Eduskunnan puhemiehelle
Diabetes on kallis kansantauti. Diabeetikoiden sairaanhoidon kokonaiskustannukset olivat vuonna 2011 noin 1,5 miljardia euroa. Tiedetään, että puutteellisesta hoidosta aiheutuvien lisäsairauksien ilmaantuminen kaksinkertaistaa sairaanhoidon kustannukset. Tyypin 1 diabeetikoilla kustannukset 1,7-kertaistuvat ja tyypin 2 diabeetikoilla 2,3-kertaistuvat lisäsairauksien myötä. Valtaosa lisäsairauksista ja yhteiskunnallisista kustannuksista olisi estettävissä hyvällä hoidolla.
Diabeteksen hoito perustuu verensokerin omaseurantaan. Diabetestyypistä riippumatta omaseuranta on koko diabeteksen hoidon kulmakivi sekä tarkoituksenmukaisen ja turvallisen lääkehoidon toteuttamisen edellytys.
Verensokerin omaseurantavälineet eivät valtakunnallisesti vastaa nykyteknologiaa. Kunnat myöntävät diabeetikoille suuresti vaihtelevalla käytännöllä uusinta verensokerin mittausteknologiaa, jatkuvaa kudossokerin sensorointia. Mahdollisuus siihen, miten hyvin diabeetikko pystyy itse itseään hoitamaan, riippuu tällä hetkellä täysin diabeetikon asuinpaikkakunnasta.
Perinteisesti diabeetikko on mitannut verensokerin sormenpäistä. Jo viisikin mittausta päivässä tarkoittaa 1 825:tä verinäytettä vuodessa, vuodesta toiseen — koko loppuelämän. Sensoriteknologian avulla verensokeriarvon voi nähdä ilman verinäytettä laitteen näytöltä. Ihon alle asetettava glukoosisensori mittaa ihonalaista kudosglukoosipitoisuutta ja lähettää tulokset päätelaitteeseen. Mittaustulokset saadaan lukulaitteelle joko ajantasaisesti tai jaksoittaisesti viemällä lukulaite sensorin lähelle. Mittaus helpottaa huomattavasti omahoitoa: se kestää vain sekunnin ja voidaan tehdä ulkovaatteidenkin läpi. Hoidon vaikuttavuuden ja potilasturvallisuuden kannalta olennaisinta on, että sensori kertoo reaaliaikaisen arvon lisäksi sen, mihin suuntaan verensokeri on kehittymässä. Arvailun sijaan lääkehoito perustuu tällöin tietoon. Kudossokerin jatkuva sensorointi parantaa tutkitusti verensokeritasoa myös pitkällä aikavälillä.
Keskeinen syy epäyhdenvertaiseen jakelukäytäntöön on se, että diabeetikoita hoitavat lääkärit eivät saa osassa kuntia tehtyjen hallinnollisen määräysten vuoksi myöntää niille potilailleen jatkuvaa kudossokerin seurantaa, joille tällainen seuranta olisi hoidollisesti perusteltua ja perustuisi näiden potilaiden tarpeeseen. Myös myöntämisen kriteerit vaihtelevat tällä hetkellä paikkakunnittain.
Jatkuvasta sensoroinnista hyötyy vain osa potilaista. Juuri päivitetyn diabeteksen Käypä hoito -suosituksen sisältämiä sensoroinnin käyttöönoton indikaatioita ovat mm. diabeetikon raskaus, hypo- ja hyperglykemia-alttiit diabeetikot, diabeetikot, joilla on vaikeasti saavutettavissa oleva hoitotasapaino tai sellaisissa ammateissa toimivat diabeetikot, joissa hypoglykemia muodostaa erityisen riskin.
Diabeetikolla on terveydenhuoltolain 24 ja 25 §:n perusteella oikeus saada maksutta tarvitsemansa hoitotarvikkeet silloin, kun ne on kirjattu hoitosuunnitelmaan. Koska osassa kuntia lääkärit eivät voi kirjata jatkuvaa kudossokerin seurantaa hoitosuunnitelmaan, diabeetikot eivät voi tehdä kantelua lainvastaisista hallinnollisista määräyksistä.
Eduskunnan oikeusasiamiehen kannan mukaan terveyspalveluiden järjestämistä koskevat ohjeet, joissa ei oteta huomioon palvelun tarvitsijan yksilöllistä tarvetta, ovat ristiriidassa lainsäädännön kanssa. Jakelun tulisi toteutua sekä kunnan sisällä että kuntien välillä yhdenvertaisesti. Hallinnolliset määräykset eivät saa olla peruste sensoriteknologiaan perustuvan verensokerin seurannan epäämiselle.
Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään viitaten esitämme asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen:
Mihin toimenpiteisiin hallitus aikoo ryhtyä, että diabeetikot saavat tulevaisuudessa yhdenvertaisen mahdollisuuden jatkuvaan kudossokerin sensorointiin asuinpaikasta riippumatta ja hallinnollisten määräysten sitä estämättä?