointialueet

Valtion terveyspalveluja järjestävät viranomaiset

Poliisi

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos

Lupa- ja valvontavirasto, kunnat ja ylimmät laillisuusvalvovat

Muut viranomaiset

Mahdollisuus, että kuoleman voi todeta jatkossa ennakoiduissa kuolemantapauksissa myös sairaanhoitaja, mahdollistaa lääkäriresurssien tarkoituksenmukaisemman käyttämisen. Muutoksella voi siten olla vaikutusta terveyspalveluiden järjestämiseen, kun esimerkiksi päivystyksissä lääkärityövoimaa ei olisi tarpeen yhtä laajasti kuin nyt käyttää kuolemien toteamiseen.

Sääntely, jonka mukaan sairaanhoitaja voi ennakoiduissa kuolemantapauksissa todeta kuoleman, ja sääntely, jonka mukaan ensihoitaja voi todeta kuoleman, jos poliisi tekee vainajan löytyessä päätöksen oikeuslääketieteellisen kuolemansyyn selvittämisen suorittamisesta, on luonteeltaan mahdollistavaa lainsääntöä. Tämä tarkoittaa, että hyvinvointialue voi itse päättää, missä palveluissaan se mahdollistaa sairaanhoitajien toteavan kuoleman, lainsäädännön reunaehdot huomioon ottaen. On esimerkiksi mahdollista, että hyvinvointialueilla sairaalaolosuhteissa lääkäri edelleen pääsääntöisesti toteaa kuoleman, koska läsnä on säännöllisesti lääkäreitä se tekemään. On myös esimerkiksi mahdollista, että hyvinvointialue päättää, että ensihoidon kapasiteettia ei käytetä kuoleman toteamisiin, vaan lääkäri toteaa kuoleman, kuten nykyisinkin.

Merkittävä hyvinvointialueisiin työnantajina kohdistuva vaikutus on, että niiden tulee huolehtia kuoleman toteavien sairaanhoitajien ja ensihoitajien kouluttamisesta kuoleman toteamiseen. Tämä tulee edellyttämään huolellista suunnittelua ja ohjeistamista. Tarkoitus on, että työnantajat voivat hyödyntää asiassa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tuottamaa koulutusmateriaalia, mikä toisi toimintaan kansallisesti yhtenäisiä käytänteitä.

Lainsäädännön muutoksissa tunnistetaan nykyistä selkeämmin se, että kuoleman toteamiseen ja kuolemansyyn selvittämiseen voi osallistua eri vaiheessa eri ammattihenkilöitä. Myös lainsäädännön tasolla erotettaisiin kuoleman toteamisen, vainajan ulkotarkastuksen ja kuolemansyyn selvittämisen menettelyt nykylainsäädäntöä selkeämmin. Vaikka jo nykytilanteessa tosiasiallisesti eri henkilöt osallistuvat näihin menettelyihin, voivat lakimuutokset edelleen edistää tätä. Tämä voi lisätä riskiä tietokatkoihin ja vastuiden hajaantumiseen. Hyvinvointialueiden vastuulla onkin huolehtia, että tieto kulkee ja eri ammattihenkilöt ja toimintayksiköt hoitavat osuutensa prosessissa.

Lakimuutos tulee todennäköisesti ainakin jossain määrin vähentämään sellaisten kuljetusten tekemistä, jossa sosiaalihuollon yksikössä kuollut vainaja siirretään alueen keskussairaalan ja sen päivystyspalveluiden piiriin kuoleman toteamista varten. Kuitenkin jatkossakin lääkärin on tehtävä tehdä vainajan ulkotarkastus osana lääketieteellistä kuolemansyyn selvittämistä, mikä edellyttää vainajan tutkimista, joten lääkärin työpanosta tarvitaan edelleen kuolemaan liittyvissä menettelyissä. Ulkotarkastus tulisi ehdotettavan säännöksen mukaan tehdä seitsemän vuorokauden kuluessa kuoleman toteamisesta. Tämä mahdollistaisi esimerkiksi sen, että lääkäri saapuu virka-aikana sosiaalihuollon yksikköön tekemään ulkotarkastuksen tai tekee ulkotarkastuksen samassa yhteydessä, kun hän muutenkin on vierailemassa yksikössä. Jos vainaja kuljetetaan kylmäsäilytystilaan siirtoa ja ulkotarkastuksen tekoa varten pois sosiaalihuollon yksiköstä tai kotoaan, voivat kuljetusmatkat ainakin joissain tilanteissa lyhentyä, jos kuljetus tehdäänkin alueen keskussairaalan sijaan läheiseen terveyskeskukseen, jossa lääkäri voi virka-aikana tehdä ulkotarkastuksen.

Säännös, jonka mukaan hyvinvointialueen on huolehdittava riittävistä vainajien ruumiiden kylmäsäilytystiloista, jättää hyvinvointialueella harkintavaltaa velvoitteen toteuttamiskeinoista. Velvoite voidaan hyvinvointialueesta riippuen täyttää nykyisten säilytystilojen puitteissa, rakentamalla uusia säilytystiloja tai edellyttämällä yksityisiltä palveluntuottajilta palveluita ostaessaan, että erityisesti ikäihmisille suunnattuja hoiva- ja asumispalveluita tuottavalla yksityisellä palveluntuottajalla on käytettävissään riittävät vainajien ruumiiden säilytystilat. Hyvinvointialueet voivat täsmentyvän lainsäädännön johdosta joutua arvioimaan kapasiteetin riittävyyttä sekä kuoleman toteamiseen, vainajien säilyttämiseen sekä vainajakuljetuksin liittyvien palveluketjujensa toimintaa. Nykytilan arviossa (jakso 2.7) kuvatulla tavalla hyvinvointialueet ovat viime vuosina lisänneet vainajasäilytystilojen kapasiteettiaan erityisesti pääkaupunkiseudulla.

Vaikutuksia, jotka aiheutuvat siitä, että hyvinvointialueille asetetaan eräitä viimesijaisia velvoitteita hoitaa laissa säädetyt menettelyt, on kuvattu osana taloudellisten vaikutusten arviointia.

Uuden lainsäädännön toimeenpano edellyttänee hyvinvointialueilta kuoleman toteamiseen, vainajakuljetuksiin ja kuolemansyyn selvittämiseen liittyvien palveluketjujen uudistamista ja ohjeistamista. Hyvinvointialueiden palveluasumispalveluista ja laitoshoidosta tuottavat merkittävän osan yksityiset palveluntuottajat. Suunnittelussa ja ohjeistamisessa sekä palveluntuottajien kanssa tehtävissä hankintasopimuksissa on huomioitava palvelutuotannon valvonta ja ohjaus. Kuoleman toteamisen ja kuolemansyyn selvittämisen menettelyihin on kohdistettava sosiaali- ja terveydenhuollon valvonnasta annetun lain (741/2023) mukaista omavalvontaa.

Vankiterveydenhuollosta vastaa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen alainen Vankiterveydenhuollon yksikkö -niminen viranomainen. Toiminnasta säädetään Vankiterveydenhuollon yksiköstä annetussa laissa (1635/2015), vankeuslaissa (767/2005) ja tutkintavankeuslaissa (768/2005). Vankeja kuolee arviolta 5–10 vuosittain, joista noin puolet on itsemurhia. Vankiterveydenhuollon yksikkö ylläpitää kahta sairaalaa, ja vankiloissa on poliklinikoita. Vankisairaala on yleislääkärijohtoinen somaattinen sairaala ja Psykiatrinen vankisairaala on erikoissairaanhoidon yksikkö, jossa tutkitaan ja hoidetaan psykiatrista sairaalahoitoa vaativia moniongelmaisia potilaita.

Jos vanki kuolee vankilassa, ohjeena on soittaa mahdollisesta kuolinsyystä riippumatta viipymättä hätäkeskukseen. Hätäkeskus päättää, tuleeko paikalle poliisin lisäksi lääkäri. Poliisi päättää tutkinnan ja esitietojen perusteella, onko kuolemansyyn selvittämisestä suoritettava poliisitutkinta. Kuoleman toteaa Vankiterveydenhuollon yksikön lääkäri, jos hän on paikalla.

Vankisairaalassa kirjoitetaan yksittäisiä kuolintodistuksia perustaudin perusteella tapahtuneen kuoleman jälkeen. Kuolintodistuksen kirjoittaa hoitava lääkäri. Vankiterveydenhuollon yksikkö ostaa palveluja myös hyvinvointialueilta. Hyvinvointialueella tapahtuneen kuoleman jälkeen kuolintodistuksen kirjoittaa hyvinvointialueen lääkäri.

Valtion mielisairaaloissa annettavasta hoidosta säädetään mielenterveyslaissa (1116/1990). Valtion mielisairaaloista säädetään myös valtion mielisairaaloista annetussa laissa (1292/1987). Valtion mielisairaaloissa kuolee harvoin potilaita, ei edes vuosittain. Jos valtion mielisairaalassa on tapahtunut sairaskohtaus, potilas on useimmiten ehditty viedä keskussairaalaan ennen kuolemaa, ja kuoleman toteaminen ja kuolemansyyn selvittäminen on käytännössä tehty keskussairaalassa. Yksittäisiä potilaita on vuosien varrella kuollut odotetusti pitkäaikaiseen vakavaan sairauteen, mutta pääsääntöisesti näiden potilaiden kohdalla tarve hoitaa valtion mielisairaalassa etenevän sairauden myötä väistyy ennen kuolemaa, ja he ovat siirtyneet hoidettavaksi muualle. Itsemurhia tapahtuu harvoin, ja ne ohjautuvat oikeuslääketieteelliseen kuolemansyyn selvittämiseen.

Kuoleman toteaa valtion mielisairaalan hoitava tai päivystävä virkalääkäri silloin, kun kuolema tapahtuu valtion mielisairaalassa. Mielisairaaloissa ohjeena on aina ottaa yhteyttä poliisiin, koska potilaat ovat vapautensa menettäneinä tahdosta riippumattomassa hoidossa. Poliisi arvioi tilanteen, vaikka kuolema olisi pitkäaikaisen sairauden odotettu lopputulema eli tilanne ja taustat kerrotaan poliisille. Poliisi ratkaisee, tuleeko se arvioimaan ja ratkaisemaan tilanteen paikan päälle vai laatiiko kuolintodistuksen valtion mielisairaalan lääkäri.

Esityksellä olisi vain vähäisiä vaikutuksia Vankiterveydenhuollon yksikön ja valtion mielisairaaloiden toimintaa ja ne liittyisivät lähinnä siihen, että aiempaa selkeämmät säännökset ohjaisivat niidenkin toimintaa.

Esityksen ei juurikaan arvioida vaikuttavan Kansaneläkelaitoksen, Puolustusvoimien tai Maahanmuuttoviraston toimintaan terveydenhuoltopalveluiden järjestäjinä.

Terveydenhuollon järjestämisestä puolustusvoimissa annetun lain (322/1987) mukaan Puolustusvoimat järjestää terveydenhuoltovastuullaan olevien henkilöiden terveydenhuollon. Puolustusvoimien terveydenhuoltovastuulla ovat asevelvollisuuslain (1438/2007) ja naisten vapaaehtoisesta asepalveluksesta annetun lain (285/2022) nojalla Puolustusvoimissa ja Rajavartiolaitoksessa palvelevat palvelusaikanaan sekä sotilasvirkaan koulutettavat opiskelijat. Sairaanhoitoa annetaan silloin, kun sairaus, vamma tai vika on ilmennyt, todettu tai pahentunut palveluksen aikana tai kun kyseessä on asianomaisen palveluksen todettu hoitoa vaativa sairaus, vamma tai vika, joka ei ole estänyt palvelukseen hyväksymistä.

Asevelvollisuuslain mukaan asevelvollisen palveluskelpoisuudella tarkoitetaan sitä, että asevelvollinen suoriutuu mainitussa laissa tarkoitetusta palveluksesta eikä vaaranna omaa tai muiden palvelusturvallisuutta. Asevelvollinen vapautetaan palveluksesta rauhan aikana, jos hänellä on vaikea vamma tai sairaus, joka estää palveluksen asevelvollisena, tai jos hänen todetaan terveydentilansa vuoksi olevan kykenemätön palvelukseen niin pitkän ajan, ettei hänen kouluttamisensa myöhemminkään olisi tarkoituksenmukaista, taikka jos hän on vaaraksi palvelusturvallisuudelle. Naisten vapaaehtoiseen asepalvelukseen ottamisen edellytyksenä on, että hän on asevelvollisuuslaissa säädetyllä tavalla palveluskelpoinen. Jos asepalveluksessa oleva sairastuu vakavaan sairauteen, palvelus keskeytetään määräajaksi tai kokonaan ja potilas siirtyy hyvinvointialueen järjestämän terveydenhuollon järjestämisvastuun piiriin. Täten puolustusvoimien terveydenhuollon palveluiden järjestämisvastuun piirissä ei käytännössä ole henkilöitä, joiden osalta suoritettaisiin lääketieteellinen kuolemansyyn selvittäminen. Jos palvelusaikana tapahtuu esimerkiksi kuolemaan johtava tapaturma taikka henkilö kuolee epäillyn rikoksen tai itsemurhan seurauksena, suoritetaan kuolemansyyn selvittäminen oikeuslääketieteellisenä kuolemansyyn selvittämisenä. Puolustusvoimiakin sinänsä koskisi lain 1 §:n mukaiset velvoitteet vainajasta ilmoittamisesta poliisille.

Kansaneläkelaitos järjestää korkeakouluopiskelijoiden opiskeluterveydenhuollosta annetun lain (695/2019) nojalla korkeakouluopiskelijoiden opiskeluterveydenhuollon. Lakisääteinen palveluntuottaja on Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö. Lain mukaisina palveluina järjestetään vain perusterveydenhuollon palveluja, ja asiakaskunta on nuoria aikuisia. Vaikka opiskeluterveydenhuollon palveluiden piirissä olevalla on vakava sairaus, käytännössä kuolemaan johtaneen sairauden hoidosta vastaa hyvinvointialue, jonka vastuulla olisi lääketieteellinen kuolemansyyn selvittäminen. Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiönkin velvoitteena olisi 1 §:n mukaisen ilmoituksen tekemisestä vainajasta poliisille.

Maahanmuuttovirasto järjestää vastaanottopalvelut, mukaan lukien terveydenhuollon, kansainvälistä suojelua hakeville ja tilapäistä suojelua saaville kansainvälistä suojelua hakevan vastaanotosta sekä ihmiskaupan uhrin tunnistamisesta ja auttamisesta annetun lain (746/2011) nojalla. Vastaanottopalveluiden piirissä olevien kuolemia tapahtui vuosina 2022–2025 35–93 vuodessa. Tätä edeltävänä kymmenenä vuotena kuolemia oli 3–15 vuodessa. Kuolemantapausten nousu liittyy siihen, että Suomeen on saapunut vuonna 2022 ja sen jälkeen tilapäistä suojelua saavia henkilöitä huomattavan suuret määrät ja asiakasprofiili on esimerkiksi iän ja sairastavuuden osalta on erilainen kuin yleisesti turvapaikanhakijoilla. Valtaosa kuolemista ohjautuu lääketieteelliseen kuolemansyyn selvittämiseen. Lakimuutoksilla olisi Maahanmuuttoviraston omaan toimintaan vain rajallinen vaikutus, sillä käytännössä hyvinvointialueet vastaavat lääketieteellisestä kuolemansyyn selvittämisestä, ja Maahanmuuttovirasto maksaa sen kustannukset. Laki mahdollistaa sen, että ilmoitus kuolemasta voi ohjautua Maahanmuuttovirastolle palvelunjärjestäjänä tai sille palveluja tuottavalle hyvinvointialueella, jolloin kuoleman toteamisen ja kuolemansyyn selvittämisen menettelyt käynnistyvät sovitun työnjaon mukaisesti. Riippuu myös asiakaskunnan tietoisuudesta lainsäädännön sisällöstä, kummalle ilmoitukset ohjautuvat, vai ohjautuvatko ne poliisille. Lakimuutokset voivat merkitä tarvetta asiaan liittyvien ohjeistuksien täsmentämiselle.

Ehdotetut säännökset selkeyttäisivät poliisin ja terveydenhuollon välistä työnjakoa eri tavoin.

Laissa olisi jatkossa aiempaa selkeämmät säännökset siitä, missä tilanteissa ilmoitus vainajasta tehdään poliisille ja missä tilanteessa terveydenhuollolle, mikä voi vähentää poliisille tehtäviä tarpeettomia ilmoituksia. Tämä kuitenkin edellyttää, että kansalaisviestinnässä onnistutaan, ja tieto oikeista menettelytavoista on internetissä helposti saatavilla. Huolimatta siitä, että laissa säädettäisiin nykyistä selvemmin siitä, milloin tieto kuolemasta ilmoitetaan ensisijaisesti terveydenhuollolle, voidaan ennakoida, että ilmoituksia ohjautuu jatkossakin Hätäkeskuslaitoksen kautta myös poliisille, koska ihmiset usein soittavat hätäkeskukseen kuolleen henkilön löytäessään, vaikka omaisen tai muuten läheisen henkilön kuolema on sinänsä ennakoitu sairauden takia.

Ensihoitajan kuoleman toteamista koskevan ehdotuksen sekä ehdotuksen, jonka mukaan vainajan voisi siirtää kylmäsäilytystilaan poliisimiehen päätöksen perusteella tietyissä tilanteessa, vaikutuksia on kuvattu osana taloudellisten vaikutusten arviointia.

Sääntelymuutokset siitä, kuka poliisissa voi antaa määräyksen oikeuslääketieteellisen ruumiinavauksen suorittamisesta, päivittäisivät sääntelyn poliisilainsäädännön periaatteita vastaavaksi.

Ehdotus, jonka mukaan poliisi ei jatkossa voisi tehdä kuolintodistusta ja hautauslupaa korvaavana asiankirjana kuolinselvitystä, ei käytännössä vaikuttaisi poliisin toimintaan, koska poliisi ei kuolinselvityksiä nytkään käytännössä laadi.

Poliisihallituksen tulee lakimuutosten johdosta arvioida laatimiensa ohjeiden päivitystarpeet.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos ohjaa ja valvoo kuolemansyyn selvittämistoimintaa, ja lisäksi sen lakisääteinen tehtävä on tehdä oikeuslääketieteelliset ruumiinavaukset. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos ylläpitää puhelinpalvelua, jossa terveydenhuollon ammattilaiset ja poliisi voivat pyytää laitoksen oikeuslääkäreiltä ohjausta kuolemansyyn selvittämistä koskevissa kysymyksissä. Laitoksen oikeuslääkärit järjestävät myös koulutuksia poliisille ja terveydenhuollon ammattilaisille. Lainsäädännön selkeyttäminen tukee laitoksen ohjaustehtävän käytännön toteuttamista. Laitoksella olisi merkittävä rooli lakimuutosten toimeenpanossa ja esimerkiksi internetissä saatavilla olevan koulutusmateriaalin laadinnassa.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos voisi ehdotetun säännöksen mukaan laatia kuolintodistuksen ja hautausluvan, jos sen tietoon tulee, että jonkun vainajan osalta ei ole laadittu kuolintodistusta tai hautauslupaa, eikä tiedossa ole lääkäriä tai sosiaali- tai terveydenhuollonjärjestäjää tai palveluntuottajaa, jonka tulisi ne laatia, taikka jos lääkäri tai palvelunjärjestäjä tai palveluntuottaja ei laitoksen kehotuksesta huolimatta laadi niitä. Säännös korvaisi sääntelyn siitä, että poliisi ja laitos voivat tietyissä tilanteissa laatia näitä asiakirjoja vastaavan kuolinselvityksen, joskin laitos voimassa olevan sääntelyn mukaan voi laatia kuolinselvityksen vain eräässä rajallisessa oikeuslääketieteelliseen kuolemansyyn selvittämiseen liittyvässä tilanteessa. Säännös antaisi laitokselle toimivallan huolehtia siitä, että viime kädessä jokaisen kuolintodistus ja hautauslupa tulevat asianmukaisesti laadituiksi. Säännöksen merkitystä jossain määrin vähentänee lakiin ehdotettu säännös, jonka mukaan hyvinvointialueen viimesijaisena vastuulla on aina huolehtia lääketieteellisestä kuolemansyyn selvittämisestä, koska tämä ohjaa epäselvissä tilanteissa kuolintodistuksen ja hautausluvan laatimisen osana lääketieteellistä kuolemansyyn selvittämistä hyvinvointialueelle.

Säännös, jolla mahdollistetaan se, että kuolintodistus voidaan luovuttaa Tilastokeskukselle Kanta-palveluiden kysely- ja välityspalvelun kautta, vähentää Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen hallinnollista työtä. Nykyisin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tehtävänä on toimittaa tarkastetut kuolintodistukset Tilastokeskukselle, ja tämä tapahtuu käytännössä viikoittain, vaikka laissa säädetään toimitusväliksi kuukausittain. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tehtävänä edelleen olisi toimittaa kuolintodistus Tilastokeskukselle, jos Tilastokeskus ei saa sitä mainitun palvelun kautta. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen oikeuslääkäreiden kirjoittamat kuolintodistukset toimitetaan Tilastokeskukselle jatkossakin suoraan Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta.

Lupa- ja valvontavirasto valvoo sosiaali- ja terveydenhuollon palvelunjärjestäjien ja palveluntuottajien sekä terveydenhuollon ammattihenkilöiden toimintaa myös kuoleman toteamisessa ja kuolemansyyn selvittämisessä sosiaali- ja terveydenhuollon valvonnasta annetun lain ja terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun lain nojalla. Kuntien terveydensuojeluviranomaisilla on lisäksi terveydensuojelulain (763/1994) nojalla toimivalta valvoa säilytystiloja ja ruumiiden käsittelyä terveydensuojelun näkökulmasta. Ylimmät laillisuusvalvojat valvovat Terveyden ja hyvinvoinnin laitosta.

Uudet selkeät menettelyt kuoleman toteamisessa ja vainajien käsittelyssä sekä muut vanhentuneeseen sääntelyyn tehtävät osauudistukset voivat jossain määrin helpottaa valvovien viranomaisten toimintaa. Uusilla selkeillä säännöksillä, jotka on pyritty laatimaan toimijoiden käytännön tarpeet huomioon ottaen, voi olla jossain määrin vaikutusta vireille tulevien valvonta-asioiden ja kanteluiden määrään, sillä esimerkiksi eduskunnan oikeusasiamiehen laillisuusvalvonnan kohteeksi on usein saatettu kuoleman toteamiseen ja vainajien säilyttämiseen liittyviä asioita.

Kuolemansyyn selvittämisestä annetussa laissa säädettäisiin jatkossa siitä, että vainajien ruumista on säilytettävä asianmukaisesti, ja että hyvinvointialueilla on velvoite huolehtia riittävistä asianmukaisista ruumiiden kylmäsäilytystiloista. Riittävistä ja asianmukaisista säilytystiloista huolehtimisen tulkitaan kuuluvan sosiaali- ja terveydenhuollon valvonnasta annetun lain mukaiseen sosiaali- ja terveydenhuollon järjestäjien ja -tuottajien valvonnan alaisuuteen, sillä asianmukaiset tilat ovat välttämättömiä toimijoiden lakisääteisten tehtävien hoitamiseksi. Tiloja voidaan valvoa myös terveydensuojelulain nojalla terveydensuojelullisten näkökohtien osalta. Uudet ruumiin säilyttämistä koskevat säännökset eivät merkitsisi valvoville viranomaisille uusia tehtäviä tai valvontakohteita, vaan kyse on ensisijaisesti lainsäädännön täsmentämisestä. Lupa- ja valvontavirasto ohjaa terveydensuojelulain mukaista valvontaa sekä valvoo palveluntuottajia ja niiden toimitiloja, mukaan lukien säilytystiloja, sosiaali- ja terveydenhuollon valvontaa koskevan lainsäädännön nojalla. Lupa- ja valvontavirasto voi siten osaltaan yhteensovittaa eri valvontaviranomaisten toimintaa ruumiiden säilytystilojen valvonnassa.

Tilastokeskus

Mahdollisuus, että Tilastokeskus saa kuolintodistukset Kanta-palveluiden välityksellä, tuo hallinnollista tehokkuutta Tilastokeskuksen työhön. Vaikutuksia Tilastokeskukseen on kuvattu tarkemmin osana taloudellisia vaikutuksia ja tiedonhallintavaikutuksia.

Digi- ja väestötietovirasto vahvistaisi jatkossa kaavan, jolla ilmoitetaan kuolemasta väestötietojärjestelmään. Muutoksella selkeytettäisiin oikeustilaa, sillä VTJ-lain 26 §:n 2 momentin mukaan Digi- ja väestötietovirasto vahvistaa VTJ-laissa tarkoitettujen ilmoitusten kaavat, mutta kuolemansyyn selvittämisestä annetun asetuksen 26 a §:n nojalla Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on vahvistanut kaavan kuolemasta ilmoittamiselle väestötietojärjestelmään. Digi- ja väestötietojärjestelmä ei ehdi vahvistaa kaavaa heti lain voimaantulon hetkellä (ehdotettu voimaatulo 1.1.2027), joten lain siirtymäsäännöksen nojalla Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen vahvistamaa lomaketta voitaisiin käyttää, kunnes Digi- ja väestötietovirasto vahvistaa uuden lomakkeen. Voimassa olevan lomakkeen sisällössä on tunnistettu päivitystarpeita.

Digi- ja väestötietovirasto ylläpitää suomi.fi -verkkopalvelua, jossa on oma erillinen Läheisen kuolema- sivusto. Sivusto sisältää käytännön ohjeita kansalaisille siitä, miten toimia läheisen kuollessa. Digi- ja väestötietoviraston on arvioitava, onko sen päivitettävä sivuston sisällöt vastamaan lakimuutoksia.

Hätäkeskuslaitoksen on arvioitava lakimuutosten vaikutus sen tehtävänkäsittelyohjeisiin. Tämä koskee erityisesti täsmentyvää sääntelyä siitä, kenelle ilmoitetaan vainajasta.

4.2.3

Ihmisiin kohdistuvat ja muut yhteiskunnalliset vaikutukset

Perus- ja ihmisoikeusvaikutukset

Vaikutukset sosiaali- ja terveydenhuollossa työskenteleviin

Koulutusvaikutukset

Vaikutukset hautaustoimistoihin ja hautausmaiden ylläpitäjiin

Vaikutukset tiedonhallintaan

Lailla korjattaisiin perustuslakivaliokunnan edellyttämällä tavalla (ks. jakso 1.1. ja 12) valtiosääntöoikeudellisesti ongelmallinen tilanne, jossa kuoleman toteamisesta ei ole säädetty lailla perussäännöksiä. Kuten jaksossa 12 käsitellään tarkemmin, vainaja ei lähtökohtaisesti ole Suomen perusoikeusjärjestelmässä perusoikeuksien subjekti, mutta perustuslain 1 §:n 2 momentin säännös ihmisarvon loukkaamattomuudesta ulottaa vaikutuksensa laajemmalle kuin elossa olevien ihmisyksilöiden kohteluun. Lailla säädettäisiin edellytyksistä, joiden täyttyessä henkilön voidaan todeta kuolleen, joten säännöksillä on merkityksellinen yhteys paitsi perustuslain 7 §:n mukaiseen oikeuteen elämään myös siihen, että miten määrittyy se, ettei henkilö ei enää ole perusoikeuksien piirissä.

Lakimuutosten merkittävin käytännöllinen yhteiskunnallinen vaikutus olisi, että ihmisen kuolemaan liittyviä menettelytapoja selkeytettäisiin ja päivitettäisiin vastaamaan nykyisen palvelujärjestelmän tarpeita oikeusturvaa ja ihmisarvon kunnioittamista edistävällä ja turvaavalla tavalla. Selkeät ja ajantasaistetut säännökset estävät esimerkiksi sitä, että vielä elossa olevia ihmisiä viedään kylmäsäilytystilaan ennenaikaisesti tai ruumiita säilytetään lämpimässä tai epäasianmukaisesti välisäilytystiloissa.

Kuoleman luotettava toteaminen on osa potilasturvallisuutta. Elintoimintojen päättymisen todentaminen tarkoittaa potilaan aktiivisen hoidon lopettamista. Vainaja voidaan myös peittää ja siirtää kylmätiloihin. Kuolema voidaan todeta vasta tilanteissa, joissa elvytystoimia ei perustellusta syystä aloiteta tai elvytystoimista on luovuttu. Siten kuoleman toteaminen ei vaikuta siihen, elvytetäänkö elotonta. Kuitenkin myös hoitotoimien lopettaminen tai kylmäsäilytykseen siirtäminen ennenaikaisesti heikentäisi elinkykyisyyttä.

Hengityksen ja verenkierron pysähdyttyä kuolema voidaan todeta luotettavasti tarkkailemalla hengitystä viiden minuutin ajan. Jos hengitysliikkeitä ei ole, kuolema voidaan todeta. Jos tästä ei ole täyttä varmuutta, hengityksen tarkkailua jatketaan seuraavien viiden minuutin ajan. Tarkkailua voidaan jatkaa tarvittaessa pitempään. Yhtäjaksoisella hengityksen tarkkailulla voidaan välttää tilanne, jossa henkilö vaikuttaa kuolleelta, mutta elintoiminnot palautuvat hetken kuluttua (ns. Lasarus-ilmiö). Hengityksen tarkkailu kuuluu terveydenhuollon ammattihenkilöiden kuten lääkärien, sairaanhoitajien ja ensihoitajien perusosaamiseen, ja menettelytapa on kansainvälisesti suositeltu. Lain toimeenpanossa keskeistä on, että kuoleman toteamiseen koulutettavat sairaanhoitajat ja ensihoitajat koulutetaan toteamaan kuolema ajantasaisten ja asianmukaisten käytänteiden mukaisesti, millä vältetään esimerkiksi sinänsä harvinaisesta Lasasus-ilmiöstä syntyvät vaaratilanteet.

Potilasturvallisuuskysymys ei yksin ole riippuvainen siitä, minkä koulutustaustan omaava henkilö toteaa kuoleman, vaan olennaista on, että niin lääkärit kuin sairaanhoitajat ja ensihoitajat noudattavat kuoleman toteamisessa asianmukaisia käytänteitä. Potilasturvallisuutta kuitenkin osaltaan turvaisi myös se, että sairaanhoitajien ja ensihoitajien mahdollisuus todeta kuolema olisi rajattu tiettyihin laissa määritettyihin tilanteisiin, ja vainaja voitaisiin siirtää kylmäsäilytykseen poliisimiehen päätöksellä ennen kuoleman toteamista vain kuoleman ollessa maallikollekin ilmeinen. Kuoleman toteaisi edelleen vain lääkäri (ei myöskään siis lääketieteen opiskelija), kun kyseessä olisi sikiön kohdunsisäisen kuoleman ja kuolleena syntyneen kuoleman toteaminen, ja aivokuoleman toteaminen edellyttäisi kahden lääkärin tekemää kuoleman toteamista.

Jokainen ihminen kuolee. Lakiehdotus täten lähtökohtaisesti koskisi kaikkia henkilöitä ja eri väestöryhmiin kuuluvia jossain vaiheessa elämäänsä. Muutosehdotukset, jotka koskevat kuoleman toteamista ennakoiduissa kuolemantapauksissa, koskisivat erityisesti iäkkäitä ihmisiä sekä saattohoidossa olevia potilaita.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on katsonut, että kuolleiden kunnioittava kohtelu lähiomaisten tunteiden suojelemiseksi kuuluu Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan (yksityis- ja perhe-elämän kunnioitus) soveltamisalaan (ks. jakso 12), joten säännöksillä, jotka turvaavat vainajien ruumiin asianmukaista käsittelyä on yhteys myös vainajan omaisten oikeuksiin. Lisäksi vainajan ruumiin käsittelyllä ja viivytyksettömällä hautaamisella on yhteys myös uskonnonharjoitukseen. Esimerkiksi ortodoksisen kirkon perinteessä hautaustoimitus toimitetaan arkku avoinna, jollei siihen ole ilmeistä estettä. Vainaja on perinteisesti pesty ja puettu kuolinvaatteisiin, usein omaisten myötävaikutuksella, ja hautaaminen pyritään toimittamaan niin pian kuin mahdollista kuoleman jälkeen.

Kuoleman toteamiseen liittyvät lakimuutokset mahdollistavat terveydenhuollon ammattihenkilöiden työnjaon osittaisen muuttamisen sosiaali- ja terveydenhuollossa. On työnantajien vastuulla määritellä ja ohjeistaa selvästi, miten kyseinen palvelunjärjestäjä tai -tuottaja haluaa käyttää henkilöstöresursseja eri tehtäviin lain mahdollistamalla tavalla.

Sairaanhoitajien mahdollisuus kuoleman toteamiseen edellyttäisi lain mukaan riittävää tietoa potilaan tilasta, kuoleman toteamiseksi tehtävistä tutkimuksista ja kuolemansyyn selvityksen perusteista. Tämä edellyttäisi sairaanhoitajien osaamisen päivittämistä lisäkouluttamisella (ks. tarkemmin seuraava alajakso). Sosiaalihuoltoa toteuttavissa toimintayksiköissä hoitajat ovat pääsääntöisesti lähihoitajia ja muuta henkilöstä, kuten hoiva-avustajia. Sairaanhoitajia ei ole paikalla vastaavalla tavalla arjen hoivassa, mikä korostaa sitä, että kuoleman toteavan sairaanhoitajan on perehdyttävä vainajan potilasasiakirjamerkintöihin ja hoitosuunnitelmaan, jos vainaja ei ollut hänelle elävänä potilaana tuttu. Koska ennakoiduissa kuolemantapauksissa potilaalle on useimmiten tehty saattohoitosuunnitelma, korostuu elämän loppuvaiheen ennakoivien suunnitelmien sekä oikea-aikaisten palliatiivisten hoitolinjauksien ja saattohoitopäätösten teko terveydenhuollossa. Uudet kuoleman toteamisen menettelyt todennäköisesti johtavat siihen, että sairaanhoitajat konsultoivat lääkäreitä vainajan kuolemaa edeltäneen tilan arvioinnissa sekä siinä, että edellyttävätkö kuoleman olosuhteet tarkempia lääkärin tai poliisin tutkimuksia. Myös lääkärien osalta lakimuutokset edellyttävät riittävää tietoisuutta ja tarvittaessa työnantajien tarjoamaa koulutusta siitä, miten uudenlaisen työnjaon mahdollistavat lakimuutokset on tarkoitus toimeenpanna organisaatiossa ja millaista roolia lääkäreiltä odotetaan sairaanhoitajien kanssa tehtävässä työnjaossa.

Jo nykytilanteessa kuoleman toteava lääkäri voi toimia yksityisessä terveydenhuollossa. Kuoleman toteava sairaanhoitajakin voisi toimia myös yksityisen palveluntuottajan palveluksessa riippumatta siitä, tuottaako kyseinen palveluntuottaja palveluja julkiselle palvelunjärjestäjälle vai ei. Ensihoidossa toimii yksityisiä palveluntuottajia, jotka tuottavat palvelun hyvinvointialueille. Myös tällaisen palveluntuottajan palveluksessa oleva lain pätevyysvaatimukset täyttävä ensihoitaja tai ensihoidossa työskentelevä sairaanhoitaja voisi todeta kuoleman. Täysin yksityistä ensihoitoa ei ole. Voimassa olevaa sääntelyä vastaavasti kuoleman toteava lääketieteen opiskelija ei voisi todeta kuolemaa täysin yksityisessä terveydenhuollossa toimiessaan. Voimassa olevaan sääntelyyn nähden muutoksena lääketieteen opiskelija voisi kuitenkin todeta kuoleman, jos hän toimii sellaisen yksityisen palveluntuottajan palveluksessa, joka tuottaa palveluja julkiselle palvelunjärjestäjälle. Se, milloin yksityisten palveluntuottajan palveluksessa olevat lääkärit, lääketieteen opiskelijat, sairaanhoitajat ja ensihoitajat voivat todeta kuoleman, kun palveluntuottaja tuottaa palveluja hyvinvointialueelle, riippuisi myös hyvinvointialueen kanssa tehdyistä palvelusopimuksista.

Lain mukaan sairaanhoitajan tai ensihoitajan ammattiin opiskeleva ei saisi todeta kuolemaa. Opiskelijat voisivat kuitenkin tarkkailemalla opetella kuoleman toteamisen menettelyjä.

Lain uudistettavat säännökset parantavat sosiaali- ja terveydenhuollossa toimivien oikeusturvaa sekä tuovat selkeyttä siitä, miten kuolemantapauksia tulee käsitellä. Esityksen nykytilan arviossa kuvatulla tavalla palvelunjärjestäjien toiminnassa on havaittu lainvastaisia ohjeistuksia, kun käytännössä resursseja ei ole pystytty suuntaamaan esimerkiksi siihen, että lääkäri saapuu paikalla sosiaalihuollon yksikköön toteamaan kuolemaan. Uudistettavat säännökset mahdollistavat sosiaali- ja terveydenhuollossa työskentelevien suorittavan tehtävänsä lainmukaisella ja eettisesti kestävällä tavalla.

Ruumiin käsittelyä ja sähköisten hoitolaitteiden poistoa koskevien vastuiden selkeyttämisellä olisi vaikutusta vainajia käsittelevien henkilöiden työturvallisuuteen ja yleiseen hygieniaan.

Perusteltua olisi, että kuoleman toteaminen sisällytettäisiin jatkossa ammattikorkeakouluissa sairaanhoitajakoulutuksen ydinopintoihin. Tämän ei arvioida merkitsevän tarvetta muuttaa laajasti tutkinnon sisältöä. Kuoleman toteamiseen liittyvien tutkimusten tekeminen, kun kuolema todetaan hengityksen ja verenkierron pysyvän loppumisen sekä toissijaisten kuoleman merkkien perusteella, on selkeästi määritelty ja perustuu potilaan hengityksen tarkkailuun. Osana koulutusta on kuitenkin opetettava myös, millaisia merkkejä ruumiissa ja muuten kuoleman olosuhteissa on tarkkailtava, jotta sairaanhoitaja osaa siirtää tehtävän lääkärille ja poliisille, jos on syytä epäillä, että asiassa on suoritettava oikeuslääketieteellinen kuolemansyyn selvitys. Ammattikorkeakouluilla on autonomia tutkintojen sisällöstä. Jos ammattikorkeakoulut tekevät tutkinto-ohjelmiinsa tällaisen muutoksen, kestää jonkin aikaa, ennen kuin kuoleman toteaminen kuuluu uusien valmistuvien sairaanhoitajien perusosaamiseen.

Jo ammatissa toimivien sairaanhoitajien ja ensihoitajien osalta riittävän osaamisen hankkiminen edellyttää riittävää opastusta asiaan työpaikalla taikka erikseen hankittavana täydennyskoulutuksena, jonka työnantaja kustantaa. On mahdollista, että ammattikorkeakoulut tulevat ajan myötä tarjoamaan tällaista työnantajan maksamaa täydennyskoulutusta. Tarkoitus on, että osana lain toimeenpanoa Terveyden ja hyvinvoinnin laitos tuottaa kuoleman toteamisesta koulutusmateriaalia.

Poliisimiesten peruskoulutuksen osalta ehdotettu muutos, jonka mukaan poliisimiehen päätöksen perusteella vainaja voidaan siirtää kylmäsäilytystilaan kuoleman ollessa ilmeinen, olisi vaikutuksiltaan suhteellisen vähäinen, sillä peruskoulutuksen kuolemansyyn tutkinnan osio sisältää jokseenkin jo nykyisellään kuoleman havainnoinnin edellyttämän osaamisen opettamisen. Varsinaisen koulutuksen tarvetta rajaa merkittävästi se, että poliisimiehen suorittama kuoleman havainnointi vainajan kylmätilaan siirtämiseksi on mahdollista vain silloin, kun kuolema on helposti maallikonkin havaittavissa. Olennaisempaa on, että osana käytännön työtä on tiedossa laissa asetetut edellytykset menettelyn suorittamiselle. Tätä ohjataan Poliisihallituksen ohjeilla.

Lääkäriopiskelijoiden osalta esitys käytännössä vastaisi nykytilaa eikä johtaisi tarpeeseen muuttaa lääkärikoulutuksen sisältöä.

Vainajan ruumiin asianmukaista käsittelyä ja säilyttämistä koskevat säännökset koskisivat lähtökohtaisesti vain kuolemansyyn selvittämisestä annetun lain piiriin kuuluvaa toimintaa, eli käsittelyä ja säilyttämistä siihen asti, että vainajan ruumis luovutetaan hautausta tai tuhkausta varten. Hautauslupaa koskevaan sääntelyyn ei ehdoteta sisällöllisiä muutoksia, vaikka sääntely siirtyisi asetuksesta lakiin. Täten esityksellä ei olisi pääsääntöisesti vaikutuksia hautausmaiden ylläpitäjiin. Nimenomainen sosiaali- ja terveydenhuollon palvelunjärjestäjien ja -tuottajien velvoite poistaa turvallisuusriskin aiheuttavat hoitolaitteet, käytännössä erityisesti sydäntahdistimet, edistää kuitenkin työturvallisuutta erityisesti krematorioissa.

Hautaustoimistojen näkökulmasta säännös, jossa edellytetään vainajan ruumista säilyttävän siistiä ruumis, voi auttaa siinä, että ruumiiden noutotilanteet ovat sujuvia. Säännökset siitä, että vainajan ruumiin on oltava jäljitettävissä, voivat vähentää tilanteita, joissa hautaustoimiston on esimerkiksi soitettava eri kylmiöihin sen selvittämiseksi, missä vainajan ruumis on. Hautaustoimistoja itseään koskisi myös säännös siitä, että vainajan käsittelyyn osallistuvien on varmistuttava vainajan henkilöllisyydestä.

Valmistelun yhteydessä on arvioitu ehdotusten tiedonhallintavaikutukset. Ehdotuksilla ei pääsääntöisesti ole vaikutuksia tietoaineistoihin, asiakirjojen julkisuuteen tai salassapitoon taikka tietoturvallisuuteen.

Hyvinvointialueiden, muiden palvelunjärjestäjien ja palveluntuottajien näkökulmasta keskeinen muutos on, että kuolemasta voivat jatkossa lääkärin lisäksi ilmoittaa sairaanhoitajat, ensihoitajat sekä sosiaalihuollon järjestäjät ja palveluntuottajat. Tietojen luovutustapaan ei esitetä muutoksia. Ilmoitus voidaan tehdä Digi- ja väestötietoviraston tarjoaman teknisen rajapinnan avulla tai ilmoittamalla lomakkeella Digi- ja väestötietovirastolle tai Ahvenanmaan valtionvirastolle. Jos ilmoitus tehdään rajapinnan avulla, kuolemasta voi ilmoittaa ammattihenkilöt tai sosiaali- ja terveydenhuollon palvelunjärjestäjä tai palveluntuottaja oman tietojärjestelmänsä avulla. Palvelunjärjestäjät ja -tuottajat voivat määrittää ilmoittamisen vastuut toiminnassaan tarkoituksenmukaisella tavalla. Ilmoituksia voivat tallentaa esimerkiksi osastosihteerit taikka sosiaali- ja terveydenhuollon ammattihenkilöt itse. Siten ilmoittamisvelvollisuuden laajentaminen voi edellyttää ilmoittamisessa käytettävän tietojärjestelmän käyttöoikeuksien laajentamista uusille käyttäjille.

Ehdotettavan sääntelyn mukaan Terveyden ja hyvinvoinnin laitos vahvistaisi kuolintodistuksen ja hautausluvan sekä Kansaneläkelaitokselle tehtävän kuolleena syntynyttä koskevan ilmoituksen kaavat Tilastokeskusta kuultuaan. Jatkossa Terveyden ja hyvinvoinnin laitos ei siten enää vahvistaisi kaavaa, joka koskee kuolemasta ilmoittamista väestötietojärjestelmään eikä näin ollen myöskään ole tarpeen kuulla Digi- ja väestötietovirastoa. VTJ-lain 26 §:n 2 momentin mukaan Digi- ja väestötietovirasto vahvistaa kyseissä laissa tarkoitettujen ilmoitusten kaavat. Kuolintietoja ilmoitetaan väestötietojärjestelmään yhä laajemmin Digi- ja väestötietoviraston tarjoamien teknisten rajapintojen välityksellä ja yhä vähemmän manuaalisilla lomakkeilla. Muutokset Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ja Digi- ja väestötietoviraston vahvistamissa lomakkeissa edellyttäisivät uusien tietosisältöjen viemistä potilastietojärjestelmiin, jos lomakkeet ovat toteutettu palvelunjärjestäjän tai -tuottajan käyttämässä potilastietojärjestelmissä.

Ehdotettava laki sisältää säännökset myös kuolintodistusten toimittamisesta Tilastokeskukselle. Voimassa olevan asetuksen mukaan Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen on lähetettävä kuolintodistukset kuukausittain Tilastokeskukselle. Palvelunjärjestäjä ja -tuottaja voivat jo nykyisin lähettää kuolintodistukset Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselle valtakunnallisten tietojärjestelmäpalvelujen eli Kanta-palvelujen kysely- ja välityspalvelun avulla asiakastietolain 76 §:n ja sen nojalla annetun Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen määräyksen nojalla. Ehdotuksen mukaan jatkossa sosiaali- ja terveydenhuollon palvelunjärjestäjät ja -tuottajat voisivat lähettää kuolintodistuksen myös Tilastokeskukselle asiakastietolain mukaisten valtakunnallisten tietojärjestelmäpalvelujen kysely- ja välityspalvelun avulla. Säännös ei olisi velvoittava, eli palvelunjärjestäjät ja -tuottajat voivat alkaa välittää kuolintodistuksia Tilastokeskukselle sitä mukaa, kun sekä niillä on valmius kuolintodistusten toimittamiseen Tilastokeskukselle Terveyden ja hyvinvoinnin lisäksi, ja myös Tilastokeskuksella on valmius vastaanottaa kuolintodistuksia valtakunnallisten tietojärjestelmäpalvelujen välityksellä. Kuolintodistuksen voisi välittää heti kun se on valmistunut, ja tarvittaessa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tarkastuksen perusteella korjatun kuolintodistuksen.

Jos palvelunjärjestäjä tai -tuottaja ei itse lähetä kuolintodistusta Tilastokeskukselle, olisi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen lähetettävä kuolintodistus Tilastokeskukselle ilman aiheetonta viivästystä. Tämä varmistaa, että Tilastokeskus saa kuolintodistuksen kaikissa tilanteissa. Tietojen luovutustapaan Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta Tilastokeskukselle ei säännöstasolla ehdoteta muutoksia. Käytännössä Terveyden ja hyvinvoinnin laitos voi toimittaa oikeuslääketieteellisten lisäksi lääketieteellisiä kuolintodistuksia enenevässä määrin sähköisesti, kun terveydenhuollon palvelunantajat alkavat tallentaa kuolintodistuksia sähköisesti Kanta-palveluihin ja välittää niitä Kanta-palvelujen avulla Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselle. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos lähettää Tilastokeskukselle oikeuslääketieteellisessä kuolemansyyn selvittämisessä laatimansa kuolintodistukset, joten se voi hyödyntää samaa teknistä toteutusta myös lääketieteellisten kuolintodistusten lähetyksessä.

Digitaalisen kuolintodistuksen saanti Tilastokeskukseen suoraan Kannan kysely- ja välityspalvelusta nopeuttaisi Tilastokeskuksen aineiston saantia ja tietoprosessia muiden kuin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen kautta tulevien oikeuslääkäreiden kirjoittamien kuolintodistusten osalta. Käytettävissä olisivat aina viimeiset olemassa olevat kuolintodistukset, mikä mahdollistaa ennakollisen tietotuotannon tarpeen vaatiessa kuten covid 19 -pandemian aikana.

4.2.4

Vaikutukset Ahvenanmaan maakunnassa

Jaksossa 2.8. käsitellyn mukaisesti valtakunnan kuoleman toteamista ja kuolemansyyn selvittämistä koskevaa lainsäädäntöä sovelletaan myös Ahvenanmaan maakunnassa. Ahvenanmaalla asuu noin 31 000 ihmistä. Vuonna 2025 maakunnassa kuoli 317 ihmistä.

Julkisen terveydenhuollon järjestää Ålands hälso- och sjukvård (ÅHS)- niminen maakunnan viranomainen. Sosiaalihuollon järjestävät Ahvenanmaan kunnat. Osan sosiaalipalveluista, kuten vammaispalvelut, järjestää Kommunernas socialtjänst k.f. (KST) – niminen kuntayhtymä, mutta ikääntyneiden hoivasta ja palveluista vastaavat kunnat itsenäisesti. Ahvenanmaalla on 16 kuntaa, joista suurin on Maarianhamina (noin 12 000 asukasta). Pienimmissä kunnissa asukkaita on sadasta muutamaan sataan.

Julkisesti järjestetyissä palveluissa lääkärit toimivat ÅHS:n palveluksessa, ja sosiaalihuollossa ei toimi lääkäreitä. Sairaanhoitajia toimii sekä ÅHS:ssa että kunnissa. Täten käytännössä ehdotetut muutokset koskisivat pääosin ÅHS:ää.

Laissa säädettäisiin sosiaalihuollon tai terveydenhuollon järjestäjästä tai -tuottajasta, mikä kattaisi Ahvenanmaalla kunnat, KST:n, ÅHS:n sekä yksityiset toimijat. Voimassa olevassa kuolemansyyn selvittämisestä annetussa laissa ei käytetä käsitteitä kunta tai pääosin myöskään käsitettä hyvinvointialue (ks. jakso 2.9), vaan säädetään lääkäristä ja terveyden- ja sairaanhoidon toimintayksiköstä. Ahvenanmaan organisaatiorakenne huomioon ottaen uusi sanamuoto merkitsee tietynlaista soveltamisalan laajentumista kunnallisiin sosiaalihuollon toimintayksiköihin. Sinänsä voimassa olevassa laissa tarkoitettu lääkäri voi jo nyt toimia sosiaalihuoltoa järjestävässä tai tuottavassa yksikössä, mutta Ahvenanmaalla julkisessa sosiaalihuollossa ei toimi lääkäreitä. Lain 2 a §:ssä ehdotetaan, että sairaanhoitajat voivat tietyissä tapauksissa todeta kuoleman esimerkiksi ympärivuorokautista hoivaa tarjoavissa palveluasumisyksiköissä ja laitoksissa. Ehdotettu sääntely olisi luonteeltaan mahdollistavaa lainsäädäntöä, eikä loisi uusia velvoitteita Ahvenanmaan julkiselle sosiaalihuollolle. Ahvenanmaan maakunnan arvion mukaan mahdollisuutta sairaanhoitajan suorittamaan kuoleman toteamiseen ei todennäköisesti käytettäisi laajasti sosiaalihuollon yksiköissä Ahvenanmaalla.

Esityksen ei arvioida muutenkaan asettavan velvoitteita Ahvenanmaan kunnille ottaen huomioon myös se, että lääkärit toimivat ÅHS:n palveluksessa. Lain 1 §:n 5 momentissa ehdotetaan säännöstä, jonka mukaan jos vainaja kuolee sosiaali- tai terveydenhuoltoa toteuttavassa toimintayksikössä, ja vainajan löytäjä työskentelee kyseisessä toimintayksikössä tai palvelussa, on vainajan löytäjän huolehdittava, että tieto kuolemasta välittyy lääkärille. Käytännössä näin toimitaan jo nyt, koska on selvää, että kuolleesta ihmisestä on tehtävä ilmoitus. Jo voimassa olevassa laissa säädetään, että kuolemasta on viipymättä ilmoitettava lääkärille tai poliisille. Lain 10 a §:ssä säädetyt säännökset vainajan ruumiin käsittelystä ovat menettelytapoja täsmentäviä normeja, ja sääntely mahdollistaa sen, että 10 a §:ssä säädetyt velvoitteet hoitaa ÅHS.

Ålands polismyndighet hoitaa kuolemansyyn selvittämistä koskevassa lainsäädännössä olevat poliisille kuuluvat tehtävät poliisihallinnosta Ahvenanmaan maakunnassa annetun tasavallan presidentin asetuksen mukaisesti. Kuten valtakunnassakin, myös Ahvenmaalla ehdotetut säännökset selkeyttäisivät poliisin ja terveydenhuollon välistä työnjakoa eri tavoin, mutta muutoksista ei seuraa poliisille esimerkiksi merkittäviä uusia velvoitteita. Edellä mainitun asetuksen 2 §:n mukaan oikeuslääketieteellisen ruumiinavauksen toimittamiseen liittyvistä vainajien kuljetuksista ja eläville henkilöille tehdyistä oikeuslääketieteellisistä tutkimuksista aiheutuvista kustannuksista, siltä osin kuin tehtävät kuuluvat valtakunnan lainsäädäntövaltaan, vastaa valtakunta sen mukaan kuin sosiaali- ja terveysministeriö ja maakunnan hallitus sopivat.

Ahvenanmaan maakunnan taloudesta säädetään itsehallintolain 7 luvussa. Valtion talousarviosta siirretään varoja Ahvenanmaalle itsehallintoon liittyvien menojen rahoittamista varten. Tämä tehdään itsehallintolain mukaan pääasiassa tasoituksen ja verotasoituksen kautta. Maakunnalle on myös mahdollista myöntää ylimääräistä määrärahaa ja poikkeuksellisista olosuhteista johtuvaa lisäavustusta.

Tasoitusjärjestelmää voidaan pitää itsehallintotehtävien pääasiallisena rahoituskanavana. Summa, jonka maakunta saa vuosittain tasoitusjärjestelmän kautta eli tasoitusmäärä, lasketaan siten, että valtion tilinpäätöksen tulot, lukuun ottamatta ansio- ja pääomatuloveroa, yleisradioveroa, rajoitetusti verovelvollisten maksamaa lähdeveroa, yhteisöveroa, tonnistoveroa ja arpajaisveroa sekä uusia valtion lainoja, kerrotaan tietyllä suhdeluvulla, jota kutsutaan tasoitusperusteeksi. Tasoitusmäärää laskettaessa on otettava huomioon myös Ahvenanmaan väestömäärän muutokset. Nykyisen itsehallintolain mukaan tasoitusperuste on 0,45 prosenttia. Ahvenanmaan itsehallintolaissa tarkoitetun tasoitusperusteen muuttamisesta annetulla lailla (911/2020) tasoitusperuste on kuitenkin muutettu 0,47 prosentiksi vuoden 2021 alusta lukien. Itsehallintolaissa säädetään perusteista nostaa tasoitusperustetta, jos Ahvenanmaan maakunnan menot kasvavat ja jos menokasvu johtuu itsehallintolaissa säädetyistä syistä. Tasoitusperustetta on alennettava, jos valtion viranomainen on ottanut Ahvenanmaan maakunnan viranomaisille kuuluvia hallintotehtäviä, eikä näiden tehtävien kustannuksia säännellä muulla tavoin.

Tasoitusperusteen muuttamisesta säädetään valtakunnan lailla ja maakuntapäivien suostumuksella. Valtiovarainministeriö ja Ahvenanmaan maakunnan hallitus arvioivat vähintään joka kolmas vuosi, onko perusteita muuttaa tasoitusperustetta. Toinen osapuoli voi pyytää arvioinnin tekemistä aiemminkin.

Ahvenanmaan rahoitusjärjestelmä poikkeaa edellä kuvatulla tavalla merkittävästi hyvinvointialueiden rahoituslain järjestelmästä, eikä se, että kuoleman toteamisen säädösmuutoksilla voidaan saavuttaa kustannussäästöjä sosiaali- ja terveyspalveluja järjestettäessä, ole peruste muuttaa tasoitusperustetta tai muuten Ahvenanmaan maakunnan rahoitusta. Mahdollista säästövaikutusta ei ole arvioitu.

5

Muut toteuttamisvaihtoehdot

5.1

Vaihtoehdot ja niiden vaikutukset

Valmistelun aikana arvioitiin vaihtoehtoa, että sairaanhoitajan lisäksi myös lähihoitaja voisi todeta kuoleman, kun kuolema on ennakoitu. Tätä puoltaisi se, että sosiaalihuollon laitoksissa ja palveluasumisyksiköissä henkilökunta painottuu lähihoitajiin, ja sairaanhoitajia ei tyypillisesti ole paikalla ilta-aikaan ja viikonloppuisin. Kuoleman toteamisen elintoimintoja tarkkailemalla ei itsessään ole kovin monimutkainen toimenpide, ja työnantaja voisi kouluttaa henkilökunnan tehtävään. Kuoleman toteaminen lain 2 a §:ssä ehdotetun mukaisesti edellyttäisi kuitenkin kuoleman toteavalta riittävää tietoa potilaan tilasta, jotta voitaisiin arvioida kuoleman olevan ennakoitu, mikä on luonteeltaan terveydenhuollon osaamista vaativaa toimintaa, kun lähihoitajien osaaminen ja työnkuva sosiaalihuollon laitoksissa ja palveluasumisessa painottuu hoivan antamiseen. Lisäksi kuoleman toteamisessa vaadittaisiin kuoleman toteavalta osaamista tarkkailla kuoleman olosuhteissa tekijöitä, jotka edellyttävät kuoleman toteamisen ohjaamista poliisin ja lääkärin tehtäväksi. Sairaanhoitajien osaamisen arvioidaan soveltuvan paremmin myös tällaiseen tehtävään.

Sitä, että myös lähihoitaja voisi todeta kuoleman, voidaan mahdollisesti arvioida myöhemmin, kun nyt ehdotettavan lakiuudistuksen toimeenpanosta on kertynyt kokemuksia.

5.2

Ulkomaiden lainsäädäntö ja muut ulkomailla käytetyt keinot

Ruotsi

Norja

Tanska

Viro

Ruotsissa kuoleman toteamista säännellään laissa kuoleman toteamisen perusteista (lag om kriterier för bestämmande av människans död, 1987:269). Lain mukaan ihminen on kuollut, kun kaikki aivotoiminnot ovat kokonaan ja palautumattomasti lakanneet. Lääkärin on tiedettä ja todistettua kokemusta noudattaen todettava, että kuolema on tapahtunut. Kuolema voidaan todeta, kun hengitys ja verenkierto ovat pysähtyneet ja olleet niin kauan poissa, että voidaan varmuudella päätellä kaikkien aivotoimintojen kokonaan ja palautumattomasti lakanneen. Jos hengitystä ja verenkiertoa ylläpidetään keinotekoisesti, kuolema voidaan todeta, jos aivojen tutkimus varmuudella osoittaa, että kaikki aivotoiminnot ovat kokonaan ja palautumattomasti lakanneet. Kun kuolema on todettu, lääketieteellisiä toimia voidaan aloittaa tai jatkaa, jos niitä tarvitaan kudoksen tai elimen säilyttämiseksi elinsiirtoa varten tai raskaana olevan naisen ollessa kyseessä elävän lapsen hengen pelastamiseksi. Hoitotoimia ei saa jatkaa yli 24 tuntia, ellei siihen ole erityistä syytä.

Sosiaalihallitus (Socialstyrelsen) on julkaissut tarkempia määräyksiä ja ohjeita kuoleman toteamisesta (Socialstyrelsens föreskrifter och allmänna råd om kriterier för bestämmande av människans död, SOSFS 2005:10). Määräyksen mukaan kuoleman voi todeta laillistettu lääkäri, eikä tehtävää voi delegoida tai muuten siirtää muulle taholle. Toimenpiteet, joihin ryhdytään kuoleman toteamisen yhteydessä, on dokumentoitava potilasasiakirjoihin. Sosiaalihallituksen julkaisussa säädetään myös kuoleman toteamisen epäsuorista ja suorista kriteereistä.

Kuoleman toteaminen epäsuorien kriteerien avulla tehdään kliinisen tutkimuksen avulla. Kriteerit ovat ominaisuuksia, jotka viittaavat pysyvään sydämen ja hengityksen pysähtymiseen, joka on johtanut aivokuolemaan (total hjärninfarkt). Kliinisessä tutkimuksessa kaikkien seuraavien epäsuorien kriteerien tulee täyttyä: ei palpoitavaa pulssia, ei kuultavia sydänääniä auskultaatiossa, ei spontaania hengitystä ja valoon fiksoituneet, yleensä laajentuneet pupillit. Mikäli henkilö on saanut tai hänen epäillään saaneen myrkytyksen tai kyseessä on vastasyntynyt, on kliinisessä tutkimuksessa kuoleman toteamiseksi elämää ylläpitävän hoidon päättymisen jälkeen tarkkailujakson oltava vähintään 20 minuuttia. Tutkimusta on täydennettävä EKG-rekisteröinnillä tarkkailujakson aikana.

Kuolema on todettava nopeasti. Kuolinajankohta voidaan määrittää terveydenhuollon ammattilaisten, omaisten tai muiden henkilöiden antamien tietojen perusteella. Lääkäri voi todeta kuoleman ilman, että on henkilökohtaisesti tehnyt kliinistä tutkimusta, mikäli kuolemantapaus on odotettu johtuen henkilön sairaudesta tai heikentyneestä terveydentilasta, tai jos elimistö osoittaa ilmeisiä merkkejä kuolemasta. Tällöin edellytyksenä on, että laillistettu sairaanhoitaja on tehnyt kliinisen tutkimuksen ja ilmoittanut sen tuloksista lääkärille, ja lääkärillä on pääsy asianmukaisiin ja ajankohtaisiin tietoihin koskien vainajan aikaisempaa terveydentilaa.

Epäiltäessä aivokuolemaa (total hjärninfarkt) kun hengitystä ylläpidetään keinotekoisesti, kuolema todetaan suorien kriteereiden avulla. Kuoleman toteaminen suorien kriteereiden avulla tehdään vähintään kahden neurologisen lääkärintutkimuksen perusteella. Kuoleman toteamiseksi kaikkien suorien kriteerien on täytyttävä molemmissa tutkimuksissa. Suoria kriteerejä ovat tajuttomuus ilman reaktiota puheeseen, kosketukseen ja kipuun aivohermoja hermottavalla alueella, silmien spontaanien liikkeiden sekä leukojen, kasvojen, kielen ja nielun liikkeiden puuttuminen, valoherkät pupillit, jotka ovat keskikokoiset tai laajat, sarveiskalvon ja nielun refleksien puuttuminen, vestibulo-okulaarisen järjestelmän refleksien puuttuminen pään kääntämisen tai kalorisen huuhtelun yhteydessä, vaikutuksettomuus sydämen rytmiin painettaessa silmämunia tai hierottaessa kaulavaltimoa sekä spontaanin hengityksen puuttuminen. Jos kaikki suorat kriteerit täyttyvät ensimmäisessä tutkimuksessa, toinen tutkimus on suoritettava aikaisintaan kahden tunnin kuluttua. Kuoleman toteavan lääkärin tulee olla erikoistunut sekä perehtynyt hyvin kliiniseen neurologiseen diagnostiikkaan lääkevaikutusten ja tehohoitotoimenpiteiden osalta. Joissakin tilanteissa kliinisten neurologisten tutkimusten tulokset on varmistettava joko tavanomaisella aivojen verisuonten katetritekniikalla tehtävällä angiografisella tutkimuksella tai gammakameratutkimuksella. Täydentävä tutkimus on suoritettava myös, jos kliinisten neurologisten tutkimusten kaikkia osia ei ole voitu suorittaa.

Sosiaalihallitus on myös julkaissut määräyksiä ja yleisiä ohjeita terveydenhuollon toimenpiteistä kuoleman yhteydessä (Socialstyrelsens föreskrifter och allmänna råd om vissa åtgärder i hälso- och sjukvården vid dödsfall, HSLF-FS 2015:15). Julkaisun mukaan kuoleman todenneen lääkärin tulee lisätä potilasasiakirjoihin tiedot siitä, milloin ja millä tavalla kuolema on todettu sekä miten vainaja on tunnistettu. Lääkärin tulee merkitä vainaja ranneketunnisteella tai vastaavalla. Potilasasiakirjoihin tulee merkitä tiedot siitä, kuka on todennut kuoleman ja laatinut kuolintodistuksen ja kuolinsyytodistuksen. Terveydenhuollon tarjoajan tulee varmistaa, että vainajan ruumista säilytetään asianmukaisesti.

Määräystä kuoleman määrittämisestä elinten, solujen tai kudosten luovutuksen yhteydessä (forskrift om dødsdefinisjon ved donasjon av organer, celler og vev, FOR-2015-12-21-1813) sovelletaan Norjan elinsiirtolain mukaiseen kuoleman vahvistamiseen. Määräyksen mukaan ihminen on kuollut, kun voidaan selvästi havaita kaikkien aivotoimintojen lakanneen kokonaan ja peruuttamattomasti aivoissa, pikkuaivoissa ja aivorungossa. Pysyvä sydän- ja hengityspysähdys on varma merkki aivotoimintojen täydellisestä lakkaamisesta. Määräyksessä säädetään lääketieteellisistä edellytyksistä kuoleman toteamiselle, kun sydämen toimintaa ylläpidetään keinotekoisesti.

Kuolinaika on se aika, jolloin aivotoimintojen lakkaaminen diagnosoidaan. Kun diagnoosi on tehty, lääkäri laatii kuolintodistuksen ja täyttää lääkärintodistuksen, jonka allekirjoittaa kaksi lääkäriä. Kun kuolema on todettu, tulee kuolemasta laatia kuolintodistus. Kuolintodistukseen kirjataan kuoleman toteamisen edellytysten täyttyminen sekä se, että kaksi lääkäriä on todennut kuoleman. Toisen lääkäreistä on oltava asianmukainen erikoislääkäri.

Terveydenhuollon ammattihenkilöitä koskevan laissa (lov om helsepersonell, LOV-1999-07-02-64) säädetään kuolemaan liittyvistä käytänteistä elinsiirtoja laajemmin. Lain mukaan lääkärin on laadittava kuolintodistus ja ministeriö voi antaa tarkempia säännöksiä tämän laatimisesta. Lääkärit, jotka ovat antaneet kuolintodistuksen tai antaneet lääketieteellistä apua henkilölle ennen tämän kuolemaa, ovat velvollisia toimittamaan välttämättömät tiedot kuolemasta ja kuolinsyystä ministeriön antamien määräysten mukaisesti.

Vainajan kuljetuksesta, käsittelystä ja hautaustoimista annetun määräyksen (forskrift om transport, håndtering og emballering av lik samt gravferd, FOR-1998-04-03-327) mukaan vainajan käsittely on suoritettava hygieenisesti asianmukaisella tavalla. Tiloissa, joissa ruumiita käsitellään, on oltava asianmukaiset kylmävarastot, joiden kapasiteetti on riittävä.

Tanskan terveydenhuoltolain (sundhedsloven, 275 af 12/03/2025) mukaan kuolema voidaan todeta, kun hengityksen ja sydämen toiminnot ovat palautumattomasti lakanneet, tai kun kaikki aivotoiminnot ovat palauttamattomasti lakanneet (aivokuolema). Potilaturvallisuushallitus (Styrelsen for Patientsikkerhed) antaa tarkempia määräyksiä tutkimuksista, joiden perusteella voidaan todeta kaikkien aivotoimintojen palautumaton lakkaaminen.

Asetus kuoleman määrittämisestä kaikkien aivotoimintojen palautumattoman lakkaamisen perusteella (Bekendtgørelse om dødens konstatering ved uopretteligt ophør af al hjernefunktion) sisältää edellytykset, joiden on täytyttävä, jotta henkilö voidaan todeta kuolleeksi aivokuoleman perusteella. Henkilön kuoleman toteaminen aivojen toiminnan lopullisen lakkaamisen perusteella on tehtävä kahden lääkärin läsnä ollessa. Toisen lääkäreistä on oltava potilasta sairauden viimeisessä vaiheessa hoitanut lääkäri, ja toisen on oltava neurokirurgian, neurologian (neuromedicin) tai kliinisen neurofysiologian erikoislääkäri.

Terveyshallitus (Sundhetsstyrelsen) on julkaissut ohjeen koskien muun muassa kuolemansyyn selvittämistä, kuolemasta ilmoittamista poliisille sekä kuolintodistusta (vejledning om ligsyn, indberetning af dødsfald til politiet og dødsattester m.v.). Ohjeen mukaan kuolema voidaan todeta terveydenhuoltolain mukaisilla aivokuoleman tai sydänkuoleman kriteereillä. Kuolinaika on se aika, jolloin jompikumpi näistä on todettu. Kuolemansyyn selvittämisen suorittaa kuoleman todennut lääkäri. Kuolemansyyn selvittämisessä lääkärin tulee todeta merkit kuolemasta, kuolintapa sekä kuolinsyy niin pitkälle kuin on mahdollista vahvistaa.

Erityistilanteissa myös muut kuin lääkärit voivat todeta kuoleman tapauksissa, jossa hengitys ja sydämen toiminta on palautumattomasti lakannut. Jos henkilön kuolema on ilmeinen (esimerkiksi henkilössä on laajaa hajoamista tai ilmiselvästi kuolemaan johtavia vammoja, jotka eivät ole yhteensopivia elämän jatkumisen kanssa), voi sairaanhoitaja, sosiaali- tai terveydenhuollon työntekijä, vanhainkodin henkilökunta, ambulanssityöntekijät, poliisi tai omaiset todeta henkilön kuoleman. Jos henkilö kuolee muiden ollessa läsnä asuinpaikassa, sairaalassa tai laitoksessa ja kuolema arvioidaan odotetuksi potilaan kuolemaa edeltävän tilan perusteella, voi kyseisen henkilön hoidossa mukana ollut sairaanhoitaja, sosiaali- ja terveydenhuollon avustaja tai muu hoitohenkilökunta todeta kuoleman. Jos henkilö kuolee kodissaan ja on ollut potilaana kotihoidossa, joka johti saattohoitoon, voi sairaanhoitaja, sosiaali- tai terveydenhuollon työntekijä tai muu hoitohenkilökuntaan kuuluva ja potilaan hoitoon osallistunut todeta kuoleman. Jos henkilö kuolee yksin kotonaan ja on ollut kotihoidon potilaana osana saattohoitoa, voi kyseisen henkilön hoidossa mukana ollut sairaanhoitaja, sosiaali- ja terveydenhuollon avustaja tai muu hoitohenkilökunta todeta henkilön kuoleman. Kummassakin tilanteessa edellytetään, että potilasasiakirjoissa on riittävästi tietoa, mukaan lukien henkilön oman lääkärin arvio potilaan tilanteesta, joka voi toimia perustana kuoleman toteamiselle. Lääkärille tulee ilmoittaa kuoleman toteamisesta, ajankohdasta ja olosuhteista, ja tiedot on dokumentoitava potilasasiakirjoihin. Mikäli henkilön kuolema ei ole ilmeinen, eikä kuolema ollut odotettavissa eikä kyseessä ole saattohoitopotilas, hoitohenkilökunnan tulee ottaa välittömästi yhteys lääkäriin.

Tanskan terveydenhuoltolain mukaan kuolleeksi oletettu henkilö on sijoitettava asianmukaisiin olosuhteisiin. Jos kuolema ei ole ilmeinen, henkilöä on valvottava säännöllisesti, eikä häntä saa viedä ruumishuoneelle ennen kuin lääkäri on havainnut kuoleman merkkejä. Ennen kuin ruumiinavaus on suoritettu ja kuolintodistus laadittu, ruumista ei saa laittaa arkkuun tai viedä kappeliin.

Virossa kuoleman toteamista sääntelee kuolemansyyn vahvistamisesta annettu laki (surma põhjuse tuvastamise seadus, RT I, 02.01.2025, 75). Lain mukaan henkilö katsotaan kuolleeksi, jos lääketieteen nykytason mukaan on todettu, että kaikki aivotoiminnot ovat lakanneet pysyvästi ja peruuttamattomasti tai verenkierto on lakannut pysyvästi ja peruuttamattomasti. Kuolemansyyn vahvistamisesta annetussa laissa säädetään kuoleman toteamisesta neljässä eri tilanteessa. Itsenäisen hoitopalvelun tarjoamisen aikana kuolleen henkilön kuolema on todettava sairaanhoitajan tai lääkärin toimesta. Sairaalassa kuolleen henkilön kuoleman toteaa hoitava lääkäri tai päivystävä lääkäri. Sairaalan ulkopuolella kuolleen henkilön kuolema on todettava lääkärin tai ambulanssin päällikön (kiirabibrigaadi juht) toimesta. Kansainvälisessä sotilasoperaatiossa kuolleen sotilaan kuoleman toteaa sotilasoperaatioon osallistuvan puolustusvoimien yksikön lääkäri, tai jos tällaista lääkäriä ei ole, sotilasyksikön lääkäri.

Solujen, kudosten ja elinten hankintaa, käsittelyä ja siirtoa koskevan lain (rakkude, kudede ja elundite hankimise, käitlemise ja siirdamise seadus, RT I, 06.07.2023, 75) nojalla annetussa terveys- ja työministeriön asetuksessa henkilön kuoleman toteamisen edellytyksistä ja menettelystä sekä kuoleman toteamista koskevien lausuntojen vakiolomakkeesta (isiku surma fakti tuvastamise tingimused ja kord ning surma fakti tuvastamise akti vorm, RT I, 04.03.2015, 46) säädetään tarkemmin kuoleman toteamiseen liittyvästä menettelystä. Päätös aivotoiminnan täydellisestä ja peruuttamattomasta lakkaamisesta tehdään lääkärikomiteassa, johon kuuluu anestesiologi ja neurologi tai neurokirurgi. Komitean jäsenet laativat ja allekirjoittavat kuoleman toteamista koskevan lausunnon asetuksen säännösten mukaisesti. Aivotoiminnan täydellisen ja peruuttamattoman lakkaamisen kliiniset piirteet arvioidaan kahdesti. Seurannan kesto sairauden ilmenemisestä ensimmäiseen arviointiin ja kahden neurologisen tilan arvioinnin välillä riippuu aivotoiminnan täydellisen ja peruuttamattoman lakkaamisen syystä, kliinisestä arvioinnista ja potilaan iästä. Seurannan kesto ja kahden neurologisen arvioinnin välinen aika päätetään lääkärikomiteassa. Jos mahdollista, aivotoiminnan täydellinen ja peruuttamaton lakkaaminen todetaan kuolleen henkilön lähimpien ihmisten läsnä ollessa. Kuolinhetki on hetki, jolloin neurologisen tilan toinen arviointi on suoritettu.

Päätös verenkierron täydellisestä ja peruuttamattomasta loppumisesta tehdään kahden lääkärin muodostamassa komiteassa. Komitean jäsenet laativat ja allekirjoittavat kuoleman toteamista koskevan lausunnon asetuksen säännösten mukaisesti.

Aivotoiminnan täydellinen ja peruuttamaton lakkaaminen todetaan edellä mainitussa asetuksessa määriteltyjen neurologisten oireiden perusteella. Aivotoiminnan täydellisen ja peruuttamattoman lakkaamisen neurologiset piirteet ovat tajuttomuus tai kooma, aivosolujen refleksien puuttuminen, itsenäisen hengityksen puuttuminen tai apnea. Arvioinnin perusteella voidaan diagnosoida aivotoiminnan täydellinen ja peruuttamaton lakkaaminen myös tilanteissa, joissa veren hapetus tehdään keinotekoisesti, käytetään hengityskonetta ja ylläpidetään verenkiertoa tai annetaan vasoaktiivisia ja inotrooppisia lääkkeitä.

Hautausmaista annetussa laissa (kalmistuseadus, RT I, 06.07.2023, 39) säädetään vainajan säilyttämisestä ja kuljettamisesta. Lain mukaan vainajat säilytetään tätä tarkoitusta varten suunnitellussa huoneessa sairaalassa, ruumishuoneessa, krematoriossa tai muussa vastaavassa rakennuksessa. Vainaja kuljetetaan kuolinpaikalta ruumishuoneeseen arkussa tai suljettavassa muovipussissa yksinomaan tätä tarkoitusta varten suunnitellulla tai mukautetulla ajoneuvolla.

6

Lausuntopalaute

Esityksestä annettiin 59 lausuntoa. Lausunnon toimittivat oikeusministeriö, valtiovarainministeriö, sisäministeriö, opetus- ja kulttuuriministeriö, Valtioneuvoston oikeuskansleri, Eduskunnan apulaisoikeusasiamies, Lupa- ja valvontavirasto (LVV), Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL), Poliisihallitus, Kansallisarkisto, Vanhusasiavaltuutettu, Tilastokeskus, Säteilyturvakeskus, Digi- ja väestötietovirasto (DVV), Hätäkeskuslaitos, Syyttäjälaitos, Helsingin käräjäoikeus, Ahvenanmaan maakunnan hallitus, Ahvenanmaan poliisiviranomainen, Etelä-Karjalan hyvinvointialue, Etelä-Pohjanmaan hyvinvointialue, Helsingin kaupunki, HUS-yhtymä, Itä-Uudenmaan hyvinvointialue, Kainuun hyvinvointialue, Keski-Suomen hyvinvointialue, Keski-Uudenmaan hyvinvointialue, Kymenlaakson hyvinvointialue, Lapin hyvinvointialue, Länsi-Uudenmaan hyvinvointialue, Pirkanmaan hyvinvointialue, Pohjois-Karjalan hyvinvointialue, Pohjois-Pohjanmaan hyvinvointialue, Pohjois-Savon hyvinvointialue, Satakunnan hyvinvointialue, Vantaan ja Keravan hyvinvointialue, Varsinais-Suomen hyvinvointialue, Hyvinvointialueyhtiö Hyvil Oy, Kirkkohallitus, Suomen ortodoksinen kirkko, Turun yliopisto, Ammattikorkeakoulujen rehtorineuvosto Arene ry, Poliisiammattikorkeakoulu, Suomen Hautaustoiminnan Keskusliitto ry, Suomen Hautaustoimistojen Liitto ry, Suomen Lääkäriliitto ry – Finlands Läkarförbund, Suomen Geriatrit ry, Suomen Sairaanhoitajat ry, Akavan sairaanhoitajat ja Taja ry, Tehy ry, Suomen Palliatiivisen Hoidon Yhdistys ry, Suomen palliatiivisen lääketieteen yhdistys, Vammaisfoorumi ry, Kuluttajaliitto ry, Suomen Kryoniikkaseura ry, YDHV lakitiimi ja kaksi yksityishenkilöä. Lisäksi SOSTE Suomen sosiaali ja terveys ilmoitti, ettei se anna lausuntoa ja puolustusministeriö ja Maahanmuuttovirasto ilmoittivat, ettei niillä ole lausuttavaa.

Valtaosa lausunnonantajista kannatti kuoleman toteamista koskevan uudistuksen (2, 2 a–2 c §) keskeisiä tavoitteita ja ratkaisuehdotuksia: kuoleman toteamisen perusteiden nostamista lain tasolle, kuoleman toteamisen, ulkotarkastuksen ja kuolemansyyn selvittämisen erottamista toisistaan sekä mahdollisuutta, että sairaanhoitaja ja ensihoitaja voivat tietyissä tilanteissa todeta kuoleman.

Perusteena kannattaa ehdotusta, että tietyissä tilanteissa kuoleman voi todeta myös sairaanhoitaja ja ensihoitaja, lausunnonantajat toivat esiin erityisesti sosiaali- ja terveydenhuollon palvelurakenteessa tapahtuneet muutokset sekä lääkäripalveluiden keskittymisen sekä kotihoidon, kotisairaalatoiminnan ja palveluasumisen merkittävän lisääntymisen. Ehdotetun muutoksen katsottiin myös vähentävän tarpeettomia vainajakuljetuksia, mahdollistavan lääkärityön tarkoituksenmukaisemman kohdentamisen sekä edistävän omaisten ja vainajien kannalta inhimillisempiä toimintatapoja. Lausunnoissa korostettiin kuoleman toteavien ammattihenkilöiden pätevyyden varmistamista sekä tarvetta valtakunnallisille yhtenäisille ratkaisuille osaamisvaatimuksien ja koulutuksen osalta. Esimerkiksi Tehy ry katsoi, että sairaanhoitajille ja ensihoitajille ehdotetaan uusia tehtäviä, jotka lisäävät työn vaativuutta, ammatillista vastuuta sekä päätöksenteon itsenäisyyttä, mikä edellyttää koulutusta ja huolellista vaikutusarviointia. Joissain lausunnoissa katsottiin, että ennakoidun kuoleman käsitettä tulisi täsmentää. Osa lausunnonantajista, mukaan lukien osa hyvinvointialueista, ehdotti jatkovalmistelussa arvioitavaksi myös lähihoitajien mahdollisuutta todeta ennakoitu kuolema. Lupa- ja valvontavirasto suhtautui tähän varauksellisesti ja katsoi, ettei lähihoitajien koulutus anna tehtävän edellyttämiä valmiuksia. Se ja Ammattikorkeakoulujen rehtorineuvosto Arene ry pitivät perusteltuna, että sairaanhoitajan ja ensihoitajan ammattiin opiskeleva ei saisi todeta kuolemia. Perusteluja, miksi lähihoitajalle ei ehdoteta oikeutta todeta kuolema, on käsitelty jaksossa 5.1.

Ammattikorkeakoulujen rehtorineuvosto Arene ry katsoi, että sairaanhoitajan kuoleman toteamiseen liittyen ammattikorkeakoulujen näkökulmasta jatkovalmistelussa on ratkaistava erityisesti uuden tehtävän edellyttämän osaamisen valtakunnallinen määrittely, toimivallan suhde tutkintoihin ja ammattioikeuksiin, riittävä siirtymäaika sekä lisääntyvän koulutusvastuun rahoitus. Se katsoi, että sairaanhoitajakoulutus antaa jo vahvan kliinisen perustan kuolevan potilaan hoitoon, mutta itsenäinen toteaminen merkitsee kuitenkin sairaanhoitajan nykyiseen tehtäväkuvaan nähden merkittävää vastuumuutosta. Jo valmistuneiden ammattilaisten osaamisen täydentämisen tulee puolestaan olla työnantajan vastuulla ja rahoittamaa täydennyskoulutusta. Samalla on turvattava ammattikorkeakoulujen koulutusautonomia. Poliisiammattikorkeakoulu katsoi, että toteutuessaan uudet säännökset saadaan ketterästi sisällytettyä poliisin tutkinto- ja täydennyskoulutuksiin.

Kuoleman toteamisen, lääkärin suorittaman ulkotarkastuksen ja kuolemansyyn selvittämisen erottamista pidettiin lausunnoissa pääosin onnistuneena ratkaisuna. Sen arvioitiin selkeyttävän eri ammattiryhmien vastuiden välistä työnjakoa sekä tukevan palvelujärjestelmän toimivuutta.

Ulkotarkastukselle ehdotettu enimmäisaika, seitsemän vuorokautta kuoleman toteamisesta, jakoi näkemyksiä. Osa lausunnonantajista piti enimmäisaikaa käytännön työn kannalta tarpeellisena joustona erityisesti alueilla, joilla lääkärien saatavuus on rajallista tai joissa ulkotarkastuksia tehdään keskitetysti tiettyinä ajankohtina. Osa kuitenkin katsoi, että seitsemän vuorokautta on liian pitkä enimmäisaika. Sen arvioitiin voivan viivästyttää hautausjärjestelyjä, haitata omaisten mahdollisuuksia järjestää hautaus ilman tarpeetonta viivettä sekä heikentää kuolemansyyn selvittämisen kannalta merkittävien havaintojen luotettavuutta. Lisäksi korostettiin vainajan arvokkaan kohtelun merkitystä. Muutamissa lausunnoissa katsottiin, että saattohoidossa, kotihoidossa tai palveluasumisessa tapahtuvissa kuolemissa ei välttämättä ole tarvetta lääkärin tekemälle ulkotarkastukselle, jos kuolema on ollut ennakoitavissa, kuolemaan johtanut sairaus on hyvin tiedossa eikä kuolemaan liity epäselviä tai oikeuslääketieteellistä selvittämistä edellyttäviä seikkoja. Lisäksi ehdotettiin, että sairaanhoitaja voisi tehdä ainakin joissain tilanteissa myös ulkotarkastuksen.

Esityksessä edelleen ehdotetaan seitsemän vuorokauden enimmäisaikaa ulkotarkastuksen tekemiselle. Palvelunjärjestäjät ja -tuottajat voivat tehdä ulkotarkastuksen nopeamminkin siten kuin se kyseisen toimijan palveluketjuissa tarkoituksenmukaisinta toteuttaa. Esityksessä ei ehdoteta ulkotarkastuksesta luopumista rajatuissa tilanteissakaan, koska ulkotarkastuksen tekemisen tavoitteena on, että myös saattohoidossa, kotihoidossa tai palveluasumisessa olleiden vainajien kuolemaan liittyvät jatkoselvittelyä vaativat tapaukset tulisivat ilmi. Ulkotarkastuksen ehdotetaan olevan edelleen lääkärin tehtävä, sillä se on osa kuolemansyyn selvittämistä, mikä on lääkärin velvoite.

Lausuntopalautteen perusteella täsmennettiin kuoleman toteamista ja ulkotarkastusta koskevia pykäläehdotuksia ja perusteluja eräiden lausunnoissa esiin nostettujen seikkojen osalta, muttei tehty muutoksia ehdotusten perusratkaisuihin. Turun yliopiston lausunnon perusteella säännösehdotusta täsmennettiin siten, että siinä nimenomaisesti tulee esiin, että aivokuoleman tulee todeta kaksi lääkäriä. Lisäksi jatkovalmistelussa täsmennettiin sikiön kuoleman toteamiseen vaadittavaa pätevyyttä, eli että tällaista kuolemaa ei voi todeta lääketieteen opiskelija. Lakiehdotukseen myös lisättiin informatiivinen viittaussäännös, jonka tarkoituksena on tuoda esiin, että lääketieteen opiskelijan oikeuteen tehdä kuolemansyyn selvittäminen sovelletaan terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun asetuksen säännöksiä.

Esityksen säätämisjärjestyksessä esitetään tulkinta, että kuoleman toteaminen ei ole perustuslain 124 §:ssä tarkoitettu julkinen hallintotehtävä tai julkisen vallan käyttöä. Eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen ja oikeusministeriön lausunnoissa katsottiin, että kyseessä saattaa olla julkinen hallintotehtävä tai julkisen vallan käyttäminen, mutta tuotiin myös esiin, että asia on tulkinnanvarainen. Oikeuskansleri piti luonnoksessa tehtyä arviointia suhteessa PL 124 §:ään epämääräisenä ja kehotettiin täydentämään arviointia. Lausunnoissa pidettiin perusteltuna, että asiasta pyydetään perustuslakivaliokunnan lausunto. Oikeusministeriö lisäksi katsoi, että esityksen suhdetta perustuslain 7 §:n 1 momentin mukaiseen oikeuteen elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen tulisi käsitellä itsenäisesti. Esityksen säätämisjärjestystä koskevaa jaksoa täydennettiin lausuntokierroksen jälkeen.

Lausunnoissa lähtökohtaisesti pidettiin perusteltuna täsmentää sääntelyä siitä, miten kuolemasta ilmoitetaan sosiaali- tai terveydenhuoltoon tai poliisille (1 §). Erityisesti kannatettiin sitä, että ilmoitus voidaan tehdä hoitavalle sosiaali- tai terveydenhuollon palvelunjärjestäjälle tai -tuottajalle eikä vain yksittäiselle lääkärille. Tämä nähtiin tarpeellisena, koska kuolemia tapahtuu yhä useammin kotihoidossa, palveluasumisessa ja muissa sosiaalihuollon palveluissa. Osassa lausuntoja kuitenkin katsottiin, että sääntely voi muodostua monimutkaiseksi ja että sitä on tarpeen edelleen täsmentää sekä toivottiin selkeää ohjeistusta asiassa osana toimeenpanoa. Esiin nousi erityisesti ehdotetun 1 §:n 1 ja 2 momentin sääntely siitä, että vainajan lähiomaisen tai muun läheisen on arvioitava kuoleman olosuhteiden perusteella sitä, tehdäänkö ilmoitus kuolemasta ensisijaisesti sosiaali- tai terveydenhuoltoon vai poliisille sekä perusteluissakin esiin nostettu seikka, eli että kuolemantapauksien yhteydessä kansalaiset yleensä soittavat hätäkeskukseen.

Lausuntopalautteen perusteella täsmennettiin säännöksen perusteluja, ja säännökseen tehtiin osana jatkovalmistelua eräitä teknisiä muutoksia, mutta pykäläehdotuksen perusratkaisuihin ei tehty muutoksia. Ehdotetun sääntelyn myötä ilmoituksen kuolemasta voi lähiomainen ja muu läheinen aina tehdä myös poliisille, ja sosiaali- ja terveydenhuollolla, jolle ilmoitus on voinut ohjautua, on velvollisuus ilmoittaa poliisille, jos kuoleman olosuhteissa tuleekin esiin poliisitutkintaa edellyttävää sääntelyn nojalla. Tämän arvioidaan turvaavan sitä, ettei sääntely aseta maallikoille kohtuuttomia vaatimuksia.

Kuolemasta ilmoittamisen väestötietojärjestelmään (2 d §) osalta lausunnoissa kannatettiin sääntelyn selkeyttämistä siitä, että velvoite kohdennetaan sosiaali- ja terveydenhuollon palvelunjärjestäjille ja – tuottajille. Joissain lausunnoissa esitettiin toive tarkentaa sääntelyä edelleen siitä, kenelle vastuu ilmoittamisesta kohdentuu. Digi- ja väestötietovirasto (DVV) ja valtiovarainministeriö pitivät tärkeänä, että sääntely tukee ja mahdollisuuksien mukaan edistää kuoleman nopeaa ja luotettavaa sähköistä ilmoittamista väestötietojärjestelmään ja että lainsäädäntö ohjaa toimijoita tarkkuuteen ja täsmällisyyteen. DVV ja valtionvarainministeriö katsoivat, että jatkovalmistelussa tulee yhteensovittaa sääntelyä VTJ-lain sääntelyn kanssa ja avata sääntelyjen suhdetta perusteluissa. Lausuntopalautteen perusteella muokattiin ehdotetun 2 d §:n ja 10 f §:n (tiettyjen lomakkeiden kaavojen vahvistaminen) sääntelyä sekä perusteluja siten, että niissä on otettu tarkemmin huomioon VTJ-lain asiaa koskeva sääntely.

Lausunnoissa kannatettiin lääketieteellistä kuolemansyyn selvittämistä koskevan perussäännöksen (3 §) lisäämistä lakiin sekä lähtökohtaisesti kannatettiin sääntelyä sitä, että hyvinvointialueille säädetään viimesijainen vastuu suorittaa kuolemansyyn selvittäminen, jos tiedossa ei ole sen suorittavaa lääkäriä taikka sosiaali- tai terveydenhuollon palvelunjärjestäjää tai -tuottajaa. Muutamissa hyvinvointialueiden lausunnoissa kuitenkin katsottiin, että vastuutahon määräytymisessä tulisi käyttää vainajan tosiasiallista asuinpaikkaa eli asuinosoitetta eikä rekisteröityä kotikuntaa, mikä vastaisi paremmin palvelujen käytännön järjestämistä ja vastuun tarkoituksenmukaista kohdentumista. Esiin myös nostettiin, että sääntelyn nojalla epäselväksi jäisi se, kenen vastuulla on sellaisten henkilöiden kuolemansyyn selvittäminen, jotka eivät ole eläissään olleet minkään hyvinvointialueen asukkaita. Pari hyvinvointialuetta vastustivat perusteluissa olevaa kirjausta, jonka mukaan vastuu lääketieteellisen kuolemansyyn selvittämisestä voisi siirtyä hyvinvointialueelle, jos yksityisen toimijan tehtävästään laskuttava summa katsottaisiin liian korkeaksi. Lausuntopalautteen perusteella 3 §:n ja hoitolaitteiden poistoa koskevan 10 b §:n sääntelyä muutettiin siten, että viimesijainen vastuu lääketieteellisen kuolemansyyn selvittämisestä ja hoitolaitteiden poistosta ehdotetaan olevan sillä hyvinvointialueella, jonka alueella vainaja sijaitsee.

Esityksen lausuntoversiossa oli mukana ehdotus, jossa ehdotettiin, että uudeksi perusteeksi oikeuslääketieteellisen kuolemansyyn selvittämisen suorittamiselle on, että vainajan henkilöllisyys on tuntematon. Lausunnoissa suhtauduttiin esitykseen myönteisesti. Sisäministeriö piti ehdotusta perusteltuna, mutta totesi, että Poliisihallitus arvioi omassa lausunnossaan ehdotuksen vaikutuksia tarkemmin. Poliisihallitus totesi, että poliisi on jo nykyisinkin käytännössä vastannut tunnistamattomien vainajien henkilöllisyyden selvittämisistä, joten toimivaltuuksien käytön kannalta ehdotus on lähinnä nykyistä asiantilaa selventävä. Se kuitenkin katsoi, että epäselvä henkilöllisyys oikeustieteellisen kuolemansyyn selvittämisen erillisenä perusteena olisi jossakin määrin ongelmallinen, koska tunnistamattoman vainajan henkilöllisyyden selvittämiseen kuluva aika ja käytettävät menetelmät vaihtelevat. Menettely, jossa lain sääntelyn takia aloitettuja oikeuslääketieteellisiä selvityksiä siirrettäisiin lääketieteellisiksi selvityksiksi voisi johtaa vastuuepäselvyyksiin. Sääntelyssä voisi olla toimivampaa kehittää vainajan tunnistamiseen liittyviä käytänteitä niin lääketieteellisessä kuin oikeuslääketieteellisessä kuolemansyyn selvittämisessä. Jatkovalmistelussa päädyttiin poistamaan ehdotus lopullisesta esityksestä, koska esityksen yksityiskohtia on perusteltua vielä arvioida ja nykytilanne ei ole aiheuttanut käytännössä työnjakoon liittyviä ongelmia.

Lausunnoissa pidettiin perusteltuna täsmentää vainajan ruumin käsittelyä ja säilyttämistä koskevaa sääntelyä (10 a ja 10 b §) ja lähtökohtaisesti kannatettiin säännösehdotuksia. Useimmat lausunnonantajat pitivät tarpeellisena, että vainajan käsittelyä, säilyttämistä, tunnistamista, jäljitettävyyttä sekä hoitolaitteiden poistamiseen liittyviä vastuita täsmennetään laintasoisesti. Uudistuksen arvioitiin tukevan vainajien arvokasta, turvallista ja yhdenmukaista kohtelua sekä selkeyttävän toimijoiden välistä vastuunjakoa. Lausunnoissa kuitenkin myös toivottiin eri toimijoiden välisen vastuunjaon edelleen täsmentämistä eri velvoitteiden toteuttamisessa. Kirkkohallitus ja Suomen ortodoksinen kirkko nostivat esiin ehdotettujen velvoitteiden vaikutuksen hautausmaiden ylläpitäjiin. Lupa- ja valvontavirasto katsoi, että jatkovalmistelussa tulisi tarkentaa, onko vainajien ruumiiden säilyttämisestä, säilytystilojen ylläpitämisessä ja riittävyyden varmistamisessa kyse sosiaali- ja terveyspalvelun tuottamisen ja järjestämisen tehtävästä ja miten asia suhteutuu sosiaali- ja terveydenhuollon valvonnasta annetun lain sääntelyyn, ja lisäksi hautaustoimilain ja terveydensuojelulain osalta se katsoi, että vähintään perusteluissa tulisi täsmentää valvontavastuiden jakautumista. Jatkovalmistelussa selkeytettiin sääntelyä ja perusteluja siten, että 10 a ja 10 b §:n säännökset eivät koske hautausmaiden ylläpitäjiä, vaan tarkoitus on säätää kuolemansyyn selvittämisestä annetun lain piiriin kuuluvasta toiminnasta, eli vainajien käsittelyn ja säilytyksen osalta velvoitteista siihen saakka, kunnes vainajan ruumis luovutetaan hautaamista varten. Sosiaali- ja terveysministeriössä on tunnistettu sosiaali- ja terveydenhuollon valvonnasta annetun lain täsmennystarpeet vainajiin liittyvien kysymysten osalta, mutta lakia ei ole mahdollista täsmentää tässä yhteydessä. Perusteluja täsmennettiin siten, että tuodaan esiin se, että ruumiiden säilytystilojen asianmukaisuutta valvotaan myös terveydensuojelulain nojalla.

Hyvinvointialueille ehdotettua nimenomaista velvoitetta huolehtia riittävistä vainajien säilytystiloista kuoleman toteamiseen ja lääketieteelliseen kuolemansyyn selvittämiseen liittyen tehtävien hoitamiseen liittyen kannatettiin. Useat hyvinvointialueet kuitenkin katsoivat, että velvoite voi aiheuttaa hyvinvointialueille lisäkustannuksia ja velvoitteen toteuttamista pidettiin haasteellisena kapasiteettiongelmien takia. Osassa lausuntoja katsottiin, että velvoitteen täyttäminen edellyttää lisärahoitusta. Poliisihallitus katsoi, että esitys jättää oikeuslääketieteelliseen kuolemansyyn selvittämiseen liittyvien tilojen järjestämisvastuun epäselväksi ja katsoi, että kylmäsäilytystilojen järjestämistä koskevien vastuiden tulisi kattaa molemmat tutkintatyypit, ja varautumisjärjestelyissä tulisi huomioida soveltuvasti myös mahdolliset suuronnettomuudet ja poikkeustilanteet sekä vastuut.

Nimenomaista säännöstä siitä, että kuoleman toteaminen on edellytys vainajan siirtämiselle kylmätiloihin, kannatettiin. Muutamassa lausunnossa, mukaan lukien Poliisinhallituksen lausunnossa, erikseen kannatettiin, että tietyissä tilanteissa vainaja voidaan siirtää kylmätilaan myös poliisimiehen päätöksen perusteella. HUS-yhtymä kuitenkin suhtautui ehdotukseen varauksellisesti, koska asiaan voi liittyä riskitilanteita, ja ehdotti säännöksen poistoa tai ainakin täsmentämistä. Mahdollisuus pidettiin ehdotuksessa, koska se on rajattu ilmeisiin kuolintapauksiin.

Kuolintodistusta ja hautauslupaa koskeviin ehdotuksiin (10 c–10 f §) suhtauduttiin lausunnoissa pääosin myönteisesti, mutta kokonaisuuteen esitettiin erinäisiä täsmennystarpeita. Erityisesti kannatettiin kuolintodistusta ja hautauslupaa koskevan sääntelyn siirtämistä asetustasolta lain tasolle sekä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen viimesijaista tehtävää laatia kuolintodistus ja hautauslupa tilanteissa, joissa asiakirjoja ei muutoin saada laadituksi. Osassa lausuntoja korostettiin asiakirjojen laatimisen oikea-aikaisuutta. Kirkkohallitus ja Suomen ortodoksinen kirkko katsoivat, että laissa tulisi säätää hautausluvan kirjoittaminen myös silloin, kun vanhemmat toivovat 22 raskausviikkoa nuoremman tai 500 grammaa kevyemmän sikiön hautaamista, koska hautausta ei voi tehdä ilman hautauslupaa. Lain perusteluja täsmennettiin tältä osin sen selventämiseksi, ettei laki estä hautaamista tai tuhkaamista näissä tilanteissa, vaikkei tämän lain mukaista hautauslupaa olekaan kirjoitettu. Kirkkohallitus, Suomen ortodoksinen kirkko ja Lupa- ja valvontavirasto esittivät vainajien turvalliseen käsittelyn sääntelyyn ja hautausluvan sisältöön liittyviä täsmennystarpeita. Muutamissa lausunnoissa esitettiin sähköisen hautauslupajärjestelmän kehittämistä siten, että hautaus- ja tuhkausjärjestelyistä huolehtivilla, hautaustoimistoilla sekä hautausmaiden ja krematorioiden ylläpitäjillä olisi pääsy tarvittaviin tietoihin. Näiden käytänteiden kehittäminen ei kuitenkaan ole tämän lakihankkeen piirissä oleva asia, ja toimintoja voidaan toisaalta kehittää myös muutenkin kuin lainsäädännön keinoin.

Valtiovarainministeriö katsoi, että ehdotuksen, jonka mukaan Tilastokeskus voi saada kuolintodistuksen Kanta-palveluiden kautta, sääntely, perustelut ja vaikutusarviot vaativat täydentämistä erinäisin osin ja huolellista toimeenpanon suunnittelua. Tilastokeskus piti ehdotusta pääosin onnistuneena. Valtiovarainministeriö nosti esiin myös erinäisiä Tilastokeskuksella olevaan kuolintodistuksien säilyttämisen tehtävän sääntelyn kehittämistarpeita. Esityksen jatkovalmistelussa täsmennettiin asiaan koskevan 10 e §:n sääntelyehdotusta ja perusteluja. Lisäksi esitykseen lisättiin erillinen jakso tiedonhallintavaikutuksista.

Rangaistussääntelyyn kantaa ottaneissa lausunnoissa pidettiin perusteltuna täsmentää rangaistusvastuuta koskevaa 16 §:ää, ja samalla korostettiin laissa asetettujen velvoitteiden selkeyden tärkeyttä. Valtakunnansyyttäjän toimisto ja Helsingin käräjäoikeus pitivät perusteltuna, että blankorangaistussääntelystä luovutaan ja rangaistavat teot yksilöidään täsmällisemmin. Helsingin käräjäoikeus kiinnitti huomiota siihen, että ehdotettu 16 § edelleen rakentuu viittaussäännösten varaan, ja perusteluissa olisi perusteltua kuvata konkreettisia eri tunnusmerkistöjen soveltamistilanteita.

Oikeusministeriön lausunnossa tuotiin esiin useita täsmennystarpeita 16 §:ään sekä aineellisiin säännöksiin, joiden rikkomisesta ehdotetaan seuraavan rangaistusvastuu. Lausunnoille olleessa versiossa esitettiin, että omaiset ja muut vainajan tuntevat olisivat rangaistusvastuun piirissä, jos vainajan kuolemasta ei ilmoiteta poliisille vaikka kuoleman olosuhteet viittaavat muuhun kuin luonnolliseen kuolemaan tai kuolema on muuten yllättävä, mutta rangaistusvastuu poliisille tehtävän ilmoituksen laiminlyönnistä olisi seurannut vainajaa tuntemattomille henkilöille riippumatta kuoleman olosuhteista. Oikeusministeriö kiinnitti huomiota siihen, miksi vainajasta ilmoittamatta jättämistä koskevan rangaistusvastuun sääntelyssä tehdään vainajaa tuntevien ja tätä tuntemattomien osalta on ero, ja katsoi, että mikäli vainajan tuntevien ja tätä tuntemattomien henkilöiden toiminnassa ei keskimäärin ole eroa, herättää tämä kysymyksen sääntelyn oikeasuhtaisuudesta. Oikeusministeriö myös katsoi, että jatkovalmistelussa on syytä arvioida perusteellisesti sitä, onko tällaisten ilmoitusvelvoitteiden vastaisten tekojen enimmäisrangaistukseksi perusteltua säätää jopa vankeusrangaistuksen uhka, kun otetaan huomioon myös kyseisten tekojen mahdollisen tekijäpiirin laajuus.

Ehdotuksen tarkoitus oli saattaa rangaistusvastuun piiriin ne tilanteet, joissa kuolemasta tulisi lain mukaan ilmoittaa poliisille, koska kuoleman olosuhteet edellyttävät tai voivat edellyttää poliisin tekemiä tutkimuksia. Käytännössä vainajan esimerkiksi maastossa kohtaavalla henkilöllä ei voida olettaa kykyä arvioida kuoleman olosuhteita, joten kaikki ilmoitukset vainajasta ohjataan poliisille. Esityksen jatkovalmistelussa päädyttiin kuitenkin poistamaan rangaistusvastuu lain 1 §:n 2 ja 3 momentin mukaisten ilmoitusten tekemättä jättämisestä, koska rangaistusvastuun kohdentaminen tarkoituksenmukaisella tavalla osoittautui hankalaksi, eikä rangaistusvastuun uhka laiminlyönneistä ole välttämätön, koska kuolemista pääsääntöisesti ilmoitetaan viranomaisille. Rangaistusvastuun piirissä edelleen ehdotetaan olevan se, jos sosiaali- tai terveydenhuollossa työskentelevä ei tee ilmoitus poliisille laissa säädetyissä tilanteissa. Oikeusministeriön muun lausuntopalautteen perusteella täsmennettiin laissa käytettyjä ilmaisuja ja 16 §:n sääntelyä sekä perusteluja.

Oikeusministeriö katsoi, että esityksessä on esitetty riittävät perustelut sille, että esityksessä poiketaan niin sanotusta keskittämisperiaatteesta eli siitä, että vankeusrangaistusuhkaiset rangaistussäännökset keskitetään lähtökohtaisesti rikoslakiin.

Kudoslakiin ehdotetuista teknisluonteisista muutosehdotuksista annettiin melko vähän lausuntoja. Niissä pidettiin perusteltuna, että kuoleman määritelmästä ja kuoleman toteamisesta säädettäisiin kuolemansyyn selvittämisestä annetussa laissa.

Oikeuskanslerin, eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen ja oikeusministeriön lausunnoissa kiinnitettiin huomiota voimassa olevan lain 17 §:n 1 momentissa olevaan yleisluonteiseen asetuksenantovaltuuteen ja katsottiin tarpeelliseksi arvioida se, missä määrin sen nojalla voidaan muuttaa kuolemansyyn selvittämistä koskevaa asetusta. Kyseistä valtuutta ei esitetä täsmennettäväksi, koska kokonaisuus vaatisi systemaattisemmin lain perussääntöjen ja niitä täydentävien asetuksenantovaltuuksien arviointia, ja tällaista ei ollut mahdollista tehdä tämän lakihankkeen yhteydessä. Jatkovalmistelussa kuitenkin eräs asetuksen säännös, jota oli suunniteltu muutettavaksi mainitun asetuksenantovaltuuden nojalla, siirrettiin lakiin.

Valtiovarainministeriö piti esitettyjä lakimuutoksia lähtökohtaisesti kannatettavina. Se kuitenkin huomautti, että esitysluonnoksen vaikutusarvioihin liittyy useita epävarmuustekijöitä, jotka voivat joko lisätä tai vähentää arvioituja säästövaikutuksia. Varsinais-Suomen hyvinvointialue katsoi, ettei esityksestä tule merkittäviä kustannussäästöjä toisin kuin esityksessä esitetään. Esityksen taloudellisia vaikutuksia koskevassa jaksossa on kuvattu taloudellisiin vaikutuksiin liittyviä olettamia ja epävarmuutta.

Oikeuskansleri kiinnitti huomiota siihen, kuinka esityksen suhdetta Ahvenanmaan itsehallintolakiin on käsitelty. Ehdotuksen suhteesta lainsäädäntövallan ja samalla myös hallintovallan jakautumiseen valtakunnan ja maakunnan kesken esitettiin tulkintoja, jotka on syytä dokumentoida selkeämmin, jotta voidaan varmistua niiden paikkansapitävyydestä. Ahvenanmaan maakunnan hallitus katsoi, että lakiehdotus on laadittu siten, että sen säännöksiä voidaan soveltaa ja sen yleiset tavoitteet saavuttaa myös Ahvenanmaalla. Maakunnan hallituksella ei ollut huomautettavaa niihin osiin, jotka koskevat Ahvenanmaata. Se tuki myös ehdotusta, jonka mukaan tietyin edellytyksin myös sairaanhoitaja voisi lääkärin sijasta todeta kuoleman. Myös Ahvenanmaan poliisiviranomainen puolsi kuolemasta ilmoittamista ja kuoleman toteamista koskevia säännösehdotuksia eikä sillä ollut huomautettavaa muuten säännösehdotuksiin. Se toi kuitenkin esiin, että toimivallan jakoa valtakunnan ja maakunnan välillä koskevassa tekstissä ei ollut huomioitu poliisihallinnosta Ahvenanmaan maakunnassa annettua tasavallan presidentin asetusta. Perusteluja täydennettiin lausuntojen perusteella.

Lausunnoissa tuotiin esiin näkemyksiä kuolemansyyn selvittämistä koskevan lainsäädännön muista täsmennystarpeista. Eduskunnan apulaisoikeusasiamies ehdotti, että lakiin otetaan säännökset kuolemasta ilmoittamisesta vainajan omaisille sekä piti aiheellisena selvittää, tulisiko lainsäädäntöä muuttaa kuolemasta hautaamiseen tai tuhkaamiseen kuluvan ajan lyhentämiseksi. Turun yliopisto katsoi, että sairaalahoidon aikana otettujen näytteiden asianmukaisesta talteenotosta ja säilytyksestä mahdollista myöhempää oikeuslääketieteellistä tarvetta varten tulisi säätää. Valtiovarainministeriö ja Lupa- ja valvontavirasto kiinnittivät huomiota siihen, että esityksessä jää edelleen ratkaisematta kauan tiedossa olleet haasteet, jotka liittyvät lääninhallitusten aikaisiin oikeuslääketieteellisiin ruumiinavauspöytäkirjojen ja näytteiden säilyttämiseen ja ehdottivat sääntelyä asiasta. Turun yliopisto katsoi, että voimassa olevan lain 7 §:n 1 momentin perusteita poliisitutkinnalle voisi olla tarpeen selkeyttää. Säteilyturvakeskus, Lupa- ja valvontavirasto, Kirkkohallitus ja Suomen ortodoksinen kirkko katsoivat, että tulisi lailla tulisi säätää tai hautauslupakäytänteissä tulisi ottaa huomioon tapaukset, joissa vainajan ruumis säteilee merkittävästi. Kryoniikkaseura ry ja yksityishenkilö ehdottivat, että lainsäädäntöä uudistettaisiin kattavasti ottamaan huomioon mahdollisuus, että henkilön ruumis voitaisiin siirtää pysyvään kylmäsäilytykseen myöhemmin tapahtuvaa elvytystä varten, kun teknologia siihen on kehitetty (kryoniikka). Näiden ehdotusten tarpeellisuutta ei arvioitu tämän hallituksen esityksen valmistelun yhteydessä.

7

Säännöskohtaiset perustelut

7.1

Laki kuolemansyyn selvittämisestä

Lain 1 luvun voimassa oleva otsikko on kuolemasta ilmoittaminen ja kuolleen hautaaminen. Luvun otsikoksi muutettaisiin kuolemasta ilmoittaminen kuoleman toteaminen, sillä 1 §:ssä ja uudessa 2 d §:ssä säädettäisiin kuoleman ilmoittamisesta sekä 2 §:ssä ja uudessa 2 a–2 c §:ssä kuoleman toteamisesta sekä vainajan ulkotarkastuksesta. Voimassa olevan 2 §:n sääntely hautauksesta siirtyisi muutettuna uuteen 3 b lukuun.

1 §.Voimassa olevassa 1 §:ssä säädetään kuoleman ilmoittamisesta lääkärille tai poliisille sekä terveydenhuollon toimintayksikön, lääkärin ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen velvoitteesta ilmoittaa kuolemasta väestötietojärjestelmään. Lisäksi pykälässä säädetään Tilastokeskuksen tehtävästä säilyttää sille toimitetut asiakirjat ja tiedot. Sääntelykokonaisuutta muutettaisiin siten, että 1 §:ssä säädettäisiin vainajasta ilmoittamisesta sosiaali- tai terveydenhuollolle tai poliisille ja uudessa 2 d §:ssä kuoleman ilmoittamisesta väestötietojärjestelmään. Uuteen 10 e §:ään siirtyisi sääntely Tilastokeskuksen tehtävästä säilyttää kuolintodistukset. Lain 1 §:ssä säädettäisiin voimassa olevaa sääntelyyn nähden selkeämmin siitä, kenen velvoitteena on tehdä ilmoitus vainajasta ja mille taholle.

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin, että vainajan lähiomaisen, muun läheisen taikka muun vainajan tuntevan, joka löytää vainajan, on viivytyksettä ilmoitettava vainajasta ensisijaisesti vainajaa viimeksi ennen kuolemaa hoitaneelle lääkärille tai sille sosiaali- tai terveydenhuollon palvelunjärjestäjälle tai -tuottajalle, jossa hoitanut lääkäri toimii. Jos hoitanutta lääkäriä taikka palvelunjärjestäjää tai -tuottajaa ei ole tiedossa, ilmoitus vainajasta on tehtävä sille hyvinvointialueelle, jonka alueella vainaja sijaitsee. Vainajasta voi vaihtoehtoisesti ilmoittaa poliisille.

Lähtökohtaisesti vastuu ilmoittaa lääkärille tai sosiaali- tai terveydenhuollon palvelunjärjestäjälle olisi vainajan lähiomaisella tai muulla läheisellä. Ilmoitusvelvollisuutta ei olisi sidottu lähiomaisten tai muiden läheisten osalta siihen, kuka havaitsee vainajan kuolleen, joskin usein ilmoittaja käytännössä olisi puoliso, lapsi taikka samassa taloudessa asuva sukulainen tai ystävä. Lisäksi momentin mukainen ilmoitusvelvollisuus olisi vainajan löytäjällä, joka tuntee vainajan. Kyseessä voisi esimerkiksi olla naapuri, joka löytää vainajan kuolleena tullessaan vierailulle hänen kotiinsa. Käytännössä tällaisessa tilanteessa voitaisiin toimia myös niin, että muu vainajan tunteva, joka löytää vainajan, voisi ilmoittaa kuolemasta vainajan lähiomaiselle tai muulle läheiselle, joka tekisi ilmoituksen vainajasta lääkärille tai sosiaali- tai terveydenhuollon palvelunjärjestäjälle tai – tuottajalle, jos se olisi tarkoituksenmukaista.

Momentissa kohdistettaisiin vastuu ilmoituksen tekemiseen vainajan lähiomaisille, muulle läheiselle sekä muulle vainajan tuntevalle, koska vain vainajan tuntevat henkilöt ovat käytännössä tietoisia vainajaa ennen hänen kuolemaansa hoitaneista tahoista sekä olosuhteista, joiden perusteella määrittyy, tehdäänkö ilmoitus sosiaali- ja terveydenhuollolle vai poliisille 1 ja 2 momentissa säädetyn mukaisesti.

Vainajaa viimeksi hoitaneella lääkärillä tarkoitettaisiin sellaista lääkäriä, johon vainajalla oli ennen kuolemaansa vakiintunut hoitosuhde, esimerkiksi hänen omalääkärinsä tai vainajaa hänen kuolemaansa johtaneen sairautensa aikana hoitanutta lääkäriä. Käytännössä vainajaa on voinut ennen kuolemaa voinut hoitaa useampi lääkäri, ja ilmoitus voidaan tehdä kenelle tahansa. Lääkärin työnkuvalla ja hoitosuhteella on kuitenkin oltava tarkoituksenmukainen yhteys siihen, että hän ottaa vastaan ilmoituksen kuolemasta. Täten ilmoitusta kuolemasta ei tehtäisi esimerkiksi hammaslääkärille tai silmälääkärille, joilla ei tyypillisesti ollut pääasiallista roolia vainajan kuolemaa edeltäneessä terveyden seurannassa tai kuolemaan liittyvien sairauksien hoidossa.

Usein ei kuitenkaan ole tarkoituksenmukaista, että vainajasta ilmoittavan on tavoitettava tietty lääkäri, vaan olennaisempaa on, että tieto menee sille sosiaali- tai terveydenhuollon palvelunjärjestäjälle tai - tuottajalle, jossa hoitanut lääkäri toimii. Sääntelyn mukaan ilmoittaminen sosiaali- tai terveydenhuollon palvelunjärjestäjälle tai – tuottajalle on myös mahdollinen.

Momentissa olisi myös säännös tilanteita varten, jossa ei ole tiedossa vainajaa hoitanutta lääkäriä tai palvelunjärjestäjää tai -tuottajaa. Tällainen tilanne voi olla esillä erityisesti silloin, kun henkilö kuolee kotonaan, mutta vainajan ruumiin löytänyt ei tiedä häntä hoitanutta lääkäriä tai hoitoyksikköä. Tällöin vainajasta ilmoitetaan ensisijaisesti sille hyvinvointialueelle, jonka alueella vainaja sijaitsee. Säännöksessä ei yksilöitäisi, mihin hyvinvointialueen toimielimeen tai toimintayksikköön ilmoitus tehtäisiin, vaan hyvinvointialueen tulisi huolehtia siitä, että sen toiminnassa on huolehdittu ilmoitusten vastaanottamiseen liittyvistä järjestelyistä, sekä riittävästä asiaan liittyvästä ohjeistuksesta hyvinvointialueen verkkosivuilla ja tarvittaessa muutenkin.

Momentissa säädettäisiin myös siitä, että vainajasta voi ilmoittaa vaihtoehtoisesti myös poliisille. Käytännön elämässä on erilaisia tilanteita, eikä lainsäädäntöä ole syytä laatia liian tiukaksi sen suhteen, kuka voi ottaa vastaan ilmoituksen vainajasta. Tilanteissa, jossa ei ole varsinaista tarvetta poliisin paikalle saapumiselle, poliisille tehtävän ilmoitus olisi vasta toissijainen toimintamalli sosiaali- tai terveydenhuollolle tehtävään ilmoitukseen nähden. Käytännössä poliisille ilmoittaminen toteutuu siten, että lähiomainen tai muu henkilö soittaa hätäkeskukseen havaittuaan ihmisen menehtyneen. Usein ihmiset ottavatkin yhteyttä tällaisissa tilanteissa hätäkeskukseen, vaikka kuolema ei yllättävä olisikaan. Ahvenanmaalla yleiseen hätänumeroon 112 tulevat puhelut vastaanottaa Ahvenanmaan poliisiviranomainen, ei Hätäkeskuslaitos. Hätäkeskus tai poliisi, jolle ilmoitus on välitetty, voisi ohjata ilmoittajan ottamaan yhteyttä sosiaali- tai terveydenhuollon palvelunjärjestäjään tai -tuottajaan. Poliisi voisi saamiensa tietojen perusteella neuvotella sosiaali- tai terveydenhuollon kanssa siitä, kumpi lähtee paikalle, vai lähtevätkö molemmat.

Pykälän 2 ja 3 momentissa säädettäisiin tilanteista, jossa ilmoitus vainajasta tulisi ensisijaisesti tehdä poliisille. Pykälän 1 momentissa tarkoitetun henkilön olisi kuitenkin viivytyksettä ilmoitettava vainajasta poliisille, jos kuoleman olosuhteet viittaavat muuhun kuin luonnolliseen kuolemaan tai jos kuolema on muutoin yllättävä. Tällä tarkoitettaisiin erityisesti olosuhteita, joissa kuolema näyttäytyy olevan ei-luonnollinen. Tällaisia olosuhteita olisivat esimerkiksi olosuhteet, jolloin esillä on ainakin vaikutelma tai epäilys siitä, että kuoleman on aiheuttanut rikos, tapaturma tai itsemurha. Kuolema voisi olla ilmoittavalle yllättävä erityisesti silloin, että henkilö löytyy menehtyneenä, vaikka hänen ei tiedetä sairastaneen. Vainajasta ilmoittavan ei edellytettäisi osaavan arvioida sitä, onko kyseessä tosiasiallisesti tilanne, jossa on suoritettava lain 7 §:n mukainen poliisitutkimus, koska sen arvioimiseen vaaditaan poliisin tai lääketieteellistä asiantuntemusta. Olennaista olisi vainajan löytäjän arvio asiasta.

Lisäksi poliisille ilmoitettaisiin vainajasta niissä tapauksissa, jos vainajan löytää hänet tuntematon henkilö. Vainajan voi löytää esimerkiksi julkisella paikalta ohikulkija tai vainajan kotoa sinne saapunut huoltomies. Tällaisissa tilanteissa ihmiset käytännössä aina ilmoittavat vainajasta hätäkeskukseen. Näin on siksikin, että eloton henkilö kohdatessa ei välttämättä ole selvää, onko henkilön henki vielä pelastettavissa, ellei sitten kuolema ole ilmeinen esimerkiksi pitkälle edenneiden kuoleman merkkien takia.

Pykälän 4 momentissa säädettäisiin, että poliisin on viivytyksettä ilmoitettava tieto vainajasta lääkärille. Tämä ilmoitus johtaa siihen, että lääkäri suorittaa kuoleman toteamisen sekä ulkotarkastuksen. Säännöksessä ei yksilöitäisi lääkäriä, kenelle poliisin on tehtävä ilmoitus, vaan se voi tapauksen mukaan olla vainajaa hoitanut lääkäri, hyvinvointialueen lääkäri, oikeuslääkäri tai muu lääkäri. Luonnollisesti erillistä ilmoitusta ei tarvitse tehdä, jos poliisi tietää, että lääkäri on jo saanut tiedon kuolemasta.

Pykälän 5 momentissa säädettäisiin tilanteista, joissa vainaja kuolee sosiaali- tai terveydenhuoltoa toteuttavassa toimintayksikössä tai paikassa, jossa hän eläessään sai 2 a §:n 2 momentin 3 kohdassa tarkoitettua palvelua eli kotisairaanhoitoa, kotisairaalahoitoa tai kotihoitoa ja vainajan löytäjä työskentelee kyseisessä toimintayksikössä tai palvelussa. Vainajan löytäjän olisi momentin mukaan huolehdittava, että tieto kuolemasta välittyy lääkärille. Huolehtimisvelvollisuudella tarkoitettaisiin sitä, että vainajan löytäjän henkilökohtaisena velvoitteena ei välttämättä olisi ilmoituksen tekeminen lääkärille, vaan velvollisuutta huolehtia siitä, että tieto välittyy organisaatiossa eteenpäin siten, että joku organisaatiossa tekee ilmoituksen lääkärille.

Pykälän 6 momentissa säädettäisiin, että vainajasta tiedon saaneen lääkärin, 5 momentissa tarkoitetun vainajan löytäjän taikka vainajasta tiedon saaneen sosiaali- tai terveydenhuollon järjestäjän tai -palveluntuottajan on viivytyksettä ilmoitettava vainajasta poliisille, jos kuoleman olosuhteet viittaavat siihen, että kyseessä on lain 7 §:n 1 momentissa tarkoitettu tilanne.

Momentin sääntely kattaisi eri tilanteita. Lääkäri taikka sosiaali- tai terveydenhuollon palvelunjärjestäjän tai -palveluntuottajan palveluksessa työskentelevä on voinut saada tiedon vainajasta 1 momentin nojalla lähiomaisen tai muun läheisen tehtyä sille ilmoituksen, mutta olosuhteiden perusteella, joko esimerkiksi puhelimessa saatujen tietojen perusteella vainajaa tutkimatta tai kun lääkäri itse näkee vainajan, voi tulla esille seikkoja, joiden perusteella ilmoitus poliisille on tarpeen. Lisäksi 5 momentissa tarkoitettu vainajan löytäjä tai muu sosiaali- tai terveydenhuollon palvelunjärjestäjän tai -tuottajan palveluksessa työskentelevä, jolle vainajan löytäjä on välittänyt tiedon vainajasta, on tällaisia seikkoja havaitessaan velvollinen tekemään poliisille ilmoituksen vainajasta. Sääntelyllä on yhteys lain 6 a §:n ehdotettuun säännökseen, jonka mukaan jos lääketieteellisessä kuolemansyyn selvittämisessä ilmenee tai on syytä epäillä, että kyseessä on 7 §:n 1 momentissa tarkoitettu tilanne, on lääketieteellistä kuolemansyyn selvittämistä suorittavan lääkärin välittömästi ilmoitettava asiasta poliisille ja keskeytettävä lääketieteellinen kuolemansyyn selvittäminen. Tämä 1 §:n 6 momentin sääntely asettaisi ilmoitusvelvollisuuden jo ennen kuin varsinainen lääketieteellinen kuolemansyyn selvittäminen on käynnistynyt.

Rikoslain (39/1889) 21 luvun 14 §:ssä säädetään heitteillepanosta ja 15 §:ssä pelastustoimen laiminlyönnistä. Heitteillepanosta tuomitaan se, joka saattaa toisen avuttomaan tilaan tai jättää sellaiseen tilaan henkilön, josta hän on velvollinen huolehtimaan, ja siten aiheuttaa vaaraa tämän hengelle tai terveydelle. Pelastustoimen laiminlyönnistä tuomitaan se, joka tietäen toisen olevan hengenvaarassa tai vakavassa terveyden vaarassa on tälle antamatta tai hankkimatta sellaista apua, jota hänen mahdollisuutensa ja tilanteen luonne huomioon ottaen kohtuudella voidaan häneltä edellyttää. Sääntelystä voidaan johtaa positiivinen toimintavelvoite antaa tai hankkia apua hengenvaarassa tai vakavassa terveyden vaarassa olevalle. Jos siis kyseessä on tilanne, jossa henkilö esimerkiksi saa sairauskohtauksen ja kuolemasta on vähäisintäkään epäselvyyttä, toimenpiteenä on soittaa hätänumeroon 112 avun saamiseksi eikä tehdä ilmoitusta kuolemasta.

2 §.Voimassa olevassa 2 §:ssä säädetään edellytyksistä haudata kuollut tai luovuttaa ruumis lääketieteen opetusta tai tutkimusta varten. Sääntely siirtyisi hieman muutettuna uuden 10 c §:n 5 momenttiin. Jatkossa 2 §:ssä säädettäisiin lakitasoiset perussäännökset kuoleman toteamisesta. Sääntelyn perusratkaisut perustuisivat voimassa olevan kuoleman toteamisesta annetun sosiaali- ja terveysministeriön asetuksen (27/2004) sääntelyyn.

Pykälän 1 momentissa olisi nyt kudoslain 21 §:ssä oleva määritelmä siitä, milloin ihminen on kuollut. Sen mukaan ihminen on kuollut, kun kaikki hänen aivotoimintansa ovat pysyvästi loppuneet. Aivotoiminnan pysyvä loppuminen johtaa vääjäämättä muiden elintoimintojen pysähtymiseen, ellei niitä ylläpidetä keinotekoisesti. Samoin muiden elintärkeiden toimintojen kuten sydämen tai hengityksen toiminnan pysyvä loppuminen johtaa aivoverenkierron ja sen seurauksena aivotoiminnan loppumiseen.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin velvoitteesta tehdä kuoleman toteaminen ja sen määritelmästä. Momentissa säädettäisiin, että vainajan kuolema on todettava. Kuoleman toteamisella tarkoitetaan elintoimintoihin kohdistuvan tutkimuksen tai kohdistuvien tutkimusten tekemiseen perustuvaa johtopäätöstä siitä, että ihminen on kuollut. Siitä, kuka voi tehdä kuoleman toteamisen missäkin tilanteessa, säädettäisiin lain 2 a §:ssä.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin siitä, millä perusteilla kuolema voidaan todeta. Momentti vastaisi keskeisesti sisällöltään voimassa olevan kuoleman toteamisesta annetun sosiaali- ja terveysministeriön asetuksen 3 §:ää ja 4 §:n 1 momenttia. Momentin mukaan kuolema voidaan todeta sen perusteella, että hengitys ja verenkierto ovat pysyvästi loppuneet, toissijaiset kuolemanmerkit ovat ilmaantuneet taikka elimistö on tuhoutunut elinkelvottomaksi. Kuolema voidaan todeta niin sanottujen ensisijaisten ja toissijaisten merkkien perusteella. Ensisijaisia merkkejä ovat sydämen, verenkierron ja hengityksen toiminnan loppuminen. Toissijaisia kuolemanmerkkejä ovat ruumiin jäähtyminen, lautumat, kuolonkankeus ja kuolemanjälkeiset hajoamismuutokset. Lisäksi siis kuolema voidaan todeta sen perusteella, että elimistö on tuhoutunut elinkelvottomaksi.

Momentissa lisäksi säädettäisiin, että sydämen sykkiessä kuolema voidaan myös todeta, kun lääketieteellisillä tutkimuksilla on osoitettu, että aivotoiminnot ovat pysyvästi lakanneet (aivokuolema). Voimassa olevassa kuoleman toteamisesta annetun sosiaali- ja terveysministeriön asetuksen 4 §:ssä säädetään yksityiskohtaisesti tutkimuksista, jotka on tehtävä aivokuolema todettaessa. Lakiin ei ehdoteta otettavaksi näin yksityiskohtaista sääntelyä, koska lääketieteen luonteesta johtuen hyvin yksityiskohtainen sääntely voi vanhentua, eikä lainsäädännössä muutenkaan säädetä yksityiskohtaisesti lääketieteellisten tutkimusten suorittamisesta. Aivokuolema olisi todettava kansainvälisten ja kansallisten standardien ja asiantuntijaohjeiden mukaisesti. Ammattihenkilölain 15 §:n 1 momentin mukaan terveydenhuollon ammattihenkilön on ammattitoiminnassaan sovellettava yleisesti hyväksyttyjä ja kokemusperäisiä perusteltuja menettelytapoja koulutuksensa mukaisesti, jota hänen on pyrittävä jatkuvasti täydentämään.

Pykälän 4 momentissa säädettäisiin siitä, että kuolema on todettava viivytyksettä. Velvoite kuoleman toteamiseen viivytyksettä tarkoittaa, että kuolema tulisi todeta mahdollisimman pian. Lakiin ei ehdoteta nimenomaista aikamäärettä sille, kuinka nopeasti kuolema tulee viimeistään aina todeta, koska kuoleman olosuhteet osaltaan määrittävät hyväksyttävää aikaa. Pääsääntönä on, että kuolema tulisi todeta muutaman tunnin kuluessa, kun vainajan havaitaan menehtyneen. Kun kuolema tapahtuu terveydenhuoltoa toteuttavissa toimintayksiköissä, joissa on läsnä terveydenhuollon ammattihenkilöitä, on oletettavaa, että kuolema on mahdollista todeta nopeasti. On hyväksyttävää odottaa kohtuullisessa ajassa tapahtuvaan lääkärin seuraavaan päivystyskierrokseen tai kuoleman tapahtuessa yöllä seuraavaan aamupäivään, kun vuoroon saapuu henkilö, joka voi lain mukaan todeta kuoleman tai joka voi päättää vainajan kuljettamisesta toiseen yksikköön toteamista varten. Voimassa olevassa lainsäädännössä eli kuolemansyyn selvittämisestä annetun asetuksen 3 §:ssä säädetään velvoitteesta todeta kuolema viivytyksettä, ja laillisuusvalvonnassa on katsottu, ettei edellytys täyty, jos viikonloppuna tapahtunut kuolema todetaan maanantaina (ks. jakso 2.3). Enimmäisaikana kuoleman toteamiselle, jos toteamista ei perustellusta syystä voida toteuttaa tätä nopeammin ja kuolemasta ei ole epäselvyyttä, voidaan pitää enintään noin vuorokautta. Vainajan ruumiin kunnioittava käsittely kuitenkin edellyttää, että kuolema pääsääntöisesti pyritään toteamaan tätä nopeammin, koska kuoleman toteaminen on edellytys vainajan siirrolle kylmäsäilytystilaan.

Pykälän 5 momentissa säädettäisiin siitä, että kuoleman toteamisesta olisi tehtävä merkinnät potilasasiakirjoihin. Momentin mukaan kuoleman todenneen terveydenhuollon ammattihenkilön on merkittävä potilasasiakirjoihin kuoleman toteaminen, kuoleman toteamiseksi tehdyt tutkimukset, tutkimustulokset ja havainnot, kuoleman ajankohta, jos se on tiedossa sekä kuoleman toteamisen ajankohta. Oikeuslääkäri tekee merkinnät kuolemansyyn selvittämisen asiakirjoihin. Potilasasiakirjoihin tehtävistä merkinnöistä säädetään nyt kuoleman toteamisesta annetun sosiaali- ja terveydenhuollon asetuksen 7 §:ssä.

2 a §.Lain uudessa 2 a §:ssä säädettäisiin siitä, kuka voi todeta kuoleman ja minkä edellytysten täyttyessä.

Pykälän 1 momentissa olevan pääsäännön mukaan kuoleman saa todeta lääkäri tai lääkärin tehtävässä tilapäisesti toimiva lääketieteen opiskelija. Jos kuoleman toteaa lääketieteen opiskelija, hänen on oltava terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun lain 2 §:n 3 momentissa ja mainitun lain nojalla annetuissa säännöksissä tarkoitettu, hyväksytysti vähintään viiteen ensimmäiseen opintovuoteen kuuluvat opinnot suorittanut lääketieteen opiskelijaa, joka hoitaa tilapäisesti lääkärin tehtävää julkisen palvelunjärjestäjän palveluksessa tai sellaisen yksityisen palveluntuottajan palveluksessa, joka tuottaa sosiaali- tai terveydenhuollon palveluja julkiselle palvelunjärjestäjälle.

Ammattihenkilölain 2 §:n 3 momentin nojalla laillistetun ammattihenkilön tehtävissä voi toimia tilapäisesti myös kyseiseen ammattiin opiskeleva kyseistä ammattia itsenäisesti harjoittamaan oikeutetun laillistetun ammattihenkilön johdon ja valvonnan alaisena. Opiskelijaan sovelletaan tällöin soveltuvin osin, mitä ammattihenkilölaissa säädetään terveydenhuollon ammattihenkilöstä. Laillistetun ammattihenkilön tehtävässä toimimisen edellytyksistä säädetään tarkemmin valtioneuvoston asetuksella. Ehdotetussa 2 a §:n 1 momentissa oleva säännösviittaus ammattihenkilölain nojalla annettuihin säännöksiin viittaa terveydenhuollon ammattihenkilöistä annettuun asetukseen. Asetuksen 3 §:n 1 momentissa säädetään, että lääketieteen opiskelija voi toimia tilapäisesti lääkärin tehtävässä, jos hän on suorittanut hyväksytysti yliopistojen tutkinnoista annetussa valtioneuvoston asetuksessa (794/2004) tarkoitetut, vähintään viiteen ensimmäiseen opintovuoteen kuuluvat opinnot ja hänellä on suoritettujen opintojen perusteella riittävät edellytykset kyseisen tehtävän hoitamiseen. Opiskelijan on oltava laillistetun lääkärin johdon ja valvonnan alaisena potilaan asemasta ja oikeuksista annetun lain 2 §:n 4 kohdassa tarkoitetussa terveydenhuollon toimintayksikössä tai vuoden 1982 sosiaalihuoltolain 24 §:ssä tarkoitettua laitoshuoltoa antavassa sosiaalihuollon toimintayksikössä (nykyisin laitospalveluista säädetään vuoden 2014 sosiaalihuoltolain 22 §:ssä).

Säännös koskien lääketieteen opiskelijaa perustuisi kuoleman toteamisesta annetun asetuksen 6 §:n 1 momentin sääntelyyn, jonka mukaan kuoleman voi todeta laillistettu tai luvan saanut lääkäri taikka ammattihenkilöasetuksen 3 §:n 1 momentissa tarkoitettu, laillistetun lääkärin tehtävää valtiolla, hyvinvointialueella tai HUS-yhtymässä hoitava lääketieteen opiskelija. Sääntelyä on selostettu tarkemmin jaksossa 2.3. Huomioiden se, että hyvinvointialueet tai muut julkiset palvelunjärjestäjät ostavat palveluja yksityisiltä palveluntuottajilta, momentissa erikseen säädettäisiin, että kuoleman toteava lääkäriopiskelija voisi toimia myös sellaisen yksityisen palveluntuottajan palveluksessa, joka tuottaa palveluja julkiselle palvelunjärjestäjälle. Luonnollisesti myös kuoleman toteava lääkäri voisi toimia myös tällaisen palveluntuottajan palveluksessa.

Ehdotettu säännös olisi osin ammattihenkilöasetuksen 3 §:n 1 momentin sääntelystä ja sanamuodoista poikkeava. Potilaan asemasta ja oikeuksista annetun lain 2 §:n 4 kohdassa viitataan myös yksityisen terveydenhuollon toimijoihin. Tässä 2 a §:n 1 momentissa asetettaisiin lisäedellytykseksi siis se, että yksityisen palveluntuottajan palveluksessa oleva lääketieteen opiskelija saa todeta kuoleman yksityisen palveluntuottajan palveluksessa olleessaan vain, jos hän hoitaa tilapäisesti lääkärin tehtävää sellaisen yksityisen palveluntuottajan palveluksessa, joka tuottaa sosiaali- tai terveyspalveluja julkiselle palvelunjärjestäjälle. Ehdotettu sanamuoto on selvyyden vuoksi myös asetuksen 3 §:n 1 momentin sanamuotoa laajempi, sillä asetuksen sanamuodossa viitataan esimerkiksi sosiaalihuollon osalta vain laitoshoitoa antavassa sosiaalihuollon toimintayksikössä toimimiseen. Julkisella palvelunjärjestäjällä tarkoitettaisiin käytännössä hyvinvointialueita, Helsingin kaupunkia, HUS-yhtymää, valtion viranomaisia, jotka järjestävä sosiaali- tai terveyspalveluita, ja Ahvenanmaan maakunnassa ÅHS:ää.

Sovellettavaksi tulisi myös ammattihenkilöasetuksen 3 b §:n sääntely ulkomailla lääketiedettä opiskelevan toimimisesta lääkärin tehtävässä, asetuksen 3 e §:n 1 momentin sääntely, jonka mukaan opiskelijoilla ei ole oikeutta toimia tilapäisesti laillistetun ammattihenkilön tehtävässä enää sen jälkeen, kun opintojen aloittamisesta on kulunut yli kymmenen vuotta sekä 3 f §:n ohjaajaa koskeva sääntely.

Pykälän 2 ja 3 momentissa säädettäisiin edellytyksistä, joissa sairaanhoitaja saa todeta kuoleman. Pykälän 2 momentin mukaan 1 momentissa säädetyn estämättä ennakoiduissa kuolemantapauksissa sairaanhoitaja saa todeta kuoleman, jos kuolema tapahtuu terveyskeskuksessa, sairaalassa tai muussa terveydenhuoltoa toteuttavassa toimintayksikössä; sosiaalihuollon ympärivuorokautisessa palveluasumisessa, laitospalveluissa tai yhteisöllisessä asumispalvelussa; tai paikassa, johon vainaja eläessään sai kotisairaanhoidon, kotisairaalahoidon tai kotihoidon palveluja. Paikalla, johon vainaja eläessään sai kotisairaanhoidon, kotisairaalahoidon tai kotihoidon palveluja, käytännössä useimmiten tarkoitettaisiin vainajan elinaikaista kotia. Käsitettä ei säännöksessä kuitenkaan sidottaisi kodin käsitteeseen, joka voi olla monitulkintainen, jos henkilö esimerkiksi asui usealla paikkakunnalla. Ennakoidulla kuolemantapauksella tarkoitettaisiin sitä, että potilaan terveydentilan, sairauden tai vamman ennakoidun etenemisen perusteella kuoleman tiedetään olevan mahdollinen lähiaikoina. Asia tulisi lähtökohtaisesti ilmetä potilaan hoitosuunnitelmasta tai muista potilasasiakirjamerkinnöistä. Useimmiten potilaalle olisi tehty saattohoitopäätös.

Pykälän 3 momentin mukaan edellytyksenä olisi, että sairaanhoitajalla on oltava riittävä tieto potilaan tilasta, kuoleman toteamiseksi tehtävistä tutkimuksista ja kuolemansyyn selvityksen perusteista. Tämä tarkoittaisi, että sairaanhoitajan tulee olla kouluttautunut kuoleman toteamisessa suoritettavien tutkimusten tekoon, ja potilas on hänelle tuttu tai hänellä muuten on hoitosuunnitelman ja potilasasiakirjamerkintöjen perusteella riittävä tieto potilaan terveydentilasta.

Momentissa lisäksi säädettäisiin, sairaanhoitaja ei saa todeta kuolemaa, jos kuoleman olosuhteissa on syytä epäillä, että asiassa on suoritettava oikeuslääketieteellinen kuolemansyyn selvitys. Vaikka tietyn potilaan kuoleman tiedetään olevan lähellä, ei tämä välttämättä tarkoita, että hän kuoli sairauteen. Oikeuslääketieteellinen kuolemansyyn selvittäminen tehdään esimerkiksi silloin, jos kuoleman epäillään johtuneen tapaturmasta tai hoitotoimenpiteestä. Lisäksi se suoritetaan, jos kuolema on muuten yllättävä. Vaikka potilas sairastaa vakavasti, voi kuolema hänen kuolemaa edeltänyt vointinsa huomioon ottaen voinut tapahtua yllättävästi. Sairaanhoitajan tulee tarvittaessa konsultoida lääkäri.

Pykälän 4 momentissa säädettäisiin, että ensihoitaja tai ensihoidossa työskentelevä sairaanhoitaja voi todeta kuoleman, jos poliisi päättää vainajan löytymisen yhteydessä, että vainajalle suoritetaan oikeuslääketieteellinen kuolemansyyn selvittäminen. Säännöksen tarkoitus on välttää se, että kuoleman toteamiseksi paikalle kutsutaan poliisin tutkinnassa apuna käyttämä lääkäri vain siksi, että kuolema voidaan todeta, vaikka vainajan ulkotarkastus ja mahdollinen oikeuslääketieteellinen ruumiinavaus tulee tapahtumaan osana oikeuslääketieteellistä kuolemansyyn selvittämistä lähiaikoina.

Ensihoidossa työskentelee eri koulutustaustan omaavia henkilöitä. Momentissa tarkoitetun kuoleman toteamisen voisi tehdä ensihoitaja, joka on suorittanut sosiaali- ja terveysalan ammattikorkeakoulututkinnon, johon on liitetty tutkintonimike ensihoitaja (AMK), ensihoidossa työskentelevä sairaanhoitaja, jolla on hoitotason ensihoidon pätevyys, sekä muu ensihoidossa työskentelevä sairaanhoitaja.

Ensihoidosta annetun sosiaali- ja terveysministeriön asetuksen (585/2017) 8 §:ssä säädetään siitä, millainen koulutus tulee olla erilaisissa ensihoidon yksiköissä. Perustason ensihoidon yksikössä ainakin toisen ensihoitajan on oltava terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetussa laissa tarkoitettu terveydenhuollon ammattihenkilö, jolla on ensihoitoon suuntautuva koulutus ja toisen ensihoitajan on oltava vähintään terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetussa laissa tarkoitettu terveydenhuollon ammattihenkilö tai pelastajatutkinnon taikka sitä vastaavan aikaisemman tutkinnon suorittanut henkilö. Hoitotason ensihoidon yksikössä ainakin toisen ensihoitajan tulee olla ensihoitaja AMK taikka terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetussa laissa tarkoitettu laillistettu sairaanhoitaja, joka on suorittanut hoitotason ensihoitoon suuntaavan vähintään 30 opintopisteen laajuisen opintokokonaisuuden yhteistyössä sellaisen ammattikorkeakoulun kanssa, jossa on opetus- ja kulttuuriministeriön päätöksen mukaisesti ensihoidon koulutusohjelma. Näistä hoitotason yksikön ensihoitajista ensin mainittu ensihoitaja on siis ehdotetussa pykälän 4 momentissa tarkoitettu ensihoitaja, joka on suorittanut sosiaali- ja terveysalan ammattikorkeakoulututkinnon, johon on liitetty tutkintonimike ensihoitaja (AMK) ja jälkimmäinen ensihoitaja ehdotetussa pykälässä tarkoitettu sairaanhoitaja, jolla on ensitason pätevyys. Toisen ensihoitajan tulee olla hoitotason yksikössä vähintään terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetussa laissa tarkoitettu terveydenhuollon ammattihenkilö tai pelastajatutkinnon taikka sitä vastaavan aikaisemman tutkinnon suorittanut. Sääntely tarkoittaa, että ensihoidon yksiköissä voi työskennellä myös muita sairaanhoitajia. Pykälän 4 momentissa edellytettäisiin, että kuoleman toteavalla ensihoitajalla ja sairaanhoitajalla on oltava riittävä tieto kuoleman toteamiseksi tehtävistä tutkimuksista ja kuolemansyyn selvityksen perusteista, eli ensihoitajan ja sairaanhoitajan tulee olla kouluttautunut kuoleman toteamisessa suoritettavien tutkimusten tekoon.

Periaatteessa ammattikorkeakoulututkinnon suorittanut ensihoitaja sekä ensihoidossa työskentelevä sairaanhoitaja voisivat todeta kuoleman 2 momentissa tarkoitetussa tilanteessa, koska hekin ovat sairaanhoitajia. Ensihoitajan tutkintonimikkeeseen johtava ammattikorkeakoulututkinto sisältää sairaanhoitajan koulutuksen. Käytännön esteeksi voi kuitenkin tulla se, ettei tietyssä tilanteessa täyty 3 momentissa säädetty edellytys, jonka mukaan sairaanhoitajalla on oltava riittävä tieto potilaan tilasta. Potilas ei useinkaan ole paikalle kutsutulle ensihoitajalle tai ensihoidossa työskentelevälle sairaanhoitajalle entuudestaan tuttu.

Pykälän 5 momentissa säädettäisiin, että aivokuoleman toteaa kaksi lääkäriä. Aivokuoleman toteaminen edellyttää, että lääkäreillä on tutkimusten tekemiseen riittävä koulutus. Laissa ei säädettäisi yhtä tarkkoja edellytyksiä aivokuoleman toteavalle lääkärille, kuin nyt kuoleman toteamisesta annetun sosiaali- ja terveysministeriön asetuksen 6 §:n 2 momentissa, vaan riittävä pätevyys määrittyisi kulloisenakin ajankohtana asianmukaisena pidettävän erityisosaamisen perusteella. Mainitussa asetuksen sääntelyssä viitataan kahdentyyppisiä tutkimuksia tekeviin lääkäreihin, eli ehdotetulla lain säännöksellä pysytettäisiin käytännössä nykytila, mutta selkeytettäisiin sääntelyn sanamuotoa voimassa olevaan säännökseen nähden siten, että siinä nimenomaisesti säädettäisiin, että kahden lääkärin tulee todeta aivokuolema.

Pykälän 6 momentissa säädettäisiin rajoitus, että sairaanhoitajan tai ensihoitajan ammattiin opiskeleva ei voi todeta kuolemaa. Asiasta säädettäisiin selvyyden vuoksi, koska ammattihenkilöasetuksen 3 d §:n nojalla näihin ammatteihin opiskeleva voi toimia tilapäisesti laillistetun ammattihenkilön tehtävässä sosiaali- tai terveydenhuollon toimintayksikössä laillistetun ammattihenkilön johdon ja valvonnan alaisena, jos opiskelija on suorittanut hyväksytysti opinnoistaan kaksi kolmasosaa ja hänellä on käytännössä saavutetun kokemuksen tai muiden seikkojen perusteella riittävät edellytykset kyseisen tehtävän hoitamiseen. Sosiaalihuollon yksiköissä tyypillisesti toimii vain vähän sairaanhoitajia, ja sairaanhoitajankin tekemä kuoleman toteaminen voi edellyttää hänen erikseen paikalle kutsumista. Kun opiskelijan tukena arkityössä ei olisi toimintaa ohjaavaa ja valvovaa pätevää sairaanhoitajaa tai lääkäriä, voidaan kuoleman toteamiseen ja siihen liittyvien menettelyjen asianmukaisuuden varmistamisen arvioida olevan haastava tehtävä. Lain mukaan on kuoleman toteajan tehtävä esimerkiksi kirjata potilasasiakirjoihin kuoleman toteamisessa tehtävät tutkimukset ja tutkimustulokset sekä tarkkailtava, onko kuoleman olosuhteissa sellaisia tilanteita, jotka vaativat poliisille ilmoittamista. Ensihoidossa taas työskennellään tyypillisesti parina, eikä ole erityistä toiminnallista tarvetta sille, että juuri opiskelijan tulisi voida todeta kuolema. Ensihoidossa voi kuitenkin työskennellä myös sellainen opiskelija, joka suorittaa ensihoitajan koulutuksen erillisenä koulutuksena sairaanhoitajakoulutuksen suorittamisen jälkeen. Tällainen sairaanhoitaja voisi todeta kuoleman 4 momentin nojalla, jos hänellä on kuoleman toteamiseen 4 momentissa säädetyn mukaisesti riittävä tieto kuoleman toteamiseksi tehtävistä tutkimuksista ja kuolemansyyn selvityksen perusteista. Momentissa lisäksi olisi rajaus, ettei lääketieteen opiskelija voi todeta aivokuolemaa.

2 b §.Lain uudessa 2 b §:ssä olisi perussäännös siitä, milloin sikiön kuolema todetaan sekä eräitä täydentäviä säännöksiä.

Pykälän 1 momentin mukaan lääkäri toteaisi sikiön kuoleman, jos raskaus on kestänyt vähintään 22 viikkoa tai sikiö painaa vähintään 500 grammaa. Säännöksessä tarkoitettu velvoite kuoleman toteamiseen kattaa sekä kohdunsisäiset kuolemat että kuolleena syntymisen tilanteet, kun kuolema tai keskenmeno tapahtuu 22. raskausviikolla tai sen jälkeen tai kun sikiö painaa 500 grammaa tai sitä enemmän. Säännös vastaisi voimassa olevan kuolema toteamisesta annetun sosiaali- ja terveysministeriön asetuksen 5 §:n 1 momenttia. Pykälän sääntely perustuu siihen, että sikiön kuolema ennen 22. raskausviikon täyttymistä (raskauden kesto ≤22+0 raskausviikkoa) luokitellaan keskenmenoksi. Ennen 22. raskausviikolla syntyneen henkiin jääminen on erittäin harvinaista. Jos raskauden kesto ei ole tiedossa, sikiön kehitysvaihe arvioidaan painon perusteella. Ennenaikaista synnytystä koskevan Käypä hoito –ohjeen mukaan synnytyksellä tarkoitetaan lapsen syntymistä tilanteessa, jossa raskausviikko 22+0 on täyttynyt tai 500 gramman syntymäpaino saavutettu.

Muu terveydenhuollon ammattihenkilö kuin lääkäri ei voisi todeta vastasyntyneen kuolemaa tai kohdunsisäistä kuolemaa. Myöskään lääketieteen opiskelija ei voisi todeta kuolemaa.

Pykälän 2 momentin mukaan kohdunsisäinen kuolema todettaisiin ultraäänitutkimuksella tai vastaavalla lääketieteellisellä tutkimuksella. Säännös vastaisi voimassa olevan kuoleman toteamisesta annetun sosiaali- ja terveysministeriön asetuksen 5 §:n 2 momenttia.

Ultraäänitutkimuksella tai sitä vastaavalla lääketieteellisellä tutkimuksella tehdyn sikiökuoleman toteamisen jälkeen kuollut sikiö täytyy synnyttää lähipäivien aikana ja kuolemansyy pyritään selvittämään sikiön syntymän jälkeen. On merkittävää, että on mahdollista todeta sikiö kuolleeksi vielä kohdussa ollessaan, sillä tämä vaikuttaa synnytyksen hoitamiseen.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin potilasasiakirjamerkintöjen teosta sikiön kohdunsisäisissä kuolemissa. Momentin mukaan kohdunsisäisen kuoleman toteamista koskevat potilasasiakirjamerkinnät tehdään raskaana olleen potilasasiakirjoihin. Asiasta säädettäisiin selvyyden vuoksi erikseen. Jos taas 1 momentissa tarkoitetut raskausviikkoja tai painoa koskevat edellytykset täyttävä lapsi syntyy kuolleena, laaditaan lapselle omat potilasasiakirjat.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin selvyyden vuoksi, että kuolemaa ei todettaisi kuolemansyyn selvittämisestä annetun lain mukaisesti, jos raskaus on keskeytetty raskauden keskeyttämisestä annetussa laissa (239/1970) säädetyn mukaisesti. Täten kuolemasta ei esimerkiksi tehtäisi kuoleman toteamista koskevia potilasasiakirjamerkintöjä, asiassa ei käynnistyisi kuolemansyyn selvittäminen eikä laadittaisi kuolintodistusta.

2 c §.Uudessa 2 c §:ssä säädettäisiin voimassa olevaan sääntelyyn nähden tarkemmin vainajan ulkotarkastuksesta. Voimassa olevan kuolemansyyn selvittämisestä annetun asetuksen 3 §:n mukaan lääkärin on saatuaan ilmoituksen kuolemasta viivytyksettä suoritettava ulkonainen ruumiintarkastus kuoleman toteamiseksi ja sen syiden sekä muiden olosuhteiden selvittämiseksi. Jatkossa laissa erotettaisiin selkeämmin toisistaan kuoleman toteaminen, vainajan ulkotarkastus ja kuolemansyyn selvittäminen. Ehdotettu 2 c § sääntelisi ulkotarkastusta, jonka voisi tehdä vain lääkäri. Kuoleman toteamisen voi 2 §:ssä säädetyn mukaisesti tehdä myös sairaanhoitaja tai ensihoitaja, joten ainakin näissä tilanteissa kuoleman toteaja ja ulkotarkastuksen tekijä olisivat eri henkilöitä.

Pykälän 1 momentin mukaan kuoleman toteamisen jälkeen lääkärin on suoritettava vainajalle ulkotarkastus. Momentissa lisäksi määritettäisiin se, mitä ulkotarkastuksessa tehdään. Momentissa säädettäisiin, että ulkotarkastuksessa lääkärin on tutkittava vainaja henkilöllisyyden, kuolinajan ja kuoleman olosuhteiden selvittämiseksi.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin siitä, missä ajassa ulkotarkastus on tehtävä. Momentin mukaan ulkotarkastus on suoritettava ilman aiheetonta viivytystä, kuitenkin viimeistään seitsemän vuorokauden kuluessa kuoleman toteamisesta tai oikeuslääketieteellisen ruumiinavauksen yhteydessä. Ehdotettu seitsemän vuorokauden enimmäisaika perustuu siihen, että terveydenhuollossa voi olla käytössä toimintamalli, jossa lääkäri suorittaa viikon aikana kuolleiden osalta ulkotarkastukset esimerkiksi kerran tai kaksi kertaa viikossa.

Seitsemän vuorokauden enimmäisajasta voitaisiin poiketa oikeuslääketieteellinen ruumiinavaus suorittaessa. Käytännössä valtaosa oikeuslääketieteellisistä ruumiinavauksista suoritetaan seitsemän vuorokauden kuluessa, mutta ei kaikkia. Säännös mahdollistaisi sen, että ulkotarkastus suoritetaan osana ruumiinavauksen suorittamista, kunhan edelleen täyttyisi edellytys siitä, että se tehdään ilman aiheetonta viivytystä. Seitsemän vuorokauden enimmäisaika sekä oikeuslääketieteellisiä ruumiinavauksia koskeva säännös toisi joustoa terveydenhuollon ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen toimintaan oikeusturvaa vaarantamatta. Ehdotetun 10 b §:n 2 momentin mukaan vainajan ruumis voidaan siirtää kylmäsäilytystiloihin, kun kuolema on todettu. Kylmäsäilytystiloihin siirtäminen ei esimerkiksi naamioi vainajassa näkyviä ruhjeita, mustelmia tai pistojälkiä taikka hävitä verenkierrosta siinä mahdollisesti olevista jäämiä lääkeaineista tai myrkyistä.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin ulkotarkastusta koskevien kirjausten tekemisestä. Momentin mukaan lääkärin on kirjattava ulkotarkastuksessa tekemänsä löydökset, niistä tekemänsä päätelmät sekä käsityksensä kuolemansyistä tai kuolemansyyn selvittämiseksi tarvittavista tutkimuksista vainajan potilasasiakirjoihin ja oikeuslääkärin kuolemansyyn selvittämisen asiakirjoihin. Viittaus kuolemansyyn selvittämisen asiakirjoihin ottaisi huomioon sen, että Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen oikeuslääkärin tekemät oikeuslääketieteellisen kuolemansyyn selvittämisen merkinnät eivät ole potilasasiakirjoja.

2 d §.Lain uudessa 2 d §:ssä säädettäisiin kuoleman ilmoittamisesta väestötietojärjestelmään. Pykälän sääntely perustuisi eräin täsmennyksin kuolemansyyn selvittämisestä annetun asetuksen 18 ja 21 a §:ään. Sääntely sisältäisi täydentävää sääntelyä suhteessa VTJ-lain sääntelyyn.

Väestötietojärjestelmään talletettava tieto henkilön kuolemasta on yhteiskunnallisesti merkittävä keskeinen perustieto. Kuolintiedon rekisteröinti käynnistää suuren määrän viranomaisten ja muiden väestötietojärjestelmän tietoja hyödyntävien organisaatioiden prosesseja, kuten etuuksien ja eläkkeiden maksatuksen päättämisen sekä sähköisen asioinnin valtuuksien ja tunnistusvälineiden sulkemisen. Tiedon oikeellisuus, ajantasaisuus ja viiveetön välittyminen ovat olennaisia paitsi hallinnon toiminnan myös identiteetin väärinkäytön estämisen kannalta.

Pykälän 1 momentin mukaan kuoleman todenneen terveydenhuollon ammattihenkilön, sen sosiaali- tai terveydenhuollonjärjestäjän tai palveluntuottajan, jonka palveluissa kuolema on todettu, taikka oikeuslääketieteellisen ruumiinavauksen yhteydessä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen on välittömästi ilmoitettava tieto henkilön kuolemasta väestötietojärjestelmään kuolemaa koskevan tiedon tallentamista varten. Säännös vastaisi voimassa olevan asetuksen 18 §:n 1 momenttia, mutta säännöstä tarkennettaisiin eräin osin. Sanamuodossa otettaisiin huomioon, että jatkossa muukin terveydenhuollon ammattihenkilö kuin lääkäri voi todeta kuoleman, käytettäisiin terveydenhuollon toimintayksikön sijaan käsitettä sosiaali- tai terveydenhuollon palvelunjärjestäjä tai -tuottaja sekä täsmennettäisiin sitä, missä tilanteessa kuoleman ilmoittaa Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Voimassa olevassa asetuksen 18 §:n 1 momentissa säädetään velvoitteesta ilmoittaa tieto viipymättä. Tämä korvattaisiin ilmaisulla ”välittömästi”, koska ilmaisua käytetään myös VTJ-lain 25 §:ssä, jossa säädetään tietojen ilmoittamisesta väestötietojärjestelmään. Mainitun 25 §:n sisältöä kuvataan jäljempänä.

Sääntelyn perusteella kuoleman todenneella terveydenhuollon ammattihenkilöllä ei olisi henkilökohtaista velvoitetta tehdä ilmoitusta väestötietojärjestelmään, vaan ilmoituksen voisi tehdä myös se sosiaali- tai terveydenhuollon palvelunjärjestäjän tai -tuottaja, jonka palveluissa kuolema on todettu, eli siis käytännössä kyseisen järjestäjän tai tuottajan palveluksessa oleva muu henkilö. Esimerkiksi ehdotetun 2 a §:n 4 momentin mukaisessa tilanteessa kuoleman todennut ensihoitaja ei välttämättä tekisi ilmoitusta itse, vaan tieto todetusta kuolemasta välittyisi hyvinvointialueelle, joka ilmoittaisi kuolemasta.

Pykälän 2 momentissa olisi asetuksen 18 §:n 2 momenttia vastaava säännös, jonka mukaan jos tarkkaa kuolinpäivää ei kyetä kuoleman toteamisen yhteydessä määrittämään, 1 momentissa tarkoitetun toimijan on viipymättä ilmoitettava tieto kuolemasta väestötietojärjestelmään, kun tarkka kuolinpäivä on määritetty tai arvioitu. On tilanteita, joissa kuolinpäivää ei voida tarkasti määrittää. Usein kyse on vain siitä, että ei välttämättä kyetä määrittämään esimerkiksi sitä, kumman vuorokauden aikana vainaja kuoli. Joissain tilanteissa kuolinpäivä joudutaan arvioimaan vain suuntaa antavasti, kun vainajan kuolemasta on pitkä aika eikä kuolinpäivä ole tarkasti enää määritettävissä vainajan ruumiin tutkimisen, poliisitutkinnan tai muun selvityksen perusteella.

VTJ-asetuksen 14 §:n mukaan kuolinaikaa koskevana tietona talletetaan väestötietojärjestelmään kuolinpäivä. Käytännössä tämä tarkoittaa, että kuolema väestötietojärjestelmään ilmoitettaessa järjestelmä edellyttää, että samalla merkitään kuolinpäivä. Jos kuolinpäivää ei kyetä kuoleman toteamisen yhteydessä määrittämään, pykälän 2 momentin mukaan ilmoitus kuolemasta olisi välittömästi tehtävä väestötietojärjestelmään, kun tarkka kuolinpäivä on määritetty tai arvioitu lopullisesti. Väestötietojärjestelmään tehtäviä korjauksia on syytä välttää, koska kuolemaa koskevan tiedon rekisteröinti käynnistää erilaisia menettelyjä edellä kuvatulla tavalla. Täten kuolinpäivän ollessa epäselvä tietyn henkilön kohdalla on perustelu pidättäytyä tiedon ilmoittamisesta, kunnes se on määritetty tai kuolinpäivästä on tehty niin tarkka arvio, kun käytössä olevilla tiedoilla on mahdollista saada. Momentissa tarkoitettu tilanne on kuitenkin lähtökohtaisesti tarkoitettu rajattuja tilanteita varten. Valtaosassa kuolintapauksia kuolinpäivä tulisi siis ilmoittaa nopeasti kuoleman toteamisen jälkeen.

Pykälän 3 momentissa olisi nyt asetuksen 21 a §:ssä oleva säännös Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tehtävästä viimesijaisesti ilmoittaa tieto kuolemasta väestötietojärjestelmään. Momentissa säädettäisiin, että jos Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tietoon tulee, että henkilön kuolemaa ei ole ilmoitettu väestötietojärjestelmään, eikä tiedossa ole terveydenhuollon ammattihenkilö tai sosiaali- tai terveydenhuollonjärjestäjää tai -tuottajaa, jonka tulisi tieto ilmoittaa, taikka jos ammattihenkilö tai palvelunjärjestäjä tai -tuottaja ei Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen kehotuksesta huolimatta viipymättä tee ilmoitusta, laitoksen on ilmoitettava tieto kuolemasta väestötietojärjestelmään.

Tällainen tieto voi tulla Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tietoon osana sen ohjaus- ja valvontatehtävää esimerkiksi omaisen yhteydenoton perusteella. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tehtävänä ei kuitenkaan ole rutiininomaisesti tarkastaa, onko kuolemaa koskeva tieto ilmoitettu väestötietojärjestelmään. Säännöksen tarkoituksena on viimesijaisesti varmistaa, että tieto kuolemasta menee väestötietojärjestelmään tilanteissa, joissa ammattihenkilö taikka palvelunjärjestäjä tai -tuottaja ei ole tehnyt ilmoitusta.

Pykälän 1–3 momentin sääntely olisi täydentävää sääntelyä suhteessa VTJ-lain 13 §:n ja 23–25 §:n sääntelyyn ja määrittäisi tarkemmin, miten tieto kuolemasta ilmoitetaan väestötietojärjestelmään. VTJ-lain 13 §:ssä säädetään tiedoista, jotka tallennetaan väestötietojärjestelmään rekisteröinnin kohteena olevasta henkilöstä, ja pykälän 1 momentin 16 kohdan mukaan eräs tallennettava tieto on kuolinaikaa koskeva tieto, eli VTJ-asetuksen 14 §:n nojalla kuolinpäivä. Sääntely laajentaisi VTJ-lain 25 §:n 1 momentissa säädettyyn nähden niiden toimijoiden joukkoa, joilla on velvollisuus ilmoittaa kuolemasta väestötietojärjestelmään. VTJ-lain 25 §:n 1 momentin mukaan VTJ-lain 23 §:ssä tarkoitetuilla viranomaisilla sekä 24 §:ssä tarkoitetuilla henkilöillä, yrityksillä ja yhteisöillä on velvollisuus ilmoittaa tiedot väestötietojärjestelmän rekisterinpitäjälle välittömästi sen jälkeen, kun tiedoissa on todettu lisäys-, muutos- tai korjaustarve taikka rekisterinpitäjä on esittänyt lisätieto- tai selvityspyynnön. Tiedot on ilmoitettava henkilön yksilöinti- ja tunnistetietoineen. Väestötietojärjestelmän rekisterinpitäjät ovat VTJ-lain 4 §:n 1 momentin mukaan Digi- ja väestötietovirasto ja Ahvenanmaan valtionvirasto. VTJ-lain 25 §:n 1 momentissa viitataan 23 §:ssä tarkoitettuihin viranomaisiin. Mainitussa 23 §:ssä mainitaan viranomaisina terveydenhuollon toimintayksiköt ja ammattihenkilöt sekä sosiaalihuollon toimintayksiköt ja ammattihenkilöt. Viittaus terveydenhuollon ja sosiaalihuollon toimintayksiköihin viranomaisina käytännössä tarkoittaa samaa asiaa kuin julkiset sosiaali- ja terveydenhuollon palvelunjärjestäjät ja -tuottajat. Pykälässä ei mainita Terveyden ja hyvinvoinnin laitosta. Lain 24 §:ssä, joka koskee ilmoitusvelvollisia henkilöitä, yrityksiä ja yhteisöjä, ei mainita yksityisiä sosiaali- ja terveydenhuollon palveluntuottajia eikä yksityisessä terveydenhuollossa toimivia terveydenhuollon ammattihenkilöitä.

Vaikka sääntelyssä siis säädettäisiin VTJ-lain 25 §:n 1 momenttiin nähden laajemmasta ilmoittajien joukosta, sääntely ei merkitsisi ilmoittamisvelvoitteen merkittävää laajentamisesta voimassa olevaan lainsäädäntöön nähden, vaan yksityisten palveluntuottajien ja lääkärien sekä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen velvoite ilmoittaa kuolemasta väestötietojärjestelmään on perustunut kuolemansyyn selvittämisestä annetun asetuksen sääntelyyn. Ehdotetun 2 d §:n sääntelyn myötä sääntelyssä kuitenkin nimenomaisesti jatkossa tunnistettaisiin myös sosiaalihuollon palvelunjärjestäjät ja -tuottajat ilmoitusvelvollisina tahoina. Lisäksi kuoleman toteamiseen ehdotettavien muutosten myötä myös muutkin ammattihenkilöt kuin lääkärit voivat tietyissä tilanteissa todeta kuoleman, ja ilmoitusvelvollisuus koskisi myös heitä.

Pykälän 4 momentissa olisi voimassa olevaan lainsäädäntöön nähden uusi säännös, jossa velvoitettaisiin kaikki ne, joilla on velvoite ilmoittaa kuolemasta väestötietojärjestelmään, myös ilmoittamaan välittömästi kuolemaa koskevan tiedon muutos- tai korjaustarpeesta. Säännös olisi täydentävää sääntelyä edellä kuvatun VTJ-lain 25 §:n 1 momentin sääntelyyn nähden. Sääntely kattaisi kuolemaa koskevan virheellisen tiedon, eli siis esimerkiksi sen, että virheellisesti on ilmoitettu henkilön kuolleen, tai ilmoitetun väärän kuolinpäivän, korjaamisen.

Pykälän 5 momentissa olisi nyt asetuksen 18 §:n 3 momentissa oleva säännös siitä, minne ilmoitus kuolemasta tehdään. Jollei kuolemaa koskevaa ilmoitusta tehdä teknisen rajapinnan avulla, tieto kuolemasta sekä 4 momentissa tarkoitetut tiedot ilmoitetaan kirjallisesti Digi- ja väestötietovirastolle tai Ahvenanmaan maakunnassa Ahvenanmaan valtionvirastolle. Jos vainajan kotikunta on Ahvenanmaalla tai Ahvenanmaalla kuolleen henkilön kotikunta ei ole tiedossa, tulisi tieto kuolemasta ilmoittaa Ahvenanmaan valtionvirastolle Digi- ja väestötietoviraston sijaan.

Sääntely täsmentäisi VTJ-lain 26 §:n sääntelyä määrittelemällä, että mikäli kuolemaa koskevaa ilmoitusta ei tehdä teknisen rajapinnan avulla, se on tehtävä kirjallisesti. Väestötietojärjestelmästä ja Digi- ja väestötietoviraston varmennepalveluista annetun lain 26 §:n mukaan väestötietojärjestelmään talletettavat tiedot on ilmoitettava rekisterinpitäjälle kirjallisesti, teknisen rajapinnan avulla tai muutoin sähköisesti taikka muulla tarkoitukseen soveltuvalla luotettavalla ja turvallisella tavalla. Digi- ja väestötietovirasto antaa luvan tietojen ilmoittamiseen, jos tiedot ilmoitetaan teknisen rajapinnan avulla tai muutoin sähköisesti. Jos ilmoittajaan ei sovelleta julkisen hallinnon tiedonhallinnasta annettua lakia (906/2019), luvan antamisen edellytyksenä on, että tietojen ilmoittaja on toimittanut Digi- ja väestötietovirastolle riittävän selvityksen tietojen suojauksesta. Jos palvelunjärjestäjällä tai palveluntuottajalla ei ole teknistä rajapintaa suoraan väestötietojärjestelmään, kuoleman ilmoittamisessa käytetään lomaketta. Lomakkeen vahvistaisi jatkossa Digi- ja väestötietovirasto (ks. 10 f §:n perustelut).

Pykälän 6 momenttiin siirrettäisiin nyt kuolemansyyn selvittämisestä annetun asetuksen 23 §:ssä oleva säännös, jonka mukaan poiketen siitä, mitä asetuksessa säädetään ilmoittamisesta väestötietojärjestelmään, tieto kuolleena syntyneestä ilmoitetaan Kansaneläkelaitokselle. VTJ-asetuksen 32 §:n 1 momentin perusteella väestötietojärjestelmään ilmoitetaan ainoastaan elävänä syntyneestä lapsesta. Näin ollen tieto kuolemasta ei välity Kansaneläkelaitokselle suoraan väestötietojärjestelmästä. Tämän vuoksi on ollut tarpeen erikseen säätää siitä, että ilmoitus kuolleena syntyneestä tehdään suoraan Kansaneläkelaitokselle, joka voi tarvita tietoa esimerkiksi etuuksien maksuun liittyen.

3 §.Voimassa olevan 3 §:n mukaan säännöksiä lääketieteellisessä kuolemansyyn selvittämisessä noudatettavista menettelytavoista annetaan sosiaali- ja terveysministeriön asetuksella. Asetuksenantovaltuus on ristiriitainen voimassa olevaan sääntelyyn nähden, sillä kuolemansyyn selvittämisestä annettu asetus on valtioneuvoston asetus, ei sosiaali- ja terveysministeriön asetus. Pykälän nojalla ei ole annettu säännöksiä. Valtuus ehdotetaan kumottavaksi, ja sen sijaan 3 §:ssä säädettäisiin perussäännökset lääketieteellisestä kuolemansyyn selvittämisestä. Voimassa olevan lain lääketieteellistä kuolemansyyn selvittämistä koskevassa 2 luvussa on 3 §:ssä olevan valtuuden lisäksi säännöksiä ainoastaan liittyen lääketieteellisen ruumiinavauksen suorittamiseen.

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin, että lääketieteellinen kuolemansyyn selvittäminen suoritetaan, jos ei suoriteta lain 3 luvussa tarkoitettua oikeuslääketieteellistä kuolemansyyn selvittämistä. Käytännössä tämä on asiantila jo nyt, mutta asiasta ei ole nimenomaista säännöstä. Lain 7 §:ssä säädetään siitä, milloin suoritetaan oikeuslääketieteellinen kuolemansyyn selvittäminen, eli jos esillä on jokin 7 §:n 1 momentissa säädetty seikka. Lääketieteellisen kuolemansyyn selvittämisen osalta ei säädettäisi vastaavia perusteita, vaan siis kaikissa muissa kuolemantapauksissa suoritetaan lääketieteellinen kuolemansyyn selvittäminen.

Pykälän 1 momentissa lisäksi säädettäisiin, että lääketieteellisen kuolemansyyn selvittämisen suorittaa lääkäri. Kuolemansyyn selvittämistä ei siis voi tehdä kuoleman todennut sairaanhoitaja tai ensihoitaja, taikka muu henkilö. Säännöksen tarkoitus ei kuitenkaan ole säätää poissulkevasti siitä, etteikö kuolemansyyn selvittämistä voisi tehdä lääketieteen opiskelija. Lääketieteen opiskelijoiden osalta lain 14 a §:ssä olisi asiaan liittyvä lainsäädäntöviittaus.

Pykälän 2 momentissa määritettäisiin se, mihin lääketieteellinen kuolemansyyn selvittäminen perustuu. Momentin mukaan se perustuu 2 c §:ssä tarkoitettuun ulkotarkastukseen, vainajasta käytettävissä oleviin potilastietoihin sekä tarvittaessa lääketieteelliseen ruumiinavaukseen ja muihin lisätutkimuksiin. Käytännössä siis lääkärin on 2 c §:ssä säädetyllä tavalla aina tehtävä vainajan ulkotarkastus sekä perehdyttävä potilastietoihin. Lääketieteellinen ruumiinavauksen suorittamisen perusteista säädetään lain 4 §:ssä. Osana lääketieteellistä kuolemansyyn selvittämistä voidaan tehdä myös muita lisätutkimuksia, kuten veri- tai kudosnäytteiden ottaminen ja tutkiminen. Säännösehdotus vastaa terveydenhuollossa sovellettavia käytänteitä.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin hyvinvointialueen viimesijaisesta vastuusta suorittaa lääketieteellinen kuolemansyyn selvittäminen. Momentissa säädettäisiin, että jos tiedossa ei ole lääkäriä taikka palvelunjärjestäjää tai -tuottajaa, joka suorittaa lääketieteellisen kuolemansyyn selvittämisen tai jos se muuten on erityisestä syystä perusteltua, lääketieteellisen kuolemansyyn selvittämisen suorittamisesta vastuussa on se hyvinvointialue jonka, jonka alueella vainaja sijaitsee. Käytännössä useimmissa tilanteissa lääketieteellisen kuolemansyyn selvittämisen suorittaa hyvinvointialue, jonka palveluihin vainajalla eläessään oli hoitosuhde, eikä suorittajasta sinänsä yleensä ole epäselvyyttä. Esillä voi kuitenkin olla esimerkiksi tilanteita, joissa vainaja oli ennen kuolemaansa on hoitosuhteessa vain yksityiseen sosiaali- tai terveydenhuoltoon, mutta syystä tai toisesta lääketieteellinen kuolemansyyn selvittäminen ei järjesty asianmukaisella tavalla, tai vainajaa ennen kuolemaa hoitanutta yksityissektorilla toimivaa lääkäriä ei tavoiteta.

Laissa tarkoitettu erityinen syy voisi liittyä myös perittäviin maksuihin. Lain 12 a §:n mukaan todistus kuolleena syntyneestä, kuolintodistus ja lupa hautaamiseen on annettava maksutta. Sosiaali- ja terveysministeriössä on valmistelussa lakimuutos, jonka myötä jatkossa lääketieteellisestä kuolemansyyn selvittämisestä voitaisiin periä asiakasmaksu (STM040:00/2026). Asiakasmaksusääntely koskisi hyvinvointialueiden suorittamia lääketieteellisiä kuolemansyyn selvittämisiä, ja yksityisen sosiaali- ja terveydenhuollon perimät maksut jäisivät sääntelemättä. Yksittäinen lääketieteellinen kuolemansyyn selvittäminen voitaisiin siirtää tehtäväksi hyvinvointialueella, jos sen kustannukset nousisivat yksityisessä sosiaali- tai terveydenhuollossa kohtuuttomiksi.

Ehdotettu 3 momentin säännös turvaisi sitä, että lääketieteellinen kuolemansyyn selvittäminen tulee suoritetuksi ja vastuu on viime kädessä kohdennettavissa selkeästi tietylle taholle. Säännöksen soveltamisessa on otettava huomioon myös lain 7 §:n 1 momentin sääntely, jonka mukaan kuolemansyyn selvittäminen suoritetaan oikeuslääketieteellisenä kuolemansyyn selvittämisenä, jos vainaja ei viimeisen sairautensa aikana ole ollut lääkärin hoidossa.

Ehdotetun sääntelyn tarkoitus ei ole, että vastuu lääketieteellisestä kuolemansyyn selvittämisestä ohjautuu lähtökohtaisesti sille hyvinvointialueelle, jonka alueella vainaja kuoli, vaan lähtökohtaisesti vastuussa on se palvelunjärjestäjä tai -tuottaja, joka hoiti vainajaa viimeksi ennen kuolemaa. Ehdotetun 3 momentin tarkoitus on nimenomaan säätää tilanteesta, jossa vastuutahosta on epäselvyyttä. Viimesijainen vastuu ehdotetaan kohdistettavan sille hyvinvointialueelle, jonka alueella vainaja sijaitsee, eikä sille alueella, jossa vainajalla oli eläessään kotikunta. Tämä johtuu ensinnäkin siitä, että 3 momentissa tarkoitetussa erityistapauksessa voi olla yksinkertaisempaa, että kuolemansyyn selvittäminen tapahtuu samalla alueella. Toisekseen sääntelytapa kattaa myös tilanteet, joissa vainajalla ei eläessään ollut kotikuntaa Suomessa. Sääntely olisi linjassa myös ehdotetun 1 §:n 1 momentin kanssa, jonka mukaan jos hoitanutta lääkäriä taikka palvelunjärjestäjää tai -tuottajaa ei ole tiedossa, ilmoitus vainajasta on tehtävä sille hyvinvointialueelle, jonka alueella vainaja sijaitsee. Estettä ei ole sille, että vastuuhyvinvointialue sen ollessa tarkoituksenmukaista sopii toisen hyvinvointialueen kanssa siitä, että lääketieteellinen kuolemansyyn selvittäminen suoritetaankin toisella hyvinvointialueella, jos alueet tämän esimerkiksi kokevat sen tarkoituksenmukaiseksi esimerkiksi siksi, että tiedetään, että vainaja tullaan siirtämään toiselle alueella joka tapauksessa hautaamista varten.

Kustannusten osalta on huomattava lain 12 §:n säännös, jonka mukaan lääketieteellisestä kuolemansyyn selvittämisestä ja sitä varten toimitetusta ruumiin kuljetuksesta aiheutuneiden kustannusten suorittamisesta vastaa sen sairaanhoitolaitoksen tai terveyskeskuksen ylläpitäjä, missä lääketieteellinen kuolemansyyn selvittäminen on suoritettu. Tämä on poikkeava kustannusvastuuta koskeva säännös suhteessa sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisestä annetun lain (612/2021) 57 §:n sääntelyyn, jonka mukaan jos hyvinvointialue antaa lakiin tai mainitun lain 36 §:ssä tarkoitettuun hyvinvointialueiden yhteistyösopimukseen perustuen sosiaali- tai terveyspalveluja toisen hyvinvointialueen asukkaalle, on sen hyvinvointialueen, jonka asukas henkilö on, korvattava ilman aiheetonta viivytystä palvelun antamisesta aiheutuneet kustannukset, jollei kustannusten korvaamisesta muualla toisin säädetä tai jolleivät hyvinvointialueet toisin sovi.

6 a §.Lain uuteen 6 a §:ään siirrettäisiin nyt kuolemansyyn selvittämisestä annetun asetuksen 6 §:ssä oleva sääntely. Uuden 6 a §:n mukaan jos lääketieteellisessä kuolemansyyn selvittämisessä ilmenee tai on syytä epäillä, että kyseessä on 7 §:n 1 momentissa tarkoitettu tilanne, on lääketieteellistä kuolemansyyn selvittämistä suorittavan lääkärin välittömästi ilmoitettava asiasta poliisille ja keskeytettävä lääketieteellinen kuolemansyyn selvittäminen. Voimassa olevan lain 8 §:ssä säädetään, että mikäli lääketieteellisessä ruumiinavauksessa ilmenee 7 §:ssä tarkoitettuja seikkoja, on suorittajalääkärin välittömästi saatettava asia poliisin tietoon. Mainitun 8:n sääntely on siis kapeampi, koska se kattaa ilmoittamisen vain lääketieteellisen ruumiinavauksen yhteydessä tulleista seikoista, kun taas 6 a § kattaa ilmoittamisen laajemmin lääketieteellisen kuolemansyyn selvittämisen yhteydessä tulleesta seikasta. Lain 3 §:ään ehdotetun sääntelyn mukaan lääketieteellinen kuolemansyyn selvittäminen perustuu vainajan ulkotarkastukseen, vainajasta käytettävissä oleviin potilastietoihin sekä tarvittaessa lääketieteelliseen ruumiinavaukseen ja muihin lisätutkimuksiin.

7 a §.Lain uuteen 7 a §:ään ehdotetaan siirrettäväksi nyt kuolemansyyn selvittämisestä annetun asetuksen 2 §:ssä oleva sääntely täsmennetyssä muodossa. Asetuksen 2 §:n mukaan, mikäli poliisi päättää, ettei kuolemansyyn selvittämiseksi ole suoritettava kuolemansyyn selvittämisestä annetun lain 7 §:ssä tarkoitettua tutkintaa, on sen ilmoitettava kuolemasta asetuksen 1 §:ssä tarkoitetulle lääkärille. Lain 7 a §:ssä säädettäisiin, että mikäli poliisi on arvioinut tarvetta oikeuslääketieteellisen kuolemansyyn selvittämiselle mutta päättänyt, ettei kuolemansyyn selvittämiseksi tehdä 7 §:ssä tarkoitettua tutkintaa, taikka jo aloitettu oikeuslääketieteellinen kuolemansyyn selvittäminen siirretään suoritettavaksi lääketieteellisenä kuolemansyyn selvittämisenä, koska poliisin arvion mukaan kyseessä ei olekaan 7 §:n 1 momentissa tilanne, on poliisin ilmoitettava vainajasta lain 1 §:n 1 momentissa tarkoitetulle lääkärille tai sosiaali- tai terveydenhuollon palvelunjärjestäjälle tai -tuottajalle. Säännöksen muotoilussa otettaisiin huomioon voimassa olevan asetuksen 2 §:n sääntelyyn nähden selvemmin huomioon se tilanne, että kuolemansyyn selvittäminen on alkanut oikeuslääketieteellisenä selvittämisenä, mutta sittemmin ilmenee, ettei tutkinta kuulukaan poliisille vaan tulee saattaa loppuun lääketieteellisenä kuolemansyyn selvittämisenä. Tällainen tilanne voi olla esillä varsinkin tutkinnan alkuvaiheessa, kun kuolemaan liittyviin olosuhteisiin liittyy epäselviä kysymyksiä, jotka ratkeavat ja poliisi ja sen apuna käyttämä lääkäri päätyvät siihen, ettei oikeuslääketieteelliselle kuolemansyyn selvittämiselle ole tarvetta.

8 §.Voimassa olevassa 8 §:ssä säädetään, että mikäli lääketieteellisessä ruumiinavauksessa ilmenee 7 §:ssä tarkoitettuja seikkoja, on suorittajalääkärin välittömästi saatettava asia poliisin tietoon. Pykälä ehdotetaan kumottavaksi, sillä uuden 6 a §:n sääntely kattaisi myös nyt 8 §:ssä säädetyn ilmoittamisvelvollisuuden.

10 §.Pykälässä säädetään siitä, kuka antaa määräyksen oikeuslääketieteellisen ruumiinavauksen suorittamisesta. Pykälän mukaan määräyksen antaa poliisilaitoksen tai keskusrikospoliisin päällikkö tai heidän määräämänsä muu päällystöön kuuluva poliisimies, asianomainen syyttäjäviranomainen, tuomioistuin tai Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Pykälää muutettaisiin siten, että poliisin osalta määräyksen antaisi poliisilaitoksen tai keskusrikospoliisin päällystöön kuuluva poliisimies, ja mainita poliisilaitoksen tai keskusrikospoliisin päälliköstä poistettaisiin. Lisäksi syyttäjän osalta säädettäisiin, että määräyksen antaa epäillyn rikoksen tutkinnanjohtajana toimiva syyttäjä.

Poliisipäällystöön kuuluvista poliisimiehistä on säädetty poliisista annetun valtioneuvoston asetuksen (1080/2013) 1 §:n 1 momentin 1 kohdassa. Päällystöön kuuluu myös muun muassa Poliisihallituksen, suojelupoliisin ja Poliisiammattikorkeakoulun päällystövirkamiehiä, mutta kuolemansyyn selvittäminen ei kuulu näiden poliisiyksiköiden tehtäviin.

Käytännössä poliisilaitoksilla kuolemansyyn selvittämiseen liittyvästä poliisitutkinnasta vastaavat poliisiyksikön työjärjestyksen mukaisesti päällystöön tai alipäällystöön kuuluvat esitutkinnan ja poliisitutkinnan kokemusta omaavat tehtävään määrätyt tutkinnanjohtajat. Keskusrikospoliisi vastaa myös vakavien henkeen ja terveyteen kohdistuvien rikosten tutkinnasta sekä muun muassa vakavien onnettomuuksien tutkinnasta. Kiireellisissä tilanteissa ruumiinavausmääräyksen voi tehdä myös tehtävään määrätyn sijainen tai poliisilaitoksen yleisjohtaja tai keskusrikospoliisin johtovalmiudessa oleva, jotka myös ovat päällystöön kuuluvia poliisimiehiä. Työkokemuksen ja myös poliisikoulutuksen kautta heillä on siten parhaat edellytykset arvioida niitä tilanteita, joissa oikeuslääketieteellinen ruumiinavaus on tarpeellinen vainajan kuolemansyyn selvittämiseksi.

Poliisin tutkinnassa konsultoidaan tarvittaessa vainajaa viimeksi hoitanutta lääkäriä ja oikeuslääkäriä ruumiinavauksen tarpeellisuudesta. Tällöin on tarkoituksenmukaista, että edellä mainituilla päällystöön kuuluvilla poliisimiehillä, joilla on laajat valtuudet päättää myös esitutkinnassa käytettävistä henkilöön kohdistuvista pakkokeinoista ja myös poliisitutkinnassa suoritettavista muista toimenpiteistä, on toimivalta määrätä myös ruumiinavauksen suorittamisesta, ja edellytys mainittujen yksiköiden päälliköiden määräyksestä poistetaan.

Syyttäjän toimimisesta tutkinnanjohtajana säädetään esitutkintalaissa. Lain 2 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan syyttäjä toimii tutkinnanjohtaja vain luvun 4 §:n 1 momentissa tarkoitetuissa tapauksissa. Mainitun 4 §:n 1 momentin mukaan syyttäjä johtaa esitutkintaa, jos poliisimiehen epäillään tehneen rikoksen virkatehtävän suorittamisen yhteydessä. Vaikka poliisimiehen tekemäksi epäiltyä rikosta ei ole tehty virkatehtävien suorittamisen yhteydessä, syyttäjä voi rikoksen vakavuuden tai asian laadun sitä muuten edellyttäessä päättää ryhtymisestään tutkinnanjohtajaksi. Syyttäjä voi edellä tarkoitetuissa tapauksissa johtaa esitutkintaa myös siltä osin kuin asiassa on poliisimiehen lisäksi muu epäilty, jos se on asian selvittämiseksi tarkoituksenmukaista. Syyttäjä ei toimi tutkinnanjohtajana, jos asia käsitellään sakon ja rikesakon määräämisestä annetussa laissa (754/2010) säädetyssä menettelyssä.

10 a §.Lakiin ehdotetaan lisättäväksi uusi 3 a luku vainajan ruumiin käsittelystä ja säilytyksestä. Uuden 10 a §:n 1 momentissa säädettäisiin siitä, että vainajan ruumiin käsittelyyn kuolemansyyn selvittämisestä annetun lain nojalla osallistuvalla on vastuu huolehtia vainajan henkilöllisyyden varmentamisesta ruumiin säilytys-, käsittely-, vastaanotto- ja luovutustilanteissa sekä vastuu huolehtia, että tieto vainajan olinpaikasta on selvitettävissä. Säännös asettaisi kullekin vainajan ruumiin käsittelyyn osallistuvalle velvoitteen omalta osaltaan huolehtia, että he varmistavat vainajan henkilöllisyyden ja kirjaavat tietojärjestelmään, vainajakirjaan tai muuhun organisaatiossa käytettyyn järjestelmään kirjallisen tiedon siitä, mistä vainajan ruumis on paikalle saapunut, säilytetäänkö vainajan ruumista tuolla hetkellä kyseisessä yksikössä ja minne vainajan ruumis on kuljetettu.

Velvoite rajautuisi kuolemansyyn selvittämisestä annetun lain nojalla vainajan ruumiin käsittelyyn osallistuviin. Velvoite koskisi siis niitä, jotka käsittelevät vainajan ruumista sosiaali- ja terveydenhuollossa, Terveyden ja hyvinvoinnin laitosta sekä yliopistoja, jotka säilyttävät vainajia lääketieteellisen koulutuksen tai tutkimuksen yhteydessä. Lisäksi velvoite koskisi hautaustoimialan yrittäjiä erityisesti tilanteissa, joissa ne hyvinvointialueen, muun sosiaali- tai terveydenhuollon palvelunjärjestäjän tai poliisin toimeksiannosta kuljettavat vainajia sekä silloin, kun ne noutavat vainajan ruumiin hautaamista varten. Säännöksen tarkoituksena on turvata se, että vainajan ruumiin olinpaikka on selvitettävissä erityisesti tilanteissa, jossa vainajan ruumista kuljetetaan yksiköstä toiseen. Myös esimerkiksi tilanteissa, kun kuolemansyyn selvittämisen vastuu siirtyy terveydenhuollolta poliisille, kun ilmenee tarve suorittaa oikeuslääketieteellinen kuolemansyyn selvitys, vainajan ruumiin olinpaikan on oltava helposti selvitettävissä. Sen sijaan sääntely ei koskisi hautausmaiden ylläpitäjiä. Niiden velvoitteista säädetään hautaustoimilaissa ja uskonnollisia yhteisöjä koskevassa lainsäädännössä.

Pykälän 2 momentin mukaan sillä sosiaali- tai terveydenhuollon palvelujärjestäjällä tai -palveluntuottajalla, jonka tiloissa vainaja kuoli sekä vainajan ruumista säilyttävällä yliopistolla olisi vastuu saattaa vainajan ruumis kuntoon, joka mahdollistaa ruumiin luovuttaminen sille taholle, joka on ilmoittanut huolehtivansa vainajan hautaus- tai tuhkaamisjärjestelyistä. Jos suoritetaan oikeuslääketieteellinen ruumiinavaus, vastuu olisi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella. Säännöksen perusteella ruumista säilyttävällä olisi siis velvoite siistiä tai vainajan ruumiin ollessa osin tuhoutunut ulkoisesti suojata vainajan ruumis ennen kuin hautaus- tai tuhkaamisjärjestelyistä huolehtiva, tyypillisesti hautaustoimisto omaisten toimeksiannosta, noutaa ruumiin hautausta tai tuhkausta varten. Sen sijaan pykälässä ei asetettaisi velvoitetta esimerkiksi vainajan pesemiseen, pukemiseen hautausvaatteisiin ja arkkuun asettamiseen, eli ei asetettaisi velvoitetta sellaiseen vainajan käsittelyyn, josta ovat tähänkin asti huolehtineet hautaustoimisto tai omaiset. Jos vainaja on kuollut kotonaan ja lääkäri kirjoittaa hautausluvan siten, että vainaja voidaan siirtää suoraan hautausmaan ylläpitäjän tiloihin, eikä vainajan ruumista kuljeteta säilytykseen sosiaali- tai terveydenhuollon palvelujärjestäjän tai -tuottajan tiloihin, käytännössä hautaustoimisto huolehtisi vainajan siistimisestä ja kuljettamisesta.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin vainajan ruumiissa olevien hoitolaitteiden poistamisesta. Vainajan ruumista säilyttävän sosiaali- tai terveydenhuollon palvelunjärjestäjän tai -palveluntuottajan sekä oikeuslääketieteellisen ruumiinavauksen yhteydessä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen vastuulla olisi poistaa vainajasta turvallisuusriskin aiheuttavat sekä vainajassa ulkoisesti näkyvät hoitolaitteet. Turvallisuusriskin aiheuttavilla hoitolaitteilla viitattaisiin erityisesti sydämentahdistimiin. Ulkoisesti näkyviä hoitolaitteita ovat esimerkiksi kanyylit.

Pykälän 4 momentissa olisi 3 momentin sääntelyyn nähden täydentäviä säännöksiä siitä, kenen vastuulla on huolehtia hoitolaitteiden poistosta tietyissä tilanteissa. Momentissa säädettäisiin, että jos vainaja on kuollut muualla kuin terveydenhuoltoa toteuttavassa toimintayksikössä, hänen ruumistaan ei ole viety säilytykseen terveydenhuoltoa toteuttavaan toimintayksikköön tai toimintayksiköllä ei ole osaamista turvallisuusriskin aiheuttavan hoitolaitteen poistoon, on sen hyvinvointialueen, jonka alueella vainaja sijaitsee, vastuulla huolehtia 3 momentissa tarkoitettujen hoitolaitteiden poistosta.

Erityisesti sosiaalihuollon yksiköillä ei yleensä ole, eikä niillä voida olettaa olevan, sydämentahdistimen poistoon vaadittavaa asiantuntemusta. Tyypillisesti vainaja kuljetetaan kuoleman toteamista ja vainajan ulkotarkastuksen tekemistä varten terveydenhuoltoa toteuttavaan toimintayksikköön, mutta joissain tilanteissa lääkäri toteaa kuoleman ja suorittaa ulkotarkastuksen vainajan kotona tai sosiaalihuollon yksikössä. Ulkoisesti näkyviä hoitolaitteita ei kuitenkaan saa poistaa ennen kuin on arvioitu tarve ruumiinavaukselle. Ulkotarkastuksen tekevä lääkäri tutkii osana ulkotarkastusta hoitolaitteiden olemassaolon ja voi tuntea tahdistimen vainajan ihon alla. Tällöin vainaja tulee siirtää terveydenhuoltoa toteuttavaan toimintayksikköön, jossa poisto voidaan toteuttaa. Kanta-arkistoon pääsevät terveydenhuollon toimijat voivat tarkistaa tiedon sydämentahdistimesta ja mahdollisista muista hoitolaitteista vainajan potilastiedoista.

Joskus ei ole tunnistettavissa sellaista terveydenhuoltoa toteuttavaa toimintayksikköä, jonka tehtäviin kuuluu tai joka voi turvallisesti poistaa turvallisuusriskin muodostavat hoitolaitteen. Tällainen tilanne voi olla esillä erityisesti silloin, kun vainaja eläessään oli täysin yksityisen sosiaalihuollon palveluiden piirissä tai häntä hoiti yksityisenä ammatinharjoittajana toimiva yksityinen lääkäri. Tällöin sillä hyvinvointialueella, jonka alueella vainaja sijaitsee, olisi velvollisuus huolehtia hoitolaitteiden poistosta. Käytännössä vainajan ruumis tällöin siirrettäisiin hyvinvointialueen terveydenhuollon yksikköön hoitolaitteiden poistoa varten.

10 b §.Uudessa 10 b §:ssä säädettäisiin ruumiiden säilyttämisestä. Pykälän 1 momentissa olisi yleinen säännös siitä, että vainajan ruumista on säilytettävä asianmukaisesti. Velvollisuuteen sisältyy säilytystilojen soveltuminen ruumiiden säilyttämiseen sekä siisteyden ja järjestyksen ylläpitäminen. Vainajan ruumiin asianmukaiseen säilyttämiseen kuuluu myös siirto kylmäsäilytystiloihin. Siirto estää ruumiin hajoamisen lämpimissä olosuhteissa, ja asianmukaiseen säilytykseen sisältyy se, että vainajan kuolema todetaan lain edellyttämällä tavalla viivytyksettä ja siirretään kylmäsäilytykseen mahdollisimman nopeasti kuoleman toteamisen jälkeen. Vainajan ruumiin siirtäminen kuoleman jälkeen kylpyhuoneeseen tai muuhun niin kutsuttuun väliaikaistilaan ei täytä asianmukaisen säilytystilan vaatimusta, ja ne voivat toimia ainoastaan väliaikaisena tilana vainajan ruumiin käsittelyssä.

Sääntely ei koskisi hautausmaiden ylläpitäjiä, koska kuolemansyyn selvittämisestä annetussa laissa ei säädetä näiden toimijoiden velvoitteista tältä osin (ks. myös 10 a §:n perustelut). Jos julkinen sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden järjestäjä kuitenkin hyödyntää omassa toiminnassaan hautausmaiden ylläpitäjien säilytystiloja sopimuksen perusteella, tulee palvelunjärjestäjän varmistua siitä, että vainajien säilyttäminen on näissäkin tiloissa asianmukaista.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin edellytyksistä siirtää vainajan ruumis kylmäsäilytystiloihin. Momentin mukaan näin voitaisiin tehdä, kun kuolema on todettu lain 2, 2 a tai 2 b §:ssä säädetyn mukaisesti.

Momentissa olisi myös säännös niitä tilanteita varten, joissa kuoleman toteamisen tai lääketieteellisen kuolemansyyn selvittämisen yhteydessä ilmenee seikkoja, joiden perusteella voidaan olettaa tai on aihetta epäillä, että vainajalle on tehtävä oikeuslääketieteellinen kuolemansyyn selvittäminen. Momentissa säädettäisiin, että tällöin päätöksen kylmäsäilytystiloihin siirtämisestä tekee poliisi. Sääntelyllä olisi yhteys lain 6 a §:n ehdotettuun, nyt asetuksessa olevaan sääntelyyn, jonka mukaan jos lääketieteellisessä kuolemansyyn selvittämisessä ilmenee tai on syytä epäillä, että kyseessä on 7 §:ssä tarkoitettu tilanne, on lääketieteellistä kuolemansyyn selvittämistä suorittavan lääkärin välittömästi ilmoitettava asiasta poliisille ja keskeytettävä lääketieteellinen kuolemansyyn selvittäminen. Osana vainajan oikeuslääketieteellinen kuolemansyyn selvittämistä voidaan tarvita tarkka arvio kuolinajasta, joten siirtoa kylmäsäilytystilaan ei saisi tehdä ennen kuin poliisi on siirron hyväksynyt. Poliisin päätöksentekotoimivaltaa koskeva säännös 1 momentissa ei koskisi mahdollisuutta siirtää vainajaa kylmäsäilytystilaan ennen kuoleman toteamista, vaan siis määrittäisi sen, kuka päätöksen tekee säännöksessä tarkoitetussa tilanteessa. Pykälän 3 momentissa säädettäisiin erikseen tilanteista, joissa vainajan ruumis voidaan siirtää kylmäsäilytystilaan ennen kuoleman toteamista poliisimiehen päätöksen perusteella.

Sairaanhoitajan suorittaessa kuoleman toteamisen lain 2 a §:n 3 momentissa olisi säännös, ettei sairaanhoitaja saa todeta kuolemaa, jos kuoleman olosuhteissa on syytä epäillä, että asiassa on suoritettava oikeuslääketieteellinen kuolemansyyn selvitys. Koska edellytykset sairaanhoitajan suorittamalle kuoleman toteamiselle eivät täyty, ei vainajaa saisi näissä tilanteissa siirtää kylmäsäilytystilaan vaan poliisille tulisi tehdä ilmoitus vainajasta. Jos ensihoitaja tai ensihoidossa työskentelevä sairaanhoitaja on todennut kuoleman 2 a §:n 4 momentin mukaisesti, siirtyy vastuu vainajasta poliisille.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin 2 momentin sääntelystä poiketen mahdollisuudesta siirtää vainajan ruumis kylmäsäilytystilaan ennen kuoleman toteamista poliisimiehen päätöksen perusteella, kun momentissa säädetyt edellytykset täyttyvät. Tämä olisi mahdollista silloin, kun kuolema on ilmeinen ruumiin tuhoutumisen tai pitkälle edenneiden kuolemanmerkkien ilmaantumisen takia. Ruumiin tuhoutumisella ei tarkoittaisi vain täysin tuhoutunutta ruumista vaan se kattaisi myös ruumiin vaikea-asteista vaurioitumisen eli fysikaaliset, kemialliset ja mikrobiologiset prosessit, jotka yksiselitteiset osoittavat elimistön elinkelvottomuuden. Käytännössä kyse on tilanteesta, jossa kuolema on maallikonkin havaittavissa esimerkiksi ruumiin mädäntymisen takia. Edellytyksenä lisäksi olisi, että vainajan löytyessä paikalla ei ole lääkäriä tai 2 a §:n 4 momentissa tarkoitetussa tilanteessa ensihoitajaa tai ensihoidossa työskentelevää sairaanhoitajaa toteamassa kuolemaa, ja että poliisi katsoo siirron olevan mahdollinen kuoleman olosuhteisiin liittyvän tutkinnan kannalta. Sääntelyssä ei edellytettäisi, että poliisi pyrkii saamaan paikalle lääkärin, ensihoitajan tai ensihoidossa työskentelevän sairaanhoitajan, vaan momentin sääntely kattaisi ne tosiasialliset tilanteet, joissa paikalla ei ole heitä. Yksittäisen poliisimiehen olisi saatava poliisin päällystöltä lupa ruumiin siirtämiseen. Tarvittaessa poliisi konsultoi lääkäriä ennen kylmäsäilytystilaan siirtoa.

Pykälän 3 momentin sääntelyn tarkoitus on mahdollistaa kylmätilaan siirto ilman, että vainajan löytöpaikalle kutsutaan lääkäriä tai ensihoitoa toteamaan kuolemaa, kun kuolema on ilmeinen. Pykälän 4 momentissa olisi säännös kuoleman toteamisesta 3 momentissa tarkoitetuissa tilanteissa. Kuoleman toteaisi lääkäri, jota poliisi käyttää poliisitutkinnan apuna tai oikeuslääkäri osana oikeuslääketieteellisen ruumiinavauksen suorittamista. Momentissa olisi lisäksi säännös, jonka mukaan kuoleman toteamisessa voidaan poiketa 2 §:n 4 momentissa säädetystä. Mainitun 2 §:n 4 momentin mukaan kuolema on todettava viivytyksettä. Pykälän 3 momentin mukaisissa tilanteissa ei ole välttämätöntä, että kuolema todetaan viivytyksettä, koska kuolema on ilmeinen, ja ruumis on siirretty kylmäsäilytystilaan tilanteessa, jossa tutkinnallisesti ja tarvittaessa oikeuslääketieteellisesti on otettu kantaa siihen, että siirto ei haittaa poliisitutkintaa. Virallinen kuoleman toteaminen voidaan tehdä osana oikeuslääketieteellistä ruumiinavausta tai vainajan ulkotarkastusta.

Pykälän 5 momentissa olisi säännös siitä, että hyvinvointialueen on huolehdittava alueellaan riittävistä ruumiiden säilytystiloista 2 c §:ssä (vainajan ulkotarkastus) sekä 2 luvussa (lääketieteellinen kuolemansyyn selvittäminen) tarkoitettujen velvoitteiden hoitamiseksi. Velvoite vainajan säilyttämiseen ulottuisi siihen asti, kunnes vainaja on noudettu säilytystiloista hautaamista tai tuhkaamista varten. Säännöksellä on tarkoitus ohjata siihen, että hyvinvointialueille huolehditaan ruumiiden säilytystilojen saatavuudesta. Säilytystiloja tulisi olla riittävästi hyvinvointialueen omissa yksiköissä. Lisäksi hyvinvointialueiden tulisi tarvittaessa hankkiessaan palveluja yksityisiltä palveluntuottajilta ja niiden kilpailutuksia tehdessään huolehtia, että ostopalveluja tarjoavilla palveluntuottajilla on riittävästi ruumiiden säilytykseen sopivia tiloja.

Ehdotettu säännös koskisi hyvinvointialuetta kokonaisuutena, eikä se tarkoittaisi esimerkiksi sitä, että jokaisessa vanhusten laitoshoidon tai palveluasumisen yksikössä on oltava kylmäsäilytystila. Hyvinvointialueen tulisi kuitenkin suunnitella palveluketjunsa siten, että yksiköistä, joissa ei ole omia kylmäsäilytystiloja, voidaan tehdä siirto kylmäsäilytystilaan siten, että kuoleman toteaminen, vainajan ulkotarkastus ja lääketieteellinen kuolemansyyn selvittäminen voidaan suorittaa laissa säädetyn mukaisesti.

Ehdotetussa 5 momentissa ei olisi viittausta siihen, että hyvinvointialueen velvoitteena on ylläpitää kylmäsäilytystiloja oikeuslääketieteellisen kuolemansyyn selvittämistä varten. Tämä johtuu siitä, että valtaosalle oikeuslääketieteelliseen kuolemansyyn selvittämiseen ohjautuvia vainajia tehdään oikeuslääketieteellinen ruumiinavaus, joka useimmiten toteutetaan Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tiloissa. Hyvinvointialueen velvoitteista asiaan liittyen on erityissäännös terveydenhuoltolaissa, jonka 75 §:n mukaan hyvinvointialueen ja HUS-yhtymän tulee huolehtia siitä, että Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen käytettävissä on tarvittaessa oikeuslääketieteellisten ruumiinavausten suorittamiseksi tarvittavat tilat tarvittavine varusteineen, mukaan lukien toiminnan edellyttämät säilytystilat ja henkilökunnan sosiaalitilat. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tulee suorittaa tilojen käytöstä kohtuullisia kustannuksia vastaava korvaus.

Sääntely siitä, että hyvinvointialueen tulee ylläpitää kylmäsäilytystiloja vainajan ulkotarkastusta varten on lisäksi neutraali sen suhteen, suoritetaanko se osana lääketieteellistä tai oikeuslääketieteellistä kuolemansyyn selvittämistä. Hyvinvointialueen lääkäri voi olla se, joka suorittaa nämä toimet silloin, kun vainaja ohjautuu oikeuslääketieteelliseen kuolemansyyn selvittämiseen. Kuolemansyyn selvittämisestä annetun asetuksen 8 §:n 1 momentin mukaan poliisin tarvitessa oikeuslääketieteelliseen kuolemansyyn selvittämiseen kuuluvassa tutkinnassa lääkärin apua, on sen käännyttävä ensisijaisesti asianomaisen terveyskeskuksen puoleen. Tämä käytännössä viittaa hyvinvointialueen puoleen kääntymiseen. Hyvinvointialueen velvoitteesta tarjota polisiille virka-apua säädetään terveydenhuoltolain 31 §:n 1 momentissa, jonka mukaan hyvinvointialueen on annettava poliisille virka-apua vainajan ulkonaisen ruumiintarkastuksen suorittamiseksi. Laissa ja asetuksessa säädetään erikseen Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tehtävästä suorittaa oikeuslääketieteelliset ruumiinavaukset.

Pykälän 6 momentissa olisi informatiivinen viittaus, jonka mukaan vainajan ruumiin käsittelystä ja säilyttämisestä säädetään lisäksi terveydensuojelulaissa (763/1994) ja hautaustoimilaissa (457/2003). Sääntelyä on kuvattu jaksossa 2.7.

10 c §.Lakiin ehdotetaan lisättäväksi uusi 3 b luku kuolintodistuksesta ja hautausluvasta. Niistä säädetään nyt kuolemansyyn selvittämisestä annetun asetuksen 4 luvussa, ja niistä ei ole perussäännöksiä laissa. Uuden 3 b luvun säännökset vastaisivat pitkälle asetuksen 4 luvun sääntelyä, mutta sääntelyyn ehdotetaan eräitä muutoksia ja täsmennyksiä.

Uuden 10 c §:n 1 momentissa säädettäisiin, että selvitettyään kuolemansyyn lääkärin on laadittava kuolintodistus ja annettava hautauslupa sille, joka on ilmoittanut huolehtivansa vainajan hautaus- tai tuhkaamisjärjestelyistä. Hautauslupa voidaan salassapitosäännösten estämättä luovuttaa myös taholle, joka hautaus- tai tuhkaamisjärjestelyistä toimeksiannosta hoitaa hautaukseen tai tuhkaukseen liittyviä käytännön järjestelyjä, eli siis useimmiten käytännössä hautaustoimistolle. Säännös vastaisi asetuksen 19 §:n 1 momentin sääntelyä.

Pykälän 2 momentin mukaan, jos kuolemansyyn selvittäminen viivästyy erikoistutkimuksen johdosta tai muusta vastaavasta syystä, lääkärin on suoritettuaan ruumiiseen liittyvät tutkimukset annettava hautauslupa. Kuolemansyyn tultua selvitetyksi on lääkärin laadittava kuolintodistus. Säännös vastaisi asetuksen 19 §:n 2 momentin sääntelyä. Mainitussa 19 §:n 2 momentissa käytetään ilmaisua ”lääkärin on suoritettuaan välittömästi ruumiiseen liittyvät tutkimukset”. Ilmaisu ”välittömästi” on omiaan aiheuttamaan epäselvyyttä, sillä sen voi tulkita viittaavaan aikamääreeseen suorittaa tutkimus välittömästi, kun säännöksellä tarkoitetaan tutkimuksia, jotka edellyttävät ruumiin tutkimista tai näytteiden ottoa, ei siis esimerkiksi laboratoriotutkimusten tulosten odottamista. Momentin sääntelyn arvioidaan olevan tarpeeksi selvä, vaikka viittaus ”välittömiin” tutkimuksiin poistetaan.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin, että kuolintodistus on laadittava ilman aiheetonta viivytystä, kuitenkin viimeistään kolmen kuukauden kuluessa kuoleman toteamisesta. Kuolintodistus lähetettävä sen laatimisen jälkeen viivytyksettä Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselle. Pykälä vastaa keskeiseltä sisällöltään kuolemansyyn selvittämisestä annetun asetuksen 19 §:n 3 momenttia, mutta sen sääntelytapaa selkeytettäisiin. Mainitun 19 §:n 3 momentin mukaan terveydenhuollon toimintayksikön tai asianomaisen lääkärin on viipymättä, kuitenkin viimeistään kolmen kuukauden kuluessa kuoleman toteamisesta, lähetettävä kuolintodistus Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselle. On olennaisempaa ja selkeämpää säätää siitä, missä ajassa kuolintodistus on laadittava kuin milloin se on lähetettävä Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselle. Säännöksen sisältö ei muuttuisi.

Pykälän 4 momentissa säädettäisiin, että jos Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tietoon tulee, että jonkun vainajan osalta ei ole laadittu kuolintodistusta tai annettu hautauslupaa, eikä tiedossa ole lääkäriä tai sosiaali- tai terveydenhuollonjärjestäjää tai palveluntuottajaa, jonka tulisi ne laatia, taikka jos lääkäri tai palvelunjärjestäjä tai palveluntuottaja ei Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen kehotuksesta huolimatta laadi niitä, laitos voi laatia kuolintodistuksen ja antaa hautausluvan.

Sääntelyllä, jonka mukaan Terveyden ja hyvinvoinnin laitos voi laatia kuolintodistuksen ja hautausluvan momentissa tarkoitetuissa tilanteissa, korvattaisiin asetuksen 21 §:n säännös, jonka mukaan jos lääkärin antamaa lupaa hautaamiseen tai kuolintodistusta ei saada ilman kohtuutonta vaikeutta tai viivästystä, poliisi voi antaa, neuvoteltuaan oikeuslääkärin tai muun asetuksessa tarkoitetun lääkärin kanssa, suorittamansa tutkinnan perusteella 19 §:ssä tarkoitettuja asiakirjoja (eli kuolintodistusta ja hautauslupaa) vastaavan kuolinselvityksen. Lisäksi asetuksen 20 §:ssä säädetään, että jos oikeuslääketieteellisessä kuolemansyyn selvittämisessä kuolemansyy katsotaan todetuksi ilman oikeuslääketieteellistä ruumiinavausta, asiasta tulee ilmoittaa 20 §:ssä tarkemmin määritetylle lääkärille, jonka tulee antaa lupa hautaamiseen sekä kuolintodistus. Jos lääkäri kuitenkin katsoo, ettei kuolemansyy ole tullut todetuksi ja että oikeuslääketieteellinen ruumiinavaus on tarpeen sekä tällä perusteella kieltäytyy antamasta asiakirjoja. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos voi antaa 19 §:ssä tarkoitettuja asiakirjoja vastaavan kuolinselvityksen.

Kuten esityksen nykytilan arviossa (jakso 2.6) tuodaan esiin, poliisi tai Terveyden ja hyvinvoinnin laitos ei käytännössä koskaan laadi tällaisia kuolinselvityksiä, eli sääntely on tältä osin vanhentunutta. Säännös ehdotetaan korvattavan sillä, että Terveyden ja hyvinvoinnin laitos voisi laatia kuolintodistuksen ja hautausluvan. Sääntely olisi vastaavanlainen kuin kuoleman ilmoittamista koskeva voimassa oleva kuolemansyyn selvittämisestä annetun asetuksen 21 a §:n ja ehdotettu lain 2 d §:n 3 momentin sääntely, jonka mukaan Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tehtävänä on eräissä tilanteissa ilmoittaa kuolemasta väestötietojärjestelmään.

Pykälän ehdotetun 5 momentin mukaan kuolleen saa haudata tai tuhkata taikka vainajan ruumiin luovuttaa lääketieteen opetusta tai tutkimusta varten yliopistolle vasta, kun hautauslupa on annettu. Säännös vastaisi sisällöltään voimassa olevan lain 2 §:ää. Säännös ehdotetaan siirrettäväksi osaksi 10 c §:ää, jossa säädettäisiin muutenkin hautausluvasta. Uuden 10 c §:n 5 momenttiin ehdotetaan lisäksi informatiivista viittaussäännöstä, jonka mukaan edellytyksistä käyttää vainajan ruumista tutkimus- tai opetustoimintaan säädetään ihmisen elimien, kudoksien ja solujen lääketieteellisestä käytöstä annetussa laissa (101/2001).

Pykälän 6 momentissa olisi selvyyden vuoksi säännös siitä, milloin kuolintodistus ja hautauslupa on laadittava kuolleena syntyneelle. Ne laaditaan kuolleena syntyneelle, joka täyttää 2 b §:n 1 momentissa tarkoitetut edellytykset, eli sikiön kuollessa raskaus on kestänyt vähintään 22 viikkoa tai sikiö painaa vähintään 500 grammaa. Omaiset toivovat joskus sikiön tai kuolleena syntyneen hautaamista tai tuhkaamista, vaikka nämä edellytykset eivät täyty. Ehdotetun 10 c §:n sääntely koskee niitä, joiden kuolema on todettava tämän lain nojalla. Täten siis pykälän 4 ja 5 momentin sääntely ei ole este sille, etteikö hautausta tai tuhkaamista voi suorittaa, vaikka raskaus keskeytyi ennen 22. raskausviikkoa tai sikiö tai kuolleena syntynyt painaa alle 500 grammaa. Terveydenhuollossa on käytössä muita toimintamalleja hautaus- ja tuhkausjärjestelyjä varten, esimerkiksi potilastietojärjestelmässä on voitu luoda lomake tai sinne kirjataan tieto hautaamista tai tuhkausta varten, joka voidaan välittää hautausmaalle.

Pykälän 7 momentissa olisi asetuksenantovaltuus, jonka mukaan kuolintodistuksen ja hautausluvan laatimisesta sekä hautaamisen ja tuhkaamisen edellytyksistä voidaan antaa tarkempia säännöksiä valtioneuvoston asetuksella. Kuolemansyyn selvittämisestä annettuun asetukseen jäisi eräitä näitä asioita koskevia säännöksiä, joiden muuttamiseen ei ole voimassa olevassa laissa asetuksenantovaltuutta, joten lakiin ehdotetaan lisättävän tällainen asetuksenantovaltuus.

10 d §.Uudessa 10 d §:ssä säädettäisiin, että Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen oikeuslääkärin on tarkastettava kuolintodistus sekä epäselvissä tapauksissa hankittava tarpeellinen lisäselvitys ja pyrittävä saamaan selville todellinen kuolinsyy. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos voi kehottaa kuolintodistuksen laatineen lääkärin korjaamaan kuolintodistusta. Pykälä vastaisi keskeiseltä sisällöltään kuolemansyyn selvittämisestä annetun asetuksen 22 §:n 1 momenttia, jonka mukaan Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen oikeuslääkärin on tarkastettava kuolintodistus tai kuolinselvitys sekä epäselvissä tapauksissa hankittava tarpeellinen lisäselvitys ja pyrittävä saamaan selville todellinen kuolinsyy ja tehtävä tästä tarpeellinen merkintä kuolintodistukseen tai kuolinselvitykseen. Pykälässä tarkoitettu oikeuslääkäri voisi olla myös oikeuslääkärin tehtävässä Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksessa toimiva muu lääkäri.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos tarkastaa kaikki Suomessa laaditut kuolintodistukset. Tämä on keskeisin tapa, jolla laitos toteuttaa kuolemansyyn selvittämisestä annetun lain 12 b §:n 1 mukaista kuolemansyyn selvittämisen ohjaus- ja valvontatehtäväänsä. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos voi jo nyt käytännössä kehottaa sen laatinutta lääkäriä korjaamaan kuolintodistusta, mutta asiasta ei säädetä erikseen. Kuolintodistuksen laatineella lääkärillä ei kuitenkaan kehotuksestakaan huolimatta olisi velvoitetta korjata kuolintodistusta Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen kannan mukaiseksi, jos hän on eri mieltä kuolemansyystä. Tällöin Terveyden ja hyvinvoinnin laitos tekee merkinnän eriävistä kannoista niin sanottuun tarkastusasiakirjaan, joka on joko paperisen kuolintodistuksen paperinen liite tai digitaalisen kuolintodistuksen tarkastusasiakirja.

10 e §.Lain uuteen 10 e §:ään siirtyisi nyt lain 1 §:n 4 momentissa oleva sääntely Tilastokeskuksen tehtävästä säilyttää kuolintodistukset sekä säädettäisiin Tilastokeskuksen mahdollisuudesta saada kuolintodistukset tehtäviään varten Kanta-palveluiden välityksellä.

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin, että Tilastokeskuksen tehtävänä säilyttää tässä laissa tarkoitetut kuolintodistukset. Kuolintodistukset tai niihin sisältyvät tiedot voidaan säilyttää pysyvästi. Pykälä vastaisi keskeiseltä sisällöltään voimassa olevan lain 1 §:n 4 momenttia, jonka mukaan Tilastokeskuksen tehtävänä on säilyttää tämän lain nojalla sille toimitetut asiakirjat ja tiedot. Asiakirjat tai asiakirjoihin sisältyvät tiedot voidaan säilyttää pysyvästi. Momentissa on lisäksi viittaussäännös, jonka mukaan asiakirjojen tai asiakirjoihin sisältyvien tietojen säilyttämisestä pysyvästi säädetään arkistolaissa (831/1994).

Sääntelyä täsmennettäisiin voimassa olevaan sääntelyyn nähden siten, että säädettäisiin Tilastokeskuksen tehtävästä säilyttää juuri kuolintodistukset. Julkisen hallinnon tiedonhallinnasta annetun lain 21 §:n nojalla jos tietoaineistojen tai asiakirjojen säilytysajasta ei ole säädetty laissa, säilytysajasta päättää viranomainen. Tilastokeskus on hallussaan olevien kuolintodistusten säilytysajasta päättävä viranomainen. Pykälässä ei jatkossa olisi informatiivista viittausta arkistointia koskevaan lainsäädäntöön. Arkistoinnista säädetään nykyisin arkistointilaissa (529/2026).

Uuden 10 e §:n 2 momentin mukaan sosiaali- ja terveydenhuollon palvelunjärjestäjä ja -tuottaja voi luovuttaa kuolintodistuksen Tilastokeskukselle asiakastietolain 76 §:ssä tarkoitetun valtakunnalliseen tietojärjestelmäpalveluun kuuluvan kysely- ja välityspalvelun välityksellä, eli Kanta-palvelun kautta. Mainitussa 76 §:ssä säädetään, että valtakunnallisten tietojärjestelmäpalvelujen avulla saadaan välittää todistuksia, lausuntoja ja muita asiakastietoja sisältäviä asiakirjoja sosiaali- ja terveydenhuollon ulkopuoliselle toimijalle. Asiakirjoja saadaan salassapitosäännösten estämättä välittää asiakkaan pyynnön tai vastaanottajan lakiin perustuvan pyynnön taikka tiedon luovuttajan lakiin perustuvan tiedonantovelvollisuuden perusteella. Tilastokeskus voisi siis saada kuolintodistuksia Kanta-palvelun välityksellä tehtäviään varten.

Säännös korvaisi kuolemansyyn selvittämisestä annetun asetuksen 22 §:n 2 momentissa olevan säännöksen, jonka mukaan Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen on lähetettävä kuolintodistukset ja kuolinselvitykset kuukausittain Tilastokeskukselle. Lain 10 e §:n 2 momentissa kuitenkin säädettäisiin, että Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen on lähetettävä kuolintodistus Tilastokeskukselle, jos Tilastokeskus ei saa kuolintodistusta kysely- tai välityspalvelun välityksellä. Näin kuolintodistusten välittyminen Tilastokeskukselle olisi turvattu, vaikkei se todistusta mainitun palvelun välityksellä saisikaan.

10 f §.Lain uuteen 10 f §:ään siirtyisi nyt kuolemansyyn selvittämisestä annetun asetuksen 26 a §:ssä oleva säännös Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tehtävästä vahvistaa eräät lomakkeet. Valtuuden nojalla laitos on vahvistanut kaavan ilmoitukselle kuolemasta väestötietojärjestelmään, ilmoituksen Kansaneläkelaitokselle kuolleena syntyneestä, kuolintodistuksen, todistuksen kuolleena syntyneestä ja hautausluvan kaavat. Koska sääntely kuolemasta ilmoittamisesta, kuolintodistuksesta ja hautausluvasta siirtyisi asetuksesta lakiin, on perusteltua siirtää kaavojen vahvistamista koskeva sääntely lakiin ja samalla on perusteltua täsmentää, mitä lomakkeita säännöksessä tarkoitetaan.

Ehdotetun 10 f §:n mukaan Terveyden ja hyvinvoinnin laitos jatkossakin vahvistaisi kuolemasta ilmoittamisen Kansaneläkelaitokselle, kuolintodistuksen, todistuksen kuolleena syntyneestä ja hautausluvan kaavat. Sen sijaan laitoksen tehtävänä ei olisi enää vahvistaa kaavaa kuolemasta ilmoittamisesta väestötietojärjestelmään. Syy ehdotukseen on, että VTJ-lain 26 §:n 2 momentin mukaan Digi- ja väestötietovirasto vahvistaa mainitussa laissa tarkoitettujen ilmoitusten kaavat. Laki sääntelee kuolemasta ilmoittamista väestötietojärjestelmään, joten oikea taho kuolemasta väestötietojärjestelmään ilmoittamisen kaavan vahvistamiselle on Digi- ja väestötietovirasto.

Voimassa olevan asetuksen 26 a §:n mukaan Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen on kuultava Tilastokeskusta ja Digi- ja väestötietovirastoa ennen kaavojen vahvistamista. Säännöksessä ei enää säädettäisi Digi- ja väestötietoviraston lakisääteisestä kuulemisesta edellä kuvatun muutoksen tekemisen takia.

10 g §.Lain voimassa olevassa 12 a §:ssä säädetään sekä ehdotetussa 10 c §:ssä säädettäisiin erikseen kuolintodistuksesta ja todistuksesta kuolleena syntyneestä, joista jälkimmäiset kuitenkin sinänsä ovat myös kuolintodistuksia. Koska lakisystemaattisesti olisi raskasta toistaa ”kuolintodistus ja todistus kuolleena syntyneestä”, ehdotetaan uudessa 10 g §:ssä säädettäväksi selvyyden vuoksi säännös, jonka mukaan mitä 3 b luvussa säädetään kuolintodistuksesta, koskee myös todistusta kuolleena syntyneestä. Täten siis Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 10 d §:n nojalla tarkastaisi myös nämä kuolintodistukset ja Tilastokeskus säilyttäisi myös ne 10 e §:n nojalla.

14 a §.Lain 2 a §:ssä säädettäisiin siitä, milloin lääketieteen opiskelija voi todeta kuoleman ja 2 b §:n sääntelyn nojalla lääketieteen opiskelija ei voisi todeta sikiön tai kuolleena syntyneen kuolemaa. Jotta näiden säännösten perusteella ei muodostu vastakohtapäätelmää siitä, ettei lääketieteen opiskelija voi suorittaa muita tämän lain mukaisia tehtäviä, eli keskeisesti kuolemansyyn selvittämistä tai osallistua sen suorittamiseen, lääkärin tehtävässä tilapäisesti toimiessaan, lain 14 a §:ssä olisi säännös, jonka mukaan muiden kuin 2 a ja 2 b §:ssä säädettyjen tehtävien osalta lääketieteen opiskelijan oikeuteen toimia tilapäisesti lääkärin tehtävässä noudatetaan, mitä terveydenhuollon ammattihenkilöstä annetun lain 2 §:n 3 momentissa ja mainitun lain nojalla annetuissa säännöksissä säädetään. Käytännössä tämä viittaa terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun asetuksen sääntelyyn.

16 §.Voimassa olevassa 16 §:ssä on niin sanottu blankorangaistussäännös, jonka mukaan joka rikkoo tätä lakia tai sen nojalla annettuja määräyksiä, on tuomittava, jollei teosta ole erikseen säädetty rangaistusta, kuolemansyyn selvittämissäännösten rikkomisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi. Tällaisia säännöksiä on perustuslakivaliokunnan käytännössä pidetty lähtökohtaisesti ongelmallisina. Lakiin ehdotetaan uusia säännöksiä ja tätä myötä uusia velvoitteita toimijoille, joten 16 §:ssä säädetty rangaistusvastuu ulottuisi niidenkin vastaisiin tekoihin. Kaikkeen lain rikkomiseen ei kuitenkaan ole perusteltua ulottaa rangaistusvastuuta. Lain 16 §:n rangaistussääntelyä ehdotetaan täsmennettäväksi siten, että täsmällisillä viittauksilla säädetään tietyt lainvastaiset teot rikosoikeudellisen rangaistusvastuun piiriin kuuluvaksi kuolemansyyn selvittämistä koskevana rikoksena. Ehdotetun 16 §:n 1 momentin sääntelyn mukaan rangaistusvastuu kohdentuisi kuoleman toteamiseen ja kuolemansyyn selvittämiseen osallistuviin sosiaali- ja terveydenhuollossa. Lain 16 §:n 1 momentin nojalla ehdotetaan tiettyjen tekojen olevan rikosoikeudellisen rangaistusvastuun piirissä riippumatta siitä, onko lainvastaisesti toimiva virkasuhteessa julkisyhteisöön vai ei, eli käytännössä 16 §:n nojalla rangaistukseen voidaan tuomita myös yksityissektorilla toimiva lääkäri tai muukin henkilö, joka toimii laissa säädetyn vastaisesti. Lain 16 §:n 2 ja 3 momentissa säädettäisiin viittaus rikoslakiin (38/1889) koskien sellaisia tekoja, jotka tuomitaan rikoslain 40 luvun tiettyjen virkarikoksia koskevien säännösten tai 38 luvun salassapitorikosta koskevien säännösten nojalla. Näiden viittausten kautta rangaistusvastuu kuolemansyyn selvittämisestä annetun lain vastaisista teoista ulottuisi myös muihinkin, mukaan lukien poliisimiehiin.

Rikoslain 3 luvun 5 §:n 2 momentin (515/2003) mukaan rikoslaissa rangaistavaksi säädetty teko on vain tahallisena rangaistava, jollei toisin nimenomaisesti säädetä. Pykälän 3 momentissa lisäksi säädetään, että mitä 2 momentissa säädetään, koskee myös muualla laissa tarkoitettua tekoa, josta ankarimmaksi rangaistukseksi on säädetty enemmän kuin kuusi kuukautta vankeutta tai jota koskeva rangaistussäännös on annettu tämän lain voimaantulon jälkeen. Viittaus ”tämän lain voimaantulon jälkeen” tarkoittaa käytännössä ”vuoden 2003 jälkeen”.

Voimassa oleva 16 §:n säännös on alkuperäinen (voimaan 1974), eikä sen sanamuodossa suoraan säädetä sitä, ovatko teot rangaistavia vain tahallisena. Rikoslain 3 luvun 5 §:n nojalla kuolemansyyn selvittämisestä annetun lain rikkominen on rangaistavaa myös tuottamuksellisena, koska 3 luvun 5 §:n 3 momentin edellytykset eivät täyty. On tarpeen täsmentää sääntelyä. Pykälän 1 momentin johdantokappaleessa ehdotetaan säädettävän, että kuolemansyyn selvittämistä koskeva rikos olisi rangaistava tahallisena tai jos teko on tehty törkeästä huolimattomuudesta. Törkeä huolimattomuus on käsitteenä lähellä tahallisuutta. Koska kuoleman toteamisen ja kuolemansyyn selvittämisen menettelyillä on yhteys perustuslain 1 §:n 2 momentissa turvattuun ihmisarvon loukkaamattomuuteen ja perustuslain 7 §:ssä suojattuun oikeuteen elämään, voidaan esillä katsoa olevan yhteiskunnallisesti merkittävä konteksti, joka puoltaa myös törkeän huolimattomien tekojen kriminalisointia. Lisäksi rangaistusvastuun piiriin ehdotettavien tekojen tekijät ovat lähtökohtaisesti terveydenhuollon ammattihenkilöitä tai lääketieteen opiskelijoita, joilta voi odottaa korotettua huolellisuutta ammattitoiminnassaan.

Lain 1 §:n 6 momentin mukaan vainajasta tiedon saaneen lääkärin tai, 1 §:n 5 momentissa tarkoitetun vainajan löytäjän taikka vainajasta tiedon saaneen sosiaali- tai terveydenhuollon palvelunjärjestäjän tai -tuottajan palveluksessa olevan henkilön velvoitteesta viivytyksettä ilmoittaa tieto vainajasta poliisille, jos kuoleman olosuhteet viittaavat siihen, että kyseessä on lain 7 §:n 1 momentissa tarkoitettu tilanne. Velvoitteita on selostettu tarkemmin ehdotetun 1 §:n perusteluissa.

Lain 16 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan rangaistavaa olisi laiminlyödä lain 1 §:n 6 momentissa tarkoitetun ilmoituksen tekeminen poliisille, vaikka hän tietää, että kyseessä on 7 §:n 1 §:n 1 momentissa tarkoitettu tilanne, tai on perusteltua epäillä, että kyseessä on tällainen tilanne.

Kohdan tulkinnassa on otettava huomioon itsekriminointisuoja. Sellaisella 1 §:n 4 momentissa tarkoitetulla henkilöllä, joka on aiheuttanut henkilön kuoleman ja joka sen takia voi olla rangaistusvastuun piirissä, ei olisi velvoitetta tehdä ilmoitusta eikä ilmoituksen tekemättä jättäminen olisi rangaistavaa tällaisen henkilön osalta.

Lain 16 §:n 1 momentin 2 kohdan nojalla olisi rangaistavaa laiminlyödä lain 6 a §:ssä tarkoitetun ilmoituksen tekeminen poliisille. Mainitussa 6 a §:ssä säädettäisiin, että jos lääketieteellisessä kuolemansyyn selvittämisessä ilmenee tai on syytä epäillä, että kyseessä on 7 §:n 1 momentissa tarkoitettu tilanne, on lääketieteellistä kuolemansyyn selvittämistä suorittavan lääkärin välittömästi ilmoitettava asiasta poliisille ja keskeytettävä lääketieteellinen kuolemansyyn selvittäminen.

Lain 16 §:n 1 momentin 1 ja 2 kohdassa ehdotetaan säädettävän rangaistavaksi poliisille tehtävien ilmoitusten tekemättä jättäminen, koska on painava yhteiskunnallinen intressi, että lain 7 §:n nojalla poliisitutkintaa vaativat kuolemantapaukset tulevat selvityksi asianmukaisesti. Jos poliisi ei saa tietoonsa epäilyttäviä tai jatkoselvittelyä vaativia kuolemantapauksia, voi esimerkiksi rikoksia, tapaturmia tai hoitovirheitä jäädä tulematta ilmi.

Pykälän 1 momentin 3 kohdan nojalla rangaistavaa olisi todeta kuolema 2 §:n 3 momentissa tai 2 b §:n 2 momentissa säädetyn vastaisesti tai jättää kuoleman toteamatta 2 b §:n 1 momentissa säädetyn vastaisesti. Lain 2 §:n 3 momentissa säädettäisiin, että kuolema voidaan todeta sen perusteella, että hengitys ja verenkierto ovat pysyvästi loppuneet, toissijaiset kuolemanmerkit ovat ilmaantuneet taikka kun elimistö on tuhoutunut elinkelvottomaksi. Sydämen sykkiessä kuolema voidaan myös todeta, kun lääketieteellisillä tutkimuksilla on osoitettu, että aivotoiminnot ovat pysyvästi lakanneet (aivokuolema). Jos siis kuolemaa ei todettaisi näiden edellytysten perusteella vaan joidenkin muiden seikkojen nojalla, esimerkiksi vain toiselta ihmiseltä saatujen tietojen pohjalta, olisi teko rangaistava. Lain 2 b §:n 2 momentissa säädettäisiin, että sikiön kohdunsisäinen kuolema todetaan ultraäänitutkimuksella tai muulla vastaavalla lääketieteellisellä tutkimuksella. Tämän kohdan soveltamisessa on huomattava, että 2 b §:n sääntely koskee myös kuolleena syntyneen lapsen kuoleman toteamisia, ei siis vain sikiön kohdunsisäisten kuolemien toteamista, mutta 2 b §:n 2 momentti koskee ainoastaan tutkimuksia, jotka tehdään sikiön kohdunsisäisen kuoleman toteamiseksi. Kuolleena syntyneen lapsen kuoleman toteamiseen sovelletaan 2 §:n 3 momentin sääntelyä.

Lain 2 b §:n 1 momentin mukaan lääkärin on todettava kuolema, jos sikiön kuollessa raskaus on kestänyt vähintään 22 viikkoa, tai sikiö painaa vähintään 500 grammaa. Rangaistavaa olisi jättää kuolema toteamatta, jos jompikumpi näistä edellytyksistä täytyy.

Pykälän 1 momentin 4 kohdan mukaan rangaistavaa olisi, että sellainen henkilö toteaa kuoleman, joka ei ole siihen 2 a §:n tai 2 b §:n 1 momentin nojalla oikeutettu. Lain 2 a §:ssä ehdotetaan säädettävän edellytyksistä, milloin kuoleman voi todeta lääkäri, lääkäriopiskelija, sairaanhoitaja tai ensihoitaja. Lain 2 b §:n 1 momentin nojalla kuoleman voi todeta vain lääkäri. Lain 10 b §:n 2 momentin nojalla vainajan ruumis voidaan siirtää kylmäsäilytystiloihin, kun kuolema on todettu laissa säädetyn mukaisesti. Se, että muu henkilö kuin siihen lain nojalla oikeutettu henkilö toteaa kuoleman, saattaa johtaa siihen, että vainajan ruumis siirretään kylmäsäilytystilaan laissa säädetyn vastaisesti. Kuoleman toteamisen tulee tehdä siihen osaamisen omaava henkilö, jotta vältytään sinänsä harvinaiselta tilanteelta, että kuolleelta vaikuttava henkilö onkin elossa, ja siirto kylmäsäilytystilaan olisi hengenvaarallista. Ennenaikainen siirto kylmätilaan voi myös haitata poliisitutkimuksen tekemistä.

Pykälän 1 momentin 5 kohdassa säädettäisiin rangaistavaksi se, että lääkäri tai lääkärin tehtävässä tilapäisesti toimiva suorittaa kuolemansyyn selvittämisen tai osallistuu sen suorittamiseen 2 c §:n taikka 2 tai 3 luvun vastaisesti siten, teko on omiaan vaarantamaan sen selvittämisen, mihin vainaja menehtyi.

Kohdan nojalla olisi rangaistavaa niin lääketieteellisen kuin oikeuslääketieteellisen kuolemansyyn selvittämisen suorittaminen tai siihen osallistuminen siten, että teko on omiaan vaarantamaan sen selvittämisen, mihin vainaja menehtyi.

Lääketieteellisen kuolemansyyn selvittämisen osalta voidaan asiaa perustella sillä, että yhteiskunnallisesti pidetään tärkeänä selvittää, mihin ihmiset kuolivat, vaikka kuolema olisikin luonnollinen. Tätä kuvastaa esimerkiksi se, että ohjaava viranomainen Terveyden ja hyvinvoinnin laitos tarkastaa jokaisen Suomessa laaditun kuolintodistuksen. Lääketieteellisen kuolemansyyn selvittämisen suorittaminen huolellisesti on tärkeää myös siksi, että sen yhteydessä voi tulla esiin seikkoja, jotka johtavat tarpeeseen suorittaa lain 7 §:n mukainen poliisitutkinta.

Oikeuslääketieteellisen kuolemansyyn selvittämisen osalta rangaistavuus on perusteltua, koska siinä suoritettavan poliisitutkinnan tarkoituksena on suorittaa tutkinta, kun tiedossa ei ole, että kuolema on luonnollinen. Tutkinnassa tutkitaan, mikä kuoleman aiheutti, ja onko asiassa esimerkiksi tapahtunut jokin rikos tai onnettomuus, joka edellyttää tutkintaa.

Kohdassa erikseen säädettäisiin rangaistavaksi paitsi kuolemansyyn selvittäminen laissa säädetyn vastaisesti myös kuolemansyyn selvittämiseen osallistuminen laissa säädetyn vastaisesti erityisesti sen takia, että oikeuslääketieteellisen kuolemanyyn selvittäminen on lain 7 §:n 1 momentin nojalla poliisin tehtävä (poliisitutkinta), ja lain 7 §:n 2 momentin mukaan poliisi käyttää tutkinnassa tarvittaessa lääkäriä apunaan. Oikeuslääketieteellinen kuolemansyyn selvittäminen ei siis ole lakisääteisesti lääkärin tehtävä vastaavasti kuin lääketieteellinen kuolemansyyn selvittäminen.

Kohdassa käytetty ilmaisu ”on omiaan” viittaa siihen, että teko on objektiivisen arvion perusteella sellainen, että niin toimimalla vaarantuu kuolinsyyn selvittäminen. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi ulkotarkastuksen, ruumiiseen liittyvien tutkimusten tai ruumiinavauksen tekemättä jättämistä, niiden tekemistä toiminnassa yleisesti noudatettavien menettelytapojen ja hyvien käytänteiden vastaisesti taikka kuolemansyytä koskevien johtopäätösten tekemistä ilman riittävää perehtymisestä potilasasiakirjoissa oleviin tietoihin tai muuhun kuolemansyyn selvittämisen yhteydessä esiin tulleeseen seikkaan tai tällaisen tiedon puutteelliseen arviointiin. Säännöksen tulkinnassa kuitenkin otettaisiin huomioon lain 5 §:n 1 momentin sääntely, jonka mukaan lääketieteellisen ruumiinavauksen suorittamiseen tarvitaan vainajan omaisen tai muuten läheisen henkilön suostumus. Jos suostumusta ei saada, ja tarkempi kuolinsyy jää tästä syystä selvittämättä, ei rangaistusvastuuta olisi.

Pykälän 1 momentin 2 kohdan nojalla säädettäisiin erikseen rangaistavaksi laiminlyödä lain 6 a §:ssä tarkoitetun ilmoituksen tekeminen poliisille. Mainitussa 6 a §:ssä säädettäisiin, että jos lääketieteellisessä kuolemansyyn selvittämisessä ilmenee tai on syytä epäillä, että kyseessä on 7 §:n 1 momentissa tarkoitettu tilanne, on lääketieteellistä kuolemansyyn selvittämistä suorittavan lääkärin välittömästi ilmoitettava asiasta poliisille ja keskeytettävä lääketieteellinen kuolemansyyn selvittäminen. Mainitun 6 a §:n vastaisen toiminnan käytännössä voidaan arvioida täyttävän 5 kohdassa rangaistavaksi säädetyn teon edellytykset, koska 6 a §:n vastainen toiminta on omiaan vaarantamaan sen selvittämisen, mihin vainaja menehtyi, koska kuolemansyyn selvittäminen voi vaatia poliisin tekemän tutkimuksen kuolemansyyn olosuhteiden ja syiden selvittämiseksi. Lain 6 a §:n vastainen toiminta ehdotetaan kuitenkin olevan erikseen rangaistusvastuun piirissä, jotta sen vastaisen toiminnan osalta ei erikseen olisi tarvetta arvioida, täyttyykö 5 kohdan mukainen ”on omiaan” kriteeri.

Kohdassa tekijäpiiriä rajattaisiin siten, että rangaistusvastuu koskee vain lääkäriä tai lääkärin tehtävässä tilapäisesti toimivaa. Lääkäri voi tilanteen mukaan olla hyvinvointialueen lääkäri, Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen oikeuslääkäri, ÅHS:n lääkäri tai muu lääkäri. Kohdassa olisi tällainen rajaus, koska tarkoitus on, että poliisimiehet eivät olisit rangaistusvastuun piirissä kohdan nojalla, vaan lain 16 §:n 2 momentissa olevan viittaussäännöksen nojalla heihin soveltuisi vain rikoslain virkarikossääntely. Lääkärin tehtävässä tilapäisesti toimivalla tarkoitetaan lääketieteen opiskelijaa, joka terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun asetuksen nojalla voi lääkärin tehtävässä toimiessaan suorittaa kuolemansyyn selvittämisen tai osallistua sen suorittamiseen (ks. lain 14 a §).

Lain 16 §:n rangaistusäännökset olisivat toissijaisia siten, että jos teosta muualla laissa säädetään ankarampi rangaistus, sovelletaan ankarampaa sääntelyä. Teko voisi tulla arvioiduksi myös rikoslain 40 luvun 9 §:n mukaisena virkavelvollisuuden rikkomisena. Virkavelvollisuuden rikkomisesta voidaan tuomita sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi.

Rangaistusasteikkona ehdotetaan edelleen olevan voimassa olevan 16 §:n sääntelyä vastaavasti sakko tai enintään kuuden kuukauden vankeus. Pykälän 1 momentin 2 ja 5 kohdassa tarkoitettujen tekojen voidaan arvioida kuuluvan jo voimassa olevan 16 §:n nojalla rangaistusvastuun piiriin, koska aineellinen sääntely, johon rangaistusvastuu kohdistuu, sisältää vastaavia velvoitteita kuin voimassa olevaa lainsäädäntöä, joskin esityksessä ehdotetaan täsmennettäväksi tätä aineellista sääntelyä voimassa olevaan lainsäädäntöön nähden. Täten rangaistusasteikko säilyisi voimassa olevaa lakia vastaavana. Kuoleman toteamista koskevat säännökset siirtyisivät asetustasoisesta sääntelystä kuolemansyyn selvittämisestä annettuun lakiin. Tällä hetkellä ei ole kriminalisoitu kuoleman toteamista koskevien säännösten noudattamatta jättämistä, joskin niiden vastainen menettely voisi jo nyt tulla arvioiduksi rikoslain 40 luvun 9 tai 10 §:n nojalla. Se, että enimmäisrangaistus olisi kuusi kuukautta vankeutta, olisi ankaruudeltaan linjassa mainittujen virkarikosta koskevien säännösten rangaistusasteikon kanssa, koska niiden nojalla voidaan tuomita sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi. Nyt ehdotettavat säännökset tosin koskisivat myös yksityisen sosiaali- ja terveydenhuollon palveluntuottajan palveluksessa olevia ja itsenäisiä ammatinharjoittajia. Rangaistusasteikko olisi linjassa rikoslain 44 luvun 3 §:n 1 momentin kanssa, jonka mukaan joka ilman laillista oikeutta toimii terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetussa laissa tarkoitettuna ammattihenkilönä, on tuomittava luvattomasta terveydenhuollon ammattitoimen harjoittamisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.

Koska rangaistaviin tekoihin liittyy vankeusrangaistusuhka, rikosnimike olisi ”kuolemansyyn selvittämisestä koskeva rikos”, ei rikkomus.

Rikoslainsäädännön niin sanotun keskittämisperiaatteen nojalla vankeusrangaistusuhkaiset rikokset keskitetään rikoslakiin. Tästä poikkeaminen edellyttää erityisiä perusteita ja voi koskea vain tekoja, joihin ehdotetaan matalaa vankeuden enimmäismäärää. Lain 16 §:ssä ehdotetaan poikkeamista keskittämisperiaatteesta erityisesti siksi, että esityksessä toteutetaan vain lainsäädännön osittaisuudistus. Jos rangaistussääntely uudistettaisiin kokonaisuudessaan ja siirrettäisiin rikoslakiin, olisi perusteltua samalla tarkastella vanhan, keskeisiltä ratkaisuiltaan 1970-luvulta olevan lain aineellisten säännösten ajantasaisuus. Tässä yhteydessä ehdotetaan tehtävän vain välttämättömät muutokset rangaistussääntelyyn, mikä puoltaa rangaistussääntelyn jättämistä kuolemansyyn selvittämisestä annettuun lakiin. Kuolemansyyn selvittämisen lainsäädännön osalta on tunnistettu tarve lain kokonaisuudistukselle, mutta sitä ei ole tässä yhteydessä mahdollista tehdä. Ehdotetut muutokset liittyvät muun muassa siihen, että korjataan perustuslakivaliokunnan havaitsema valtiosääntöoikeudellisen ongelma, eli laissa ei tällä hetkellä säädetä lakitasoisia perussäännöksiä kuoleman toteamisesta, mikä puoltaa osittaisuudistuksen tekemistä. Ehdotettu enimmäisrangaistus kuolemansyyn selvittämistä koskevasta rikoksesta olisi kuusi kuukautta vankeutta, jollei teosta muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta. Kokonaisuutena arvioiden katsotaan, että perusteet keskittämisperiaatteesta poikkeamiselle täyttyvät.

Pykälän 2 ja 3 momentissa säädettäisiin viittaukset rikoslakiin.

Pykälän 2 momentissa olisi viittaussäännös, jonka mukaan rangaistus virkavelvollisuuden rikkomisesta säädetään rikoslain 40 luvun 9 §:ssä ja tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta rikoslain 40 luvun 10 §:ssä.

Edellä 1 momentin sääntelyssä ei ehdoteta rangaistussääntelyä poliisimiehen tekemistä laiminlyönneistä tai muusta lain rikkomisesta. Sen sijaan jos poliisimies jättäisi noudattamasta kuolemansyyn selvittämisestä annetun lain säännöksiä, rangaistus teosta määrittyisi rikoslain 40 luvun 9 tai 10 §:n mukaisesti. Syy ehdotukseen on, että mainitun virkarikossääntelyn arvioidaan olevan riittävää, koska kaikki poliisimiehet ovat virkamiehiä, ja kuolemansyyn selvittämisestä annetun lain rikkominen käytännössä tarkoittaisi erilaisia poliisitutkinnassa tehtyjä laiminlyöntejä, eli virkavelvollisuuksien vastaista toimintaa. Myös muun henkilön toiminta voisi tulla arvioiduksi rikoslain 40 §:n 9 tai 10 §:n nojalla, koska 1 momentissa säädetyt teot olisivat rangaistavia 16 §:n 1 momentin nojalla, jollei teosta muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta.

Lain 15 §:n 1 momentin mukaan kuolemansyyn selvittämistä koskevat asiakirjat ovat salassapidettäviä. Pykälän 2 momentissa säädetään siitä, kenelle kuolemansyyn selvittämistä koskeviin asiakirjoihin sisältyviä tietoja saa antaa. Pykälän 3 momentin olisi viittaussäännös, jonka mukaan rangaistus 15 §:ssä säädetyn salassapitovelvollisuuden rikkomisesta tuomitaan rikoslain 38 luvun 1 tai 2 §:n mukaan, jollei teko ole rangaistava rikoslain 40 luvun 5 §:n mukaan tai siitä muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta.

7.2

Laki ihmisten elimien, kudoksien ja solujen lääketieteellisestä käytöstä

8 §.Yleiset edellytykset.Pykälässä säädetään yleisistä edellytyksistä koskien elimien ja kudoksien irrottamista kuolleelta luovuttajalta. Pykälän 2 momentissa on säännös, jonka mukaan kuolema on todettava siten kuin sosiaali- ja terveysministeriön asetuksella säädetään. Pykälän 2 momenttia ehdotetaan muutettavaksi siten, että siihen tulisi informatiivinen viittaussäännös, jonka mukaan kuolemasta ja sen toteamisesta säädetään kuolemansyyn selvittämisessä annetussa laissa.

21 §.Kuoleman määritelmä.Pykälä, jossa siis säädetään kuoleman määritelmä, kumottaisiin kudoslaista. Pykälän sisältämä säännös siirrettäisiin muuttumattomana kuolemansyyn selvittämisestä annetun lain 2 §:n 1 momentiksi.

8

Lakia alemman asteinen sääntely

Kudoslain 8 §:n 2 momentissa olevan asetuksenantovaltuuden kumoutumisen myötä kumoutuisi kuoleman toteamisesta annettu sosiaali- ja terveysministeriön asetus.

Kuolemansyyn selvittämisestä annettuun asetukseen tehtäisiin useita muutoksia, jotka pääosin johtuvat siitä, että niissä olevaa sääntelyä siirrettäisiin kuolemansyyn selvittämisestä annettuun lakiin. Lakiin siirrettävään sääntelyyn ehdotetaan useita päivityksiä. Syy säännösten lakiin siirtämiselle on keskeisesti se, että lainsäädäntöön tehtävät muutokset edellyttävät asetuksen säännösten muuttamista, mutta niiden muuttamiseen ei lainsäädännön iästä johtuen ole riittäviä asetuksenantovaltuuksia, tai laissa ei ole perussäännöksiä asiasta, mikä estää asetuksenantovaltuuden säätämisen. Tämä koskee erityisesti kuolintodistusta ja hautauslupaa. Luonnos kuolemansyyn selvittämisestä annetun asetuksen muuttamisesta annetuksi valtioneuvoston asetukseksi on tämän hallituksen esityksen liitteenä.

Lakiin kuolemansyyn selvittämisestä ehdotetaan yhtä uutta asetuksenantovaltuutta. Lain 10 c §:ssä ehdotetaan säädettävän kuolintodistuksen ja hautausluvan laatimisesta ja hautaamisen ja tuhkaamisen edellytyksistä. Pykälän 7 momentiksi ehdotetaan säännös, jonka mukaan kuolintodistuksen ja hautausluvan laatimisesta sekä hautaamisen ja tuhkaamisen edellytyksistä voidaan antaa tarkempia säännöksiä valtioneuvoston asetuksella. Kuolemansyyn selvittämisestä annetussa asetuksessa olevaa kaikkea näitä asioista koskevia säännöksiä ei ehdoteta siirrettäväksi lakiin, vaan asetukseen jäisi voimaan eräitä tarkempia menettelytapoja koskevia säännöksiä (20 ja 22 a §), joihin on tehtävä teknisiä muutoksia lakimuutosten takia.

Lain 3 §:stä ehdotetaan kumottavaksi valtuus, jonka mukaan säännöksiä lääketieteellisessä kuolemansyyn selvittämisessä noudatettavista menettelytavoista annetaan sosiaali- ja terveysministeriön asetuksella. Valtuuden nojalla ei ole annettu oikeussääntöjä.

9

Voimaantulo

Ehdotetaan, että lait tulevat voimaan 1.1.2027.

Esityksen 1. lakiehdotuksessa säädettäisiin siirtymäsäännökset siitä, että Tilastokeskuksen tehtävään säilyttää sille ennen 1.lakiehdotuksen voimaantuloa toimitetut kuolintodistukset, todistukset kuolleena syntyneestä ja kuolinselvitykset sovelletaan lain voimaan tullessa voimassa olleita säännöksiä. Lisäksi samassa laissa säädettäisiin siirtymäsäännös siitä, että lain voimaan tullessa voimassa olleiden säännösten (eli kuolemansyyn selvittämisestä annetun asetuksen 26 a §:n) nojalla vahvistettuja kaavoja eräille lomakkeille voidaan käyttää edelleen kunnes Terveyden ja hyvinvoinnin laitos vahvistaa uudet kaavat 1. lakiehdotuksen säännösten nojalla ja Digi- ja väestötietovirasto VTJ-lain 26 §:n 2 momentin nojalla.

10

Toimeenpano ja seuranta

Lain toimeenpanoa edellyttää palvelunjärjestäjien palveluketjujen uudistamisista ja ohjeistamista sekä terveydenhuollon ammattihenkilöiden kouluttamista uusiin tehtäviin ja työnjakoon. Keskeinen rooli lain toimeenpanon ohjauksessa on Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella. Asiaa on kuvattu tarkemmin esityksen vaikutusarvioissa.

11

Suhde talousarvioesitykseen

Esitys liittyy esitykseen valtion vuoden 2027 talousarvioksi ja on tarkoitettu käsiteltäväksi sen yhteydessä. Esityksessä ehdotettavien lainmuutosten johdosta hyvinvointialueiden toimintamomenttiin 28.89.31 kohdistuisi vuodesta 2027 lähtien 0,8 miljoonan euron säästö.

12

Suhde perustuslakiin ja säätämisjärjestys

Esitys on merkityksellinen perustuslaissa turvattujen perusoikeuksien sekä ihmisoikeuksien näkökulmasta. Esityksen kannalta merkityksellisiä perustuslain säännöksiä ovat erityisesti perustuslain 1 § (valtiosääntö), 7 § (oikeus elämään), 80 § (yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteista lailla säätäminen) 124 § (hallintotehtävän antaminen muulle kuin viranomaiselle), 8 § (rikosoikeudellinen laillisuusperiaate) ja 121 § (kunnallinen ja muu alueellinen itsehallinto).

12.1

Ihmisarvon loukkaamattomuus ja oikeus elämään

Perustuslain 1 §:n 2 momentin mukaan valtiosääntö turvaa ihmisarvon loukkaamattomuuden ja yksilön vapauden ja oikeudet sekä edistää oikeudenmukaisuutta yhteiskunnassa. Ihmisarvon loukkaamattomuus on yksi koko valtiosäännön taustalla olevista perustavanlaatuisista arvoista. Se ilmaisee osaltaan ensi sijassa hallitusmuodon arvoperustan, mutta sillä voi olla myös välitöntä oikeudellista merkitystä eräissä tilanteissa. Vaatimus ihmisarvon loukkaamattomuudesta ilmaisee perustavanlaatuisten oikeuksien yleisinhimillisen perustan. Ainakin kaikkein perustavimpia ihmisyksilön oikeuksia voidaan pitää perimmältään valtion tahdosta ja kulloisestakin oikeusjärjestyksestä riippumattomina. Lisäksi ihmisarvon käsite viittaa kaikkien ihmisyksilöiden periaatteelliseen yhdenvertaisuuteen (HE 309/1993 vp, s. 42/I).

Perusoikeudet kuuluvat luonnolliselle henkilölle hänen elinaikanaan ja hän on niiden suojan piirissä kuolemaansa saakka (HE 309/1993 vp, s. 24/I). Perustuslakivaliokunta on todennut, että vainaja ei siten lähtökohtaisesti ole Suomen perusoikeusjärjestelmässä perusoikeuksien subjekti. Perustuslakivaliokunta on kuitenkin todennut, että perustuslain 1 §:n 2 momentin säännös ihmisarvon loukkaamattomuudesta ulottaa vaikutuksensa laajemmalle kuin elossa olevien ihmisyksilöiden kohteluun (PeVL 71/2002 vp, s. 2, PeVL 24/2010 vp, s. 2). Perustuslakivaliokunta on tähän lähtökohtaan viitaten todennut, että henkilöllä on eläessään perustuslain turvaama itsemääräämisoikeus ruumiiseensa. Vainajan kohtelulla on tärkeä merkitys myös uskonnon- ja omantunnonvapauden kannalta. Tämän vuoksi elimien, kudosten ja solujen irrottamista vainajalta on arvioitava perusoikeuksien rajoituksena. Elimien tai kudoksien irrottaminen vainajalta ilman toimenpiteen kytkemistä millään tavoin hänen eläessään omaksumiinsa käsityksiin voi johtaa siihen, että vainajan kohtelu muodostuu ihmisarvon vastaiseksi. (PeVL 24/2010 vp, s. 2). Perustuslain 1 §:n 2 momentilla voi tulkita olevan sekä itsenäistä oikeudellista merkitystä, jonka lisäksi se tulee ottaa huomioon perustuslain muita säännöksiä tulkittaessa (HE 1/1998 vp, s. 73).

Perustuslain 7 §:n 1 momentin mukaan jokaisella on oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen. Säännös turvaa sen esitöiden mukaan siinä lueteltuja oikeushyviä julkisen vallan itse toimeenpanemilta loukkauksilta. Toisaalta säännös edellyttää, että valtio lainsäädäntötoimin turvaa näitä oikeuksia muita ulkopuolisia loukkauksia vastaan. Oikeudesta elämään voidaan johtaa yleinen velvollisuus sellaisiin julkisen vallan toimiin, joilla edistetään elämän edellytyksiä. Esimerkiksi kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen vastaavasta määräyksestä on johdettu valtion velvollisuus tehokkaisiin toimiin lapsikuolleisuuden vähentämiseksi, kulkutautien vastustamiseksi ja odotettavissa olevan keskimääräisen eliniän lisäämiseksi. Oikeus henkilökohtaiseen koskemattomuuteen antaa suojaa esimerkiksi henkilöön käypiä tarkastuksia ja pakolla toteutettavia lääketieteellisiä tai vastaavia toimenpiteitä vastaan. Turvallisuuden nimenomainen mainitseminen korostaa julkisen vallan positiivisia toimintavelvoitteita yhteiskunnan jäsenten suojaamiseksi rikoksilta ja muilta heihin kohdistuvilta oikeudenvastaisilta teoilta, olivatpa niiden tekijät julkisen vallan käyttäjiä tai yksityisiä tahoja. Säännös edellyttää toimia myös rikosten uhrien oikeuksien turvaamiseksi ja aseman parantamiseksi. (HE 309/1993 vp, s. 46–47).

Euroopan ihmisoikeussopimuksen 2 artiklan mukaan jokaisen oikeus elämään on suojattava laissa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on katsonut, että artiklaan sisältyy myös menettelyllisiä edellytyksiä, eli sopimusmääräys paitsi kieltää mielivaltaisen hengenriiston myös sisältää velvollisuuden tutkia perusteellisesti kuolemaan johtaneet viranomaisoperaatiot ja muut tapahtumat (Ergi v. Turkki, 28.7.1998, kohdat 82 ja 86).

Perustuslain 10 §:n 1 momentin mukaan jokaisen yksityiselämä, kunnia ja kotirauha on turvattu. Perhe-elämä kuuluu yksityiselämän suojan piiriin (HE 309/1993 vp, s. 53/I). Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan mukaan jokaisella on oikeus nauttia yksityis- ja perhe-elämäänsä, kotiinsa ja kirjeenvaihtoonsa kohdistuvaa kunnioitusta. Vaikka ihmisoikeussopimuksen 8 artikla ulottaa vaikutuksensa pääsääntöisesti vain elossa olevin ihmisten välisiin suhteisiin, artikla voi tulla sovellettavaksi myös kuolleiden käsittelyyn ja hautaamiseen liittyvissä kysymyksissä. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on muun muassa todennut, että kuolleiden kunnioittava kohtelu lähiomaisten tunteiden suojelemiseksi kuuluu artiklan soveltamisalaan (ks. esim. M.L. v. Slovakia, 14.10.2021, kohta 23 oikeuskäytäntöviittauksineen). Tapauksessa Pannullo ja Forte v. Ranska (30.10.2001) tuomioistuin katsoi, että ranskalaisten viranomaisten liiallinen viivästys lapsen ruumiin palauttamisessa omaisille ruumiinavauksen jälkeen oli puuttumista kantajien yksityis- ja perhe-elämään. Perustuslakivaliokunta on jälkimmäiseen tapaukseen viitaten todennut, että perustuslain 10 §:n ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan säännökset yksityis- ja perhe-elämän suojasta antavat suojaa myös kuolleen henkilön lähiomaisille (PeVL 24/2010 vp, s. 2).

Ehdotetun lainsäädännön nojalla terveydenhuollon ammattihenkilö voisi tehdä kuolemaa toteamisen, eli kuolemaa koskevan johtopäätöksen, joka käynnistää kuolemansyyn selvittämisen. Laissa säädettyjen menettelyn tuloksena tehdään merkintä kuolemasta väestörekisterijärjestelmään ja laaditaan kuolintodistus. Toimet sinänsä seuraisivat jo tapahtunutta fyysistä kuolemaa. Esityksessä ehdotetut kuoleman toteamista koskevat ja vainajan käsittelyyn liittyvät säännökset ovat merkityksellisiä ihmisarvon loukkaamattomuuden kannalta. Ihmisarvon kunnioittamisen vaikutuksen myötä käsillä olevaa sääntelykokonaisuutta voidaan arvioida vastaavin kriteerein kuin yksilön oikeuksien perusteista muutenkin säädettäessä. Kuoleman toteamista koskevilla säännöksillä on kuitenkin myös suora liityntä perustuslain 7 §:n mukaiseen oikeuteen elämään ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen, koska asianmukaisesti toteutettu kuoleman toteaminen estää sen, että vielä elossa oleva henkilö todetaan kuolleeksi, vaikka esillä olisi tarve hoitotoimenpiteille, tai että elossa oleva henkilö siirretään kylmäsäilytykseen, mikä olisi elossa olevalle mutta tajuttomalle henkilölle hengenvaarallista.

Käsitellessään hallituksen esitystä kudoslain muuttamisesta (HE 276/2009 vp) perustuslakivaliokunta kiinnitti lausunnossaan (PeVL 24/2010 vp) huomiota siihen, että kudoslain 8 §:n 2 momentin mukaan kuolema on todettava siten kuin asetuksella säädetään. Kyseinen säädös on sosiaali- ja terveysministeriön kuoleman toteamisesta annettu asetus. Perustuslakivaliokunta viittasi lausunnossaan perustuslain 7 §:n säännökseen ja 80 §:n 1 momentin säännökseen, jonka mukaan yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteista on säädettävä lailla. Perustuslakivaliokunta piti välttämättömänä, että valtioneuvoston piirissä ryhdytään välittömästi toimenpiteisiin kuoleman toteamista koskevan perussäännöksen säätämiseksi lain tasolla. Käsitellessään toista kudoslain lakimuutosehdotusta (202/2019, HE 54/2018 vp) vuonna 2018 perustuslakivaliokunta totesi, että valiokunnan aiemmasta kannanotosta huolimatta kudoslakia ei tältä osin ole muutettu vastaamaan perustuslain vaatimuksia. Perustuslakivaliokunta uudisti aikaisemmin esittämänsä kannan ja kiirehtii perustuslainvastaisen sääntelyn pikaista korjaamista (PeVL 27/2018 vp).

Kuolemansyyn selvittämisestä annetun lain 2, 2 a ja 2 b §:ssä säädettäisiin perustuslakivaliokunnan edellyttämällä tavalla lakitasoiset perussäännökset kuoleman toteamisesta. Lain 2 §:n 1 momenttiin ehdotettu kuoleman määritelmä vastaisi voimassa olevaa kudoslain 21 §:n määritelmää. Määritelmän mukaan ihminen on kuollut, kun kaikki hänen aivotoimintansa ovat pysyvästi loppuneet. Lain 2 §:n 3 momentin mukaan kuolema voitaisiin todeta sen perusteella, että hengitys ja verenkierto ovat pysyvästi loppuneet, toissijaiset kuolemanmerkit ovat ilmaantuneet taikka kun elimistö on tuhoutunut elinkelvottomaksi. Sydämen sykkiessä kuolema voidaan myös todeta, kun lääketieteellisillä tutkimuksilla on osoitettu, että aivotoiminnot ovat pysyvästi lakanneet (aivokuolema). Kuoleman määritelmä, sekä kuoleman toteaminen myös aivotoiminnan pysyvän lakkaamisen perusteella (sydämen vielä sykkiessä) ovat lääketieteen parissa yleisesti hyväksyttyjä (ks. myös ulkomaiden lainsäädäntöä koskeva jakso 5.2.).

Perustuslain esitöissä todetaan oikeusjärjestyksen antavan suojaa myös ennen syntymää. Esimerkiksi sikiöön tai alkioon kohdistuvat ihmisarvoa loukkaavat lääketieteelliset ja tieteelliset kokeilut ovat perustuslain 1 §:ssä säädetyn ihmisarvon loukkaamattomuuden vastaisia (HE 309/1993 vp, s. 24). Ennen syntymää annettavalla suojalla on yhteys siihen, että lain 2 b §:ssä säädettäisiin perussäännökset sikiön kuoleman toteamista.

Lakiin ei ehdotettaisi yhtä yksityiskohtaisia säännöksiä kuin voimassa olevassa kuoleman toteamisesta annetussa sosiaali- ja terveysministeriön asetuksessa koskien kuoleman toteamiseksi tehtäviä tutkimuksista tai aivokuoleman toteavan lääkärin pätevyyttä. Lääketieteen luonteeseen kuuluu, että lääketieteen kehittyessä tutkimusmenetelmät ja koulutussisällöt voivat muuttua, eikä ole tarkoituksenmukaista säätää niistä lain tasolla hyvin yksityiskohtaista sääntelyä. Toimintaa ohjaavat kulloinkin ajantasaiset lääketieteen sisäiset käytänteet. Voimassa oleva lainsäädäntö velvoittaa noudattamaan asianmukaisia käytänteitä terveydenhuollossa. Sosiaali- ja terveydenhuollon valvonnasta annetun lain 10 §:n 1 momentin mukaan sosiaali- ja terveydenhuollon palvelun on oltava laadukasta, asiakaskeskeistä, turvallista ja asianmukaisesti toteutettua. Terveydenhuollon toiminnan on perustuttava näyttöön ja hyviin hoito- ja toimintakäytäntöihin. Terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun lain 15 §:n 1 momentin mukaan terveydenhuollon ammattihenkilön on ammattitoiminnassaan sovellettava yleisesti hyväksyttyjä ja kokemusperäisiä perusteltuja menettelytapoja koulutuksensa mukaisesti, jota hänen on pyrittävä jatkuvasti täydentämään.

Voimassa olevan sääntelyn mukaan vain lääkäri tai lääkäriopiskelija voi todeta kuoleman. Lain 2 a §:ssä säädettäisiin edellytykset, joiden täyttyessä sairaanhoitaja tai ensihoitaja voisi todeta kuoleman. Kuoleman toteaminen olisi lain 10 b §:n 2 momentin mukaan edellytys sille, että vainajan ruumis voidaan siirtää kylmäsäilytystiloihin. Lisäksi lain 10 b §:n 3 momentin nojalla vainajan ruumis voitaisiin viedä kylmäsäilytystilaan ennen kuoleman toteamista poliisimiehen päätöksen perusteella, mutta vain silloin, jos kuolema on ilmeinen ruumiin tuhoutumisen tai pitkälle edenneiden kuolemanmerkkien ilmaantumisen takia. Ehdotetut säännökset kuoleman toteamisesta tarjoisivat riittävät menettelylliset takeet perustuslain 7 §:n 1 momentissa ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 2 artiklassa suojattujen oikeuksien turvaamisessa. Myös vainajan ulkotarkastusta ja lääketieteellistä kuolemansyyn selvittämistä koskevaa sääntelyä tarkennettaisiin säätämällä nykyistä tarkemmin siitä, mitä vainajan ulkotarkastus ja lääketieteellinen kuolemansyyn selvittäminen sisältävät. Kuolintodistusta ja hautauslupaa koskeva sääntely sekä kuolemasta väestötietojärjestelmään ilmoittamista koskeva sääntely siirrettäisiin asetustasoisesta sääntelystä lakiin. Myös näillä muutoksilla olisi yhteys perustuslain 80 §:n 1 momentin sääntelyyn, jonka mukaan yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteista on säädettävä lailla.

Kuoleman toteamista koskevalla sääntelyllä edistettäisiin ihmisarvon kunnioittamista, sillä mahdollistamalla palvelujärjestelmässä käytännössä toimivia toimintamalleja edistetään esimerkiksi sitä, että vainaja voidaan siirtää kylmäsäilytystilaan mahdollisimman nopeasti tai voidaan välttää tarpeettomia vainajakuljetuksia. Lakiin ehdotetaan lisättävän myös säännöksiä vainajan ruumiin käsittelystä. Myös vainajan ruumiin asianmukaisella ja kunnioittavalla käsittelyllä ja niitä ohjaavilla säännöksillä toteutetaan ihmisarvon loukkaamattomuuden toteutumista.

Ehdotetuilla säännöksillä on myös välillinen yhteys perustuslain 19 §:n 3 momentin mukaiseen julkisen vallan velvoitteeseen turvata, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään, jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut. Mahdollistamalla kuoleman toteamisessa ja vainajan ulkotarkastuksen tekemisessä nykyistä joustavampia toimintamallia edistetään mahdollisuutta terveydenhuollon resurssien tarkoituksenmukaisempaan jakoon, ja täten välillisesti edistetään resurssien riittävyyttä elossa olevien riittäviin sosiaali- ja terveyspalveluihin.

12.2

Julkisen hallintotehtävän antaminen muulle kuin viranomaiselle

Perustuslain 2 §:n 3 momentin mukaan julkisen vallan käytön tulee perustua lakiin. Perustuslain 124 §:n mukaan julkinen hallintotehtävä voidaan antaa muulle kuin viranomaiselle vain lailla tai lain nojalla, jos se on tarpeen tehtävän tarkoituksenmukaiseksi hoitamiseksi eikä vaaranna perusoikeuksia, oikeusturvaa tai muita hyvän hallinnon vaatimuksia. Merkittävää julkisen vallan käyttöä sisältäviä tehtäviä voidaan kuitenkin antaa vain viranomaiselle.

Perustuslain 124 §:n sanamuodolla on korostettu sitä, että julkisten hallintotehtävien hoitamisen tulee pääsääntöisesti kuulua viranomaisille ja että tällaisia tehtäviä voidaan antaa muille kuin viranomaisille vain rajoitetusti. Julkisen hallintotehtävän käsite on julkisen vallan käyttöä laajempi käsite, joka viittaa verraten laajaan hallinnollisten tehtävien kokonaisuuteen, johon kuuluu esimerkiksi lakien toimeenpanoon sekä yksityisten henkilöiden ja yhteisöjen oikeuksia, velvollisuuksia ja etuja koskevaan päätöksentekoon liittyviä tehtäviä (HE 1/1998 vp, s. 179). Koska molempiin edellä mainittuihin käsitteisiin liittyy tulkinnanvaraisuutta, on joissain tilanteissa arvioitava tapauskohtaisesti, onko kyseessä perustuslain 124 §:ssä tarkoitettu julkinen hallintotehtävä. Arviointia on tehtävä myös kuoleman toteamisesta säädettäessä. Laissa säädettäisiin kuoleman toteamisesta, jonka voisi tehdä myös yksityisen palveluntuottajan palveluksessa toimiva terveydenhuollon ammattihenkilö.

Hallintolain (434/2003) esitöissä todetaan, että julkinen hallintotehtävä viittaa toimintaan, johon liittyy yleisen edun toteuttamista tai muutoin julkisten palvelujen järjestämiselle luonteenomaisia piirteitä. Keskeistä on myös, että tehtävä perustuu lailla tai lain nojalla annettuun julkiseen toimeksiantoon. Julkisiin hallintotehtäviin liittyy usein oikeus käyttää julkista valtaa eli hallintopäätösten tekemistä sekä asian ratkaisemista välittömästi palvelevia valmistelu- ja täytäntöönpanotoimia.  Esitöissä viitataan julkisella hallintotehtävällä myös niin sanottuun tosiasialliseen hallintotoimintaa, jolla tarkoitetaan julkista hallintotoimintaa, mikä ei ole päätöksentekoa eikä julkisen vallan käyttöä ja jolla ei tavoitella suoranaisia oikeusvaikutuksia. Tosiasiallista hallintotoimintaa on esimerkiksi erilaisten hoitotoimien suorittaminen. Tosiasialliseen hallintotoimintaan saattaa sisältyä julkisen vallan käyttöä, kuten yksityisiin kohdistuvien käskyjen ja kieltojen antamista ilman edeltäviä käsittelytoimia. Tosiasiallinen julkisen vallan käyttäminen voi ilmetä myös niin, ettei asiassa tehdä oikeudellisessa mielessä hallintopäätöstä, vaan virkamies ainoastaan suorittaa tietyn toimen. (HE 72/2002 vp, s. 48, 52).

Kysymys siitä, ovatko sosiaali- ja terveyspalvelut julkisia hallintotehtäviä, on ollut esillä esimerkiksi oikeuskirjallisuudessa. Perustuslakivaliokunta on tuoreessa lausunnossaan arvioinut voimassa olevan sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisestä annetun lain palveluiden hankintaa koskevaa sääntelyä. Mainitun lain 12 §:ssä säädetään niistä palveluista, joita hyvinvointialue ei saa hankkia. Pykälän mukaan terveydenhuollon palveluista ei saa hankkia palveluja, joihin sisältyy julkisen vallan käyttöä, jollei lailla erikseen toisin säädetä; sosiaalihuoltolain 15 §:ssä tarkoitettua yksilö- ja perhekohtaista sosiaalityötä eikä 29 §:ssä tarkoitettua sosiaalipäivystystä; terveydenhuoltolain 50 §:ssä tarkoitettuja kiireellisen hoidon ja päivystyksen palveluja lukuun ottamatta mainitun perusterveydenhuollon päivä- ja ilta-aikaista kiireellistä vastaanottotoimintaa; eikä ensihoitopalvelun liittyvä valmiuteen ja varautumisen ylläpitoon liittyviä tehtäviä tai virka-apua tietyille viranomaisille. Lisäksi pykälässä säädetään siitä, miltä osin hoidon tarpeen arvioinnin voi antaa yksityisen palveluntuottajan tehtäväksi. Perustuslakivaliokunta katsoi, että sen mielestä ainakaan näin rajatuissa ostopalveluissa ei ole kyse julkisista hallintotehtävistä (PeVL 49/2025 vp, kappale 8). Käytännössä tämä tarkoittaa, että perustuslakivaliokunnan kannan mukaan valtaosa sosiaali- ja terveydenhuollossa annettavista palveluista eivät ole julkisia hallintotehtäviä.

Perustuslain esitöiden mukaan julkisen vallan käytön piiriin luetaan ensinnäkin sellaiset norminanto-, lainkäyttö- ja hallintopäätökset, jotka tehdään yksipuolisesti ja joiden vaikutus ulottuu yksityisiin oikeussubjekteihin. Toisena keskeisenä julkisen vallan käytön muotona voidaan pitää välitöntä voimakeinojen käyttämistä ulkopuolisiin nähden. Julkisen vallan käytön ydinalueeseen kuuluvat esimerkiksi poliisitoimi, tuomioistuinlaitoksen lainkäyttötoiminta, ulosottotoimi ja verotus sekä viranomaisen oikeus määrätä ulkopuolisille virallisia seuraamuksia (esim. uhkasakko). Julkisen vallan alaa ei voida kuitenkaan tyhjentävästi määritellä, vaan sitä voidaan tarpeen mukaan ja perustuslain sallimissa rajoissa lainsäädännöllä laajentaa tai supistaa. (HE 1/1998 vp, s. 74)

Perustuslakivaliokunta on ottanut julkisen vallan käyttöön terveydenhuollossa kantaa lausunnoissaan PeVL 5/2014 vp ja PeVL 11/2016 vp. Lausunto PeVL 5/2014 vp koski tarkkailulähetteen laatimista. Perustuslakivaliokunta totesi, että osana kokonaisprosessia, joka voi johtaa tahdosta riippumattomaan hoitoon, tarkkailulähetteen laatimisessa on kysymys lääketieteellisen hoidon tarpeen arvioinnin ohella myös julkisen hallintotehtävän hoitamisesta. Perustuslakivaliokunta totesi, että huolimatta siitä, että tarkkailulähete on osa potilaan tahdosta riippumattoman hoidon kokonaisprosessia, ei sen laatimisella valiokunnan mielestä ollut sellaisia oikeusvaikutuksia, että muulle kuin virkasuhteiselle lääkärille annettavaa toimivaltaa voitaisiin pitää merkittävän julkisen vallan käyttönä (PeVL 5/2014 vp, s. 2). Lausunnossaan PeVL 11/2016 vp perustuslakivaliokunta katsoi tartuntatautilain mukaisten kiireellisten rajoitustoimenpiteistä tehtävien päätösten osalta (esimerkiksi karanteeni tai eristys), että muu kuin virkasuhteisen lääkäri voi tehdä välttämättömimmät ensi vaiheen toimenpiteet, minkä jälkeen päätöksentekoon on kytkettävä välittömästi virkasuhteinen lääkäri.

Merkittävänä julkisen vallan käyttämisenä on perustuslain 124 §:n yhteydessä pidettävä esimerkiksi itsenäiseen harkintaan perustuvaa oikeutta käyttää voimakeinoja tai puuttua muuten merkittävällä tavalla yksilön perusoikeuksiin. Tällaisia valtuuksia ei saisi antaa muille kuin viranomaisille (HE 1/1998 vp, s. 179/II). Merkittävänä julkisen vallan käyttönä on perustuslakivaliokunnan käytännössä pidetty esimerkiksi itsenäiseen harkintaan perustuvaa oikeutta puuttua merkittävällä tavalla yksilön perusoikeuksiin (ks. esim. PeVL 62/2010 vp, s. 6/I ja PeVL 28/2001 vp, s. 5/II). Tästä näkökulmasta selvänä voidaan pitää, että kaikki ne ratkaisut, joilla olennaisesti puututaan perustuslain 7 §:ssä tarkoitettuun henkilökohtaiseen vapauteen tai koskemattomuuteen (esim. tarkkailuun ottaminen, hoitoon määrääminen ja virka-avun pyytäminen) sisältävät merkittävän julkisen vallan käyttöä (PeVL 5/2014 vp, s. 2).

Hallituksen käsityksen mukaan ei ole sellaista perustuslakivaliokunnan käytäntöä, jonka perusteella voitaisiin yksiselitteisesti arvioida, onko kuoleman toteaminen julkinen hallintotehtävä vai ei.

Edellytyksenä julkisen hallintotehtävän antamiselle muulle kuin viranomaiselle on perustuslain 124 §:n mukaan lailla tai sen nojalla säätämisen lisäksi se, ettei hallintotehtävän antaminen saa vaarantaa perusoikeuksia, oikeusturvaa eikä muita hyvän hallinnon vaatimuksia. Perustuslain säännös korostaa julkisia hallintotehtäviä hoitavien henkilöiden koulutuksen ja asiantuntemuksen merkitystä sekä sitä, että näiden henkilöiden julkisen valvonnan on oltava asianmukaista (HE 1/1998 vp, s. 179/II). Oikeusturvan ja hyvän hallinnon vaatimusten toteutumisen varmistamisen kannalta on perustuslakivaliokunnan käytännössä tarkasteltu kysymyksiä hallinnon yleislakien soveltamisesta, virkavastuusta, sääntelyn yleisestä tarkkuudesta ja muusta asianmukaisuudesta, hallintotehtävää hoitavien henkilöiden sopivuudesta ja pätevyydestä sekä toiminnan valvonnasta (ks. PeVL 26/2017 vp, s. 49–50, PeVL 33/2004 vp, s. 7, PeVL 46/2002 vp, s. 10, PeVL 27/2014 vp, s. 2–3, PeVL 5/2014 vp, s. 4).

On kiistatonta, että henkilön kuolemalla ja siihen liittyvillä menettelyillä on yhteys perustuslain 7 §:n 1 momentissa turvattuun jokaisen oikeuteen elämään. Edelleen on kiistatonta, että kuolemalla on yleisesti merkittäviä oikeusvaikutuksia. Jos asian arvioinnissa korostetaan kuoleman toteamisen luonnetta hallinnollisena toimena sekä kuoleman toteamisesta seuraavia toimia ja seuraamuksia, voidaan päätyä arvioon, että kyseessä on julkinen hallintotehtävä. Tässä arviossa painottuisi esimerkiksi se, että kuoleman toteaminen johtaa kuolemaa koskevan merkinnän tekemiseen väestötietojärjestelmään ja painotettaisiin kuoleman ajankohdan toteamiseen kytkeytyviä välittömiä tai välillisiä perhe- ja perintöoikeudellisia vaikutuksia. Jos taas asiaa arvioidaan erityisesti sosiaali- ja terveydenhuollon kontekstissa tapahtuvana hoitoon ja palveluiden antamiseen liittyvänä toimintana, voidaan päätyä arvioon, ettei kyseessä ole julkinen hallintotehtävä. Tässä arviossa painottuisi se, että kuoleman toteaminen ei ole toimi, joka johtaa ihmisen kuolemaan, vaan toteamisessa on kyse – kuolemansyyn selvittämisestä annetun lain ehdotetun 2 §:n 2 momentin määritelmän mukaisesti –elintoimintoihin kohdistuvan tutkimuksen tai kohdistuvien tutkimusten tekemiseen perustuvaa johtopäätöstä siitä, että ihminen on kuollut. Kuoleman toteamisessa tehtäviä tutkimuksia voi pitää hoidolliseen toimenpiteeseen rinnastuvana toimenpiteenä, eikä niihin sisälly varsinaista harkintavaltaa tai päätöksentekoa. Tässä esityksessä on päädytty jälkimmäiseen tulkintaan, eli kuoleman toteamisessa ei arvioida olevan kyse julkisesta hallintotehtävästä eikä julkisen vallan käytöstä.

Kun kuolema todetaan aivokuoleman perusteella, ihmisen sydän vielä sykkii. Lain mukaan aivokuoleman voisi todeta vain kaksi lääkäriä, joilla on aivokuoleman toteamiseen liittyvien tutkimusten tekemiseen riittävä koulutus. Aivokuolemaa seuraa lyhyehkön ajan sisällä muun elimistön kuolema, ellei elintoimintoja ylläpidetä koneellisesti yllä. Kyse on siis eri tilanteesta kuin siitä, että ihminen on maallikkotermein ”koomassa”, jossa aivotoiminnot voivat vielä palautua tai häntä keinotekoisesti pidetään nukutettuna. Aivokuoleman toteaminen on käytännössä edellytys sille, että lääkäri tekee päätöksen sydäntä, verenkiertoa ja hengitystä ylläpitävien laitteiden sammuttamisesta. On kuitenkin huomattava, että vaikka laitteilla voidaan ylläpitää verenkiertoa ja sydämen toimintaa, on ihminen jo kuollut eikä hän enää ole palautettavissa eläväksi. Elintoimintojen ylläpitäminen koneiden avulla liittyy erityisesti tilanteeseen, jossa henkilö on aivokuollut, ja häneltä kudoslaissa säädettyjen edellytysten täyttyessä irrotetaan elimiä, kudoksia tai soluja. Kudoslain 8 §:n 3 momentin mukaan lääkärit, jotka toteavat kuoleman, eivät saa osallistua elimien, kudoksien ja solujen siirtotoimintaan.

Täten vaikka aivokuoleman toteaminen käytännössä johtaa muun elimistön elintoimintojen ylläpidon lopettamiseen, ei aivokuolemankaan toteamisen arvioida merkitsevän julkisen hallintotehtävän hoitamista eikä julkisen vallan käyttöä. Ainakaan hallituksen käsityksen mukaan kuoleman toteamista ei voida pitää merkittävänä julkisen vallan käyttämisenä edes aivokuoleman toteamisen yhteydessä. Sinänsä aivokuolemat käytännössä aina todetaan viranomaisen toiminnan piirissä, koska potilas, jonka elintoimintoja ylläpidetään aivokuolemasta huolimatta, on tehohoidossa hyvinvointialueen sairaalassa. Tulkinta, että kyse on merkittävän julkisen vallan käytöstä käytännössä tarkoittaisi voimassa olevan lain mukaan, ettei esimerkiksi vuokralääkäri voi todeta kuolemaa, vaan lääkärin olisi oltava virkasuhteessa hyvinvointialueeseen.

Jos kuitenkin perustuslakivaliokunta tulkitsee kuoleman toteamisen olevan julkinen hallintotehtävä ja siihen myös sisältyvän (ei merkittävää) julkisen vallan käyttöä, sääntelyä on syytä arvioida niiden edellytysten kautta, joita perustuslain 124 §:ssä asetetaan julkisen hallintotehtävän antamiselle muulle kuin viranomaiselle, sillä se voisi johtaa tarpeeseen muuttaa 1. lakiehdotusta tietyin osin. Perustuslain 124 §:n mukaan tehtävä voidaan antaa muulle kuin viranomaiselle vain lailla tai lain nojalla, sen on oltava tarpeen tehtävän tarkoituksenmukaiseksi hoitamiseksi eikä antaminen saa vaarantaa perusoikeuksia, oikeusturvaa tai muita hyvän hallinnon vaatimuksia. Kuolemansyyn selvittämisestä annettu laki, jossa säädettäisiin kuoleman toteamisesta, olisi lainsäädäntö, jonka nojalla myös yksityinen voisi hoitaa tehtävän, koska sen säännökset koskevat myös yksityisiä sosiaali- ja terveydenhuollon palveluntuottajia. On tarkoituksenmukaista, että kuoleman voi todeta myös yksityisen palveluntuottajan palveluksessa oleva ammattihenkilö, koska julkisessa terveydenhuollossa käytetään laajasti ostopalveluita ja vuokratyövoimaa. Erityisesti sosiaalihuollon vanhuspalveluissa käytetään paljon yksityistä palvelutuotantoa.

Se, tulkitaanko kuoleman toteamisen olevan julkisen vallan käyttöä, on merkityksellinen erityisesti sairaanhoitajan kuoleman toteamista koskevan säännösehdotuksen kannalta, ottaen huomioon hyvinvointialueesta annetun lain 92 §:n 2 momentin sääntely, jonka mukaan tehtävää, jossa käytetään julkista valtaa, hoidetaan virkasuhteessa. Suurin osa sairaanhoitajista työskentelee työsopimussuhteessa, ei virkasuhteessa, hyvinvointialueeseen. Jos kuoleman toteaminen katsottaisiin julkisen vallan käytöksi, ehdotetun sääntely käytännön sovellettavuus voisi jäädä merkitykseltään aiottua huomattavasti vähäisemmäksi, ellei sitten katsottaisi, että hyvinvointialueesta annetun lain 92 §:n 2 momentin säännöksestä voidaan säätää tapauskohtaisia poikkeuksia, tai elleivät hyvinvointialueet vaihtoehtoisesti siirry käyttämään virkasuhdetta ainakin osan sairaanhoitajien osalta. Tässä kysymyksenasettelussa merkityksellistä myös on siis se, tulkitaanko kuoleman toteamisen olevan julkisen vallan käyttöä vai sellainen julkinen hallintotehtävä, johon ei sisälly julkisen vallan käyttöä.

Perustuslain 124 §:ssä säädetään julkisen hallintotehtävän antamisesta muulle kuin viranomaiselle, mutta siinä ei säädetä siitä, tuleeko viranomaistoiminnan piirissä julkista valtaa käyttävän olla virkasuhteessa. Niin hyvinvointialueesta annetussa laissa kuin kuntalaissa (410/2015) säädetään, että tehtävää, jossa käytetään julkista valtaa, hoidetaan virkasuhteessa. Säännös tuli kunnallishallintoon vuonna 2003 (HE 196/2002 vp), joskin lain esitöiden mukaan vastaava periaate oli ollut jo aiemmin kunnallishallinnossa. Perustuslakivaliokunta ei lausunut esityksestä suoraan tältä osin, joskin se käsitteli sitä, että lakimuutoksen myötä virkasuhteita voidaan muuttaa työsopimussuhteisiksi, ja ei pitänyt tätä ongelmallisena, jos alkuperäisen palvelussuhteen ehdot eivät heikkene (PeVL 64/2002 vp). Muusta julkishallinnosta voidaan esittää huomiona, että Kansaneläkelaitoksesta annetun lain (731/2001) 11 §:n mukaan toimihenkilöiden työsuhteeseen Kansaneläkelaitokseen sovelletaan työsopimuslakia (55/2001), ja vain pääjohtaja ja johtajat ovat virkasuhteessa. Mainitun lain hallituksen esitys ei sisältänyt laintasoisia säännöksiä henkilöstön asemasta, ja perustuslakivaliokunta lausunnossaan katsoi, että Kansaneläkelaitoksen henkilöstön oikeusaseman perusteet tulee järjestää lakisääteiselle pohjalle. Sääntelyn lähtökohdaksi on tarvittaessa otettavissa valtion virkamieslaki ja siinä säännellyt seikat. (PeVL 7/2001 vp). Esityksen jatkovalmistelussa sosiaali- ja terveysvaliokunta kuitenkin päätyi esittämään työsopimussuhteen käyttöä (StVM 20/2001 vp). Perustuslakivaliokunta katsoi ortodoksista kirkkoa koskevaa lainsäädäntöehdotusta arvioidessaan, että vaikka ortodoksisen kirkon palvelussuhteen lajina on käytetty virkasuhdetta, eivät ortodoksisen kirkon julkiset tehtävät perustuslakivaliokunnan näkemyksen mukaan edellytä perustuslain 124 §:n kannalta virkasuhteen säilyttämistä ortodoksisessa kirkossa. Lausunnossa tuotiin esiin, että lakiehdotuksen perustelujen mukaan kirkon ja seurakuntien henkilöstön tehtäviin liittyy vähäisessä määrin julkisen vallan käyttöä lähinnä vihittäessä avioliittoon ja tutkittaessa avioliiton esteitä (PeVL 28/2006 vp). Lausunnoissa PeVL 5/2014 vp ja PeVL 11/2016 vp perustuslakivaliokunta vaikuttaa kuitenkin pitävän lähtökohtana sitä, että merkittävää julkista valtaa sisältävän tehtävän voi hoitaa vain virkasuhteinen henkilö.

Hallituksen käsityksen mukaan ei ole nimenomaista valtiosääntöoikeudellista estettä sille, etteikö viranomaiseen työsopimussuhteessa oleva henkilö voi käyttää julkista valtaa. Vastakohtainen päätelmä myös johtaisi erikoiseen tilanteeseen, jossa julkista valtaa sisältävä tehtävä voitaisiin antaa lailla täysin yksityisen toimijan tehtäväksi, mutta sitä ei voisi suorittaa viranomaisessa työskentelevä työsopimussuhteessa oleva henkilö. Perustuslakivaliokunnan lausuntokäytännön perusteella merkittävää julkisen vallan käyttöä koskevan tehtävän voi ilmeisesti kuitenkin suorittaa vain virkasuhteinen henkilö.

Perustuslain 124 §:n edellytys siitä, ettei tehtävän antaminen yksityiselle vaaranna perusoikeuksia, oikeusturvaa tai muita hyvän hallinnon vaatimuksia, käytännössä on merkinnyt sitä, että yksityiseen tehtävää hoitavaan on lainsäädännössä ulotettu virkavastuuta koskeva sääntely. Virkavastuusta säädetään perustuslain 118 §:ssä ja julkisen vallan lainalaisuusperiaatteesta perustuslain 2 §:n 3 momentissa. Sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisestä annetun lain 20 §:ssä säädetään rikosoikeudellisen virkavastuun soveltumisesta hyvinvointialueen hankkimaan yksityiseen palvelutuotantoon. Laissa on myös viittaus vahingonkorvauslakiin (412/1974), jossa säädetään julkisyhteisön korvausvelvollisuudesta julkista valtaa käytettäessä. Laki kuolemansyyn selvittämisestä koskee kuitenkin myös muita viranomaisia sekä puhtaasti yksityistä sosiaali- ja terveydenhuoltoa, ja laissa ei ole kaikkia toimijoita koskevaa virkavastuuta koskevaa sääntelyä. Jos kuoleman toteaminen katsottaisiin julkisen vallan käytöksi, viittaukset virkavastuuta koskevaan sääntelyyn ilmeisesti pitäisi lisätä kuolemansyyn selvittämisestä annettuun lakiin.

Tehtävää hoitavien henkilöiden sopivuutta ja pätevyyttä sekä menettelyn asianmukaisuutta varmentaisivat 2 a §:n säännökset, jossa säädetään kuoleman toteamiseen oikeutettujen henkilöiden pätevyydestä sekä edellytyksistä, milloin eri ammattihenkilöt voivat todeta kuoleman. Toiminnan valvontaan soveltuu sosiaali- ja terveydenhuollon valvonnassa annetun lain ja ammattihenkilölain valvontaa koskeva sääntely. Lisäksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella on kuolemansyyn selvittämisestä annetun lain nojalla ohjaus- ja valvontatehtävä, joka toteutuu erityisesti siten, että laitos tarkastaa kaikki Suomessa säädetyt kuolintodistukset ja tarjoaa ohjaus- ja neuvontapalvelua terveydenhuollolle. Lain säännösten vastaisesti suoritettuun kuoleman toteamiseen liittyisi myös rikosoikeudellinen rangaistusvastuu ehdotetun 16 §:n sääntelyn nojalla.

Jos siis kuoleman toteamisen arvioidaan olevan julkinen hallintotehtävä tai julkisen vallan käyttöä, hallituksen käsityksen mukaan perustuslain 124 §:n mukaiset edellytykset tehtävän antamisesta muulle kuin viranomaiselle lähtökohtaisesti täyttyvät, edellä todettu kuitenkin huomioon ottaen.

12.3

Kunnallinen ja muu alueellinen itsehallinto

Perustuslain 121 §:n 1 momentin mukaan Suomi jakaantuu kuntiin, joiden hallinnon tulee perustua kunnan asukkaiden itsehallintoon. Kunnille annettavista tehtävistä säädetään lailla. Pykälän 4 momentin mukaan itsehallinnosta kuntia suuremmilla hallintoalueilla säädetään lailla. Perustuslakivaliokunta on korostanut kuntia suurempien alueiden itsehallinnon välttämättöminä peruselementteinä itsehallinnon kansanvaltaista perustaa ja siihen nojautuvaa demokraattista päätöksentekoa sekä maakunnan tehtävien ja hallinnon lakiperustaa. Itsehallinnon yhtenä takeena edellytetään tiettyä laintasoisuutta, millä on merkitystä suhteessa hyvinvointialueiden hallinnon järjestämiseen ja niiden rahoitukseen (PeVL 17/2021 vp, kappale 34). (PeVL 17/2021 vp, kohta 9, 17, 34, PeVL 26/2017 vp, s. 18–30).

Jaksossa 2.8. ja 2.9. selostetulla tavalla kuolemansyyn selvittämisestä annetun lain sääntelytavassa tehtäviä kohdennetaan sosiaali- ja terveydenhuollon palvelunjärjestäjille ja -tuottajille, lääkäreille ja muille terveydenhuollon ammattihenkilöille, koska säännöksiä sovelletaan hyvinvointialueisiin, valtion viranomaisiin, Ahvenanmaan maakuntaan, Ahvenanmaan kuntiin ja yksityisiin sosiaali- ja terveydenhuollon palveluntuottajiin. Eri menettelytapoja koskevien säännösten täsmentämisellä edistettäisiin myös kuntia suurempien hallintoalueiden ja Ahvenanmaan osalta myös kuntien tehtävien perustumista laintasoiseen sääntelyyn.

Hyvinvointialueiden osalta laissa ehdotetaan säädettävän niille viimesijainen velvoite hoitaa eräitä tehtäviä. Säännökset selkeyttäisivät hyvinvointialueiden velvoitteita.

12.4

Rikosoikeudellinen laillisuusperiaate ja oikeudenmukainen oikeudenkäynti

Perustuslain 8 §:n mukaan ketään ei saa pitää syyllisenä rikokseen eikä tuomita rangaistukseen sellaisen teon perusteella, jota ei tekohetkellä ole laissa säädetty rangaistavaksi.

Peruslakivaliokunta on todennut, että rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen ydinsisällön mukaan rikoksen tunnusmerkistö on ilmaistava riittävällä täsmällisyydellä siten, että säännöksen sanamuodon perusteella on ennakoitavissa, onko jokin toiminta tai laiminlyönti rangaistavaa (PeVL 48/2017 vp, s. 9) Voimassa olevassa kuolemansyyn selvittämisestä annetun lain 16 §:ssä on niin sanottu blankorangaistussäännös, jonka mukaan joka rikkoo tätä lakia tai sen nojalla annettuja määräyksiä, on tuomittava, jollei teosta ole erikseen säädetty rangaistusta, kuolemansyyn selvittämissäännösten rikkomisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi. Perustuslakivaliokunta on katsonut, että laillisuusperiaatteeseen liittyvistä syistä blankorangaistussääntelyyn on ollut syytä suhtautua torjuvasti (esim. PeVL 10/ 2016 vp, s. 8, PeVL 31/2002 vp, s. 3, PeVL 15/1996 vp, s. 2/II ja PeVL 20/1997 vp, s. 3/I), joskin sellaisen sääntelyn olevan tietyin edellytyksin mahdollista (PeVM 25/1994 vp).

Perustuslakivaliokunnan vakiintuneen käytännön mukaisesti rangaistussäännösten tulee täyttää perusoikeuden rajoittamiselle asetettavat yleiset edellytykset ja kulloisestakin perusoikeussäännöksestä mahdollisesti johtuvat erityisedellytykset. Suhteellisuusvaatimus puolestaan edellyttää sen arvioimista, onko kriminalisointi välttämätön sen taustalla olevan oikeushyvän suojaamiseksi. Tältä osin tulee arvioida, onko vastaava tavoite saavutettavissa muulla perusoikeuteen vähemmän puuttuvalla tavalla kuin kriminalisoinnilla. Kriminalisoinnille on kyettävä esittämään painava yhteiskunnallinen ja perusoikeusjärjestelmän kannalta hyväksyttävä peruste.  (PeVL 48/2017 vp, s. 7, PeVL 23/1997 vp). Rangaistusseuraamuksen ankaruuden tulee perustuslakivaliokunnan käytännön mukaan olla oikeassa suhteessa teon moitittavuuteen, ja rangaistusjärjestelmän kokonaisuudessaan tulee täyttää suhteellisuuden vaatimukset (esim. PeVL 9/2016 vp, s. 6, PeVL 56/2014 vp, s. 3 ja PeVL 16/2013 vp, s. 2).

Kuolemansyyn selvittämisestä annetun lain 16 §:ssä ehdotetaan luovuttavan blankorangaistussääntelystä, ja sen sijaan sen 1 momentissa säädettäisiin eräät teot rangaistavaksi kuolemansyyn selvittämistä koskevana rikoksena. Sääntelyssä myös täsmennettäisiin voimassa olevaan sääntelyyn nähden, että teot ovat rangaistavia paitsi tahallisina, myös törkeän huolimattomuuden perusteella. Rangaistusvastuun piirissä olisi vain tietyt lainvastaiset teot, joita on selostettu 16 §:n säännöskohtaisissa perusteluissa. Perusteluissa myös selostetaan, mitkä seikat puoltavat rangaistusvastuu ulottamista ehdotetun 1 momentin mukaisiin tekoihin, sekä ehdotettua rangaistusasteikkoa. Ehdotettu sääntely toteuttaisi perustuslaillista edellytystä täsmällisestä rangaistussääntelystä.

Perustuslain 21 §:n mukaan jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi asianmukaisesti ja ilman aiheetonta viivytystä lain mukaan toimivaltaisessa tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa sekä oikeus saada oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan koskeva päätös tuomioistuimen tai muun riippumattoman lainkäyttöelimen käsiteltäväksi. Käsittelyn julkisuus sekä oikeus tulla kuulluksi, saada perusteltu päätös ja hakea muutosta samoin kuin muut oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja hyvän hallinnon takeet turvataan lailla. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklassa määrätään oikeudesta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännössä on katsottu siihen sisältyvän, ettei rikoksesta epäiltyä tai syytettyä saa pakottaa tai painostaa myötävaikuttamaan syyllisyytensä selvittämiseen (itsekriminointisuoja). Oikeuskäytännössä itsekriminointisuojaa on ulotettu myös rikosprosessin ulkopuolelle tietyin edellytyksin. Tapauksessa KKO:2009:80 purettiin A:n saama tuomio törkeästä velallisen petoksesta, jonka hän oli saanut koska hän oli konkurssiin asetettaessa jättänyt pesäluetteloa vannoessaan omaisuuttaan ilmoittamatta. A:ta oli velvoitettu laatimaan pesäluettelo. Korkein oikeus katsoi, että konkurssissa annettaviksi vaaditut tiedot olivat sellaisessa yhteydessä samanaikaisesti vireillä olleeseen rikosasiaan, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen asiaa koskeva oikeuskäytäntö huomioon ottaen A:lla oli pesäluetteloa vannoessaan ollut oikeus olla ilmoittamatta omaisuuttaan. Itsekriminointisuojan ulottuvuuksia on linjattu oikeuskäytännössä ja käsitelty oikeuskirjallisuudessa, mutta asiaa koskevaa perustuslakivaliokunnan systemaattista lausuntokäytäntöä ei vaikuta olevan.

Lain 1 §:n 6 momentissa velvoitettaisiin tietyt sosiaali- ja terveydenhuollossa työskentelevät ilmoittamaan viivytyksettä vainajasta poliisille, jos kuoleman olosuhteet viittaavat siihen, että esillä on lain 7 §:n 1 momentissa tarkoitettu poliisitutkintaa vaativa tilanne. Lain 16 §:n 1 momentissa ehdotetaan, että ilmoituksen tekemättä jättäminen olisi rikosoikeudellisen rangaistusvastuun piirissä. Jos velvoite ja siihen yhdistetty rikosoikeudellinen rangaistusvastuu koskisi myös henkilöä, joka on aiheuttanut henkilön kuoleman, käytännössä velvoite ilmoituksen tekemiseen voisi johtaa siihen, että häntä kohtaan kohdistetaan esitutkinta tai hän joutuu syytteeseen. Täten vaikka hajanaisen oikeus- ja lausuntokäytännön perusteella ei voida sanoa nimenomaisesti, että ilmoittamisvelvollisuus olisi itsekriminointisuojan kannalta ongelmallista, esityksen perusteluissa tuotaisiin esiin, ettei ilmoitusvelvollisuus eikä rangaistusvastuu koskisi henkilöä, joka on aiheuttanut henkilön kuoleman.

Hallituksen käsityksen mukaan lakiehdotukset voidaan käsitellä tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä.  Koska kuoleman toteamiseen liittyvien säännösehdotusten arviointi edellyttää valtiosääntöoikeudellista arviointia siitä, onko kuoleman toteamisessa kyse perustuslain 124 §:n mukaisesta julkinen hallintotehtävästä tai julkisen vallan käytöstä vaiko ei, hallitus pitää perusteltuna, että esityksestä pyydettäisiin perustuslakivaliokunnan lausunto.

Ponsi

Edellä esitetyn perusteella annetaan eduskunnan hyväksyttäviksi seuraavat lakiehdotukset:

Valtioneuvoston asetus

kuolemansyyn selvittämisestä annetun asetuksen muuttamisesta

Valtioneuvoston päätöksen mukaisesti

kumotaan kuolemansyyn selvittämisestä annetun asetuksen (948/1973) 1 luku, 3, 6, 7, 14, 18, 19, 21, 21 a, 22 ja 26 a §, sellaisina kuin ne ovat, 14 § asetuksessa 99/1998, 18 § asetuksissa 1253/2018 ja 1334/2019, 19 ja 21 a § asetuksessa 1253/2018, 21 ja 22 § asetuksessa 1642/2009 sekä 26 a § asetuksessa 1334/2019 ja

muutetaan asetuksen 20 § sekä 22 a §:n 1 ja 2 momentti, sellaisina kuin ne ovat, 20 § asetuksessa 1642/2009 sekä 22 a §:n 1 ja 2 momentti 1253/2018, seuraavasti:

20 §

Jos oikeuslääketieteellisessä kuolemansyyn selvittämisessä kuolemansyy katsotaan todetuksi ilman oikeuslääketieteellistä ruumiinavausta, asiasta tulee ilmoittaa tutkinnassa avustaneelle lääkärille tai, jos tutkinnassa ei ole käytetty lääkärin apua, kuolemansyyn selvittämisestä annetun lain 6 a §:ssä tarkoitetulle lääkärille taikka henkilöä hänen viimeisen sairautensa aikana hoitaneelle lääkärille, jonka tulee antaa lupa hautaamiseen sekä kuolintodistus. Jos lääkäri kuitenkin katsoo, ettei kuolemansyy ole tullut todetuksi ja että oikeuslääketieteellinen ruumiinavaus on tarpeen sekä tällä perusteella kieltäytyy laatimasta kuolintodistusta ja hautauslupaa, on asia saatettava Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ratkaistavaksi. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos voi tällöin laatia kuolintodistuksen ja hautausluvan.

22 a §

Sosiaali- tai terveydenhuollon palvelunjärjestäjä tai -palveluntuottaja, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos taikka muu vainajan ruumista säilyttävä taho saa luovuttaa vainajan ruumiin haudattavaksi tai tuhkattavaksi, kun lääkäri on laatinut hautausluvan, ja se on annettu sille, joka on ilmoittanut huolehtivansa vainajan hautaamisesta tai tuhkaamisesta, taikka sille, joka hautauksesta tai tuhkauksesta huolehtivan toimeksiannosta hoitaa hautaukseen tai tuhkaukseen liittyviä käytännön järjestelyjä.

Hautaus saadaan toimittaa, kun hautauslupa on annettu sen hautausmaan ylläpitäjälle, jonne vainaja haudataan. Vainajan ruumiin voi tuhkata, kun hautauslupa on annettu krematoriolle, jossa vainaja tuhkataan.

— — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — —

———

Tämä asetus tulee voimaan päivänä kuuta 20 .

Laki kuolemansyyn selvittämisestä annetun lain muuttamisesta Laki ihmisten elimien, kudoksien ja solujen lääketieteellisestä käytöstä annetun lain muuttamisesta